Rukousleiriltä tanssileirille

Eräässä vaikeassa elämäntilanteessa olin rukousleirillä, jossa rukoiltiin pareittain. Sain parikseni vanhan ja herttaisen naisen. Nainen rukoili puolestani. Hän näki paljon kipua ja surua. Rukouksen jälkeen hän antoi yllättävän ohjeen: Jumala haluaa, että alat tanssia!

Kun tulin leiriltä kotiin, päätin kokeilla naisen antamaa ohjetta, vaikkei minulla mikään tanssifillis ollutkaan. Kuitenkin pian huomasin, miten päivittäinen vapaa tanssiminen alkoi hoitaa ihmeellisellä tavalla sisintäni. Aloin päästä irti tanssin avulla sisäisestä pahasta olostani. Ruumiini osasi purkaa ne kivut, joita en osannut sanoittaa.

Myöhemmin luin, että tanssiterapia on suosittu terapiamuoto. Se pohjautuu siihen, että ruumis tietää parhaiten sen, mitä tarvitsee. Koin, että Jumala tiesi oikeasti, mitä juuri minä tarvitsin. Jumala johdatti minut tanssimaan, koska sitä kautta minussa oleva pikku tyttö sai vapautua. Tanssi oli ollut lapsena suuri haaveeni, joka ei ollut olosuhteiden vuoksi toteutunut. Tanssi eheytti sisintäni, vahvisti naisellisuuttani sekä antoi elämääni iloa ja riemua.

Viime lauantaina pääsin taas leirille: elämäni ensimmäiselle tanssileirille, joka järjestettiin Gospel-lattareiden merkeissä. Ajattelin, että olen varmaan leiriläisistä vanhimmasta päästä, mutta erehdyin pahasti; iso tanssisali oli täynnä naisia, joista suurin osa oli minun ikäisiäni tai minua vanhempia. Me saimme yhdessä nauttia lattarirytmeistä ja tanssia sydämemme kyllyydestä taitavien ohjaajien opastuksella. Hiki virtasi, kun hioimme samban ja cha-chan askelia sekä vedimme jiveä. Sambaa tanssiessa tunsin itseni vielä aloittelijaksi enkä voinut kunnolla irrotella, mutta kevään cha-cha-harjoitusten ansiosta nautin täysillä lempitanssistani.

Tehokkaiden treenien lisäksi pääsimme myös kokeilemaan erilaisia tansseja. Oli mahtava seurata sitä, miten meidän suomalaisten naisten olemus muuttui täydellisesti kokeillessamme härkätaisteluun pohjautuvaa pasoa. Koko sali oli täynnä intohimoa, ylvästä ryhtiä, arvokkuutta ja teräviä liikkeitä. Pian pääsimme täysin erilaiseen tunnelmaan, kun lötköinä keikuimme afrikkalaisen musiikin tahdissa. Saimmepa seurata myös leikkimielistä afrikkalaista tanssikilpailua, jossa yleisökin sai jammailla täysillä mukana ja samalla vaikuttaa voittajan valintaan.

Hieno leiripäivä ja koko leiri minun osaltani päättyi riemulliseen iltaan ylistyslaulujen ja salsan pyörteissä sekä Pialiina Helmisen mainioon opetukseen. Iloitsin siitä, että uskalsin lähteä leirille, vaikka edelleenkin koen itseni tanssijana vasta-alkajaksi. Onneksi Gospel-lattareiden idea on juuri siinä, ettei tarvitse suorittaa eikä päteä, vaan saa nauttia ja iloita tanssista.

Vuosi, jolloin minusta tuli bloggaaja!

Vuosi 2006 on jäänyt mieleen työhön liittyvistä asioista. Tein sijaisuutta Vaasan suomalaisessa seurakunnassa lapsi- ja perhetyön pappina, olin tosi innoissani uusista haasteista ja kehitimme lapsi- ja perhetyön tiimin kanssa uusia kivoja juttuja. Suunnittelin myös muita hassuja ja innostavia projekteja, esim. yhteistyötä Wasa SportsClubin ja seurakuntien välille.

Olin tosi innostunut työstäni! Kuitenkin samalla hain töitä muualta, koska vakituisen paikan saaminen Vaasasta näytti vähän hankalalta. Kävin työhaastatteluissa Turussa ja Hesassa, mutten tullut valituksi. Minun hakuprosessini aiheuttivat sen, että Mies haki "seurakseni" myöskin etelästä töitä, kirkkoherran virkaa Järvenpäässä. Se prosessi työllisti myös minua aika paljon. Yhtenä osana vaalikampanjaa perustimme perheen kotisivut, joista Mies oli haaveillut jo pitkään, ja aloitin bloggaamisen. Elinan blogista tulikin muutamaksi vuodeksi yksi tärkeimmistä harrastuksistani. Toinen tärkeä harrastukseni oli jumppaaminen Wasa SportsClubilla, mikä antoi valtavasti voimia ja energiaa arkeen. Vaasasta muutettuamme jäin kaipaamaan kovasti BodySteppiä ja BodyPumppia sekä ihanan energisiä ohjaajia.

Kotielämämme Vaasassa oli tasaisen mukavaa ja helppoa, vaikka lapset olivatkin päivisin neljässä eri paikassa. Elämäämme helpotti huomattavasti se, että lasten harrastukset ja meidän työpaikkamme sijaitsivat samassa talossa kuin kotimme. Perheen kanssa teimme ihanan matkan Kosille, jossa nautimme täysillä leppoisasta lomaelämästä.

Syksyllä oli aihetta juhlaan. Pikkuveli meni naimisiin ihanan Hannan kanssa, ja äiti vietti komeat eläkejuhlat, joita varten isä oli salassa koonnut äidistä kertovan kirjan! Marraskuussa sain elämäni ensimmäisen viran Vaasan suomalaisesta seurakunnasta. Ilo virasta jäi kuitenkin lyhyeksi Miehen tullessa viiden päivän päästä valituksi Järvenpään kirkkoheraksi. Sosiaalisesti vuosi oli erittäin hyvä: sain paljon uusia tuttuja ja joitakin ystäviä. Aloin kotiutua suomenkieliseen Vaasaan juuri siinä vaiheessa, kun aloimme jo kaivaa lähtökuoppia :).

Väsymystä, oman paikan etsimistä ja uusia haasteita

Sain vuoden 2002, joka oli muutoksen vuosi. Kevät oli aika raskasta aikaa. Lapset olivat pieniä (vajaa 3 v ja 7 kk->), aloitin työt puoliaikaisesti Luulajassa ja hoidimme Miehen kanssa vuorotellen Neitiä. Raskaaksi kevään teki se, että haimme työpaikkoja eri puolelta sekä Suomesta että Ruotsista. Minua ahdisti se, ettemme tienneet ollenkaan, minne olimme matkalla. Lisäksi kevääseen liittyi läheisen ihmisen kuolema sekä ongelmia ystävyyssuhteissa.

Kevään aikana selvisi, että muutamme juuri siihen kaupunkiin, johon halusin kaikkein vähiten eli Vaasan, jonne Mies valittiin kappalaiseksi. Minulle järjestyi ensin opiskelupaikka auskultoimaan Åbo Akademiin uskonnonopettajaksi,mutten ottanut paikkaa vastaan, koska sain työn lapsityönohjaajana Vaasan ruotsalaisessa seurakunnassa.

Kesä oli ihanaa lomailua kauniissa Vaasassa lasten kanssa. Kesään kuului myös yksi toivoton "Elina-projekti" eli matka lasten ja kavereiden kanssa Italiaan ilman Miestä. Raskas, mutta ikimuistettava matka ;).

Syksyllä aloitin työt lapsityönohjaajana ja nautin täysillä uusista haasteista lapsityönohjaajana, tutustuin innokkaasti Vaasaan ja suomenruotsalaiseen kulttuuriin.

Kamalan ihana vuosi, joka opetti turvautumaan Jumalaan enemmän kuin monet muut vuodet sekä myös kasvatti minua kovasti ihmisenä.

Katsahdus Teini-Elinaan eli vuoteen 1989

Sain vuoden 1989, jolloin olin yläastelainen, seiskalla ja kasilla. Olin silloin superhyvä oppilas koulussa, yli-innokas harrastaja sekä iloinen ja seurallinen kaveri. Minulla oli hyviä ystäviä, joiden kanssa olimme yhdessä koulussa, kuorossa ja partiossa. Partiossa minulla oli myös innokas ihailija, joka hämmensi mieltäni mm. tunkemalla nukkumaan samaan telttaan leirillä. Olin myös paljon yökylässä parhaalla ystävälläni, Ninnillä, jonka kanssa mm. kirjoitimme omia kirjoja sekä luimme paljon. Vanhemmat luottivat meihin, koska olimme Ninnillä keskenämme ilman hänen vanhempiaan.

Viulunsoitto tökki tuona vuonna todella pahasti: vanhempani saivat musiikkiopiston rehtorilta kirjeen, jossa uhattiin potkia minut pellolle, jos en ala harjoitella ahkerammin. Vanhempia lähinnä nauratti ja harmitti kirje, koska olin muuten aivan liian tunnollinen. Minulla ei olisi ollut varmaan edes aikaa soittaa viulua, koska alkuillat olin harrastuksissa ja loppuillat laskettelemassa. 1989-1990 oli elämäni vilkkainta lasketteluaikaa: laskettelimme kavereiden kanssa noin kuusi kertaa viikossa!!!

