Olin eilen illalla hyvin mielenkiintoisella kansalaisopiston yleisöluennolla. Paikalla oli luennoimassa avaruustähtitieteen prof. Esko Valtaoja aiheesta Maailmankaikkeuden, maailman ja ihmisen tulevaisuus.
Paikalla oli auditoriollinen kaikenikäisiä kuulijoita, jotka suurella mielenkiinnolla kuuntelivat hauskaa ja suuria linjoja vetävää esitelmöijää. Luennoitsijalla oli todella sana hallussaan. Yllättävää oli huomata, miten kristillinen maailmankuva ja usko totaalisesti marginalisoitiin vain keskiaikaista ajattelua edustavaksi yleisön myötätuntoisella hymähtelyllä. Luennoitsijan mukaan ihmisen käsitys maailmasta ja maailmankaikkeudesta oli niin huomattavasti laajentunut, ettei kristillisellä maailmankuvalla ollut enää käyttöä. Luomisen, syntiinlankeemuksen ja maailmanlopun sai tyystin unohtaa. Koko kristillisen maailmankuvan pystyi kuittaamaan auttamattomasti vanhentuneena. Luennossa niputettiin samaan taantumusta edustavaan kaartiin Osama bin Laden, George Bush ja Benedictus XVI.
Uskonnolla oli mahdollisesti käyttöä ainoastaan selittämään sitä, miksi kaikki syntyi. Sille kun on luennoitsijan mukaan mahdotonta löytää selitystä ainakaan tällä hetkellä.
Luennoitsijalla oli hyvin positiivinen käsitys ihmisen ja tieteen lähes rajattomista mahdollisuuksista. Viimeaikainen kehitys tiedon, tekniikan ja lääketieteen saralla on ollut niin huimaa, että jos se jatkuu samaan tahtiin, odotettavissa on huima tulevaisuus. Yhtenä hyvänä esimerkkinä oli se, miten yhden uuden Nokian kännykän ominaisuudet olisivat vielä 40 vuotta sitten vaatineet tilaa pilvenpiirtäjän verran (kuvankehityksineen jne jne). Toisena esimerkkinä oli energiamäärä, joka ihmisellä on henkilökohtaisessa käytössään. Pitkään se oli vain yksi hevosvoima (= hevonen), mutta nyt käytössä on helpostikin 100 hv. Tulevaisuudessa käytettävissä oleva energiamäärä voisi olla jotain valtavan paljon enemmän. Lääketieteen saralla kehitys eteneen niin hurjaa vauhtia, että luennoitsija maalaili visioita lääkäreiden toimenkuvan vaihtumisesta remonttimiehistä arkkitehdeiksi. DNA on jo selvitetty ja kun proteiinien rakenne saadaan selvitettyä, ihmisellä on piirustukset itsensä tekemiseen tai ainakin hyvin pitkälle menevään muokkaamiseen.
Kun kuuntelin luentoa ja sitä seurannutta lähes kritiikitöntä keskustelua, jäin miettimään mitä tällainen nykyiseen tieteelliseen käsitykseen pohjautuva maailmankatsomus vaikuttaa ihmiskuvaan. Mikä on ihmisen arvo, merkitys, vastuu? Mikä kertoo ihmiselle oikean ja väärän vai kertooko yhtään mikään? Mikä on elämän tarkoitus? Luettuani aiemmin jotakin Richard Dawkinsin kirjoista siellä annettiin tähän kysymykseen vastaus: ihmisellä ei ole muuta merkitystä kuin olla tilapäisenä geenien säiliönä, jossa geenit odottavat pääsyään eteenpäin. Heikot karsiutuvat jatkosta ja hyvät ja suotuisat geenit pääsevät eteenpäin, se on luonnonlaki Dawkinsin mielestä. Olen tästä elämän tarkoituksesta aivan eri mieltä kuin Dawkins, mutta mielestäni hän tuo hyvin esiin sen, mitä ateistinen maailmankuva puhtaaksiviljeltynä tarkoittaa.
Jostain toisesta kirjasta luin, miten toisen maailmansodan aikana tätä "väistämätöntä luonnonlakia" käytännössä haluttiin toteuttaa ja vauhdittaa. Lopputuloksena olivat ne kauheudet natsi-Saksasta, joita saamme lukea sivistyneen ja koulutetun 1900-luvun Euroopan historiasta. Taustalla ei välttämättä ollut vain muutama mielenvikainen johtaja, vaan myös pitkään vallalla ollut tieteellinen totuus "väistämättömistä luonnonlaeista": heikot karsiutuvat ja vahvat pääsevät jatkoon.
Valtaojan luennolla tuli monesti esiin ihmisen kehittyminen humaanimmaksi, paremmaksi ja moraalisemmaksi, joka näkyy hänen mielestään mm. siinä, että sotien määrä on vähentynyt radikaalisti 1970-luvulta lähtien. En ole tästä kehityksestä ollenkaan vakuuttunut. Luettuani Alister McGrathin kirjan Ateismin lyhyt historia sain aivan toisen kuvan siitä, mihin johtaa ihmisen "vapautuminen" "keskiaikaisesta" kristinuskon ihmiskuvasta ja maailmankatsomuksesta. Tämä käsitykseni vahvistui entisestään kun luin Kommunismin mustaa kirjaa, joka kertoo hyvin seikkaperäisesti mihin johtivat ateistiset valtiokokeilut. Mielestäni näitä historian tapahtumia vasten peilatessa kristillinen ihmiskäsitys antaa hyvin järkevän selityksen.
Jäin miettimään kuinka paljon tämä maailmankatsomus ja ihmiskäsitys näkyy mediassa. Mielestäni hyvin paljon. Kristillinen maailmankatsomus ja ihmiskäsitys on mediassa ilmeisesti yhtä marginaalissa kuin tällä luennolla.
Tämä luento oli siinä mielessä avartava kokemus, että ymmärsin taas paremmin miksi niin monet eivät käy kirkossa ja miksi myös niin monet eroavat kirkosta. Jos kristillistä maailmankuvaa pidetään auttamattomasti keskiaikaisena, miten ihmeessä jumalanpalveluksella voisi silloin olla jotain annettavaa "uuteen ja ihmeelliseen" todellisuuteen astuneelle nykyihmiselle. Tässä onkin haastetta saarnoille, että niissä löytää oikeasti kosketuspintaa nykyihmisen ajatteluun.
Luin juuri laajasta ruotsalaisesta tutkimuksesta (http://www.kyrkpressen.fi/content/view/1094/895/ ), miten ruotsalaisista enää vain kolmannes pitää itseään kristittyinä. Olisi mielenkiintoista tietää, miksi 2/3 ruotsalaisista ei enää pidä itseään kristittyinä?
Esko Valtaojalla oli vahva usko ihmisen ja tieteen kehittymiseen ongelmien ratkaisijana. Itse uskon että ratkaisu ja vastaus ihmisen syvimpiin ongelmiin löytyy Jeesuksen äärimmäisestä kärsimyksestä, kidutuksesta ja tuskasta ristinpuulla. Jumalan Poika kuolee koko maailman pahuuden vuoksi. Pahuuden, jolla ei loppua näy.
Vesa
Ps. Taidan käydä lainaamassa Juha Pihkalan ja Esko Valtaojan kirjeenvaihtoa sisältävän kirjan Nurkkaan ajettu Jumala?
torstaina, maaliskuuta 29, 2007
keskiviikkona, maaliskuuta 28, 2007
Tilastojen kertomaa
Sain tänään kollegaltani Vilzulta nuorisotyön tilastografiikkaa viimeisen neljän vuoden ajalta, jonka olemme yhdessä tehneet kokoavaa nuorisotyötä Vaasassa. Tiesin kyllä, että toiminta on kasvanut koko ajan, mutta en olisi uskonut, että aivan näin paljon. Laitan tilastot tähän näkyville.
Tässä kaaviossa näkyy kokoavan nuorisotyön iltojen määrät ja yhteenlasketut kävijämäärät. Kuvaa klikkaamalla se aukeaa selvempänä. Vuoden 2006 osalta (viimeinen sarake) päästiin yhteenlasketussa kävijämäärässä jo yli 5200 kävijän vaikka iltojen määrä on koko ajan hieman vähentynyt. Punainen kuvaa iltojen määrää ja sininen osallistujamäärää. Kasvua on siis ollut joka vuosi n. 1100 henkeä!
Tämä kaavio kertoo puolestaan tarkemmin kävijämäärien keskiarvot nuortentilamme Crossin keskiviikko- ja perjantai-illoissa. Käytännössä paikka on tullut jo liian pieneksi, sisään mahtuu n. 100 ja istumapaikkoja on vain 70:lle. Parhaimmillaan sisällä on ollut kerralla n. 140 nuorta. Kasvunvaraa ei ainakaan perjantai-illoissa ole, paitsi niinä kertoina, jolloin vietämme Vaasan kirkossa IKHTYS-messua. Sinne mahtuu sentään n. 1200 ihmistä, joten se ei tule aivan heti pieneksi tälläkään kehityksellä:-)
Tässä kaaviossa näkyy nuortenleirien osallistujamäärä keskimäärin. Osallistujamäärä on ollut tasaisessa kasvussa, mutta tälle kasvulle on tullut selkeästi raja leirikeskusten kapasiteetissa. Ulkomajoituksessa on ollut enemmän tai vähemmän väkeä nukkumassa mitä erikoisemmissa paikoissa kunnon eräihmisinä.
