Ystäviä lähellä ja kaukana

Tänään postin mukana tuli Neidille ikioma kirje. Ennen avaamista hän arveli sen olevan kummitädin lähettämä. Avatessaan kirjettä hän hämmästyi valtavasti. Kirje olikin tytöltä, johon hän oli tutustunut viime viikonlopun leirillä. Mikä ilo siitä, että uusi ystävä muisti hänen osoitteensa ja lähetti ihan oikean kirjeen. Nyt tulee vihdoinkin käyttöä niille monille ihanille kirjepapereille ja -kuorille, joita hän on saanut syntymäpäivälahjaksi.

Nuoruudessa kävin aina syksyisin Maata Näkyvissä -päivillä pellolaisten ystävieni kanssa. Pieni kateus iski minuun välillä siitä, ettei minulla ollut päivillä ketään sellaisia kavereita, joita olisin nähnyt pitkän ajan jälkeen ja halannut oikein lämpimästi. Se johtui siitä, että olin asunut koko elämäni samalla paikkakunnalla, käynyt rippikoulun omassa seurakunnassani ja osallistunut vain siellä seurakunnan toimintaan. Elämänpiirini oli ihana ja turvallinen, mutta aavistuksen liian pieni nuoren naisen haaveisiin. Onneksi jo muutaman vuoden päästä pääsin muuttamaan Helsinkiin, suureen maailmaan!

Tällä hetkellä ystäväni asuvat vähän siellä täällä. Ystäväpiirini koostuu hyvin eri elämänvaiheista tulleista ystävistä. Monet ovat kysyneet, olemmeko saaneet Järvenpäässä ystäviä. Siihen on ollut helppo vastata: "Ihan tarpeeksi". Uudella paikkakunnalla minulla ei ole ollut edes suurempaa tarvetta luoda valtavaa ystäväverkostoa, koska haluan ylläpitää vanhoja ihmissuhteita. Ja aika on rajallinen, varsinkin työssäkäyvällä perheenäidillä!

Tänä kesänä olen tavannut paljon ystäviä sekä kasvotusten että erilaisten apuvälineiden avulla. Kerta toisensa jälkeen olen iloinnut tapaamisten syvällisyydestä. Tuntuu niin hyvältä, että toinen ihminen luottaa minuun ja minä voin luottaa häneen. Silloin uskalletaan puhua myös siitä, mikä on vaikeaa ja kipeää. Hyvän ystävän tunnistaa myös siitä, että hänelle uskaltaa kertoa onnistumisistaan ja ilonaiheistaan joutumatta pelkäämään sitä, että toinen on kateellinen tai mitätöi oman kokemukseni.

Olen aloittamassa työssäni uutta raamattu- ja rukouspiiriä kotona oleville vanhemmille. Toivon, että piirisä tulee nimensä mukaisesti "Henkireikä" sekä minulle että osallistujille. Aion käyttää materiaalina Rick Warrenin kirjaa "Tavoitteena elämä -mitä ihmettä varten olen täällä?", josta olen tehnyt Vaasan aikoinani materiaalia pienryhmille. Selatessani kirjaa päädyin sivuille, jossa käsiteltiin uskovien yhteyttä. Warrenin ohjeet todellisesta uskovien yhteydestä sopivat sovellettavaksi hyvin sekä pienryhmän, ystäväpiirin että perheen ja suvun elämään. Näissä riittää kilvoittelemista, ihan taivaaseen saakka!

ELÄMÄN KOKEMINEN YHDESSÄ (s. 152-156)

1. Todellisessa uskovien yhteydessä ihmiset kokevat aitoutta

2. Todellisessa kristittyjen yhteydessä ihmiset kokevat vastavuoroisuutta

3. Todellisessa uskonyhteydessä koetaan myötäelämistä

4. Todellisessa uskonyhteydessä ihmiset kokevat armoa

Rick Warren: "Tavoitteena elämä -mitä ihmettä varten olen täällä?

Päivä 2005

Me ollaan Gospel Junior

Lauantaina sain olla ylpeä perheestäni. Aamulla aivan liian aikaisin raahauduin Miehen ja Kuopuksen kanssa KD:n puoluekokoukseen, jonne Mies oli lupautunut paikkakunnan kirkkoherran asemassa pitämään aamuhartauden. Mukaansa hän keksi ottaa rumpalipojan, joka avusti virrensäestyksessä. Taktinen veto oli loistava: Mies sai kaikessa rauhassa rämpytellä kitaraansa, koska yleisön huomio oli tietysti afrikkalaista rumpua soittaneessa Kuopuksessa. Harvoinpa yhteislaulun jälkeen annetaan aplodit, mutta Kuopus sai ne aikaan loistavalla panoksellaan!

Puoluekokouksesta riensimme junalla Helsinkiin kauhealla kiireellä. Juna oli tietysti myöhässä, ja niinpä saavuimme Gospel Junior -sanajumikseen Johanneksenkirkkoon vasta ensimmäisen laulun lopussa. Ei se mitään haitannut. Myöhemmin kuulimme, että esiintyjien joukossa laulaneet lapsemme olivat tulleet paikalle Raamattuopiston leiriltä vain hetki ennen meitä.

Varhaisnuorten jumis oli taas meille mukava kokemus. Kuunneltuamme viikon levyä osasimme laulut jo todella hyvin. Välillä lauloin niitä Kuopuksen mielestä liiankin lujaa. Erään laulun kohdalla hän kielsi laulamiseni kokonaan, koska halusi kuunnella oikean solistin kaunista laulua. Solistien joukossa oli myös Esikoinen, joka lauloi toisen "omasta" levyllä olleesta biisistä yhdessä levytyskavereiden kanssa. Täytenä yllätyksenä meille tuli se, että Neitikin oli päässyt solistiksi yhteen lauluun. Häntä tosin hieman harmitti se, että levyllä laulanut solisti olikin saapunut kirkkoon paikalle eikä hänellä ollutkaan omaa säkeistöä. Eiköhän tuo apusolistin tehtävä ollut ihan sopiva kahdeksanvuotiaalle!

Kaksi kertaa Gospel Junioriin osallistuneena ihmettelen edelleen kovasti sitä, miten tylysti Kotimaan musiikkitoimittaja, Annmari Salmela, arvioi sitä. Blogissaan hän kirjoitti mm. näin

"Jos yhteislaulu ei suju, syitä voi olla useita: huono esilaulu, väärä "laulukorkeus", arkaileva joukko - tai sitten vaan mahdoton sävelmä. Harvoin nämä kaikki kohtaavat, mutta viime sunnuntaina kävi niin. - - -Gospel Junior -cd:llä ja -messussa esiintyvät varta vasten harjoitetut nuoret. Toivottavasti heille sanottiin, ettei vika ole heissä, kun "ei vaan osaa". En osannut minäkään, Sibelius-Akatemiasta valmistunut kirkkomuusikko. Tällä kertaa syynä ei todellakaan ollut perusväittämä "sibeliusakatemialaiset ei tajua yhtään mitään gospelista" - syy oli siinä, silmien edessä, nuoteissa."

Melkoisen tylyä tekstiä uudesta tuotteesta, jota pitäisi saada markkinoitua seurakuntiin. Lehden teksti ei ollut sen kannustavampaa, koska siinä kerta toisensa jälkeen (lyhyempääkin lyhyemmässä tekstissä) palattiin musiikin mahdottomuuteen, vaikka sanoituksia kehuttiinkin.

Sen vuoksi minä haluan rummuttaa kaikin voimin Gospel Juniorin puolesta. Emme ole oikeasti kuunnelleet sen ilmestymisen jälkeen kotona ja autossa oikeastaan mitään muuta musiikkia. Eikö se kerro siitä, että musiikki kestää kuuntelun? Laulettavuudesta taas kertoo se, että Kuopuskin osaa jo melkein kaikki laulut. Olemme siis ilmeisen lahjakasta väkeä :).

Tämän illan suosikkini, jota olen kuunnellut repeat-nappula päällä.

SINÄ TUNNET NIMENI

Taivaan Isä, ihmettelen:

hyvin sinä kaiken teet.

Ohjaat koko luomakuntaa,

ihmislasten askeleet.

Sinulta sain elämäni,

ajatukset, sydämen.

Kulje aina lähelläni,

silloinkin kun etsin, epäilen.

Sinä näet sisimpääni,

sinä tunnet nimeni.

Aina tiedät, missä kuljen,

sinä annat apusi.

Sinä näet kauemmaksi,

ihmeellinen Jumala.

Kiitos, että minuakin

tänään sinä tahdot siunata.

Sinä tahdot jokaiselle

antaa oman tehtävän.

Usein pelko valtaa mielen:

kuinka osaan, selviän?

Taivaan Isä, sinä tiedät,

mitä tänään tarvitsen.

