Olen melko varma siitä, että minun ikäpolveni vanhemmat joutuvat näkemään huomattavasti enemmän vaivaa kuin meidän vanhempiemme ikäpolvi rajojen asettamisessa. Minun lapsuudenkodissani meillä oli aika vähän rajoja. Tietystikin meidän piti käyttäytyä kunnolla, totella vanhempia ja olla ystävällisiä muille ihmisille, mutta vanhemmillamme ei ollut mitään tarvetta asettaa selkeitä rajoja esim. TV:n katselulle, tietokonepeleille tai herkuttelulle.
Nykyään lapsiperheissä rajojen asettaminen TV:n katsomiselle, tietokonepeleille, internetissä surffaamiselle, DVD-elokuville, karkille ja muille herkuille on arkipäivää. Huomasin sen selkeästi viime viikolla kuopuksen ollessa kipeänä. Annoin hänen katsella videoita enemmän kuin perheemme säännöt sallivat saadakseni siivottua paikkoja. Heti sain palkaksi paljon normaalia kiukkuisemman ja aggressiivisemman pojan.
Karkkipäivän annoksenkin joudumme nykyään määrittämään grammoissa, koska joskus lapsemme tuli karkkipäivänä nykyaikaisesta jättipussistaan karkkihumalaan ja oli loppupäivän tosi kiukkuinen. Tällä viikolla olen alkanut käyttää lasten tietokoneajan määrittämiseen herätyskelloa, koska koneen sulkeminen tuntuu aina yhtä vaikealta. Tietokone ei millään tahdo mennä kiinni peliajan loppuessa, koska aina peli on juuri sillä hetkellä niin jännittävässä paikassa, ettei pikkupelaaja kerta kaikkiaan malta lopettaa. Herätyskellon pirinä on selkeä viesti lapselle siitä, että päivän peliaika on oikeasti loppu. Ja piste.
Tänä iltana neitimme oli hieman pahalla päällä. En tiedä, johtuiko se siitä, että hän oli herkutellut liikaa kuoron juhlissa. Joka tapauksessa asiat eivät sujuneet ollenkaan niin kuin olisi pitänyt. Annoin hänelle huonosta käytöksestä rangaistukseksi eteisen järjestämisen. Voi sitä valituksen määrää!
Äitinä olisin päässyt tuhat kertaa helpommalla, jos olisin kerännyt itse ne muutamat tavarat, jotka lojuivat lattialla. Sain totisesti kuulla kunniani siitä, miten epäreilu äiti olen. Sain luettelon kaikista luokkakavereista, joiden ei tarvitse siivota edes omaa huonetta. Lopuksi neiti uhkasi kertoa epäreilusta rangaistuksesta uskonnontunnilla isoveljen jalanjäljissä. Ei tehonnut äitiin sekään, lähinnä vain nauratti! Viimeisenä valttikorttina neiti keksi, että hänestä ollaan tekemässä orjaa. OOORRRJAAA, PIIIKKUOOORJA hän vaikeroi dramaattiseen tyyliin. Valitettavasti sekään ei tehonnut sydämettömään äitiin.
Illan lopputulos ilahduttaa kasvattajan silmää: eteinen on siisti kuin mikä pienen orjatytön uurastuksen jäljiltä. Äidin mieli on myös sangen iloinen, koska kasvatustyö tuli tehtyä niin, ettei pinna katkennut eikä oma mielenrauha järkkynyt kovinkaan pahasti. Vielä tuhat onnistunutta toistoa ja lapsistamme on kasvanut kunnon kansalaisia!
9 kommenttia:
Kylläpä ilahduin ja rohkaistuin kun tällä vuosikymmenellä vielä löytyy noin selkeästi ajattelevia ja toimivia äitejä. Hatunnosto. Seuraavana päivänä pieni orjatyttö on taas todennäköisesti tavllinen pappilan pikkutyttö.
nim. vanhentunut kasvattaja
Rankkaa hommaa tuo vanhemmuus. Johdonmukaisuus on tosi haastavaa, kun monesti tuntuisi lyhyellä tähtäimellä mukavammalta vaan antaa periksi.
Piristi kummasti muuten huonoa päivääni tuo. Ihan rupesi hymyilyttämään :)
Kiitos, Saara, konnetistasi! Hyvät kasvatusohjeet taitavat olla vanhempieni lisäksi lähinnä Sinun ja Alf. B Svenssonin kirjoista :)!!! Mukava oli tutustua myös blogiinne. Koskettavia kirjoituksia!
Johdonmukaisuus on todella haastavaa, mutta sen huomaa, miten siinä voi oikeasti kehittyä. Tärkeää on, että vanhemmat vetävät yhtä köyttä ja tukevat toisiaan sääntöjen pitämisessä ja johdonmukaisuudessa. Lapset ovat sen verran ovelia :).
Kiva, Merrild, kun kommentoit!!! Hauska kuulla, että juttu sai sinut hyvälle tuulelle. Pientä orjatyttöäkin juttu pakkasi jo tänään naurattamaan :)! Kärsivällisyyttä tässä lastenkasvatuksessa todella tarvitaan!!! Periksi ei anneta! Siunausta!