Seuraava kaavio kertoo puolestaan Maata Näkyvissä-päiville osallistuneiden kasvun. Viime vuonna lähtijöitä oli Vaasasta ennätykselliset 108 nuorta.
Viimeinen taulukko kertoo puolestaan Megajatkiksen osallistujamäärän kehityksen. Megajatkis kokoaa kunkin vuoden riparilaisia yhteiselle jatkoleirille. Viime syksynä käytössä olevat kaksi leirikeskusta olivat jo enemmän kuin täynnä.
Lukemat ovat jo niin suuria ja monessa suhteessa ollaan kapasiteettien rajoilla, että siinä riittää suunnittelemista, miten tästä jatketaan. Suuri työ on myös pitää saavutettu taso. Niin kuin Vilzun kanssa totesimme tästä kasvusta, kiitos kuuluu ennen kaikkea Herralle!
Vesa
tiistaina, maaliskuuta 27, 2007
EVVK kahdeksannen kerran
Noin viikko sitten olin jälleen nuortenleirillä. Nuortenleirimme nimesimme jo vuosia sitten EVVK-leireiksi. Lyhenne ei tosin tarkoita sitä, mitä tavallisessa kielenkäytössä. Leiriemme nimenä se on lyhenne sanoista Evankeliumin Valoa Väsymyksestä Kärsiville. Niemelän Kaitsu teki tälle "brändillemme" varta vasten tuon yllä näkyvän logon.
Laskujeni mukaan olen kollegani Vilzun kanssa vetänyt näitä EVVK-leirejä jo kahdeksan kertaa, kerran keväässä ja kerran syksyssä. Tällä kertaa saimme mukaan vetäjäksi myös loistavan uuden erkkariohjaajamme Tiian. Nuoria oli paikalla jälleen leirikeskuksen täydeltä, vajaa 60 henkeä.
Ensimmäisenä iltana pidimme jo vakiintuneen käytännön mukaisesti yömessun, joka välillä on päässyt myöhäisestä ajankohdasta johtuen vaihtumaan varhaisaamun messuksi:-) Yömessu on ollut odotettu ja kaivattu ohjelma leirien kokonaisuudessa. Toisena iltana oli puolestaan iltahartauden päätteeksi tarjolla sielunhoitoa ja esirukousta. Tätä mahdollisuutta kiiteltiin erityisesti loppupalautteessa ja toivottiin lisää.
Leirille tullessa oli selvästi havaittavissa että vetäjätiimiimme oli saatu nainen. Leirille tultiin useiden ompelukoneiden kanssa, jota ei oltu aiemmin nähtykään kun Vesa&Vilzu olivat kahdestaan leirivastuussa. Ompelukoneita tarvittiin Raamattujen tuunaamisessa, joka oli itselleni aivan uusi harrastus. Rippiraamatut saivat aivan uudenlaisia kansia ja tuloksena oli mielenkiintoisia viritelmiä.
Omalta osaltani tämä jäi viimeiseksi EVVK-leiriksi Vaasassa ja ilmassa oli haikeuden tuntua, mutta tällaiseen leiriin oli mukava päättää nuortenleirit. Huhtikuussa odottaa sentään vielä yksi isoskoulutusleiri...
Viime perjantaina oli puolestaan kuukausittaisen IKHTYS-messun vuoro Vaasan kirkossa. Paikalle oli lähes uusi yleisöennätys, 118 henkeä, joista rippikoululaisia vain n. 10 henkeä. Nuorisokuoro ja houseband oli hyvässä vedossa ja juontajakaksikko Juho&Joni veti hommaa tyylikkään letkeästi. Aikuisiakin olemme saaneet paikalle jo jonkin verran mukaan, mutta enemmänkin aikuisia sopisi. Olen koittanut pitää huolta siitä, että IKHTYS-messu ei olisi vain nuorten messu, vaan kaikille avoin nuorten toteuttama messu.
IKHTYS-messu on mielenkiintoinen yhdistelmä toisaalta liturgista meininkiä kulkueineen ja toisaalta messu on taas hyvin matalakirkollinen, kun lähes kaikki jaettavissa olevat tehtävät on jaettu nuorille. Messua ennen on hauska kokoontua kaikkien messua toteuttavien kanssa sakastiin alkurukoukseen, kun pieneen sakastiin ahtautuu pari-kolmekymmentä ihmistä.
Messun lopun kruunaa leirien iltapiirin tapaan toteutettu Herran siunaus, josta kuva alla. Piirimme on riittänyt tähän mennessä kiertämään puolen kirkkoa, vielä tarvitaan toiset sata osallistujaa , jotta pääsemme koko kirkkosalin ympäri:-)
Vesa
perjantaina, maaliskuuta 23, 2007
Positiivisella mielellä
On keskiviikkoilta. Kirkko on puolillaan väkeä. Tunnelma on odottava. Pienet soittajat valmistautuvat esitykseensä seurakunnan musiikkikoulun kevätmatineassa. Paikalla on äitejä, isiä, mummoja, pappoja ja pikkusisaruksia. Musiikkikoulun koordinaattori toivottaa väen tervetulleeksi på svenska, onhan kyseessä Vaasan ruotsalaisen seurakunnnan matinea.
Mikael on haltioissaan illan ohjelmasta. Hän seisoo penkillä ja taputtaa innokkaasti jokaiselle esitykselle. Välillä hän käy hakemassa kuvakirjoja ja jakelee samalla hurmurihymyjä naapuripenkkien ystävällisille tädeille ja sedille. Laura istuu rauhallisesti penkissä ja seuraa tarkasti soittajia. Ehkä mielessä on ajatus "Kyllä minäkin vielä...".
Antton on yksi illan esiintyjistä. Kappaleena on Aaronin kirjan "Puukenkätanssi", tuttu jo äidin lapsuudesta. Reippasti ekaluokkalainen astelee kirkon kuoriin ja soittaa kappaleen. Esitys menee hyvin ja loppukumarruskin muistuu mieleen. Ainoa huono puoli on siinä, että äidin videokamerassa lataus loppuu tyypillisesti kesken esityksen. Ja puolet äidin huomiosta menee videokameralla kikkailuun. Eläköön tekniikka!
Matinean jälkeen Anttonin pianonopettaja tulee kehumaan illan suorituksesta. Kyselee, onko Antton harjoitellut ahkerasti, kun viimeinen rivikin meni hienosti. Poika vakuuttaa harjoitelleensa ainakin kymmenen kertaa. "Ai, missä välissä?" ihmettelee äiti.
Iloinen, kannustava ja positiivinen opettaja on suuri lahja. Anttonin kaikki kolme pianonopettajaa ovat olleet tosi ihania. He ovat jaksaneet kehua ja rohkaista pientä soittajaa. He eivät ole asettaneet lapselle eivätkä vanhemmille liian kovia odotuksia tai paineita. "Harjoittelet sen verran kuin huvittaa" on ollut toimiva ohje ainakin meidän perheessä. Soittaminen on ollut mukavaa ja innostavaa, kun se on perustunut omaan kiinnostukseen.
Toisin oli omassa lapsuudessani. Kerran isä joutui lähtemään isosisarusteni pianotunnille mukaan, kun pienet ressukat eivät uskaltaneet mennä yksin. Opettaja oli nimittäin uhannut lyödä heitä pesäpallomailalla, jos läksy ei seuraavalla kerralla sujuisi. Jostain kummasta syystä sisarusteni soittoinnostus ei kestänyt kovinkaan kauan.
Minulla on ollut aika monta soitonopettajaa, joista suurin osa on ollut ulkomaalaisia. Joukkoon on mahtunut virolainen, englantilainen ja puolalainen viulisti sekä muutama venäläinen pianisti. Opettajan persoona ja asenne opetukseen vaikuttivat uskomattoman paljon siihen, miten harjoittelin kotona. Innostavan opettajan tuntien jälkeen harjoittelin soittoläksyjä vaikka kuinka paljon. Huonossa ohjauksessa ollessani viulu sai maata rauhassa kotelossaan. Harjoittelupaniikki iski yleensä vasta siinä vaiheessa, kun soittotuntiin oli enää hetki aikaa. Nopeasti kappaleet läpi, että tunnista selviää edes jotenkin. Haukut sieltä kuitenkin tulee! En ymmärrä, miten jaksoin jatkaa soittoharrastusta silloinkin, kun se oli pelkkää tervanjuontia. Omille lapsilleni en toivoisi samanlaista elämänkoulua. Miksi lapsen pitäisi joutua kärsimään nöyryytystä ja haukkuja mukavassa vapaa-ajanharrastuksessa?