Joka päivä näytät tietä,

luotan, että kuulet rukouksen.

Anna-Mari Kaskinen

Onnenhetkiä

Viime viikonloppuna vietimme Miehen kanssa luksusviikonloppua Jyväskylän kirkkopäivillä. Mies oli matkalla työnsä puolesta, ja minä olin mukana avecina. Oli ihanaa pitkästä, pitkästä aikaa kulkea useampi päivä ihan kahdestaan. Kulkeminen oli yksinkertaista, kun osallistuimme aina samoihin juttuihin eikä tarvinnut raahata lapsia omiin ohjelmiinsa. Lapsilla oli taatusti hauskempi viikonloppu mummulassa, jossa he saivat taas parin kuukauden edestä katsoa telkkaria, pyöräillä sedän kunnostamilla hauskoilla pyörillä sekä virkata metrikaupalla.

Kirkkopäivien kohokohta oli meille molemmille Gospel Junior -messu, jota vietettiin sunnuntaiaamuna. Kirkko oli tupaten täynnä lapsiperheitä, jotka saivat olla mukana uuden varhaisnuorille ja heidän perheillensä tarkoitetun jumiksen ensiaamussa. Minä nautin suunnattomasti uusista raikkaista Anna-Mari Kaskisen sanoituksista sekä menevästä musiikista. Kotimaa-lehdessä Gospel Junior -musiikkia pidettiin aivan liian vaikeana, mutta ainakin minä pääsin hyvin lauluihin mukaan jo ensiesityksessä.

Kotimatkalla kuuntelimme innoissamme Gospel Junior -levyä. Meitä jännitti kovasti, miltä ne kappaleet, jolla Esikoinen on yksi solisteista, kuulostavat. Kyyneleet alkoivat valua erityisesti toisen kappaleen aikana minulta ja myös Mieheltä. Sanoitus oli puhutteleva, melodia nykyaikainen ja oman lapsen laulu kuulosti vaan niin kertakaikkisen söpöltä.

Huomenna menemme Helsinkiin Gospel Junior -messuun, jossa sekä Esikoinen että Neiti ovat mukana kuorossa. Hauska nähdä, miten juniorit selviävät yksien yhteisharjoitusten jälkeen urakasta. Vanhempia taitaa taas jännittää enemmän kuin lapsia!

SUOJASSA ENKELIN

1. Mä tulen koulun jälkeen kotiin

ja heitän reppuni eteiseen.

Mä tulen koulun jälkeen kotiin

ja hiivin omaan huoneeseen.

On ajatuksia täynnä pää,

nyt kuka niitä ymmärtää?

Voiko joku selvittää

tätä kummaa elämää?

Tahtoisin olla tärkeä,

sinulle kaunis niin.

Tahtoisin saada järkeä

nyt näihin mietteisiin.

Tahtoisin rukoilla,

jos sanat löytäisin.

Tahtoisin vielä kulkea

suojassa enkelin.

2. Mä lähden surffailemaan nettiin

mä laitan auki telkkarin.

Mä katson rakkautta, sotaa

ja mietin, mitä tekisin.

Mä viestin chattiin lähetän,

jos joku huomaa ikävän.

Olen yksin kotona.

Kuuleeko kukaan minua?

Tahtoisin olla tärkeä,

sinulle kaunis niin.

Tahtoisin saada järkeä

nyt näihin mietteisiin.

Tahtoisin rukoilla,

jos sanat löytäisin.

Tahtoisin vielä kulkea

suojassa enkelin.

3. Mä avaan jääkaapin ja laitan

jotain mikroon kypsymään.

Mä mietin, mitä vielä kaipaan,

ja miksei nälkä lähdekään.

Mä laitan viestin äidille,

milloinka kotiin tulee se.

Olen yksin kotona.

Kuuletko sinä, Jumala?

Tahtoisin olla tärkeä,

sinulle kaunis niin.

Tahtoisin saada järkeä

nyt näihin mietteisiin.

Tahtoisin rukoilla,

jos sanat löytäisin.

Tahtoisin vielä kulkea

suojassa enkelin.

Anna-Mari Kaskinen

Rikkaita lapsia

Tänä kesänä perheessämme on esiintynyt aivan uusi ilmiö: rahan lainaaminen lapsilta. Lapset ovat olleet koko kesän niin varoissaan, että olemme monta kertaa johonkin tapahtumaan lähtiessä tai yllättävän pikkumenon vuoksi joutuneet lainaamaan heiltä rahaa. Pankkikorttiaikana käteistä ei muista ikinä nostaa tarpeeksi!

Muutama viikko sitten hämmästyin todella Miehen ja Esikoisen tullessa kauppareissulta. Himoitsin kauppakassissa olevia Pieniä pyöreitä, jotka olivat vielä lempisorttiani, seesamia. Sain kuitenkin kaupassakävijöiltä ankaran kiellon. Esikoinen oli ostanut omilla rahoillaan näkkileipää, joista hän on nautiskellut aivan yksikseen. Me muut näkkileipään kesän lopun kunniaksi hurahtaneet olemme saaneet tyytyä arkisempaan vaihtoehtoon.

Seuraavalla kauppareissulla olivat mukana Neiti ja Kuopus, jotka ottivat oitis mallia Esikoisen käyttäytymisestä. He olivat halunneet ostaa omilla rahoillaan keksiä, vaikka yläkaappiimme on kesän aikana kertynyt melkoisen loistava keksikokoelma. Eniten minua huvitti se tapa, jolla Neiti hoiti keksien maksun. Hän haki molempien keksiosakkaiden lompakosta euron ja totesi reteesti, että isä saa pitää vaihtorahat, 40 senttiä. Sekin oli isoveljen matkimista.

Mielenkiinnolla odotan, jatkuuko lasten kummallinen rahankäyttö. Aika nopeaa taitavat rahakirstut pieniltä tyhjentyä. Joka tapauksessa hauskoja muistoja kesältä, jolloin rahaa oli kuin roskaa.

Juhlan makua

"Me saimme kädet toimivat. Ja ajatukset rohkeat. On työkin pelkkää iloa, kun kanssamme on Jumala. Hei!" raikui tänään Paavalinkirkossa, kun Vallilan ala-asteen koulu oli aloittamassa lukuvuottaan. Lapset olivat hienosti mukana kertosäkeen lauluissa, taputuksissa, naputuksissa ja tömistyksissä. Kirkkoon levisi laulun mukana mukavasti ilo heti koulukirkon alkuminuuteilla! Kuultiinpa koulukirkossamme naurun höristystäkin, kun oppilaita huvittivat muppet show -nukkejen Joonaksen, Emman ja mummon toilailut .

Olin taas todella iloinen siitä, että lähikoulumme tulee uskollisesti kolme kerta vuodessa kirkkoomme. Se on perinne, joka vanhalla koululla on ollut varmaan koko sen reilun satavuotisen historian aikana. Kuitenkaan koulukirkkoja ei voi pitää minään itsestäänselvyytenä alueella, jossa on Suomen alhaisin kirkkoonkuulumisprosentti, ja jossa suuri osa oppilaista osallistuu uskonnonopetuksen sijaan elämänkatsomustiedon opetukseen. Toivottavasti arvokas traditio saa jatkua vielä pitkään ja synnyttää pienten koululaisten sydämissä uskoa rakastavaan Jumalaan, joka on kiinnostunut jokaisesta lapsestaan!

Koulukirkkoihin liittyvät myös kirkkokahvit, jotka juodaan juhlallisesti koulun opettajainhuoneessa. Hienolta tuntuu se, että koulukirkon toteuttajat kutsutaan kahveille mukaan. Tarjolla on monenlaista herkkua, seurustelua koulun henkilökunnan kanssa, rehtorin linjapuhe sekä musisoivien opettajien johdolla yhteislaulua ja esityksiä. Yhteisöllisyyttä parhaimmillaan!

Yhteistyö koulujen ja päiväkotien kanssa on mielestäni nykyaikaisen seurakuntatyön kulmakiviä. Se ei kuitenkaan aina ole näin helppoa ja juhlavaa. Toimivien yhteistyömuotojen löytäminen on aikaa ja vaivaa vievää puuhaa. Erityisen haastavaa se on Helsingissä, jossa vaihtuvuus on suurta sekä seurakunnissa että kouluissa ja päiväkodeissa. Oman ongelmansa tuovat tietysti matala kirkkoonkuulumisprosentti sekä se, että kaikkea muutakin ohjelmaa on tarjolla yllin kyllin. Sitäkin arvokkaammilta tuntuvat ne hetket, kun saa yhdessä innokkaiden lasten kanssa laulaa hengellisiä lauluja, rukoilla ja kertoa heille parhaimmasta ystävästä!

