Ilo yllättää!

Tänään olen viettänyt mukavaa päivää, jonka teemana on ollut "Pienten ilonaiheiden päivä". Kaiken järjen mukaan minun olisi pitänyt ajatella, että päiväni on sangen tylsä. Istuin nimittäin koko työpäivän toimistossa tehden tehtäviä, joihin ei todellakaan saa koulutusta teologisessa tiedekunnassa. Voisin toki ehdottaa teologisen tiedekunnan dekaanille, että opintoihin lisättäisiin esimerkiksi opintojakso "Leikkaa ja liimaa sekä kopiokoneen käytön alkeet". Sille kurssille olisi ollut työurallani suunnattomasti enemmän käyttöä kuin vaikkapa heprean alkeille.

Joka tapauksessa päiväni oli suorastaan loistava. Aamulla huokailin Jumalalle, mistä ihmeestä saisin tekijöitä erääseen työtehtävään. Vastaus tuli taas nopeammin kuin uskoinkaan,  ja työpäivä alkoi hyvissä merkeissä! 

Kopioidessani tulevan tenavakirkon kutsuja ja lisämateriaalia olin todella onnellinen. Nautin siitä, että kopiokone teki hyvää jälkeä. Iloitsin upeasta materiaalista, joita entiset työtoverini olivat tehneet. Ja olin kiitollinen siitä, että saan kutsua perheitä kirkkoon. Iloisen työsession kruunasi se, että eräs työtoveri lupasi hoitaa postituksen loppuun. Täydellistä!   

Iltapäivällä ilonaiheet vain lisääntyivät, kun kävimme erään työkaverin kanssa ostamassa Intian Basaarista rooliasut tulevaa pääsiäisvaellusta varten. Olen täysin vakuuttunut siitä, että meistä tulee uskottavia Jerusalemin oppaita vuodelta 30 niissä mekoissa.  Päivän onnistuneisuutta lisäsi vielä se, että otin vastaan muutaman ryhmän ilmoittautumisen kyseiselle vaellukselle.  

Päivän aikana ilonaiheeni vain lisääntyivät, kun sain kutsun luentomatkalle entiseen kotikaupunkiini. Pienten järjestelyjen jälkeen saimme syyslomalle suunniteltua luentoreissun yhteyteen ihanan perhelomakokonaisuuden. Hauskaa, että syksylläkin on jotain mukavaa tekemistä luvassa! 

Tiistai-illat ovat olleet yleensä minusta vähän rasittavia, koska Mies on aina kokouksissa ja minä olen lasten kuskaajana. Tänään tämäkin tehtävä muuttui iloiseksi. En tosin voi väittää, että lähtö lasten harrastukseen olisi sujunut kovinkaan iloisissa merkeissä. Etsin tuskaisesti Kuopukselle "uusia" kumppareita kellarista sillä seurauksella, että isot lapset myöhästyivät vähän harrastuksestaan. 

Silti iltareissu oli todella onnistunut, koska saimme viettää Kuopuksen kanssa upean hetken aurinkoisessa puistossa. Puistolapseni näytti tosin hieman huvittavalta Neidiltä lainatuissa kumppareissa, jotka olivat muutaman numeron liian suuret. Se ei kuitenkaan haitannut menoa ollenkaan: innokas puistoilija kiersi uskollisesti kaikki lätäköt ja näytti puiston pikkuipanoille kaikki hurjimmat temppunsa.

Iloinen mieleni oli tänään kestokamaa. En huokaillut yhtään edes siinä vaiheessa, kun ymmärsin uusien kumisaappaiden oston olevan tämän illan juttu. Talven pimeydessä olisin ollut varmaan aika rikki siitä, että joudun lähtemään uudestaan kaupungille saatuani lapset sisälle ja auton talliin. Kevätauringon paisteessa ylimääräinen ostosmatka yhden lapsen kanssa Cittariin tuntui melkein ylelliseltä. Iloitsin taas siitä, että isot lapset pärjäävät hyvin jo hetken kahdestaan. Olin myös tyytyväinen siitä, että pääsimme kaupassa yhteisymmärykseen sinisistä ja tyylikäistä Nokia-kumisaappaista. Nyt kelpaa taas lähettää Kuopus aamulla päiväkotiin! 

Anna ilon yllättää itsesi.

se tulee, kun et odota,

ja alkaa kuplia.

Leena Lehtinen: Ilonhippuja 

 

PS. Kaikkien muiden ilonaiheiden lisäksi sain tunnustuksen blogissa Päiviltä, joka on lukemieni blogien joukossa nimellä "Paus i skärgården". Kiitos Päiville päivän piristyksestä! 

Laatuaikaa

Elämä kolmilapsisessa perheessämme on aika meluisaa ja riehakasta. Ystävättäreni toteaa usein, miten kaikkien perheenjäsentemme energiataso on melkoisen korkea verrattuna hänen omaan perheeseensä. Meillä ei todellakaan hyssytellä eikä hymistellä, vaan eletään elämää isolla E:llä. Energisessä Elämässämme on se huono puoli, että välillä rauhallinen peli-ilta muuttuu tahtojen taisteluksi ja ihana saunahetki huudoksi. Toisaalta Elämämme on harvoin tylsää tai yksitoikkoista.

Tänä viikonloppuna poikamme saivat viettää laatuaikaa vanhempien seurassa Neidin lähdettyä yksin seurakunnan varhaisnuorten leirille nauttimaan laadukkaasta ohjelmasta ja hyvästä seurasta. Minä ja Kuopus suuntasimme kahdestaan junamatkalle ystävien luo, ja Esikoinen jäi Miehen kanssa pitämään kotia pystyssä. Hyvin olivat tehvästään selvinneet: matkalaisia odottivat kotona tuoreet sämpylät ja vihdoinkin järjestykseen saadut Aku Ankka -kokoelmat. Esikoinen oli nauttinut erityisesti siitä, että sai käydä isän kanssa rauhallisesti saunassa. Pojasta on kasvamassa kunnnon suomalainen mies!

Meilläkin oli Kuopuksen kanssa hurjan kiva viikonloppu. Junamatka yhden lapsen kanssa tuntui lastenleikiltä. Ei mitään suurempaa säätämistä, vaan  mukavaa ja joustavaa matkantekoa. Ystävien luona oli ihana olla, kun Kuopuksella oli samanikäistä seuraa. Oli aikaa jutella rauhassa aikuisten kanssa, koska lapset viihtyvät niin hyvin leikeissään. Toisaalta välillä oli myös hauskaa olla mukana lasten ulkoleikiessä ja jutella heidän kuulumisistaan. 