"Lapset soittaa pianoa, kaikki on niin hianoa", laulaa Anna-Mari Kaskinen Alabasteri-levyllä. Valitettavasti vielä nykyäänkin aivan liian moni soitonopettaja, urheiluvalmentaja ja vanhempi asettaa lapsille liian suuria harrastukseen liittyviä paineita. Jossain kastekahveilla kuulin siitä, miten uusin vanhempien villitys on laittaa jalkapallossa lapsi harjoittelemaan ja pelaamaan ikäistään vanhempien ryhmään. Taka-ajatuksena on tietysti se, että lapsi kehittyy nopeammassa tahdissa. Ehkä hän silloin pääsee aikaisemmin tienaamaan suuria rahoja tai ainakin maínetta ja kunniaa. Lopputulos voi olla kuitenkin aivan toisenlainen: lapsen itsetunto saa pahan kolauksen, kun hän jää jalkoihin itseään suurempien ja taitavampien pelaajien seurassa.
Luotan rajattomasti kannustamisen, positiivisuuden ja rohkaisun voimaan. Uskon, että lapset, nuoret ja aikuiset puhkeavat kukkaan, kun heille annetaan myönteistä, mutta samalla rehellistä palautetta. Kukapa meistä ei olisi joskus liihotellut viisi senttiä maanpinnan yläpuolella saatuaan kehuja hyvästä suorituksesta! Mieti tällä viikolla, kenelle sinä voisit antaa positiivista palautetta, joka saa hänet puhkeamaan kukkaan.
Elina
Mikael on haltioissaan illan ohjelmasta. Hän seisoo penkillä ja taputtaa innokkaasti jokaiselle esitykselle. Välillä hän käy hakemassa kuvakirjoja ja jakelee samalla hurmurihymyjä naapuripenkkien ystävällisille tädeille ja sedille. Laura istuu rauhallisesti penkissä ja seuraa tarkasti soittajia. Ehkä mielessä on ajatus "Kyllä minäkin vielä...".
Antton on yksi illan esiintyjistä. Kappaleena on Aaronin kirjan "Puukenkätanssi", tuttu jo äidin lapsuudesta. Reippasti ekaluokkalainen astelee kirkon kuoriin ja soittaa kappaleen. Esitys menee hyvin ja loppukumarruskin muistuu mieleen. Ainoa huono puoli on siinä, että äidin videokamerassa lataus loppuu tyypillisesti kesken esityksen. Ja puolet äidin huomiosta menee videokameralla kikkailuun. Eläköön tekniikka!
Matinean jälkeen Anttonin pianonopettaja tulee kehumaan illan suorituksesta. Kyselee, onko Antton harjoitellut ahkerasti, kun viimeinen rivikin meni hienosti. Poika vakuuttaa harjoitelleensa ainakin kymmenen kertaa. "Ai, missä välissä?" ihmettelee äiti.
Iloinen, kannustava ja positiivinen opettaja on suuri lahja. Anttonin kaikki kolme pianonopettajaa ovat olleet tosi ihania. He ovat jaksaneet kehua ja rohkaista pientä soittajaa. He eivät ole asettaneet lapselle eivätkä vanhemmille liian kovia odotuksia tai paineita. "Harjoittelet sen verran kuin huvittaa" on ollut toimiva ohje ainakin meidän perheessä. Soittaminen on ollut mukavaa ja innostavaa, kun se on perustunut omaan kiinnostukseen.
Toisin oli omassa lapsuudessani. Kerran isä joutui lähtemään isosisarusteni pianotunnille mukaan, kun pienet ressukat eivät uskaltaneet mennä yksin. Opettaja oli nimittäin uhannut lyödä heitä pesäpallomailalla, jos läksy ei seuraavalla kerralla sujuisi. Jostain kummasta syystä sisarusteni soittoinnostus ei kestänyt kovinkaan kauan.
Minulla on ollut aika monta soitonopettajaa, joista suurin osa on ollut ulkomaalaisia. Joukkoon on mahtunut virolainen, englantilainen ja puolalainen viulisti sekä muutama venäläinen pianisti. Opettajan persoona ja asenne opetukseen vaikuttivat uskomattoman paljon siihen, miten harjoittelin kotona. Innostavan opettajan tuntien jälkeen harjoittelin soittoläksyjä vaikka kuinka paljon. Huonossa ohjauksessa ollessani viulu sai maata rauhassa kotelossaan. Harjoittelupaniikki iski yleensä vasta siinä vaiheessa, kun soittotuntiin oli enää hetki aikaa. Nopeasti kappaleet läpi, että tunnista selviää edes jotenkin. Haukut sieltä kuitenkin tulee! En ymmärrä, miten jaksoin jatkaa soittoharrastusta silloinkin, kun se oli pelkkää tervanjuontia. Omille lapsilleni en toivoisi samanlaista elämänkoulua. Miksi lapsen pitäisi joutua kärsimään nöyryytystä ja haukkuja mukavassa vapaa-ajanharrastuksessa?
"Lapset soittaa pianoa, kaikki on niin hianoa", laulaa Anna-Mari Kaskinen Alabasteri-levyllä. Valitettavasti vielä nykyäänkin aivan liian moni soitonopettaja, urheiluvalmentaja ja vanhempi asettaa lapsille liian suuria harrastukseen liittyviä paineita. Jossain kastekahveilla kuulin siitä, miten uusin vanhempien villitys on laittaa jalkapallossa lapsi harjoittelemaan ja pelaamaan ikäistään vanhempien ryhmään. Taka-ajatuksena on tietysti se, että lapsi kehittyy nopeammassa tahdissa. Ehkä hän silloin pääsee aikaisemmin tienaamaan suuria rahoja tai ainakin maínetta ja kunniaa. Lopputulos voi olla kuitenkin aivan toisenlainen: lapsen itsetunto saa pahan kolauksen, kun hän jää jalkoihin itseään suurempien ja taitavampien pelaajien seurassa.
Luotan rajattomasti kannustamisen, positiivisuuden ja rohkaisun voimaan. Uskon, että lapset, nuoret ja aikuiset puhkeavat kukkaan, kun heille annetaan myönteistä, mutta samalla rehellistä palautetta. Kukapa meistä ei olisi joskus liihotellut viisi senttiä maanpinnan yläpuolella saatuaan kehuja hyvästä suorituksesta! Mieti tällä viikolla, kenelle sinä voisit antaa positiivista palautetta, joka saa hänet puhkeamaan kukkaan.
Elina
maanantaina, maaliskuuta 19, 2007
Innokas kirkkovieras
Mikael oli lauantaina aivan levottomana. Hän toisteli jatkuvasti "kotitatamaan, kotitatamaan". Yritimme anopin kanssa selittää hänelle, että Kotisatama-perhemessuun mennään vasta sunnuntaina. 2-vuotias oppi nopeasti hokemamme ja alkoi toistaa "kotitatamaan huomenna". Lauseen sisältö ei kuitenkaan auennut täysin kuopuksellemme, koska hän oli mm. kieltäytynyt päiväunille menosta vedoten tulevaan Kotisatamaan. Sunnuntainakin hän ennen illan kirkkoa vielä hoki "kotitatamaan huomenna".
Mikaelin toiminnasta tuli mieleeni ystäväni Riikan lapsuuden tokaisu, joka on ollut perheidemme piirissä sangen toistettu. Pellossa oli taas kerran seurat. Jostain syystä Riikan vanhemmat eivät aikoneet ottaa esikoistaan mukaan seuroihin. Silloin Riikka oli huokaissut raskaasti ja todennut: "Ko uskoaki pitäis ja seuroihin ei pääse".
Epäilen vahvasti, että Mikaelin motiivit eivät olleet aivan yhtä hurskaat. Syynä pikkuiselle herkkusuulle taisivat pikemminkin olla ostokset, jotka kävin hakemasssa Kotisatamaa varten. Eteisen lipaston päällä olevat limsapullot ja keksit sekä äidin ja isän työpaikalla olevat sipsipussit saivat pienen pojan pään pyörälle. Mutta viis motiiveista! Pääasia on, että kirkkoon on mukava mennä.
"Kyllä teillä Vaasassa on hyvin asiat!" totesi anoppini kertoessani kirkkokahvikulttuurista. Seurakunnassamme järjestetään nykyään kirkkokahvit kolmessa pääkirkossa joka sunnuntai. Vaasan pääkirkossa on loistava systeemi, jossa erilaiset järjestöt ovat kahvitusvuorossa. Järjestöjä on poliitiisista puolueista Vaasan oppaisiin sekä partiolaisista seurakunnan erilaisiin ryhmiin. Päivän pakettiin kuuluu kahvituksen lisäksi avustustehtävät jumalanpalveluksessa. Suosittelen kaikille seurakunnille! Systeemin kehittäminen vaatii paljon työtä, mutta se tuo uskomattoman paljon siunausta seurakuntaelämään. Jumalanpalvelus tulee paljon lähemmäksi tavallisia seurakuntalaisia, kun he pääsevät järjestönsä kautta palvelutehtäviin. Eikä tule liian raskaaksi kenellekään, kun vuoroja on yleensä vain yksi vuodessa.
