Ihminen on sika!

Olen naiivi, sinisilmäinen, kultalusikka suussa syntynyt ja pumpulilla vuoratussa tynnyrissä kasvanut. Silti en voi ymmärtää niitä ihmisiä, jotka väittävät ihmisen olevan hyvä, tai niitä, jotka toivottavat kaikki ihmiset tervetulleiksi taivaaseen ilman Vapahtajaa. Tänään olemme rakkaan aviomieheni kanssa tapelleet enemmän kuin yleensä. Riidanaiheet ovat olleet hyvin mitättömiä: muistikatkokset ja aikataulujen pettämiset ovat luoneet kitkaa välillemme. Riidellessä huomaan sen, miten itsekäs olen. Juuri ennen riitaa kävin nauhoittamassa puhelinhartauksia anteeksiantamisesta, ystävyydestä ja rakkaudesta. Luinpa vielä siunatuksi lopuksi Franciskus Assisilaisen kauniin rukouksen. Mutta on eri asia pitää hartaus ja elää hartaasti!

Viime päivinä olen saanut vielä suuremman muistutuksen ihmisen itsekkyydestä, julmuudesta ja raakuudesta, kun olen lukenut Gudrun Pausewangin kirjan "Jag var där -Berättelser i Tredje rikets skugga". Vesalla oli muutama vuosi sitten vaihe, jolloin hän perehtyi urakalla natsismin historiaan. Silloin ostin kyseisen kirjan, ja nyt flunssan kourissa minulla on ollut aikaa lukea sitä.
Kaksikymmentä erilaista kertomusta puhuvat karua kieltään. Tavalliset, ns. hyvät ihmiset, voivat olla uskomattoman julmia, häikäilemättömiä ja itsekkäitä. Vai mitä sanotte äidistä, joka ryntäsi heti lapsikatraansa kanssa naapuritaloon, josta sotilaat veivät juutalaisperheen keskitysleirille. Ahne naapurusto oli jo silloin paikan päällä hamuamassa itselleen perheen aarteita: höyhenpeitto, rouvan turkki ja sedän nojatuoli löysivät uudet omistajat alta aikayksikön. Kertojan äiti säästyi sinä päivänä ruoanlaitolta, kun juutalaisperheen jäljiltä oli sopivasti katettuna viisi lautasta. Ja äidin suureksi riemuksi hellalla ollut keitto oli vielä höyryävää. Eikä äidillä siinä tilanteessa unohtunut edes ruokarukous! Eläköön tekopyhyys!

Järkyttävältä tuntui lukea lukemattomia tarinoita, joissa vanhemmat kielsivät lapsiltaan ystävysssuhteet juutalaislasten kanssa. Onneksi osa lapsista keksi keinot tavata vanhempien kielloista huolimatta. Suorastaan oksettavaa oli lukea äidistä, joka natsiaikana oli tärkeässä asemassa puolueen naistyössä. Innokas Hitlerin kannattaja kielsi tyttäreltään leikkimisen juutalaisperheen tytön kanssa, vaikka perheet olivat aikaisemmin olleet ylimpiä ystäviä. Kun juutalaisperhe oli lähdössä pakoon Amerikkaan, meni nainen auttamaan heitä pakkaamisessa. Sinänsä kauniin eleen takana oli kiero ajatus siitä, että jossain elämänvaiheessa hän voisi tarvita juutalaisperheen apua. Niinpä nainen pyysi julkeasti sodan loputtua juutalaisperheen leskeksi jääneeltä äidiltä todistusta siitä, että hän on auttanut sodan aikana juutalaisia pakkaamalla naapureiden tavaroita. Entinen naapuri antoi armeliaasti kyseisen todistuksen ja naistyössä ansioitunut natsi pääsi pälkähästä. Raamatun totuus "Mitä ihminen kylvää, sitä hän niittää" toteutui kaikesta huolimatta tässäkin tapauksessa. Tytär muutti kotoa ja katkaisi suhteensa äitiinsä tämän häikäilemättömänn toiminnan vuoksi.

Kirja päättyy lukuun, jossa pohditaan, mitä sinä ja minä olisimme tehneet vastaavassa tilanteessa. Pelko, halu miellyttää, välinpitämättömyys ja laput silmillä kulkeminen saivat tavalliset ihmiset toimimaan tavalla, joka tuntuu meistä täysin käsittämättömältä. Kirjoittaja kysyy, eivätkö meidän aikamme turvattomat, tietokoneiden ja videoiden kasvattamat lapset ja nuoret olisi vielä 30-luvun hyvin kasvatettuja nuoria kiitollisempi ryhmä Hitlerin tapaiselle kiihottajalle. Herra, armahda meitä!

Gud, till dig ropar jag

Gud, till dig ropar jag.
I mig är det mörkt
men hos dig är ljuset.
Jag är ensam
men du överger mig inte.
Jag är osäker och rädd
men hos dig är hjälpen.
Jag är orolig
men hos dig är vilan.
Jag blir ofta bitter och otålig
men hos dig är tålamodet.
Jag förstår inte alltid dina vägar
men du vet vägen för mig.
Gud, i din närhet vill jag vara,
du, mitt ljus, min hjälp, min vila,
min trygghet och mitt tålamod.

Dietrich Bonhoeffer