Sukat täynnä suloisia muistoja

Tasan 17 vuotta sitten olin elämäni ensimmäisillä oikeilla treffeillä. Viikkoa aikaisemmin olin viettänyt itsenäisyyspäivää Deviksen iltapukujuhlissa, jossa eräs komea nuorimies tunkeutui istumaan minua vastapäätä. Illan aikana koko pöytäseurueelle tuli harvinaisen selväksi, mitä hänellä oli mielessä. Siitä huolimatta hän ei uskaltanut kysyä opiskelija-asuntolani puhelinnumeroa; kännykkää en luonnollisestikaan vielä omistanut.

Juhlien jälkeisellä viikolla tapasimme välillä "sattumalta" ja välillä sovitusti, mutta aina suuremmalla porukalla. Homma ei edennyt, koska aina joku jäi seuraamme, vaikka pari ystävääni tekivät kaikkensa, että saisimme olla kahdestaan. Loppujen lopuksi viikon päästä juhlista pääsimme TYT:n puurojuhlista luokseni jatkoille ihan kahdestaan. Seuraavalle päivälle saimme sitten sovittua ensimmäiset treffit.

Treffien ajankohta oli harvinaisen huono: olin lähdössä samana iltana junalla Pelloon kuukauden mittaisen joululoman ajaksi. Lähtöä olin jo siirtänyt tuon komean nuorenmiehen vuoksi, vaikka olisin päässyt äitini sijaiseksi lukioon muutamaksi päiväksi. Äiti ymmärsi hyvin, etten voinut poistua paikkakunnalta ennen kuin tulisi selväksi, oliko suhteellamme tulevaisuutta.

Ensimmäisillä oikeilla treffeillä päätimme sitten virallisesti seurustelun aloittamisesta. Tuore poikaystäväni kävi minut saattelemassa pohjoisen junalle. Joululoman sain vastailla kysymyksiin siitä, millainen seurustelukaverini on. Se oli hieman hankalaa, koska perustiedoissani oli aika suuria aukkoja. Yksien oikeiden treffien ja viiden muun tapaamisen jälkeen en ollut kovinkaan hyvin selvillä kaikista poikaystävääni liittyvistä asioista. Siitä huolimatta en tietenkään malttanut olla kertomatta kaikille, että olen löytänyt Hesasta poikaystävän.

Olin tietysti todella ihastunut ja kaipasin suunnattomasti poikaystävääni. Veljelleni olin kuulemma jo joululomalla sanonut, että voisin vaikka mennä naimisiin tämän miehen kanssa. Ikäväni ja suruni purin sukkien kutomiseen rakkaalleni, koska siihen aikaan ei voinut chattailla eikä puhua kätevästi kännykällä eikä lähetellä edes sähköpostia lapsuudenkodeissamme. Soittelimme jonkin verran, mutta se oli aika hankalaa, kun väkeä pörräsi molemmissa taloissa niin paljon. Sukkien kutominen ja päivälliskutsujen suunnittelu tammikuulle pitivät mieleni valoisana ikävästä huolimatta. Tietysti minulla olisi myös mukavaa perheeni ja ystävieni parissa ikävästä huolimatta.

Sukkien kutominen oli hieman haastavaa siinä mielessä, etten tiennyt poikaystäväni kengännumeroa. Halusin antaa lahjan yllättyksenä enkä sen vuoksi kysynyt mitään. Koska hän oli vähän pidempi kuin veljeni, päättelin loogisesti jalankin olevan samassa suhteessa isompi. Mittailin sukkia veljilläni ja tein niistä sitten jonkin verran isommat. Hienot sukat niistä kyllä tuli; selvästikin rakkaudella kudotut!

Tammikuussa tavatessamme ensimmäisen kerran järjestin meille hienot päivälliset ja annoin rakkaudella tehdyn lahjan. Poikaystäväni arvosti kovasti vaivannäköäni ja piti sukkiani hienoina. Ainoa ongelma oli vain se, että ne olivat aivan liian suuret. Pituus ei korreloinutkaan kengännumeron kanssa. Niitä ei voinut käyttää esim. talvikenkien kanssa. En tiedä, päätyivätkö ne komeron perälle vai pääsivätkö kotikäyttöön.

Muutama viikko sitten katsoin, mitkä sukat Miehellä oli oikein jalassaan. Kiljahdin innostuksesta tajutessani, että ne olivat NE villasukat. Tutkin niitä tarkasti ja ihailin, miten tasaista jälkeä olin tehnyt. Jostain kumman syystä ne eivät enää edes näyttäneet liian suurilta. Niistä oli tullut seitsemässätoista vuodessa Miehelle sopivat. Kannatti sittenkin kutoa!

PS.En ole muuten tainnut niiden sukkien jälkeen kutoa yhtään sukkaparia enkä kyllä mitään muutakaan. Ehkä sitten taas mummina innostun!

Valoa pimeyteen!!!

Nyt on menossa rankka viikko, vaikka myös monella tavalla mukava. Pimeys, sade, liukkaus, väsyneet lapset, jokailtaiset menot, joulukirjeiden lähettämiset, pienet työtehtävät, Miehen pitkät työpäivät, lasten kuskaamiset yms. ovat vieneet vähän hyvä tuultani. En päässyt tänään Lucia-juhlaan Esikoisen pianokonsertin vuoksi, mutta luin sen sijaan Pikkuherralle ihanan Tuula Korolaisen kirjan "Lyhtykujan Lucia". Lukiessani mieleeni tuli vanha nukketeatterikäsikirjoitukseni, jonka olen tehnyt jonain synkkänä joulunalusaikana ehkä koulukirkkoon. Kertomuksessa sivutaan myös Lucia-teemaa. Toivottavasti se voisi tuoda iloa ja valoa ainakin jonkin lukijani sydämeen!

PS. Tekniset asetukset ovat päin seiniä, mutta yrittäkää ymmärtää kiireistä ja epäteknistä blogistia :).

Joonas: Kansa, joka pimeässä vaeltaa...
Mummo: Mitä sinä Joonas täällä yksin luet?Joonas: Harjoittelen koulun joulukirkkoa varten. Opettaja pyysi minua raamatuntekstin lukijaksi.

Mummo: Sepäs on hienoa! Kai mummokin saa tulla kirkkoon kuuntelemaan, vai?

Joonas: Joo, tule vaan. Mutta älä ainakaan aivan etupenkkiin. Muuten mua alkaa naurattaa. Kuuntele nyt mummo, miltä tämä kuulostaa. "Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon. Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus. Sillä lapsi on meille syntynyt, poika on annettu meille..."

Mummo: No, se sopii kyllä hyvin ainakin tähän syksyyn. Kohta jo toinen adventti ja vettä vain sataa. Ja on niin pimeää, niin pimeää. En kyllä muista, koska olisi ollut näin pimeä syksy, vaikka 82 syksyä olen jo nähnyt. Niin synkkää, ettei edes huvita ulos mennä. Onneksi nyt on vähän tullut valoa, kun on joulukyntteliköt ikkunoilla.

Joonas: Niin ja joulukuusissa on kaupungilla valot. Ja tähtiä ikkunoilla. Mutta mummo, mä en oikein ymmärrä, mistä tässä oikein puhutaan.

Mummo: Pappi kertoi kerran kirkossa, että tämä raamatunteksti on ennustus Jeesuksen syntymästä. Israelilaiset ymmärsivät sen niin, että syntyy suuri kuningas. Jesaja kirjoitti sen paljon ennen Jeesuksen syntymää, muistaakseni 700 vuotta ennen Jeesuksen syntymää. Ja siitä lähtien he odottivat kovasti suurta kuningasta.

Joonas: Mutta mikä se valo sitten oikein on? Tarkoitetaanko sillä sitä tähteä, joka johdatti tietäjät Jeesus-vauvan luokse?

Mummo: En oikein tiedä, ehkä. Tai sitten se tarkoittaa sitä, että se kuningas tuo valon maailmaan.

Joonas: Kuulostaa kyllä aika hassulta. Miten joku kuningas voisi tuoda valon maailmaan? Eihän nyt ihminen ole mikään kynttilä tai tähti tai taskulamppu.

Mummo: Etkö muista Raamatusta, että Jeesus itse kutsui itseään valoksi? Muistan, kun sinunkin kastejuhlassasi pappi antoi kastekynttilän isällesi sanoen: Jeesus sanoo: "Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo."

Joonas: Ihan pimeää, sanon mä.

Mummo: Ei ollenkaan. Raamatussa pimeys tarkoittaa kaikkea pahaa, kurjaa, synkkää ja pelottavaa. Jumala rakasti kaikkia ihmisiä niin paljon, että hän tahtoi auttaa ihmisiä. Jeesus syntyi maailmaan tuomaan ihmisten elämään valoa ja iloa ja rakkautta. Ja sen vuoksi joulu on tällainen iloinen ja valoisa juhla.

Joonas: No, en mä tiedä, onko se joulu aina niin iloinen juhla. Meidän äiti on ainakin koko ajan niin pahalla tuulella. Se vain siivoaa ja siivoaa ja siivoaa ja sitten leipoo ja leipoo ja juoksee kaupoissa ja sitten se vaan valittaa mulle ja pikkusiskolle, että me sotketaan. Ja isän pitää olla koko ajan töissä, että kaikki ihmiset ehtii käydä kaupassa.

Mummo: Niin, se on kyllä kurjaa. Mutta onneksi mummolla on aikaa olla sinun kanssasi Joonas. Ehkä me voisimme tehdä yhdessä jotakin auttaaksemme sinun äitiäsi ja isääsi. Tiedätkö, että Jeesus ei pelkästään sanonut itse olevansa maailman valo. Kerran hän sanoi opetuslapsilleen: "Te olette maailman valo." Se tarkoittaa sitä, että me voimme auttaa Jeesusta valon levittämisessä. Meidän tehtävämme on tehdä kaikkia hyviä asioita toisille ihmisille samalla tavalla kuin Jeesus teki. Silloin me olemme Jeesuksen seuraajia.

Joonas: Ai, pitääkö meidän kulkea kynttilät päässä niin kuin meidän Johanna, joka koko ajan kulkee kynttilät päässä ja harjoittelee lauluja Lucia-kulkuetta varten?

Mummo: No, ei meidän nyt kynttilöitä päähän tarvitse laittaa, mutta Lucia on hyvä esimerkki sellaisesta ihmisestä, joka totteli Jeesuksen käskyä ja toi iloa toisille ihmisille. Tiedätkö Joonas, miksi Lucia-neidolla on aina kynttilät päässä?

Joonas: No en, kerro.

Mummo: Lucia oli nuori italialainen tyttö. Siihen aikaan oli kiellettyä uskoa Jeesukseen ja sen vuoksi Jeesukseen uskovat menivät piiloon maan alle, katakombeihin. Kerran Rooman matkalla kävin tutustumassa sellaiseen. Hyi, kun siellä oli synkkää, pimeää ja ahdasta. Lucia ei kuitenkaan välittänyt siitä, vaan hän tahtoi auttaa kristittyjä viemällä heille ruokaa. Hän kiinnitti kynttilät päänsä päälle, jotta kädet olivat vapaina kantamaan ruokaa.

Joonas: Aika rohkea tyttö. Ei se Lucia-kulkue taida ollakaan hassumpi. Mutta miten me nyt voitais auttaa äitiä ja isää?

Mummo: Mehän voisimme vaikka leipoa tänään torttuja ja tehdä porkkana- ja lanttulaatikkoa, niin äitisi saa levätä. Lähetetään vaikka äitisi ja isäsi kirkkoon kahdestaan laulamaan Kauneimpia joululauluja.

Joonas: Joo, tehdään niin. Kyllä äiti vain on ihmeissään, kun sen ei tarvitse tehdä kaikkea yksin .

Mummo: Aivan varmasti. Mummo voisi opettaa sulle yhden laulun, jota mummo aina lauloi lasten kanssa silloin kun piti vielä pyhäkoulua. Se kertoo siitä, miten me kaikki ihmiset voimme olla Jeesuksen tavoin tuomassa iloa ja valoa toisille ihmisille. Siihen on mukava leikkikin.

1. Jeesus kutsuu loistamaan taivasvaloaan.
Jeesus kutsuu loistamaan taivasvaloaan. Hälle vaan loistamaan ainiaan.
2. Tulta pienen kynttilän ei saa sammuttaa,
tulta pienen kynttilän ei saa sammuttaa.
Hälle vaan loistamaan ainiaan.
3. Isän, äidin ilona mua tarvitaan. Isän, äidin ilona sua tarvitaan. Hälle vaan loistamaan ainiaan.
4. Kavereiden parissa mua tarvitaan, kavereiden parissa sua tarvitaan. Hälle vaan loistamaan ainiaan."
5. Jeesus kutsuu loistamaan taivasvaloaan.
Jeesus kutsuu loistamaan taivasvaloaan. Hälle vaan loistamaan ainiaan.