Lapsillemme kirkkokahvit ovat tulleet tosi tärkeiksi. Pyhäkoulun ja ehtoollisen jälkeen on välttämätöntä pistäytyä kryptaan kirkkokahveille; siinä ei auta mitään selitykset kiireestä tai kotona odottavasta luonaasta. Tärkeää pullan ja kahvin nautiskelu tuntuu olevan myös muulle kirkkokansalle, joka kansoittaa kryptan viikko viikon perään. Yleensä vasta kahveilla huomaan, että kirkossahan olikin oikeastaan aika paljon väkeä.
Nykyajan ihmiset kaipaavat yhteyttä. Kahvia taas ei voi koskaan juoda liikaa. Pulla päivässä puolestaan pitää kurvit kunnossa. Siksi ehdotankin, että kaikissa seurakunnissa kehitetään mahdollisuuksien mukaan kirkkokahvikulttuuria. Ja tietysti muistetaan käyttää reilun kaupan kahvia!
Elina
Mikaelin toiminnasta tuli mieleeni ystäväni Riikan lapsuuden tokaisu, joka on ollut perheidemme piirissä sangen toistettu. Pellossa oli taas kerran seurat. Jostain syystä Riikan vanhemmat eivät aikoneet ottaa esikoistaan mukaan seuroihin. Silloin Riikka oli huokaissut raskaasti ja todennut: "Ko uskoaki pitäis ja seuroihin ei pääse".
Epäilen vahvasti, että Mikaelin motiivit eivät olleet aivan yhtä hurskaat. Syynä pikkuiselle herkkusuulle taisivat pikemminkin olla ostokset, jotka kävin hakemasssa Kotisatamaa varten. Eteisen lipaston päällä olevat limsapullot ja keksit sekä äidin ja isän työpaikalla olevat sipsipussit saivat pienen pojan pään pyörälle. Mutta viis motiiveista! Pääasia on, että kirkkoon on mukava mennä.
"Kyllä teillä Vaasassa on hyvin asiat!" totesi anoppini kertoessani kirkkokahvikulttuurista. Seurakunnassamme järjestetään nykyään kirkkokahvit kolmessa pääkirkossa joka sunnuntai. Vaasan pääkirkossa on loistava systeemi, jossa erilaiset järjestöt ovat kahvitusvuorossa. Järjestöjä on poliitiisista puolueista Vaasan oppaisiin sekä partiolaisista seurakunnan erilaisiin ryhmiin. Päivän pakettiin kuuluu kahvituksen lisäksi avustustehtävät jumalanpalveluksessa. Suosittelen kaikille seurakunnille! Systeemin kehittäminen vaatii paljon työtä, mutta se tuo uskomattoman paljon siunausta seurakuntaelämään. Jumalanpalvelus tulee paljon lähemmäksi tavallisia seurakuntalaisia, kun he pääsevät järjestönsä kautta palvelutehtäviin. Eikä tule liian raskaaksi kenellekään, kun vuoroja on yleensä vain yksi vuodessa.
Lapsillemme kirkkokahvit ovat tulleet tosi tärkeiksi. Pyhäkoulun ja ehtoollisen jälkeen on välttämätöntä pistäytyä kryptaan kirkkokahveille; siinä ei auta mitään selitykset kiireestä tai kotona odottavasta luonaasta. Tärkeää pullan ja kahvin nautiskelu tuntuu olevan myös muulle kirkkokansalle, joka kansoittaa kryptan viikko viikon perään. Yleensä vasta kahveilla huomaan, että kirkossahan olikin oikeastaan aika paljon väkeä.
Nykyajan ihmiset kaipaavat yhteyttä. Kahvia taas ei voi koskaan juoda liikaa. Pulla päivässä puolestaan pitää kurvit kunnossa. Siksi ehdotankin, että kaikissa seurakunnissa kehitetään mahdollisuuksien mukaan kirkkokahvikulttuuria. Ja tietysti muistetaan käyttää reilun kaupan kahvia!
Elina
torstaina, maaliskuuta 15, 2007
Rouva Tohtori
Oli Lestiksen seurat keväällä -95. Yksi kämppäkavereistani, Markus, oli tuonut seuroihin näytille tyttöystävänsä. Seurojen jälkeen meidät esiteltiin toisillemme. En ikinä unohda ensikohtaamista Eveliinan kanssa Lestiksen huoneessani. Aloimme puhua yhteisestä harrastuksestamme, partiosta, ja jotenkin kummasti löysimme heti toisen yhteisen harrastuksen, kikattamisen. Se oli ystävyyttä ensisilmäyksellä!
Viime viikon perjantaina kikattava ystäväni väitteli tohtoriksi. Tunnelma oli juhlallinen, kun hän asteli ryhdikkäänä mustassa housupuvussaan juhlasaliin vastaväittäjän ja kustoksen kanssa.
Minulle Eveliinan väitöstilaisuus oli ensimmäinen elämässäni. Yllätyin siitä, että tilaisuus oli melko rento. Hieman kankeiden alkupuheenvuorojen jälkeen oli mielenkiintoista kuunnella väittelijän ja vastaväittelijän puhekielistä keskustelua kysymyksistä, joita lääkärit tekevät potilaille vastaanottotilanteissa. Välillä osa termeistä oli hieman hepreaa, mutta pääasiat tällainen maallikkokin ymmärsi. Vieressäni istunut kokenut väitösten seuraaja osasi kertoa, että eri tiedekuntien väitöstilaisuudet ovat hieman erilaisia luonteiltaan. Lääketieteellisessä tiedekunnassa väittelijän oli pitänyt aloittaa jokainen repliikki puhuttelemalla vastaväittelijää kohteliaasti.
Huvittavan piirteen Eveliinan väitöstilaisuudelle toivat kysymykset, joita kaksi innokasta osallistujaa esitti. Vanhempi herrasmies oli hyvin vakuuttunut siitä, että väitöskirjassa olisi tullut ottaa huomioon mm. nais- ja mieslääkäreiden kysymysten erilaisuus, rotutausta sekä luonnollisesti uusi ajokorttilaki. Toisen kriittisen kuulijan mielestä tutkimuksessa olisi pitänyt ehdottomasti ottaa huomioon esim. lääkärin kommunikointi vastasyntyneen kanssa äidin ollessa toipumassa keisarinleikkauksesta. Eveliina selvisi hyvin hassuista kysymyksistä: hän vastasi niihin asiallisesti, lyhyesti ja ystävällisesti. Itse olin tikahtua nauruun penkissä. Oudoista kysymyksistä riitti runsaasti riemua myös karonkan ohjelmanumeroissa: lääkärileikit olivat siellä paikallaan!
Väitöstilaisuuden aikana muistelin aikaa, jolloin Eveliina oli aloittamassa jatkotutkimusta. Jätettyään loistavan gradunsa hän tuli meille viikoksi lomalle. Sen viikon muistan yhtenä elämäni hauskimmista. Olimme muuttaneet muutamaa kuukautta aikaisemmin Luulajaan, ja olin äitiyslomalla Anttonin kanssa. Niinpä me yhdessä Eveliinan kanssa tutustuimme uuteen kotikaupunkiimme. Nautimme marraskuun ensilumesta Gammelstadissa. Kävelimme asuinalueemme Hertsön raittia kolme kertaa päivässä, koska Antton nukkui siihen aikaan puolen tunnin pätkissä. (Ja suostui nukkumaan vain silloin, kun hänet nukutettiin ulkona vaunuissa.) Teimme Eveliinan kanssa mielenkiintoisia kokkauksia herkkusienistä, shoppailimme Luulajan keskustassa ja keskustelimme varmaan 17 tuntia vuorokaudessa. Se oli luksusta yksinäiselle maahanmuuttaja-kotiäidille!
Seitsemän vuoden takaisella Luulajan reissulla Eveliina aloitti jo henkisen valmistautumisen väitöstilaisuuteen. Kävimme yhdellä kaupunkireissulla ihanassa vaateliikkeessä, jossa oli kauniita iltapukuja. Eveliina kokeili pukuja ja keskustelimme jo silloin, minkälaisen puvun hän haluaisi karonkkaansa. Eveliina löysi ihastuttavan vihreän iltapuvun, joka sopi mielestämme hänelle aivan täydellisesti. Yllättäen hän ei kuitenkaan uskaltanut vielä ostaa sitä karonkkaa varten, koska jatko-opinnot olivat vasta suunnitteluasteella. Niinpä päätimme ottaa vain kuvan muistoksi kauniista puvusta. Myyjän mielestä se ei kuitenkaan ollut hyvä idea; hän epäili meidän kopioivan laittomasti puvun mallin. Yritimme selittää huonolla ruotsillamme, miksi halusimme puvusta kuvan. Ja olimme aika noloina!