Kolmantena pyöränämme matkallamme oli Antti, Kuopuksen uusi unilelu. Hän sai suloisen pilkullisen krokotiilin kaverin synttärijuhlien onginnasta ja ihastui siihen heti. Niinpä raahasin matkalaukun ja käsilaukun lisäksi muovipussissa Antin ajoneuvoa, kuorma-autoa, sekä Antin vaihtovaatteita. Joka ilta ja aamu puin tähdelisesti Kuopuksen ohjeiden mukaan oikean vaatekerran. Uni maistui erinomaisesti meille kaikille kolmelle koko matkan ajan! Nyt on viikonlopun jälkeen todella rentoutunut olo, koska olen saanut tavata ystäviä sekä viettää laatuaikaa Kuopuksen ja Antin kanssa. 

Antakaa aina iloiten!

Tällä viikolla oli Hesarissa sangen harvinainen artikkeli, joka käsitteli kymmenyksien antamista. Teologina minua hieman häiritsi se, että otsikossa käytettiin epämääräistä termiä "vapaat kirkot". Niinpä artikkelissa käsiteltiin sulassa sovussa samalla viivalla niin evankelis-luterilaisen kirkon sisällä toimivaa herätysliikettä (Lestadiolainen Uusheräys), ns. kristillisiä vapaita suuntia (helluntailaisuus) kuin myös uskonnollisia yhteisöjä, joiden ei katsota olevan kristillisiä (mormonit).

Pienestä ärsyyntymisestä huolimatta olin hyvin tyytyväinen siitä, että Suomen tärkeimmässä sanomalehdessä puhutaan kymmenyksistä. En muista, koska olisin viimeksi kuullut kirkossa puhuttavan kymmenyksistä. Luterilaisessa kirkossa tuntuu välillä siltä, että kymmenyksistä tai muusta rahan antamisesta puhuminen on tabu. 

Joskus kirjoitin blogissani kymmenyksien maksamisesta. Sain kitkerää palautetta siitä, miten rahan antamisesta ei saa ylpeillä. Kuitenkaan minun tarkoitukseni ei todellakaan ollut nostaa itseäni, vaan pappina innostaa muita kristittyjä uhraamaan rahaa Jumalan työlle. Hassuimmalta tuntui se, että kommentin kirjoittaja oli laittanut nimimerkikseen "lähetysaktiivi". Eikö juuri lähetystyön jatkumisen edellytyksenä ole se, että uudet sukupolvet innostuvat tukemaan lähetystyötä myös taloudellisesti? 

Kansan Raamattuseurassa työskentelevä Hannu Päivänsalo on kirjoittanut pienen kirjan "Antamisen salaisuus", jossa hän käsittelee monipuolisesti teemaa. Kirjassa ei hyväksytä ollenkaan ajatusta siitä, että kymmenysten maksaminen olisi kristitylle pakkopulla, velvollisuus, joka tekee kristitystä hyvän tai huonon. Sen sijaan johtoajatuksena on se, että kristityn koko elämä on Jumalan suurta lahjaa.

 "Armon pohjalta nouseva antaminen ei ole pakon eikä painostuksen sanelemaa. Jumalan lapsi antaa, koska hänen sydämensä kutsuu siihen. Hän jakaa eteenpäin jotakin siitä sisäisestä ilosta, josta hän on päässyt armon kautta osalliseksi. 2.Kor. 9:7 "Kukin antakoon sen mukaan kuin on mielessään päättänyt, ei vastahakoisesti eikä pakosta, sillä iloista antajaa Jumala rakastaa." (Antamisen salaisuus 2004, s.20)

Monesti rippileireillä ja muissakin keskusteluissa tulee esille ajatus siitä, miten Jumala voi esimerkiksi sallia pienten lasten nälkäkuolemat. Miksi Jumala ei tee mitään?  Tähän kysymykseen ei ole olemassa yksinkertaisia ratkaisuja. Yksi tärkeä näkökulma on kuitenkin siinä, mitä me tavalliset ihmiset teemme köyhien tai muiden vaikeuksissa olevien lähimmäisten auttamiseksi. Käytämmekö me energiamme Jumalan arvosteluun ja syyttelyyn vai olemmeko valmiita näkemään vaivaa kärsivien ihmisten hyväksi? 

Jeesus peräänkuulutti omana aikanaan aitoa halua luopua omastaan. Hän ei odottanut ihmisiltä kohtuuttomia suorituksia, vaan ylisti esimerkiksi leskivaimoa, joka antoi uhriksi pienenpienet roposensa. Jeesus korosti kaikessa oikeanlaista lähimmäisenrakkauden asennetta. "Joka antaa yhdellekin näistä vähäisistä maljallisen raikasta vettä vain siksi, että tämä on opetuslapsi -totisesti: hän ei jää palkkaansa vaille." (Matt. 10:42)  Yksi ihminen ei voi pelastaa koko maailmaa, mutta silloin, kun Jumala saa siunata kolehtirahan, Yhteisvastuu-keräyslippaaseen pudotetun  setelin tai naapurin köyhälle lapselle annetun joululahjan, silloin tapahtuu suuria!

"Antakaa aina iloiten.

Lahjaksi saitte kaiken sen.

Sillä mitään ei ole suurempaa 

kuin työtä tehdä ja rakastaa."

Pekka Simojoki (Laulu jakamisesta, 3. säk.)

  

Bloggajan tarina

Kolme vuotta sitten en olisi uskonut, miten hauskaa blogin pitäminen on. En ollut itse asiassa kovinkaan innostunut siitä, että mieheni päätti tehdä perheellemme kotisivut. Se oli ollut hänen haaveensa jo useamman vuoden, mutta kirkkoherraehdokkaaksi lähteminen toi uutta pontta ajatukselle. Muistan, miten minua stressasi se, että minulla oli samaan aikaan kirjoitettavana esittelytekstit kotisivuillemme ja artikkelin kirjoittaminen äidistäni kertovaan kirjaan. Olinhan minä tottunut kirjoittamaan saarnoja, puheita ja tieteellistä tekstiä, mutta henkilökohtaisista asioista kirjoittamisen kynnys oli yllättävän korkea. 

Ensimmäiset blogikirjoitukseni olivat lyhyitä päiväkirjanomaisia kuulumisia sukulaisille ja ystäville. Muutaman kuukauden kuluttua jo huomasin, miten blogikirjoitusten kautta pystyin toteuttamaan itseäni. Aloin kirjoittaa sen hetkisten tapahtumien lisäksi ajatuksistani ja historiastani. Bloggaamisessani on ollut selkeästi erilaisia jaksoja. Välillä olen kirjoitellut paljon lapsuuteeni ja nuoruuteeni liittyvistä tapahtumista, välillä enemmän uskoon ja työhöni liittyvistä jutuista ja toisinaan lapsista ja perhe-elämästä. 

Muistan vieläkin äidinkielen opettajani antaman palautteen ensimmäisen ylioppilasaineeni jälkeen. Hän sanoi aineen olevan selvä laudatur, mutta toivoi sitä, että voisin vähän vapautua kirjoittajana. Uskon, että opettajani olisi tyytyväinen siihen muutokseen, mitä on tapahtunut kiltissä kympin tytössä. Varmasti hän löytäisi tekstistäni nyt paljon enemmän virheitä kuin viisitoista vuotta sitten, mutta samalla enemmän elämäniloa, rohkeutta ja itsenäistä ajattelua. 