LAULUNA VOI KÄYTTÄÄ HYVIN MYÖS LAULUA ”PIENI LIEKKI”

KÄSIKIRJOITUS: ELINA KOIVISTO

Kirje tuntemattomalle googlaajalle

Laitoin iltalenkillä kirjekuoren postilaatikkoon. Se oli matkalla Tainalle, joka asuu jossain päin Itä-Suomea. Hän lähestyi minua sähköpostilla, koska hän oli Elinan blogista lukenut, että minulla on nuotti Carola Häggkvistin kauniiseen lauluun "Taivas sylissäni". Hän kertoi siitä, miten laulaminen on tullut hänelle rakkaaksi harrastukseksi sen jälkeen, kun hän jäi sairaseläkkeelle. Ensi viikon laulutunnilla hän haluaisi harjoitella Carolan laulua, jotta se ehtisi valmiiksi joulukonserttiin. Sähköpostiviesti oli niin hellyttävä, etten voinut tehdä muuta kuin laittaa kirjekuoreen yhden viime vuoden Kauneimmat joululaulut -vihon ja ilahduttaa tällä tavoin Tainaa ja ehkä myös niitä ihmisiä, jotka saavat nauttia hänen lauluesityksestään.

Taina ei todellakaan ollut ensimmäinen, joka otti minuun yhteyttä saadakseen nuotin Taivas sylissäni -kappaleeseen. Siitä voin kiittää tai syyttää googlea. Laulua googlatessani blogitekstini tuli ensimmäisenä tekstinä kolmen lauluesityksen jälkeen. Laulua ei löydy oikein mistään laulukirjasta ja sen vuoksi monet ihmiset ovat kääntyneet minun puoleeni. Välillä olen lähetellyt nuotteja sinne ja tänne; viime joulun alla pyysin ihmisiä ottamaan yhteyttä paikalliseen kanttoriin, koska laulu löytyi viime vuoden Kauneimmat joululaulut -vihkosta. Taivas sylissäni -laulun lisäksi olen saanut monesti yhteydenottoja vihkitilaisuutta tai hääjuhlaa suunnittelevilta, jotka ovat bonganneet blogistani Mimmu Lassilan herkän Häälaulun sanat. Koska sitäkään laulua ei löydy oikein mistään kirjoista, olen ohjannut kyselijät ottamaan suoraan yhteyttä lauluntekijään.

Internet ja sen myötä tullut googlaus ovat muuttaneet yllättävän paljon elämää. Helsingin Sanomissa oli juttu siitä, miten tietokilpailut ovat menettäneet täysin asemansa googlaamisen vuoksi. Enää esikuviksi ei tarvita nippelitiedon hallitsevia tietoviisaita, koska Matti Meikäläinenkin saa helposti ja ennen kaikkea nopeasti tietoa asioista netin avulla.

Muistan, miten yhdeksännellä luokalla osallistuin älykkään ystäväni kanssa valtakunnalliseen tiedonhankintakilpailuun. Vietimme kirjastossa tunnin jos toisenkin etsiessämme tietoa visaisiin kysymyksiin. Esikoinen joutuu tekemään jo kuudennella luokalla paljon tehtäviä, joissa pitää etsiä itse tietoa. Hänen ei yleensä kuitenkaan tarvitse raahautua kirjastoon asti, vaan moniin asioihin löytyy tarpeeksi tietoa googlaamalla. Koulutehtävien lisäksi hän usein etsii googlamalla hienoja piano- tai urkuesityksiä, joista hän saa inspiraatiota ja vinkkejä soittamiseen.

Mieskin on innokas googlaaja. En tiedä, olisiko hänestä tullut niin nopeasti niin taitavaa puutarhuria, jos hän olisi aloittanut harrastuksen 20 vuotta sitten. Googlaamalla hän on löytänyt kätevästi vinkkejä harrastukseensa. Hän on myös mestari tekemään sairasdiagnooseja googlen avulla; hänestä olisi voinut tulla taitava valelääkäri.

Minäkin olen innokas googlettaja: etsin internetistä monenlaista tarpeellista tietoa, mutta tyydytän myös luontaista uteliaisuuttani. Minusta olisi voinut tulla hyvä salapoliisi, koska nautin siitä, että saan yhdistettyä ihmisiä päässäni oikeisiin lokeroihin tai löydän mielenkiintoisia yhteyksiä ja yksityiskohtia. Eläköön Google, joka on paitsi pelastanut minut pinteestä erilaisissa tilanteissa, myös piristänyt monta iltaani tietokoneen ääressä Miehen paiskiessa töitä :).

Taivaan täydeltä sormenjälkiä

Sain eilen lahjaksi ihanan kirjan. Taivaan täydeltä sormenjälkiä - Äidin rukouskirja on täynnä syvällisiä, elämänmakuisia ja kauniita rukouksia. Aion käyttää kirjaa omissa rukoushetkissäni, mutta myös perhekerhoissa ja joskus varmaan perhekirkoissakin. Kiitos, Katja Kaila, siitä, että olet antanut lahjasi käyttöön. Tässä teille muutama rukous kirjasta, jonka kustantaja on Katharos oy. Mainio joululahja äideille sekä lahja vauvaperheeseen!

Kun puurokattila kiehuu yli,

ole minussa hiljaisena lempeänä kevätsateena, Jumala.

Kun kaksi lasta samanaikaisesti kirkuu monia kiihkeitä tarpeitaan,

ole minussa tyynenä selkeänä lammenpintana, Jumala.

Kun lapsi yhä uudestaan kiipeää vaarallisesti pöydälle,

ole minussa levollisena kesäillan valona, Jumala.

Kun uhmaikäinen ei suostu millään pysymään sängyssään uniaikaan,

ole minussa avaran nummen rauhana, Jumala.

Kun törmäilen arjessani omiin rajoihini ja läheisteni kasvukipuihin,

ole minussa ehtymättömänä kirkkaana lähteenä, Jumala.

Katja Kaila: Taivaan täydeltä sormenjälkiä (s. 191)

Herra,

annan sinulle huoleni.

Täytä sinä minut rauhalla.

Herra,

annan sinulle pelkoni.

Täytä sinä minut toivolla.

Herra,

annan sinulle kireyteni.

Täytä sinä minut levollisuudella.

Herra,

annan sinulle ärtymykseni

Täytä sinä minut kärsivällisyydellä.

Herra,

annan sinulle riittämättömyyteni.

Täytä sinä minut uskolla.

Katja Kaila: Taivaan täydeltä sormenjälkiä (s. 192)

Kiitos tästä rupatteluhetkestä keskellä päivää.

Kiitos lapsista, jotka leikkivät hetken sovussa keskenään.

Kiitos toisesta äidistä, joka myös usein väsyy, kiljuu ja räyhää.

Kiitos, että hän uskaltaa sanoa sen ääneen.

Kiitos jakamisesta kahvikupin äärellä.

Kiitos kierrätetyistä lastenvaatteista.

Kiitos arjen kuulumisista.

Kiitos tästä pienestä hetkestä, joka taas kantaa eteenpäin.

Katja Kaila: Taivaan täydeltä sormenjälkiä (s. 159)

Juhlapäivän aattona

Huomenna on suuri päivä. Silloin yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä täyttää 40 vuotta. Syntymäpäiväsankari on rakas sisareni, jonka kanssa yhteytemme on ollut melko tiivis koko elämäni ajan. Lapsuudenkodissamme vietimme paljon aikaa tyttöjen kesken vajaan neljän vuoden ikäerosta huolimatta. Sisareni ystävät olivat myös minun ystäviäni tai ainakin leikkikavereita. Äitimme lempilause isosiskon lähtiessä kavereiden luokse oli: "Ja Elina mukhaan!". Niinpä sain seurata siskoani moneen kyläpaikkaan, Valkeajärvelle uimaan sekä erilaisille retkille ja leireille. Tietysti sain olla mukana myös inspiroivissa leikeissä pappilan suurella pihamaalla, yläkerran leikkihuoneessa, suuressa salissa ja jännittävässä kellarissa.

Pikkusiskona sain aina seurata mukana, mutta jossain vaiheessa sisareni keksi, että minun piti aina soittaa kaverille, jota olimme menossa tapaamaan. Isompien kanssa oleminen oli minusta niin mukavaa, että suostuin siihen ilomielin, vaikken minäkään pitänyt puhelimella soittamisesta. Olin aina reipas enkä tainnut valittaa kovinkaan paljon, vaikka välillä 4-5 vuotta vanhempien jutut menivät täysin yli hilseen. Nautin kuitenkin siitä, että sain olla yksi joukosta.

Isäni työ kirkkoherrana leimasi elämäämme aika paljon. Pappilassa asussamme ovellamme kävi monenlaista kulkijaa. Muutettuamme omaan kotiin toimimme usein isän automaattisina puhelinvastaajina. Muistan monituisia kertoja, jolloin puhelin soi juuri sellaisella hetkellä, kun me nauroimme siskon kanssa ihan katketaksemme. Yritimme hillitä nauruamme ennen puhelimeen vastaamista, mutta yleensä se ei onnistunut kovinkaan hyvin. Puhelimen toisessa päässä ihmeteltiin aika usein "No, mikäs tyttöjä niin naurattaa?" Yleensä jutut olivat sellaista tilannekomiikka, ettei niistä kovin moni muu olisi saanut iloa irti, mutta me olimme hepulissa ja kierimme pitkin kotimme käytäviä.

Kesät olivat perheessämme ihanaa aikaa, vaikka isä joutuikin olemaan paljon työssä. Äidin ja sisarusteni kanssa nautimme elämästä, vapaudesta ja yhdessäolosta. Aika usein kävi niin, ettemme nähneet kovinkaan paljon omia kavereita kesän aikana, koska oman perheen kesken oli niin hauskaa. Kesän ehdoton kohokohta 0li aina perheen yhteinen lomamatka.

Mieleeni on jäänyt erityisesti Oslon matka, joka oli meille tytöille niin tärkeä, että teimme siitä hienon leikekirjan. Keräsimme siihen kaikki liput ja laput sekä monenlaista dokumenttia matkan varrelta. Leikekirjassa oli myös matkan kulusta kertomus, johon muut perheenjäsenet olivat keksineet adjektiiveja. Tosi hassu kertomushan siitä tietysti tuli! Leikekirjamme kuvaa sitä, miten kivaa ja inspiroivaa seuraa olimme toisillemme. Toivottavasti myös muille perheenjäsenille :).

Sisareni opetti ystäviensä kanssa minulle ja välillä myös kavereilleni monenlaisia taitoja. Liikennesäännöt taisin oppia heidän järjestämässään pyöräkoulussa ja soutamisen jaloon taitoon tutustuin serkkuni kanssa sisareni ja toisen serkkumme vetämässä soutukoulussa Tornionjoella. Äitini luotti isoihin tyttöihin todella paljon, kun päästi heidät pitämään soutukoulua kovasta virrasta huolimatta. Ja hyviä soutajiahan meistä tuli taitavien pedagogien opastamina. Sisareni oli myös vartionohjaajana mainiossa Ladyt-vartiossa, johon itsekin kuuluin. Koin, että hän kohteli minua oikeudenmukaisesti yhtenä vartiolaisena eikä lellinyt, muttei myöskään vaatinut enempää kuin muilta.

Sisareni oli innokas käsityöihminen jo lapsuudessaan. Niinpä hän ompeli barbeilleni hienoja design-vaatteita ja muita tykötarpeita. Viidennen luokan joulujuhlaan menin upeassa harmaasta vakosametista tehdyssä pitkässä ja kapeassa hameessa, jonka sisareni oli minulle taitavasti ommellut. Tunsin itseni todella tyylikkääksi ja melkein aikuiseksi, kun hameessa oli oikein muodikas halkiokin. Portaiden kulkeminen oli vähän haastavaa halkiosta huolimatta, mutta mitäpä nainen ei tekisi kauneutensa vuoksi.

Sisareni oli avuksi minulle myös hiustenlaitossa. Hän osasi tehdä hienoja ranskalaisia lettejä ja kerran kreppasikin serkkumme kanssa hiukseni. Se kerta meni minun osaltani melkein itkemiseksi. Istuin tuolilla näkemättä peiliä tyttöjen työskennellessä hiusteni parissa. Tytöt pitivät kampaajaltamme lainattua kreppirautaa hiuksissani, mutta huokailivat sitä, miten tulosta ei syntynyt. Hiuksiin ei tullut kreppikiharoita, vaan ne pysyivät tikkusuorina.

