"Yksinhuoltajan" arkea

Kotisivuillamme on ollut hiljaista viime aikoina. Olemme Vesan kanssa vuorotellen olleet reissun päällä. Ensin Vesa oli 4 päivää leireilemässä; välissä hän kävi vain moikkaamassa meitä vaihtaessaan leirikeskusta. Sitten olin itse Riihimäellä ihailemassa uusinta suvumme jäsentä, Helmi Anna Gretaa, ja tapaamassa ystäviä sekä Järvenpäässä työhaastattelussa ja asuntoesittelyissä. Viimeiset kaksi päivää Vesa on ollut Helsingissä ja Järvenpäässä, ja saapui äsken kotiin. Ensi viikon sunnuntaina Vesa lähtee taas Järvenpäähän ja sitten loppuviikosta esirippikoululeirille. Ja sitten hiihtolomariparille ja.... Voi olla, että kotisivumme elävät tänä keväänä hiljaiseloa!

Tilapäinen "yksinhuoltajuus" tuntuu siihen tottumattomalta vähän rankalta. Aika on kortilla, kun täytyy yksin suoriutua niistä tehtävistä, jotka yleensä jaamme melko tasapuolisesti. Hyvänä puolena on se, että Vesan arvostus on noussut taas huimasti silmissäni! Tavallisina aamuina en edes herää herätyskellon ääneen, kun Vesa säntää heti sammuttamaan sitä ja valmistamaan perheelle aaamupuuroa. Jos saamani palvelu on vaarassa huonontua, voin vedota siihen, että Vesa virallisessa teologimatrikkelissa ilmoittaa harrastuksikseen vaimon palvelun ja hellimisen. Järvenpään vaaliprosessissa tosin vastaehdokas jo kysyi, onko pappilan arki tyrehdyttänyt harrastuksen, kun Vesa ei sitä enää vaaliprosessissa ilmoittanut harrastukseen:) Onneksi ei!

Vesan reissujen ja leirien aikaan yritän itse herätä normaalia aikaisemmin, jotta olen pirteänä lasten tehdessä aamutoimia. Siitä huolimatta meillä on joka aamu tullut enemmän tai vähemmän kiire. Aina on joku hanska, sukka, kenkä tai laukku hukassa, aamupuuro ei maistu, käytävässä huomataan, että koulureppu jäi kotiin j.n.e. Niinpä olen ollut aamukierroksella nakatessani lapsia kolmeen eri osoitteeseen melko sporttinen näky: puuskutus vain kuuluu, kun hölkkään autolta hoitopaikkaan ja takaisin. Ei ole papillisesta arvokkuudesta tietoakaan tällä jakkupukuisella!

Iltapäivän hakurumba on vielä toivottomampi. Yleensä yritän vakuuttaa itselleni, että meillä ei ole ollenkaan kiire. Ensin haen Mikaelin, joka onneksi on yleensä valmiiksi puettuna. Sitten käymme lyhyen keskustelun siitä, miten nalleistuimessa istutaan, ajelemme muutaman sata metriä ja nostan kuopuksemme pois nalleistuimesta. Haemme Anttonin iltapäiväkerhosta ja odottelemme, että hän laittaa ulkovaattet ja kerää kaikki tavarat. Sitten mietimme taas, miten päin nalleistuimessa istutaan. Sitten ajelemme lähes kilometrin ja nostan Mikaelin nalle-istuimesta. Menemme maanittelemaan Lauraa päiväkodista. Ensin Laura kerää lelut, laittaa nimikkopyykkipoikansa oikealla paikalle, kääntää seinässä olevan kuvan ja alkaa hyvin rauhalliseen tahtiin pukeutumaan. Annan pukeutumisohjeita välillä rauhallisemmin ja välillä kiukkuisemmin. Piiiiitkän ajan kuluttua neitokaisemme on saanut ulkovaatteet päälleen ja pääsemme auton luo. Silloin yleensä käydään keskustelu siitä, kuka saa istua etupenkillä. Välillä keskustelemme myös Miksun kanssa siitä, miten päin nalleistuimessa istutaan. Sitten ajelemme leppoisasti kotiin päin ja keskustelemme päivän kuulumiset. Viimeinen haaste on saada Mikael autosta kotiin. Tänään se tapahtui äidin olkapäällä ankaran huudon säestämänä! Vanhemmuus on kyllä hyvää kasvatusta kärsivällisyydessä!

Tämän viikon illat olenkin sitten viettänyt lasten kanssa kiltisti kotona, kun ei ole sattunut olemaan mitään iltatöitä. Olemme viettäneet todellista laatuaikaa. Olemme pesseet yhdessä pyykkiä pesutuvalla, järjestäneet paikkoja (rastien toivossa), pelanneet pelejä ja jutelleet tunnelmallisesti kynttilänvalossa. Mikael on osoittanut suurta kypsymistä: hänet on kelpuutettu pelaamaan muitakin pelejä kuin Chocoa. Ensin pelasimme ilmapallopeliä, jossa piti löytää oikeanvärinen ilmapallo omaan pelilautaan. Viiru ja Pesonen -korttipelissä Miksu oli aivan ylivertaisen hyvä; voitot johtuivat kuitenkin enemmän tuurista kuin taidosta. Ehkä hän on perheemme Hannu Hanhi! Joka tapauksessa olin tyytyväinen siihen, että uhmaikäisemme ei saanut pelien aikana yhtään kiukunpuuskaa, vaan noudatti kuuliaisesti sääntöjä.

Muutenkin olen iloinnut suuresti Mikaelin kehityksestä: uusia sanoja tulee päivittäin. Leena-päivähoitajalle hän osasi kertoa, että "isi junalla". Kynttilän sytyttämisessä hän käyttää edelleen adventtilaulua "Nyt sytytämme kynttilän", erona vain on se, että nyt hän osaa melodian lisäksi jo sanojakin. Anttonin ja Lauran kanssa olemme käyneet syvällisiä keskusteluja monista aiheista. Viisaita ajatuksia lapsilla kyllä riittää, kunhan aikuisena on aikaa jäädä kuuntelemaan heitä.

Muiden papinvaimojen kanssa olemme keskustelleet siitä, miten rippileiri vuodessa pitää avioliiton kunnossa. Välillä on hyvä olla hetki erossa, jotta huomaa toisen arvon. Siitä huolimatta olen onnellinen siitä, että kirkkoherruuden myötä Vesan leirivuorokaudet vähenevät dramaattisesti. Anttonkin kysyi tänään mietteliäänä, miksi isä on aina poissa. Onneksi tänä iltana lapset saivat nukahtaa turvallisesti isän viekussa!
Elina