Vuosi 1989 on ollut hengellisesti yksi haastavimmista vuosista, koska olin luopumassa lapsuuden uskosta, mutten ollut vielä saanut rakennusaineita nuoruuden uskoon. Odotin syksyllä 1989 alkanutta rippikoulua kuin kuurta nousevaa enkä joutunut pettymään. Tutustuin myös The Road -gospelbändiin, joka teki minuun suuren vaikutuksen monilla eri tavoilla

Vuosi oli naiseksi kasvamisen aikaa eikä muutokset tuntuneet aina niin helpoilta. Vuoteen kuului ensimmäinen laihdutusprojektini, jonka hyvänä antina aloitin säännöllisen liikunnan (kuntosali ja kävely). Elämäni pyöri kuitenkin sen syksyn vähän liikaa laihduttamisen ja ruoan ympärillä. Tyypillinen kiltin tytön tapa elää murrosikää.

Elämää viisivuotiaan näkökulmasta

Facebookissa on menossa kiva leikki, jossa kaverille annetaan tehtäväksi kirjoittaa muistoja jostain tietystä vuodesta. Olen saanut kirjoitettavakseni jo aika monta vuotta ja kirjoittanut niistä tavoilleni uskollisesti pitkään ja hartaasti. Isosisko jo huomautti puhelimessa innokkuudestani ;). se vahvisti näkemystäni siitä, että jatkan eri vuosista kirjoittelua täällä blogin puolella. Yritän nimittäin näin arjen alkamisen kunniaksi elvyttää bloggamista. Saa nähdä, miten tällä kertaa käy.

Sain vuoden 1980, joka oli elämässäni vaiherikas, mutta myös tylsähkö vuosi. Keväällä olin perhepäivähoidossa Kaisalla, jossa oli myös Titta ja Virva. Leikittiin ja oli kivaa, vaikka Virva, 2 v, vetikin liikaa pitkistä hiuksistani. Kesällä minulle syntyi pikkuveli, mikä oli tietysti tosi mukavaa. Sain olla yökylässä serkuilla, kun äiti oli sairaalassa. Isä heltyi niin paljon, että osti kaupassa käydessä minulle ja Hanna-serkulleni ihan oikeat pehmikset. Se oli juhlaa!

Meillä oli ihana kodinhoitaja vauvan syntymän jälkeen. Hän vei meitä uimaan Jolmanputaalle sekä leipoi pikkuveljen ristiäisiin lusikkaleipiä, joita kävin napsimassa ainakin kaksikymmentä ristiäisissä. Siitä lähtien olen rakastanut lusikkaleipiä. Ristiäiset olivat jännittävä tapahtuma, koska eräs vieras, kaksivuotias veijari, lähti kävelemään parvekkeelta talon katolle. Jännitystä siis piisasi koko väelle!

Kesällä opin uimaan, koska kävimme Valkeajärvellä ahkerasti uimassa siskoni ja tämän kaverin ja hänen äitinsä kanssa. Opin myös ajamaan pyörää ilman apurattaita. Kesällä osallistuin myös kivoille leireille.

Syksyllä meinasin kuolla tylsyyteen, koska olin kotona äidin ja pikkuveljen kanssa. Viikon pelastuksia olivat päiväkerhopäivä sekä toinen päivä, jolloin kaksi kaveriani olivat meillä hoidossa heidän äitinsä ohjatessa päiväkerhoa. Aamupäivät odotin, että sisareni ja veljeni tulisivat koulusta kotiin. Tylsyyden hyvä puoli oli siinä, että opin sekä lukemaan että kirjoittamaan.

Sain tämän vuoden muisteltavakseni Johanna-serkulta, jonka kanssa oli kivoja leikkejä sekä mummolassa että meillä kotona. Johanna lauloi tuohon aikaa laulua: "Sukuvika on jos suksi ei luista". Nyt kun kirjoitin vuodesta, huomasin, ettei se ollutkaan tylsähkö, vaan aika kiva vuosi.

Yhteisöelämä on in!

Menin nuorena naimisiin, joidenkin mielestä aivan liian nuorena. Muutamat lähipiirissäni olivat erityisen huolissaan siitä, etten ollut ikinä asunut yksin. Muutin nimittäin kotoani Helsinkiin Lestikselle, jossa vietin 16 muun opiskelijan kanssa kaksi vuotta yhteisöelämää. En omistanut kahvinkeitintä enkä mikroaaltouunia eikä minulla ollut edes omaa puhelinta; astiatkin olivat yhteisiä samoin kuin telkkari ja pesukone.

Nyt jälkeenpäin en voi yhtään käsittää sitä, miksi minun olisi pitänyt asua täysin yksin ennen avioitumistani. Opiskelija-asuntolassa asuminen ei tarkoittanut sitä, ettenkö olisi joutunut itsenäistymään. Muutto pienestä Pellosta 850 km:n päähän Helsinkiin merkitsi sitä, että jouduin todella kantamaan vastuun itsestäni. En voinut viedä pyykkejä äidin pestäväksi, en pyytää isää avuksi pankkiasioiden hoitoon enkä rynnätä viikonlopuksi kotiin ensimmäisen ikävän tullen. Tosin sitä ikävää ei tainnut edes tulla. Lieneekö johtunut siitä, että Lestiksellä oli niin hyvä olla!

Uskon, että yhteisöelämä oli minulle yhtä kasvattavaa kuin yksiössä asuminen monelle muulle, vaikkakin täysin erilaista. Yhteisessä keittiössä oli pakko tiskata astiat heti syömisen jälkeen, mitä ei taatusti olisi tapahtunut, jos olisin asunut yksiössä. Kärsimättömälle luonteelleni teki hyvää se, että yhteisöeläminen vaati jonottamista mm. suihkuun ja puhelimeen Muistan, miten välillä ramppasin oman huoneeni ja käytävän väliä odottaessani pääsyä linjalle pokaystävän kanssa. Voi ei, tuo kämppis ei vieläkään lopettanut puhelua!!!

Yhteisössa asuminen opetti minulle myös paljon miehistä ja pojista. Muutettuani Lestikselle olin innoissani siitä, että puolet asukkaista oli poikia, koska olin harmitellut aikaisemmin sitä, ettei minulla ollut poikia kavereina. Lestis tarjosi loistavan mahdollisuuden käydä enemmän ja vähemmän syvällisiä keskusteluja myös toisen sukupuolen edustajien kanssa. Vähemmän mukavaa oppia miehistä sain toimiessani yläkerran palkkiotoimisena siivoojana. Poikien vessojen siivoaminen oli aika kammottavaa touhua siihen asti, että silloinen "emäntä" piti vessankäytön ABC-kurssin asukaskokouksessa :).

Viime viikolla kutsuin kylään muutamia vanhoja kämppiksiäni, jotka ovat samassa elämäntilanteessa. Ihmettelimme sitä, miten luontevaa, turvallista, mukavaa ja helppoa oli olla yhdessä, vaikka jotkut meistä eivät olleet tavanneet vuosikausiin. Yhteiset vuodet saman katon alla opettivat meitä tuntemaan toisiamme niin hyvin, että yhteys säilyy erilaisista välimatkoista huolimatta. Vanhojen kämppisten joukossa kenenkään ei tarvitse esittää mitään roolia eikä yrittää olla enemmän kuin mitä oikeasti on. Sen vuoksi kohtaaminen on aitoa ja mutkatonta, ainakin meillä oli.

Vähän aikaa sitten Hesarissa oli juttua kämppiksistä. Työikäiset ja hyvätuloiset nuoret naiset halusivat asua kimpassa, koska he eivät viihtyneet yksinään. He kertoivat tulevansa hyvin toimeen kämppiksinä, vaikkeivät tunteneetkaan toisiaan etukäteen. Yhdessä asuminen toi naisten elämään helppoa sosiaalisuutta työpäivien jälkeen. On kiva, että kotona on joku, jonka kanssa voi vaihtaa ajatuksia arkipäiväisistä asioista.

"Yksinasuminen ei vaan sovi mulle", sanoi eräs ystäväni. Yhdessä aloimme haaveilla siitä, että vietäisimme vanhuutemme jossakin mukavassa yhteisössä. Virikkeellinen ja hyvinvarusteltu seniorikoti, jossa voisi päivittäin kohdata ikätovereita, kuulostaa huomattavasti houkuttelevammalta vaihtoehdolta kuin yksinäinen elämä mummonmökissä. Optimisteina näimme itsemme onnellisina syömässä palveluhenkisen henkilökunnan laittamia herkullisia ruokia inspiroivan ruokaseuran ympäröimänä :).

Niille, jotka epäilivät pärjäämistäni avioliitossa ilman yksin asumista, voin vakuuttaa, että olen selvinnyt oikein hyvin. Yhteisöelämä antoi loistavat eväät suurperheen äidiksi: edelleen saan jonottaa, siivota poikien sotkemia vessoja sekä huolehtia siitä, että muutkin tekevät oman osansa. Täyttä elämää!