Sisareni alkoi kesken kreppaamisen kysellä, millä shampoolla olen pessyt hiukseni. Itku kurkussa kerroin pesseeni hiukseni luonnonmukaisella shampoolla, jota oli pesuhuoneessa. Molemmat tytöt aloittivat kauhean valituksen siitä, miten hiuksia ei missään nimessä olisi saanut pestä sellaisella aineella. Istuin kiltisti tuolillani kyynelten valuessa poskiltani. Olin niin pettynyt siihen, etten välttämättä saisikaan kevätjuhlaan muodikasta kreppikiharakampausta, josta olin haaveillut jo pitkään. Tyttöjen saatua työnsä valmiiksi he veivät minut peilin eteen. Olin pyörtyä ilosta, koska hiukseni olivat ihan mielettömän kiharaiset. Väittäisin, että kreppikiharakampaukseni oli yksi pöyheimmistä kampauksista, joita olen ikinä nähnyt. Olin taas juhlissa tosi nätti taitavan isosiskon ansiosta!

Sisareni muutti kotoa heti ylioppilaaksi päästyään. Meidän suhteemme ei silloinkaan viilentynyt, vaan muuttui ja vahvistui. Monesti iltaisin puhuimme pitkään puhelimessa. Olin äärimmäisen kiinnostunut kuulemaan, millaista opiskelijaelämä suuressa kaupungissa oli. Aina välillä pääsin viikonlopuksi hänen luokseen: kävimme elokuvissa ja kaupungilla shoppailemassa, tapailimme sisareni ystäviä tai vain nautimme yhdessäolosta. Teini-ikäiselle pikkusiskolle se oli täydellistä viikonlopun viettoa!

Lähtiessäni opiskelemaan Helsinkiin sisareni alkoi ottaa takaisin niitä vuosia, jolloin olin roikkunut hänen ja hänen ystäviensä seurassa. Hän huomasi nopeasti, miten mukavia ystäviä minulla oli. Niinpä hän aina välillä tuli luokseni kylään stadiin, lähti ystäväjoukkomme mukana loistaville Lapin matkoille ja loppujen lopuksi muutti itsekin Helsinkiin. Kyllä tuntui mukavalta saada sisko samaan kaupungiin. Lauloimme samassa kuorossa, kylästelimme usein ja vietimme aikaa samassa kaveripiirissä.

Noista ajoista on jo aika monta vuotta, mutta yhteytemme on pysynyt edelleen tiiviinä. Nyt asumme taas sen verran lähellä toisiamme, että näemme melko usein. Tärkeämpää on kuitenkin se, että olemme aina puhuneet paljon puhelimessa tai kirjoitelleet kirjeitä tai sähköpostia. On ihanaa, että on olemassa ihminen, jonka kanssa on hyvin paljon yhteistä. Meillä on yhteiset lapsuus- ja nuoruusmuistot, mutta myös paljon yhteisiä ystäviä matkan varrelta. Se on valtava rikkaus!

Syrran, olet rakas ja tärkeä!

Ihana marraskuu

Vuosi sitten oli kamala marraskuu. Mies oli töissä enemmän kuin laki sallii. Kuopus nukkui yöt levottomasti ja päivisin halusi olla minussa kiinni aivan koko ajan. Lumi tuli maahan aikaisin ja esti arkisin liikkumiseni ystävien luokse, koska en voinut luottaa siihen, että ehdin junalla hakemaan Pikkuherran eskarista. Niinpä lopetin raamattupiirissä käynnin ja mukavat kahvitteluhetket Helsingissä. Minulla oli monta projektia tehtävänä ja minusta tuntui siltä, ettei minulla ollut voimia eikä aikaa niiden toteuttamiseen. Sen lisäksi minulla oli pieniä huolia ja murheita, jotka veivät voimiani. Elämä tuntui synkältä ja ikävältä.

Tänä vuonna olin varma siitä, että tästä marraskuusta tulee parempi. Tiesin, että Miehellä on vähemmän töitä kuin viime vuonna. Sen lisäksi päätin, etten ota itse mitään ylimääräisiä töiseviä projekteja, vaan minulle helppoja keikkahommia. Suunnittelin myös panostavani mukaviin juhlahetkiin, leppoisaan arkielämään ja voimaannuttavaan liikuntaan ystävien kanssa.

Marraskuu on alkanut ihanasti. Ilma on ollut lämmin ja kaunis. Kuopus on nukkunut hyvin. Miehellä on ollut monta vapaapäivää. Hän on leiponut sämpylöitä, käynyt Kuopuksen kanssa sieniretkillä, tehnyt maanmainiota pekonisuppilovahverojuustopiirasta ja pelannut lasten kanssa shakkia. Olemme viettäneet ihania rentoja kotipäiviä ilman suuria suunnitelmia tai tavoitteita. Välillä olen laittanut sokeripalan kaulaan ja käynyt tapaamassa niitä ihmisiä, joiden kanssa saan pappina kulkea marraskuussa kappaleen matkaa surujen tai ilojen keskellä.

Olen iloinnut erityisesti siitä, miten olen tämän vuoden aikana saanut elämääni monta uutta ystävää ihan läheltä. Nyt voin tavata kavereita, vaikka lumi estäisi junien kulkua tai auto jäisi kiinni lumipenkkaan. Olen nauttinut pitkistä kävelylenkeistä ja zumbasta mukavien naisten seurassa. Niissä virkistyvät sekä kroppa että mieli niin, ettei marraskuu tunnu enää yhtään ankealta.

Marraskuun iloihini on kuulunut myös kahden sylimuskarin vetäminen yhdessä pätevän apuohjaajan, Kuopuksen, sekä mukavien työtovereiden kanssa. Nautin siitä yhteydestä, jota saan kokea ryhmäläisten ja ohjaajien kanssa. Kuukauden teemaksi valitsimme valon ja ilon. Toiveenamme on piristää synkkää syksyä iloisilla lauluilla sekä luoda hyvää tunnelmaa ja toivoa pimeyteen. Tänäänkin muskarissa oli ihana laulaa ja tanssia yhdessä: "Rakkaus tuo iloa joka sydämeen. Rakkaus tuo lohtua mieleen murheiseen. Rakkaus vain leviää, kun mä sitä jaan. Jeesukselta sitä saan lisää aina vaan."

Kaiken muun hyvän lisäksi pääsin ihanan ystävän kanssa kahdestaan Juha Tapion konserttiin Lahteen. Itku tuli silmään siinä vaiheessa, kun olin onnettomasti unohtanut hakea ajoissa liput Järvenpään konsertiin, mutta sekin muuttui siunaukseksi. Lahden Sibeliustalo oli upea paikka ja automatkat ystävän kanssa olivat osa onnistunuttta reissua. En tiedä, milloin olisin nauttinut yhtä paljon jostain konsertista, ehkä teininä. Rakastin jokaista laulua ja hetkeä tuossa tunnelmallisessa ja voimaannuttavassa konsertissa.

Olisinpa tiennyt viime marraskuussa, miten onnellinen olen nyt. Olisin ehkä ottanut pienet vastoinkäymiset kevyemmin. Toisaalta elämän rikkaus syntyy juuri vaihtelusta. Uskon, että synkillä hetkillä ja vaikeilla vaiheillakin on tarkoituksensa. Ainakin niiden kokemisen jälkeen osaa taas iloita ja riemuita elämän keveydestä ja kauneudesta. Kiitos Herralle ihanasta marraskuusta!

Ylpeä, kateellinen ja vihainen

Jokunen vuosi sitten luin Inga-Märtha Ericssonin kirjaa kuolemansynneistä. Ennen kirjan lukemista olin ehkä kuvitellut olevani melko hyvä kristitty, mutta kirjaa lukiessa tajusin sen, miten minussa jylläävät kaikki seitsemän kuolemansyntiä. Kuolemansynteihin tutustuminen auttoi minua tarkastelemaan syntiä paljon syvemmästä näkökulmasta kuin aikaisemmin olin tehnyt. Koin, että kirjan ajatukset veivät minua eteenpäin itsetuntemuksen tiellä.

Olin niin innoissani tekemistäni oivalluksista, että jaoin niitä paljon myös Miehelle. Niinpä hän monen vuooden tauon jälkeen viime keväänä palasi teemaan ja kyseli, voisinko pitää luentosarjan kuolemansynneistä. Epäröin aiheeseen tarttumista, koska kuolemansynnit eivät kuullostaneet kovin helposti markkinoitavalta aiheelta. Omat hyvät ja innostavat kokemukseni kuitenkin rohkaisivat minua tarttumaan teemaan.

Viime viikkojen aikana olen taas sukeltanut kuolemansyntien maailmaan, kun luentosarjani on alkanut. Mies on naureskellut kirjapinoani, jonka kanssa kuljen paikasta toiseen, koska en tällä hetkellä omista varsinaista työpistettä. Minua luentoihin valmistaminen ei ole naurattanut kovinkaan paljon, vaikka se on ollut hyvin mielenkiintoista ja opettavaista. Elämässäni on nimittäin tapahtunut viime viikkojen aikana asioita, jotka ovat pakottaneet minut taas kerran kurkistamaan omaan sisimpääni ja työstämään siellä ikäviä asioita. Inhimillisesti olisi huomattavasti mukavampaa luennoida menestyksestä tai jostain muusta kivasta asiasta. Syvällä sisimmässäni olen kuitenkin sitä mieltä, että vaikeiden asioiden käsittely tekee minulle hyvää, koska luontaisesti minun on helpompi nähdä positiivisia kuin negatiivia asioita.

Synti on aikalailla unohdettu teema nyky-yhteiskunnassa. Usein synti tulee esille täysin sille hassuissa merkityksissä. Mainoksissa hehkutetaan, miten joku on syntisen hyvää tai syntisen ihanaa. Tällaisen ajatuksen nähdessäni tulen helposti kiukkuiseksi, koska oikeasti synnissä ei ole mitään hyvää eikä ihanaa. Synti ei ole pieniä yksittäisiä harmittomia tekoja, vaan se vie elämästä iloa, rakkautta ja rauhaa. Kuolemansynnit (ylpeys, viha, kateus, himo, ahneus, ylensyönti, laiskuus) ovat tuhoisia voimia, jos ne saavat vapaasti jyllätä ihmisen sisällä. Jos ihminen ei tunnista itsessään näitä pahoja voimia, vaan antaa niille tilaa vaikuttaa elämänasenteeseen, ne tuhoavat vähitellen suhteita lähimmäisiin, mutta varmasi myös Jumalaan ja ihmiseen itseen.

Luentosarjani kunnianhimoisena tavoitteena on, että se auttaisi jokaista osallistujaa tutustumaan omaan sisimpäänsä, jotta hän voisi elää rehellistä elämää itsensä, lähimmäisten ja Jumalan edessä. Synnissä on se huono puoli, ettei se häivy kieltämällä. Oikeastaan on niin, että omien heikkouksien, pimeiden puolien ja syntien kieltäminen ei tee ihmisestä parempaa,vaan päinvastoin huonomman. Syntien tunnistaminen ja tunnustaminen auttavat elämään rehellistä, aitoa ja arvokasta elämää.

Jeesus paheksui aina eniten niitä ihmisiä, jotka yrittivät esittää parempia kuin olivatkaan. Jumalan edessä meidän ei kannata esittää mitään superihmistä, koska hän tuntee kaikki ihmiset täydellisesti. Siksi ei tarvitse olla yhtään pyhempi, muttei myöskään synteisempi kuin oikeasti on! Jaakko Heinimäki kirjoittaa kirjassaan Seitsemän syntiä: "Kristillisen käsityksen mukaan perhettään pieksävät juopot, huumekauppiaat, huorat, intiimihierojat ja palkkamurhaajat eivät ole yhtä hyviä kuin me kunnon kansalaiset vaan yhtä huonoja."

Jumalan valtava rakkaus ja armollisuus auttavat kristittyä katsomaan myös huonoja puoliaan, koska hänen ei tarvitse pelätä rangaistusta. Siksi Jumalan rakkauden varassa kristitty voi tunnustaa omat syntinsä, ettei niitä tarvitse projisoida eli nähdä niitä virheellisesti lähimmäisissä. Jännittävä matka!

Edustusrouva sinisessä silkkimekossa

Urani edustusrouvana alkoi pian sen jälkeen, kun olin mennyt naimisiin. Sain nimittäin häitäni seuraavana keväänä upean kirjekuoren, jonka päällä luki arvonimenä Rouva. Sisällä oli tyylikäs kutsukortti, jonka oli allekirjoittanut arkkipiispa John Vikström. Hän kutsui minut juhlallisesti Turun tuomiokirkkoon pappisvihkimykseen, jossa Mieheni oli yksi vihittävistä, sekä sen jälkeen kahvitilaisuuteen kotiinsa, arkkipiispalaan.