Bloggaamiseni on saanut aivan uutta vauhtia viimeisten kuukausien aikana. Marraskuussa Mies asensi "Elinan blogiin" laskurin ja aivan yhtäkkiä tajusin, että minullahan onkin paljon lukijoita. Kirjoittamisintoa ovat lisänneet myös lukijoiden antamat positiiviset palautteet. Yksi ystävä kertoi tulevansa lukemaan tekstejäni silloin, kun työ Herran elovainioilla tökkii. Toinen taas kertoi, miten on lähettänyt blogistani löytämiänsä runoja tai rukouksia vaikeuksissa oleville ystäville. Useampi ystävä on puolestaan kertonut saaneensa "synninpäästön" jonkun kirjoittamani tekstin kautta. 

Luulen, että minusta tuli oikea bloggaaja vasta ihan äskettäin. Opin muistaakseni vasta tämän vuoden puolella tai aikaisintaan loppusyksystä liittymään lukijaksi toisten blogeihin. Olenhan minä lukenut muutamaa blogia jo useamman vuoden ajan, mutta koen vasta nyt tulleeni blogia kirjoittavien yhteisön jäseneksi. Se tuntuu tosi mukavalta!

Viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä, motivaatiotekijänä ovat kaikki ne ihanat kommentit, joita te Rakkaat lukijat jaksatte kirjoitella teksteihini. En väsy niihin ikinä, vaan otan jokaisen kommentin ja kommentoijan ilolla ja kiitoksella vastaan. Tänään voin todeta, että "Elinan blogista" on tullut tärkein harrastukseni, ja että kirjoittamisesta on tullut intohimoni. Luulen, että Jumalalla oli tässäkin prosessissa sormensa pelissä.  

    

Ei mitään päällepantavaa!

Neiti on varsinainen vaatteiden suurkuluttaja. Aika monesti hän antaa ymmärtää, ettei ole mitään päällepantavaa. Sitten kun menen vaatekaapille tutkimaan tilannetta, on totuus yleensä vähän toisenlainen. Vaatteita kaapissa on enemmän kuin äidillä, mutta mikään ei sovi juuri siihen mielentilaan. 

Tässäkin asiassa voin vain syyttää omia geenejäni. Äiti muisteli juuri hiihtolomalla taas sitä, miten minun piti välttämättä saada toisella luokalla persikanvärinen tuulipuku, jossa oli ihanat röyhelöt. Hinta oli pöyristyttävä, yli 500 markkaa 80-luvun alkupuolella. Äiti yritti saada minut suostumaan siihen, että minulle ostettaisiin vain takki, mutta olin sitä mieltä, että haluan koko puvun tai en mitään. Niinpä äiti heltyi ostamaan puvun, koska tulin ilta toisensa jälkeen silmät punaisina omasta huoneestani itkemästä.

Tänä aamuna olin Neidin mielestä sangen huono äiti, koska olin laittanut kaikki legginssit pesuun. Menin kaapille tutkimaan, kuinka huono äiti olinkaan. Otin korin, jossa säilytetään legginssejä ja sukkahousuja. Vedin esille yhdet legginssit, toiset, kolmannet, neljännet, viidennet ja kuudennet sekä kasan sukkahousuja. Neiti ei muuttanut mielipidetäään: ainoat kunnon legginssit olivat pesussa. "Nämä muut ovat liian joustavia", oli Neidin tuomio. 

  

Aika tuulettaa

Olen isältäni oppinut sen, miten kannattaa ostaa kirjoja halvalla silloin, kun niitä on tarjolla. Niinpä viime syksynä hankin kasapäin hyviä kirjoja seurakuntatyöhön euron kappalehintaan. Yksi kirjoista oli Laura-Kati juntusen toimittama kirja "Aika tuulettaa -Naisen arjen voimavarat", jossa eri-ikäiset viisaat naiset kertovat ajatuksiaan naiseudesta. 

Oma kappaleeni kirjasta on jo kiitettävästi alleviivattu. Erityisen hyvänä pidin Salme Blomsterin artikkelia "Tunteista voimaa!". Blomster kehottaa naisia (ja miksei myös miehiä) vapautumaan vääränlaisista rooleista: "Persoonallisuuden eheytyminen, sisäinen kasvu ja omaksi todelliseksi itseksi tuleminen alkaa siitä, etä uskallamme olla itsellemme täydellisen rehellisiä.--moni elää edelleen erilaisten naamioiden ja roolien kätköissä ja tuhlaa energiaa itsensä kontrolloimiseen, sen sijaan että vapauttaisi itsensä. Itseksi tuleminen on vapautumista itseä koskevista valheista. Se on kykyä nähdä omat voimavarat ja heikkoudet rehellisesti. -- Terveys, eheys, on näkyväksi tulemista. Se on sitä, että nainen pääsee yhteyteen enisn oman intiimin ja salaisimman itseytensä kanssa. Tätä kautta hän oppii kunnioittamaan ja rakastamaan itseään kyetäkseen sitten rakastamaan myös muita."  (S. 84-86)

Tänään vietimme erästä perhekerhoa tulevan marianpäivän merkeissä. Niinpä käytin keskustelunavaajana Aika tuulettaa -kirjan takana olevia ajatelmia, jotka liimasin siniselle (Neitsyt Marian väri) pahville. Jokainen ryhmäläinen sai ottaa yhden ajatlman ja kertoa siihen liittyviä ajatuksiaan. Toimi todella hyvin! Niinpä laitan teillekin muutaman ajatelman. 

"Voit tulla naiseksi, joksi sinut tarkoitettiin, vain jos alat elää omaa elämääsi. Tämä merkitsee sitä, että muutut ulkoaohjautuvasta ihmisestä sisältäohjautuvaksi. Se puolestaan tarkoittaa halua ja kykyä kunnioittaa ja rakastaa itseäsi niin, ettet salli kenenkän alistavan, käyttävän hyväksi tai hallitsevan Sinua väärällä tavalla."

"Sinulla on paikkasi tässä maailmankaikkeudessa siksi, että Sinut on luotu tänne. Maan päällä ei ole ketään Sinun kaltaistasi." 

"Opettele hyväksymään asiat, joille et voi mitään ja säästä itsesi turhalta ahdistukselta."

  

"Vain sinä itse voit muuttaa omaa suhtautumisestasi itseesi."

Kirja on ehdottomasti ostamisen arvoinen, jos satut vielä törmäämään siihen jossakin! Pelkään pahoin, että painos on voinut loppua syksyisen superalen johdosta!