Avoimien ovien päivistä perheen yhteisiin hetkiin

Kesän loppumisessa on puolensa. Vaikka toisaalta lämmöstä ja vapaudesta luopuminen tuntuu vähän haikealta, koen vahvasti, miten luopuminen luo tilaa jollekin uudelle. Elämä siirtyy vähitellen, askel askeleelta, sisätiloihin. Eilen laitoin alakerran valkoisen WC:n maton takaisin paikalleen. Se oli selvä merkki siitä, että kesäinen ilman kenkiä juoksu on vähitellen loppunut. Toivottavasti naapurin kissakin nyt ymmärtää, ettei meillä ole enää avoimien ovien päivät. Tänään sain sen vielä hätistellä pois olohuoneesta, jonne se oli taas päässyt luikahtamaan.

Viime viikon aikana löysimme lasten kanssa kaksi harrastusta, jotka ovat olleet kesällä enemmän tai vähemmän unohduksissa, kirjojen lukemisen ja lautapelien pelaamisen. Oikeasti en muista, koska olisimme lukeneet yhdessä niin vähän kirjoja kuin tänä kesänä. Se on johtunut ensinnäkin siitä, että lapset ovat menneet nukkumaan iltakyläilyjen ja ulkoleikkien vuoksi paljon myöhemmin kuin talviaikaan. Toisena syynä on ollut se, että Mies on hoitanut nukutukset hyvin usein minun iltakävelyjeni vuoksi. Kyllä he varmaan ovat jotain lukeneet, mutta minä olen jäänyt liian usein paitsi yhteistä kulttuurihetkeä. Peppi Pitkätossun aloittaminen tuntui eilen juhlahetkeltä!

Odotan innolla syksyisiä pitkiä iltoja, koska kaikki lapsemme ovat nyt mainiossa pelailuiässä. Kukaan ei vielä valita sitä, että pelit olisivat liian lapsellisia; ja toisaalta Kuopuskin pysyy mukana jo melkein kaikissa peleissä. Pelikauden avauksemme oli lauantaina melkoisen äänekäs ja täynnä tunteita. En voinut taas kuin ihmetellä sitä, miten tosissaan lapset ottavat pelaamisen. Vaikka kinaaminen ja huutaminen välillä ärsyttikin minua, ajattelin, miten yhteinen pelaaminen on mitä parhainta kasvatustyötä. Pelissä lapset voivat turvallisesti kohdata epäonnistumisia ja pettymyksiä sekä oppia odottamaan vuoroaan. Mitäs siitä, vaikka välillä hermot menevät ja arpakuutio saa kyytiä!

Ihanaisia Jumalan naisia

Hengen uudistuksen kesäpäivillä Riihimäellä oli ihana puhujapariskunta Norjasta, Mette ja Bård Boye. Ihastuin kauniiseen pariskuntaan monien muiden tavoin jo kuvan perusteella, ja odotin kovasti erityisesti Metten esiintymistä. Enkä joutunut pettymään! Iloinen, energinen ja viehättävä nelikymppinen nainen piti puheen, joka jäi taatusti mieleen läsnäolijoille. Vai kuinka moni teistä on joskus ollut kirkossa tilaisuudessa, jossa puhuja on kesken kaiken laittanut makaamaan kirkon lattialle ja saanut houkuteltua vaakatasoon myös tulkkinsa?

Metten tempaus ei ollut kuitenkaan vain sirkustemppu. Hänen puheensa teema oli "Levollisena Jumalan läsnäolossa", ja lattialla makaaminen kuvasi sitä, miten meidän olisi hyvä välillä irrottautua kaiken tekemisen ja suorittamisen keskeltä lepäämään Jumalan läsnäoloon.

Mette puhui asiasta omien kokemuksensa perustella. Hän sanoi olleensa suorittaja, joka koki huonoa omaatuntoa siitä, ettei ollut mielestään tarpeeksi hyvä kristitty. Hän ei lukenut mallikristityn tavoin tarpeeksi Raamattua eikä varannut aikaa Jumalan kohtaamiselle. Muutama vuosi sitten Jumala oli kuitenkin koskettanut ja häntä ja vapauttanut hänet suoristuspaineista. Hän oli ymmärtänyt sen, miten hänen tärkein kutsumuksensa on olla Jumalan lapsi, ja levätä Jumalan läheisyydessä. Hän ei enää samalla tavalla suorita uskoaan vaan elää koko elämäänsä uudella tavalla levosta käsin. Tosin hän rehellisesti myönsi, ettei ole täysin vapautunut suorituskeskeisyydestä, mutta oli matkalla Jumalan antamaan vapauteen, iloon ja rauhaan.

Viime kesänä sain olla toisen nelikymppisen viehättävän, energisen ja iloisen Jumalan naisen kurssilla Pieksämäen ruotsinkielisellä perheleirillä. Camilla Klockars opetti meille muutaman päivän ajan siitä, mitä on Hengen täyttämä elämä. Hänen kurssillaan oli poikkeuksellista se, ettei tiedollista ainesta ollut yhtään niin paljon kuin yleensä vastaavilla kursseilla, joilla osallistujat kärsivät info-ähkystä. Tavoitteena ei ollut kerätä pääntietoa, vaan laittaa käytäntöön niitä asioita, joita osallistujat jo tiesivät.

Niinpä me lyhyen alustuksen jälkeen etsimme Jumalan läsnäoloa yhdessä. Ensin olimme ehkä puoli tuntia aivan hiljaa kuunnellen ylistysmusiikkia ja rauhoituimme Jumalan kasvojen edessä. Sen jälkeen siunasimme toisiamme ryhmissä. Rukoustilanteissa ei ollut mitään ahdistavaa eikä minkäänlaista suorittamista, koska me vain rukoilimme toistemme puolesta muutamalla sanalla ja olimme sitten hiljaa. Emme ajatelleet, että meidän pitäisi ohjeistaa Jumalaa siitä, miten Hänen tulisi toimia, vaan jätimme ihmisen ja hänen rukousaiheensa Jumalan rakastaviin käsiin. Huoneessamme oli ihana Jumalan läsnäolo!

Onneksi Jumala ei ole läsnä vain kursseilla ja tapahtumissa. Kaste- ja lähetyskäskyssä Jeesus lupaa, että Hän on kanssamme ihan joka päivä. Niinpä Hän tahtoo kohdata meitä siellä, missä olemme. Viime aikoina olen tehnyt paljon rukouskävelyjä, jolloin voin keskittyneesti kantaa Jumalalle huoliani ja ilonaiheita. Kotona voi hyvin hiljentyä Jumalan eteen vaikkapa sohvalla tai patjalla kuunnellen ylistysmusiikkia tai muuta hengellistä musiikkia, tai voi ottaa esille Raamatun ja etsiä sieltä, mitä Jumalalla on minulle asiaa. Tietokoneen tai telkkarin sammuttaminen puoli tuntia aikaisemmin mahdollistaa ihanan hetken Jumalan läsnäolossa, joka kantaa arjen vaikeuksissa ja antaa elämään iloa ja rauhaa.

Hän

Jumalasi

ei ole kaukana

vaan

kuiskausetäisyydellä.

Kaipauksesi

on viesti

hänen läsnäolostaan.

Kun pysähdyt,

tulet löydetyksi.

Leena Lehtinen: Lohdunversoja

En luota

kehenkään muuhun

kuin Jeesukseen.

Hän on tarpeeksi

hellävarainen

suostuakseni syliin.

Leena Lehtinen: Lohdunversoja

Tässä Carolan laulamana laulu "Du omsluter mig", joka kertoo Jumalan huolenpidosta.

"Du omsluter mig"

Mikä ihana kesä!

Huomenna alkavat meidän perheessämme koulu ja päiväkoti. Lapsilla on takanaan kymmenen viikkoa ihanaa lomailua. Tuntuu ihan uskomattomalta, että pystyimme järjestämään lapsille tällaisen kesän. He ovat saaneet olla ihan muutamaa päivää lukuunottamatta koko ajan äidin tai isän hyvässä hoidossa. Hoito ei taatusti ollut huonompaa niinä päivinä, kun hoitajina toimivat mummu tai kummitädit, päinvastoin!

Historiaamme kuuluu myös toisenlaisia kesiä. Niitä, jolloin lapsia raahattiin heinäkuun helteessä varahoitopaikasta toiseen. Päiväkodeissa ei meidän kokemuksemme mukaan ole kovinkaan mukavaa kesällä. Joka viikko on eri hoitajat ja eri lapset. Meidän lapsillemme varahoitopaikkaan meneminen oli vielä vaikeampaa siitä syystä, että he olivat tottuneet perhepäivähoidossa pieneen ryhmään ja yhteen aikuiseen.