Valmistauduin huolellisesti saamaani kutsuun. Hääpukuni ompelija valmisti vanhempieni tuomasta thaisilkistä sinisen kotelomekon ja jakun juhlaa varten. En ehtinyt käydä tapaamassa 800 km:n päässä asuvaa Olgaa, joten puku tehtiin vanhoilla mitoilla. Valmiin asun saapuessa postitse olin erittäin tyytyväinen kauniisti istuvaan kotelomekkoon. Sen sijaan Mies melkein tikahtui nauruun nähdessään jakun päälläni; se näytti vähän siltä kuin tyttö olisi lainannut jakkua äidin vaatekaapista. Aikataulu oli sen verran tiukka, etten ehtinyt lähettää jakkua takaisin ompelijalle, joten päätin käyttää juhlissa pelkkää mekkoa. Lisäksi hankin juhlia varten uuden ilmeen silkkisille hääkengilleni, jotka värjättiin sinisiksi hääpukuliikkeessä.

Miehen pappisvihkimys oli hieno juhla, vaikken siitä enää muistakaan kovin paljon. Kaikki tuntui juhlavalta, koskettavalta ja jännittävältä 22-vuotiaasta tytöstä, josta tuli yhtäkkiä papinrouva. Muistan, miten iloisena ja ylpeänä kävelin tuomiokirkon käytävää tilaisuuden jälkeen tyylikkäässä mekossani. Olin onnellinen!

Viisi vuotta myöhemmin olin väsynyt kahden lapsen äiti Luulajassa. En pitänyt kovinkaan paljon peiliin katsomisesta, koska kärsin ulkonäöstäni. Hoikan vyötäröni tilalle oli kahden raskauden jälkeen tullut inhottavia makkaroita, pirteä olemukseni oli muuttunut vähän nuupahtaneeksi eikä ulkonäköäni yhtään parantanut se, että jouduin kulkemaan vanhoissa vaatteissa, kun kaupoista ei tuntunut löytyvän mitään minulle sopivaa. Ei minulla kyllä toisaalta ollut aikaakaan kuljeskella kaupoissa, koska kahden pienen lapsen kanssa elämä oli tosi hektistä. Raskas elämäntilanteeni aiheutti sen, että tunsin itseni ehkä rumemmaksi kuin koskaan ennen sitä syksyä tai sen jälkeen.

"Vau! Sinähän näytät tosi hyvältä! Aivan erilaiselta kuin venyneissä villapaidoissa!" ihastelivat kuorokaverini Luulajan tuomiokirkon vessassa valmistautuessamme Kauneimpiin joululauluihin, joissa olivat paikalla sekä Luulajan että Oulun piispat. Olin saanut vedettyä päälleni sinisen silkkisen kotelomekon, joka näytti yksinään lähinnä makkarankuorelta. Ennen niin suuren jakun kanssa mekko näyttikin yllättävän hyvältä, suorastaan tyylikkäältä.

Tunsin ehkä ensimmäistä kertaa sinä syksynä itseni kauniiksi nuoreksi naiseksi, omaksi itsekseni. Nautin esiintymisestä johtamani kuoron kanssa, vaikka välillä Neiti oli apujohtajana sylissä. Hänellä oli myös tärkeä rooli olla Jeesus-vauvana laulaessani ystävieni kanssa Carolan koskettavaa laulua "Taivas sylissäni". Hehkuin silloin nuoren äidin onnea! Iloni täydellisti vielä se, että pääsin sinisessä puvussani piispan järjestämille kutsuille Miehen kanssa ihan kahdestaan, ensimmäistä kertaa Neidin syntymän jälkeen. Vanhempani tulivat sitä varten Luulajaan 230 km:n päästä. Minä riemuitsin siitä, että olimme taas hetken nuoria, vapaita ja kauniita.

Tänä syksynä kaivoin 14 vuotta vanhan pukuni naftaliinista vanhempieni ollessa meillä kylässä. Yllätyin siitä, että kotelomekko istui taas niin hyvin minulle. Jakku puolestaan sopi kuin nakutettu äidilleni, joten annoin sen hänelle. Siniset silkkikenkäni olin jo kuluttanut loppuun erilaisissa kissanristiäisissä, mutta kaapistani löytyi viime keväällä ostetut siniset korkkarit. Suunnittelin FB-statuksessani jo itsenäisyyspäivän viettoa sinisessä asussani ja valkoisissa helmikoruissa, mutten malttanutkaan odottaa sinne asti.

Tänään pääsin yli kahden vuoden tauon jälkeen taas edustusrouvaksi, kun kirkkoherra oli saanut kutsun Järvenpään Yrittäjä 2011 -tilaisuuteen. Olin kutsusta aivan innoissani; kotiäidin elämässä juhlat nousevat arvoon arvaamattomaan. Kaiken lisäksi tämä oli ensimmäinen juhla, jonne menimme Miehen kanssa kahdestaan Kuopuksen syntymän jälkeen. Niinpä päätin kunnioittaa tapahtumaa rakkaalla silkkimekollani. Tunsin itseni taas nuoreksi, kauniiksi ja vapaaksi kulkiessani Miehen kanssa käsi kädessä kohti Järvenpää-taloa sinisessä mekossani. Onnellinen nainen!

Tytär, sisar, ystävätär, työ- tai opiskelukaveri, sukulainen, kummi, lähimmäinen

Eilinen ilta Naisten kahvilassa ei jättänyt kylmäksi, vaan herätti paljon ajatuksia ja tunteita, joita tänään sain jakaa ystävän kanssa. Luento oli monella tapaa hyvä ja antoisa, mutta se keskittyi meidän ja monien muiden osallistujien mielestä liikaa perheellisten ruuhkavuosia elävien naisten elämään. Niinpä eräs Naisten kahvilan vastuunkantajista piti loistavan puheenvuoron siitä, miten nainen voi elää hyvää elämää, vaikka hän olisi perheetön, työtön ja ystäväsuhteetkin olisivat rempallaan, jos hän kokee kelpaavansa Jumalalle sellaisenaan. Naisen arvo ei saisi määräytyä siitä, minkälainen hänen elämäntilanteensa on.

Ystäväni kanssa pohdimme, millaisia erilaisia rooleja naisilla voi olla. Tyttären rooli on kaikkia naisia yhdistävä asia, joka vaikuttaa todella paljon naisen elämään. Ystävän tehtävä on myöskin tärkeä rooli, koska elämäntilanteesta riippumatta jokainen nainen tarvitsee ainakin yhden tai pari ystävää, jonka kanssa voi jakaa sisimpiä tuntemuksiaan ja kokea läheisyyttä. Ystävien lisäksi useimpien naisten elämänpiiriin kuuluu monenlaisia muita lähimmäisiä, joiden kanssa eletään yhdessä elämää. Joillekin naisille työ- tai opiskelukaverit ovat tärkeitä, toisille taas naapurit tai harrastuksista tutut ihmiset. Sen lisäksi monilla naisilla on sisaruksia tai muita sukulaisia, joiden kanssa voi jakaa elämäänsä.

Naisten kahvila -toiminnan puuhanainen, Kirsti Saari, toi hienosti esiin sen, miten Raamatussa on ajatus siitä, miten lapsettomalla naisella on enemmän lapsia, kun lapsia synnyttäneellä. Minun suvussani on tästä hieno esimerkki. Äitini sisko, jota kutsutaan Musteriksi, on todella tärkeä henkilö meille serkuille, joita on tosi monta. Hän on ainoa sukulainen, joka kutsutaan kaikkien häihin ja monesti myös ristiäisiin. Hänen luokseen mennään varta vasten kylään, ja hän muistaa onnitella synttäri- ja nimpparipäivinä. Välillä hän soittelee minullekin ihan muuten vaan, kysyäkseen kuulumisia, vaikka en ole edes hänen kummilapsensa. Hän ei todellakaan ole katkeroitunut siitä, ettei hänellä ole omaa perhettä, vaan hän on mahtava esikuva itsenäisestä naisesta, joka elää omannäköistänsä elämää ja nauttii sinkkuuden tuomasta vapaudesta. Hän on ollut suvullemme tärkeä koossapitävä voima, koska hän on pitänyt kunnossa suvun ikivanhaa kotitaloa.

Minä olen erittäin huono puhumaan lapsettomien tai sinkkujen näkökulmasta, koska olen mennyt naimisiin nuorena ja saanut lapsetkin tosi varhain. Nuorena äitinä iloitsin niistä lukuisista lapsettomista naisista, jotka rakastivat lapsiamme monin eri tavoin. Olimme vanhempina monella tapaa keskenkasvuisia ja osaamattomia, koska lapsemme olivat ystäväpiirimme ja sukumme ensimmäisiä. Luulen kuitenkin, että lapsemme saivat kokea yllin kyllin rakkautta, koska vanhempien lisäksi sitä heille antoivat isovanhemmat, vanhempien sisarukset ja mainiot kummit.

Olen halunnut valita jokaiselle lapselleni kummeiksi sekä nuorempia että vanhempia kummeja, koska olen huomannut kummisuhteen olevan erilainen erilaisissa elämäntilanteissa oleville. Tavatessamme lastemme perheellisiä kummeja käy useimmiten niin, että aikuiset juttelevat keskenään ja lapset leikkivät muualla yhdessä. Kummilapset tulevat kyllä huomatuiksi erityisellä tavalla, mutta useimmiten lapsettomat kummit voivat vielä enemmän panostaa kummilastensa kohtaamiseen, koska heillä ei ole omia lapsia.

Toivon, että jokainen nainen voisi oikeasti elää omannäköistänsä elämää riippumatta siitä, onko hän perheenäiti, parisuhteessa elävä vai sinkku, työtön, uranainen vai kotiäiti. Uskon siihen, että Jumalan ehdoton rakkaus ja rukous voivat auttaa meitä naisia löytämään juuri oman elämämme helmet. Olet arvokas ja rakastettu juuri omalla paikallasi!

Naisen monet roolit ja odotukset

Elän ihanaa elämänvaihdetta, kun saan kotiäitiyteen yhdistää pieniä ja innostavia työtehtäviä. Tänään johdin ensin aamulla Kuopuksen kanssa sylimuskarit-ryhmää, päivällä suunnittelin keväälle erästä pienryhmää toisen vetäjän kanssa ja illalla tuurasin paikallisia pappeja Naisten kahvilassa. Miehellä sattui olemaan vapaapäivä, joten kaikki meni paremmin kuin hyvin. Eräs ystävä pyysi minua referoimaan Naisten kahvilan luennoitsijan, avioeroista väitöskirjaa viimeistelevän, Hanna Ranssi-Matikaisen ajatuksia teemasta "Naisen monet roolit ja odotukset". Tässä muutamia helmiä luennosta.

Perheproblematiikkaa tutkineen Hannan mielestä naisen elämä on muuttunut harvinaisen vähän muinaisista ajoista siinä mielessä, että naisten täytyy esinaisiensa tavoin taipua elämässään moneen eri suuntaan. Nykynaisen elämää ovat tulleet kuormittamaan monet uudet haasteet. Globalisaatio ja informaatiotulva sekä uudet intormaatiokanavat ovat vieneet naisen valintaviidakkoon. Elämässä on helposti kiireen tuntua, jos ei osaa tai yksinkertaisesti pysty rajaamaan elämäänsä tarkasti. Työ- ja perhe-elämä vaativat monelta nykynaiselta todella paljon, mutta niiden lisäksi vaatimuksia voi tulla myös esimerkiksi ystäväpiiriin korkeista standardeista liittyen esim. asumiseen, ulkonäköön ja harrastuksiin. Kodinkoneidenkin piti tulla helpottamaan perheiden elämää, mutta nekään eivät anna perheille lisäaikaa, koska samalla vaatimukset esim. kotitöiden tekemisessä ovat nousseet korkeammalle. (Nykyään käytetään esim. pyykinpesuun enemmän aikaa kuin entisaikaan, jolloin vaatteet pestiin todella harvoin nyrkkipyykillä (toim.huom.))

Hanna kannusti naisia avioerotutkijan viisaudella pyrkimään kotitöiden jaossa tasajakoon, joka on tutkimusten mukaan toimivin ratkaisu. Lisäksi lapsillekin pitäisi antaa perheessä vastuuta erilaisista kotitöistä. Liian uhrautuva nainen tekee hallaa itselleen ja muille sekä on vaarassa uupua työtaakkansa alle.

Hanna kannusti sekä miehiä että naisia työn selkeään rajaamiseen . Kohtuullisten työpäivien lisäksi olisi tärkeää ottaa todesta kolmas käsky ja pyhittää yksi päivä viikosta perheelle, jottei elämästä tulisi liian raskasta. Hanna painotti myös sitä, miten valtti on malttia. Kaikkia elämän tavoitteita ei tarvitse saavuttaa nuorena ja innokkaana, vaan ruuhkavuosina on todella tärkeä miettiä perusteellisesti, mihin panostaa ja mitkä asiat voi tehdä sitten, kun on enemmän aikaa ja voimia.

