Hyvää yötä, Jeesus myötä!

Ajattelimme laittaa tänään lapset aikaisin nukkumaan. Suunnittelin pienessä päässäni, mitä kaikkea ehtisinkään tänään tehdä: jumpata, lukea tenttiin ja roikkua netissä. Aloitimme hyvissä ajoin iltarituaalit:iltapalan, pesut, pisut, kirjat ja rukoukset. Siitä huolimatta jokin meni pieleen. Nukutin pitkään kahta nuorimmaista, joista toinen ei naukahtanut millään. Rukoiltuani itsekseni ja suunniteltuani yhtä sun toista kyllästyin makaamiseen pimeässä ja ehdotin unimaitoa, mikrossa lämmitettyä 1-maitoa. Se on neidille sellaista herkkua, että sen jälkeen hän suostuu jäämään yksin sänkyyn.

Vähän ajan kuluttua mieheni tuli hakemaan minua koneelta nukuttamaan vanhinta lasta; hänellä oli enemmän töitä rästissä. Menin köllöttelemään esikoisen kainaloon ja olin taas ajatuksissani. Jonkin ajan päästä poika nukahti ja pääsin alakertaan lukemaan sähköposteja. Hetken kuluttua neiti ilmestyi alakertaan; unimaito ei ollutkaan tepsinyt tällä kertaa. Niinpä lähdin kolmatta kertaa nukutuspuuhiin. Ihme kyllä en nukahtanut itse tälläkään kertaa, vaan kehittelin päässäni ideoita ensi kevään toimintaa varten. Tyttäreni nukahtaessa kello oli jo aivan liian paljon. Lasten nukutusoperaatioon iltapalakehotuksesta viimeisen lapsen nukahtamiseen oli mennyt melkein kolme tuntia. Niinpä totesin, etten jaksa enää jumpata enkä ehkä lukea tenttiinkään. Onneksi blogin kirjoittaminen onnistuu tähänkin aikaan!

Joku ehkä ihmettelee, miksi haluamme nukuttaa isoja lapsia. Muistan omasta lapsuudestani sen, kuinka turvallista oli nukahtaa vanhemman viereen. Minulla oli lapsena hyvä mielikuvitus, minkä vuoksi pelkäsin mitä ihmeellisimpiä asioita. Kuvittelin, että vaatehuoneessani asuu joku mörkö. Pimeässä en uskaltanut edes kurkistaa sängyn alle. Juostessani öisin äidin ja isän viereen nukkumaan pelkäsin kamalasti, että pahat ihmiset vievät minut pois; olihan matkaa vanhempieni makuuhuoneeseen peräti 2 metriä. Ulkona pimeällä kulkiessani kammoksuin autioita taloja ja vieraita ihmisiä. Vielä yläasteikäisenäkin tein ristinmerkkejä kävellessäni kirkon aution parkkipaikan poikki.

Nukahtamista on verrattu pieneen kuolemaan. Sen vuoksi tuntuu hyvältä luoda iltahetkiin mahdollisimman paljon turvaa, läheisyyttä ja lämpöä. Iltarukous ja vieressä köllöttävä vanhempi kertovat lapsille konkreettisesti siitä, miten heitä rakastetaan. Jumpatkoon äiti sitten, kun lapset ovat lentäneet pesästä!

Hurraa-huutoja ja karkkipipareita serkkutapaamisessa

Lapsena tapasimme sukulaisia aika usein, koska asuimme isän kotipaikkakunnalla. Tapasin serkkujani ja heidän vanhempiaan silloin tällöin koulussa, kaupassa ja kirkossa. Arkikohtaamisten lisäksi vuodenkiertoon liittyi tärkeitä perinteitä, jolloin kaikki kynnelle kykenevät saapuivat ämmin ja papan luokse Korteniemen päähän. Suku kokoontui yhteen jouluisin, vappuna isovanhempien synttäreiden aikaan, kesäisin heinänteon aikaan ja syksyllä perunannoston aikaan. Me lapset emme olleet aina niin innossamme suvun työvelvoitteista, mutta nautimme suunnattomasti samanikäisten serkkujen seurasta.

Viisi vuotta sitten joku meistä sai hienon idean: päätimme järjestää serkkutapaamisen. Valitsimme paikaksi Espoon, koska suurin osa serkuista asui ja asuu edelleen pääkaupunkiseudulla. Paikalle pääsivät kaikki pääkaupunkiseudulla asuvat serkut ja minä, joka tulin ihan yksinäni Vaasasta nautiskelemaan vapaasta viikonlopusta shoppailun ja ystävien merkeissä. Serkkujen tapaaminen oli niin mukavaa, että päätimme tehdä serkkutapaamisesta tradition.

Tänään tapasimme laskujeni mukaan kuudetta kertaa, ensi kertaa meillä. Viiden vuoden aikana suku on laajentunut lasten syntymisen myötä niin paljon, että paikalla oli huomattavasti enemmän väkeä kuin ensimmäisellä kerralla, vaikka serkuista paikalle oli päässyt alle puolet. Aikuisten tunnelmalliset glögipippalot olivat muuttuneet nyt lapsiperheiden juhlaksi, jossa tarjoilu oli perunamuusi ja lihapullat sekä sipsi-karkki-pulla-linjaa. Tarjoilun erikoisuuksiin kuuluivat karkkipiparit, jotka pikkuveljeni leipoi tänään kärsivällisesti lasten kanssa. Suosittelen: piparit olivat hyvin herkullisia ja näyttäviä! Ja oli juhlissamme myös hyvää tunnelmaa. Kynttilät valaisivat kauniisti kotiamme sekä sisällä että ulkona. Laulu kajahti komeasti onnitellessamme isosiskoani kolmella kielellä. Ja nauru raikui huutaessamme Anttonin idean mukaan 37 kertaa "Hurraa!"!

Luulen, että näistä tapaamisista jää lapsillemme ihania lapsuusmuistoja. Aikuisina he muistelevat, miten serkkutapaamisissa sai aina syödä karkkia ja muita herkkuja mahansa täyteen ja leikkiä samanikäisten kavereiden kanssa. Meno oli aika villiä, kun yhdeksän alle kymmenvuotiasta viiletti saman katon alla. Viiden vuoden päästä porukkaa on varmasti vielä enemmän. Toivottavasti perinteemme ei pääty koskaan!

Askartelua, yhteisöllisyyttä ja priorisointia

"Äiti ei olis halunnut tulla tänne, mutta mä pakotin sen", ilmoitti ekaluokkalaiseni suoraan tapaansa luokan vanhempien askarteluillassa. Totta joka sana! Töistä kotiin tullessani minua ei todellakaan inspiroinut ajatus lähteä askarteluiltaan. Ensinnäkin olen inhonnut askartelua lapsesta saakka. Haluttomuuteni johtui myös väsymyksestä rankan työviikon jälkeen sekä siitä, että koti huusi hengetärtään puoleensa järjstämään ja siivoamaan. Lasten lievä kärttyisyys ja äidinkipeys olivat myös merkkinä siitä, että koti-ilta äidin kanssa olisi ollut paikallaan. Joustavana äitinä kuitenkin päätin priorisoida tyttäreni tarpeet, ja lupasin raahautua askarteluiltaan lapsikatraan kanssa miehen sännätessä töihinsä.

Taas huomasin sen, miten välillä kannattaa lähteä liikkeelle. Ilta oli erittäin mukava ja onnistunut. Lapset viihtyivät erinomaisesti leikeissään ja juoksuissaan kavereiden kanssa. Minä sain tasolleni sopivaa askartelua: leikkasin kuviosaksilla ympyröitä kankaasta kotitekoista sinappia varten, joka purkitetaan perinteiden mukaan Piltti-purkkeihin. Askartelun lomassa tutustuin tyttäreni sydänystävän äitiin ja muutamaan muuhun äitiin sekä päivitin kuulumisia tutun äidin kanssa. Se tuntui todella mukavalta!

Nykyaikainen kaupunkilainen elämäntapa on kyllä todella haastava. Ennen asuttiin lähellä sukua, työskenneltiin sukulaisten tai naapureiden kanssa ja vapaa-aikaakin vietettiin samojen ihmisten kanssa. Nyt asiat ovat aivan toisin: keskivertokansalainen kuuluu todella moneen yhteisöön. Papin työssä verkostoituminen on erityisen tärkeää. Siksi tuntuu aika haastavalta yhdistää kalenteriini työ Helsingissä, lasten koulu- ja harrastusverkostoissa ja kirkkoherran rouvana toimiminen Järvenpäässä sekä laaja ystäväpiiri. Kaikkeen ei voi kerta kaikkiaan revetä!