Kauhukokemuksena muistan kesän, jolloin Kuopus oli 1,5 vuotias. Hänet vietiin todella helteisenä päivänä ensimmäistä kertaa varahoitoon. Juuri silloin, kun annoin hänet hoitajalle syliin, alkoi salamoida. Huone meni pimeäksi; ikkunasta näkyi salmamien roiske ja kuului alkava rankkasade. En olisi millään halunnut lähteä töihin, mutta tilannetta ei auttanut pitkittää lapsen vuoksi. Niinpä vain vilkutin iloisesti ja lähdin töihin sydän sykkyrällä.

Tänä kesänä lapsemme ovat viettäneet todellista Melukylän elämää. Astrid Lindgrenin kirjan mukaisesti kolmen talon lapset ovat leikkineet yhdessä, juosseet, hyppineet, pyöräilleet, vaeltaneet pihasta toiseen ja kodista toiseen. Välillä metsään on tehty koko kaupungin lapsille tarkoitettua huvipuistoa, jonne on kyltitkin pitänyt kirjoittaa kahdella kielellä, suomeksi ja ruotsiksi. Toisinaan on koko päivän mankumisen ja vonkumisen seurauksena ( tai siitä huolimatta) päästy rannalle Melukylän vanhempien kyydillä. Rannalla aikuisillakin on ollut enemmän aikaa jutella pyykinpesun, siivouksen ja puutarhanhoidon huolien jäätyä kotipihaan.

Kesäämme ovat kuuluneet myös upeat lomamatkat Kyprokselle sekä Vaasaan ja Pelloon. Lähes kahden viikon reissun jälkeen huomasimme, miten tärkeää lapsille on saada viettää vapaata aikaa kotokulmilla omien kavereiden seurassa. Melukylän lasten "äiti", Astrid Lindgren, on sanonut osuvasti omasta onnellisesta lapsuudestaan näin: "Me leikimme ja leikimme, oli ihme ettemme leikkineet itseämme hengiltä". Sellainen oli tämänkin Melukylän onnellinen kesä!

PS. Esikoinen haluaa huomauttaa, ettei hän ole ollut mukana Melukylän leikeissä. Hieno kesä on hänelläkin ollut, ison pojan kesä!

Kävelyn onni ja autuus!

Tänä vuonna tulee kuluneeksi viisitoista vuotta siitä, kun aloin seurustella Miehen kanssa. Kuitenkin tänä kesänä on tapahtunut merkittäviä asioita, joissa koen onnistuneeni Miehen kasvatustyössä. Kevään aikana sain opetettua Miehen juomaan kahvia ihan säännöllisesti. "Ja nyt met keitämä hyät kahvit", sanoo kahvia koko elämänsä karttanut etelän Mies vain siitä ilosta, että tarjolla on hyvää päiväkahviseuraa. Täytyy kyllä myöntää, että Rainbow-merkkisillä Salmiakki-Dominoilla on ollut myös osuutensa kasvuprosessissa.

Toisen, ja ehkäpä vielä merkittävämmän voiton, koin tänä kesänä Pellon lomallamme. Kävimme muutamana iltana yhdessä juoksemassa pururadalla. Mies oli aivan ihmeissään siitä, että jaksoin juosta niin hyvää tahtia. Silloin sain hänet 15 vuoden vakuuttelujen jälkeen vihdoin uskomaan, että kävely ON oikeasti liikuntaa.

Minä aloitin naisellisen kävelyharrastuksen jo yläasteiässä. Olimme ystävättäreni kanssa tunnettuja kylällä siitä, että kävelimme usein, paljon ja mieletöntä tahtia. Siitä lähtien pitkät kävelylenkit ovat olleet olennainen osa elämääni, ja persoonallinen kävelytyylini monien hymyilyjen ja naureskelujen aihe. Välillä olen kävellyt ystävän seurassa joko vieretysten tai puhelimessa, välillä lastenvaunujen seurassa ja nykyään yhä useammin Jumalan seurassa. Nykyinen normilenkkini on yli tunnin mittainen, vaikka kävelinkin sen aika ripeästi. Niinpä minua on vähän harmittanut, ettei Mies ole aikaisemmin arvostanut loistavaa kuntoilumuotoani, vaikka onkin sen mahdollistanut monena iltana hoitamalla lasten nukutusrumban.

Nyt olen siis niin huojentunut, helpottunut ja onnellinen siitä, että harrastukseni on saanut perheessämme hyvän statuksen. Jos jollakin naispuolisella lukijallani on perheessään samanlaisia arvostusongelmia, laitan netistä löytämäni erinomaisen listan siitä, miksi erityisesti naisten on todella terveellistä harrastaa kävelyä. Asiaa!

PS. Mies voisi puolestaan ilahtua siitä, jos joku lukijoistani osaisi perustella minulle esim. kymmenellä kohdalla sen, miten kaikki puutarhanhoitoon käytetty aika ja raha on kuin panisi rahaa pankkitilille korkoa kasvamaan. Jos Miehellä on ollut lievä asenneongelma suhteessa kävelyyn, myönnän, että minulla olisi korjattavaa asenteissani puutarhanhoitoon. Mutta onneksi minulla on vielä 13 vuotta aikaa olla asenteellinen...

Kävelyn onni ja autuus

Jos olisi olemassa yksinkertainen keino, jolla voisi polttaisi kaloreita ja se olisi hyväksi terveydelle sekä auttaisi pysymään nuorena, kuuluisiko se elämäntyyliisi?

Sellainen keino on olemassa. Kävely! Lääkärit ja tutkijat puhuvat innokkaasti kävelyn puolesta. Nyt erään tutkimuksen tulokset tukevat heidän puheitaan.

”Kävely ei ole vain laiskimusten aktiviteetti, vaan se on hyväksi kenelle tahansa, ja erityisesti kävelyn terveysvaikutuksista hyötyvät naiset”, kertoo lääkäri Michelle Look. Tutkimustuloksista käy ilmi muun muassa seuraavia terveyshyötyjä.

Kävely on hyväksi sydämelle.Tutkijat huomasivat, että 30 minuutin reipas kävely päivittäin vähensi todennäköisyyttä sairastua metaboliseen oireyhtymään . Jos tuntuu, ettei aika riitä päivittäiselle puolituntiselle kävelylle, tutkimus osoittaa, että säännöllinen työmatkojen kulkeminen kävellen tai pyöräillen vähentää sydäntautien riskiä 11 prosentilla, etenkin naisilla.

Kävely pienentää rintasyövän riskiä. Tutkimuksen mukaan muutaman tunnin kävely viikottain vähentää rintasyövänriskiä merkittävästi. Se johtuu siitä, että kävely pienentää kehon rasvatasoja. Erääseen tutkimukseen osallistui 74000 50-79- vuotiasta naista ja huomattiin, että normaalipainoisilla oli 30 prosenttia pienempi riski sairastua rintasyöpään. Nuoremmilla naisilla hyödyt saattavat olla samanlaisia.

Kävely auttaa nukkumaan.Reipas kävely iltapäivällä auttaa nukkumaan. Asiantuntijat sanovat, että kävely saattaa tehostaaserotoniini -hormonin tasoja, mikä rentouttaa. Toinen vaihtoehto on, että kävely nostaa kehon lämpötilaa, jolloin myöhemmin aivot puolestaan laskevat lämpötilaa, mikä edesauttaa nukkumista. Kävelyä tulisi välttää kahta tuntia ennen nukkumaanmenoa, sillä keho ei ehdi viilentyä siinä ajassa.

Kävely tekee iloiseksi. Kävely lievittää masennusta, ahdistusta ja stressiä. Vain 30 minuutin kävely auttaa voimaan paremmin. Puolentoistatunnin kävelyllä viisi kertaa viikossa saa vielä suuremman latauksen. Yksi mahdollinen selitys sille on se, että kävely auttaa kehoa vapauttamaanendorfiinia , joka kohottaa mielialaa.

Kävely pitää hoikkana. Vain 30 minuutin kävely päivittäin riittää useimmille ei-niin-aktiivisille ihmisille ehkäisemään painonnousua. Brownin yliopiston ja Pittsburghin yliopiston tutkimuksessa todettiin, että naiset, jotka kävelevät tunnin päivässä viisi kertaa viikossa kuluttivat 1500 kaloria päivässä, jolla pitivät poissa reilusti yli kymmenen kiloa vyötäröltä.

Kävely pitää mielen kirkkaana.Useat tutkimukset osoittavat, että niinkin vähäinen kuin 45 minuutin kävely viikossa auttaa vanhoja ihmisiä torjumaan alzheimerin tautia. Säännölliset kävelyt on yhdistetty myös vanhojen ihmisten mielen terävyyteen, mutta huolimatta minkä ikäinen onkaan, kävely todennäköisesti auttaa pitämään mielen kirkkaana.

Kävely suojelee luita. Vain kolmenkymmenen minuutin kävely kolmesti viikossa tekee ihmeitä luille. Kävelyn kaltainen liikunta, jossa lähes kaikki kehon lihakset joutuvat töihin, pakottaa luita vahvistumaan kestääkseen kuormaamista.