Luennon pohjavireenä oli ajatus siitä, miten jokaisen naisen tulisi seisoa elämässään tiukasti omilla jaloillaan Jumalaan turvautuen. Usein kriisit ovat apuna naisen kasvuprosessissa, jossa hän parhaimmillaan itsenäistyy. Monet ongelmat naisen elämässä johtuvat nimittäin ainakin osittain siitä, että hän yrittää elää liikaa toisten ehdoilla. Jumalan ehdottomaan rakkauteen turvautuminen ja Häneltä saatu hyväksyntä auttavat naista vapautumaan muiden asettamista vaatimuksista, elämään oman näköistä elämää sekä rakastamaan muita ihmisiä vapaammin ja aidommin. Hanna kehotti käsittelemään loukkaantumisen tunteet, jotta voi antaa anteeksi ja päästää irti katkeruudesta. Sitä kautta voi voimaantua, kasvaa naisena ja kokea olevansa hyvä sellaisena kuin on.

Nainen, joka ymmärtää oman äärettömän arvonsa Jumalan silmissä, on vapaampi rakastamaan muita. Parhaimmillaan hänen ei enää tarvitse pelätä, että joku yrittää hyväksikäyttää hänen rakkauttaan, vaan hän voi vapaasti rakastaa, koska hänen arvonsa ei ole siinä, saako hän vastarakkautta. Hän tietää olevansa rakastettu ja tärkeä, vaikka puoliso, lapset tai muut ihmiset eivät osaisikaan sitä hänelle osoittaa.

Suhde puolisoon on monille naisille ongelmallinen, koska miestä kohtaan on niin paljon odotuksia. Kumppanilta odotetaan aivan erilailla kuin muilta ihmisiltä täydellistä hyväksyntää ja omien tarpeiden täyttämistä. Parisuhteesta voi tehdä ongelmallisen myös lapsuudesta nousevat kivut ja mahdolliset hylkäämisen kokemukset, vaikka toisaalta hyvässä liitossa voi myös vapautua menneisyyden painolasteista. Perheessä voi parhaimmillaan löytää puolison ja lasten kanssa elämään iloa ja nautintoa "lapsekkaasta" yhdessäolosta, jossa saa hupsutella ja pitää hauskaa.

Hannan mielestä naisilla on erityinen tehtävä olla perheensä esirukoilijoita, koska nimenomaan monelle naiselle rukous on luonteva tapa käsitellä vaikeita asioita ja etsiä niihin ratkaisuja. Rukous ja yhteys Jumalaan voivat olla monien paineiden ja taakkojen kanssa painiskelevalle nykynaiselle se juttu, joka kantaa ja antaa voimia elämään. Jumalan varassa nainen voi vapautua peloista ihanaan elämään.

(Perustuu muistiinpanoihini, jotka tein kahdelle pienelle lappuselle. Omaa tulkintaa voi siis olla reilusti mukana.)

Naisten kahvila oli todella hoitava kokonaisuus. Luennon lisäksi saimme laulaa mahtavan säestyksen tahdittamana, nauttia hyvästä iltakahvista, kauniisti koristellusta tilasta sekä kivoista ja koskettavista raamatunlauseita sisältävistä lappusista. Lopussa vielä Margaretha Melinin runo, jonka luin illassa teemaan liittyen.

Olen hieno,

sillä sinä olet minut luonut.

Olen arvokas,

sillä sinä rakastat minua.

Kaunis olen

silmissäsi,

jalokivi

kädessäsi.

Siksi ei ole väliä,

jos joku ei anna

minulle arvoa

tai pitää minua

typeränä.

Sydämeeni

kuiskaat totuuden:

olen kultaakin

arvokkaampi.

Olen silmäteräsi,

salainen aarteesi.

Iloitset minusta.

Tahdon kiittää sinua

niin kauan kuin elän

ja aina muistaa,

kuka minä olen.

Aarteita omassa kaapissa

Kuvassa hame vuosimallia 1996, paitapusero 2005, kaulakoru 2006, vyö 2011 (Lindex) ja rannekoru 2011 (Lindex).
Farkut 2011 (Zara) ja vyö 2011 (Lindex).

Neiti laulelee nykyään Leevi and the Leevingsin laulua "Muotitietoinen". Laulu sopii kuin nenä päähän kymmenkesäiselle, joka rakastaa kaikkea muotiin ja kauneuteen liittyvää. Hän suunnittelee vaatteita piirtämällä ja tietokoneella, tekee hyviä löytöjä kaupoissa, etsii muotivinkkejä ja osaa laittaa hiuksena itse paljon paremmin kuin minä. Odotan jo innolla sitä, että saan lainata hänen tekemiään löytöjä, kunhan hän kasvaa vielä vähän ;).

Neiti on varmaan perinyt minulta kiinnostuksen vaatteisiin. Ala-asteikäisenä en voinut suunnitella vaatteita hienoilla tietokoneohjelmilla, mutta sen sijaan teimme tyttökavereiden kanssa Anttilan ja Elloksen kuvastoista leikelehtiä, joista äänestimme kauneimmat asukokonaisuudet. Olen myös lapsesta asti ollut tarkka siitä, millaisia vaatteita ostan. Välillä kivojen vaatteiden puute kaupoissa johti nuoruudessa siihen, että kuljin mieluummin vähän jo rähjääntyneissä vanhoissa vaatteissa kuin ostin epäsopivia uusia, mikä ei ollut aina kovinkaan tyylikästä. Nyt aikusiena olen pitänyt erityisesti vaatteiden ostamisesta Neidille ja Miehelle, joille tuntuu aina löytyvän helpommin vaatteita kuin itselle. Pikkuvelikin on välillä harkinnut minun palkkaamista stailistikseen, koska olen antanut niin tyylikkäitä synttärilahjoja ;).

Viime joulun jälkeen olin ihan lopen kyllästynyt siihen, että jouduin käyttämään edelleen tylsiä imetysvaatteita. Minua harmitti myös se, että vaatteeni olivat Kuopuksen, silloisen Vauvan, jäljiltä aina enemmän tai vähemmän likaisia. Olisin halunnut mielettömästi ostaa uusia vaatteita, mutta tiesin, ettei se ollut siinä elämäntilanteessa kovinkaan kannattavaa. Niinpä suuntasin vaatteisiin liittyvän intohimoni muotiblogien seuraamiseen.

Aloin säännöllisesti lukea ja katsella kolmea muotiblogia (PS. I love fashion, Malenami ja Strictly Style). Kauniiden vaatteiden katselu riitti tyydyttämään tarpeeni saada ympärilleni kauneutta ja tyylikkyyttä nuhjuiseen kotiäidin elämään. Muotiblogeista olen myös saanut joitakin vinkkejä, joilla olen saanut edullisesti päivitettyä ulkoasuani. Suloinen Linda johdatti minut blogillaan aivan minulle uuteen kauppaan, Zaraan, josta löysin keväällä minulle sopivia tyylikkäitä, naisellisia ja edullisia kesävaatteita. Malenamin blogin innostamana olen alkanut käyttää enemmän paksuja huiveja asusteina, kun taas Mrs. V. sai minut innostumaan vöistä.

Tein tämän syksyn ensimmäisen shoppailukierroksen Jumbossa saatuani kotiin houkuttelevan tarjouslehtisen. Petyin pahasti siihen, että lehdessä olleita tarjouksia ei sattunutkaan olevan tarjolla paljon yhtään kyseisessä Jumbon liikkeessä. Löysin kuitenkin kahdet farkut ja olin siitä tosi onnellinen, koska farkkutilanteeni oli hälyttävän huono. Jakkuja, puseroita, tunikoita ja hameita katsellessani tulin aina samaan ajatukseen: minulla on kotona melkein samanlainen vaate, joka on parempaa kangasta ja/tai tekee enemmän oikeutta vartalolleni. Niinpä kotiuduin farkkujen ja parin halvan vyön kanssa suunnitellen stailausta oman vaatekaapin antimilla.

Eilen illalla aloitin sitten vaatekaappien ja vaatehuoneen läpikäymisen stailistin otteella. Sain mietittyä iltamyöhäällä vanhoista vaatteista ja uusista vöistä kolme kokonaisuutta, josta Mies joutui vastahankaan ottamaan kuvia. Yksi kokonaisuus näytti kuvassa niin karmealta, etten voi sitä julkisesti esittää. Hyvä, että tuli kuva otettua. Muuten olisin voinut mennä yleiselle paikalle sen näköisenä ;). Tänään jatkoin vaateyhdistelmien miettimistä kahden taitavamman ja nuoremman stailistin kanssa. Saimme muodotettua melkein kymmenen toimivaa kokonaisuutta, vaikka emme ehtineetkään käydä kuin pienen osan vaatteista läpi. Vanhassa vara parempi!

PS. Edellinen muotipostaukseni oli raskauden loppupuolella noin puolitoista vuotta sitten. Silloin näytin vähän erilaiselta ;). l

Innokas viikkosiivooja

Lapsuudenkodissani oli aina perjantaisiivous. En voi väittää, että olisin siitä ollut lapsena tai nuorena kovinkaan innostunut, mutta yleensä siivosin oman huoneeni ja minulle annetut tehtävät aika kiltisti ja reippaasti. Kerran huitaisin viisi vuotta nuorempaa pikkuveljeä pölyrätillä. Sain törkeästä teostani vanhemmiltani, isoveljeltäni ja siskoltani sellaisen ripityksen, etten enää koskaan syyllistynyt pölyrätin väärinkäyttöön.

Kotoa muuton jälkeen meni monia vuosia, ennen kuin löysin elämääni perjantaisiivouksen tai ennemminkin säännöllisen viikkosiivouksen. Se tapahtui varmaankin muutettuamme ensimmäiseen ihan omaan kotiimme neljä vuotta sitten. Kaunis, tilava ja ostettaessa siisti omakotitalo sai minut innostumaan siivouksesta.

Säännöllisen siivouksen aloittaminen helpotti minua "pitäisi"-ajattelusta. Isojen lasten ollessa pieniä minulla saattoi mennä useampi päivä siihen, että suunnittelin siivousta tai voivottelin sitä, miten tarttis tehdä jotain. Siivouksen ajatteleminen vei usein paljon enemmän voimia kuin itse siivous.

Muutettuamme uuteen kotiin nautin siitä, että ensimmäistä kertaa lapsuudenkodista muuton kotoa jälkeen minulla oli oikeasti kaunis ja hyväkuntoinen koti. Niinpä käytin uudessa kodissa mielelläni vapaapäivästä suuren osan kodin laittoon, varsinkin kun lapset olivat jo paljon keskenään ulkona. Ensimmäistä omaa sukujoulua valmistellessani olin niin innostunut tulevasta juhlasta, että lähetin perheen reissun päälle anoppilaan, jotta sain siivota rauhassa. 18 tunnin siivousrupeama teki tehtävänsä: seuraavana päivänä pikkuveljeni löysi minut keskellä päivää nukkumassa täysin tyrmässä huonovointisena. En ollut tiennyt, että liiasta siivouksestakin voi tulla krapula ;). Onneksi olen tuosta rauhoittunut aika lailla!

Äitiysloman alkaessa kuvittelin kotimme pysyvän todella siistinä. Järkeilin mielessäni, että kotiäidilla on paljon enemmän aikaa panostaa siivoukseen kuin kiireisellä uranaisella. Erehdyin kuitenkin pahasti! Olin nimittäin täysin unohtanut reilussa neljässä vuodessa sen, millaista on kotiäidin elämä. En muistanut, kuinka paljon aikaa menee ruoanlaittoon, lastenhoitoon, pyykinpesuun, kavereiden tapailuun ja kaikkeen kivaan.

Suurin syy sotkuiseen kotiimme on kuitenkin Kuopus, jota kutsumme rakkaudellisesti Täystuhoksi tai Hävityksen kauhistukseksi. Melkein puolitoistavuotias vesseli saa pahimmillaan enemmän sotkua aikaan kuin yksi ihminen ehtii perässä siivota. Sekasotkua lisää tietysti se, ettei kukaan ehdi kulkea koko ajan hänen perässään. Niinpä pitää vaan sietää sitä, että tavaroita löytyy oikeasti mitä ihmeellisimmistä paikoista. Kadonnut huulikiiltoni oli loogisesti lautasliinalaatikossa, kun taas vessanpöntöstä on kaivettu sitä sun tätä.