Eveliinalla oli karonkassa yllään sininen kaksiosainen iltapuku, joka oli kyllä Luulajan pukuakin kauniimpi. Tuore tohtori sädehti puolestaan enemmän kuin puvun thaisilkki. Markus ylistikin puheessaan, miten vaimo oli kuvankaunis jo 14-vuotiaana, mutta on siitä vain kaunistunut. Totta joka sana! Markus myös kertoi siitä, miten Eveliina oli silloin koulun ehdoton ykkönen myös koulumenestyksen puolella. Jotain supertehokkaasta väittelijästä kertoo se, että kollegat yliopistolta hämmästelivät hänen tehokkuuttaan. Väitöskirjan viimeistelyn ohella hän mm. järjesti suurta kansainvälistä konferenssia, puhumattakaan kaikista harrastuksista ja lukemattomista ystävyyssuhteista. Pidän itseäni suhteellisen tehokkaana ihmisenä, mutta hengästyn usein vain kuunnellessani Eveliinan viikko-ohjelmaa!
Eveliinan isä piti hauskan puheen, jossa kertoi muiston Eveliinan kouluajalta. Eveliinan kaksoisveli oli tullut koulusta ja sanonut, miten koulussa oli pitänyt kirjoittaa 4-6-sivuinen aine aiheesta "Kasvimaalla". Teemu oli kertonut, miten hän ei ollut millään keksinyt niin paljon kirjoittamista tuollaisesta aiheesta. Kohta paikalle oli tullut Eveliina. Hän oli puolestaan valitellut sitä, että ainekirjoituksessa oli saanut kirjoittaa "Kasvimaa-aiheesta" vain kuusi sivua. Hän kun ei ollut siinä vaiheessa päässyt vielä edes kasvimaalle! On aika helppo arvata, kummasta tuli DI ja kummasta FT.
Karonkassa oli todella mukava tavata hyvän ruoan äärellä vanhoja ystäviä opiskeluajoilta ja Riihimäen ajoilta. Päivä vakuutti myös siitä, kuinka suuri urakka väitöskirjan tekeminen on. Nostan hattua jokaiselle, joka siitä projektista selviää. Siinä vaaditaan lahjakkuuden ja älykkyyden lisäksi valtavasti kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä. Rouva Tohtori on kyllä ansainnut matkan Bangkokiin, jonka ylpeä siippa hänelle kustansi. Onnea vielä kerran, rakas ystäväni!
Elina
Viime viikon perjantaina kikattava ystäväni väitteli tohtoriksi. Tunnelma oli juhlallinen, kun hän asteli ryhdikkäänä mustassa housupuvussaan juhlasaliin vastaväittäjän ja kustoksen kanssa.
Minulle Eveliinan väitöstilaisuus oli ensimmäinen elämässäni. Yllätyin siitä, että tilaisuus oli melko rento. Hieman kankeiden alkupuheenvuorojen jälkeen oli mielenkiintoista kuunnella väittelijän ja vastaväittelijän puhekielistä keskustelua kysymyksistä, joita lääkärit tekevät potilaille vastaanottotilanteissa. Välillä osa termeistä oli hieman hepreaa, mutta pääasiat tällainen maallikkokin ymmärsi. Vieressäni istunut kokenut väitösten seuraaja osasi kertoa, että eri tiedekuntien väitöstilaisuudet ovat hieman erilaisia luonteiltaan. Lääketieteellisessä tiedekunnassa väittelijän oli pitänyt aloittaa jokainen repliikki puhuttelemalla vastaväittelijää kohteliaasti.
Huvittavan piirteen Eveliinan väitöstilaisuudelle toivat kysymykset, joita kaksi innokasta osallistujaa esitti. Vanhempi herrasmies oli hyvin vakuuttunut siitä, että väitöskirjassa olisi tullut ottaa huomioon mm. nais- ja mieslääkäreiden kysymysten erilaisuus, rotutausta sekä luonnollisesti uusi ajokorttilaki. Toisen kriittisen kuulijan mielestä tutkimuksessa olisi pitänyt ehdottomasti ottaa huomioon esim. lääkärin kommunikointi vastasyntyneen kanssa äidin ollessa toipumassa keisarinleikkauksesta. Eveliina selvisi hyvin hassuista kysymyksistä: hän vastasi niihin asiallisesti, lyhyesti ja ystävällisesti. Itse olin tikahtua nauruun penkissä. Oudoista kysymyksistä riitti runsaasti riemua myös karonkan ohjelmanumeroissa: lääkärileikit olivat siellä paikallaan!
Väitöstilaisuuden aikana muistelin aikaa, jolloin Eveliina oli aloittamassa jatkotutkimusta. Jätettyään loistavan gradunsa hän tuli meille viikoksi lomalle. Sen viikon muistan yhtenä elämäni hauskimmista. Olimme muuttaneet muutamaa kuukautta aikaisemmin Luulajaan, ja olin äitiyslomalla Anttonin kanssa. Niinpä me yhdessä Eveliinan kanssa tutustuimme uuteen kotikaupunkiimme. Nautimme marraskuun ensilumesta Gammelstadissa. Kävelimme asuinalueemme Hertsön raittia kolme kertaa päivässä, koska Antton nukkui siihen aikaan puolen tunnin pätkissä. (Ja suostui nukkumaan vain silloin, kun hänet nukutettiin ulkona vaunuissa.) Teimme Eveliinan kanssa mielenkiintoisia kokkauksia herkkusienistä, shoppailimme Luulajan keskustassa ja keskustelimme varmaan 17 tuntia vuorokaudessa. Se oli luksusta yksinäiselle maahanmuuttaja-kotiäidille!
Seitsemän vuoden takaisella Luulajan reissulla Eveliina aloitti jo henkisen valmistautumisen väitöstilaisuuteen. Kävimme yhdellä kaupunkireissulla ihanassa vaateliikkeessä, jossa oli kauniita iltapukuja. Eveliina kokeili pukuja ja keskustelimme jo silloin, minkälaisen puvun hän haluaisi karonkkaansa. Eveliina löysi ihastuttavan vihreän iltapuvun, joka sopi mielestämme hänelle aivan täydellisesti. Yllättäen hän ei kuitenkaan uskaltanut vielä ostaa sitä karonkkaa varten, koska jatko-opinnot olivat vasta suunnitteluasteella. Niinpä päätimme ottaa vain kuvan muistoksi kauniista puvusta. Myyjän mielestä se ei kuitenkaan ollut hyvä idea; hän epäili meidän kopioivan laittomasti puvun mallin. Yritimme selittää huonolla ruotsillamme, miksi halusimme puvusta kuvan. Ja olimme aika noloina!
Eveliinalla oli karonkassa yllään sininen kaksiosainen iltapuku, joka oli kyllä Luulajan pukuakin kauniimpi. Tuore tohtori sädehti puolestaan enemmän kuin puvun thaisilkki. Markus ylistikin puheessaan, miten vaimo oli kuvankaunis jo 14-vuotiaana, mutta on siitä vain kaunistunut. Totta joka sana! Markus myös kertoi siitä, miten Eveliina oli silloin koulun ehdoton ykkönen myös koulumenestyksen puolella. Jotain supertehokkaasta väittelijästä kertoo se, että kollegat yliopistolta hämmästelivät hänen tehokkuuttaan. Väitöskirjan viimeistelyn ohella hän mm. järjesti suurta kansainvälistä konferenssia, puhumattakaan kaikista harrastuksista ja lukemattomista ystävyyssuhteista. Pidän itseäni suhteellisen tehokkaana ihmisenä, mutta hengästyn usein vain kuunnellessani Eveliinan viikko-ohjelmaa!
Eveliinan isä piti hauskan puheen, jossa kertoi muiston Eveliinan kouluajalta. Eveliinan kaksoisveli oli tullut koulusta ja sanonut, miten koulussa oli pitänyt kirjoittaa 4-6-sivuinen aine aiheesta "Kasvimaalla". Teemu oli kertonut, miten hän ei ollut millään keksinyt niin paljon kirjoittamista tuollaisesta aiheesta. Kohta paikalle oli tullut Eveliina. Hän oli puolestaan valitellut sitä, että ainekirjoituksessa oli saanut kirjoittaa "Kasvimaa-aiheesta" vain kuusi sivua. Hän kun ei ollut siinä vaiheessa päässyt vielä edes kasvimaalle! On aika helppo arvata, kummasta tuli DI ja kummasta FT.
Karonkassa oli todella mukava tavata hyvän ruoan äärellä vanhoja ystäviä opiskeluajoilta ja Riihimäen ajoilta. Päivä vakuutti myös siitä, kuinka suuri urakka väitöskirjan tekeminen on. Nostan hattua jokaiselle, joka siitä projektista selviää. Siinä vaaditaan lahjakkuuden ja älykkyyden lisäksi valtavasti kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä. Rouva Tohtori on kyllä ansainnut matkan Bangkokiin, jonka ylpeä siippa hänelle kustansi. Onnea vielä kerran, rakas ystäväni!