Vauhtia ja turvallisia tilanteita

Äitini on puhunut usein minulle siitä, miten Hilja Aaltonen on saanut jo kauan sitten näyn herätyksestä, joka tulee Suomeen. Äitini mukaan Aaltonen on sanonut tämän uudistumisen lähtevän liikkeelle luterilaisen kirkon parista, ja leviävän sieltä kaikkiin kirkkokuntiin. Joskus äitini kuvasti Aaltosen profetoimaa herätystä lestadiolaiseksi herätykseksi. Sillä tarkoitettiin sitä, että ihmiset alkavat aivan uudella tavalla katua syntejään, kääntyvät Jumalan puoleen ja itkevät kaikkea sitä, missä he ovat toimineen Jumalan tahtoa vastaan.

Viikonloppuna aloin miettiä, onko profetian toteutumisen aika lähempänä kuin luulenkaan. Hengen uudistuksen kesäpäivillä kuulin kahden turkulaisen nuorehkon miehen puhuvan juuri Aaltosen profetian tavoin. Seurakuntapastori Pasi Jaakkola ja Kansan Raamattuseuran evankelista Hannu Hatanpää puhuivat koskettavasti Pyhän Hengen tulesta. Miehet olivat todella loistavia puhujia sekä fiksuja ja filmaattisia. Heidän ansiotaan on mm. se , että viime lokakuussa Turkuun kokoontui 10 000 ihmistä jokaisesta Suomen yli 400 kunnasta rukoilemaan Suomen puolesta.

Kaikesta menestyksestä ja onnistumisista huolimatta miehet olivat todella nöyriä ja tosissaan Jumalan asialla. Pasi Jaakkola puhui siitä, miten on tulossa aika, jolloin kristityt eivät enää arvostele toisiaan, vaan itkevät omia syntejään. Hän puhui hauskasti Liisa Liberaalista ja Konsta Konservatiivista, jotka molemmat kääntyvät Jumalan ja toistensa puoleen ja surevat kaikkea sitä, missä ovat toimineet Pyhän Jumalan tahtoa vastaan.

Jaakkola kehotti kristittyjä rukoilemaan toisten ihmisten puolesta ja sitten lähtemään liikkeelle. Hän ei tarkoittanut kuitenkaan sitä, että kaikkien pitäisi lähteä välttämättä viemään evankeliumia jonnekin kauas, vaan toimia reilusti uskovana tavallisen arjen keskellä.

Kuulin juhlilla kaksi Hannu Hatanpään puhetta. Nuortenillassa, jossa en ollut edes vanhimmasta päästä, hän kertoi huippuhauskan ja vauhdikkaan tarinan siitä, miten hän olisi nuorena kauppatieteiden ylioppilaana rukousten siivittämänä päässyt töihin Jari Sarasvuon firmaan. Työhaastattelussa Jumala oli kuitenkin puhunut hänen sydämelleen ja kehottanut miettimään tarkkaan, millaisen valinnan tekee. Niinpä menestystä ja huippu-uraa tavoitellut mies käänsi lähipiirin ja työhaastattelijan yllätykseksi täysin kelkkansa ja kieltäytyi tarjouksesta, joka olisi ollut hänelle unelmien täyttymys. Jumalalla oli hänelle tärkeämpiä tehtäviä!

Kuultuani Hatanpään taustan olin entistä vaikuttuneempi siitä, mitä hän puhui ensimmäisessä tilaisuudessa. Hän kyseli hauskasti saaden yleisön nauramaan vapautuneesti, voiko Kansan Raamattuseuran evanleistalle tulla synnintunto. Kyllä voi! Sitten hän kertoi hyvin suoraan siitä, miten Jumala oli alkanut viime aikoina puhua hänelle ripistä, syntien tunnustamisesta.

Hatanpää oli saanut Jumalalta kehotuksen tehdä parannusta helmasynneistään. Ninpä hän oli mennyt ystävien luo, ja he olivat yhdessä tunnustaneet Jumalan edessä syntejään. Jumala oli hoitanut heitä ihmeellisellä tavalla ja he olivat saaneet kokea Jumalan läsnäoloa. Ihmeellisintä oli se, että seuraavalla viikolla kolme ihmistä oli ottanut yhteyttä Hatanpäähän ja pyytäneet mahdollisuutta ripittäytyä. Ja he eivät olleet tienneet mitään siitä, miten hän oli itse ollut samanlaisessa tilanteessa. Jumala tiesi!

Hatanpää halusi, että kaikki muistaisivat hänen puheestaan ripin ja läpinäkyvyyden. En muista, miten hän määritteli läpinäkyvyyden. Minun mielestäni läpinäkyvyys tarkoittaa sitä, että kristitty elää elämää, joka kestää päivänvalon. Se tarkoittaa sitä, ettei ala suosia elämässään mitään sellaisia asiota, jotka tuntee omassatunnossaan vääriksi. Läpinäkyvää elämää ei tarvitse hävetä eikä peitellä, vaan ihminen saa olla täysin vapaa, koska ei tarvitse pelätä kulissien kaatumista.

Minullakin on ollut aina välillä aikoja, jolloin Jumala on muistuttanut jostain asiasta, josta minun olisi tehtävä parannusta. Aina jälkeenpäin olen ajatellut, miten paljon helpommalla olisin kuitenkin päässyt, jos olisin kuunnellut heti Jumalan ääntä. Mikä helpotus onkaan, kun vapautuu taakasta, jota on kantanut sisällään!

Tänä kesänä olen muutaman kerran korostanut synnintunnustuksen kehotussanoissa sitä, miten synnintunnustus on meidän parhaaksemme. Jumala ei halua heti jumalanpalveluksen alussa kiusata meitä sillä, että me joudumme tunnustamaan syntimme. Sen sijaan synnintunnustus on mahdollisuus vapautua niistä taakoista, joita kannamme. Synti on vakava asia, koska se erottaa meidät Jumalasta, toisista ihmisistä ja myös meidän todellisesta minästämme. Jumalan rakkaus on niin suurta, että hän tahtoo antaa jokaiselle ihmiselle synnit anteeksi ja antaa sydämeen ilon, rauhan ja vapauden.

Kannatko sinä joitakin taakkoja? Voit tunnustaa syntisi Jumalalle yksin kotona tai seurakunnan jumalanpalveluksessa. Joskus voi alkaa epäillä, onko Jumala tosiaankin antanut minulle anteeksi. Silloin kannattaa varata aika seurakunnan työntekijälle tai ottaa yhteyttä luotettavaan ystävään ja tunnustaa ripissä kaikki synnit, jotka painavat mieltä. Voi olla, että synninpäästön sanat "Jeesuksen Kristuksen palvelijana sanon sinulle, että Jumala armosta, Jeesuksen Kristuksen tähden antaa sinulle kaikki syntisi anteeksi, ja tämän syntiesi anteeksiantamuksen minä julistan sinulle Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimessä" menevät paremmin sydämeen asti, kun ne kuulee toisen ihmisen suulla. Ja aivan varmasti yhteinen rukous vahvistaa!

Hilja Aaltosen rukouskirja, s. 122

"Anna anteeksi minun salaiset syntini"

PS. 19:13

Herra, pueta minut uuteen pukuun. Pese, Herra Jeesus, minut verelläsi. Pueta armovaatteeseesi minut, heikko ja sairas ristinkantaja. Pueta minut sylissäsi uuteen pukuun. Aamen."

Jumalan hoidossa

Tämän viikon Kotimaa-lehti yllätti myönteisesti hengellisyydellään. Kansi kirkui "Henki uudistaa" mainostaen Hengen uudistus kirkossamme -liikkeen kesäpäiviä, jossa minäkin olen huomenna lasten ohjelmaa vetämässä. Sisäsivuilla oli samasta tapahtumasta etukäteisinfona lähes aukeaman juttu otsikolla "Karismaattisuuden peikko pienentynyt". Siinä kerrottin Hengen uudistuksen toiminnasta ja sivuttiin myös New Wine -verkoston toimintaa.

Lehdessä oli kuitenkin kaksi artikkelia, jotka puhuttelivat minua vielä paljon enemmän. "Minun rukoukseni" -sarjassa 20-vuotias lastenohjaaja ja gospelmusiikkia soittava Toni Hämäläinen kertoi siitä, miten hän löysi tiensä Jumalan luokse. Hän oli yöllä laskeutunut köyden avulla viemäriin ja tajunnut sitten jääneensä loukkuun. Pelon keskellä hän oli huutanut hädissään: "Jeesus auta! Jos haluat käyttää minua työssäni, pelasta minut." Jeesus oli kuullut totisesti rukouksen. Toni oli herännyt kadulla sen jälkeen kun kello kolme yöllä rullaluistellut ohikulkija oli hänet noukkinut viemäristä ylös. Toni meni seurakuntaan ja piti Jumalalle antamansa lupauksen. Hänestä tuli lastenohjaaja, joka rukoilee kerholaistensa puolesta sekä turvaa kaikessa Jumalaan. Hänen elämänsä on täynnä pieniä Jumalan ihmeitä!