Joka tapauksessa nyt nautin enemmän kuin koskaan siitä, että voin käyttää perjantain melkein aina siivoukseen ja muihin kotitöihin. Spontaanille, innokkaalle sekä tapaamisia ja tekemistä ahnehtivalle luonteelleni tekee hyvää rauhoittua rutiininomaisesti yhdeksi päiväksi viikossa ja leikkiä olevansa kotihengetär. Ihanaan perjantaihin kuuluu imurin ja pölyrätin lisäksi mukaansatempaavaa tai muuten minua ilahduttavaa musiikkia, omien ajatusten miettimistä, rukousta sekä mukavia kahvitaukoja Facebookissa tai jonkun ajatuksia herättävän kirjan parissa. Mukavan siivouspäivän huippukohta on se, että saa nauttia hetken siististä kodista, mutta vain pienen hetken ;).

"Kosto on suloista" vai mitä se Jeesus opetti?

Amerikkalainen nainen, May, joka oli kveekari uskoltaan, avasi eräänä iltana huoneensa oven ja tyrmistyi nähdessään vantteran, tummahiuksisen miehen penkomassa hänen pöytälaatikoitaan. May astui hiljaa huoneeseen ja sulki oven perässään. Kuullessaan vaimean napsahduksen murtovaras pyörähti ympäri, pistooli kädessään. ”Laske tuo kapistus”, May sanoi, ”minä autan sinua, sillä varmasti tarvitset jotain, mitä minulla on, enemmän kuin minä, jos sinun täytyy varastaa se". Mykistynyt murtovaras katseli, kun May avasi salalokeron ja työnsi korunsa miehelle sanoen olevansa pahoillaan siitä, että mies tarvitsi jotain niin välttämättä. Yhtäkkiä mies pudotti aseensa ja pakeni eikä ottanut mitään mukaansa. Seuraavana päivänä Mayn postilaatikossa oli nimetön lappunen. Siinä luki: ”Rouva, en ole tuntenut kuin vihan ja pelon. Niitä pystyn käsittelemään. Mutta olin voimaton teidän ystävällisyytenne edessä.”

Kertomus Mayn rohkeasta, tai ehkä paremminkin hullunrohkeasta toiminnasta sopii mielestäni erinomaisesti päivän raamatunteksteihin (1. Joh. 3:11-18 ja Matt. 5: 43-48). Jeesus ja Johanneksen kirje eivät tarjoa meille teksteillään mitään mautonta pullamössöä, vaan päivän tekstien lukeminen vaatii todellista pureskelua, ja niiden ohjeiden noudattaminen vähintäänkin taivaallista apua. Jeesus tiivistää ohjeensa: ”Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen”. Ei sen vähempää!

Kertomuksen May kuulostaa täydelliseltä kristityltä. Hän oli oppinut elämässään, että ystävällisyys ja rakkaus toimivat monissa tilanteissa paremmin kuin viha ja pelko. Kertomusta kertoessaan May sanoi: Jopa aseet vaimenevat rakkauden edessä. Murtovaras kohtasi Mayn tavatessaan samalla Jumalan, joka on rakkaus. Mayn ystävällisyys ei taatusti ollut hänen omaa ansiotaan tai hyvyyttään, vaan Pyhän Hengen synnyttämää hedelmää. Sen verran epäinhimillistä tuollainen toiminta vaaratilanteessa on.

Tekstimme edellä olevassa raamatuntekstissä Jeesus puhuu siitä, miten Hammurabin laki ”Silmä silmästä, hammas hampaasta” on kumottu niin, että kristityn tulee kääntää vasen poski häntä lyöneelle, paidan vieneelle antaa viittakin ja virstan matkaa mukaansa vaatineelle tarjota matkaseuraa kahdeksi virstaksi.

Mistä ihmeestä Jeesuksen opetuksessa on oikein kyse? Vaatiiko Jeesus meitä muuttumaan kynnysmatoiksi, jotka kestävät kaiken vaivalloisesti hymyillen ja hammasta purren? Ei varmaankaan. Jeesus tahtoo viedä meitä tielle, jossa me nousemme koston, vihan, väkivallan ja kaunan yläpuolelle. Kertomuksen May voitti kohtaamisen murtovarkaan kanssa, koska hän asettui henkisesti tämän yläpuolelle ystävyydellään ja rakkaudellaan. Väkivaltainen ja riitainen maailmamme on osoituksena siitä, miten vihan kylväminen ja pahan kostaminen pahalla ei tuota kenellekään mitään hyvää. Sen sijaan Jeesus tarjoaa meille erilaista tietä, jossa vihaan vastataan rakkaudella ja hyvyydellä.

Jeesuksen opetuslapset ottivat Jeesuksen sanat vihamiesten rakastamisesta ja vainoojien puolesta rukoilemisesta ihan kirjaimellisesti ensimmäisinä kristillisinä vuosisatoina. Kristityt kieltäytyivät sekä väkivallasta että vastarinnasta, mikä tuotti valtavaa siunausta seurakunnalle. Julmat vainot eivät suinkaan pienentäneet seurakuntia, vaan pidättäytyminen väkivallasta vainoajia kohtaan sai seurakunnan kasvamaan sekä kooltaan että voimaltaan. Kristityt eivät halunneet kostaa, koska he halusivat kohdella kaikkia ihmisiä samalla tavalla kuin Jumala oli heitä kohdellut: armahtamalla ja uskomalla siihen, että ihminen voi muuttua.

Jeesus kutsuu meitä Vuorisaarnassa tielle, jossa eletään aivan kuin lain yläpuolella. Hän ei kehota meitä kulkemaan siitä, mistä aita on matalin, vaan ylittämään itsemme. Suuri mestari tahtoo, että me teemme enemmän kuin velvollisuutemme ja saamme tällä tavalla eläen elämästämme enemmän irti. Jeesuksen tarkoittamassa rakkaudessa ei ole kyse toisen ihmisen pitämisestä, vaan elämäntavasta ja asénteesta. Kristittyä kutsutaan elämään, jossa hän tahtoo lähimmäisen parasta riippumatta siitä, pitääkö tästä vai ei. Laupias Samarialainen ei välttämättä pitänyt ollenkaan miehestä, jonka kohtasi matkallaan, mutta hän osoitti rakkautensa tekemällä kaikkensa tämän hyväksi. Samalla tavalla meitä kutsutaan ottamaan vastuuta toisista ihmisistä, vaikka siinä samassa menisikin vaatteet likaisiksi, aikataulut uusiksi tai maine tahraiseksi. Kostaminen ja lähimmäisen vihaaminen tuovat ehkä lyhyellä tähtäimellä elämään iloa, ainakin vahingoniloa, mutta pitkällä tähtäimellä elämästä tulee paljon onnellisempaa, iloisempaa ja vapaampaa, jos ei tarvitse vihata edes vihamiehiä.

Tällaisia periaatteita on hienoa julistaa saarnapöntöstä, mutta miten niistä voisi tulla osa tavallista arkeamme ja elämäämme enemmän tai vähemmän monimutkaisissa ihmissuhdesotkuissa ärsyttävien, rasittavien ja ilkeiden lähimmäisten seurassa. Omassa elämässäni olen taistellut ainakin muutaman kerran sydämessäni syvää katkeruutta vastaan, joka minulla on ollut vihamiehiäni kohtaan. En ole tahtonut pidemmän päälle kantaa katkeruutta enkä kaunaa, koska olen huomannut sen syövän omia voimavarojani sekä vievän elämästäni iloa ja rauhaa. Näissä tilanteissa olen kokenut rukouksen vainoojan tai vihamiehen puolesta toimivaksi keinoksi. Olen siunannut minua väärin kohdellutta ihmistä Herran siunauksella pidemmän aikaa päivittäin ja huomannut, miten rukous on vapauttanut minua kaikesta minua kahlinneesta pahasta.

Olen kokenut hyvänä myös sen, että Jumalalle voi turvallisesti huutaa, itkeä ja valittaa kaiken kokemansa vääryyden, loukkaantumisen ja suuttumuksen. Omien tunteiden purkaminen Jumalalle ja myös luotettavalle lähimmäiselle auttaa käsittelemään vaikeita ihmissuhteita, niin että rakkaus ja halu toimia vihamiehen hyväksi voisi tulla katkeruuden ja koston tilalle. Monestikaan tie ei ole helppo. Se vaatii nöyrtymistä Jumalan eteen, oman itsensä tutkimista, ehkä halua ymmärtää toista ihmistä ja paljon tahtoa antaa anteeksi.

Vihamiesten rakastaminen ja vainojien puolesta rukoileminen voi helposti johtaa siihen, että kristitty tulee ylpeäksi ja asettuu toisen ihmisen yläpuolelle sekä kokee uhrautuvansa toisen ihmisen vuoksi. Jeesus ei varmasti kuitenkaan tarkoita täydellisyyden kehotuksellaan tällaista marttyyrimaista ja itsekeskeistä rakkautta. Rakkauden kaksoiskäskyssä meitä kehotetaan rakastamaan lähimmäistä niin kuin itseämme. Jeesus itse osoitti rakkautta asettumalla samalle tasolle kaikenlaisten ihmisten kanssa. Hän rakasti ns. julkisyntisiä nostamalla näitä itsensä kanssa samalle tasolle ja fariseuksia laskemalla näitä norsunluutorneista samalle tasolle muiden syntisten kanssaTuskin meistä kukaan haluaisi joutua asemaan, jossa meitä vihollisina pitävät ihmiset kuvittelevat rakastavansa meitä asettumalla meidän yläpuolelle ja osoittavansa sillä tavalla laupeutta. Sen sijaan rakkautta on se, että tahtoo oikeasti lähimmäisen hyvää, vaikka tämä olisi ilkeä vihamies.

Jeesuksen opetus vihollisen rakastamisesta on mahdollinen vain silloin, kun Jeesus on saanut muuttaa ihmisen sydämen. Tavallinen ihminen ei omassa voimassaan pysty rakastamaan vihollisiaan ja rukoilemaan vainoojien puolesta. Uuden testamentin tekstissä sanottiin: ”Siitä me olemme oppineet tuntemaan rakkauden, että Jeesus antoi henkensä meidän puolestamme.” (1.Joh. 3) Jumalan Poika, joka ei ollut tehnyt mitään pahaa, kuoli meidän puolestamme, jotta me saisimme kaikki pahat tekomme, ajatuksemme, sanamme ja laiminlyöntimme anteeksi. Vihollisen ja vainoojan rakastaminen saa uuden näkökulman, jos ajattelen sitä, kuinka paljon pahaa Jumala on antanut minulle anteeksi. Kun Jumala on antanut kaikki salaiset ja näkyvät synnit minulle anteeksi, eikö minulla olisi varaa antaa anteeksi lähimmäiselle hänen väärä tekonsa tai pahat sanansa minua kohtaan? Luulen, että olemme aika lailla samalla viivalla yhtä syntisinä - minä ja hän.

Pellossa kasvanut

Tässä syksyisen sateista ja harmaata päivää piristämään FB-päivitykseni tältä päivältä.

Elina nautti taas hyvän lounaan Miehen puutarhan antimista. Valitettavasti Miehen tietotaito puutarhasta ei ole siirtynyt minulle. Eilen ihmettelin, kun en löytänyt kuin muutaman perunan, vaikka revin useamman perunankaalin ja kuokin maata innokkaasti. Illalla Mies ihmetteli, kuka on käynyt repimässä mangoldeja ;). Ja olen vielä Pellossa kasvanut, oh no!!!

Hassu kohtaaminen

"Äiti, mä tiesin, että sä oot täällä vessassa", sanoi Neiti törmätessämme toisiimme Linnanmäen naistenhuoneessa. "Ai, miten niin?" kysyin ihmeissäni. "Kun mä kuulin, että sä rukoilit Jeesus, Jeesus", vastasi Neiti iloisesti. Aloin nauraa ja olin aika ihmeissäni, koska en mielestäni ollut rukoillut. Kohtaamisesta jäi kuitenkin minulle hyvä mieli kahdella tavalla. Iloitsin siitä, että rukouksesta on tullut minulle niin arkipäiväinen asia, etten edes huomaa toistavani Jeesuksen nimeä. Toisaalta olin tyytyväinen myös siihen, ettei Neiti hävennyt rukoilevaa äitiä toisin kuin jalkapallokentän laidalla hihhuloivaa äitiä.

Jeesus-sanan toistamisen rukouksena opin varmaan alunperin vanhasta ortodoksisesta rukouksesta: ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä”.Toistelin vanhaa rukousta hengityksen tahdissa iltakävelyillä, kotitöitä tehdessäni tai rauhoittuessani rukoilemaan. Rukouksen toistaminen alkoi vaikuttaa niin, että Jeesuksen nimi alkoi elää tavallisen arkeni keskellä. Nykyään en voisi kuvitella sellaista päivää, ettenkö huokailisi päivän aikana Jumalan puoleen toistamalla Jeesuksen nimeä tai kiittämällä Jeesusta. Uskon, että vanha hyvä rukous on tuonut elämääni paljon iloa, siunausta ja voimaa. Jeesuksen nimessä on valtava voima! Jumala puhuu -kirjasssa oli tälle päivälle kohta, jossa kerrotaan Jeesus-nimen merkityksestä.