Erikoinen kaveripyyntö

Sain yllättävän kaveripyynnön Facebookissa. Nepalilainen mies pyysi minua ystäväkseen. Tämä pyyntö oli kuitenkin erilainen kuin sellaiset "You are my Sunshine"-kutsut, koska olin oikeasti tavannut tämän nepalilaisen ja hänen ystävänsä reilut 20 vuotta sitten Tervas-partioleirillä. Minä en olisi heitä muistanut, mutta ystäväni, joka jo silloin oli kansainvälisemmin suuntautunut, oli merkinnyt minunkin nimeni Facebookissa olleeseen kuvaan. Niinpä minäkin sain vanhan tutun ystäväkseni ja jopa chattailinkin hetken hänen kanssaan.

Kaveripyyntö sai minut miettimään nuoruuttani. Vaikka kasvoin Pellossa, "Jumalan selän takana", sain elää uskomattoman rikkaan, hauskan ja mieliinpainuvan nuoruuden. Minulla oli hyviä ystäviä ja harrastuksia, joiden ansiosta pääsin jo nuorena seikkailemaan maailmalle.

Kahdeksannella luokalla pääsin ensimmäistä kertaa ilman vanhempia ulkomaille, kun teimme partiolaisten kanssa laskettelureissun Itävaltaan. Viilettäessäni tänä keväänä Esikoisen perässä mäkeä alas muistelin sitä, millaisilla maitohapoilla jalkani olivat laskiessani syöksyä naisten maailmancupissakin käytettyä rinnettä alas. Päätä ei paljon (silloinkaan) paleltanut! McDonaldsilla tilasimme pirtelöt saksaksi; olimmehan opiskelleet kieltä jo yli puoli vuotta. "Klein und gross", muistan meidän tavailleen eri vaihtoehtoja. Olimme innokkaita ja rohkeita!

Samana vuonna kävimme myös riparin, keräsimme mansikoita Suonenjoella ja tapasimme mm. nepalilaisia Tervaksella. Voin vain ihmetellä, miten yhteen kesään saattoikin mahtua niin paljon elämää. Riparilla löysin läheisemmän ja henkilökohtaisemman suhteen Jumalaan. Siellä ystävyyssuhteeni myös lujittuivat, kun iltaisin ja öisin puhuimme ystävien ja isosten kanssa syvällisiä. Matti-pappi oli lempeä ja ymmärtäväinen meitä ja meidän yöpulinoita kohtaan; johtui varmaan siitä, että olimme valvomisesta huolimatta oppitunneilla aktiivisia ja ahkeria.

Suonenjoella harjoittelin työntekoa ensimmäisessä kesätyöpaikassani. Sain jo silloin huomata sen, miten ahkeruus ei ole aina hyve työnteossa. Jotkut tytöt alkoivat puhua minusta pahaa ja naureskelivat minulle ilmeisesti vain siitä syystä, että olin niin sairaan nopea mansikanpoimija. Mitäs minä luonteelleni mahdoin! Mansikanpoimijana koin myös työnteon tuskan. Joka ilta ennen nukkumaanmenoa tuli ahdistus siitä, että aamulla herätessä pitää lähteä taas pellolle. Onneksi en ole sen jälkeen ollut yhtä ankeassa työssä: sateinen kesä ja mutaiset pellot sekä pienenpieni kylänpahanen olivat ikävä yhdistelmä. En tiedä, kuinka kauan olisin työreissussa viihtynyt ilman hyviä ystäviä.

Tervas-partioleiriltä muistan kuumuuden ja pölyn. Tuhannet partiolaiset olivat kansoittaneet pienen metsän ajankohtana, jolloin aurinko paistoi täydeltä terältä ja oli tosi lämmin. Niinpä nenästä kaivettiin mustaa räkää, mutta se ei menoa hidastanut. Me rakensimme itsellemme viihtyisän leiripaikan metsän keskelle, vaelsimme metsissä, ajelimme maastopyörillä jossain pöpelikössä, heilutimme huiveja Pekka Simojoen johdolla mahtavassa leirikirkossa ja näimme paljon komeita poikia. Muistan vieläkin hymy huulilla ystäväni skotlantilaista vierasta, joka yritti tehdä minuun vaikutusta sanomalla jotain suomeksi. Minä en ymmärtänyt, mitä hän sanoi, kun luulin hänen puhuvan englantia. Nolona kysyin paremmin englantia osaavalta ystävältäni, mitä poika oikein sanoin. "Sehän oli suomea!" vastasi ystäväni, ja minä nolostuin.

Olen tosi onnellinen siitä, että minuun luotettiin nuoruudessani. Vanhempani eivät ikinä olleet huolissaan siitä, etten pärjäisi reissullani. Minut lähetettiin aina iloisesti matkaan ja otettiin lämpimästi vastaan. Matkojeni aikana en yleensä välittänyt ottaa vanhempiini yhteyttä, koska elin niin täysillä siellä, missä milloinkin olin. Kaiken lisäksi yhteydenpitäminen oli niin paljon vaikeampaa, kun kännykkäaika oli vielä kaukana tulevaisuudessa. En muista, että olisin kertaakaan soittanut kotiin kuukauden kielikurssilta Englannista; olinhan silloinkin jo kypsässä 16 vuoden iässä.

Vanhempieni luottamuksen lisäksi olen kiitollinen siitä, että sain kasvaa yhdessä ihanien ystävien kanssa. Meidän tyttöjengissä oli helppo olla oma itsensä. Näin jälkeenpäin tuntuu ihan uskomattomalta se, miten reippaita, kilttejä ja tasapainoisia me olimme nuorina. Ilmeisesti elämämme oli niin hauskaa ja jännittävää, ettei meidän tarvinut edes pahemmin kapinoida. Paljolta säästyimme!

Minun paastoni

Paastoaminen on nyt muodissa. Facebookissa ovat levinneet kulovalkean tavoin erilaiset ryhmät, joilla yksinkertaistetaan elämää. Monet kristityt haluavat elää paastonaikaa todeksi luopumalla suklaasta tai muista herkuista, kahvista tai alkoholista, Facebookista tai bloggaamisesta. Eilen monet levittivät Jaakko Heinimäen kolumnin ("Voisiko pahan puhumista välttää) muodossa ilosanomaa siitä, miten paastonaikana voisi luopua pahanpuhumisesta. "Neljänkymmenen päivän urakka: puhua toisista ihmisistä pelkkää hyvää. Ei pahaa sanaa. Koskee myös nettikirjoittelua. Paastoprojektin voisi viedä jopa niin pitkälle, että alkaisi puhua toisista hyvää selän takanaa. Se lienee hyvän puhumisen vaikein muoto", kirjoitti Heinimäki.

Minäkin aloitan oman paastoni tänään tuhkakeskiviikkona. Olen liittynyt ryhmiin, joissa kieltäydytään suklaansyömisestä kaikissa muodoissa sekä muista herkuista. Herkuttelusta luopumisessa aion noudattaa ortodoksien tapaa, ettei paastosta tarvitse tehdä suurta numeroa. Niinpä voin kylässä hyvällä omallatunnolla ottaa pienen herkun, jos tällä tavoin estän sen, ettei vierailuun valmistautuneelle isäntäväelle tule huono mieli.

Herkkupaaston lisäksi aion paastota iltapäivälehtien verkkosivustoista. Olen ostanut Iltasanomia tai Iltalehteä hyvin harvoin. Sen sijaan luen melko säännöllisesti lehtien verkkosivustoja, vaikka aika usein koen niiden lukemisen vähintäänkin ajan hukkaamiseksi. Se johtuu tietysti siitä, etten lue sivustoilta uutisia tai syvällisiä artikkeleja, vaan enemmänkin pelkkää viihdettä ja pinnallisia juttuja. Luulen, että pärjään vallan mainiosti seitsemän viikkoa ilman tieto siitä, kuka filmitähti tai malli on esiintynyt bikineissä missäkin päin maailmaa.

Kolmantena tavoitteena paastossani on vähentää elämäni pinnallisuutta ja pyrkiä syvällisyyteen kaikilla elämänalueilla. Nettimaailmassa se tarkoittaa sitä, että pyrin kirjoittamaan Elinan blogia säännöllisesti paastonaikana. Kotiäitinä ollessani olen siirtynyt bloggaamisesta Facebookissa kirjoittamiseen. Facebook on helppo paikka kirjoittaa, koska siellä saa valtavasti palautetta. Tilapäivitykseen mahtuu niin vähän tekstiä, että kuulumiset ovat hyvin pinnallisia. Blogitauon aikana kynnys kirjoittamiseen on noussut. Nyt paastonaikana yritän muutaman ystävän toivomuksesta ottaa itseäni niskasta kiinni ja kirjoitella syvällisempiä kuulumisiani blogiin. Omien kuulumisteni lisäksi pyrin löytämään tekstejä tai ajatuksia, jotka voisivat olla minulle ja lukijoilleni rakennukseksi matkalla kohti pääsiäistä.

Minun paastoni on vähän huono otsikko, koska se on vastoin kristillistä paaston teologiaa. Paasto ei ole kristitylle yksilösuoritus, jolla kerätään pisteitä Jumalan ja lähimmäisten edessä. Paasto on jostain luopumista, jotta arvokkaammat asiat saisivat elämässä tilaa. Oikea paasto vie kristittyä lähemmäs häntä itseään, lähimmäistä ja Jumalaa. Siunattua paastonaikaa!

Älä kiroa pimeyttä, vaan sytytä kynttilä!

