Hyvien vai pahojen ihmisten kylä?

Tapasin muutama vuotta sitten eräillä kesäjuhlilla vanhan tutun, samoihin aikoihin seurakuntanuorissa pyörineen tytön. Juttelimme hetken nykyisistä kuulumisista ja muistelimme nuoruuttamme Pellossa. Hämmästyimme sitä, miten erilainen kuvamme yhteisestä kotikylästämme oli. Hänen mielestään nuoruus Pellossa oli ankeaa ja negatiivista; pellolaiset taas olivat pessimistisiä ja ahdistuneita. Minun mielestäni elämä napapiirin pohjoispuolella oli leppoisaa ja mukavaa; ihmiset taas olivat ystävällisiä ja iloisia.

Erilaista meidän elämämme oli myös seurakuntanuorissa, koska kuuluimme eri ryhmiin. Hieman vanhempana hän kuului niihin avainnuoriin, joiden mielestä me nuoremmat olimme tylsiä ja tiukkapipoisia. Nuorteniltaan saapuessaan he saattoivat ovelta käydä toteamassa "Ei täällä ollutkaan ketään", vaikka meitä saattoi olla parikymmentäkin ringissä pappilan olohuoneen lattialla. PoVa-illassa he kehottivat meitä poistumaan paikalta, kun "Pikkutytöt eivät kuitenkaan ymmärtäisi englanninkielisestä elokuvasta yhtään mitään". Oulu-gospelissa he pyysivät minua viemään tylsät kaverini pois sisareni opiskelijakämpästä, jotta he saisivat olla rauhassa, vaikka kämppä oli nimenomaan minua ja ystäviäni varten. Seurakunnan laskettelureissulla taas joku heistä yritti väkisin tunkea tupakkaa suuhumme, kun kieltäydyimme kohteliaasti sauhuista. On vaarallista olla savuton, muttei mauton!

Kaikesta huolimatta me olimme kavereideni kanssa aika onnellisia. Elämämme oli aika helppoa, huoletonta ja viatonta. Lauloimme iloisina seurakunnan nuortenkuorossa, kokoonnuimme koulussa ensimmäisellä välitunnilla rukouspiiriin, teimme ahkerasti läksymme ja luimme kokeisiin sekä harrastimme oikein urakalla. Lisäksi olimme usein jonkinlaisella partion tai seurakunnan reissulla sekä vietimme juhlapyhiä kavereiden mökeillä tai kodeissa sipsien ja limsan voimalla. Myöhemmin otimme mukaan myös nuoremman seurakuntanuorten polven, jotta he eivät kokisi samaa kohtaloa kuin me aikoinaan. Virheistä oppii, myös toisten!

Me emme välittäneet edes siitä, että asemamme Pellon miesmarkkinoilla ei ollut kovinkaan kummoinen johtuen tunnetusta uskovaisuudesta ja tiukkapipoisuusesta. Vietimme ratkiriemukkaita hetkiä kello viisi yöllä leirikeskuksen peilin edessä, kun silmäpussit roikkuivat valvomisesta melkein nenän kohdalla puhuttuamme koko yön pojista. Meille kuusitoistavuotiaille riitti mainiosti partion ja seurakunnan retkillä sekä matkoilla hankittujen kaukorakkauksien vatvominen sekä ihannemiesten ominaisuuksien luettelointi. Ja olihan meillä toki ihailijoita, enemmän tai vähemmän onnettomia tapauksia. Vannotimme toisiamme siitä, että varoitamme, jos olemme lankeamassa johonkin onnettomaan tapaukseen kuten... Ja aina välillä suunnittelimme luostarin perustamista, koska mielestämme olisi kunniallisempaa tehdä luostarilupaus kuin jäädä vanhaksipiiaksi. Myyntiartikkelikin meillä oli jo tiedossa: huulirasva. Runsaan käyttömme perusteella pidimme tuotettamme tulevana myyntimenestyksenä!

Kaikki nuoruuden ihanat ja kamalat muistot ovat vyöryneet mieleeni lukiessani lapsuudenkodissani hiihtoloman ratoksi veljeni luokkakaverin, Maria Peuran, romaania Valon reunalla. Olen vain ihmetellyt, onko kirjan tapahtumapaikka lapsuuteni ja nuoruuteni Pello.
Kaikki fyysiset tuntomerkit ovat hyvin selvät. Tunnistan kirjasta vanhat kouluni; sillan kupeessa olevan kahvilan, jonka nimen olen jo unohtanut; Penan grillin sekä Kotivainion kerrostalot. Tunnistan myös paljon tuttuja tarinoita sekä muutamia ihmisiä. Peura kuvaa tekstissään happista, jota isosiskoni ja -veljenikin ovat kertoneet harrastaneensa Pellon ala-asteella. Hullu leikki, jossa toiselta pantiin ilmat niin pihalle, että tämä pyörtyi. Onneksi harrastus ei siirtynyt sukupolvelta toiselle, vaan taisi jäädä yhden talven iloksi. Opettajani, joka järkytti kyläämme kulkemalla pakkasella shortseissa, oli päässyt mukaan Marian kirjaan, vaikka joskus uhkasin blogissani kirjoittaa tästä legendaarisesta hahmosta kirjan. Ei tarvitsekaan!

