Murinaa, hiekkaa ja joulujuhlien parhaimmistoa

Myönnän sen, olen toivoton jäämään suustani kiinni. Kastekahvit, syntymäpäiväjuhlat ja muut herkulliset keskustelutilaisuudet venähtävät helposti pitkiksi. Niinpä Vesa on kysynyt pitkäksi venähtäneen kasteen jälkeen, eikö lapsi millään mahtunut paljuun. "Hauskaa teologihuumoria", naurahti äiti, jolle kerroin asiasta hänen kysellessään, onko suvun perintömalja tarpeeksi suuri.

Teologihuumoria kyllä riittää; kirkollisia vitsikirjojakin on koottu jo useampia. Itse nauran yleensä vitsejäkin enemmän hauskoille jutuille, toilauksille ja erilaisille sattumuksille. Minulle on harvinaisen helppo kertoa hauskoja juttuja, koska nauran yleensä jo puolivälissä aivan hervottomana. Sen sijaan olen aivan surkea juttujen kertoja. Yleensä kertomani jutut ovat mielestäni niin hauskoja, että nauran itse niin paljon, ettei kukaan saa juonesta mitään selvää. Ja sitten vain hymyillään vaivautuneena....Onneksi voin nyt kotisivuilla kirjoitella hauskimpia juttuja kutkuttamaan teidän nauruhermojanne!

Eräs nimeltä mainitsematon Pellossa työskennellyt pappi oli antanut eräälle haudattavalle hurjan lupauksen. Siunaussanoissaan hän totesi: maasta sinä olet tullut, maaksi sinun pitää jälleen tulla, Jeesus Kristus on herättävä sinut kolmantena päivänä. Ilmeisesti hautausmaalla ei kuitenkaan näkynyt epämääräistä liikettä kahden yön päästä! Tämä juttu on hyvin vaarallinen papeille. Kuultuani sen olen meinannut monta kertaa seota siunaussanoissa, enkä ole ainoa.

Eräs suomenruotsalainen pappi piti kirkossa opetusta hautajaisista suomenkielisille ala-astelaisille. Kertoessaan hautajaisten kulusta hän sanoi yhdessä vaiheessa: "Ja sitten pappi menee arkkuun!" Oppilaisiin selostus meni täydestä, mutta opettajat tunnista kiittäessään antoivat vinkkiä tulevien esittelyjen varalle! Ja virheistähän oppii tunnetusti kaikkein parhaiten.

Eräässä toisessa kirkossa pappi sekoili ehtoollissanoissa. Jeesus taisi olla sillä kertaa papin mielestä vähän huonolla tuulella, sillä asettaessaan ehtoollista pappi sanoi: "Jeesus otti leivän, siunasi ja murisi ja antoi sen opetuslapsilleen..." Ruotsissa taas eräs suomalaispappi päätti lopettaa seremoniat kerralla. Ehtoollisen kutsusanoja "Kaikki on valmiina!" lausuessaan hän sanoi vahingossa: "Kaikki on peruutettu!"

Voin vain arvailla, kuinka meheviä juttuja minunkin ruotsinkielisestä työurastani saisi tai on saatu. Harmi vain, että ihmiset kertovat mokista ja virheistä vain harvoin asianomaiselle itselleen. Vesan edemennyt työkaveri, Inger, oli poikkeus. Hän huomautti Vesalle, kun tämä puhuessaan kielen taivutuksesta käyttikin vahingossa seksuaalisia taipumuksia tarkoittavaa sanaa. Toinen tuttu pappi taas Ruotsin aikoinaan puhui kiirastorstain saarnassaan Jeesuksen intohimoista (lidelser), vaikka alkupeäinen teema olikin Jeesuksen kärsimys (lidande).

Viikonloppuna kuulin taas toimituksissa uusia juttuja papista, joka parhaina päivinään tiesi arvonsa. Tällä vanhaksi ja sairaaksi tulleella papilla oli jäänyt niin sanotusti levy päälle. Kerran naapurisängyn potilaalle tuli vieraaksi kaksi lastenlasta, aikuisuuden kynnyksellä olevat kaksospojat. Poikien kävellessä vieretysten ovelta kohti isoisänsä sänkyä eläkeläispappi alkoi pitää heille herttaisella äänensävyllä hääseremoniaa: "Tämä on nyt teille merkittävä päivä..." Oli siinä murrosikäisillä pojilla ihmettelemistä!