EI MUUTA NIMEÄ!

Nimeni voimassa paha väistyy ja hyvä tulee avuksesi. Pahuuden henkivoimat pakenevat JEESUS -nimen edestä. Huuda siis Hänen nimeään avuksi pelon, heikkouden, surun ja tuskan keskeltä. Hän EI VOI olla vastaamatta. "Jeesus".

Käytä Hänen nimeään usein. Ajattele, miten loputtomasti lapset huutavat "Äiti". saadakseen avun, pyytäessään ratkaisua, kaikessa: "Äiti". Käytä Jeesuksen nimeä samalla tavalla - yksinkertaisesti, luonnollisesti, painolla. "Jeesus".

Käytä sitä apua tarvitsessasi, mutta käytä sitä myös ilmaistaksesi rakkautta. Sanotpa sen ääneen tai sydämesi hiljaisuudessa, se muuttaa riitasointuisen ilmapiirin rakkauden ilmapiiriksi. Se kohottaa keskustelun ja ajattelun tason. "Jeesus"

Räpylänjälkiä tutkimassa

Minulla on outo tapa kerätä jääkaapin oveen erilaisia kulttuuritapahtumien mainoksia. Nähdessäni kiinnostavan mainoksen leikkaan sen irti ja suunnittelen kovasti kyseiseen tapahtumaan osallistumista. Aika usein kuitenkin käy niin, että mainos hukkuu kaiken maailman lippujen ja lappujen joukkoon, ja kulttuurielämys jää väliin.

Tällä viikolla aloin tutkia tarkemmin mainosta "Räpylänjälkiä -Aku Ankan 60v-juhlanäyttely", joka on koristanut värikkäällä layoutillaan jääkaappiamme koko pitkän kesän ajan. Meillä oli lasten kanssa tarkoitus mennä näyttelyyn jo alkukesästä, mutta käynti jäi aina muiden menojen ja laiskottelun jalkoihin. Niinpä päätin ottaa itseä niskasta kiinni ja viedä pojat kulturelliin Helsinkiin näyttelyn viimeisenä päivänä Neidin raataessa koulussa.

Räpylänjälkiä -näyttely oli juuri pojillemme sopivaa kulttuuria. Kuopus oli innoissaan muovisista isoista ankkahahmoista, joita hän sai taputella, ja joille hän sai kiljua ilman, että hahmot pelästyivät. Hän nautiskeli myös Aku Ankan punaisella autolla ajamisesta, Pello Pelottoman hervottoman isolla vasaralla huitomisesta sekä kaikenlaisesta juoksentelusta näyttelyalueella.

Esikoinen on armoton Aku Ankka -fani. Kesällä välillä tuskastuin siihen, että hän luki vain ja ainoastaan Aku Ankkoja ja urheilulehtiä, kunnes tajusin hänen todella perehtyvän niihin. Hän piti mm. esitelmää eri piirtäjien tyyleistä minulle, jolle kaikki Aku Ankka -sarjikset ovat näyttäneet aivan samanlaisilta; pojasta polvi paranee. Niinpä isot pojat löysivät näyttelystä paljon mieluista tekemistä ja tutkittavaa.

Näyttelyn hauskinta antia olivat ehdottomasti Ankkalinnan viisumien saaminen sekä Ilta-Pulun lööppiin pääseminen. Jokainen näyttelyvieras sai uuden nimen ja hahmon, jolle oli kehitetty tarina. Minusta tuli maanviljelijä Elina Lempolampi, joka ulkoisilta ominaisuuksiltaan näytti enemmänkin kaupunkilaistipulta. Liekö viisumikone tiennyt, että Mies on innokas oman maan viljelijä ;). Ilta-Pulun lööpissä kerrottiin siitä, miten Elina Lempolampi ja Mummo Ankka ottivat toisistaan mittaa kyläyhdistyksen kokouksessa. Kuopus seurasi isänsä jalanjälkiä maanviljelijänä viisumikoneen mukaan. Hän oli päässyt Mummo Ankan kanssa yhteistyöhön lypsykisoissa. Se lööppi sopi hyvin Kuopukselle, joka oli armoton maitopoika vielä muutama kuukausi sitten.

Ehkä viisumikonnella oli jotain salaista tietoa, koska urheilullinen Pikkuherra sai jääkiekkoilijan viisumin. Hän oli törmäillyt lehden lööpin mukaan Hessu Hopoon fanitapaamisessa. Esikoinen sai puolestaan julkkiksen tittelin Ankkalinnan seurapiireissä. Aivan uskottavalta kuullosti lööpin tarina siitä, miten Esikoinen oli löytänyt Hannu Hanhen kanssa onnen VIP-alueella. Sieluni silmin näen, miten hän onnen löydettyään toteaa kuin itsestäänselvyytenä: "Mullehan tää onni kuuluu, koska mä oon esikoinen."

Onnistuneen reissun kruunasi syöminen hampurilaisravintolassa, josta kiirehdimme kotiin harrastuksiin ja vanhempainiltaan. Mummo Ankan niksi yhdessä lööpissämme tuntui jotenkin harvinaisen ajankohtaiselta puuskuttaessamme nopeasti asemalta kotia kohti: "Downshifting on nyt in!" Jos vaikka muistaisin katsella jääkaapin ovea ajoissa, niin etteivät kaikki menot kasaantuisi samalle päivälle. Joka tapauksessa olimme kaikki tyytyväisiä siihen, että ehdimme viime tipassa päästä Ankkalinnan asukkaiksi!

Futismamma vauhdissa!

Kotiäitiyden yksi parhaista puolista on ollut se, että olen voinut heittäytyä täysillä mukaan lasten elämään. Työelämässä ollessani minua välillä ahdistivat monet lasten kouluun ja harrastuksiin liittyvät velvoitteet, koska minusta tuntui siltä, etteivät aikani ja voimani riitä kaikkeen. Sen lisäksi jouduin jäämään monista lasten riennoista pois epäsäännöllisten työaikojen vuoksi. Nyt sapattivuosinani nautin menetettyjen vuosienkin edestä siitä, että voin kantaa vastuuta Esikoisen luokkatoimikunnassa, käydä kuuntelemassa ja katselemassa lasten esityksiä, pitää r-koulua Pikkuherralle ihan säännöllisesti toisin kuin siskolleen aikoinaan sekä kannustaa perheen jalkapalloilijaa futiskentän laidalla.

Futisharrastuksen hoitaminen on kotiäitiydestäni huolimatta ollut pääasiassa Miehen mieluisa tehtävä. Tänä syksynä olen kuitenkin päässyt taas pienen tauon jälkeen kannustus- ja huoltojoukkoihin Miehen töiden vuoksi ja olen nauttinut futismamman tehtävästä ihan kympillä. Nautin futiskentän laidalla jännityksestä, yhteydestä ja hetkessä elämisestä. Jalkapalloturnauksessa ei tarvitse ajatella mitään muuta kuin sitä, mitä milloinkin tapahtuu. Elän kentän laidalla vahvasti mukana: hypin ja pompin ilosta, päästän ihmeellisiä ääniä, kun minua jännittää ja kannustan pelaajia huutelemalla. Pikkuherra selvästikin pitää siitä, että kannustan hänen joukkuettaan kiihkeän innokkaasti. Sen sijaan seuralaisena toimiva Neiti ei aina innostu äidin tyylistä, vaan välillä häpeää liian innokasta kannattajaa.

Futismammana toiminen on antoisaa myös sosiaalisesti. Toisiin vanhempiin tutustuu helpommin kentän laidalla, kun lasten yhteinen joukkue yhdistää. Turnauksissa seuramme joukkueet on sekoitettu niin, etten välillä ole tuntenut yhtään vanhemmista etukäteen. Ottelupäivän aikana kyllä ehtii jo vähän tutustua uusiin ihmisiin, kun on niin helppo löytää yhteistä puhuttavaa pelin tiimellyksessä. Eikä mikään yhdistä niin nopeasti kuin innokas omien lasten kannustaminen! Ei muista futismammoista välttämättä mitään syvällisempiä ystävyyssuhteita synny, mutta on kiva jakaa hetki iloa ja riemua lasten onnistumisista sekä todeta, etteivät ne tappiotkaan niin kovin vakavia ole.

Pikkuherran jalkapalloseuralle nostan hattua siitä, että kaikki pienten valmentajat käyttäytyvät todella hyvin ja ohjaavat poikia pedagogisesti ja maltillisesti. On hienoa, että tuossa iässä kaikille pelaajille annetaan yhtä paljon peliaikaa, lapsia kannustetaan eikä heiltä vaadita liikoja. Välillä meitä futismammoja on säälittänyt katsella otteluita sellaisia joukkueita vastaan, jossa henki on ollut aivan erilainen. Osa valmentajista tuntuu ottavan lasten harrastustouhun aivan liian vakavasti. Puistattaa katsoa valmentamista silloin, kun lapsille huudetaan ja haukutaan tai heitä ei kehuta, vaikka he olisivat pelanneet aivan ilmiömäisen hyvin. Luulen, että meidän ja monien muiden hyvien seurojen valmentajien kannustava ote tuo hedelmää pidemmällä aikavälillä. Pojilla säilyy innostus, ja vanhemmtkin ovat mielellään mukana tukemassa lasten hyvää harrastusta.

Vaikeuksien kautta helmeä juhlimaan

Tänään istuessani tietokoneen ääressä sain pienen shokin. Luin työtoverini FB-päivitystä siitä, miten hän on menossa työtoverin läksiäisiin. Kotiäidin tahmeilla aivoilla mietin hetken aikaa, kukahan sieltä työpaikalta on taas lähdössä, kunnes tajusin jotain olennaista. IIIIK, olin unohtanut kokonaan läksiäiset, jonne olin ilmoittautunut jo monta kuukautta sitten, ja joita en halunnut missään nimessä jättää väliin.

Katsoin äkkiä kelloa ja totesin, että minulla oli vajaa tunti aikaa ehtiä siihen junaan, jolla mahdollisesti voisin ehtiä laivalle. Aloin pommittaa kokouksessa ollutta Miestä tekstiviesteillä, tutkia aikatauluja, valmistaa ruokaa, valita juhlavaatteita, silitellä vaatteita, meikata, syödä välipalaa ja ohjeistaa lapsia tilanteesta. Loppujen lopuksi sain kaiken tarpeellisen tehtyä ja suuntasin autolla juna-asemalle.

Lievästä ylitilassa olemisesta stressaantunena ajoin väärälle puolelle asemaa ja sen seurauksena jouduin muutamissa liikennevaloissa jännittämään, ehdinkö junaan. Ehkä rukoukset taas kuultiin, koska löysin parkkipaikan suhteellisen helposti. Junamatka meni hyvin, mutta taas Helsingin päässä harrastamaan komeaa korkkarijuoksua ehtiäkseni ajoissa tapaamispaikalle. Lähellä satamaa törmäsin vielä muutamaan työtoveriin, joiden kanssa yhdessä paniikissa etsimme laivaa. Matka tuntui melkein hauskalta seikkailulta!

Perillä huomasin, että kaikki stressaaminen oli kannattanut. Työtoverini olivat järjestäneet upeat juhlat pitkäaikaiselle ja rakastetulle seurakuntasihteerillemme. Iltaamme kuului tunnelmallinen ehtoollishetki Suomenlinnan kirkossa sekä ihana laivamatka herkullisine ruokineen, koskettavine puheineen ja hauskoine lauluineen. Illan teemaksi nousi helmi, yksi Paavalinkirkon (= työpaikkamme) symboleista. Puheissa iloittiin siitä, että olimme saaneet pitää työyhteisössämme niin pitkään helmeä, joka oli olemuksellaan tuonut iloa, valoa ja rakkautta koko yhteisöömme. Minulle tuli mieleen eräs vauvalaulu, jonka lopussa lauletaan "... silmiin kun katson niin aavistan, on sisällä helmi Jumalan."

Katkarapukekkerit

Mieheni on vannoutunut alennusmyyntien ja alennettujen tuotteiden ystävä. Aika monta kertaa hänen tullessaan kaupasta olen huokaillut syvään, laskenut kymmeneen tai saanut pienen kohtauksen, kun kasseista on löytynyt (MINUN MIELESTÄNI) yhtä sun toista tarpeetonta tai turhaakin turhempaa selityksellä "Kun sai niin halvalla!" Viime aikoina olen tosin yrittänyt tehdä tässä asiassa parannusta ja olla vain kiitollinen siitä, että Mies käy mielellään kaupassa ja ottaa sinne yleensä vielä mukaansa kauppa-apulaiseksi Kuopuksen.