Iloisia kohtaamisia

Seurakunnan lapsityö on välineurheilua pahimmasta päästä. Vaasassa tulin tunnetuksi työpaikallani siitä, että minulla oli kädet täynnä erilaisia havaintovälineitä mennessäni päiväkoteihin tai perhekerhoihin. Tehokkaana tai laiskana ihmisenä en tietenkään viitsinyt tehdä monta reissua autolle, vaan raahasin kaikki tavarat autoon yhdellä kertaa. Niinpä sylissäni oli yleensä isokokoinen flanellotaulupakkaus, jonka takaa oli lähes mahdotonta nähdä yhtä mitään. Sen lisäksi ranteistani ja sormistani roikkui epämääräinen kasa pussukoita ja nyssyköitä. Jostain muovipussista pilkisti yleensä pitkänpitkän Booa-käärmeen pää tai vähintään punainen kieli. Uskottava pastori!

Välillä minuun iski laiskuus ja jätin flanellotaulut suosiolla työpaikalle. Raahamisen lisäksi kuvien etsimisessä oli  nimittäin melkoinen urakka. Lapset antoivat kuitenkin tempustani suoraa palautetta ja vaativat ottamaan taulut mukaan seuraavalla kerralla. Muut käyttämäni havaintovälineet eivät heitä enää vakuuttaneet, kun he olivat päässeet värikkäiden ja pikkutarkkojen flanellokuvien maailmaan. Nykyaikaisilla flanellokuvilla voi oikeasti kertoa melkein kaikki raamatunkertomukset niin, että tapahtumat näyttävät todella eläviltä. Goljat on todella suuri, pienen pojan eväistä jääneet 12 koria ovat täynnä ruoantähteitä ja Jairoksen tytär näyttää ihan kuolleelta ennen kuin Jeesus herättää hänet. 

Nykyisessä työpaikassani en ole voinut käyttää yhtä paljon havaintovälineitä siitä yksinkertaisesta syystä, etten yleensä kulje autolla. Aika usein  menen vierailulle päiväkotiin tai perhekerhoon suoraan kotoa pyörä-juna-kävely -yhdistelmällä. Niinpä en ole enää ihan niin innokas, että jaksaisin jokaista hartautta varten raahata ensin valtavasti tavaroita edellisenä päivänä kotiin ja sitten taas takaisin. 

Eilen toin työpaikaltani mukanani tämänpäiväistä perhekerhoa varten Joonas-nuken, joka on muppet show -tyyppiä. (Kuva näkyy helmikuun blogissani kirjoituksessa "Kylpylälomalle KIVA:lla idealla.) Joonas on pikkupoika, jolla on ihana traktoripusakka, jalkapallosukat ja suurensuuri suu. 

Aamulla otin vain nuken kainaloon mennessäni autokyydillä lähimmälle juna-asemalle. Raiteiden toisella puolella oli pieni poika isoäitinsä kanssa. Poika ja isoäiti huomasivat heti Joonaksen. Huutelimme tervehdyksiä raiteiden yli ja vilkuttelimme innokkaasti, vaikka emme tietystikään olleet ennestään tuttuja. Vuoropuhelumme teki hyvää koko pysäkin väelle: ihmiset alkoivat hymyillä iloisesti. Junassa vierustoverini puolestaan sutkautti: "Aina on tilaa kahdelle" ahtautuessani Joonaksen kanssa hänen viereensä. Yleensä paikallisjunissa ei puhuta tuntemattomille ihmisille! Vielä kävelymatkallakin kerhon jälkeen Pasilasta Paavaliin ihmiset hymyilivät herttaisesti huomatessaan hassun kaverini. 

Kaikista hauskinta minulla on ollut junassa kerran viime keväänä, kun minulla oli mukana sekä Joonas että hänen mummonsa. En muista, mikä ilta oli kyseessä, mutta joka tapauksessa osa junan matkustajista oli vähän juhlatuulella. Juuri samaan junaan sattui ensimmäistä kertaa konduktööriksi sukulaismieheni. Ennen kuin hän oli ehtinyt tunnistaa minua, pujotin käteni Joonaksen päähän ja sanoin kovalla äänellä:"Hyvää päivää, Etunimi Sukunimi!" Sukulaismiehelläni pysyi pokka ihmeen hyvin, mutta kohtaamisemme aiheutti lievää huvittuneisuutta junamatkustajien joukossa. Nauru pidentää ikää!    

Monitoiminaisia

Tänään oli hurjan hauska työpäivä, johon sisältyi 6-vuotiaille suunnatun tenavakirkon valmistelu ja pitäminen.  Työpäivän mukavuutta lisäsi se, että aamulla sai tepastella vähän pidempään aamutakissa, koska työt eivät alkaneet heti aamusta. Vapaan aamupäivän kruunasi  ihanien sukulaisten mukava vierailu.  

Työpaikalla oli jo päällä tekemisen meininki saapuessani sinne. Työtoverini ja uskollinen vapaaehtoistyöntekijämme olivat jo tekemässä täytekakkuja. Minä aloin toisen työkaverini kanssa laittamaan tilaa kuntoon sekä kattamaan pöytiä kahvi- ja mehuhetkeä varten. Kaikista haastavinta minun mielestäni oli jakaa  karkit pöydille jotenkin oikeudenmukaisesti, mutta samalla houkuttelevasti!

Keittiöhommista kiirehdimme kirkkoon luomaan puitteita itse tenavakirkolle. Kulissien tekeminen yhdessä  "Daniel leijonienluolassa -nukketeatteriesitystä" varten oli kerrassaan hauskaa puuhaa. Uudet ideat vain sinkoilivat työn touhussa. Luolan ja kuninkaanpalatsin lisäksi luotiin Danielin koti, johon halusin välttämättä ikkunan rukoushetkiä varten. Toiveeni pohjautui varmasti muistikuvaan jostain lastenraamatusta. Vankityrmää esittävän luolan tehoa lisättiin pitkällä rautaketjulla, joka oli melkoisen vaikuttava. Kuninkaan antamasta rukouskiellosta tuli puolestaan oikein tyylikäs, kun se liimattiin hopeiselle pahville. 

Nukketeatteriesityksemme  itse tenavakirkossa sujui oikein mukavasti: ei hihitystä, ei unohdettuja vuorosanoja eikä edes mykkiä mikrofoneja.  Kriittinen kotiyleisöni valitti vähän Paavalinkirkon akustiikkaa, mutta sillehän nyt ei mitään voi. Iso katedraali on iso katedraali. Esikoisen mielestä esityksessä olisi ollut järkevämpää  laittaa kuninkaan antama rukouskielto ensin näkyviin väärinpäin, ja sitten vain kääntää se. Hänen näkemyksensä vahvisti taas ajatustani siitä, miten hyvin nukketeatteriesitykset jäävät lasten mieleen. Juuri sillä tavalla teimme, kun esitimme samaa nukketeatteria Vaasan ruotsalaisessa seurakunnassa viisi vuotta sitten. Aika uskomatonta!