Kynttilänpäivän saarna 6.2.2011 Tuomasmessussa Järvenpään kirkossa

Eräs nainen kertoi siitä, miten hänet kerran johdatettiin kirkkoon. Hän eli vaikeassa elämäntilanteessa, koska hänen läheisensä sairastivat. Eräänä iltana hänelle tuli aivan pakottava tarve lähteä kirkkoon, vaikkei hänellä ollut tapana käydä lauantai-illan kirkoissa. Kirkossa ollut puhe oli kuin täynnä vastauksia juuri niihin kysymyksiin, joita nainen oli vaikeuksien keskellä huokaillut Jumalalle. Silloin nainen tiesi, että Jumala itse oli Pyhän Hengensä kautta järjestänyt tämän kohtaamisen.

Tämän päivän raamatuntekstissäkin puhuttiin Jumalan johdatuksesta. Simeon eli aikana, jolloin israelilaisten asiat eivät olleet kovinkaan hyvin. He elivät roomalaisten määräysvallan alaisina ja haaveilivat vapaudesta. Simeon ei kuitenkaan monien israelilaisten tavoin odottanut maallista messiasta, joka tulisi vapauttamaan vallalla ja voimalla Israelin roomalaisten käsistä. Hänen toivonsa oli Vanhan testamentin kirjoitusten lupaamassa Messiaassa, Herran voidellussa.

Pyhä Henki johdatti Simeonin aivan tavallisena päivänä temppeliin tapaamaan Messiasta. Jeesuksen perheen saapuminen temppeliin ei herättänyt suurta huomiota. Temppelissä oli palvelusvuorossa sinäkin päivänä noin 1000 pappia, mutta heistä varmaan kukaan ei kiinnittänyt huomiota nuoreen köyhään perheeseen. Sen sijaan Pyhä Henki ilmoitti Simeonille ja temppelissä asuneelle vanhalle naisprofeetalle Hannalle sen, miten Jeesus oli heidän odottamansa Messias. He saivat kokea, miten heidän odotuksensa ei ollut mennyt hukkaan. Jumala oli antanut pimeyden keskelle valon, joka toisi toivon ja pelastuksen koko maailmalle.

Maria ja Joosef olivat saaneet matkan varrella jo monta suurta lupausta Jeesus-lapsesta. Siitä huolimatta he olivat ihmeissään heille täysin vieraan Simeonin sanoista. Simeonin, Jeesuksen, Marian ja Joosefin kohtaaminen oli täynnä Pyhän Hengen läsnäoloa. Simeon ymmärsi saaneensa syliinsä Maailman Vapahtajan, Jumalan oman Pojan. Hurskas mies laajensi kiitoslaulussaan Jeesuksen merkityksen suuremmaksi kuin vanhemmat pystyivät edes aavistamaan. Jeesus oli syntynyt koko maailman valoksi.

Jeesus puhui itsekin valosta julkisen toimintansa aikana. Johanneksen evankeliumissa hän sanoi; ”Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo”. Vaikeuksien ja onnettomuuksien keskellä on suuri kiusaus tyytyä voivottelemaan tilannetta ja vain syyttämään Jumalaa. Kuitenkin Jeesuksen seuraajia kutsutaan vaikeissakin tilanteissa luottamaan siihen, että Jumala on meidän kanssamme. Sen vuoksi Jeesuksen nimi on Immanuel, Jumala meidän kanssamme. Jeesus voi auttaa mahdottomissakin tilanteissa ja hänen rakkautensa on paljon suurempi kuin me ikinä voimme ymmärtää. Hän ei hylkää epäonnistunutta tai kärsivää, vaan kulkee uskollisesti rinnalla. Siksi kristityn ei tarvitse pelätä mitään. Satu Kreivi-Palosaaren ajatelmassa tulee hienosti esille se toivo ja sitkeä odotus, joihin Simeon esimerkki kutsuu vaikeuksien keskellä.

Pitkään ajattelin,

ettei onni kuulukaan minulle.

Ja silti

epäonnistuneena

nujerrettuna

jopa sillä

pimeimmällä

hetkellä

kun kaikki näytti menneen,

sisälläni asui

se vanha Simeon

joka ei anna periksi

ennen kuin lohdutus löytyy.

Kynttilänpäivä muistuttaa Jeesuksen valon lisäksi siitä, miten kristittyjä kutsutaan olemaan maailman valona ja toimimaan vaikeissakin tilanteissa Jeesuksen esimerkin mukaisesti. Eräässä sanonnassa todetaan: ”Älä kiroa pimeyttä, vaan sytytä kynttilä!” Kynttilä on itsessään pieni ja vaatimaton. Kuitenkin sen valo tuo lämpöä, lohtua ja valaisee yllättävän kauas.

Sinua ja minua kutsutaan olemaan pieninä kynttilöinä omilla paikoillamme niiden ihmisten parissa, jotka Jumala on antanut elämäämme. Simeon on hyvä esimerkki meille Jumalaa lähellä elävästä ihmisestä, joka ei suunnitellut elämäänsä oman tahtonsa mukaan, vaan Jumalan tahdon. Uskon, että Jumala voi toimia samalla tavalla meidänkin elämässämme, jos tahdomme sitä. Hän tarvitsee meistä jokaista kertomaan Jeesuksesta, elämän valosta, toisille ihmisille. Jumala voi puhua saarnan kautta tai hyvän kirjan kautta. Uskon kuitenkin, että kaikkein vahvin todistus Jumalan rakkaudesta tulee ihmiseltä ihmiselle. Usein se ei tapahdu sanoin, vaan pienin rakkauden teoin. Se ei ole kuitenkaan mikään vaatimus tai suoritus. Simeon ja Hanna elivät läheisessä yhteydessä Jumalaan, koska se oli parasta, mitä he olivat elämässään kokeneet. Heidän oli hyvä olla Jumalan lähellä. Simone Weil on sanonut, että ystävyys Jumalan ystävien kanssa auttaa parhaiten pitämään katseen Jumalassa.

Jumala ei ole kaavoihin kangistunut ja vanhanaikainen, vaan hän toimii hyvin monin eri tavoin osoittaakseen lapsilleen rakkautta. Nyt kun olen kotiäitinä, en kipua kovinkaan usein saarnatuoliin enkä tapaa ihmisiä kirkollisissa toimituksissa tai erilaisissa tapahtumissa. En kuitenkaan usko, että olen yhtään sen vähempää Jumalan käytössä kuin työssä ollessani. Perheen ja ystävien lisäksi kohtaan ihmisiä esim. Facebookissa. Siellä kavereilla on todella matala kynnys ottaa yhteyttä ja pyytää rukoilemaan jonkin asian puolesta. Jouduin ottamaan taas pitkän tauon jälkeen käyttöön rukousvihkon, koska kaikki saamani rukouspyynnöt eivät enää meinanneet pysyä mielessäni.

Rukouksessa on valtava voima. Siitä on hienona esimerkkinä meidän ajastamme Tukholmalaisen St.Claran kirkon pastori Carl-Erik Sahlbergia. Hän aloitti noin 20 vuotta sitten työn Tukholman keskustassa sijaitsevassa kirkossa, jossa kaikki oli kuollutta. Jumalanpalvelukseen ei osallistunut kuin muutama ihminen eikä seurakunnassa ollut oikein mitään muutakaan toimintaa. Sahlberg alkoi tehdä työtä Jumalan voimassa ja rukouksen hengessä. Jumala johdatti hänelle työparikseen diakonin, jonka kanssa he alkoivat auttaa seurakunnan alueella asuvia narkomaaneja, prostituoituja ja muita syrjäytyneitä. Käytännön työn lisäksi he rukoilivat paljon, ja sen vuoksi kokivat, että Jumala johdatti heidän työtään.

20 vuodessa St.Clara kirkosta on tullut elävä yhteisö, jonne tulevat sekä maahan potkitut että elämässä loistavasti pärjäävät. Pyhä Henki on johdattanut siellä ihmisiä Jeesuksen luo samalla tavalla kuin Pyhä Henki johdatti Simeonin ja Hannan Jeesus-lapsen luo. Huumeidenkäyttäjät ovat vapautuneet pimeyden voimista kohdatessaan Jeesuksen, maailman valon. Kristityt ovat halunneet antaa lahjansa käyttöön kärsivien lähimmäisten hyväksi aina kuningasperhettä myöten. Erään kerran prinssi Carl Philip oli mukana tempauksessa, jossa autettiin kodittomia. Eräs koditon oli tullut prinssin luo ja sanonut hänelle: ”En ole ennen nähnyt sinua täällä. Oletko sinäkin koditon?” ”En, minulla on aivan mukava asunto tuossa jonkin matkan päässä”, vastasi Carl Philip.

Carl Philip voi olla meille kaikille esimerkkinä siitä, miten jokaista tarvitaan Jumalan työssä. . Voit rukoilla Jumalalta, että hän johdattaisi sinua tilanteisiin, joissa voit olla hänen valonaan kertomassa sanoin tai teoin Jumalan rakkaudesta. Jumalalla on miljoonia eri tapoja käyttää meitä työssään.

Aarrearkku rules!

Ennen äitiyslomani alkamista suunnittelin kotipyhäkoulun käynnistämistä. Ajattelin, että toteuttaisimme pyhiksen yhdessä lasten kanssa, ja kutsuisimme kylään naapureita ja muita tuttuja. Kotipyhäkoulussa lapset oppisivat raamatunkertomuksia ja meidän isommat lapset saisivat opetella vastuunkantoa pienissä avustustehtävissä.