Tänä syksynä olen välillä haalinut kalenteriini liikaa ohjelmaa kodin siisteyden kustannuksella. Kevättä suunnitellessa yritän olla realisti ja jättää kaiken mahdollisen ylimääräisen pois. Luovuin jo Vaasaan suunnitellusta matkasta, vaikka olisin mennyt sinne NIIN mielelläni. Työnsuunnittelussakin yritän muistaa sen, ettei kaikkea tarvitse tehdä heti. Tähän asti olen tehnyt pätkätöitä, joten aina on ollut kiire saada asiat valmiiksi. Nyt voin ottaa rauhallisemmin ja keskittyä muutamaan kehitysprojektiin aina kerrallaan. Kärsivällisyyttä on hyvä kasvattaa!

Lapset ovat nyt siinä vaiheessa, että yritän olla heidän kanssaan mahdollisimman paljon. En kaipaa nyt mitään omia menoja enkä harrastuksia, vaan nautin suunnattomasti rauhallisista koti-illoista perheen parissa. Tämä syksy on mennyt siinä mielessä todella hyvin, että olemme saaneet Vesan kanssa järjestettyä viikonloput niin, että lapset ovat yleensä saaneet olla toisen vanhemman kanssa kotona. Miksullakin on ollut todella vähän hoitopäiviä, kun olemme olleet välillä arkisinkin eri aikaan vapaalla. Siitä huolimatta melkein 4-vuotias unelmoi siitä, että äiti olisi aina kotona. Välillä on raskasta olla niin rakas ja tärkeä!

Shoppailua hyvässä seurassa

Voi ankeuksien ankeus! En ole ihmistyyppiä, joka välittää tai valittaa kovinkaan usein säästä. Viimeisten päivien ilmat ovat kuitenkin saaneet minunkin suupieleni kääntymään vahvasti alaspäin. Eilisiltana jouduin ajelemaan naapurikaupunkiin Keravalle viedessäni Lauraa tanssitunnille. Sateen ja pimeyden yhdistelmä oli tappava. Tuntui melkein pelottavalta ajaa, kun näkyvyys oli heikko ja tuttu reitti muuttui aivan vieraaksi. Meilläpäin ei onneksi ollut sellaista myrskyä kuin esim. Helsingissä ja Pornaisissa. Kuulin, että Pornaisissa oli koulua käyty tänään kynttilänvalossa; melkoisen eksoottista ja vaaralllista!

Tänään vein lapsia kuoroharjoituksiin ja menin kuopuksen kanssa Prisma-keskukseen ostoksille. En olisi millään jaksanut lähteä liikkeelle lämpimästä kotikolosta. Yllätyksekseni kaupan kirkkaat valot saivat mint piristymään oikein kunnolla. Toisena syynä oli tietysti hyvä seura. Miksun kanssa kahdestaan shoppailu oli todella mukavaa. Mietimme yhdessä, mitä shoppailu oikein tarkoittaa. Kauppakaverini totesi viisaasti, ettei shoppailu ole sopan syömistä.

Tänään pääsimme oikein kunnolla shoppailun makuun. Valitessamme pikkuhousuja, sukkia, yöpukua, legginssejä ja kalsareita mieleeni tulivat periaatteet, jotka minulla oli odottaessani esikoista. Sanoin ystävälleni, että aion boikotoida kaikkia Disney-tuotteita ja muita vastaavia. Hoh, hoi, päätökseni ei pitänyt kovinkaan montaa kuukautta. Lastemme vaatevalikoimaan kuuluu runsaasti Bamse-, Nalle Puh- ja Princess-tuotteita. Tänä vuonna on perheessämme olleet suosiossa Hello Kitty ja Salama Mc Queen -tavarat. 4-vuotissynttäreitä vartenkin on jo varattu runsaasti kilpa-autoon liittyviä tuoteita: kutsukortit, pöytäliina, lautasliinat, lautaset ja mukit. Enpä olisi uskonut 10 vuotta sitten!

Rukous tuo rauhan sydämeen

Jumalan huolenpito on ihmeellistä. Hän johdattaa tielleni ihmisiä, kirjoja ja ja tapahtumia, joiden kautta voin oppia tuntemaan Häntä syvemmin. Äskettäin kohtasin taas sellaisen ihmisen, jonka seurassa kaipaukseni Jumalan puoleen vahvistui. Rukouksen ihminen vakuutti minulle keskustelumme aikana monta kertaa sitä, miten meidän kristittyjen ei tarvitse pelätä mitään; kaikki on Jumalan hyvissä käsissä! Hänen puheissaan ei ollut jäljellä paljoakaan omaa yrittämistä eikä omia hyviä tekoja. Sen sijaan hänen sanoistaan aisti vahvan luottamuksen rakastavan ja kaikkivaltiaan Jumalan ihmeellisiin mahdollisuuksiin.

Kesäisellä hengellisen ohjauksen kurssilla opin monia viisaita ajatuksia. Tässä niistä muutamia. Kirkkoisä Ireneuksen mukaan hengellinen ihminen on sellainen, jossa Pyhä Henki on yhdistänyt hengen ja ruumiin toisiinsa ja läpäissyt ne molemmat läsnäolollaan. Hengellinen ihminen tutkistelee itseään ja antaa kaiken löytämänsä Pyhän Hengen käsiin, jotta tämä voi uudistaa hänet. Hengellinen ihminen ei salaa Jumalalta mitään, vaan antaa tietoisesti sekä tunteet, tahdon, ymmärryksen ja myös kaiken tiedostamattoman Herralleen. Silloin kun uskovan ihmisen elämä on kuin avoin kirja Jumalan rakastavan katseen edessä, Pyhästä Hengestä tulee ihmisen kaikkien ajatusten ja tekojen vaikuttaja.

Monet nykypäivän kristityt ajattelevat, että tällainen antautuminen Jumalan käsiin on jotenkin pelottavaa tai rajoittavaa. He pelkäävät sitä, että Jumalan käsiin jättäytyminen ja kokonaisvaltainen antautuminen vie elämästä kaiken ilon. Itse olen kuitenkin kokenut, että tällainen elämä ei todellakaan ole tylsää, vaan suurta seikkailua. Kaikkivaltiaalla Jumalalla on valtavat mahdollisuudet ohjata jokaista ihmistä juuri siihen suuntaan, mikä on hänen parhaakseen. Kaiken lisäksi Hän tekee sen rakkaudella, koska Hän on Rakkaus.

Matkalla rukouksen ja Jumalan maailmaan olen saanut apua monilta edelläkulkeneilta Jumalan rakastajilta. Viime vuosina matkakumppaninani on usein kulkenut ruotsalainen rukouskirja "Bönboken - tradition och liv". Rukouskirja sisältää 1365 rukousta eri kirkkovuoden aikoihin ja erilaisiin elämäntilanteisiin sekä kaksi rukoushetkeä jokaiselle viikon päivälle kirkkovuoden eri aikoihin. Minua harmittaa ihan suunnattomasti, ettei vastaavaa kirjaa ole suomeksi; se on niin helmi! Toisaalta suomalaisen version puuttuminen tekee hyvää ruostuvalle kielitaidolleni. Teille laitan makupalaksi Matilda Wreden rukoksen kyseisestä kirjasta.

Om du finns, ta då emot mig
just sådan jag är.
Ge mig ett tecken. Helt vill jag
vara din.
Om du är, så svara mig, lät mig
känna din närvaro, tala i min själ,
svara mig.
Jag vill lyda dig, jag ska gå ända
till världens ände, gå dit du vill
sända mig.
Om du är, så ge mig visshet.
Mig själv, hela min kraft skänker
jag dig,
låt mig förvandlas i denna stund,
låt mig födas på nytt, låt mig
helga mig åt dig.

Matilda Wrede

Lanteet liikkelle Gospel-lattareiden tahtiin!

Tanssiurani alku oli traumaattinen. Aloitin sen kunnolla seitsemännellä luokalla, kun koulun liikuntatunnilla harjoiteltiin paritansseja. Siihen asti olin vain pyörähdellyt siskoni kanssa kotona sekä tyttökavereiden kanssa harjoitellut Metsänkukkia-valssia väituntivalvojina ala-asteella sekä diskotanssia tyttöjen kesken joissakin synttäribileissä. Minusta ensimmäinen tanssitunti pojan kanssa oli mukavaa, mutta partneristani ei. "Eikö tässä minun pitäis viiä?" kysyi hän seiskaluokkalaisen pojan ylpeällä itsetunnolla ja sai häpeän punan nousemaan kasvoilleni.