Nähtyäni erään englantilaisen dokumentin aiheesta, en enää itse usko karkkihumalaan. Sokkotestissä vanhemmat uskoivat lapsensa olevan karkkihumalassa vaikka lapset eivät olleet karkkia saaneet.
Meillä ei ole käytössä karkkipäivää ja minusta sen hyvä puoli on, että lapset ovat melko välinpitämättömiä herkkuja kohtaan. Tottakai ne karkeista tykkäävät, mutta meillä niiden syömisestä tai syömättä jättämisestä ei ole tehty numeroa. Joskus syödään karkkia ja yleensä ei, ja sitten kun syödään niin yleensä kaksi tai kolme karkkia kerralla riittää.
Kiitos Maija kommentistasi!
Mielenkiintoinen tuo tieto sokerihumalasta. En ole itsekään kovin usein käyttänyt tuota käsitettä, mutta lapseni ei ainakaan voinut hyvin syötyään hervottoman annoksen karkkia. Virheistä oppii!
Omassa lapsuudenperheessäni ei ollut karkkipäivää. Se toimi hyvin ja taidamme olla kaikki karkin kohtuukäyttäjiä.
Omassa perheessäni olen pitänyt karkkipäivän ja välillä myös jäätelöpäivän pitämistä tärkeänä, koska muuten lapsemme mankuvat usein sitä, saisivatko jotain herkkuja. Selkeät säännöt auttavat silloin, kun on itse väsynyt ja olisi helpompi antaa periksi esim. kaupassa lapsen mankumiselle.
Ilmeisesti lapsemme ovat saaneet minulta huonoja geenejä, koska ovat monissa asioissa aika kohtuuttomia. Minä en millään voi olla käymättä kaapilla, jos siellä on avonaninen karkkipussi (paitsi nyt, kun olen lakossa). Siksi tarvitsemme todella sääntöjä :)!
Kun lapset olivat ala-asteikäisiä, meillä oli maanantaisin perunalastupäivä (pieni pussi), torstaisin jäätelö - tai leipomusherkkuhetki ja sunnuntaisin karkkeja päiväruoan jälkeen jälkiruoan sijaan. Toimi aika hyvin, koska lapset eivät sitten kinunneet herkkuja muina päivinä.
Jotkut vanhemmat rajoittavat tietokonetta tai televisiota sillä tavalla, että lapset keräävät aikaa niitä varten esim. tekemällä kotiaskareita, läksyjä tai harjoittelemalla soittoläksyjä ennakkoon vastaavan pituisen ajan.
Meillä oli niin hirveän pieni matkatelevisio monta vuotta, että että sen katsominen ei usein edes muistunut mieleen.
Minusta oli mielenkiintoinen tuo mainintasi, että teillä kotona ei ollut niin selkeitä rajoja, ei tarvinnut.
Aloin miettiä omaa lapsuuttani ja tulin vähän samaan tulokseen. Ei tarvinnut, koska ei ollut olemassa, mistä kieltää: ei ollut tv:tä, tietokoneita, ei edes puhelinta.
Naapurit olivat niin kaukana, että ei tarvinnut kotiintuloaikoja, kun ei tarvinnut mennä naapuriinkaan.
Ei tarvinnut kieltää viinaa eikä tupakkaa, kun niitä ei ollut missään mailla eikä halmeilla saatavillakaan puhumattakaan huumeista tms.
Ei tarvinnut erityisiä karkkipäiviä, kun ei ollut rahaakaan, millä ostaa, ei tarvinnut pelätä lisäaineita.
Onko siis ihme, että suomalaiset vanhemmat ovat vähän hukassa, kun ei ole oikein kasvatusperinteitä, miten lapsia kasvatetaan, 70- ja 80-luvuilla lapsiamme kasvattaneet emme ymmärtäneet mitä kasvatuksella tarkoitetaankaan. Hattua täytyy nostaa nykyvanhemmille.
Onpas mukava kuulla teidän kommenttejannne teemasta!
MuuKala: kuulostaa toimivalta systeemiltä sekä herkkukiintiö että tietokone/TV-ajan kerääminen. Olivatko teidän sipsipussinne niitä Englannin pikkuruisia pusseja, joita kielikurssilaisetkin saavat aina lounaaksi mukaan isäntäperheeltään?
Kirlah: yhteiskunnan muutos on ollut kyllä niin nopeaa, että ihan hirvittää. Tämä aika laittaa helposti pään sekaisin sekä lapsilta, nuorilta että aikuisilta, kun valinnanvapautta ja houkutuksia on niin paljon. Myös aikuisena täytyy oppia rajaamaan paljon asioita tietoisesti pois elämästään, jotta voisi hyvin. Yksi Hesari taitaa sisältää enemmän informaatiota kuin keskiajan ihminen sai elämänsä aikana. Ero vuosisadan alunkin tilanteeseen on melkoinen!
Lähetä kommentti