Itse taas repeilin aivan sumeilematta viime kesänä rippileirillä leikkiessämme kastejuhlaa. Olimme valinneet lapselle vanhemmat, kummit, isovanhemmat ja sisarukset. Juhlajärjestelyt olivat kaikin puolin mallikkaat. Kastettavan vanhempien tehtäväksi tuli tietysti hankkia juhlakalu. En voinut olla nauramatta pitäessäni suosikkikastepuhettani teemasta "Minä olen ihme" vihreälle kilpikonnapehmolelulle. Ja monesti puhutaan vielä siitä, miten papin on hyvä toimittaa mahdolliset kasteet tai häät riparilla, ettei se vaan mene leikiksi. NOLOA!

Vielä nolompaa minulle sattui muutama vuosi. Oli kuuma kesäinen päivä ja minulla oli ollut töitä aamusta iltaan. Seitsemältä oli sovittu pidettäväksi vihkiharjoitukset. Jostain syystä ovet eivät olleet kuitenkaan auki eikä vahtimestaria näkynyt missään. En muista tarkasti, miten pääsimme lopulta sisälle, mutta reitti oli jotenkin outo. Hääpari oli nuori ja herttainen, ja paikalla oli muita asiaankuuluvia ihmisiä. Yhtäkkiä kesken harjoitusten minua alkoi naurattaa aivan kamalasti, aivan ilman syytä. Mitä enemmän yritin pidätellä naurua, sitä enemmän nauroin. Sulhanen otti vähän itseensä ja kysyi, onko hänen naamataulussaan jotain vikaa. "Ei, ei", vastasin ja yritin taas pidätellä naurua.

Harjoitusten jälkeen kävimme vihkikeskustelua sakatissa. Olin jo rauhoittunut, ja keskustelu sujui hyvin ja leppoisasti. Vakuuttelin kovasti, että ei minulle ole koskaan ennen käynyt näin harjoituksissa, häistä puhumattakaan. Tulevat häät olivat kaksikieliset ja yritimme löytää sopivaa kaksikielistä virttä. Ehdotin jotain virttä, mutta sanoinkin vahingossa seuraavan virren. "Se on kyllä hautajaisvirsi", totesi morsian. "Ja tämäkin vielä"; ajattelin mielessäni. Rukoilin koko viikon todella paljon häiden puolesta, ja kaikki meni hyvin. Mutta kyllä hävetti. Morsiamen kaveri kirjoitti muutama viikko häiden jälkeen minusta lehtiartikkelin, jossa kuvasi minua hyvin iloiseksi. :)

Paikoitellen liiallista iloisuutta voi sanoa vaikkapa sukuviaksi. Nuoruudessa isän seurakuntalaiset saivat aina välillä kärsiä minun ja Anna-siskoni hepulikohtauksista. Monesti kävimme kisaa, kumpi vastaa puhelimeen kesken naurukohtauksen. Yleensä olisi ollut parempi jättää vastaamatta kokonaan. Oma lukunsa ovat tätini, joka tunnistetaan pankeissakin naurunremakan perusteella, sekä serkkuni, jonka RUK:iin pääsy meinasi tyssätä liialliseen naureskeluun ja repeilyyn. Toivon kuitenkin hartaasti, etten enää ikinä naura väärässä tilanteessa. Onneksi tämä vaiva tuntuu vähenevän koko ajan iän ja kokemuksen karttuessa.