Seuraava muisto tanssimisesta minulla on Englannin kielikurssilta. Siellä pääsin ensimmäistä kertaa oikeaan diskoon tanssimaan ja vieläpä useamman kerran viikossa. Nautin tanssimisesta tosi paljon, mutta taas päällimmäisenä jäi mieleeni kavereiden negatiivinen kommentti; heidän mielestään heilutin liikaa takapuolta tanssiessani.

Tänään pääsin vihdoinkin tanssitunnille, jossa ei tarvinut välittää siitä, liikuttiko liikaa tai liian vähän takapuolta. Olin nimittäin kutsunut seurakuntaamme Gospel-lattarin kehittelijän Asta Lehtimäen esittelemään hittituotettaan, joka on noussut suureen suosioon Tampereen seudulla. Asta on ideoinut tanssitunnit, joissa keskitytään nauttimaan tanssin ilosta ja oman vartalon ihanuudesta hengellisen latinalaisen musiikin tahdissa.

Tänään ehdimme vajaan kahden tunnin aikana tutustua ainakin merengueen, sambaan, mamboon ja reggae-tanssiin. Monilla Gospel-lattariin osallistuneilla oli jonkinlaista tanssitaustaa, mutta hyvin minäkin aloittelijana mukana pysyin. Joissakin tanssikuvioissa oli apua siitä, että Vaasan vuosina käymissäni jumpissa käytettiin välillä samoja askeleita.

Astan perusajatuksena on kuitenkin ollut se, että tunneilla ei stressata liikaa eikä vilkuilla häpeillen naapurin parempaa osaamista. Sen sijaan keskitytään omaan hyvinvointiin ja onnistumisen kokemuksiin, kun omasta kehosta löytyy Jumalan sinne luomaa kauneutta, naisellisuutta ja voimavaroja.

Gospel-lattareissa tuli kyllä hyvä fiilis. Hiki nousi kunnolla pintaan, ja koko vartalo pääsi liikkeisiin mukaan. Aika meni uskomattoman nopeasti, ja viimeistään loppuvenytyksissä ja rukouksessa sai yhteyden oman kroppansa lisäksi myös kropan Luojaan. Kohotellessani käsiä venytyksiin ylistin samalla Jumalaa. Iloitsin suuresti siitä, ettei kristillinen usko ole 2000-luvulla vain kuivaa pääntietoa tai tylsiä muotomenoja. Saan ylistää Jumalaa koko vartalollani ja nauttia täysillä siitä, että olen nainen. Ei hassumpaa!

Lohtu on lähellä

Tänään mielessäni on erityisesti yksi blogiystävistäni, jonka läheinen ihminen haudataan huomenna. Marraskuu on kirkkovuodessa aikaa, jolloin kuolema ja luopuminen ovat esillä useampana pyhänä. Seinällämme riippuvassa Anna-Mari Kaskisen ja Pirjo Wariksen tekemässä ihastuttavassa Enkelikalenterissa oli marraskuun kohdalla lohdullinen runo.

Enkelin työhön tänään
sinua kutsutaan,
kantamaan toivoa hiukan
ikävään kalvavaan,
kuiskaamaan murheiselle:
lohtu on lähellä,
olemaan ihmiselle
oikea ystävä.

Anna-Mari Kaskinen

PS. Kirjoitan runon blogiini vähän huonolla omallatunnolla. Luin eräästä blogista, että runojen kirjoittaminen blogiin olisi kiellettyä En tiedä, onko näin. Mahdollista aiheuttamaani rikettä korvaan mainostamalla Enkelikalenteria 2009. Kerrassaan mainio joululahja tai pieni muistaminen adventtiaikana! Kustantája on Kotimaa-yhtiöt, joten heidän nettisivuiltaan saa lisätietoja tilaamisesta.

Supervaarallinen kirja!

Ylpeä rouva kertoi uroteoistaan. Hänen miehensä oli ollut heidän seurustelunsa alkaessa "raamattubroileri". Rouva oli onnistunut mielestään hyvin kasvattamaan miehensä pois tästä kamalasta taudista. Hän selitti, miten hänen vieroittamisohjelmansa oli alkanut, ja miten hän oli edennyt kasvattakseen miehestään itselleen sopivan miehen. Nyt hän oli tyytyväinen!

Raamattu tuntuu olevan vaarallinen kirja 2000-luvulla. Raamatusta puhutaan hyvin usein negatiivisessa mielessä. "Raamatulla päähän lyöminen" on pahinta, mitä kristitty ihminen voi tehdä. Raamatun sanaan vetoaminen tuntuu olevan keskusteluissa ja mediassa päivänselvä merkki siitä, että ihminen on epäilyttävä fundamentalisti. Kummallisinta on se, että Raamattu tuntuu välillä olevan kirkon työntekijöillekin punainen vaate.

Minun on vaikea ymmärtää sitä, miksi Raamatun lukemisesta on tullut Suomessa tabu. Luen sitä itse julkisilla paikoilla enkä häpeä sitä yhtään. Sen sijaan luen sitä ylpeänä ja välillä oikein toivon ja rukoilen, että kanssamatkustajat innostuisivat etsimään omat pölyttyneet Raamattunsa ja etsimään niistä elämäänsä voimaa. Nuoruudessa suhtauduin asioihin kuitenkin eri tavalla. Kiinnostuessani Raamatusta rippikoulun alettua piilottelin sitä sänkyni tai patjani alla, jotta isosisarukseni eivät saisi selville outoa harrastustani. Siinä mielessä ymmärrän sen, että nuorille ja vanhemmillekin Raamatun lukemisesta kertominen ensimmäistä kertaa voi olla kova paikka.

Työssäni yritän mainostaa Raamattua, koska minulle se on tärkeä ilon ja voiman tuoja. Hautajaispuheissa puhun usein siitä, miten psalmeista saa surun keskellä lohtua, koska niissä ihmiset ovat tuoneet avoimesti kaikki kipunsa Jumalalle. Vihkimisissä minulla on tapana jollain tavoin tuoda esille, miten vihkiraamattu on tarkoitettu käyttöön eikä pölyttymään kirjahyllyyn. Meidän oma vihkiraamattumme kyllä pölyttyy hyllyssä. Se on ihan hyvä asia, koska kaikki käytössämme olevat viisi Raamattua ovat melkoisen huonossa hapessa ahkeran kuskaamisen ja suhteellisen ahkeran käytön seurauksena.

Joka tapauksessa haluan viestittää vihkipareille sitä, miten Raamatulla on annettavaa vielä 2000-luvunkin perhe-elämälle. Vakuudeksi siitä käytän vihkipuheissani yleensä muutamaa raamatunjaetta. Laulujen laulun eroottiset tekstit, Paavalin järkevät ohjeet sopuisaan elämään tai Johanneksen kirjeen ajatus "Jumala on rakkaus, täydellinen rakkaus karkottaa kaiken pelon" eivät vastaa sitä mielikuvaa, mikä ihmisillä on Raamatusta.

Välillä olen oikein miettinyt, mistä ihmisten negatiivinen asenne Raamattuun johtuu. Yksi selitys on ehkä siinä, että Raamattuun sisälle pääseminen voi tuntua tuskastuttavan työläältä. Aloittaessani oikean Raamatun luvun 14-vuotiaana teksti tuntui aika vaikealta, koska käännös oli vanhahtavaa ja juhlavaa kieltä. Uuden raamatunkäännöksen ilmestyessä 1992 tuntui siltä, että minulle avautui aivan uusi maailma. Ahmin Raamattuani ja luin sen kannesta kanteen kaksi kertaa vuodessa useamman vuoden ajan. En voi väittää, että vieläkään tajuaisin kaikkien Raamatun lukujen pointteja. Siitä huolimatta olen vakuuttunut siitä, että Jumala puhuu minulle Sanansa kautta. Raamatun lukeminen on ehdottomasti yksinkertaisin tapa oppia tuntemaan paremmin kristinuskon Jumalaa. Silloin kun ei jotakin ymmärrä, voi oppi-isämme tavoin nostaa hattua ja jatkaa matkaa. Laajasta kirjasta löytyy kyllä ymmärrettävää luettavaa vuoden jokaiselle päivälle.

