Free counter and web stats

keskiviikkona, maaliskuuta 25, 2009

Antakaa aina iloiten!

Tällä viikolla oli Hesarissa sangen harvinainen artikkeli, joka käsitteli kymmenyksien antamista. Teologina minua hieman häiritsi se, että otsikossa käytettiin epämääräistä termiä "vapaat kirkot". Niinpä artikkelissa käsiteltiin sulassa sovussa samalla viivalla niin evankelis-luterilaisen kirkon sisällä toimivaa herätysliikettä (Lestadiolainen Uusheräys), ns. kristillisiä vapaita suuntia (helluntailaisuus) kuin myös uskonnollisia yhteisöjä, joiden ei katsota olevan kristillisiä (mormonit).

Pienestä ärsyyntymisestä huolimatta olin hyvin tyytyväinen siitä, että Suomen tärkeimmässä sanomalehdessä puhutaan kymmenyksistä. En muista, koska olisin viimeksi kuullut kirkossa puhuttavan kymmenyksistä. Luterilaisessa kirkossa tuntuu välillä siltä, että kymmenyksistä tai muusta rahan antamisesta puhuminen on tabu. 

Joskus kirjoitin blogissani kymmenyksien maksamisesta. Sain kitkerää palautetta siitä, miten rahan antamisesta ei saa ylpeillä. Kuitenkaan minun tarkoitukseni ei todellakaan ollut nostaa itseäni, vaan pappina innostaa muita kristittyjä uhraamaan rahaa Jumalan työlle. Hassuimmalta tuntui se, että kommentin kirjoittaja oli laittanut nimimerkikseen "lähetysaktiivi". Eikö juuri lähetystyön jatkumisen edellytyksenä ole se, että uudet sukupolvet innostuvat tukemaan lähetystyötä myös taloudellisesti? 

Kansan Raamattuseurassa työskentelevä Hannu Päivänsalo on kirjoittanut pienen kirjan "Antamisen salaisuus", jossa hän käsittelee monipuolisesti teemaa. Kirjassa ei hyväksytä ollenkaan ajatusta siitä, että kymmenysten maksaminen olisi kristitylle pakkopulla, velvollisuus, joka tekee kristitystä hyvän tai huonon. Sen sijaan johtoajatuksena on se, että kristityn koko elämä on Jumalan suurta lahjaa.

 "Armon pohjalta nouseva antaminen ei ole pakon eikä painostuksen sanelemaa. Jumalan lapsi antaa, koska hänen sydämensä kutsuu siihen. Hän jakaa eteenpäin jotakin siitä sisäisestä ilosta, josta hän on päässyt armon kautta osalliseksi. 2.Kor. 9:7 "Kukin antakoon sen mukaan kuin on mielessään päättänyt, ei vastahakoisesti eikä pakosta, sillä iloista antajaa Jumala rakastaa." (Antamisen salaisuus 2004, s.20)

Monesti rippileireillä ja muissakin keskusteluissa tulee esille ajatus siitä, miten Jumala voi esimerkiksi sallia pienten lasten nälkäkuolemat. Miksi Jumala ei tee mitään?  Tähän kysymykseen ei ole olemassa yksinkertaisia ratkaisuja. Yksi tärkeä näkökulma on kuitenkin siinä, mitä me tavalliset ihmiset teemme köyhien tai muiden vaikeuksissa olevien lähimmäisten auttamiseksi. Käytämmekö me energiamme Jumalan arvosteluun ja syyttelyyn vai olemmeko valmiita näkemään vaivaa kärsivien ihmisten hyväksi? 

Jeesus peräänkuulutti omana aikanaan aitoa halua luopua omastaan. Hän ei odottanut ihmisiltä kohtuuttomia suorituksia, vaan ylisti esimerkiksi leskivaimoa, joka antoi uhriksi pienenpienet roposensa. Jeesus korosti kaikessa oikeanlaista lähimmäisenrakkauden asennetta. "Joka antaa yhdellekin näistä vähäisistä maljallisen raikasta vettä vain siksi, että tämä on opetuslapsi -totisesti: hän ei jää palkkaansa vaille." (Matt. 10:42)  Yksi ihminen ei voi pelastaa koko maailmaa, mutta silloin, kun Jumala saa siunata kolehtirahan, Yhteisvastuu-keräyslippaaseen pudotetun  setelin tai naapurin köyhälle lapselle annetun joululahjan, silloin tapahtuu suuria!



"Antakaa aina iloiten.
Lahjaksi saitte kaiken sen.
Sillä mitään ei ole suurempaa 
kuin työtä tehdä ja rakastaa."

Pekka Simojoki (Laulu jakamisesta, 3. säk.)
  

