Nuoruudessa kävin aina syksyisin Maata Näkyvissä -päivillä pellolaisten ystävieni kanssa. Pieni kateus iski minuun välillä siitä, ettei minulla ollut päivillä ketään sellaisia kavereita, joita olisin nähnyt pitkän ajan jälkeen ja halannut oikein lämpimästi. Se johtui siitä, että olin asunut koko elämäni samalla paikkakunnalla, käynyt rippikoulun omassa seurakunnassani ja osallistunut vain siellä seurakunnan toimintaan. Elämänpiirini oli ihana ja turvallinen, mutta aavistuksen liian pieni nuoren naisen haaveisiin. Onneksi jo muutaman vuoden päästä pääsin muuttamaan Helsinkiin, suureen maailmaan!
Tällä hetkellä ystäväni asuvat vähän siellä täällä. Ystäväpiirini koostuu hyvin eri elämänvaiheista tulleista ystävistä. Monet ovat kysyneet, olemmeko saaneet Järvenpäässä ystäviä. Siihen on ollut helppo vastata: "Ihan tarpeeksi". Uudella paikkakunnalla minulla ei ole ollut edes suurempaa tarvetta luoda valtavaa ystäväverkostoa, koska haluan ylläpitää vanhoja ihmissuhteita. Ja aika on rajallinen, varsinkin työssäkäyvällä perheenäidillä!
Tänä kesänä olen tavannut paljon ystäviä sekä kasvotusten että erilaisten apuvälineiden avulla. Kerta toisensa jälkeen olen iloinnut tapaamisten syvällisyydestä. Tuntuu niin hyvältä, että toinen ihminen luottaa minuun ja minä voin luottaa häneen. Silloin uskalletaan puhua myös siitä, mikä on vaikeaa ja kipeää. Hyvän ystävän tunnistaa myös siitä, että hänelle uskaltaa kertoa onnistumisistaan ja ilonaiheistaan joutumatta pelkäämään sitä, että toinen on kateellinen tai mitätöi oman kokemukseni.
Olen aloittamassa työssäni uutta raamattu- ja rukouspiiriä kotona oleville vanhemmille. Toivon, että piirisä tulee nimensä mukaisesti "Henkireikä" sekä minulle että osallistujille. Aion käyttää materiaalina Rick Warrenin kirjaa "Tavoitteena elämä -mitä ihmettä varten olen täällä?", josta olen tehnyt Vaasan aikoinani materiaalia pienryhmille. Selatessani kirjaa päädyin sivuille, jossa käsiteltiin uskovien yhteyttä. Warrenin ohjeet todellisesta uskovien yhteydestä sopivat sovellettavaksi hyvin sekä pienryhmän, ystäväpiirin että perheen ja suvun elämään. Näissä riittää kilvoittelemista, ihan taivaaseen saakka!
ELÄMÄN KOKEMINEN YHDESSÄ (s. 152-156)
1. Todellisessa uskovien yhteydessä ihmiset kokevat aitoutta
2. Todellisessa kristittyjen yhteydessä ihmiset kokevat vastavuoroisuutta
3. Todellisessa uskonyhteydessä koetaan myötäelämistä
4. Todellisessa uskonyhteydessä ihmiset kokevat armoa
Rick Warren: "Tavoitteena elämä -mitä ihmettä varten olen täällä?
Päivä 2005
5 kommenttia:
Ihan tuo kirjejuttu! Kirjeiden saaminen ja lähettäminen on aivan huippukivaa! Niistä -ja muustakin henkilökohtaisesta postista, joka on lähetetty juuri minulle- tulee aina niin hyvälle tuulelle. Se on se kohtaaminen, se kai se syvimmin koskettaa.
Onpa hienoa, että seuraavassakin sukupolvessa vielä jotkut viitsivät kirjoitella kirjeitä! Ihan tuli hyvä mieli tuosta uutisesta.
Itse olen aina ollut - ja olen yhä - innokas kirjeiden lukija ja kirjoittaja. Tuntuu joskus ankealta tulevaisuutta ajatellen, kun pohtii mitä tästä meidän ajastamme jää muistoksi? Sähköpostit sun muut menevät bittien taivaaseen, niistä ei jää jäljelle mitään. Kirjeet, postimerkit ja ihmisten käsialat ovat sellaista arvokasta ajankuvaa, sen toivoisi säilyvän.
Kiitos kommenteistanne!
Nyt Neiti on sitten jo kirjoittanut kirjeen uudelle ystävälleen. Tulipa uusi asia esille, kun ei pieni tiennyt, että kirjeen lähettäminen maksaa. Nyt on postimerkkikin kohdallaan ja aikomus tipauttaa kirje koulumatkalla keltaiseen laatikkoon.
Ihania muistoja niistä kirjeistä kyllä jää!
Käsinkirjoitettu kirje huippu mahtava juttu! Valitettavasti myös todella katoava perinne!
Mie itse kirjoitan vanhemmilleni n. kerran kuukaudessa paperisen kirjeen ja saan samanlaisen takaisin. Tämä perinne on jatkunut siitä lähtien kun lähdin kotikodista maailmalle. Vaikka pidämme yhteyttä puhelimitse, tuntuu Oikeassa kirjeessä asiat paljon enemmältä, kuin puhe ja kirjaimet ruudulla. Sähköpostissa ei ole hajua eikä makua, eikä ne tosiaan jää elämään oikeasti.
Millähän kirjeperinnettä saisi elävöitettyä uudestaan?
Kiitos Janne! Onpa teillä mahtava tradtio vanhempiesi kanssa! Mie en kyllä pahemmin kirjeitä kirjoittele, paitsi yleensä yhteisen joulukirjeen sukulaisille ja ystäville. Sähköpostista ja tekstiviesteistä on tullut minulle kirjeen korvike. Säästän monesti vanhoja tekstiviestejä ja välillä luen myös vanhoja sähköpostiviestejä. Kirjoitetussa sanassa on enemmän jotenkin tunnetta mukana kuin puhutussa. Ja teknisten juttujen hyvä puoli on sinä, ettei vastaanottajan tarvitse tavata harakanvarpaita. Olen nimittäin aika kärsimätön käsinkirjoittaja toisin kuin Neiti, jonka kirje oli nyt kuin eri planeetalta verrattuna äitinsä koukeroihin. Tytöstä polvi paranee!
Lähetä kommentti