Elina
maanantaina, maaliskuuta 12, 2007
Uutta sarastaa
"Älä pelkää, vaikka tuuli pohjoinen
vesiä jäätää halki merten kiitäen.
Älä pelkää, vaikka sydän hiljainen
kipua kantaa, lohdutusta etsien.
Aika on suurten surujen mieltä liikuttaa,
aika vain vaiti odottaa.
Aika, kun sanat katoaa.
Aika on tuulten pihamme puita riepottaa,
aika, kun myrsky raivoaa.
Lopulta sateet taukoaa.
Ja uutta sarastaa.
Älä pelkää, vaikka kylmä pakkasyö,
pihamme routaan saa ja nurmen huurteeseen.
Älä pelkää, vaikka viima vasten lyö,
veneemme kyllä vastavirtaan taistelee.
Älä pelkää sillä toivo meillä on:
Jumalan rakkaus meitä täällä kuljettaa.
Älä pelkää, sillä mieli levoton
lopulta lohdutuksen sekä levon saa."
Make Perttilä
(Exit: Cecilia)
Kuljin ystäväni kanssa pimeää metsätietä syksyisenä perjantai-iltana. Pitkän koulupäivän jälkeen olimme reippaina tyttöinä kävelleet partiomajalle katsomaan leirillä olevia ystäviä. Ilta venyi pitkäksi ja kotimatkan alkaessa yllätyimme siitä, miten pimeää ulkona oli. Emme uskaltaneet lähteä metsän halki sitä reittiä pitkin, jota olimme päivänvalossa tulleet. Metsätiellä kulkeminenkin tuntui tarpeeksi kammottavalta pienen taskulampun valossa. Eteenpäin näki vain muutaman metrin, ympärillä synkkä metsä ja lukiolaistyttöjen mielikuvitus vilkkaimmillaan. Ei auttanut muuta kuin ottaa ystävää kädestä kiinni. Toinen meistä alkoi laulaa: Maankorvessa kulkevi lapsosen tie. Lapsuuden tutun virren ja ystävän saattelemana oli paljon turvallisempaa kulkea. Pelko väistyi ja tilalle tuli luottamus siitä, että emme ole yksin.
Nuori sarajevolainen poika kertoi kokemuksistaan 90-luvulla Sarajevossa. Sodan keskellä hän oli kokenut Jumalan huolenpitoa. Kirjeessään ystävälle hän kertoi, miten Jeesus antaa joka päivälle uuden vahvistavan sanan. Jeesus ei ollut kaukana, vaan hän oli lähellä kärsiviä lapsiaan. Jeesus oli läsnä hirvittävän ja käsittämättömän vihankin keskellä.
Keskitysleirillä oli kaoottinen tilanne. Vangit pelkäsivät ja olivat hyvin levottomia. Vartijat huomasivat tämän ja puuttuivat asiaan. He löivät vankeja ja ampuivat laukauksia. Tilanne meni yhä kaaottisemmaksi ja tuska täytti keskitysleirin osaston. Silloin yksi vangeista alkoi hiljaa mielessään toistaa Jeesuksen nimeä. Hän ei päästänyt ääntäkään eikä rukouksellaan herättänyt millään tavalla huomiota. Mutta silloin tapahtui ihme. Rauha laskeutui miehen rukouksen kautta vankien ja vartijoiden keskuuteen. Jeesuksen nimi oli vahvempi kuin pahan valta. Jeesuksen nimi oli väkevämpi kuin vartijoiden väkivalta. Jeesuksen nimi mursi pelon ja ahdistuksen.
Tällä viikolla kirkoissa luetaan tekstejä, joissa puhutaan siitä, miten Jeesus on pahan vallan voittaja. Raamatussa on monia kohtia, jotka lohduttavat meitä pelon keskellä. Psalmissa 23 meille vakuutetaan Jumalan huolenpidosta:"Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani. Sinä suojelet minua kädelläsi, johdatat paimensauvallasi."
Saamme epäilysten ja erilaisten elämänahdistusten keskellä luottaa siihen, että me emme ole yksin. Kastekäskyssä Jeesus lupaa, että hän on meidän kanssamme kaikki päivät maailman loppuun asti. Hän on valo, joka valaisee pimeytemme. Hän on tie, joka johdattaa meitä monien vaihtoehtojen ja valintojen keskellä. Hän on täydellinen rakkaus, joka karkottaa kaiken pelon.
Me voimme huokailla kiireen, ahdistuksen ja paineen keskellä keskitysleirin vangin tavoin Jeesuksen nimeä. Rukous muistuttaa meitä siitä, miten me emme ole ikinä yksin. Uutta sarastaa!
Elina
vesiä jäätää halki merten kiitäen.
Älä pelkää, vaikka sydän hiljainen
kipua kantaa, lohdutusta etsien.
Aika on suurten surujen mieltä liikuttaa,
aika vain vaiti odottaa.
Aika, kun sanat katoaa.
Aika on tuulten pihamme puita riepottaa,
aika, kun myrsky raivoaa.
Lopulta sateet taukoaa.
Ja uutta sarastaa.
Älä pelkää, vaikka kylmä pakkasyö,
pihamme routaan saa ja nurmen huurteeseen.
Älä pelkää, vaikka viima vasten lyö,
veneemme kyllä vastavirtaan taistelee.
Älä pelkää sillä toivo meillä on:
Jumalan rakkaus meitä täällä kuljettaa.
Älä pelkää, sillä mieli levoton
lopulta lohdutuksen sekä levon saa."
Make Perttilä
(Exit: Cecilia)
Kuljin ystäväni kanssa pimeää metsätietä syksyisenä perjantai-iltana. Pitkän koulupäivän jälkeen olimme reippaina tyttöinä kävelleet partiomajalle katsomaan leirillä olevia ystäviä. Ilta venyi pitkäksi ja kotimatkan alkaessa yllätyimme siitä, miten pimeää ulkona oli. Emme uskaltaneet lähteä metsän halki sitä reittiä pitkin, jota olimme päivänvalossa tulleet. Metsätiellä kulkeminenkin tuntui tarpeeksi kammottavalta pienen taskulampun valossa. Eteenpäin näki vain muutaman metrin, ympärillä synkkä metsä ja lukiolaistyttöjen mielikuvitus vilkkaimmillaan. Ei auttanut muuta kuin ottaa ystävää kädestä kiinni. Toinen meistä alkoi laulaa: Maankorvessa kulkevi lapsosen tie. Lapsuuden tutun virren ja ystävän saattelemana oli paljon turvallisempaa kulkea. Pelko väistyi ja tilalle tuli luottamus siitä, että emme ole yksin.
Nuori sarajevolainen poika kertoi kokemuksistaan 90-luvulla Sarajevossa. Sodan keskellä hän oli kokenut Jumalan huolenpitoa. Kirjeessään ystävälle hän kertoi, miten Jeesus antaa joka päivälle uuden vahvistavan sanan. Jeesus ei ollut kaukana, vaan hän oli lähellä kärsiviä lapsiaan. Jeesus oli läsnä hirvittävän ja käsittämättömän vihankin keskellä.
Keskitysleirillä oli kaoottinen tilanne. Vangit pelkäsivät ja olivat hyvin levottomia. Vartijat huomasivat tämän ja puuttuivat asiaan. He löivät vankeja ja ampuivat laukauksia. Tilanne meni yhä kaaottisemmaksi ja tuska täytti keskitysleirin osaston. Silloin yksi vangeista alkoi hiljaa mielessään toistaa Jeesuksen nimeä. Hän ei päästänyt ääntäkään eikä rukouksellaan herättänyt millään tavalla huomiota. Mutta silloin tapahtui ihme. Rauha laskeutui miehen rukouksen kautta vankien ja vartijoiden keskuuteen. Jeesuksen nimi oli vahvempi kuin pahan valta. Jeesuksen nimi oli väkevämpi kuin vartijoiden väkivalta. Jeesuksen nimi mursi pelon ja ahdistuksen.
Tällä viikolla kirkoissa luetaan tekstejä, joissa puhutaan siitä, miten Jeesus on pahan vallan voittaja. Raamatussa on monia kohtia, jotka lohduttavat meitä pelon keskellä. Psalmissa 23 meille vakuutetaan Jumalan huolenpidosta:"Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani. Sinä suojelet minua kädelläsi, johdatat paimensauvallasi."
Saamme epäilysten ja erilaisten elämänahdistusten keskellä luottaa siihen, että me emme ole yksin. Kastekäskyssä Jeesus lupaa, että hän on meidän kanssamme kaikki päivät maailman loppuun asti. Hän on valo, joka valaisee pimeytemme. Hän on tie, joka johdattaa meitä monien vaihtoehtojen ja valintojen keskellä. Hän on täydellinen rakkaus, joka karkottaa kaiken pelon.
Me voimme huokailla kiireen, ahdistuksen ja paineen keskellä keskitysleirin vangin tavoin Jeesuksen nimeä. Rukous muistuttaa meitä siitä, miten me emme ole ikinä yksin. Uutta sarastaa!