15 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Antamisessa on suuri salaisuus. Kun annamme Jumalalle, vaikka se meneekin jonkin maanpäällisen firman tai ihmisen tilille, jätämme rahamme käyttämisen vastuun Jumalalle. Koskaan emme voi antaa Jumalalle enemmän kuin hän on jo antanut meille.
Antamisesta ei ole tarkoitus tulla sakkojen maksamisen tunne, vaan rakkaimmalle lahjan antamisen ilo. Kun annamme kukin oman menestymisemme mukaan ei kenenkään pitäisi ahdistua antamisestamme. Voi olla, että 20 000 euron palkasta 200 antaminen tuntuu vaikeammalta kuin 2000 euron palkasta 20 antaminen.

Helena K. kirjoitti...

Tärkeä aihe, Elina. Olen itse kokenut, että antamisessa on suuri siunaus. Se ei ole koskaan omasta elämisestä pois, vaikka pitkään niin luulin.

Anonyymi kirjoitti...

Siitä lähtien, kun olemme säännöllisesti antaneet kymmenykset, rahaa on riittänyt antaa enemmänkin. Siunaus on ihmeellinen ja järjelle käöittämätön asia."Antaessaan saa..."
Kilvoituksen kohteena on luottamus Jumalan hyvään hoitoon. Kiitos Hänelle kaikesta!
ä-i

Maria Puotiniemi kirjoitti...

Hyviä pointteja. Itsekin olen todennut, että rahat ovat aina riittäneet riippumatta siitä, olenko antanut omastani esim. kolehtiin vai en.

Jeesuksen opetukset olivat toisaalta myös aika radikaaleja, erityisesti opetuslapsille hän opetti hyvinkin askeettista elämää. Ja lesken ropo oli suuri uhraus, köyhä ihminen antoi kaiken, mitä hänellä oli. Ei se ehkä silti kohtuuton uhraus ollut.

Olen samaa mieltä siinä, että antamisen pitää tapahtua ilosta ja rakkaudesta käsin. Toisaalta tekee ehkä hyvää antaa "niin että tuntuu", eikä vain osan ylijäämästään, sillä silloin saa myös nähdä, että Jumala pitää huolta silloinkin, kun luovumme itse rakentamistamme turvarakennelmista. Mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että kaikki tulot pitäisi jakaa muille, Jumala on muiden lahjojensa ohella antanut meille myös järjen.

Elina Koivisto kirjoitti...

Kiitos Sananjalka viisaasta kommentista! Vastuu on tosiaan Jumalalla. Tuokin on totta, että paljosta voi olla vaikeampi antaa kuin vähästä. Kummallista, mutta totta!

Olen Helena K. kokenut aivan samalla tavalla. Jumala pitää hyvää huolta!

Ä-i: Teillä taitaa olla antamisen armolahja :). Totta silti joka sana! Jumala on rikas antaja!

Pikkupappi: Hienoja ajatuksia taas kerran. Jätin tällä kertaa Jeesuksen radikaalimmat ajatukset väliin ja keskityin antamisen iloon. Leski antoi tosiaan Jeesuksen sanojen mukaan kaikkensa. yhdeltä nuoristotyönohjaajalta kuulin puhuttelevan kertomuksen sunnuntaipäivästä, jolloin hän antoi viimeiset rahansa kolehtiin. Oli uskomatonta, että Jumala oli pitänyt hänestä huolta ja hän oli saanut ruokaa kunnes tilille tuli taas rahaa. Itse en uskaltaisi ihan noin radikaali olla, koska rahaa voi tosiaan käyttää järkevästi.
Raha on kyllä siitä petollista, että siitä tulee helposti epäjumala, joka hallitsee liikaa elämää. Sen vuoksi välillä on tosiaan hyvä antaa niin, että tuntuu. Ja oikeasti kun katson meidänkin lasten vaate- ja lelumääriä sekä kirjakokoelmaa en voi olla ajattelematta, kuinka monen lapsen henki olisi voitu pelastaa niillä rahoilla jossain kehitysmaassa. Täytyy pitää mielessä, kun seuraavan kerran erehdyn heräteostoksille...

Anu kirjoitti...

Tuntuu hyvältä lukea tätä keskustelua. Tätä soisi kuulevan enemmänkin ja laajemminkin. Ja tämän soisi näkyvän arjessamme, niinä pieninä tekoina.

Itse olen usein saanut todeta, että tässä elämässä asioilla on tapana mennä kyllä varsin tasan. Olipa sitten kyse taloudellisesta antamisesta tai jonkin muun antamisesta: kyydin tarjoamisesta, sokerin lainaamisesta, ajan antamisesta tai jostain muusta vastaavasta. Kun joku yrittää sitten korvata rahalla antamistani, olen usein todennut, että pistä hyvä kiertämään, kyllä se tässä elämässä menee ajallaan tasan. Ja niin tuo on ruukannut mennä - en ole kokenut jääneeni mistään paitsi tai vaille. Siihen kai se siunaus sitten salatulla tavalla juuri kätkeytyykin.

Anu kirjoitti...

