"Oliskos teistä mukava, että meille syntyis vielä vauva?" kysyi isäni joskus ehkä vuodenvaihteessa 1979-1980. "Olis tosi ihana", vastasi isosiskoni. Minä olin hetken hiljaa ja tarkkailin, mitä silloinen idolini, isoveljeni, tuumaisi asiasta. "En tiä", oli hänen vastauksensa. Minä matkin hänen vastaustaan. Mutta kyllä meitä kohta harmitti. Meille oli tulossa vauva, ja isä palkitsi isosiskoni "oikeasta vastauksesta" 100 markan setelillä äidin purnauksista huolimatta. 100 markkaa oli aika suuri raha siihen aikaan.
Pikkuveljestämme tuli todellinen perheemme maskotti. Isosiskoni hoiti häntä pienenä ahkerasti. Myöhemmin isoveljestä tuli kuopukselle kuin varaisä, joka rahoitti pikkuveljen menot. Karkista ei ollut pulaa! Minä en sen sijaan saanut yhtään purkaa aggressioitani pikkuveljeen. Muistan lyöneeni häntä kerran siivouksen tohinassa pölyrätillä. Silloin koko muu perhe saapui paikalle puolustamaan pikku-Jaakkoa ja huutamaan minulle. Minä opin kerralla. En lyönyt toista kertaa.
Muistan erään dramaattisen päivän, jolloin isosiskoni itki pikkuveljeni vuoksi. Se oli silloin, kun tältä leikattiin enkelinkiharat.
Meidän Mikael on perinyt samanlaiset enkelinkiharat kummisedältään. Pikkuveljelläni on teoria, että kummilapset perivät kummeiltaan kaikki hyvät ominaisuudet. Minä en ole Mikaelin hiuksista kovinkaan tarkka, mutta Vesalle niistä on tullut sydämenasia. Hänen mielestään on tärkeää, että rumpalilla on tyyliin sopivat hiukset. Toisin sanoen hänen täytyy olla katu-uskottava!
Tänään lähdin viemään Mikaelia parturiin. Vesa oli puhunut monta päivää siitä, että pojalle täytyy leikata surffitukka. Minä en moista termiä tunne, mutta ajattelin parturin tuntevan. Matkalla isommat lapset puhuivat surffitukasta, mutta parturoitava ei yhtään innostunut asiasta. "Ei surffitukkaa, haluan siilin", hän huusi vihaisena. Rauhoittelin poikaa ja totesin, ettei leikata surffitukkaa, muttei kyllä siiliäkään. Hän tyytyi vastaukseen.
Parturissa pidin hyvin matalaa profiilia enkä puhunut mistään hiusmalleista. Sovimme parturin kanssa lyhyesti, että hän siistii hiukset ja lyhentää muutaman sentin. Parturoitava istui tyytyväisenä korkeassa tuolissa, laittoi käskystä silmiä kiinni ja kiherteli parturin kysymyksille. Olimme kaikki tyytväisiä lopputulokseen: silmät näkyivät, malli oli siisti ja enkelinkiharat olivat jäljellä. Esittelin vielä lapsille parturin saamat upeat palkinnot eri kilpailuista; ei ihme, että hän tekee hyvää jälkeä.
Kotiin saapuessamme Mikael meni olohuoneeseen, otti sieltä käteensä koristesiilin ja tutki sitä. "Ei siilillä ole hiuksia, ei voi leikata siilitukkaa", oli kolmevuotiaan löytö. Mikä helpotus! Enää ei tarvitse äidin pelätä, että enkelinkiharat vaihtuvat kovaan siilitukkaan. Paitsi sitten armeijassa...
tiistaina, syyskuuta 30, 2008
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Katu-uskottava kolmevuotias...mielenkiintoinen ajatus :) Minkälaista on hiekkalaatikolla tarvittava uskottavuus?
Oikeasti emme ole sitä mieltä, että kolmevuotiaan pitäisi olla katu-uskottava. MIkael on vaan luonnostaan niin katu-uskottava tyyliä "mä oon mä". Laittaa lippiksen väärinpäin ja lähtee kruisaileen polkupyörällään.
Ihanaa, että Miksulla on asenne kohdallaan. Anna-Mari Kaskista lainatakseni: "Minä olen minä, täysin vailla vertaa, minä olen minä, ainutlaatuinen. Minua ei tänne luoda toista kertaa, arvokas on senttimetri jokainen."
Joo, tuo on tosi kiva biisi!
Lähetä kommentti