Elina
tiistaina, maaliskuuta 06, 2007
Ämmi ja Mikael, suvun nopsajalkaiset
Minulla oli lapsuudessani vanhat isovanhemmat. Toisen papan satavuotispäivää juhlittiin ollessani seitsemännellä luokalla. Pappa tosin oli jo maannut haudassa hyvän tovin, minkä vuoksi en ehtinyt nähdä häntä ollenkaan. Mummo, ämmi ja toinen pappa olivat vanhanajan ikä-ihmisiä, joiden elämäntahti oli hyvin verkkainen. Sieluni silmin näen mummon ja papan keinumassa keskellä pirttiä kiikkustuolissa Aavasaksalla ja Pellossa. Ämmillä ei ollut aikaa istuskeluun papan eläessä. Kun papan käsi vain vähän heilahti, ämmi haki ripeästi lisää kahvia. Palvelu pelasi! Kyllä mahtaisi olla ämmi kauhuissaan, jos tietäisi, kuinka kauaksi omena on puusta pudonnut.
Viime aikoina olen ollut todella kiitollinen ja onnellinen siitä, että lapsillani on nuorekkaat ja hyväkuntoiset isovanhemmat. Mummu jaksaa istua koko päivän bussissa ja junissa tullakseen hoitamaan lapsiamme aina tarvittaessa Sysmästä Vaasaan. Silloin tämä perhe saa luksusta. Lapset palaavat koulusta ja päiväkodista pullan tai sämpylän tuoksuun, Vesa saa nauttia lapsuuden lihapadoista ja itse saan iloisin mielin viettää laatuaikaa lasten kanssa, koska mummu on vierailuillaan keittiömme sydän. Järvenpäähän muutto tuntuu mukavalta siinäkin mielessä, että Sysmään voi mennä vaikka vapaapäivänä keräämään marjoja, tekemään vaarin kanssa puita tai nauttimaan mummun täysihoidosta.
Pellon lomat ovat lapsille huippuelämyksiä, koska Pellolandian ympäristössä on mahtava porukka samanikäisiä lapsia. Tälläkin hiihtolomalla yli kymmenen lasta nautti yhdessäolosta Korteniemen päässä. Mummin tekemä hervoton lättykasa sujahti nopeasti nälkäisten ulkoilijoiden pieniin mahoihin, kun taas papan suunnitteleman Pellolandian liukumäki on aina yhtä suosittu.
Pellon erikoisuus on siinä, että vieraatkin otetaan mukaan kaikkeen toimintaan. Niinpä Aune-lastenohjaaja kutsui Lauran päiväkerhoon kahdelle kokoontumiskerralle, ja sosiaalinen neitimme löysi taas uusia kavereita. Heidän kanssaan oli mukavaa olla myös viikonloppuleirillä, jossa lapsemme ovat jo kanta-asiakkaita. Ehtipä Antton Pelkosen poikien kutsumana osallistua myös Ponnen urheilukouluun, jossa oli ollut niin hauskaa.
Torstai-illan kruunasi Ponnen karkkihiihdot, johon kaikki perheemme lapset osallistuivat. Antton oli todella ylpeä ensimmäisestä kullastaan. Laura oli tyytyväinen hopeaansa, vaikka palkinnoksi saadut karkit taisivat tuntua hopeaakin mukavammalta. Suurin yllättäjä oli kuitenkin Mikael, joka selvisi sadan metrin matkastaan loistavasti tuloksena viides ja samalla viimeinen sija P4-sarjassa viiden minuutin ajalla; voittajalla aikaa hurahti reilu minuutti.
Upeaksi Mikaelin saavutuksen teki hieman heikko harjoittelu: hän oli kisassa suksien päällä neljännen kerran elämässään. Ennen lähtöä hän oli sylissäni sukset jalassa puoli tuntia. Aina kun yritin laittaa hänet ladulle, alkoi hän vinkua: "Syliin!" Pelkosen Mari lohdutti minua, että aika moni hiihtäjä on saapunut vuosien varrella maaliin äidin kainalossa. Ajatus lohdutti!
Mikael kuitenkin skarppasi kovasti lähtöviivalle päästyään. Ensin hän ajatteli suoriutua matkasta ilman sauvoja, mutta muutti mieltään nähdessään muiden kilpailijoiden hiihtävän sauvat käsissään. Mikael lähti selvästi tekemään omaa suoritustaan ja onnistui vauhdinjaossaan mainiosti. Kuopuksemme, kisojen nuorin, eteni ladulla varmasti ja rauhallisesti. Matkaa siivitti iloinen lauleskelu. Ei yhtään kaatumista tai kompurointia, valitusta tai vaivaa. Kannustin pientä hiihtäjää matkalla muistuttamalla karkkihiihtojen palkinnosta: Hyvä Miksu! Karkkia! Karkkia! Sillä oli ehkä merkitystä, koska heti maaliviivan ylitettyämme iloinen hiihytäjä alkoi kysellä karkkien perään. Ne saatiin vasta palkintojenjaossa, mutta lämmin mehu ja pulla maistui rankan suorituksen jälkeen. Olemme hyvin ylpeitä pojastamme!
Elina
Viime aikoina olen ollut todella kiitollinen ja onnellinen siitä, että lapsillani on nuorekkaat ja hyväkuntoiset isovanhemmat. Mummu jaksaa istua koko päivän bussissa ja junissa tullakseen hoitamaan lapsiamme aina tarvittaessa Sysmästä Vaasaan. Silloin tämä perhe saa luksusta. Lapset palaavat koulusta ja päiväkodista pullan tai sämpylän tuoksuun, Vesa saa nauttia lapsuuden lihapadoista ja itse saan iloisin mielin viettää laatuaikaa lasten kanssa, koska mummu on vierailuillaan keittiömme sydän. Järvenpäähän muutto tuntuu mukavalta siinäkin mielessä, että Sysmään voi mennä vaikka vapaapäivänä keräämään marjoja, tekemään vaarin kanssa puita tai nauttimaan mummun täysihoidosta.
Pellon lomat ovat lapsille huippuelämyksiä, koska Pellolandian ympäristössä on mahtava porukka samanikäisiä lapsia. Tälläkin hiihtolomalla yli kymmenen lasta nautti yhdessäolosta Korteniemen päässä. Mummin tekemä hervoton lättykasa sujahti nopeasti nälkäisten ulkoilijoiden pieniin mahoihin, kun taas papan suunnitteleman Pellolandian liukumäki on aina yhtä suosittu.
Pellon erikoisuus on siinä, että vieraatkin otetaan mukaan kaikkeen toimintaan. Niinpä Aune-lastenohjaaja kutsui Lauran päiväkerhoon kahdelle kokoontumiskerralle, ja sosiaalinen neitimme löysi taas uusia kavereita. Heidän kanssaan oli mukavaa olla myös viikonloppuleirillä, jossa lapsemme ovat jo kanta-asiakkaita. Ehtipä Antton Pelkosen poikien kutsumana osallistua myös Ponnen urheilukouluun, jossa oli ollut niin hauskaa.
Torstai-illan kruunasi Ponnen karkkihiihdot, johon kaikki perheemme lapset osallistuivat. Antton oli todella ylpeä ensimmäisestä kullastaan. Laura oli tyytyväinen hopeaansa, vaikka palkinnoksi saadut karkit taisivat tuntua hopeaakin mukavammalta. Suurin yllättäjä oli kuitenkin Mikael, joka selvisi sadan metrin matkastaan loistavasti tuloksena viides ja samalla viimeinen sija P4-sarjassa viiden minuutin ajalla; voittajalla aikaa hurahti reilu minuutti.
Upeaksi Mikaelin saavutuksen teki hieman heikko harjoittelu: hän oli kisassa suksien päällä neljännen kerran elämässään. Ennen lähtöä hän oli sylissäni sukset jalassa puoli tuntia. Aina kun yritin laittaa hänet ladulle, alkoi hän vinkua: "Syliin!" Pelkosen Mari lohdutti minua, että aika moni hiihtäjä on saapunut vuosien varrella maaliin äidin kainalossa. Ajatus lohdutti!
Mikael kuitenkin skarppasi kovasti lähtöviivalle päästyään. Ensin hän ajatteli suoriutua matkasta ilman sauvoja, mutta muutti mieltään nähdessään muiden kilpailijoiden hiihtävän sauvat käsissään. Mikael lähti selvästi tekemään omaa suoritustaan ja onnistui vauhdinjaossaan mainiosti. Kuopuksemme, kisojen nuorin, eteni ladulla varmasti ja rauhallisesti. Matkaa siivitti iloinen lauleskelu. Ei yhtään kaatumista tai kompurointia, valitusta tai vaivaa. Kannustin pientä hiihtäjää matkalla muistuttamalla karkkihiihtojen palkinnosta: Hyvä Miksu! Karkkia! Karkkia! Sillä oli ehkä merkitystä, koska heti maaliviivan ylitettyämme iloinen hiihytäjä alkoi kysellä karkkien perään. Ne saatiin vasta palkintojenjaossa, mutta lämmin mehu ja pulla maistui rankan suorituksen jälkeen. Olemme hyvin ylpeitä pojastamme!