Jumalalla oli kuitenkin vielä suurempia suunnitelmia. Vanha kuorokaverini kyseli, tietäisinkö sopivia lapsia esiintymään Aarrearkku-ohjelmaan Suomi-TV:lle. Innostuin heti ajatuksesta ja lupasin lapsemme mukaan heiltä sitä kovinkaan paljon kyselemättä.

Tänään oli perheemme viides kuvauspäivä, joka meni kaikilta jo aika lailla rutiinilla. Ensimmäisillä kerroilla oli paljon uutta ja ihmeellistä: puuterointi, isot kamerat ja aivan oma mikki. Odottelusta, laulamisesta, vuorosanojen sanomisesta sekä karkkipalkan kinuamisesta on tullut lapsille nyt jo tuttua puuhaa. Studiossa he uskaltavat jo leikkiä ja riehua väliajoilla sekä pulista yhtä kovasti kuin kotona, vaikka pienehkö tila vilisee kameramiehiä ja muita TV-ammattilaisia.

Olen iloinnut valtavasti Aarrearkku-ohjelmasta ja siitä, että lapsemme saavat olla siinä mukana. He oppivat paljon uusia hengellisiä lauluja, saavat hyvää kristillistä opetusta ja esiintymiskokemusta sekä oppivat kärsivällisyyttä ja erilaisten ihmisten kanssa työskentelyä. Aarrearkku on minulle ja lapsille myös mukava yhteinen projekti, jossa saamme yhdessä olla tekemässä työtä Jumalan valtakunnan hyväksi!

Aarrearkku näkyy Suomi-TV:llä joka sunnuntai klo 10. Ohjelmia voi katsoa jälkikäteen Suomi-TV:n netti-TV:stä. Tässä linkki viimekertaisen jaksoon, jossa laitetaan Naamarit naulaan. Tässä jaksossa ovat mukana Neiti ja Pikkuherra.

PS. Pääset ohjelmaan klikkaamalla alleviivattua tekstiä!

Tylsää! Hauskaa!

"Äiti, kuinka vanha on naapurin tyttö?" kysyi Pikkuherra. "Yksi vuotta", vastasin. "Ja se on päiväkodissa. Nyt mä keksin sen. Kohta vauva on yksi vuotta. Ja sitten sä menet töihin. Ja mä saan olla KOKO PÄIVÄN eskarissa", riemuitsi Pikkuherra. " "Äiti aikoo olla kyllä vielä pitkään kotona. Valitan. Sie ehit lähteä kouluun ennen kuin menen töihin," "Blää, tylsää!"

Pikkuherran reaktiot äitiyslomaani ovat kuulostaneet jotenkin tosi tutuilta. Olin vähän yli viisi vuotta, kun sain pikkuveljen. Olin tosi reipas isosisko enkä muista olleeni vauvalle yhtään mustasukkainen. Mutta sen muistan, että minulla oli kotona ihan mahdottoman tylsää. Isosisko ja -veli olivat päivät koulussa, ja minä riuduin kotona ilman kavereita. Viikon kohokohtia olivat viikonlopun lisäksi kerhopäivä sekä se päivä, jolloin kaksi kaveriani olivat meillä päivän hoidossa.

Muina päivinä jouduin odottamaan leikkiseuraa siihen asti, että isosiskoni tuli koulusta. Tuskin hänen koulupäivänsä kovinkaan pitkiä olivat, mutta energisestä ja sosiaalisesta pikkusiskosta ne tuntuivat aivan liian pitkiltä. Perheen kolmantena lapsena ja hoidossa ikäni olleena en ollut tottunut leikkimään yksin. Niinpä kotona vietetty vuosi oli elämäni tylsin, mutta ehkä juuri sen ansiosta aloin viihdyttää itseäni kirjoilla, opin lukemaan ja minusta tuli perheemme pahin lukutoukka.

Nyt minulla on menossa elämäni viides äitiysloma (neljäs oma). Tuntuu siltä, että äitiyslomat ovat tulleet kerta kerralta hauskemmiksi. Viihdyn nyt kotona paremmin kuin koskaan ennen. Nautin siitä, että saan viettää paljon aikaa kaikkien lasteni kanssa. Ja samalla tunnen itseni taas nuoreksi äidiksi viiletellessäni aamupäivisin pitkin Etelä-Suomea vain yksi lapsi kainalossa. En muista, koska minulla olisi ollut niin paljon kahvitreffejä kuin tänä syksynä. Ei varmasti koskaan!

Äitiyslomastani on tehnyt nautinnollisen myös se, että Vauva on ollut niin helppohoitoinen ja tyytyväinen. Hänellä ei ole vieläkään mitään selkeää unirytmiä päivällä, vaan hänen rytminsä mukautuu mukavasti perheen ja Äidin tarpeisiin. Päiväunien keskeytyminen tai herääminen vieraasta paikasta ovat hänelle osa normipäivää. Iltaisin hän puolestaan menee nukkumaan säntillisesti yhdeksältä, jotta Äiti saa tarpeeksi omaa aikaa pysyäkseen iloisena ja pirteänä. Enpä muista, koska olisin harrastanut yhtä ahkerasti jumppaamista kotona. En varmasti koskaan!

Viime viikolla sain pienen muistutuksen siitä, että arkeni voisi olla kaikkea muuta kuin vaaleansinistä pumpulia. Vauva sai ensimmäiset hampaansa samaan aikaan kuin sairastin itse flunssaa. Vauva nukkui huonosti sekä yöllä että päivällä ja halusi olla kaiken aikaa sylissä. Sairaana ja väsyneenä tuntui tosi raskaalta kanniskella koko ajan yli yhdeksänkiloista Punttia sekä hoitaa muut lapset ja koti siinä sivussa. Yhden flunssaisen päivän jouduin viettämään TV-studiolla, kun Pikkuherra kieltäytyi lähtemästä kuvauksiin ilman minua.

Raskaasta viikostakin selvittiin, kun Mies auttoi parhaan kykynsä (ja aikataulunsa) mukaan. Tällä viikolla olen ollut sitäkin iloisempi ja kiitollisempi siitä, että saan viettää hyvää arkea omien musupalleroideni kanssa. Ja aion olla kotona vielä pitkään. Sorry, Pikkuherra, kasvatuksen asiantuntijoiden mielestä on tärkeää, että lapsilla on tylsää!

Kesäkuulumisia

Uusien lukijoiden kunniaksi pari lyhyttä katsahdusta kesäelämääni Facebook-statusten muodossa. Vauhti on sen verran kova, etten ehdi paljonkaan bloggailla, mutta alkusyksystä lupaan taas kirjoitella enemmän. Silloin varmaan hukun luppoaikaan, kun Pikkuherrakin (ex-Kuopus) lähtee eskariin.

Tänään: Perheleiri huipentui pyhiinvaellukseen, jossa katseltiin, kuunneltiin, haisteltiin, maisteltiin ja kosketeltiin Jumalan luomistekoja. Ehtoollinen lammen rannalla lintujen laulaessa ja suopursujen tuoksuessa oli vaikuttava elämys. Erityisesti nautin reippaiden laulujen lisäksi oikeasta ehtoollisleivästä sekä ihanasta tunnelmasta. Ja Rintareppu-Vauvan varikkopaikka löytyi sammaleen mättäältä.

Tällä viikolla:Elina Koivisto pääsi koneelle kesken perheleirin lasten keskittyessä H-U-futisotteluun,jota varten on päivä nysvätty kannustuskylttejä. Täällä on mahtavaa: upeat ilmat, matala uimaranta, mukavaa ohjelmaa ja kavereita lapsille (ja aikuisillekin), hienot lenkkimaastot (jossa voi eksyä) ja ihana lenkkikaveri. Reissu-Vauva on ollut niin helppohoitoinen, että tänään sekä Mies että ystävätär kysyivät, onkohan se ihan normaali :). Nautin!

Sunnuntaina: Elina Koivisto vietti ihanaa jumista aurinkoisella omalla terassilla. Jukka Paarma saarnasi koskettavasti, Merirosvo-Vauva jumppasi iloisesti ja uskontunnustuksen aikana keskustelin buddhalaisen kanssa kristinuskon perusjutuista. Kirkkokahvien siemaileminen kirkonmenojen aikaan täydellisti kokemuksen. "Iloitkaa aina Herrassa! Sanon vielä kerran: iloitkaa!" Fil. 4:4

Lauantaina:

Elina Koivisto on haljeta onnesta puhuttuaan ystävättärensä kanssa, joka synnytti eilen ihanan tyttövauvan. Elämä on suuri ihme! Ja iloitsee myös Pikkuveljestä, jota voi jo kutsua ihan aikuiseksi, kun on 30 lasissa. Hieno, hieno aurinkoinen päivä! Praise the Lord!

Perjantaina:

Elina Koivisto viettää todellista tyttöjen viikkoa. Tänään kävin rintareppuasukkaan, Neidin ja tämän bestiksen kanssa shoppailemassa Hesassa. Huomasin, miten muodit menevät ja tulevat. Neiti osti samanlaise n huivin kuin minulla ja siskolla oli vuonna 1981. Mekkokin oli ihan samaa tyyliä kuin meillä oli ehkä vuonna 1980.

