Blogin pitäminen on melko uskaliasta. Väsyneenä, riehaantuneena tai tympiintyneenä kirjoitetut tekstit lähtevät suoraan maailmalle. Kotisivumme alkuaikoina olin vielä melko varovainen: Vesa tarkasti uskollisesti jokaisen tekstini ennen kuin uskalsin painaa nappulaa "julkaise". Kokemuksen karttuessa minusta on tullut paljon rohkeampi, välillä liiankin rohkea. Muutamien blogitekstien kirjoittamista olen katunut syvästi. Olen pyytänyt anteeksi niiltä ihmisiltä, joita olen loukannut tahtomattani. Luulen kuitenkin, että olen voinut sanoillani aiheuttaa haavoja, joista on jäänyt toisten sydämiin arpia.
Tänään hätkähdin, kun eräs tapaamani seurakuntalainen ilmoitti lukeneensa blogiani. Päässäni alkoi surista ja aloin miettiä, mitä kauheuksia olen viime aikoina kirjoitellut :). Toisaalta totesin tapaamalleni seurakuntalaiselle olevamme tasoissa. Edustan pappina aika uteliasta sorttia. Erilaisissa keskusteluissa kyselen ihmisten asioita hyvin avoimesti. Sen vuoksi onkin ihan reilua, että pyrin olemaan yhtä avoin omista asioistani. Minulla ei ole mitää tarvetta pitää hienoja kulisseja, päinvastoin. Välillä annan itsestäni blogissa ja keskusteluissakin tietoisesti paljon "blondimman" kuvan kuin oikeasti olenkaan. Haluan osoittaa, että papitkin voivat olla avoimia, hauskoja ja vähän hassuja, ja kuitenkin tosissaan Jumalan asialla.
Seuraan myös toisten blogeja. Niitä lukiessani olen tajunnut sen, kuinka paljastan itseäni todella paljon kirjoitusteni kautta. Olen tullut kuitenkin siihen tulokseen, ettei se haittaa mitään. Saan olla vapaasti tällainen kuin olen. Silloin kun mokaan, pyydän anteeksi ja yritän tehdä parannuksen. Sitä on mielestäni kristityn elämä!
Et voi olla onnellinen,
jos et ole oma itsesi.
Mutta kun olet,
Jumalakin hymyilee.
Mitä enemmän
aavistan Jeesuksesta,
sitä enemmän
uskallan tutustua itseeni
ja vapautua.
Leena Lehtinen:Ilonhippuja
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
8 kommenttia:
On valtavan hienoa, että pidät blogia omalla persoonallasi.
Blogi avaa papin roolia ja kirkon maailmaa niillekin, jotka eivät syystä tai toisesta osallistu sen toimintoihin aktiivisesti. Erityisen hyvänä pidän naisnäkökulmaa, arjen näkökulmaa sekä feminististä (!) viisautta, jota useissa kirjoituksissasi on.
Tottakai blogi voi koskettaa ja ärsyttääkin. Itsesuojelun vuoksi blogin julkisuus on tietysti hyvä tiedostaa. Mutta kai julkisuus on myös sen tavoite. Ja kuka nyt haluaisi lukea blogia, josta puuttuisi ihminen?
kyky esittää kysymyksiä ja tarvittaessa paljastaa myös tietämättömyytensä on varmasti parempi strategia kuin panssaroituminen älyllisen kikkailun taakse. ”Blondius”, kuten sen käsitän, ei ole älyllistä laiskuutta vaan sosiaalista taitavuutta. Olen huomannut, että se avaa usein monia lukkoja ja näin palvelee koko yhteisöä.
Kiitos blogista!
On mukavaa lukea nuoren naisen, äidin ja papin elämän kulusta. Sinun lapsesi ovat vielä niin pieniä, että he eivät kyseenalaista sitä, että äiti kertoo heidänkin elämästään blogissaan.
Opri
Kiitos rohkaisevista kommenteista Anna ja Opri! Ne innostavat minua taas kirjoittamaan uusia tekstejä. Lapsemme ovat tosíaan vielä siinä iässä, että he ovat enemmänkin ylpeitä kuin vaivaantuneita esiintymisestään blogissani. Täytyy ottaa siitä nyt ilo irti, muutaman vuoden päästä on jo varmasti toisin...
Aloin pohtia kysymystä lasten oikeudesta yksityisyyteen. Onkohan siitä jotain virallista määritelmää, tyyliin lakipykälää?
Joissain blogeissa on vähän hirvittänyt se, että ihmiset laittavat lastensa kuvia nettiin, niistä kun ei koskaan tiedä, mihin ne päätyvät. Anonyymistikin kirjoittavat blogistit paljastavat itsestään paljon, Suomen kokoisessa maassa olisi suht helppoa jäljittää blogien pitäjiä, jos haluaisi. Tosi tarkkana noiden juttujen kanssa saa kyllä olla, mitä paljastaa itsestään tai läheisistään ja missä.
Joo, tarkkana saa olla! Välillä olen käynyt muokkaamassa tekstejäni heti julkaisun jälkeen, kun Vesa on ollut sitä mieltä, että olen kertonut liikaa lapsistamme. Olemme myös tietoisesti Järvenpäähän muuton jälkeen laittaneet kaikki uudet perhekuvat salasanan taakse. Salasana on helppo antaa niille ihmisille, jotka sitä pyytävät.
Työasioista kirjoittaminen on myös hyvin kyseenalaista. Mietin aina hyvin tarkasti, mitä kirjoitan työhön liittyen, koska eri ihmiset reagoivat hyvin eri tavoilla. Asiat kääntyvät helposti päälaelleen! Vaarallista hommaa tämä bloggaaminen, mutta myös tosi antoisaa!
Itse en kirjoita omalla nimellä, vielä ainakaan. Kirjoittaminen on itselleni tasapainoilua kätkemisen/paljastamisen välissä jonkinlaisen itsesuojelun nimissä.
Meilläkin lapset pieniä eikä ole edes tullut mieleen miten tulevat suhtautumaan joutumisestaan blogiin.
Tännekin vielä kommentoin. Sitten se riittää, tällä kertaa.
Minusta analysoit blogikirjoittelusi hyvin. Et ole ollut "liian rohkea", tai en sitten ole sellaisessa vaiheessa osunut sivuillesi, ennen kuin olet tekstiä poistanut...
Toistelen vielä kerran jo monesti ennen sanomaani: Juuri tällaista blogia tarvitaan kertomaan yhä uudestaan ja uudestaan, että seurakunnan työntekijät elävät samassa maailmassa kuin muutkin. On hyvä myös avata työn sisältöä.
Eikä uskossakaan ole mitään hävettävää...
Blogimaailmassa oppii ymmärtämään ja käyttämään tavallisen elämän kieltä, sitä, mitä pappikin työssäänkin tarvitsee.
miksi ei:)
Lähetä kommentti