Elina
maanantaina, maaliskuuta 05, 2007
Buddha vai risti?
Selasin Pirkkaa. Sisustusvinkkien keskellä oli somasti Buddhan-patsaita. Harvoin olen sistusvinkeissä nähnyt ristejä. Saman ilmiön olen huomannut kastekodeissa. Yhä useammassa kodissa on Buddhan patsaita muiden koriste-esineiden joukossa. Kristillisiin symbooleihin olen törmännyt suomalaisissa kodeissa melko harvoin. Ilahdun aina yhtä paljon, jos näen seinällä ristin, huoneentaulun, iltarukoustaulun tai muun kristinuskosta kertovan esineen.
Seurakuntien ja kokonaiskirkon mainonnassakin kartetaan usein vahvoja kristillisiä symboleja. Miksi? Eikö ole tärkeää, että seurakunta uskaltaa profiloitua selkeästi kristilliseksi myös tiedotuksessaan? Sehän ei suinkaan tarkoita sitä, että mainosten ja ilmoitusten pitäisi olla huonoja, vanhanaikaisia tai tylsiä. Työtoverini Maarian kanssa olemme päivitelleet sitä, miten liian usein nykyään lapsi- ja vanhustyöstä tulee yleisuskonnollista enkeliuskoa. Jos Jeesus unohtuu, mitä jää jäljelle. Onneksi Vaasassa ei ole näin!
Kirja-alen aikaan olen huomannut toisen mielenkiintoisen ilmiön kristillisessä maassamme. Tavallisten kirjakauppojen luetteloissa uskonnollisten kirjojen joukosta saa suurennuslasilla etsiä kristillisiä kirjoja. Ovatko ne niin suosittuja, etteivät riitä alemyyntiin? Epäilen. Enemmänkin maallemme tyypillisesti ne on "kahden regimentin opin" mukaisesti eristetty kristillisiin kirjakauppoihin, jonne tavalliset seurakuntalaiset eivät kovinkaan usein eksy, vaikka ne ovat pullollaan toinen toistaan ihanampia teoksia. Ne poikkeavat myös hengeltään normaaleista kaupoista leppoisalla ja kiireettömällä tunnelmallaan. Vaasan putiikissa saamme yleensä Vesan kanssa rauhassa tutkia uutuuksia, kun tädit leikittävät lapsia. Samanlaista palvelua ei oikein muualta löydy!
Jotta paasaukseni olisi mahdollisimman kriittinen, otan vielä kolmannen esimerkin. Lainasin isältäni kasan kirjoja. Niiden joukossa oli Wilfrid Stinissenin "Kristillinen syvämietiskely". Luulajassa ollessamme paikallinen sairaalapappi piti kyseisestä aiheesta kursseja, jotka vetosivat etenkin keski-ikäisiin naisiin. Suomessakin retriitti-kurssit ovat tulleet koko ajan suositummaksi. Kuitenkin suuri osa kansasta ei tiedä, että on olemassa retriittejä tai kristillistä syvämietiskelyä. Mantrat, feng shui sekä maan, tulen, veden ja ilman kumartaminen ovat nykysuomalaisille paljon tutumpia naistenlehtien sivuilta tai kansalaisopistojen kursseilta. Puhumattakaan aroma therapy -suihkusaippuasta, jonka sisäinen ja ulkoinen nautiskelu ei luonut lupauksistaan huolimatta rauhoittavaa auraa 1-vuotiaan kuopuksemme elämään.
En usko ihmisten tuomitsemiseen enkä todellakaan harrasta sitä tavallisten seurakuntalaisten kohtaamisissa. Sen sijaan seurakuntien työntekijät ja aktiiviseurakuntalaiset voisivat olla mielestäni rohkeampia kristillisyyden esiintuomisessa. Meillä on maailman hienoin sanoma rakastavasta ja armahtavasta Jumalasta. Meidän ei tarvitse feng shuin opein karkottaa pahoja henkiä tai selviytyä takertuvista ihmissuhteista. Me voimme jättää kaiken rukouksessa Jumalalle. Hänellä on aikaa kuunnella meidän huoliamme ja hän voi uudistaa sydämiämme. Mantran sijasta voimme hokea Jeesus-rukousta hengityksen tahdissa "Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä" tai toistaa Jeesus-sanaa. Kokemuksesta voin sanoa, että se voi jäädä niin sanotusti päälle. Lapset valittavat välillä autossa: "Äiti, miksi sä taas rukoilet?" Riitta-lähetyssihteerin kanssa olemme opettaneet Vaasan päiväkodeissa Japanista kertoessamme, että amuletteja enemmän liikenteessä luo turvaa heijastimen lisäksi rakastava Taivaan Isä. Sitä ainakin tämä kuski tarvitsee!
Elina
Seurakuntien ja kokonaiskirkon mainonnassakin kartetaan usein vahvoja kristillisiä symboleja. Miksi? Eikö ole tärkeää, että seurakunta uskaltaa profiloitua selkeästi kristilliseksi myös tiedotuksessaan? Sehän ei suinkaan tarkoita sitä, että mainosten ja ilmoitusten pitäisi olla huonoja, vanhanaikaisia tai tylsiä. Työtoverini Maarian kanssa olemme päivitelleet sitä, miten liian usein nykyään lapsi- ja vanhustyöstä tulee yleisuskonnollista enkeliuskoa. Jos Jeesus unohtuu, mitä jää jäljelle. Onneksi Vaasassa ei ole näin!
Kirja-alen aikaan olen huomannut toisen mielenkiintoisen ilmiön kristillisessä maassamme. Tavallisten kirjakauppojen luetteloissa uskonnollisten kirjojen joukosta saa suurennuslasilla etsiä kristillisiä kirjoja. Ovatko ne niin suosittuja, etteivät riitä alemyyntiin? Epäilen. Enemmänkin maallemme tyypillisesti ne on "kahden regimentin opin" mukaisesti eristetty kristillisiin kirjakauppoihin, jonne tavalliset seurakuntalaiset eivät kovinkaan usein eksy, vaikka ne ovat pullollaan toinen toistaan ihanampia teoksia. Ne poikkeavat myös hengeltään normaaleista kaupoista leppoisalla ja kiireettömällä tunnelmallaan. Vaasan putiikissa saamme yleensä Vesan kanssa rauhassa tutkia uutuuksia, kun tädit leikittävät lapsia. Samanlaista palvelua ei oikein muualta löydy!
Jotta paasaukseni olisi mahdollisimman kriittinen, otan vielä kolmannen esimerkin. Lainasin isältäni kasan kirjoja. Niiden joukossa oli Wilfrid Stinissenin "Kristillinen syvämietiskely". Luulajassa ollessamme paikallinen sairaalapappi piti kyseisestä aiheesta kursseja, jotka vetosivat etenkin keski-ikäisiin naisiin. Suomessakin retriitti-kurssit ovat tulleet koko ajan suositummaksi. Kuitenkin suuri osa kansasta ei tiedä, että on olemassa retriittejä tai kristillistä syvämietiskelyä. Mantrat, feng shui sekä maan, tulen, veden ja ilman kumartaminen ovat nykysuomalaisille paljon tutumpia naistenlehtien sivuilta tai kansalaisopistojen kursseilta. Puhumattakaan aroma therapy -suihkusaippuasta, jonka sisäinen ja ulkoinen nautiskelu ei luonut lupauksistaan huolimatta rauhoittavaa auraa 1-vuotiaan kuopuksemme elämään.
En usko ihmisten tuomitsemiseen enkä todellakaan harrasta sitä tavallisten seurakuntalaisten kohtaamisissa. Sen sijaan seurakuntien työntekijät ja aktiiviseurakuntalaiset voisivat olla mielestäni rohkeampia kristillisyyden esiintuomisessa. Meillä on maailman hienoin sanoma rakastavasta ja armahtavasta Jumalasta. Meidän ei tarvitse feng shuin opein karkottaa pahoja henkiä tai selviytyä takertuvista ihmissuhteista. Me voimme jättää kaiken rukouksessa Jumalalle. Hänellä on aikaa kuunnella meidän huoliamme ja hän voi uudistaa sydämiämme. Mantran sijasta voimme hokea Jeesus-rukousta hengityksen tahdissa "Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä" tai toistaa Jeesus-sanaa. Kokemuksesta voin sanoa, että se voi jäädä niin sanotusti päälle. Lapset valittavat välillä autossa: "Äiti, miksi sä taas rukoilet?" Riitta-lähetyssihteerin kanssa olemme opettaneet Vaasan päiväkodeissa Japanista kertoessamme, että amuletteja enemmän liikenteessä luo turvaa heijastimen lisäksi rakastava Taivaan Isä. Sitä ainakin tämä kuski tarvitsee!
Elina
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