Negatiiviset ajatukset Raamatusta voivat johtua siitäkin, että raamatunkertomuksia on pakkosyötetty jossain elämänvaiheessa. Raamattutiedon välittäminen uskonnonopetuken kautta on tietysti hyvä juttu. Välillä kuitenkin mietin sitä, tuleeko Raamatusta oppilaillekin pakkopullaa, jos opettaja ei itse ole innostunut Raamatusta eikä usko sen sanomaan. Ala-asteella meillä oli hetken aikaa opettajana vanha eläköityvä mies, joka rakasti Raamattua ja Israelia. Hänen aikanaan koko luokka oli sitä mieltä, että uskonnontunnit olivat kaikista mielenkiintoisimpia, koska hän kertoi meille vapaasti ja elävästi Vanhan testamentin jännittäviä kertomuksia. Aivan toisenlainen tunnelma oli niillä uskontotunneilla, joilla itse piti vain lukea kirjan teksti, ja sitten tehdä tehtävät.

Rippikoulussakin Raamattu voi jäädä vieraaksi ja hankalaksi kirjaksi, jos ryhmän pohjatiedot ovat hatarat. 15-vuotiaiden kanssa menee uskomattoman paljon aikaa siihen, että jokainen löytää edes oikean kohdan. Seitsemän tai kahdeksan päivän leirillä Raamattuun ei ehdi paneutua oppitunneilla kovinkaan syvällisesti. Sen sijaan Raamatusta innostuneet isoset voivat raamiksissa antaa sen kipinän, joka saa nuoret tarttumaan Raamattuun leirin jälkeen silläkin uhalla, että uusi tapa herättää perheessä tai ystäväpiirissä hämmennystä.

Lapsityön pappina iloitsen siitä, että kristilliset kirjakaupat ovat pullollaan ihastuttavia lasten Raamattuja. Ankeat ja pelottavatkin Ikuisten kertomusten piirrokset ovat saaneet väistyä iloisten, värikkäiden ja kauniiden hahmojen tieltä. Raamatunkertomukset ovat loistavia myös uusina piirroselokuvina. Olen onnellinen siitä, että tänä vuonna 3-vuotiaiden tenavakirkkoon osallistuneet saivat oman Uuden testamentin kertomuksia sisältävän DVD:n ja 5-vuotiaat oman Pienten Raamatun.

Meillä kotona on hyvin monta erilaista lasten Raamattua ja raamatunkertomuksia DVD:llä. Emme pakkosyötä Raamattua lapsille, vaan he saavat valita kertomuksia silloin, kun itse haluavat. Piirretyt raamatunkertomukset ja Popsikkaat-DVD:t, joissa vihannekset esiintyvät Raamatun hahmoina, ovat olleet perheessämme erityisen suosittuja. Viime aikoina Mikael on tahtonut kuulla kertomuksia erityisesti Jeesuksen kärsimyshistoriasta omasta Raamatustaan.

Voi, kun maahamme tulisi raamattuherätys!

Kehu lapsi päivässä!

Tänään tapahtui taas yksi vahdinvaihto. Päiväkerhotätinä toiminut teologianopiskelija aloitti taas gradun vääntämisen täysillä ja luovutti rakkaaksi tulleet kerholaiset toiselle teologitytölle. "Nassikat" ovat varmasti taas hyvässä turvassa, koska kerhotäti jätti seuraajalleen tarkat ohjeet siitä, miten kerhossa on alkusyksy toimittu.

Ohjeissa minua ilahdutti erityisesti eräs ohje, jonka kerhotäti jätti seuraajalleen. Hän oli lopettanut kerhonsa aina piirissä sanottavaan Herran siunaukseen, jonka jälkeen hän oli sanonut lapsille rakkaudellisia sanoja: "olette ihania, olette rakkaita, olette taitavia, olette arvokkaita j.n.e." Hän oli yrittänyt keksiä sopivat myönteiset ja rakkaudelliset, mutta samalla aidot sanat aina riippuen siitä, miten kerhokerta oli mennyt. Hän kertoi, miten lapset olivat tapittaneet häntä piirissä erityisen ihmeissään sillä kerralla, kun meno oli ollut vähän villiä. Ohjaajan rakkaudelliset sanat olivat kuin Jumalan viesti siitä, miten kerholaisia rakastetaan myös silloin, kun he ovat vähän tuhmia.

Omassa elämässäni olen huomannut sen, miten positiiviset sanat saavat ihmeitä aikaan. Rakkauden kielet -teorian mukaan kohteliaisuudet ovat yksi merkittävä tapa osoittaa rakkautta. Minulle itselleni kohteliaisuudet ja kauniit sanat merkitsevät todella paljon. Se johtuu varmaan osittain siitä, että olen verbaalinen ihminen, ja osittain siitä, että äitini on aina osoittanut rakkautta myös sanallisesti. Hänen on ollut helppo kertoa kauniilla sanoilla se, miten tärkeitä me lapset hänelle olemme, ja miten mainioita tyyppejä me olemmekaan juuri omina itsenämme.

Äiti oli eläkkeelle jäädessään sitä mieltä, että opettajana toimiminen oli tullut eläkeikää lähestyessä vain helpommaksi. Yksi syy oli varmaan siinä, että hän alkoi vanhemmiten enemmän ja enemmän antaa oppilailleen kehuja. Myönteinen palaute ja hyvät arvosanat eivät tehnyt oppilaista laiskoja eikä uppiniskaisia, vaan yhteistyökykyisiä ja motivoituneita. Äidin työkaveri, Mirjami, kirjoitti äidin eläkejuhlassa julkaistussa kirjassa "Anja, arkienkeli" näin: " Kannustaminen on tärkeä osa opettajuutta. Anjalle on luonteenomaista rohkaista niin oppilaita kuin työtovereita sanomalla hyviä asioita ääneen: tuon teit sitten hyvin. Arkeen syntyy ilo pienistä asioista, ja toisen antama kannustus nostaa kummasti mieltä."

Olen kyllä etuoikeutettu siinä, että olen saanut kasvaa kannustavassa koti-ilmapiirissä. Kun on itse saanut niin paljon rakkautta ja hyväksyntää, on helppo antaa sitä eteenpäin omille lapsille ja seurakuntalaisille. Vaikeassa elämäntilanteessa oleva nuori nainen kysyi minulta, miten jaksan aina olla niin kannustava häntä kohtaan. Totesin, ettei se ole yhtään vaikeaa. Ehkä minulle on annettu onnellisen lapsuuden ja Jumalan huolenpidon kautta rakkauden silmälasit, joista kerrotaan mainiossa Elma Aaltosen kirjassa "Anna kulkee enkelin kanssa". Jumala voi antaa meille kaikille rakkauden silmälasit, koska Raamatussa sanotaan Hänen olevan itse Rakkaus.

Työpöydälläni on vihreä pieni kirjanen, jonka nimi on "Kehu lapsi päivässä". Kirjan ideana on opettaa vanhemmille ja muille kasvattajille 20 erilaista tapaa osoittaa lapselle arvostusta ja rakkautta. Luulen, että kirjan ideaa voi soveltaa niin lasten, nuorten kuin aikuistenkin maailmaan. Hymyhuulin luin taas tänään tietokoneen viereisessä lehtikorissa olevaa vaaleanpunasita sydäntä, johon riparilaiset, isoset ja ohjaajat ovat raapustaneet kauniita ajatuksia minusta leirin viimeisen illan tunnehöyryissä. On se kumma, kun melkein joka rippileirillä tuntuu näiden "kehulappujen" mukaan olevan Suomen paras pappi ja nuorisonohjaaja, loistavista isosista puhumattakaan. Ja leiriläiset ovat aina sitä parasta A-ryhmää!

Oikeasti uskon siihen, että työpaikat, perheet ja muut yhteisöt tarvitsisivat joukkoihinsa lisää Anjoja ja Marioita, jotka rohkeasti uskaltavat kehua kaikenikäisiä. Kauniit sanat eivät ole koskaan itseltä pois; yleensä ne saa moninkertaisesti takaisin. Kokeilepas huomenna!

"Rakkaus muuttaa arkisetkin teot kauniiksi." P.B. Shelley

"Mikään ei ole niin surta ja tärkeää kuin toisesta ihmisestä huolehtiminen." Friedrich von Hugel

Ajatelmat: Sley-Kirjat: "Rakastaa ja olla rakastettu"

Ei elämä ole helppoa!