Tenavakirkko osoitti taas sen, miten taitavia monitoiminaisia minulla onkaan työkavereina. Kaikki hommat sujuivat hyvin, vaikka työtä tehtiin kiireisellä aikataululla ja pienessä paineessa. Oli hienoa nähdä, miten työkaverit ovat valmiita venymään ja ylittämään omia rajojaan. Luovassa ja hauskassa ilmapiirissä oli  ilo tehdä työtä!

Nyt täytyy alkaa kuumeisesti miettimään, mikä olisi seuraavan tenavakirkon teema. Sunnuntaina 19.4. klo 16 kutsumme paikalle erityisesti seurakuntamme kolmevuotiaita, ja sen vuoksi valitsemme tenavakirkkoon helppoja laululeikkejä ja turvallisen raamatunkertomuksen. Tämän päivän paras palaute tuli eräältä isosiskolta, joka oli sitä mieltä, että myös kahdeksanvuotiaille pitäisi järjestää oma tenavakirkko. Täytyypä laittaa mietintämyssyyn!  

Meidän iskä

Lapsilla oli eilen hauskaa, kun he lukivat uusimmasta Donkkis-lehdestä Isä meidän -rukouksesta. Teemanumerossa oli yhtenä tehtävänä laittaa rukouksen osat oikeaan järjestykseen. Lukutaitoiset lukivat tekstiä väärässä järjestyksessä "Isä meidän myös maan päällä sinun tahtosi..." ja kikattivat kamalasti. Kokeilun seurauksena huomasimme, että kuopuskin on ollut korvat auki jumalanpalveluksissa ja pyhäkoulussa, ainakin toisinaan. 

Isä meidän -teemanumerossa opetettiin lapsille siitä, miten kristityt ovat rikkaan isän lapsia. "Kun Jeesus opetti meitä rukoilemaan "Isä meidän", hän halusi, että ymmärrämme, miten Jumala rakastaa meitä hirmuisen paljon. Siksi saamme kunnian kutsua tätä ihmeellistä olentoa, ääretöntä rakkautta ja armoa, nimellä "isä". Nimitys kuvastaa sitä, että Jumala haluaa meidät läheisyyteensä. --Jumala on pyhä ja suuri, maailmankaikkeuden hallitsija, mutta silti meidän ei tarvitse pokkuroida hänen majesteettisuutensa edessä, vaan saamme puhua hänelle kuin hyvälle, viisaalle isälle." (Donkki -ykköslehti perheen junioreille 1/09)

Aloin tänään lukea C.O. Roseniuksen hartauskirjaa "Leipäset". Roseniuksesta minulle tulee erityisesti mieleen elokuvaohjaaja Klaus Härö, joka on useammassa lehtihaastattelussa kertonut Roseniuksen kirjojen olleen merkittävässä osassa siinä prosessissa, jossa hän sisäisti Jumalan armon. 

Rosenius kirjoittaa Isä meidän -rukouksen alusta näin:

"Isä meidän, joka olet taivassa! (Matt. 6:9) Yhdenkään kristityn ei pitäisi jatkaa tätä rukousta eteenpäin, ennen kuin on tarkkaan harkinnut, tarkoittaako hän lapsenomaisesti luottaen sitä, mitä hän tässä sanoo, nimittäin että Jumala on hänen hyvä Isänsä ja hän itse Jumalan rakas lapsi. Jos sydämestäsi voit kutsua Jumalaa Isäksesi - ja uskot sydämestäsi, että olet Jumalan rakas lapsi - silloin voit täysin luottavaisena jatkaa tätä kallista rukousta.

Älä anna minkään koko Herran rukouksessa olla yhtä tärkeää, kuin tämän ensimmäisen, että Jumala on sinun Isäsi, ja sinä olet hänen lapsensa. Mitä hyötyä sinun rukouksestasi on, ja miksi rukoilisit jotain Jumalan nimeä, hänen valtakuntaansa ja tahtoaan koskevaa, ellet ole itse hänen lapsensa tai halua tulla siksi? Silloin sinun on paras jättää rukoukset ja kaikki muukin Jumalan valtakuntaan kuuluva.     

Katso siis miten tärkeä on, että heti alkuun painat sydämeesi sanat: Isä meidän, ennen kuin jatkat rukoustasi. Jos jonakin päivänä et kykenisi rukoilemaan näitä sanoja pidemmälle, mutta saat ne Jumalan armosta painettua syvälle sydämeesi, niin että uskot Jumalan lapseuteesi, niin sinä olet rukoillut tarpeeksi siltä päivältä. Silloin olet löytänyt pääasian. Sinulla on sekä taivas että autuus, ja voit rukoilla: Pyhitetty olkoon sinun nimesi, tulkoon sinun valtakuntasi." 

C.O. Rosenius: Leipäset - Evästä vuoden jokaiselle päivälle (PerusSanoma OY 1990) 

Joulukuun 10. päivä     

Pieniä ja suuria ihmeitä

Tänään vierailin taas yhdessä päiväkodissa laulattamassa lapsia ja esittämässä sorminukeilla raamatunkertomuksen "Viisi leipää ja kaksi kalaa". Sorminukeilla kertomisessa on se mukava puoli, että tarvitsen siihen lasten sormien apua, vaikkei minulla ihan 5000 sorminukkea olekaan mukana. Huono puoli on taas siinä, että kertomus täytyy kertoa todella elävästi, koska edessä sorminukkejen kanssa olevat lapset pyörivät sen verran, ettei yleisö välttämättä näe tapahtumien kulkua. Hienosti lapset tänäänkin jaksoivat kuunnella kertomusta ja osallistuivat mukavasti myös lauluihin ja leikkeihin. 

Työpaikalla saimme kokea tänään ihan oikean leipäihmeen. Houkuttelin erästä työkaveria lounaani ajaksi kahvistelemaan, koska hänellä ei ollut ruokaa mukana. Matkalla kahvihuoneeseen hän oli törmännyt vanhaan naiseen sillä seurauksella, että sai tältä herkullisen kotitekoisen leivän mukaansa. Kahvihuoneeseen tullessa hän ihmetteli sitä, oliko tapahtuma johdatusta, koska vanhan naisen tarina leivän tuonnista oli niin eriskummallinen.

Minä olin täysin vakuuttunut siitä, että leivän saaminen oli Jumalan johdatusta, ja Hänen hyvää huolenpitoaan. Tällaiset tapahtumat kannattaa mielestäni aina ottaa Jumalan kädestä, koska ne lisäävät luottamusta Jumalan hyvyyteen. Tosiasiahan on se, että Raamatun mukaan elämämme kaikki hyvät asiat ovat pohjimmiltaan Jumalan lahjaa. 

Olikohan sekin Jumalan huumorintajua, että tapahtuma tuli juuri samana päivänä, kun olin opettanut päiväkotilapsille ruoan siunaamisesta? Minua ärsyttävät kaikki sellaiset teologiset selitysmallit, joissa Jeesuksen leipäihmeeltä viedään terä pois. Uskon ihan aikuisen oikeasti siihen, että Kaikkivaltias Jumala pystyi ruokkimaan pienen pojan viidellä leivällä ja kahdella kalalla 5000 miestä ja saman verran naisia ja lapsia.  Minun Jumalani on niin suuri ja ihmeellinen, että Hän voi ylittää ihmisten käsityskyvyn. 