Teini-ikä oli minulle ja monelle muullekin esiintyvälle neitokaiselle huippuaikaa pokan pettämisen suhteen. Vaasan seurakunnissa muistellaan vieläkin hymyhuulin neljän vuoden takaisia henkilökunnan joulukahveja. Perinteiset joulukahvit ovat henkilöstöpäällikkömme, tuttavallisesti Herra Hön, vuoden kohokohta. Hän suunnittelee ja valmistelee juhlat perinpohjaisesti ja taidokkaasti. Jokainen yksityiskohta on mietitty, ja paikalle on kutsuttu paljon taitavia soittajia, kuoroja, lauluryhmiä tai muita esiintyjiä. Juhlan ohjelma on aina suuri salaisuus. Ensimmäisenä Vaasan vuotenamme paikalle oli kutsuttu Vaasan Lucia morsiusneitoineen niin kuin Laura sanoo (virallisesti Bragen Lucia). Sali oli tunnelmallisen pimeä ja yleisö istui hiirenhiljaa valkopukuisten kauniiden neitojen kävellessä kynttilöineen läpi salin hyräillen tuttua melodiaa. Päästyään eteen nuoret naiset alkoivat esittää repertuaariansa, mutta silloin Lucian toisella puolella olevaa neitoa alkoi naurattaa. Hän yritti hillitä itsensä, muttei mahtanut mitään. Nauru levisi Lucian toisellakin puolella olevaan neitoon. Lucia-parka yritti jatkaa urhoollisesti laulua, mutta lopuksi liittyi iloiseen nauravaan joukkoon...

Seuraavana jouluna meno oli normaalin asiallista Herra Hön joulukahveilla. Sen sijaan ruotsalaisen seurakunnan joulujuhlat olivat historiallisen hauskat. Minut oli laitettu juhlatoimikuntaan kolmen hulvattoman suomenruotsalaisen miehen kanssa. Jo suunnittelukokouksessa epäilin, olinko aivan oikeassa seurassa. Aikaisemmin syksyllä olimme järjestäneet riparilaisille infotilaisuuden, jossa näiden piti arvata, kuka työntekijöistä osaa erilaisia kummallisia taitoja. Itse väitin Lapin tyttönä osaavani joikhata, ja esitin suuren suosion saaneen ala-asteella oppimani joiun "Outamaita ja auvikoita". Se upposi suomenruotsalaisiin erittäin hyvin lievällä Pellon murtheella. Niinpä joku meistä keksi, että joulujuhlan teemaksi sopisi hyvin Lappi-teema. Aihetta miettiessämme aivoriihi tuotti uskomattomia mielleyhtymiä...

Jo arvokkaan juhlapaikkamme, Loftetin, katsastaminen oli kokemus sinänsä. Tutkimme tarkasti, mahtuvatko kaikki työntekijät syömään ruokalaan ja mahtuuko aasi varastoon. Nuori tarjoilijatyttö kyllä vähän pyöritti päätään juttujamme kuunnellessa. Tuskin käsitys muuttui itse juhlassakaan: hervottomat ohjelmanumerot vain seurasivat toisiaan. Illan kohokohtana oli kirkkoherran kiittäminen vuoden työstä. Saavuin paikalle kultatuolissa lapinlakki päässä joikhaten. Kolmas avustaja raahasi edelläni täysikokoista aasia, jolla oli päässään oikeat poronsarvet. Kirkkoherramme nimitettiin Vuoden Aasiksi hienoin perusteluin (vahva selkä, isot korvat...) ja kruunasin hänet aidolla lapinlakilla. Näin luovasti yhdistimme juhlassa lappiaihetta ja joulun syvää sanomaa aasista! Ja kirkkoherramme kesti huumoriamme hyvin!

Ikimuistettava oli myös eräs vanhusten adventtijuhla Vaasan ruotsalaisessa seurakunnassa, jota vietettiin sivukirkossa. Diakonissat olivat panneet parastaan ja tilanneet tarjoiluksi oikein joulupuuron. Jostain syystä keittiön väki oli unohtanut laittaa puuron mukaan kanelia. "Mitä on joulupuuro ilman kanelia", totesivat diakonissat ja alkoivat etsiä vimmatusti kanelia pikkukeittiön kaapeista. Pitkällisen etsinnän jälkeen he löysivät pienen pakastepussin, jossa näytti olevan kanelia. He kaatoivat sen jälkiruokakippoon ja veivät juhlavieraille. Hetken päästä vanhukset alkoivat valitella, että kaneli tuntuu inhottavalta hampaissa ja maistuu kummalliselta. Kanelin sijasta riisipuuron päälle oli siroteltu hautajaisissa käytettävää hiekkaa.

Vesa taas kuuli tänä jouluna lähetyspiirissä hurjia juttuja vaimonsa tempauksista. Mummot kehuivat nähneensä joulujuhlissa joulupukin riisuutuvan. Onneksi joulupukin tamineiden alla oli asialliset papin vaatteet! Ja heillä kaikilla oli niin mukavaa...
Elina