Vielä koskettavampi artikkeli "Jumalan valovoimaa" kertoi 46-vuotiaasta taiteilijasta, Helena Hietasesta, joka oli sairastanut kolme kertaa syövän. Helenan elämään oli kuulunut myös muita rajuja taisteluja; hän oli menettänyt sisarensa vain 26-vuotiaana syöpään sekä joutunut luopumaan ajatuksesta saada oma tytär, koska heidän suvussaan on tuntematon geenivirhe, jonka vuoksi myös äiti sairastui Helenan kanssa samoihin aikoihin syöpään. Lisäksi Helena on joutunut jäämään sairaseläkkeelle ja jättämään oman taiteilijauransa sairauden vuoksi.

Kaiken tämän kokenut nainen ei ole kuitenkaan lehtijutun perusteella katkera. Kipujen ja pelkojen keskellä hän on saanut apua rukouksesta, jota hän kutsuu rauhoittavaksi lääkkeekseen. Helena löysi myös oman paikkansa seurakunnasta Alfa-kurssilla, jossa koki lämmintä yhteisöllisyyttä ja oppi taas luottamaan Jeesuksen antamaan turvaan:"Rukouksen ansiosta olen tuntenut, että vaikeuksissakin on ollut johdatusta, ikään kuin minusta olisi koko ajan pidetty huolta. Löysin uskoni uudestaan, olen saanut elää näinkin pitkään, eikä etäispesäkkeitä ole toistaiseksi löytynyt. En tiedä, paranenko koskaan, mutta voin luottaa siihen, että Jumala pitää huolen silloinkin, jos sairaus etenee."

Helena kertoi artikkelissa myös peloistaan, joihin hän on saanut apua Jumalalta:

"Minulla oli niin kova kuolemankauhu, että tärisin sisäisesti. Kun rukoilin itseäni rentouttaakseni, sain mieleeni kuvan. Tunsin sysimustan pimeyden repivän ja yrittävän nujertaa minut. Näin, kuinka kohdalleni laskeutui ylhäältä juuri minun kokoiseni valopylväs. Sain sisäiset sanat, jotka rauhoittivat minua: pidä tästä valosta kiinni, niin selviät." Jumala on myös kehottanut Helenaa kertomaan taideteosten kautta valosta ja Hänestä. Hän kokee olevansa "uskon lobbari", joka kertoo taiteilija- ja ystäväpiirissään avoimesti uskostaan. Taide ei ole enää hänelle itseisarvo, vaan väylä käsitellä kokemuksia Jumalasta ja uskosta.

Tämä kesäloma on ollut minulle rukousten loma. Ystävien ja tuttavien rukouspyynnöt ovat laittaneet minut etsimään entistä useammin ja enemmän Jumalan läheisyyttä ja läsnäoloa. Olen tietoisesti käyttänyt enemmän aikaa rukoukseen enkä ole katunut sitä. Toisten puolesta rukoileminen ei ole raskas taakka, vaan hieno mahdollisuus, joka vie myös rukoilijaa lähemmäs Jumalaa. Olen saanut taas kerran ihmetellä sitä, miten Jumala ihan oikeasti kuulee rukoukset ja vastaa niihin.

Iloitsen myös niistä lukemattomista kohtaamisista, joita lomallani on ollut. Olen saanut rakkaiden sukulaisten ja ystävien lisäksi tavata ystäviä, joita en ole tavannut moneen vuoteen. Koen, että kaikki tapaamisetkin ovat olleet suuria Jumalan lahjoja. Kiitos Herralle!

Hilja Aaltosen rukouskirja, s.120:

"Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon, sillä pelossa on rangaistusta, ja joka pelkää, se ei ole päässyt täydelliseksi rakkaudessa." 1. Joh. 4:18

Herra, anna minun kokea sellainen siunaus tällä hetkellä, että minun ei tarvitse levittää pelkoa toisiin ihmisiin, vaan että voin olla Jumalan ihminen, joka tuntee olemuksessaan: minua suojaavat Jumalan voimakkaat käsivarret, ja minun käteni on laskettu elävän Jumalan käteen. Aamen.

Lähemmäksi sinua

Kesälomallani löysin Anna-Maija Raittilan pienen kirjan, jonka hän on julkaissut syntymävuotenani 1975. Kirja on siis vanha, mutta siitä huolimatta löysin lyhyistä hartauskirjoista ajatuksia, jotka sopivat myös tähän kesään ja tähän päivään. Tosi raamatuntekstin kirjoitan uusimman käännöksen mukaan; onhan sekin jo 17-vuotias.

SINUA EI OLE HYLÄTTY

"Mutta sitä en sinussa hyväksy, että olet luopunut ensi ajan rakkaudesta, Muista siis, mistä olet langennut, käänny ja palaa tekemään ensi ajan tekoja." Ilm. 2:4-5

Sinua ei ole hylätty. Sinä itse olet hylännyt jotakin. Tässä sanassa, joka ensi kuulemalta vaikuttaa uhkaavalta, tuomitsevakta, onkin rohkaiseva muistutus. Muista, mistä olet langennut pois. Muista, sinä voit palata takaisin. Siihen läheisyyteen, lapsen yksinkertaiseen iloon Isän kasvojen alla, johon sinut on kasteessa asetettu kasvamaan.

Onko sinulla muistikuvaa näin suuresta turvallisuudesta, hellyydestä, sydämen yksinkertaisesta riemusta? Oletko saanut koskaan kokea sitä sydämesi tarvitsemalla tavalla? Jos et, se "ensimmäinen rakkaus" mitä ihminen on luotu kokemaan - lapsen luottamus anteeksiantavaan Isään - on sinua lähellä nytkin, tässä Jumalan sanassa.

Siinä ei sanottu, että olisit menettänyt mitään. Olet hylännyt, tai et ole vielä edes löytänyt. Mutta jokainen päivä voi olla lapseksi heräämisen päivä. Yhä uudestaan voimme tehdä "ensimmäisiä tekoja".

Anna-Maija Raittila: Etsikää Hänen kasvojansa -Keskustelua ja rukousta, 1975

Kesälomamuistoja kuvina

Melkein aina kun sanon olevani kotoisin Pellosta, minulle mainitaan jotain Eero Mäntyrannasta. Lomallamme kävimme retkeilemässä koko perheen voimin "Eeron polulla", josta oli huikeat näkymät. Lapsetkin selvisivät hienosti ja valittamatta reissusta, vaikka välillä portaat olivat todella pitkät ja jyrkät.

Lapsuuteni ja nuoruuteni kaksi tärkeää rakennusta: punainen talo on kotitaloni ja taustalla näkyy Pellon kirkko. Tuuli sekoitti sekä kuvaajan että kuvattavan kampaukset niin, että kaikissa kuvissa oli jonkun hiukset edessä.

Lomallani pääsin pitkästä aikaa veneretkelle Tornionjoelle. Kyllä oli mukavaa ja tunnelmallista, kun oikein paistoimme makkaraa ja vaahtokarkkia nuotiolla saaressa!

Joella soutelu oli todella raskasta, kun kyydissä oli koko perhe. Virta meinasi viedä mukaan hinnalla millä hyvänsä, mutta laitoin vastaan niin plajon kuin jaksoin. Ja pääsimme perille Kylänsaareen, joka sijaitsee Ruotsin puolella, mutta jonka hallintaoikeus on suomalaisilla.

Kaupassa oli kätevä käydä potkukelkalla, vaikka potkuttelu olikin yllättävän rankkaa kesäkelillä. Sen vuoksi lapset eivät enää mahtuneet kyytiin kotimatkalla.

Pellossa oli ihana käydä yöllisillä kävely- ja juoksulenkeillä sekä venytellä yöttömän auringon paisteessa.

Ystävien mökillä Larsmon saaristossa.

Kiltti äiti ja reippaat lapset

"Äiti, miksi mummi ja pappa ei ole saanut yhtään lasta?" kysyi Kuopus eräänä kesälomareissun iltana, kun olimme koko perheellä pesemässä hampaita lapsuudenkotini pikkuvessassa. Me muut perheenjäsenet naurahdimme hyväntahtoisesti nelivuotiaan kysymykselle ja sitten selitin, miten asiat oikeasti ovat. Luettelin mielestäni taas kerran, ketkä ovat mummin ja papan lapsia. Samalla oli hyvä kerrata, miksi serkut ovat serkkuja. "Aha", totesi Kuopus tyytyväisenä.