Mukavalta tuntui lukea kuvausta jäänlähdöstä koko kylää ravisuttavana tapahtumana, joka tyhjentää työpaikat kerätäkseen kaikki töllistelemään jännittäviä tapahtumia. Mukana ovat myös tarinat Ranskasta tulleista "intiaaneista", jotka eräänä talvena tekivät leirinsä Kittilän Lainiolle, sekä pakolaisista, jotka sijoitettiin surkeisiin oloihin parakkeihin Ruotsin puolelle, laskettelurinteen kupeeseen.

Mutta silti jään ihmettelemään, kuvaako tämä kirja lapsuuteni ja nuoruuteni maisemaa. Onko tämä se sama kylä, jota Ilta-Sanomissakin on tituleerattu "Hyvien ihmisten kyläksi" johtuen erinomaisesta tuloksesta Yhteisvastuukeräyksessä? Onko tämä se Tornionlaakso, jonka ihmisiä on pidetty vahvoina, ahkerina ja valoisina? Muurolan mielisairaalassakin oli joskus todettu, että länsikairan hullut ovat aivan erilaisia kuin itäkairan hullut: paljon valoisampia ja elämänmyönteisempiä.

Peuran kirja on sen sijaan ahdistava, itsetuhoinen ja synkkä. Itsemurhat seuraavat toisiaan ja kuolema kutsuu seuraansa kirjan päähenkilöä milloin jäällä, milloin junaradalla. Kuolema ja paha ovat läsnä pohjavireenä kirjan ensimmäisestä sivusta viimeiseen. Kirjan nuoret ovat levottomia ja onnettomia, he viiltelevät itseään, haukkuvat toisiaan ja etsivät lohtua viinasta, väkivallasta, pahan voimilta ja seksistä. Kirjan aikuiset ovat vastuuttomia, ilkeitä ja mieleltään heikkoja.
Heidän omat ongelmansa estävät heitä kohtaamasta nuoria, jotka haluavat paeta kotikylänsä kurjuutta keinolla millä hyvänsä.

Kirjailija oli jossain valitellut sitä, etteivät pellolaiset tunnista itseään tekstistä. Onneksi! Minun kuvani sen ajan ja nykyisestä Pellosta on aivan erilainen. Kirjan lukeminen herätti kysymyksen siitä, kuinka kannattavaa on sekoittaa faktaa ja fiktiota lähihistoriaa käsittelevässä romaanissa tällä tavalla. Kirjan luettuani en voi olla pohtimatta, oliko Penan grillillä todella käytössä kirjassa mainittu menetelmä maksamattomien laskujen anteeksisaamiseen vai onko se kirjailijan mielikuvitusta. Vähän epäreilua grillinomistajaa kohtaan! Toinen kirjan herättämä ajatus liittyy siihen, miksi ihmiset valitsevat kurjuuden, synnin ja pimeyden, kun tarjolla olisi jotain paljon parempaa. "Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo."

Vastapainona Peuran synkkyydelle olen lukenut lapsille Sakari Topeliuksen kertomuksia. "Adalmiinan Helmi", "Kunnioita isääsi ja äitiäsi" sekä "Armelias on rikas" ovat hienolla tavalla valottaneet sitä, miten me pienillä kauniilla teoilla voimme rakentaa parempaa maailmaa. Kirjailija opettaa kertomuksissaan, miten ystävällisyys, myötätunto, epäitsekkyys ja rakkaus tuovat elämään Jumalan siunauksen ja sisäisen rauhan. Samaa rakkauden teemaa käsitteli myös Tommy Taberman päivällä äidille tulleessa Eevassa. "Hänen mielestään se suuri jokapäiväinen valinta on, miten kohtelemme toisiamme. Joka päivä voimme haavoittaa toista, jopa tappaa -tai sitten parantaa...Näinhän se menee: jos autat toista, joku toinen auttaa jonakin päivänä sinua. Siksi säälin ahneita ja kovia ihmisiä. He eivät ymmärrä antaa eivätkä ottaa vastaan ja tuomitsevat itsensä yksinäisyyteen...Voisimme opetella murretun leivän filosofiaa: jakamisen kautta kaikki hyvä moninkertaistuu."
Elina