Kertomus viidestä leivästä ja kahdesta kalasta on puhutteleva, koska se opettaa turvautumaan Jumalaan arkisissa asioissa. Jumala on ihan oikeasti kiinnostunut siitä, onko hänen rakkailla lapsillaan vatsa täynnä ruokaa ja muutkin maalliset tarpeet täytettyinä.  Hän odottaa, että hänen seuraajansa vievät hänelle rukouksessa kaikki tarpeensa ja  toiveensa sekä pyytävät niihin hänen johdatustaan ja siunaustaan. Elämä Jumalan lapsena on ihmeellistä, kun vain avaa silmänsä ja näkee arkipäivän pieniä ihmeitä!

Jumala, 

sinä uskomattomien yllätysten Jumala:

On ihanaa ajatella,

että sinulla on suunnitelma jokaiselle meistä.

Kiitos, että tahdot minulle vain hyvää.

Minä olen sinun. Aamen.

Monica Vikström-Jokelan Marianpäivän rukous kirjassa "Kirkkovuosi lasten kanssa"   

   

Upeaa, loistavaa, mahtavaa,

Eilen olin innostavassa kokouksessa, jossa Helsingin seurakuntayhtymän UskoToivoRakkaus-kampanjan yhdyshenkilöille pidettiin tilannekatsaus siitä, missä projektissa mennään. Välillä olen ollut kokouksissa avoimestikin melko kriitiinen, mutta eilen kuuntelin koko kokouksen ihastuneena hienoja aikaansaannoksia.

UTR-kampanja on saanut voimakasta tukea Suomen Pipliaseuralta, joka yksityisen lahjoituksen avulla voi panostaa raamattutyöhön pääkaupunkiseudun nuorten ja nuorten aikuisten parissa. Kyseessä ei siis ole testamenttilahjoitus, vaan joku Raamatulle omistautunut ihminen on tehnyt ymmärtääkseni 300 000 euron lahjoituksen jo eläessään. Sillä rahalla tuotetaan laadukkaita, nuorekkaita ja trendikkäitä Jumalan Sanan lukuun innostavia painotuotteita. Huikeaa!

Projektiin liittyy myös blogi, jossa Luukas Härkönen tekee tutkimuksia siitä, mitä Jumalan Pojalle tapahtui 1980-luvulla Helsingissä. Kannattaa käydä tutustumassa osoitteessa http://luukasharkonen.blogspot.com. Blogin yksi kirjoittaja oli ainakin niin ihanan innostunut projektista, että ajattelin liittyä sekä lukijaksi blogiin että faniksi Facebookissa. Kokouksessa kuulin huhuja, että Luukaksen tutkimuksissa olisi tapahtumassa suuria edistysaskeleita aivan lähiviikkoina. Jännittävää!

Syksyn kokouksessa valitin sitä, ettei kampanjaan liity tarpeeksi nuorille aikuisille tarkoitettuja huokeita tapahtumia. Enää minun ei tarvitse valittaa sitäkään. UskoToivoRakkaus-kampanja ja Suomen Pipliaseura järjestävät nimittäin yhdessä Munkkiniemen seurakunnan kanssa kevään aikana ilmaisen elokuvasarjan "Pääosassa Jeesus -seitsemän Kristus-hahmoa elokuvissa". Konseptiin kuuluvat asiantuntijan alustus, teetä ja leffa Munkkiniemen kirkossa (Tiilipolku 6) seitsemänä torstaina. Loistavaa!

Tällä viikolla (to 12.3.) on teemana Musta Jeesus, josta alustaa Tansaniassa lähetystyössä toiminut pappi Olavi Heino. Elokuvana on Hotelli Ruanda, joka Miehen mukaan on todella koskettava. Muistan, miten Mies oli elokuvan nähtyään pitkään järkyttynyt siitä, kuinka paha ihminen voikaan olla.  

Kevään muina jäljellä olevina teemoina ovat Fantasian Jeesus, Naishahmoinen Jeesus ja Hauska Jeesus. Sarja päättyy pitkäperjantaina Kirjoitusten Jeesukseen, jossa elokuvana näytetään Passion of Christ. Lisätietoja elokuvasarjasta löytyy osoitteesta  www.uskotoivorakkaus.fi. Muutenkin kannatta käydä vilkaisemassa sivustoa, josta löytyy nykyään mm. videoitu Päivän sana jokaiselle päivälle.

Taivaallista menoa

Eilen illalla nukutin kuopusta toivottoman pitkään. Kun hän vihdoin nukahti, lähdin varovaisesti alakertaan. Hetken päästä portaikossa kuului iloinen töminä. Pieni ei ollutkaan nukahtanut, vaan oli edelleen täynnä energiaa pitkistä päiväunista johtuen. Niinpä vietimme kuopuksen kanssa mukavan yhteisen iltahetken katsellen viime sunnuntaina alkanutta FST:n 

uutta hengellistä ohjelmaa nimeltään "Himlalivet". Suomenkielinen nimi "Taivaallista menoa" sopii hyvin ohjelmalle, jossa juontaja kuopuksen suureksi ihastukseksi pärräili haastateltavan luo kauniin kesämaiseman halki kunnon moottoripyörällä. Asiaa!    

"Himlalivet"- ohjelmasarjan ideana on kertoa siitä, mitä usko Jumalaan merkitsee arkipäivän keskellä.  Toisena teemana on käsitellä haastateltavien elämän ja uskon käännekohtia. Ensimmäinen ohjelma oli ainakin minulle kuin tuulahdus taivaasta: syvälliset keskustelut, kaunis musiikki ja aito luottamus Jumalaan puhuttelivat minua. 

Minulle ohjelma oli erityisen koskettava siitä syystä, että sekä ohjelman juontaja, Isak Westerlund, että haastateltava, Britten Nylund, ovat entisiä työkavereitani. Täytyy sanoa, että ohjelman seuraaminen tuntui melkoisen kotoisalta, kun kaiken lisäksi yksi kuvauskohteista oli entinen työpaikkani ja samalla kotitalomme! Minulle tuli ihan koti-ikävä Vaasaan, kun toisena musiikkiesitykenä oli vielä yksi  suosikkilauluni "You raise me up". Laulu  toi elävästi mieleeni Vasa SportsClubin, sen ihanat jumpat ja toteuttamani yhteistyöprojektin. Nyyh!

Koskettavinta ohjelmassa oli kuitenkin ehdottomasti sairaseläkkeellä olevan nuoristyönohjaaja Britten Nylundin ihana luottamus Jumalaan. Hän kertoi avoimesti sairauksien kanssa kamppailuistaan ja muista ongelmistaan. Hän ei silti ollut katkera, vaan ohjelmassa oli positiivinen ja toiveikas sävy. 