Viime keväänä Mies toi kaupasta kaksi pakettia rapuaiheisia kalliita lautasliinoja, koska oli saanut ne niin hyvällä alennuksella. Minun mielestäni ostos kuului taas sarjaan "turhaakin turhempi", koska ystäväpiirissämme ei ole tapana järjestää rapujuhlia. Kirjoitin ostoksesta jonkun hauskan Facebook-päivityksen ja sain idean, että voisimme järjestää rapujuhlat Miehen elokuisen syntymäpäivän kunniaksi. Merkitsin perhekalenteriimme juhlallisesti "RAPUJUHLAT" Miehen syntymäpäivää edeltäväksi lauantaiksi. Mies ei ollut kovinkaan innostunut rapujuhlien järjestämisestä: häntä iljetti ajatus rapujen keittämisestä. Loppujen lopuksi hän suostui siihen, että järjestän syntymäpäivän kunniaksi pienet juhlat, kunhan niissä ei tarjoilla rapuja. Niinpä lanseerasin ajatuksen katkarapukekkereistä.

Keväällä minulla oli suuret suunnitelmat juhlien suhteen. Ajattelin järjestää paljon ohjelmaa ja hienot tarjoilut sekä kutsua paljon vieraita. Elokuun koittaessa huomasin, että suunnitelmani eivät olleet kovinkaan realistisia. Juhlavieraslistalle päätyneistä perheistä yksi pariskunta kertoi olevansa tuohon aikaan Havaijilla hääpäivää viettämässä. Jostain kumman syystä en viitsinyt edes kysäistä, tulisivatko he kuitenkin mieluummin Miehen katkarapukekkereille ;). Toisen ystäväperheen kalenteri oli jo tuupattu täyteen erilaisia synttärikutsuja, joten päätimme pitää juhlat vain pienelle porukalle ja ilman kummempaa ohjelmaa. Ruokalistakin yksinkertaistui yksinkertaistumistaan, kun selvisi, että päivänsankari saapuu töistä vasta parikymmentä minuuttia ennen juhlien alkua.

Katkarapukekkereiden valmistelu tapahtui leppoisissa merkeissä. Tein eilen perussiivouksen Miehen hoitaessa Kauppa-apulaisen kanssa ostoreissun. Leipomistouhuihin aloin illalla vähän ennen puoltayötä ja jatkoin niitä päivällä Pikkuherran kanssa Kuopuksen päiväunien aikaan. Ekaluokkalainen osoittautui taas kerran todella mukavaksi ja reippaaksi keittiöapulaiseksi; ehdimme jutella paljon kouluasioita ja muita tärkeitä juttuja mustikkapiirakkaa tehdessämme.

Täytekakun tilalle olin suunnitellut juustokakkua uudella reseptillä. Tein kakun yöllä puoliväliin ja jatkoin päivällä mansikkapäällysteen tekemistä. Olimme Miehen kanssa tutkineet yhdessä reseptiä ja päätyneet siihen, että hyytelösokeri tarkoittaa varmasti hillosokeria, jota meillä oli runsaasti kaapissa. Niinpä levitin kohmeiset mansikat kakun päälle, tein kuumasta vedestä ja hillosokerista seoksen, jota aloin lusikoida kakun päälle. Lusikoituani koko annoksen huomasin, että jotain oli pielessä. Seos ei jäänytkään lillumaan mansikoiden päälle kauniisti, vaan neste valui komeasti suurimmaksi osaksi pöydälle (ja myöhemmin jääkaapissa alustalle). Tajusin melko pian, että hyytelösokeri ja hillosokeri eivät olekaan sama tuote, hip, hei!

Kakkukatastrofin jälkeen valmistelut sujuivat erinomaisesti, koska sain ystävän avukseni. Juhlien laittaminen yhdessä oli tosi mukavaa ja rentoa, vaikka samalla hoidimme kuutta lasta. Vieraiden saapuessa olin jopa ehtinyt vaihtaa vaatteet ja vähän meikatakin; yleensä vieraiden saapuessa tepastelen vielä enemmän tai vähemmän juhliin sopimattomissa asusteissa.

Katkarapukekkereistä tuli juuri niin rennot ja kivat juhlat kuin olin suunnitellut. Tuttuun tapaani repeilin ja kikattelin pitäessäni pientä tervetuliaispuhetta, jossa kerroin mm. kakkukatastrofista. Sen jälkeen oli ainakin selvää, ettei näissä juhlissa ollut tarkoitus pönöttää. Päivänsankari oli komea ja charmikas (uudessa lahjaksi ostamassani kauluspaidassa), ilma oli mielettömän hieno ja onnittelulaulut soivat komeasti sekä Miehelle että pienelle vieraalle, joka vietti kolmevuotispäiväänsä. Juhlat täyttivät tehtävänsä, koska sekä vieraat että isäntäväki tuntuivat nauttivan yhdessäolosta katkarapusalaatin, mansikkajuustokakun ja muiden herkkujen kera. Olipa mukavaa, että Mies meni ostamaan ne rapulautasliinat. Katkarapukekkereistä voisi tehdä ihan perinteen kesäkauden päätökseksi!

Sama perhe, mutta niin erilainen lapsuus

Tänä kesänä olen miettinyt tosi paljon sitä, miten samassa perheessä kasvaneet lapset ovat voineet elää aivan erilaisen lapsuuden. Syy pohdintoihin on tietysti lähtenyt omista kokemuksistani: luulen, että neljä lastamme tulevat kertomaan perheestämme aika eri tavoin, kun he aikuistuttuaan palaavat lapsuudenmuistoihin. Muistojen erilaisuuteen vaikuttavat ainakin paikka sisarusparvessa, lasten erilaiset luonteet, vanhempien muuttuminen sekä erilaiset ympäristöt.

Esikoinen ja Kuopus ovat syntyneet samana päivänä, mutta yhdentoista vuoden ikäerolla. Luulen, että heidän lapsuudenkokemuksensa eroavat toisistaan kaikista eniten. Saimme Esikoisen nuorina ja kokemattomina. Hän oli minun sukuni ensimmäinen lapsenlapsi ja kaveripiirimme ensimmäinen vauva. Niinpä Esikoinen sai huomiota enemmän kuin tarpeeksi, mutta samalla myös tarpeettoman paljon huolehtimista ja hätäilyä.

Kuopus on nukkunut koko vauva-ajan meidän vanhempien välissä. Kuukausi sitten hän sai ensimmäisen oman sänkynsä, mutten ole vielä jaksanut sitä pedata, kun perhepeti on toiminut niin hyvin. Esikoisen vauva-aikana en olisi voinut edes kuvitella hänen nukkuvan meidän välissämme. Olimme molemmat sen verran stressantuneita vanhempia, että välillä etsimme häntä unissa peittojen seasta, vaikka hän nukkuikin rauhassa omassa vuoteessaan.

Esikoinen muutti elämämme rytmin täydellisesti. Joskus myöhästyimme tapaamisesta tunnin, koska hänen piti syödä ja saada kuiva vaippa. Kuopus ei muuttanut elämäämme kovinkaan paljon, vaan hän sopeutui perheemme rytmiin. Alusta lähtien häntä raahattiin mukaan lasten esityksiin, harrastus- ja koulukuljetuksiin sekä äidin omiin rientoihin. Hän nukkui silloin, kun siihen oli mahdollisuus ja söi tarvittaessa vaikka kesken lenkin seisoma-asennossa. Vasta tänä syksynä hän on saanut elämäänsä selkeän rytmin, kun kuljetukset eivät enää sido samalla tavalla elämäämme.

Esikoisen ja Kuopuksen ensimmäiset joulut olivat aika erilaiset. Esikoinen vietti ensimmäistä jouluansa suvun ehdottomana keskipisteenä. Hän sai 17 joululahjaa, vaikka häntä kiinnosti vain ja ainoastaan kiiltävät lahjapaperit. Koko suku hoivasi ja paapoi häntä sekä seurasi hänen jokaista liikettään joulunpyhien aikaan. Kuopus vietti ensimmäistä jouluansa aika lailla sivuroolissa, vaikka oli täsmälleen samanikäinen. Suvun yhteisessä jouluvietossa oli yhdeksän lasta, joten perheiden pienimmät saivat rauhassa ryömiä lattialla lahjapapereiden kimpussa isompien hoitaessa show`n pitämisen.

Esikoinen sai vauvana paljon huomiota, mutta samalla häneltä vaadittiin paljon enemmän kuin Kuopukselta. Opetimme hänelle EI-sanan käyttöä jo tosi pienenä, heti kun hän oli oppinut ryömimään. EI! toimi niin hyvin, että ruotsalaiset ystävämmekin alkoivat käyttää sitä pojalleen, kun heidän omat kieltonsa eivät toimineet. Kuopukselle olemme pitäneet vielä tosi löysää kuria. Hän saa tehdä monia asioita, jotka olisimme ehdottomasti kieltäneet Esikoiselta. Ei hän silti ihan kuritta kasva, koska isommat sisarukset huolehtivat siitä, että talossa on pienimmällekin joku järjestys ja jotkut säännöt.

Nuorena äitinä minulle oli tärkeää, että lapset rakastuisivat kirjoihin, koska lukeminen oli minulle niin tärkeä harrastus. Muistan, miten Esikoisen ollessa kymmenen kuukautta murehdin sitä, ettei hän vieläkään jaksanut keskittyä kirjojen lukemiseen. Ajattelin, ettei hänestä ikinä tule lukijaa. Kuopuksen ollessa samassa iässä en varmaan ollut edes ottanut hänelle vauvakirjoja esille. Nyt kun hän on innostunut kirjoista, olen ihmeissäni siitä, että yksivuotiaallakin on älyllistä toimintaa ;). Sanallista arkkuaan hän ei vielä ole pahemmin availlut, muttei se huolestuta minua ollenkaan. Molemmat isoveljet aloittivat puhumisen vasta yli kaksivuotiaana, joten hänellä on vielä aikaa oppia. Nyt hän saa tahtomansa asiat kiljumalla ja sanomalla öh. Mitäpä sitä turhia pulisemaan, kun voi myös potkia palloa!

Ihana loma Gardajärvellä kuvina

15 vuotta rouvan elämää

Muutama viikko sitten vietimme Miehen kanssa 15-vuotishääpäivää. Teimme sen hyvin matalalla profiililla, koska matkustimme jo kesäkuussa Italiaan vain Kuopuksen kanssa juhlavuoden kunniaksi. Riva del Gardassa vietetty lomaviikko, jonka Mies oli suunnitellut minulta täysin salassa, oli yhtä juhlaa. Nautimme suunnattomasti hienosta hotellistamme, tunnelmallisesta kaupungista, upeista maisemista, herkullisesta ruoasta, taivaallisesta jäätelöstä, yhteisistä patikka- ja pyöräretkistä, kulttuurielämyksistä sekä ennen kaikkea yhdessäolosta. Olin valmiiksi ajatellut, että ainoa toiveeni on, että meillä on aikaa nauttia yhdessäolosta. Matka Gardajärvelle oli jotain paljon enemmän, unelmieni täyttymys!

Hääpäivänä Mies oli töissä, ja minä pidin "lastentarhaa" pystyssä. Sisareni, hortonomin vaimo, oli vähän järkyttynyt siitä, ettei meillä ollut juhlapäivänä edes kukkakimppua. Kukat eivät nimittäin ole Mieheni luontainen tapa osoittaa rakkauttaan eikä minun tapani ottaa vastaan rakkautta. Illalla sentään joimme hyvät pullakahvit juhlapäivän kunniaksi sekä pyörähtelimme olohuoneen lattialla lasten suureksi riemuksi. Iltakahveillakin tunnelma oli kyllä harvinaisen villi lasten keksiessä mitä hassuimpia maljapuheita äidin ja isän juhlapäivän kunniaksi.

Illalla suoritimme juhlallisesti hääpäiväperinteisiimme kuuluvan rituaalin: kokeilin hääpukuani. Olin tosi ylpeä siitä, että tällä kertaa se meni niin hyvin päälle, että pitkän nappirivinkin sai kiinni; yleensä napit ovat olleet hääpäivänä enemmän tai vähemmän auki. Toivottavasti mahtuisin pukuun vielä viiden vuodenkin päästä, koska silloin olemme ajatelleet viettää hääpäivää juhlien merkeissä. Ei hassumpi syy pitää paino kurissa ;).

Hääpäivänä muistelin yhtä laulua, joka esitettiin häissämme. Sen kertosäe kuvaa hyvin tuntemuksiani siitä, missä vaiheessa meidän liittomme on. Vaikka takana on jo monia yhteisiä vuosia, tuntuu edelleen siltä, että meillä on yhdessä vielä paljon koettavaa. Odotan mielenkiinnolla uusia seikkailuja!

"Tule, käydään uutta etsimään.

Meitä suuret aarteet odottaa.

Elämämme kauneus löydetään.

Jeesus rakkautensa lahjoittaa."