Muistan nuoruudestani hetken, jolloin heräsin aikuisten maailman kamaluuteen. Olin kuvitellut aikuisten maailmaa reiluksi, kauniiksi ja oikeudenmukaiseksi. Järkytyin, kun tajusin aikuisten maailmassa olevan kieroilua, epäoikeudenmukaisuutta, mustamaalausta ja kaikenlaista pahuutta ainakin yhtä paljon kuin lasten ja nuorten maailmassa, monesti vielä paljon enemmän.

Teologian opinnoistani muistan luennot, joilla käsiteltiin ihmisen elämänkaarta. Luentojen lähestymistapa oli melkoisen ongelmakeskeinen. Siellä käsiteltiin peräjälkeen ikävaiheisiin liittyvät sekä erilaisiin menetyksiin, sairauksiin ja onnettomuuksiin liittyvät kriisit. Muistan, miten valitin äidilleni puhelimessa, etten halua kasvaa aikuiseksi, jos elämä on noin vaikeaa.

Kolmentoista vuoden jälkeen en ole enää se sama nuori opiskelijatyttö, jonka elämä oli ollut hyvin suojattua. Oma elämäni on ollut suhteellisen helppoa, koska ympärilläni on ollut aina rakastavia ihmisiä. Työssäni olen kuitenkin saanut nähdä sen, miten mahdottomien vaikeuksien keskellä ihmiset elävät ja vieläpä selviävät hengissä.

Pappina haluan olla vaikeuksien keskellä eläville seurakuntalaisille ennen kaikkea vierelläkulkija, toivontuoja ja esirukoilija. Suurkaupungissa, jos nyt Helsinkiä sellaiseksi voi kutsua, monet ihmiset ovat todella yksin. Sukulaiset eivät aina jaksa tai osaa olla toistensa tukena. Ystäviä, jotka jaksavat kuunnella ongelmia ja kipuja, voi olla vaikea löytää. Viranomaiset käsittelevät monesti ihmistä vain työnsä kohteena, koska heidän työtaakkansa on niin suuri. Tarvitaan lähimmäisiä, jotka eivät kohtaa toista ihmistä ylä- eikä alapuolelta, vaan samalta korkeudelta.

Viime kuukausien aikana olen taas miettinyt, etten jaksaisi tehdä papintyötä ilman Jumalan apua. Ihmisten hätä on suuri ja ongelmat moninaisia ja hankalia. Siksi on hienoa, että voin kantaa luokseni tulevia seurakuntalaisia kaikkivaltiaan ja rakastavan Jumalan eten. Rukoillessani heidän ongelmiensa puolesta saan luottaa siihen, että ne ovat hyvissä käsissä. Raamatussa Jumala lupaa, ettei päästämme lähde yksikään hiuskarva hänen tietämättään. Melkoinen lupaus!

Kanna minut yli syvyyksien,
joissa en saa pohjaa.
Nosta minut yli esteiden,
jotka tuntuvat liian korkeilta.
Pidä minua lujasti ja tukevasti
etten eksy.
Sinä joka annoit minun syntyä.
auta minua nyt elämään.

Britt G. Hallqvist, suom. Monica Vikström-Jokela
Kirkkovuosi lasten kanssa -kirjassa s. 106

Uusi ilme!

Ystäväni lipsautti vierailullaan, että blogini ulkoasu on vähän tylsä. Hän pyyteli asiaa anteeksi moneen kertaan, vaikka en suinkaan loukkaantunut hänen kommentistaan. Blogini ulkoasu on ollut totisesti tylsä, koska en ole tehnyt sille yhtään mitään koko sen olemassaoloaikana. Rehellisesti sanottuna mieleeni ei ole edes tullut, että voisin muokata sitä. Blogini muistuttaa enemmän päiväkirjaa kuin nykyaikaista blogia, koska en osaa käyttää hyväksi uusimpia teknisiä keksintöjä enkä ole kovin visuaalinen ihminen.

Ystäväni lipsautus sai minussa myönteisen prosessin aikaan. Seuraavalla kirjoituskerralla huomasin, että blogin ulkoasua totta tosiaankin voi muuttaa, vaikka en vielä tehnytkään mitään. Tänään uskalsin jo kokeilla uutta mallia. Sangen rohkeaa! Laittakaapas hyviä vinkkejä, miten Elinan blogista voisi tulla houkuttelevampi ulkoasultaan ja tasokkaampi sisällöltään. Kaikki kommentit otetaan kiitoksella vastaan, vaikka aivan kaikkeen en aio suostua!

Vanhemmat tekevät töitä ja lapset pitävät hauskaa

"Hei äiti, voisitko lähteä taas töihin, että tytöt tulis hoitaan meitä?" kyselivät 5- ja 3-vuotiaat lapsemme oltuani jonkin aikaa äitiyslomalla. Lapset eivät olleet lomani aikana missään hoidossa, vaan he kävivät päiväkerhossa ja puistossa, ja olivat muun ajan äidin tylsässä hoidossa. Oikeasti he eivät kaivanneet ollenkaan hyvään hoitopaikkaansa, vaan he surivat sitä, ettei meillä ollut enää viikonloppuisin hauskoja nuoria tyttöjä järjestämässä mukavaa ohjelmaa.

Tänään olimme Vesan kanssa pitämässä luentoa "Avioliittokurssilla" Espoossa. Kurssin idea oli kerrassaan mainio: tunti paritanssia tanssinopettajan johdolla ja sitten puolitoista tuntia parisuhteen käsittelyä luennon ja parityöskentelyn avulla. Olemme itse osallistuneet vastaavaan kurssiin, tosin ilman tanssiosuutta, Pieksämäen perheleirillä, ja tiesimme konseptin toimivaksi. Sen vuoksi lupauduimme vetämään yhden luennon, kaikista kiireistä huolimatta. Tanssin jouduimme jättämään väliin, jotta ehdimme valmistautua luentoon. Matka Albergan upeaan kartanoon sujui nopeasti hioessani luentoa ja antaessani Vesalle ohjeita taskulampun valossa.

Kotiin tullessa meillä ei ollut yhtään syyllinen olo siitä, että olimme molemmat illan poissa. Miksu oli iltapalan jälkeen nukahtanut mukavasti lepotuoliin, koska päiväunet olivat jääneet väliin. Antton ja Laura puolestaan hekottivat iloisesti ja tulivat silmät loistaen näyttämään illan tuotoksia. He kertoivat ensin pelanneensa yhdessä Monopolia. Sitten Laura oli keksinyt, että he voisivat kirjoittaa tarinoita, joihin lisäillään adjektiiveja.

Tarinoita oli illan aikana syntynyt mieletön määrä. Jokainen oli vuorollaan saanut kirjoittaa tarinan, johon oli sitten yhdessä sattumanvaraisesti heitelty hassuja adjektiiveja. Miksukin oli keksinyt oman kertomuksen yhdessä ihanan hoitajan kanssa. Tarina oli saanut alkunsa selvästikin meidän perheemme tilanteesta. Vesa jahtasi eilen yhtä hiirtä alakerrassamme. Nyt yritämme selvittää, ovatko hiiret vallanneet enemmänkin taloamme. ARGH!

Hiirien tuottamasta huolesta ja puistattavasta olosta huolimatta olin tänä iltana todella onnellinen. Ihmettelin mielessäni sitä, kuinka hyvää huolta Jumala on pitänyt perheestämme. Jumalan suurta lahjaa on se, että olemme sekä Luulajassa, Vaasassa että Järvenpäässä saaneet lapsillemme toinen toistaan parempia lastenhoitajia. Ilta- ja viikonloppumenot eivät stressaa mieltä ja perhe-elämää niin paljon, kun tietää lasten olevan kotona hyvässä hoidossa. Kyllä lastenhoitajien kanssa oleminen aina äidin seuran voittaa!

Miksun tarina: Olipa kerran KIEMURAINEN Matti-poika. Matti lähti KUMMALLISEEN kauppaan. Hän osti sieltä KAUHEAN hiirenloukun, sillä HAISEVAT hiiret olivat vallanneet Matin URHEILEVAN talon.

Samaan aikaan KUMMALLISEEN ja TANSSIVAAN kauppaan tuli myös PITKÄ ja PAINAVA mies, joka osti PÄTKIÄ myrkkykarkkeja. Näistä kahdesta tuli LAIHOJA ystäviä. He lähtivät PULLEALLE retkelle ja elivät elämänsä SINIKELTAISINA loppuun saakka. Loppu.

