Iloisia kohtaamisia

Seurakunnan lapsityö on välineurheilua pahimmasta päästä. Vaasassa tulin tunnetuksi työpaikallani siitä, että minulla oli kädet täynnä erilaisia havaintovälineitä mennessäni päiväkoteihin tai perhekerhoihin. Tehokkaana tai laiskana ihmisenä en tietenkään viitsinyt tehdä monta reissua autolle, vaan raahasin kaikki tavarat autoon yhdellä kertaa. Niinpä sylissäni oli yleensä isokokoinen flanellotaulupakkaus, jonka takaa oli lähes mahdotonta nähdä yhtä mitään. Sen lisäksi ranteistani ja sormistani roikkui epämääräinen kasa pussukoita ja nyssyköitä. Jostain muovipussista pilkisti yleensä pitkänpitkän Booa-käärmeen pää tai vähintään punainen kieli. Uskottava pastori!

Välillä minuun iski laiskuus ja jätin flanellotaulut suosiolla työpaikalle. Raahamisen lisäksi kuvien etsimisessä oli  nimittäin melkoinen urakka. Lapset antoivat kuitenkin tempustani suoraa palautetta ja vaativat ottamaan taulut mukaan seuraavalla kerralla. Muut käyttämäni havaintovälineet eivät heitä enää vakuuttaneet, kun he olivat päässeet värikkäiden ja pikkutarkkojen flanellokuvien maailmaan. Nykyaikaisilla flanellokuvilla voi oikeasti kertoa melkein kaikki raamatunkertomukset niin, että tapahtumat näyttävät todella eläviltä. Goljat on todella suuri, pienen pojan eväistä jääneet 12 koria ovat täynnä ruoantähteitä ja Jairoksen tytär näyttää ihan kuolleelta ennen kuin Jeesus herättää hänet. 

Nykyisessä työpaikassani en ole voinut käyttää yhtä paljon havaintovälineitä siitä yksinkertaisesta syystä, etten yleensä kulje autolla. Aika usein  menen vierailulle päiväkotiin tai perhekerhoon suoraan kotoa pyörä-juna-kävely -yhdistelmällä. Niinpä en ole enää ihan niin innokas, että jaksaisin jokaista hartautta varten raahata ensin valtavasti tavaroita edellisenä päivänä kotiin ja sitten taas takaisin. 

Eilen toin työpaikaltani mukanani tämänpäiväistä perhekerhoa varten Joonas-nuken, joka on muppet show -tyyppiä. (Kuva näkyy helmikuun blogissani kirjoituksessa "Kylpylälomalle KIVA:lla idealla.) Joonas on pikkupoika, jolla on ihana traktoripusakka, jalkapallosukat ja suurensuuri suu. 

Aamulla otin vain nuken kainaloon mennessäni autokyydillä lähimmälle juna-asemalle. Raiteiden toisella puolella oli pieni poika isoäitinsä kanssa. Poika ja isoäiti huomasivat heti Joonaksen. Huutelimme tervehdyksiä raiteiden yli ja vilkuttelimme innokkaasti, vaikka emme tietystikään olleet ennestään tuttuja. Vuoropuhelumme teki hyvää koko pysäkin väelle: ihmiset alkoivat hymyillä iloisesti. Junassa vierustoverini puolestaan sutkautti: "Aina on tilaa kahdelle" ahtautuessani Joonaksen kanssa hänen viereensä. Yleensä paikallisjunissa ei puhuta tuntemattomille ihmisille! Vielä kävelymatkallakin kerhon jälkeen Pasilasta Paavaliin ihmiset hymyilivät herttaisesti huomatessaan hassun kaverini. 

Kaikista hauskinta minulla on ollut junassa kerran viime keväänä, kun minulla oli mukana sekä Joonas että hänen mummonsa. En muista, mikä ilta oli kyseessä, mutta joka tapauksessa osa junan matkustajista oli vähän juhlatuulella. Juuri samaan junaan sattui ensimmäistä kertaa konduktööriksi sukulaismieheni. Ennen kuin hän oli ehtinyt tunnistaa minua, pujotin käteni Joonaksen päähän ja sanoin kovalla äänellä:"Hyvää päivää, Etunimi Sukunimi!" Sukulaismiehelläni pysyi pokka ihmeen hyvin, mutta kohtaamisemme aiheutti lievää huvittuneisuutta junamatkustajien joukossa. Nauru pidentää ikää!