Torstaina:

Elina Koivisto ja uskomattoman hieno Blueskirkko. Johanna Iivanainen lauloi ihanasti, bändi toimi, puhe oli hyvä ja tunnnelma tiivis. Mahduin vain seisomapaikalle, mutta se olikin paras paikka rintarepussa jammailleen Vauvan kanssa ilta-auringossa. Ja mikä oli Vauvan jammaillessa, kun hän mahdollisti tapahtuman syntymällä myöhässä niin, että isällä oli aikaa suunnitella tällainen hieno tapahtuma.

Maanatai ja tiistai:

Elina Koivisto valmistautuu Tukholman risteilyyn kera Neidin, Vauvan ja Vauvan kummin. Mukavaa, ettei herkutteluputki pääty, kun tänä iltana pääsee laivan seisovien pöytien ääreen :).

Elina Koivisto Loistava lomareissu. Eilen eka karaoke-esiintyminen ja uskomaton seisova pöytä. Helteinen Tukholma näytti parhaat puolensa: kaupat ihania ja Gamla Stan lumoava. Imettävän äidin garderobi ei tosin laajentunut, mutta tiskirätti on nyt V&D -häätyyliä. Neiti shoppaili äidinkin edestä. Neidit (9&19) ovat viihdyttävää ja pulisevaa seuraa;minun ei tarvitse puhua ollenkaan. Nyt Neidit uimassa, ja reissuvauva nukkuu.

Juhannuksena:

Elina Koivisto Koti melkein siivottu, lapset poimineet ihanat juhannuskimput ja Vauva puettu vihreään kesäpukuun. Ystäväperhe on tulossa kylään, ja perheen stand up -koomikot sellaisessa vireessä, että luvassa on varmaan ratkiriemukas juhannus. Oikein ihanaa ja siunattua juhannusta kaikille rakkaille FB-ystäville!

Elina Koivisto kestitsi kolmet juhannusvieraat ja luki Juhannusvieraan. Loistava juhannus, vaikka yöllä olikin tosi pimeää!

Vauva Koiviston nimiongelma

Odottaessamme ensimmäistä lasta sovimme Miehen kanssa neljä nimeä tuleville lapsille: kaksi nimeä pojalle ja kaksi tytölle. Suunnitelmamme toimi hyvin neljänteen lapseen saakka. Annoimme lapsille monien ihmetykseksi juuri ne nimet, jotka olimme päättäneet jo paljon aikaisemmin. Julkistimme kahden ensimmäisen lapsen nimet siinä vaiheessa, kun ilmoitimme saaneemme lapsen. Neljännen lapsen kohdalla tulikin pieni ongelma, kun pojalle ei Suomen lakien mukaan voi antaa tytön nimeä. Eikä se ehkä pojasta itsestäänkään olisi kovin mukavaa kantaa tytön nimeä. Niinpä olemme viimeisten seitsemän viikon aikana miettineet päämme puhki Vauva Koivistolle sopivaa nimeä.

Nimien keksiminen oli suhteellisen helppoa, kun perheessä oli vain kaksi aikuista. Vauva Koiviston nimeä on pähkäilty viiden hengen voimin. Asiasta on käyty enemmän ja vähemmän äänekkäitä keskusteluja, joissa on ollut paljon tunnetta mukana. Nimet ovat selvästikin nimenomaan tunneasioita. Nimikeskustelua on käyty myös Facebookissa, monien ystävien unissa sekä usein siellä, missä kaksi perheemme tuttua ovat kohdanneet toisensa.

Kasteen lähestyessä aloimme Miehen kanssa melkein nauttia siitä, kuinka suuri ongelma Vauvan nimettömyys oli lähipiirillemme. Kerran totesin sisarelleni, että nyt se on sitten päätetty...Hän ajatteli tietysti välittömästi, että kyse oli Vauvan nimestä, vaikka puhuin aivan eri asiasta. Eräs ystävä on jokaisen puhelumme lopuksi antanut kolmesta viiteen uutta ehdotusta siitä, mikä voisi olla sopiva nimi. Kekseliäisyydestään tunnettu pikkuveljeni ehdotti, että voisimme järjestää ristäisten aluksi nimiarvonnan. Jokainen vieras toisi mukanaan yhden ehdotuksen, josta sitten arvottaisiin voittaja. Ihme kyllä Mies ei suostunut moiseen puuhaan, vaikka arpominenhan on hyvin raamatullista.

Loppujen lopuksi nimen päättäminen jäi viimeiseen yöhön. Lasten ja vieraiden mentyä nukkumaan istuimme Miehen kanssa ruokapöydän ääreen kalenterin ja Raamatun kanssa. Luimme läpi kaikki mahdolliset sukuluettelot Vanhasta ja Uudesta testamentista, vaikka kaikkien lastemme nimet eivät tosiaankaan ole Raamtusta. Sen jälkeen kävimme kaikki kalenterissa olevat miesten nimet läpi systemaattisesti. Mies alleviivasi ne nimet, joita hän ehdotti. Minä ympyröin puolestani minua miellyttävät vaihtoehdot. Sen jälkeen sia rastilla kumota toisen ehdotuksen. Jäljelle jäi muutama nimi, joista sitten teimme kompromissipäätöksen. Minun yksi suosikeista päätyi etunimeksi ja Miehen yksi toiseksi nimeksi ehdottamista nimistä tuli toiseksi nimeksi.

Uskon, ettei kovinkaan usein ole sellaista kastetta, ettei edes pappi tiedä nimeä etukäteen. Nyt oli. Mies ilmoitti nimen vasta Pappa-papin kysyessä sitä toimituksen aikana juhlaväen edessä. Onneksi isäni on niin rutinoitunut pappi, että liitti nimet hienosti kastepuheeseen ja löysi niistä monenlaista hengellistä sisälöä. Melkoinen ammattilainen tuo eläkeläinen!

Kastejuhlamme oli muutenkin todella onnistunut. Esikoinen esitti sellaisia urkusooloja, että kummien mielestä kuulosti jo ihan oikean urkurin soitolta. Perhebändimme esiintyi vahvistettuna kahdella musisoivalla Vauvan kummisedällä. Neiti luki sisaruksen rukouksen, toimi bändin solistina ja kaatoi toimituksen aikana kasteveden maljaan. Ex-kuopus, nykyinen Pikkuherra, pyyhki hellästi pikkuveljen pään kastehetken jälkeen. Hän loisti taas kerran bändin rumpalina, vaikkei tietenkään ollut mukana harjoituksissa. Lahjattomat vain harjoittelevat, todelliset muusikot hurmaavat yleisön pelkällä olemuksellaan. Tilaisuus sai kokonaisuudessaan tipan äidin silmään!

Juhlat pidettiin meillä kotona. Isoäidit ja isotäti olivat panneet parasta pitopöytään, ja minunkin tekemä juustokakku oli taivaallisen hyvää. Koti oli myös siistimpi ja kauniimpi kuin koskaan aikaisemmin. Vieraat olivat rakkaita ja hauskoja ihmisiä, ja juhlatunnelma oli mitä mainioin.

Kastettava pääsi Jumalan lapseksi ja Jeesuksen opetuslapseksi suvun kastemekossa, jonka ensimmäinen käyttäjä täyttää tänä vuonna jo 40 v. Juhlakalun kotivaatetuksesta pidettiin perheäänestys, jonka voitti nuorekas farkut sekä punainen kauluspaita, jossa oli numero. Isoveljet tietysti heti tiesivät, kenen urheilijan numero se olikaan jääkiekossa. Neiti oli kaunotar upeassa juhlamekossaan ja kiharakampauksessaan. Esikoisen ensimmäine oikea puku oli tyylikäs ja Pikkuherra suostui kaikkien yllätykseksi pukemaan verkkarien ja kumpparien sijaan kauluspaidan, suorat housut ja juhlakengät. Mies yllätti minut hakemalla uuden tyylikkään puvun kaupasta ihan juhlapäivänä. Ja minullekin meni mekko päälle, ihan kiva niin!

Viime yö meni vähän harakoille, kun olin vielkin niin täpinöissäni onnistuneista juhlista. Valvoessani ajattelin sitä, miten minulla ei ole enää tänä kesänä mitään pakottavia velvollisuuksia lukuunottamatta siskontytön ristiäisiä. Joten no hätä! Niin, ja vauvan nimeksi tuli Luukas Gabriel.

Vauvantuoksua ja suloisia hetkiä

Vauva alias Maha-asukas syntyi Esikoisen synttäripäivänä ma 12.4. 11 vuotta ja 38 minuuttia Esikoisen syntymästä. Synnytys sujui hyvin, vaikka poika oli jättisuuri (54 cm ja 4790 g). Ei ihme, että mahallakin oli kokoa :).

Pääsimme kotiin jo keskiviikona, ja nyt opettelemme elämää uuden perheenjäsenen seurassa. Vauva vaikuttaa rauhalliselta ja tyytyväiseltä tapaukselta. Rytmit ovat vielä aika lailla sekaisin: paras valvomisaika on pienellä yöllä kahdentoista ja neljän välillä. Ilmeisesti silloin on ollut hyvä temmeltää äidin mahassa!

H-hetki

Tietokoneemme kello näyttää, että H-hetkeen on aikaa enää viisi minuuttia. Siispä tätä blogikirjoitusta kirjoittaessani siirryn mukavasti siihen päivään, johon olen tähdännyt viime elokuusta alkaen. Laskettu aika, tuo maaginen päivä, joka on siintänyt kaukana horisontissa ja kulkenut mukana monissa keskusteluissa.