Britten  koki saaneensa Jumalalta apua ja voimaa aina sen verran kuin oli tarvinnut.  Kerran hän oli saanut avun mieleen tulleen raamatunkohdan kautta, mutta yleensä ystävien ja lääkäreiden välityksellä. Kaikesta saamastaan avusta hän antoi kunnian Jumalalle!

Suosittelen Himlalivet-ohjelmasarjaa kaikille lukijoilleni. Isak Westerlund sopi mielestäni hyvin ohjelman isännäksi; hän veti ohjelmaa luontevasti, ja oli oma itsensä. Musiikki oli ammattitaitoisesti toteutettu ja tuli ohjelman sisältöä. Ensimmäisen jakson voi katsoa Yle Arenalta ja se löytyy tästä osoittesta. http://arenan.yle.fi/toista?id=1931628 

Toinen osa lähetetään tänään 8.3. klo 20.30 FST 5:lla . Siinä Isak haastattelee Mattiasta, joka jätti pastorin virkansa koettuaan sen epäraamatulliseksi. Ohjelman motto on:"Elä niin kuin opetat!" Kuulostaa aika mielenkiintoiselta! 

Himlalivet-sarja katsoessani mietin, miksi suomenkielisellä puolella ei ole vastaavaa tarjontaa. Salt-hartausohjelma oli pitkään todella suosittu suomenruotsalaisten ja myös suomenkielisten parissa. Taivaallista menoa -sarja jatkaa tätä hienoa perintöä. Eikö olisi jo korkea aika panostaa laadukkaaseen suomenkieliseen hartausohjelmaan?  

Päivän rukous

Herra, tässä huomaan koko sokeuteni.

Minun on vaikea tehdä ero omien

ja sinun suunnitelmiesi välillä.

Joskus luulen olvani sinun asioillasi ja epäonnistun,

koska minulta puuttuu uskoa.

Ja monta kertaa jää tekemättä se,

minkä sinä haluaisit minun tekevän.

Auta minua huomioimaan sanasi 

ja aina ymmärtämään se oikein.

Auta minua pysymään valppaana,

että olisin valmiina toimimaan tai puhumaan,

kun sinun hetkesi tulee.

Herätä minut joka aamu valveille,

jotta käyttäisin oikein ne tilaisuudet,

jotka päivän mittaan annat 

- silloin kun sinä sellaisia annat.

Ja auta minua olemaan uskollinen 

arkisessa työssäni ja velvollisuuksieni täyttämisessä.

Tiedänhän, että sinä olet nekin minulle antanut

ja ennen kaikkea niiden parissa haluat minun palvelevan sinua.

Tee minut uskolliseksi vähässä.

Jos haluat uskoa minulle jotakin suurempaa,

niin tee minut sekä uskolliseksi että nöyräksi.

Nimesi tähden, Herra Jeesus. 

Aamen. 

1. Paastonajan sunnuntain jälkeisen keskiviikon rukous

Bo Giertzin kirjassa "Minä olen teidän kanssanne"   

Sentraali-Santroja, puhelinkoppeja ja kikattavia lapsia

Luin tänään pienten kanssa kirjaa, jossa oli puhelinkoppi kioskin vieressä. Samalla sain selittää heille, miten aikaisemmin oli yleensä jonkinlainen puhelinkoppi melkein kaikkien kioskin vieressä. Lapset olivat ihmeissään. He eivät syntyperäisinä Nokia-maan asukkaina osanneet kuvitellakaan aikaa, jolloin ihmiset puhuivat puhelimessa lasisessa kopissa keskellä kylää.

Keskustelutuokiostamme tulvahti mieleeni muistoja epätoivoisista tilanteista, joissa olen yrittänyt vieraalla paikkakunnalla löytää puhelinkoppia löytääkseni määränpään. Ankeat muistot saavat mielen kiitolliseksi kännykän keksimisestä! Mielikuvissani on myös kotikyläni lasinen koppi postitalon edessä, jossa aina välillä kävin. En voi kyllä kuollaksenikaan muistaa, kenelle sieltä sisareni tai kaverini kanssa soittelimme. Mutta pakkasen huurtamaa koppia en unohda!

Kuulin tarinaa pikkulapsesta, joka oli saksella katkaissut vanhanaikaisen lastenpuhelimen johdon. Pieni ei ollut ikinä nähnyt oikeaa puhelinta, jossa luuri on kiinni puhelimessa johdolla.   Johdolliset puhelimet olivat meidänkin perheessämme historiaa jo muutama vuosi ennen varsinaista lankapuhelimista luopumista. Lapsiperheessä vanhemman mahdollisuus kulkea vapaasti puhelun aikana pidentää kummasti puheluiden kestoa, mutta lisää myös turvallisuutta. 

Omasta lapsuudestani muistan monia hetkiä, jolloin äiti asettautui puhelimeen työhuoneeseen. Hän istui siellä rauhassa soittaessaan sisarilleen tai ystävilleen.  Minä monesti menin sinne jossain vaiheessa puhelua ja istahdin syliin. Olin ihan hiljaa nauttien läheisyydestä ja aikuisten juttujen kuuntelusta. Tätä vaihetta kesti kauan: äidin syli oli minulle mieluinen tankkauspaikka vielä murrosikäisenäkin.   

Muutama päivä sitten mieleeni välähti se, kuinka paljon kännykkä onkaan muuttanut puhelinkulttuuria. Varhaislapsuudessani puhelinsoitot ohjautuivat vielä keskuksen kautta. Isosiskoni ja -veljeni kavereineen saivat kuulla useamman kerran keskuksen työntekijöiltä kehotuksen lopettaa pilasoitot. Ehkä minäkin olin mukana näissä tilanteissa äänettömänä yhtiökumppanina. 

Lapsuudessamme saimme tottua siihen, että kirkkoherrana toimineelle isällemme tuli kotiin paljon työpuheluita. Meistä lapsista tuli rutinoituneita vastaanottovirkailijoita. Yleensä muistimme kertoa isällemme soittajan terveiset tai kirjoittaa ylös soittopyynnön. Joskus isot sisarukseni olivat radikaaleja ja vastasivat lestadiolaistaustaisen soittajan "Jumalan terve" -tervehdykseen "tervepä terve". Tuskin soittaja sitä edes kuuli, mutta meistä se oli aika rohkeaa. Useamman kerran nauroimme sisareni kanssa puhelimeen niin, ettei soittaja tahtonut saada mitään selvää siitä, missä isämme oli. Mitäs meni soittamaan juuri silloin, kun meillä oli naurukohtaus menossa! 

Kännykkäaikana puhelimen käyttö on yksityistynyt valtavasti. Minulle ei tulisi mieleenkään vastata mieheni työpuhelimeen, puhumattakaan siitä, että antaisin lasten koskea siihen. Jonkun perheenjäsenen oman kännykän soidessa meillä on tapana tarkistaa, kuka siellä soittaa. Läheisen ihmisen puheluun voi joku toinenkin vastata, jos kännykän omistaja on hankalassa tilanteessa.