Kiltti tyttö vai vaarallinen nainen?

Pidin eilen Järvenpää-talolla Naisten kahvilassa luennon "Kiltti tyttö vai vaarallinen nainen?". Valitsin aiheen sen vuoksi, että olen kipuillut naiseksi kasvamisen kysymysten kanssa erityisesti työhöni ja uraani liittyen. Luentoni otsakkeen valitsin Lynne Hybelsin kirjan "Snälla flickor förändrar inte världen" pohjalta. Alunperin ajattelin käyttää luennossani Joyce Meyerin loistavaa kirjaa "Älä ole kaikille mieliksi". Viime viikolla löysinkin eurolla hankkimistani kirjoista mielenkiintoisen kokoelmateoksen "Aika tuulettaa - Naisen arjen voimavarat", jonka artikkeleista löysin paljon teemaani sopivaa materialia.

Eilinen päivä hurahti mukavasti aamutakissa tietokoneen ääressä. Lapset olivat järkyttyneitä koulusta tullessaan, kun äiti ei ollut vielä saanut edes vaatteita päälleen. Mikael taas oli koko päivän lievästi mustasukkainen tietokoneelle, vaikka isä olikin kokopäiväinen koti-isä. Ajatus etätyön ihanuudesta muuttui vähän realistisemmaksi päässäni!

Luennon pitäminen tuntui yllättävän jännittävältä. Blogiin on suhteellisen helppo kirjoittaa henkilökohtaisistakin asioista, koska lukijoihin on etäisyyttä, tai ainakin kuvittelen niin. Saarnaaminen ja puhuminen taas on suhteellisen helppoa, koska yleensä minun ei tarvitse puhua omasta elämästäni.

Eilisen luennon valmistelin tietoisesti hyvin henkilökohtaisesta näkökulmasta, minkä vuoksi kynnys puhua oli selvästi korkeampi kuin yleensä. Valintani ei kuitenkaan harmittanut minua edes jälkeenpäin. Oman haasteensa teeman käsittelyyn toi se, etä suuri osa yleisöstä oli minua huomattavasti vanhempaa. Ennen luentoa minulla oli melkoisen nöyrä olo miettiessäni, mitä ihmettä minulla, kolmekymppisellä naisella, on sanomista tästä aiheesta kypsille naisille. Onneksi en huomannut ajatella asiaa etukäteen; pupu olisi voinut mennä pöksyyn!

Luennon valmistelu oli hyödyllistä myös oman kasvuni kannalta. Sain lukea toisten naisten viisaita ajatuksia ja pohtia taas kerran omaa naiseuttani. Yhtäkkiä tajusin myös sen, miten paljon käytän työssäni ja kirjoituksissani naisten tekemiä runoja ja aforismeja. En muista, koska olisin blogissani viimeksi siteerannut jotakin miestä; Pekka Simojoen laulut ovat asia erikseen.

Tänään kirjoittelin tuomiokapituliin raporttia perehdytyksestä, jonka sain aloittaessani pappisurani. Kiitoksella muistin Luulajan pappiskautta, jolloin naisellinen pappisidentiteettini vahvistui ystävättäreni Evan sekä lämpimien työnohjaajieni kautta. Örnäsin seurakunnassa työskennellesääni minulla oli esimiehenä Karin-kirkkoherra, joka oli hieno esikuva nuorelle papille. Hän oli vaarallinen nainen, joka ei pitänyt nuorempaa naista kilpailijana eikä uhkana, vaan tuki ja kannusti minua työssäni ihanalla tavalla. Muistan ilolla myös piispanadjutanttia Ulla-Lenaa, joka äidillisellä otteella ohjasi meitä tuoreita pappeja. Toivottavasti muistan aina nämä hienot naiset ja toimin heidän hyvän esimerkkinsä mukaan kohdatessani nuorempia tai kokemattomampia työtovereita!

Tässä muutamia loistavia sitaatteja kirjasta "Aika tuulettaa -Naisen arjen voimavarat" (toim. Laura-Kati Juntunen). Sitaatit on kirjassa oikein kerätty kätevästi viimeisille sivuille. Ostakaa ihmeessä kirja, varsinkin jos löydätte sen eurolla.

"Olet ainutkertainen ja arvokas, etkä voi lisätä tärkeyttä omilla suorituksillasi. Arvosi on lahja, jonka saat ottaa vastaan."

"Voit vapauttaa itsessäsi olevan lapsen ja auttaa häntä kasvamaan."

"Sinun tulee olla tietoinen sisäisestä äänestäsi, jotta et kuulisi vain ympäristösi ääntä ja jotta et toimisi vain muiden sanelemien totuuksien mukaan. Sinun täytyy löytää se, mikä on totta itsellesi."

"Keskeinen metodi, jolla voit viljellä hyvää ympärillesi, on ohjata mielesi heikentämään kielteistä ja vahvistamaan myönteistä asennoitumista."

"Kipusi ja rikkinäisyytesi eivät ole Sinulle vain taakka, vaan ne ovat juuri se voimavara, jonka avulla pystyt kohtaamaan toiset ihmiset heidän senhetkisessä elämäntilanteessaan. Jotta voisit saavuttaa rauhan, on hyvä luoda ensiksi tilaa sille."

"Päästämällä irti, lakkaamalla velkomasta, et vapauta toista vastuusta, mutta vapautat itsesi katkeruudesta."

"Voit olla persoona juuri sellaisena kokonaisuutena, millaiseksi Sinut on tarkoitettu -omine viisauksinesi, taitoinesi, lapsenomaisuuksinesi ja heikkouksinesi, oman näköisenäsi ja oloisenasi."

"Oman elämäntarinasi kohtaaminen ja itsesi tunteminen auttavat Sinua elämään elämänkaaren eri vaiheissa."

"Sinulla on paikkasi tässä maailmankaikkeudessa siksi, että Sinut on luotu tänne. Maan päällä ei ole ketään Sinun kaltaistasi."

AAMEN!

Enkelijuhlat

Olen aina pitänyt juhlista. Herkuttelu ja ihmisten kanssa jutteleminen on mielestäni kamalan mukavaa; papiksi alkaminen oli kyllä tässä mielessä erittäin onnistunut uravalinta. Lapsena suunnittelin syntymäpäiväjuhlia kuukausikaupalla: tein herkkulistaa ja mietin leikkejä juhliin. Nuoruudessa keksin välillä oikein keksimällä aiheita juhlia, jotta saatoin ilahduttaa itseäni ja muuta perhettä herkullisilla leipomuksilla. Kyllähän Elina Johannan nyt kannatti täytekakku pyöräyttää Johanna-nimipäivän kunniaksi.

Perhemme neiti on samanlainen juhlien rakastaja kuin äitinsä. Ero on siinä,että hän valmistautuu juhliin paljon tarkemmin kuin minä. Herkuttelu, kauniit juhlavaatteet, ohjatut leikit ja kauniit koristelut ovat suunnilleen parasta, mitä hän tietää. Niinpä olen tietoisesti halunnut luoda hänen elämäänsä juhlahetkiä. Tänä vuonna olemme viettäneet synttäreiden lisäksi kouluunlähtöjuhlaa, jonne kutsuttiin lähimpiä sukulaisia, sekä tänään enkelijuhlaa, jonne kutsuttiin muutama kaveri.

Ehdotin Lauralle enkelijuhlan järjestämistä, koska emme ole perheessämme halunneet viettää Hallowen-juhlia. En kuitenkaan toivo, että lapsillemme tulisi tunne, että he eivät saa osallistua mihinkään kivaan tiukkapipoisten vanhempiensa vuoksi. Joskus kauan sitten luin Lasten pyhäkoululehdestä enkelijuhlista. Ajatus jäi itämään mieleeni.

Tänä syksynä ajattelin, että enkelijuhlat voisivat piristää pimeää ja vähän tylsää lokakuuta. Ja niin kävikin! Jo kutsukorttien tekeminen tietokoneella yhdessä Anttonin kanssa oli Lauralle suuri elämys. Eilen kävimme neidin kanssa yhdessä ostoksilla, ja leivoimme täytekakun sekä piparit. Laura suunnitteli eilen lopullisesti myös juhlien ohjelman isoveljen kanssa, kirjoitti tervetuliaistekstin oveen ja piirsi ison enkelin leikkiä varten. Olin suorastaan ylpeä tyttärestäni, joka oli luovasti kehitellyt Ihaa-aasin hännänkiinnityksestä enkelijuhlaan sopivan leikin. Leikin ideana oli kiinnittää sädekehää enkelin kutreille silmät kiinni, ja lähimmäksi osunut sai tietysti palkinnnon.