Lesken ropoon täytyy vielä kommentoida. Kellä teillä on mahdollisuus saada käsiinne kirja "Koputuksia. Tosijuttuja lähetystyöstä. Toimittaneet Irja Aro-Heinilä ja Elina Saari. Suomen Lähetysseura, 2004.", niin kannattaa etsiä ja lukea sieltä Kati Kemppaisen juttu, joka on otsikoitu "Kirkko köyhän rinnalla?" (s.49-51). Siinä teologian tohtori, Tansanian-lähetti Kati Kemppainen kirjoittaa erittäin mielenkiintoisella tavalla liittyen lesken ropoon ja kirkkoon. Näkökulma on haastava -näin sitä kommentoisin.

Elina Koivisto kirjoitti...

Kiitos Anu kommneteistasi! Keskustelu on ollut kyllä ihanaa! Ja hieno tuo ajatus siitä, miten kaiken antamisen saa takaisin. Kiitos myös kirjavinkistä! Täytyypä yrittää saada kirja käsiin. Oletko lukenut Kati Kemppaisen Tansanian ajasta kertovan kirjan "Auringon varjot"? Todella puhutteleva teos. Olen kirjoittanut siitä blogiini kirja-arvostelun 8. elokuuta 2007 otsikolla "Lukuelämyksiä lomaparatiisissa".

Anu kirjoitti...

En ole Katin tuota kirjaa lukenut. Tai pätkiä kyllä, mutta en kokonaan.

Täytyykin etsiä tuo sun juttu tuolta vanhoista postauksista. Kati kirjoittaa mun mielestä mielettömän hyvällä kynällä -terävyyttä ja tarkkuutta löytyy. Hällä oli nyt jokin aika sitten Hesarissakin tosi hyvä vieraskynä-kirjoitus.

Anu kirjoitti...

Täytyypä todeta vielä, että jäi tekstisi lukematta, kun en löytänyt sitä... :/

Nyt aamukahvin keittoon, matikankokeita korjaamaan ja sitten tunnille. Siu!

Anonyymi kirjoitti...

Englanninkielisessä käytössä on käsite Stewardship. Joskus ihmettelen, miten me Suomessa selviämme ilman tuota käsitettä. Opetuslapseus on aivan liian juhlallinen sana tuohon asiaan. Stewardship tarkoittaa seurakuntavastuuta kaikilla tasoilla, myös rahallisesti.

Minullekin Sananjalan kommentissa oli suuri löytö: Antaessamme "jätämme rahamme käyttämisen vastuun Jumalalle."

Olin tallentanut Minä uskon- sarjan. Katsoin sen vasta nyt. Kiitos rohkeudestasi siinä.

Elina Koivisto kirjoitti...

Anteeksi Anu, että olin laittanut väärän vuosiluvun. Aika menee niin nopeasti! Kyseessä oli siis kirjoitus 8.8.2006!!! Se löytyy helppoimmin googlaamalla "Elinan blogi" ja "Auringon varjot".

Kiitos mm kommentistasi ja rohkaisusta! Mielenkiintoinen näkökulma tuo kokonaisvaltainen seurakuntavastuu.Sitä vaan suomenkielistä termiä kehittämään, tarvetta olisi :)!

Anu kirjoitti...

Nyt löyty! Miekin ovelana tsekkasin kyllä kaikki bloggaukset 8.8. seuraavilta vuosilta, mutta en hoksannut mennä taaksepäin...

Tosi hyvä kirjoitus sulla, kiitän! Ja Katilta olit lainannut tosi hyvän pätkän. Kuten jo aiemminkin kirjoitin, Katilla on hyvä kynä. ;D

Janne kirjoitti...

Hei Elina! Miulle tuli hölmö kysymys mieleen tästä postauksesta vaikkei liitykään aiheeseen. Onko kirkon työntekijöillä yhtä lailla kirkollisvero maksettavana, kuten sen jäsenillä, vai onko se teillä "työsuhde-etuna"? : - D
Kurjaa on myös se kun ihmisten kuulee sanovan, että on eronnut kirkosta sen takia kun maksut ovat niin suuria... Itse miellän palkastani otetun maksun jonakin muuna, mutta verona en ole koskaan ajatellut.
Kiitos sinulle mukavista kirjoituksista, on mukava lukea näitä!

Elina Koivisto kirjoitti...

Kiitos kommentistasi ja rohkaisustasi, Janne!

Kyllä me seurakunnan työntekijätkin maksamme kirkollisveroa ihan samalla tavalla kuin muutkin kirkon jäsenet. Kaikki työntekijät maksavat, koska kirkkoon kuuluminen on meille pakollista. Aika ymmärrettävää :)!

Luulen, että kirkollisvero on loppujen lopuksi aika harvalle syy olla kuulumatta kirkkoon. Enemmänkin se on kuin piste i:n päälle niille, joille kirkon sanoma ei ole tärkeä. Onhan kirkollisveron osuus niin naurettavan pieni!

Mielestäni olisi hyvä, jos Suomessakin otettaisiin käyttöön samanlainen hautausmaksu kuin Ruotsissa. Tällöin kirkkoon kuulumattomat joutuisivat kantamaan kortensa kekoon hautausmaiden ylläpidosta ja yms. yhteiskunnan tehtävistä, joita kirkkomme hoitaa. Iloa kevääseesi!