Meidän kaikki lapsemme ovat syntyneet lasketun ajan jälkeen. Niinpä olen tämänkin raskauden aikana henkisesti valmistautunut siihen, että Vauva saapuu vasta lasketun ajan jälkeen. Se on helpottanut kummasti omaa asennetta. Vielä odotus ei ole käynyt kovinkaan raskaaksi, koska olo on sekä fyysisesti että henkisesti oikein mainio. Ainoastaan pääsiäisen viimeinen pyhäpäivä alkoi tuntua vähän liian tylsältä, kun emme olleet tilani vuoksi voineet suunnitella mitään erityisempää ohjelmaa. Onneksi sain yllättäen hakea pari sukulaista vierailulle kotiimme lentokentältä heidän odottaessaan liitäntälentoa! Pieni autolla kruisailu edestakaisin pitkin sulia teitä piristi jo kummasti mieltä. Ja tänään on taas tekemistä riittänyt yllin kyllin lasten koulu- ja harrastusrumban sekä talvivaatteiden pyykinpesun merkeissä.

Esikoisen H-hetken odottaminen on ollut varmaan minulle kaikista rankin näistä neljästä kerrasta. Silloin piti periaatteessa olla valmis ottamaan vauva vastaan jo hyvissä ajoin ennen H-hetkeä, kun en voinut yhtään tietää etukäteen, millainen synnyttäjä olen. Kävimme Esikoisen kanssa synnytyssairaalassa peräti kolme kertaa ennen kuin hän suostui tulemaan ulos. Ensimmäinen yritys päättyi katkeriin kyyneliin, kun kätilö totesi tylysti supistusten loputtua ja meidän lähtiessä kotiin: "Kyllä sen sitten tietää, kun ne oikeat supistukset alkavat!"

Toisella "turhalla" kerralla kätilö oli oikein herttainen ja sydämellinen, ja piti meistä hyvää huolta kiirastorstain ja pitkäperjantain välisenä yönä. Luimme Miehen kanssa Anna-Maija Raittilan kirjaa "Ristin tien äärellä" ja tunsimme ehkä jotakin Mestarimme tuskien tiestä. Jostakin kumman syystä supistukset loppuivat kärsimystenkin yönä. Niinpä me pääsimme viettämään pääsiäistä kotiin. Supistelu rauhoittui kokonaan, ja Esikoinen syntyi paljon, paljon myöhemmin. Ehkä siihen meni viikko, mutta malttamattoman ensisynnyttäjän aikaperspektiivissä se tuntui vähintäänkin ikuisuudelta.

Tilannetta ei tietystikään yhtään helpottanut sukulaisten ja ystävien malttamattomuus. Liian usein sain kuulla kommentteja "Eikö vieläkään!". Parasta oli joidenkin tuttavien asenne siitä, miten minun pitäisi nyt päästää heidät pälkähästä ja vihdoinkin synnyttää. Itsehän en tietenkään sitä toivonut ollenkaan :)!

Seuraavilla kerroilla odottelu on mennytkin jo hyvällä rutiinilla. Neiti syntyi vain kolme päivää H-hetken jälkeen. Tosin jännitystä odotteluun toi se, että laskettua aikaa oli siirretty ultran perusteella kolme viikkoa eteenpäin. Kuopuksen kanssa teimme yhden "turhan" reissun synnytyssairaalaan ennenkuin hän syntyi noin viikon lasketun ajan jälkeen. Onneksi hukkareissu oli harvinaisen kätevä tehdä Vaasassa, jossa kotimme sijaitsi samalla kadulla kuin sairaala.

Tänään ostin Vauvalle ensimmäiset tutit. Saa nähdä, onko se riittävän hyvä houkutin tulla maailmaan. Vai pitääkö Miehen kiinnittää mobile hoitopöytään ennen kuin Tulokas suostuu saapumaan? Elämme jännittäviä aikoja...

Elina ja Maha-asukas

Uunituoreessa kuvassa Maha-asukkaalla on viikkoja 38+2. Lattialla olevat pelit kertovat jokapäiväisestä harrastuksestamme lasten kanssa.
Nämä kuvat on otettu tammikuun lopulla, jolloin Maha-asukkaalla oli viikkoja 29+3.
PS. Jospa vaikka samalla alkaisin muotiblogistiksi ja kertoisin, että molemmat asut on hankittu huokeasti H&M-liikkeestä, jota suosin vain ja ainoastaan raskausaikana. Ylemmän kuvan violetit helmet ostin lohdutukseksi suuresta mahastani ennen joulua Lankomiehen pappisvihkimystä varten. Merkki: Snö of Sweden (riparilaistyttöjen mukaan trendimerkki, en tiedä).

Takana näkyvä kaunis ryijy on taitavien tätieni aikaansaannosta.

Pieniä askelia Vauvan odotuksessa

Minulle tuli tällä viikolla jo melkein huono omatunto siitä, etten ollut vielä oikein millään tavalla valmistautunut uuden perheenjäsenen tuloon. Ainoa Vauvaan liittyvä ostos siihen mennessä oli uusi auto, joka sinänsä oli huomattava investointi, mutta jotenkin ankea Vauvan näkökulmasta. Niinpä olen tällä viikolla ottanut härkää sarvista ja aloittanut tarpeelliset valmistelut.

Ensimmäiseksi raahasimme Kuopuksen kanssa rottinkisen sängyn kellarista makuuhuoneeseemme. Heti tuntui jo paljon paremmalta! Tyhjensimme myös Neidillä lipastona toimineen hoitopöydän leluista ja muista romppeista, ja siirsimme sen vauvansängyn viereen. Sitten olikin aika aloittaa varsinainen pyykkisouvi. Olen tällä viikolla pessyt aivan uskomattoman määrän vauvanvaatteita, kestovaippoja ja muita tarvikkeita. Äitiyspakkauksen lisäksi niitä on siunaantunut ystäväperheiltämme, joilla meidän tavaramme ovat olleet lainassa. Nyt me olemme saaneet niitä sitten takaisin moninkertaisesti. Ei tule Vauva ainakaan kärsimään alastomuudesta!

Tavaroiden laittaminen yhdessä lasten kanssa on ollut aika hauskaa. Monet vaatteet ovat tuoneet muistoja heidän vauva-ajastaan, josta olen voinut kertoa juttuja. Lapset ovat innostuneet myös leikkimään vauvaleluilla ja etsimään tulokkaalle sopivia pehmoleluja. Yhtenä päivä yllätyin, kun Neiti oli kaverinsa kanssa pedannut Vauvalle sängyn valmiiksi ja viikannut pyykkinarulla olleet vaatteet hoitopöytään. Tästä vauva-ajasta tuleekin aika helppo, jos jatkossakin löytyy yhtä innokkaita apulaisia.

Äitiyspakkaus on säilynyt melko samanlaisena näiden 11 vuoden aikana, jotka ovat Esikoisen ja Vauvan välissä. Tällä kertaa ilahduin siitä, että kertakäyttövaippojen sijasta pakkauksesta löytyi kunnollisia kestovaippoja yllättävän paljon. Äitiyspakkauksen arvomaailma tuli esille myös siinä, ettei siitä löytynyt yhtään tuttia, vaan hammasharja. Se tuntui minusta kyllä jo vähän liioittelulta. Meidän lapset ovat ainakin olleet sellaisia imuttelijoita, etten voisi kuvitellakaan pärjääväni vauva-aikaa ilman tutteja. Siispä ensi viikon kauppalistalla on pitkästä, pitkästä aikaan tutteja. Siitä se lähtee!

Elämä ei ole hassumpaa!

"Elämä ei ole hassumpaa, kun saa kotona vain tallustaa...". Risto Räppääjä -elokuvan tunnuslaulun väännös saa kertoa siitä, mitä minulle nykyään kuuluu. Olen ollut onnellinen äitiyslomalainen jo 9 ihanaa päivää. En olisi tähän projektiin alkaessani ikinä uskonut, kuinka mukavalta tuntuukaan vaan olla kotona. Nautin suunnattomasti näistä vauvan syntymää edeltävistä viikoista, jolloin saan vaan viettää laatuaikaa lasten kanssa, lukea kirjoja, hoitaa kotia sekä tehdä juuri sitä, mitä milloinkin huvittaa.

Oloni on ollut fyysisesti mainio: nukun hyvin, jaksan touhuilla arkiaskareita eikä mitään paikkaa kolota. En ole liikkunut kovinkaan paljon, mutta pienet kävelyt ja uimahallireissut lasten kanssa ovat sujuneet oikein mukavasti. Uimahallissa olen kulkenut bikineissä pää pystyssä ja rinta rottingilla, vaikka vatsanympärys onkin ylittänyt jo maagisen metrin rajan. Hyvä oloni näkyy ilmeisesti ulospäinkin, koska uimahallissa sain täysin tuntemattomalta naiselta positiivista palautetta. "Näytät tosi upealta!" oli kiva kommentti kuulla, kun raskausviikkoja on huomenna koossa jo 36.