Enkelijuhlat olivat oikein onnistuneet. Juhlien emäntä ja vieraat olivat suloisia valkoisissa puvuissaan. Antton ja Mikael olivat myös innokkaasti kaikessa mukana, vaikka eivät halunneetkaan pukeutua enkeleiksi. Mikael pukeutui kesken juhlien ritariksi; hän sanoi olevansa Jeesuksen sotilas. Juhlien aikana kotimme oli täynnä ihanaa kikatusta ja supatusta. "Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa, oi jospa oisit saanut olla mukana."

Kuntokeskus, sairaala vai rajavartiolaitos?

Aloittaessani graduni tekoa nuorten aikuisten suhteesta seurakuntaan törmäsin siihen ongelmaan, että professorini ja minun käsitykset seurakuntayhteydestä erosivat merkittävästi. Minä halusin lähteä problematiosoimaan ja tutkimaan sitä, minkä ihmeen vuoksi seurakunnan nuorisotyössä mukana olleet nuoret aikuiset eivät ole aikuisiällä löytäneet paikkaansa seurakunnassa. Omista kokemuksistani käsin ajattelin, että jonkinlainen säännöllinen seurakuntayhtys on tärkeää kaikenikäisille kristityille, ei vain lapsille ja nuorille. Professorini taas oli sitä mieltä, ettei nuorten aikuisten tarvitsekaan osallistua millään tavalla seurakunnan toimintaan. He toteuttavat kristityn kutsumustaan perheessä, työpaikassa ja ystäväpiirissä. Seurakunnan nuorisotyöhön osallistuminen oli hänen mielestään vain eräs välivaihe kristityn elämässä.

Professorini ja minun keksustelut tulivat elävästi mieleeni kuunnellessani Papiston päivillä túlevaisuustutkija Ilkka Halavan esitelmää tulevaisuuden kirkosta. Ihmettelin taas kerran sitä, miten maallikoilla on monesti paljon suurempi usko kirkkoon ja sen sanomaan kuin meillä papeilla. Sivulauseessa täytyy kyllä kehua Papiston päivillä esiintyneitä piispoja siitä, että heillä oli positiivinen usko Jumalaan, kirkkoon ja sen mahdollisuuksiin sekä ihanan lämmin ja isällinen ote meihin nuorempiin pappeihin. Tuntui hyvältä!

Joka tapauksessa Ilkka Halava esitteli kolme erilaista mallia siitä, millä tavalla kirkon tulisi olla läsnä ihmisten elämässä vuonna 2018. Hän kyseli, toivommeko kirkon oleva kuntokeskus, sairaala vai rajavartiolaitos. Riittääkö meille kirkon työntekijöille ja aktiivisille maallikoille se, että kirkko on ns. tavallisten kastettujen kristittyjen silmissä rajavartiolaitos, jonka olemmassaoloa pidetään hyvänä, mutta jonka kanssa ei haluta olla missään tekemisissä? Vai tyydymmekö me siihen, että kirkko on sairaala, johon otetaan yhteyttä erilaisten ongelmien ilmaantuessa? Kolmantena vaihtoehtona kirkon imagolle Ilkka Halava tarjosi nykyaikaista kuntokeskusta, jonka olemassoloa pidetään tärkeänä omalle jaksamiselle, ja jossa käydään useamman kerran viikossa.

Ajatus kirkosta kuntokeskuksena oli mielestäni mainio. En tarkoita sitä, että seurakuntalaisten pitäisi hypätä kirkolla kolme tai neljä kertaa viikossa ja uupua. Sen sijaan haluan uskoa siihen, että seurakunta voi olla nykyajan ihmisille latauspaikka, josta haetaan voimaa yhä kiireisempään ja vaativampaan työ- ja perhe-elämään. Minä uskon siihen, että ihminen ei edellenkään elä vain leivästä.

Rippikoulussa oppimani uskonhoitamisen pöytä on toimiva yksinkertaistus: kristitty ihminen tarvitsee Raamattua, rukousta, ehtoollista ja kristittyjen yhteyttä, jotta hänen uskonelämänsä ja myös muu elämänsä voisi olla tasapainossa. Jos joku pöydän jaloista puuttuu kokonaan, pöytä on epätasapainossa. Uskovan ei tarvitse ravata seurakunnan tilaisuuksissa osoittaakseen olevansa hyvä ihminen tai miellyttäkseen Jumalaa tai muita ihmisiä. Osallistumisen idea on siinä, että Jumala itse palvelee ja hoitaa ihmisiä siellä, missä rukoillaan yhdessä, vietetään ehtoollista ja luetaan Hänen sanaansa. Bonuksena tulee vielä se, että monissa tilaisuuksissa voi kokea myös kristittyjen välistä yhteyttä.

Heprealaiskirjeessä annetaan seurakuntalasille ohje, joka mielestäni sopii myös nykyaikaan:”Me emme saa lyödä laimin seurakunnan yhteisiä kokouksia, niin kuin muutamilla on tapana, vaan meidän tulee rohkaista toisiamme, sitä enemmän, mitä lähempänä näette Herran päivän olevan.” (Hepr. 10:  25).

Tämän päivän kirkossa ei ole olemassa yhtä kokousta, johon kaikkien seurakunnan jäsenten tulisi tulla. Sen sijaan olisi tärkeää, että jokainen kristitty voisi löytää oman paikkansa seurakunnassa. Ihanteellisinta olisi löytää sellainen paikka, jossa voi olla käyttämässä sekä lahjojaan toisten hyväksi että saamassa itselleen uutta voimaa ja uskon vahvistusta. Minun työnäkynäni on kuntokeskus. Millaisen kirkon sinä haluat?

Päivän rukous

Jeesus Kristus,
sinä elämän pohjaton lähde,
pyysit janoosi juotavaa
halveksitulta naiselta.
Ylistän sinua elävästä Sanasta,
jolla avaat minunkin
sisimpäni pulppuamaan.
Siunaa jokainen kohtaamiseni
ihmisten kanssa niin,
että sinun laillasi rohkenemme olla
janoisia ja väsyneitä -
ja sinun läsnäolostasi puhjeta
ilon lähteiksi toisillemme.

Anna-Maija Raittila: Minun rukouskirjani

Tunnelmia mikkelinpäivän perhetapahtumasta

”Enkeleiden kanssa aamulla varhain,
enkeleiden kanssa rukoilkaa!
Enkeleiden kanssa aamulla varhain,
enkeleiden kanssa toivokaa!
Kaikille rauhaa vaan me
enkeleiden kanssa rukoillaan.
Kaikille rauhaa vaan me
enkeleiden kanssa toivotaan.”
Lasten virsi 111

Paavalinkirkko oli täynnä iloa ja elämää, kun vietettiin Paavalin seurakunnan ja Kotiryhmäverkoston yhteistä perhemessua. Seurakuntalaisten suut levisivät hymyyn jo iloisen enkelikulkueen saapuessa kirkon käytävää pitkin riemullisen laulun tahdissa.

Perhemessumme oli todellinen Jumalan kansan juhla, jossa viihtyivät niin vauvat kuin vaarit, mummot ja murkutkin. Jumalanpalveluksessa toteutui mainiosti Paavalin ajatus ”Kun kokoonnutte yhteen, jokaisella on jotakin annettavaa”. Kotiryhmäverkoston bändi säesti yhteislaulut taidolla. Bändi esitti myös omia lauluja, joita rikastuttivat kauniit tanssikoreografiat. Kanttori lauloi koskettavasti ”Suojelusenkelin”, ja päiväkerholaiset ilahduttivat seurakuntaa enkeli-askarteluillaan.

Paavalin seurakunnan lapsityöntekijät esittivät nukketeatteriesityksensä, jossa enkeli vapautti Pietarin, niin vakuuttavasti ja innokkaasti, että papilla meinasi mennä pasmat sekaisin ennen uskontunnustusta. Ehtoollisen aikanakaan ei aika käynyt pitkäksi, kun pienimmät pääsivät sytyttämään tuohuksen rukousalttarille. Hyvä tunnelma vallitsi kirkossa alusta loppuun saakka. Tuntui siltä, että tämä perhemessu oli valmisteltu yhdessä rukouksen hengessä.