Mies on katellinen nykyajan nuorille miehille. Nämä rontit pääsevät kuulemma niin paljon helpommalla kuin edelliset sukupolvet naisten iskemisessä ja seurustelussa. On omat kännykät, tekstiviestit, meset, Facebookit ja muut apuvälineet. Ei hassumpaa! 

Pieni orjatyttö

Lastenkasvatus on hauskaa puuhaa silloin, kun on itse pirteä, hyväntuulinen ja kaikella tapaa hyvinvoiva. Silloin jaksaa muistaa lastenkasvatuksen ikiaikaiset totuudet, ja toimia niiden mukaan. Yksi tärkeimmistä kasvatuksen muistolauseista on se, että vanhemman tehtävänä on tuottaa lapselle pettymyksiä; neuvolan seinilläkin julistetaan, miten rajat ovat rakkautta.  Toisen tärkeän totuuden mukaan lapsi voi oppia jonkun itselleen epämieluisan asian toistettuaan sen tuhat kertaa. Kolmas totuus on, että lapsen  ei-toivottavasta käytöksestä tulee seurata johdonmukainen rangaistus tai ehkä paremmin negatiivinen seuraamus. Vanhemman tai muun kasvattajan  takataskussa täytyy aina olla suunnitelma siitä, mitä tapahtuu, jos lapsi ei tottele. 

Olen melko varma siitä, että minun ikäpolveni vanhemmat joutuvat näkemään huomattavasti enemmän vaivaa kuin meidän vanhempiemme ikäpolvi rajojen asettamisessa. Minun lapsuudenkodissani meillä oli aika vähän rajoja. Tietystikin meidän piti käyttäytyä kunnolla, totella vanhempia ja olla ystävällisiä muille ihmisille, mutta vanhemmillamme ei ollut mitään tarvetta asettaa selkeitä rajoja esim. TV:n katselulle, tietokonepeleille tai herkuttelulle. 

Nykyään lapsiperheissä rajojen asettaminen TV:n katsomiselle, tietokonepeleille, internetissä surffaamiselle, DVD-elokuville, karkille ja muille herkuille on arkipäivää. Huomasin sen selkeästi viime viikolla kuopuksen ollessa kipeänä. Annoin hänen katsella videoita enemmän kuin perheemme säännöt sallivat saadakseni siivottua paikkoja. Heti sain palkaksi paljon normaalia kiukkuisemman ja aggressiivisemman pojan. 

Karkkipäivän annoksenkin joudumme nykyään määrittämään grammoissa, koska joskus lapsemme tuli karkkipäivänä nykyaikaisesta jättipussistaan karkkihumalaan ja oli loppupäivän tosi kiukkuinen. Tällä viikolla olen alkanut käyttää lasten tietokoneajan määrittämiseen herätyskelloa, koska koneen sulkeminen tuntuu aina yhtä vaikealta. Tietokone ei millään tahdo mennä kiinni peliajan loppuessa, koska aina peli on juuri sillä hetkellä niin jännittävässä paikassa, ettei pikkupelaaja kerta kaikkiaan malta lopettaa. Herätyskellon pirinä on selkeä viesti lapselle siitä, että päivän peliaika on oikeasti loppu. Ja piste. 

Tänä iltana neitimme oli hieman pahalla päällä. En tiedä, johtuiko se siitä, että hän oli herkutellut liikaa kuoron juhlissa. Joka tapauksessa asiat eivät sujuneet ollenkaan niin kuin olisi pitänyt. Annoin hänelle huonosta käytöksestä rangaistukseksi eteisen  järjestämisen. Voi sitä valituksen määrää! 

Äitinä olisin päässyt tuhat kertaa helpommalla, jos olisin kerännyt itse ne muutamat tavarat, jotka lojuivat lattialla. Sain totisesti kuulla kunniani siitä, miten epäreilu äiti olen. Sain luettelon kaikista luokkakavereista, joiden ei tarvitse siivota edes omaa huonetta. Lopuksi neiti uhkasi kertoa epäreilusta rangaistuksesta uskonnontunnilla isoveljen jalanjäljissä. Ei tehonnut äitiin sekään, lähinnä vain nauratti! Viimeisenä valttikorttina neiti keksi, että hänestä ollaan tekemässä orjaa. OOORRRJAAA, PIIIKKUOOORJA hän vaikeroi dramaattiseen tyyliin. Valitettavasti sekään ei tehonnut sydämettömään äitiin. 

Illan lopputulos ilahduttaa kasvattajan silmää: eteinen on siisti kuin mikä pienen orjatytön uurastuksen jäljiltä. Äidin mieli on myös sangen iloinen, koska kasvatustyö tuli tehtyä niin, ettei pinna katkennut eikä oma mielenrauha järkkynyt kovinkaan pahasti. Vielä tuhat onnistunutta toistoa ja lapsistamme on kasvanut kunnon kansalaisia! 

 

Idoli 2009

Viime viikolla tunsin itseni idoliksi. Aina kun aukaisin suuni aloittaakseni laulun, fanijoukko kääntyi tuijottamaan minua häpeilemättä. He kuuntelivat lauluani tarkasti koko ajan, ja osalla faneista valui kuola suusta ihastuksesta. 

Puolivälissä settiä yleisö pääsi kunnolla menoon mukaan. He hytkyivät laulujen rytmin mukana, taputtivat käsiään ja tekivät innokkaasti liikkeitä. Yhteisen hetkemme täydellisti kunnon hekotus ja hampaaton hymy! Tällä viikolla saan taas nauttia heidän huomiostaan, mutta ennen kaikkea ihastella heitä: ihanat sylivauvat!

Kunniatehtävä

Yksi elämäni suurimmista saavutuksista on se, että olen innoittanut suloisuudellani maailmaan uusia ihmislapsia. Olen nimittäin lapsesta asti kuullut tarinaa siitä, miten eräs vanhempieni perheystävä sai kroonisen vauvakuumeen tavattuaan minut. Seuraavana vuonna syntyi ensimmäinen lapsi, josta tuli myöhemmin minun ystäväni. 

Eilen sain olla mukana kastejuhlassa, jossa tämän ystäväni esikoinen kastettiin. Tuntui mukavalta tavata yhdellä kertaa niin monta pohjoisen ihmistä Etelä-Suomessa. Kastejuhlaankin tuli pohjoisen sävyjä, kun tädit soittivat ihanasti Lapin äidin kehtolaulun. Mielestäni juhlan tuntua lisäsi musiikin ja kauniin kappelin lisäksi se, että monet läsnäolijoista olivat mukana toteuttamassa ristiäisiä. Se luo aina juhlaan lämpöä!

Ristiäiskahveilla sain kuulla, että useampikin suvun jäsenistä kuuluu blogini lukijoihin. Siispä lähetän tätä kautta kiitokset ihanasta juhlahetkestä!