Taas kerran tajusin iltahetkessä sen, miten erilaisessa asemassa Esikoinen ja Kuopus ovatkaan. Keskustelin aikoinani vanhimpien lasten kanssa todella paljon jo heidän varhaislapsuudessaan erilaisista asioista. Kuopus on leikkiväisenä ja liikkuvaisena kulkenut paljon sisarusten ja kavereiden kanssa enkä ole lukenut ja jutellut hänen kanssaan yhtä paljon. Eipä se silti niin vaarallista ole. Kyllä hän osaa itse huolehtia siitä, että saa tarpeeksi äidiltä huomiota ja vastaukset mieltä polttaviin kysymyksiin.

Mummolassa olo ja sukulaisten tapaaminen on minulle yksi kesän tärkeimpiä juttuja ystävien tapaamisen rinnalla. Monien muuttojen vuoksi olen iloinnut siitä, että lapset saavat viettää paljon aikaa niillä paikoilla, jossa vanhemmat ovat eläneet lapsuutensa. Kuinka mukavalta tuntuikaan se, että naapurin täti kutsui lapset kotiinsa jätskille ja ennen kaikkea porisemaan. Lasten oli sanottu olevan minun ja pikkuveljeni näköisiä. He olivat saaneet kuulla myös sen, että minä olin ollut tosi kiltti lapsena. Hienoa, tätä seikkaa voin käyttää vielä monta kertaa hyväkseni!

Lapsuusmuistojen kuuleminen on minusta itsestänikin todella kivaa. Toisten ihmisten muistot auttavat hahmottaan sitä, minkälainen olen ollut , ja miksi olen kasvanut tällaiseksi kuin olen. Facebookissa laitoin pyynnön, että ystäväni kirjoittaisivat jonkin muiston minusta. Eräs ystävä kertoi, miten hän muisti kuinka pikkutyttönä kirkossa istuessani pääni pyöri aivan koko ajan. Heti koin pienen ahaa-elämyksen; olen siis ollut jo ihan pienenä tosi utelias ja kiinnostunut ihmisistä.

Eräällä pastoraalikurssilla iloitsin kovasti, kun vanha partiojohtajani kertoi siitä, miten olin käyttäytynyt pudotessani suohon eräässä leikissä. Olin ollut NIIN vihainen, että olin hyppinyt ja pomppinut raivosta. Tämäkin muisto toi minulle, hassua kyllä, iloisen ja tyytyväisen mielen. Ihanaa, että en olekaan ollut liian kiltti lapsi niin kuin aina välillä olen kuvitellut.

Mummolassa lapset saivat viettää lomaelämää, josta jää paljon kauniita muistoja. Päiviin kuului sukulaisten ja kavereiden tapaamisen lisäksi vene- ja metsäretkiä, tunnelmalliset kotaseurat, joissa herkkuja ei puuttunut, Ruotsin puolella kaupassa käynti potkukelkalla, salaatin hakemista mummin kasvimaalta sekä mukavia jutteluhetkiä mummin ja papan kanssa.

Yhtenä kohokohtana oli pienten kaupassakäynti kahdestaan melkein naapurissa sijaitsevassa kaupassa. Ensin etsimme yhdessä sopivan määrän kolikoita rahkan ostoa varten. Otimme vähän rahaa reilusti, ettei se varmasti lopu kesken.

Melko pitkän ajan kuluttua kaupassakävijät palasivat kotiin tyhjin käsin, mutta pullein taskuin. "Ei siellä ole yhtään rahkaa, vaan sellaista Daone-Danone -rahkaa", kertoi Neiti harmistuneena. "No, hakekaa sitten kermaviiliä", totesin piirakkataikinan parista, vaikka arvelinkin vian olleen hakoijoiden hoksauspuolella. Lapset lähtivät taas juosten kauppaan, josta palasivat tyytyväisinä hetken päästä. "Me ostettiin kaksi kermaviiliä, kun se oli niin halpaa. Kaksi purkkia eurolla!" Kyllä oli helppo äidin olla ylpeä!

Oon onnellinen vaeltaja

Lomalla on aikaa tehdä mitä mielenkiintoisimpia juttuja. Tänään aloin oikolukea isäni toimittamaa kirjaa, joka on viideskymmenes hänen kirjailija- ja toimittajaurallaan. Kirja julkaistaan elokuussa, ja sen nimeksi tulee ytimekkäästi "Vaellusrippis". Kirjaan on koottu kirjoituksia, jotka kertovat Rovaniemen seurakunnan ensimmäisistä vaellusripareista 60- ja 70-luvujen taitteessa. Isäni oli silloin nuorisopastorina ja teki uraauurtavaa työtä kehittäessään konseptia vaellusripareille.

Kirjan käsikirjoitusta lukiessani mieleeni ovat tulvahtaneet muistot niiltä kolmelta vaellusriparilta, joilla olen itse ollut vetäjänä. Ensin olin kesäteologina ylitorniolaisten kanssa vaeltamassa Hetta-Pallas-reitillä, sitten kittiläläisten kanssa Karhunkierroksella ja kolmannella kerralla vaelsin riihimäkeläisten kanssa Hetan ja Pallaksen maisemissa. Silloin emme tosin kulkeneet mitään valmista reittiä, vaan oikeasti suunnistimme kolmessa ryhmässä paikasta toiseen.

Minua jännitti suunnattomasti se, miten selviäisin aina yhden porukan kanssa kaksi päivää maastossa eksymättä. Lähdin vaellusriparille Pellosta, jossa olimme isoäitini hautajaisissa. Niinpä minä houkuttelin hautajaisista mukaani serkkutyttöni, joka on ihan oikea suunnistaja. Hän lähti päivän varoituksella mukaan hienoon seikkailuun, josta jäi paljon hyviä muistoja. Emmekä eksyneet kertaakaan!

Vaellusripareilla olen aina iloinnut siitä, että nuoriin saa todella hyvän ja läheisen kontaktin. Riihimäen riparilla käyttämämme systeemi, jossa kuljettiin reilun kymmenen hengen ryhmissä, oli tässä mielessä aivan erityisen toimiva. Yhteen porukkaan kuului aina kerrallaan kaksi isosryhmää, kaksi isosta ja yksi ohjaaja. Teimme kaiken yhdessä ryhmän kanssa: vaelsimme, valmistimme ruoan, söimme, nukuimme, pidimme opiskelutuokiot ja vietimme iltaohjelmat. Joka toinen ilta kaikki kolme ryhmää kohtasivat ja nukuimme yön samassa paikassa. Seuraavana aamuna johtajat vaihtoivat ryhmiä ja lähtivät kulkemaan uuden ryhmän kanssa.

Vaellusriparin teki poikkeukselliseksi myös se, että vetäjätiimimme oli harvinaisen nuori ja innokas. Mies oli porukan nestori huimalla 24-vuoden iällään. Niinpä riparilaiset olivat kuin sulaa vahaa käsissämme, vaikka meitä oli kovasti varoiteltu porukan haastavuudesta.

Jotain riparin onnistumisesta kertoi se, että melkein kaikki konfirmoitavat halusivat koko vetäjätiimin vierailulle omiin juhliinsa. Niinpä me kurvasimme viimeiseen kyläpaikkaan illalla yhdentoista maissa; puolustuksena voi todeta, että olimme kyllä hyvissä ajoin kysyneet lupaa myöhäiselle saapumisajankohdalle. Haikeaksi tämän muiston tekee se, että kyseinen riparilainen, joka oli maailman suloisin poika, kuoli vajaan vuoden päästä rippikoulusta. Ainoa lohdutus oli siinä, että hän sai kuolla uskossa Jeesukseen. Toivottavasti hänen esimerkkinsä saa johtaa monta vaellusriparilaista taivaaseen!

Uskallan julkaista isäni tulevasta kirjasta ihan pikkuisen pätkän, joka on aikoinaan ollut myös Lapin Kansa -lehdessä. Tässä katkelmassa on kuvattu hienosti se, minkä vuoksi vaellusriparit ovat olleet minulle kaikkein upeimpia riparikokemuksia.

"Vaeltavan rippikoulun hienoimpia puolia on se, että porukkaan syntyy helposti hyvä yhteishenki. Puolin ja toisin tutustutaan melko perusteellisesti. Johtajiston ja rippikoululaisten väliset suhteet ovat voimakkaasti ystävyyden ja luottamuksen sävyttämät. Rippikouluopetuksen lähtökohta on siis ihanteellinen:

opetusta kuunnellaan, kysymyksiä uskalletaan esittää ja keskustelua syntyy helposti.

Omaa voimakasta kieltään puhuu yli kahdeksan vuorokauden yhdessäolon aikana jokaisen käyttäytyminen lähimmäistä kohtaan. Onko yhteyteni Rakkauden Jumalaan niin todellinen ja elävä, että se näkyy käytöksessäkin?
Lapin mahtava luonto hiljentää ihmisen miettimään omaa pienuuttaan. Koko luonnonjärjestelmä vakuuttaa vaeltajalle, että Jumala, Luoja on olemassa."