Jumalanpalveluksen jälkeen saimme nauttia herkullisesta lounaasta, jonka vapaaehtoiset emännät olivat valmistaneet rakkaudella. Lounaan jälkeen aikuiset kokoontuivat pohtimaan parisuhteen saloja Helka ja Markku Silventoisen johdolla. ”Kumppanina kurkihirren alla” -esitys sisälsi runsaasti syvällistä tietoa ja konkreettisia esimerkkejä. Lapset viihtyivät luennon aikana omien ohjelmiensa parissa. Tapahtuman lopussa sekä työntekijät että osallistujat olivat hyvin tyytyväisiä päivän antiin. Jos Jumala suo, tapaamme ensi mikkelinpäivänä samoissa merkeissä.

Elina Koivisto, seurakuntapastori Paavalin seurakunta

Kirjoitus julkaistaan Kotiryhmäverkoston lehdessä.

Meidän perheen traditiot

Alkusyksy on ollut minulle ja koko perheelleni aika kiireistä aikaa. Erityisesti viimeisten viikkojen aikana on tuntunut siltä, että vapaapäiviä ja -iltoja on ollut aivan liian vähän. Pienenä lohtuna on ollut se, että pitämättömät vapaapäivät eivät ole haihtuneet taivaan tuuliin. Odotan jo innolla joulunaikaa, jolloin saan olla ruhtinaallisen kauan vapaalla.

Tänään oli ilta, jolloin sain viettää laatuaikaa koko perheen seurassa. Tuntui hienolta syödä päivällistä koko perheellä ja ihailla muun perheen aikaansaannoksia tietokoneella. Vesa ja lapset olivat työpäiväni aikana tuottaneet aimo annoksen uutta materiaalia kotisivuillemme lauluvideoiden muodossa. Lapset olivat lievästi sanottuna innokkaita esittelemään hienoja esityksiään äidillle. Videoita kelattiin eteen- ja taaksepäin, ja musiikkiesityksiä katseltiin sekä tavallisella nopeudella että "Tiku ja Taku -nopeudella". Lapsia nauratti erityisesti musiikkiesitys "Jo joutui armas aika", jossa Miksu mossasi upeasti Anttonin urkusäestyksen ja Lauran laulun tahtiin. Jo on aikoihin eletty!

Kekseliäs perheeni oli myös ehtinyt tehdä lounaalla ruokalaulustamme "Nyt silmäin alla Jeesuksen" uuden version. Tänään se vedettiin Säkkijärven polkan tahtiin. Se toimi erinomaisesti, paljon paremmin kuin monet muut versiot. Ja erilaisia muunnoksiahan on tässä perheessä riittänyt. Olemme valehtelematta laulaneet sitä kahdellakymmenellä erilaisella melodialla. Alussa me ehdottelimme lapsille ripareilta tuttuja lauluväännöksiä, mutta viime aikoina lapset ovat itse halunneet keksiä sopivia lauluja. Suosikeiksi ovat nousseet "Piippolan vaari", "Tiku ja Taku", "Joulupukki" sekä "Soihdut sammuu". Neljävuotiaan kummipoikamme vierailessa piti "Nyt silmäin alla Jeesuksen" -version lisäksi laulaa ruotsalainen ruokalaulumme "Tack och lov". Pienimies ei varmaankaan osaa vielä kovinkaan monta sanaa ruotsia, mutta vauhdikas ruokalaulumme oli jäänyt hyvin mieleen.

Viritellessämme tänään uutta ruokalaulua minulle tuli mieleen luento, jonka Vaasan perheasian neuvottelukeskuksen johtaja Leif Westerlund piti kolme vuotta sitten Sundomin "Små och stora" -kerhossa. Luento oli erittäin onnistunut, koska muistan sen vieläkin. Sitä en taas muista, olenko jo aikaisemmin kirjoittanut kyseisestä luennosta blogissani. Joka tapauksessa Leif Westerlundin mukaan on tärkeää, että perheellä on joitakin omia traditioita, jotka yhdistävät perheenjäseniä toisiinsa. Sillä ei ole niinkään merkitystä, mitä nämä traditiot ovat. Tärkeää on se, että yhteiset jutut luovat perheeseen me-henkeä.

Omassa lapsuudenperheessäni tällaisia traditioita olivat jokakesäiset automatkat, joilta jäi aina unohtumattomia muistoja. Toinen yhteinen juttu oli ehkä se, että lauantaiaamut köllötettiin yhdessä äidin ja isän sängyssä, ja puhuttiin syvällisiä. Lisäksi perheellemme oli omintakeista toimintaa syödä suklaapuuroa aina äidin poissaollessa; onneksi äiti oli harvoin poissa.

Oman perheeni elämä on monessa mielessä samanlaista kuin lapsuudenperheessäni. Elämämme on kuitenkin vielä vähän epäsäännöllisempää ja levottomampaa kuin omassa lapsuudessani. Anoppini oli jo sitä mieltä, että levoton perheemme tarvitsisi kodinhengettären. Hän käy itse ansiokkaasti hoitamassa kyseistä tehtävää aina pyydettäessä. Elämämme epäsäännöllisyydestä kertoo saunakulttuurimme. Vaikka olemme olleet jo vuoden oman saunan onnellisia omistajia, emme ole saaneet luotua säännöllisiä saunailtoja aikatauluihimme. Siivouspäivätkin vaihtelevat sen mukaan, milloin perheen siivoja eli minä satun olemaan vapaalla. Sen vuoksi olen iloinen niistä muutamista traditioista, joita olemme saaneet luotua. Niitä ovat ainakin yhteinen ruokalaulu ja yhteiset esiintymiset.

Luulen, että ruokalaulun laulaminen hassuilla melodioilla on yksi asia, joka jää lapsillemme mieleen perheemme oudoista omista tavoista. Olen tosi tyytyväinen siihen, ettei jälkikasvumme voi ainakaan väittää kristillisyyttämme tylsäksi tai ankeaksi. Ilo on ylimmillään aina ruokavirttä veisatessamme.

Toisena perheemme yhteisenä juttuna voi pitää musiikki- ja nukketeatteriesitysten tekemistä. Jokaisellla perheenjäsenellä on oma paikkansa kokonaisuudessa. Minä kirjoittelen nukketeatteriesityksemme ja muu perhe esittää niitä esim. Donkkis Big Nightissa. Bändissä Mikael soittaa ansiokkaasti rumpuja, Antton pianoa, Vesa kitaraa ja kaikkien stereotypioiden mukaisesti naisväki laulaa. Täytyy nyt nauttia täysillä tästä vaiheesta, jolloin lapset haluavat itse esiintyä; viiden vuoden päästä vapaaehtoisia avustajia lienee aika vähän. Tai mistä sitä koskaan tietää...

PS. Käykää kurkistamassa salasanan takana olevia musiikkikipaleita. Ne ovat ainakin hauskoja. Salasanan voi pyytää minulta osoitteesta elina.koivisto@nic.fi.

Päivän rukous

Maailmankaikkeuden Herra!
Sinä et päästä meitä
häviämään harmaaseen kasvottomuuteen,
vaan kutsut meitä nimeltä.
Ja vieläpä tahdot käyttää meitä
tehdäksesi rakkautesi yhä uudestaan
eläväksi ihmisten keskellä.
Ei kukaan meistä kelpaisi siihen,
mutta sinä annat voimasi tulla täydelliseksi heikkoudessamme.
Vapauta meitä iloitsemaan siitä,
että sittenkin olet läsnä
tässä maailmassa
ja pidät huolta jokaisesta ihmisestä.
Anna tämän ilon
hiljaa virtailla lävitsemme
ja uudistaa meitä.
Silloin arjen vaivakin muuttuu
rikkaudeksi
ja jokainen kohtaamamme ihminen
on lahja.

Anna-Maija Raittila: Minun rukouskirjani

Päivän rukous

Herra.
Sinä pyydät minuakin
vehnänjyvän tielle.
"Joka tahtoo tallentaa
elämänsä itsellään,
kadottaa sen..."
Tässä olen.
Kylvä minut.
Sirottele minut.
Opeta minulle
oikeaa elämäni säilyttämistä.
Yhteisen elämäni enentämistä toisille.
Ei katkeraa raadantaa.
Ei sulkeutumista.
Vaan siemenesi hajoamista
sinun tahtosi tavalla.

Anna-Maija Raittila: Minun rukouskirjani (Kirjapaja)