Olen ollut tosi onnellinen siitä, että päätimme ottaa Kuopuksen pois päiväkodista heti kun jäin töistä pois. Meillä on ollut Kuopuksen kanssa tosi mukavaa aamupäivisin. Olemme tehneet yhdessä kotitöitä, lukeneet paljon kirjoja ja pelaneet pelejä. Näihin päiviin on mahtunut myös yllättävän paljon kaikenlaisia pakollisia käyntejä, kuskauksia ja mukavia vierailukohteita. Olemme ehtineet käydä reilun viikon aikana jo kaksi kertaa sekä kirjastossa että uimahallissa. Edellisistä kerroista olikin aikaa aika paljon, koska olen raskausaikana minimoinut kaiken ylimääräisen.

Koululaisten kanssakin minulla on ollut nyt tosi paljon yhteistä aikaa. Esikoisen yksinäiset iltapäivät ovat muuttuneet vilkkaaksi yhdessäoloksi muiden sisarusten ja minun kanssani. Neiti puolestaan lopetti iltapäiväkerhon ja viihdyttää pulinoillaan kerhotätien sijaan minua. Lasten kouluun ja harrastuksiin kuskausten, hammaslääkäri- ja neuvolakäyntien sekä vanhempainvarttien keskellä mietin, miten oikeastaan ehtisinkään töihin. Onneksi sitä ei tarvi pohtia pitkään, pitkään aikaan! Nyt nautin täysillä tästä elämänvaiheesta!

Kaikkien aikojen junamatka

Palatessamme joululomalla Lapista kotiin luulin kokeneeni raskaankin junamatkan. Yöjunan alapedillä olo tuntui tukalalta Kuopuksen ja Mahan seurassa. Uni ei millään tullut silmään, koska takana oli niin monta pitkää ja hyvin nukuttua yötä. Seuraava päivä meni tokkuraista oloa ihmetellessä. Mielessä kävi jo se, miten selviän hiihtoloman junamatkoista vieläkin suuremman Mahan kanssa.

Sunnuntai-iltana pakkasimme perheemme ja tavaramme sekä suuntasimme kohti Lapin yöjunaa. Ensimmäinen etappimme oli lähiasemamme, jossa odottelimme paikallisjunaa kirpeässä pakkasilmassa. Odottelu seurasi sitä tuttua kaavaa, johon olen tottunut tänä talvena kulkiessani töihin lähijunilla. Ensin lähtöaika on siirtynyt viisi minuuttia, hetken päästä aika siirtyy kolme minuuttia, sitten kaksi minuuttia, taas kolme minuuttia j.n.e.

Loppujen lopuksi värjöttelimme pakkasessa noin tunnin kellonaikaan, jolloin kaikkien lasten olisi jo pitänyt olla nukkumassa. Minun ja Miehen takaraivossa jyskytti myös inhottava pelko siitä, mitä teemme, jos Lapin juna ehtii mennä ohitsemme ennen kuin olemme päässeet paikallisjunaan. Täytyy kyllä kehua lapsia siitä, että he selvisivät tästäkin koetuksesta uskomattoman hyvin, vaikka varpaita paleli. Junaan päästyämme Kuopus ihastutti muita matkustajia kertomalla kovaäänisesti odotuksen raskaudesta mukavan iloisella ja positiivisella tavalla.

Riihimäelle päästyämme olimme helpottuneita siitä, ettemme myöhästyneet yöjunastamme. Iloamme lisäsi vielä se seikka, että asema oli auki myöhäisestä ajankohdasta huolimatta toisin kuin joulupäivänä, jolloin värjöttelimme ulkona junaa odottamassa. Asettauduimme koville puupenkeille ja valmistauduimme odottelemaan jonkin aikaa junaamme. Hetken kuluttua kuitenkin selvisi, ettei junamme ollut vielä päässytkään lähtemään Helsingistä liikkeelle. Mies kaivoi karkkipäivältä säästyneet karkit esille, ja nautiskelimme koko perheellä juhlahetkestä.

Jonkin ajan päästä selvisi, että juna voisi myöhästyä vähän enemmänkin. Asemalla yhteinen odotus tiivisti tunnelmaa. Ihmiset alkoivat jutella epäsuomalaiseen tapaan aivan vieraidenkin ihmisten kanssa. (Lapissahan se tosin on arkipäivää vielä nykyäänkin.) Huumori alkoi kukkia, ja uusia tuttavuussuhteita solmittiin. Lapset alkoivat olla puolenyön lähestyessä sen verran väsyneitä, että yritimme valmistaa heille nukkumapaikkoja koville penkeille ja kylmälle lattialle. Nuori vartija sekä aika ajoin pihalla pyörinyt poliisiauto tekivät olostamme sen verran turvallisen, että välillä yritin itsekin laittaa nukkumaan. Se oli kuitenkin melkoisen toivotonta, koska hyvän istumisasennonkin löytäminen oli tuskaa odotushallissa, jossa ei ollut yhden ainoata kunnollista tuolia.

Odotuksesta tuli yllättävän pitkä. "Tässähän voi tulla perheenlisäystä ennen kuin juna saapuu", totesi keski-ikäinen mies seuratessaan sitä, miten pitelin selkääni ja huokailin kävellessäni väsyneenä paikasta toiseen. Rauhallinen vaeltelu kun tuntui kaikista parhaalta tavalta tappaa aikaa ankeahkossa asemarakennuksessa. Vihdoin neljältä yöllä me pääsimme junaan ja makuuhyttiimme 5,5 tunnin odottelun jälkeen. Painelin suoraa päätä Mahan kanssa piippuhyllylle kolmanteen kerrokseen ja nukahdin kaikkeni antaneena. Ei tarvinnut laskea lampaita!

Aamulla olin taas iloinen Miehestä, joka oli varannut meille aimo annoksen eväitä junamatkalle. Niiden turvin me selvisimme hyvin iltapäivään asti, vaikka junan alkuperäisen suunnitelman mukaan olisi pitänyt olla perillä jo aamupäivällä. Saimmehan me 7 euron välipalalipukkeet ravintolavaunuun. Ainoa ongelma oli siinä, että samat lipukkeet olivat melkein kaikilla junan matkustajilla. Niinpä me jonotimme ravintolavaunussa reilun tunnin paksuhkossa, hien ja vanhan viinan hajustamassa, ilmassa kunnes kassalla havaitsimme melkein kaiken tarjottavan jo loppuneen. Lapsiahan ei tietysti yhtään harmittanut se, että heidän piti käyttää koko summa karkin ja limsan ostoon. Eikä kenellekään tullut edes paha olo!

Perille päästyämme olin ylpeä pesueestani, joka oli selvinnyt hengissä 18,5 tunnin rasituksesta. Ja mihinpä meillä hoppu olisi ollutkaan valmiissa maailmassa...

Innokkaita lehdenmyyjiä

Viime viikkoina lehtikauppiaat ovat olleet taas oikein urakalla kimpussani. En kerta kaikkiaan voi käsittää, mistä niitä myyjiä riittääkin niin paljon. Aina puhelimessa saa kuunnella samat sepustukset siitä, kuinka erinomainen asiakas olenkaan ollut. En kyllä pidä itseäni kovinkaan kummoisena asiakkaana, jos olen kyseisestä firmasta tilannut lehtiä viimeksi ehkä neljä vuotta sitten ja maksanut silloin laskun ajallaan. Luultavasti kyseessä on vain mainoskikka, sangen ärsyttävä sellainen.

Eilen lankesin lehtikiusaukseen kaikista hyvistä päätöksistä ja Miehen kanssa tekemistä sopimuksista yhtään välittämättä. Tällä kertaa lehtien kauppaajat eivät tyytyneet vain soittamaan minulle, vaan he harrastivat suoramarkkinointia kodissani. Onneksi he eivät sentään myyneet vuosikertoja, vaan irtonumeroita.

Ostin Candy-lehden 3,10 euron hintaan, koska sen sisältö vaikutti niin innostavalta. Ystävänpäivän numerossa oli kisailuja, ystävänpäiväaskarteluja, testejä, idoleiden julisteita,tilaa toteuttaa omaa luovuutta sekä syvällisiä henkilöhaastatteluja. Anna Abreu puhui ystävänpäivästä otsikolla "Mieti mitä teet" näin: "Ystävänpäivä on tulossa, joten mieti mitä teet toiselle. Älä missään nimessä kiusaa! Kun on ystävänpäivä, niin ei ainakaan." Vau!

Toinen ostamani lehti oli vielä kalliimpi, mutta nimensä mukaisesti hintansa väärtti; lehden nimi oli nimittäin SUPER-LEHTI. Lehti sisälsi paljon urheilua, Turkki-teemaa kuvien muodossa, ark(k)ienkeleitä sekä värityskuvia. Päätoimittaja oli vielä laittanut oman iloisen tarrakuvansa koristamaan lehteä. Kerrassaan loistava ostos!

Lähipäivinä saan vielä käsiini kolmannen lehden, jonka tekeminen on vähän kesken. Esikoinen on opiskellut lehdentekoa viime aikoina koulussakin, joten odottelen innolla hänen tietokoneella toteuttamaansa urheilupainotteista irtonumeroa. Tarvitsen selkeästi päivitystä urheilutietämyksessäni, koska Kuopuskin on jo sitä mieltä, ettei äiti tiedä urheilusta yhtään mitään! Lasten lehtiprojektit tekivät tylsästä kotona vietetystä sairastelupäivästä hauskan ja ikimuistoisen. Nämä lehdet laitetaan hyvään talteen!