Onko nimi enne?

Saarna Matinlompolon sukujuhlien jumalanpalveluksessa 18.7.2009

”Kuas sie olet? tai Kenes tyär sie olet?” on aika yleinen kysymys tällaisissa suurissa sukujuhlissa. Sukunimen tai tyttönimen sekä vanhempien nimien kertominen auttavat sijoittamaan uuden tuttavan oikeaan lokeroon. On mukavampi porista, jos voi tuntea, että on jotakin yhteistä. Yhdessä voidaan miettiä, mitä sukua ollaan tai etsiä yhteisiä tuttuja. Sukunimi kertoo juurista, siitä, mistä olen kotoisin ja mistä olen ammentanut elämäni perusarvot ja keiden ihmisten parissa olen saanut varttua elämäni ehkäpä tärkeimmät vuodet, lapsuuden ja nuoruuden.

Tämän päivän evankeliumitekstissä lueteltiin liuta nimiä. Nimet eivät olleet mistä tahansa sukukirjasta, vaan siinä lueteltiin Jeesuksen valitsemien opetuslasten nimet. 12 opetuslasten eli apostolin valinta on kerrottu myös kahdessa muussa evankeliumissa. Luukkaan evankeliumissa on kerrottu, mitä Jeesus teki ennen valinnan suorittamista. Hän vietti yön yksinäisyydessä vuorella ja rukoili koko yön Jumalaa. Matteuksen evankeliumissa puolestaan kerrotaan enemmän opetuslapsille annetuista tehtävistä. Heidän tehtäväkseen tuli paitsi julistaa ilosanomaa Jeesuksesta ja karkottaa pahoja henkiä myös parantaa kaikkia tauteja ja vaivoja.

Raamatussa ei kerrota kovinkaan paljon opetuslapsista. Jeesuksen kolme lähintä opetuslasta, Pietari, Johannes ja Jaakob, vilahtelevat aina välillä kertomuksissa, mutta osa opetuslapsijoukosta on jäänyt melko tuntemattomiksi. Jopa niin tuntemattomiksi, että eri evankeliumeissa heillä on eri nimikin, kun jälkipolvet eivät ole ihan tarkkaan muistaneet, millä nimellä heitä on kutsuttu. Kaikki sukututkimusta tehneet varmaan tietävät sen, ettei oikeiden nimien löytäminen ole aina niin helppoa.

Nimen antaminen ei ole aina kovin helppoa. Nimet kantavat mukanaan monenlaisia mielikuvia ja painolasteja. Pienen vauvan vanhemmat pohtivat monesti vielä kastekeskustelussa ja välillä vielä kastepäivän aamunakin, minkä nimen he valitsisivat. ”Nimi on enne”, sanoo vanha sanonta. Entä jos lapsemme ei olekaan yhtään sellainen, mitä nimi antaa olettaa? Sukunimenkin tai tiettyyn sukuun kuulumisen voidaan ajatella olevan eräänlainen enne. Kaikki meidän sukuun kuuluvat osaavat laulaa, voidaan todeta jossain suvussa. Toisessa suvussa taas iskostetaan lasten mieleen jo pienestä pitäen, miten meidän suvussa ei ole matikka- tai kielipäätä tai jotain muuta ominaisuutta. Pienissä kylissä tiettyyn sukuun kuuluva jäsen voidaan lokeroida koulussakin ja muussa yhteisössä tietynlaiseksi pelkästään sen perusteella, mihin sukuun kuuluu.

Tekstissä, jossa Jeesus valitsee opetuslapsia tulee esille se, miten Jeesus ei rajoita ihmisiä tiettyyn muottiin. Hän antoi opetuslapsilleen uusia nimiä heidän luonteidensa mukaisesti. Kalastaja Simonista tuli apostoli Pietari. Jeesus antoi Simonille kalliota merkitsevän nimen, vaikka hän varmasti tiesi, miten Simon Pietari tulisi pettämään hänet. Johannekselle ja Jaakobille hän antoi nimeksi Ukkosenjylinän pojat. Sekin on mielestäni osoitus siitä, miten Jeesuksen seuraan kelpasivat monenlaiset persoonat: yhtä hyvin räväkät ja kovaääniset kuin myös hiljaiset ja syrjemmässä viihtyvät. Siitä voisi kertoa se, ettei joistakin opetuslapsista ole ollut mitään erikoisempaa kerrottavaa, vaikka he kulkivat noin kolme vuotta Jeesuksen seurassa.

Jeesus ei jättänyt opetuslapseksi kutsumista vain yhteen kertaan noin kaksituhatta vuotta sitten. Samalla tavalla Jeesus on kutsunut meidät opetuslapsikseen kasteessa, jossa meistä on tullut Jumalan lapsia. Silloin pappi on piirtänyt meihin Jeesuksen merkin sekä sanonut sanat: ”Ota pyhä ristinmerkki otsaasi ja rintaasi todistukseksi siitä, että ristiinnaulittu ja ylösnoussut Jeesus Kristus on sinut lunastanut ja kutsunut opetuslapsekseen."

Syntymässä meistä tuli perheen ja suvun jäseniä. Me kuulumme sukuun, vaikka me välillä häpeäisimmekin juuriamme tai jopa kieltäisimme sukumme. Samalla tavalla kasteessa meistä on tullut Jumalan perheen jäseniä ja taivaan perillisiä. Voi olla, että olet matkan varrella kieltänyt Jeesuksen niin kuin Pietari teki tai ehkä olet väheksynyt kasteessa saamaasi perintöosaasi. Taivaallinen perintösi lupaa sinulle, että kasteen perusteella sinulle on varattuna paikka taivaassa Jumalan luona uskoessasi Jeesukseen.

Parhaat vanhemmat ovat sellaisia, jotka ottavat lapsensa avosyliin vastaan silloinkin, kun tämä on pilannut koko perheen maineen tai ollut ilkeä vanhemmilleen. Jumalan rakkaus on kuitenkin vielä paljon suurempaa kuin parhaimpienkaan vanhempien rakkaus. Päivän epistolatekstissä kerrottiin Saulin kääntymisestä. Saul oli kristittyjen ja Jeesuksen pahin vihollinen, joka vainosi kristittyjä ja oli mukana päättämässä heidän surmaamisestaan. Kuitenkin Jumala rakasti myös Saulia ja tahtoi antaa hänelle uuden elämän. Jumala pysäytti hänet totaalisesti Damaskoksen tiellä antaessaan valtavan valoilmestyksen ja puhuessaan ääneen. ”Saul, Saul, miksi vainoat minua? Minä olen Jeesus, jota sinä vainoat. Olen valinnut sinut palvelijakseni ja todistajakseni, kertomaan siitä, mitä nyt olet nähnyt ja mitä vielä olet näkevä, kun sinulle ilmestyn.”

Saul kastettiin Jeesuksen opetuslapseksi, Jeesuksen vainoaja sai uuden nimen, Paavali. Hänen menneisyytensä kulki koko loppuelämän Paavalin nimen mukana. Nimi Paulus tarkoittaa nöyrää tai pientä. Paavali tunsi itsensä vähäisimmäksi Jumalan lähettilääksi, koska hän oli aikaisemmin vainonnut Jeesukseen uskovia. Kuitenkin Paavalista tuli ehkäpä kaikkein vaikuttavin kristitty koko kristinuskon historiassa.

Tänään Jeesus kutsuu meistä jokaista taas kerran seuraamaan häntä. Jeesuksen kutsun edessä meidän ei tarvitse vähätellä itseämme eikä ajatella, ettemme sopisi joukkoon mukaan. Jeesuksen seuraan kelpaavat ihan kaikenlaiset ihmiset. Meidän ei tarvitse pelätä edes sitä, että joutuisimme johonkin sellaiseen uskovan ihmisen muottiin, joka kiristää, puristaa ja tuntuu ahdistavalta. Sen sijaan Jeesus kutsuu sinua seuraansa juuri sellaisena kuin olet. Sinä saat uskoa siihen, että hän on kuollut ristillä juuri sinun vuoksesi. Hän tahtoo antaa syntisi anteeksi ja vapauttaa sinut taakoista.

Kastekäskyssä Jeesus on luvannut, että hän on sinun kanssasi kaikki päivät maailman loppuun asti. Jeesus kulki opetuslasten kanssa kolme vuotta ja opetti heitä. Samalla tavalla Pyhä Henki opettaa sinua, kun luet Raamattua ja kuuntelet Jumalan ääntä elämässäsi. Jeesus tahtoo myös kohdata sinut aivan konkreettisesti ehtoollispöydässä, jossa saat ottaa vastaan Hänen ruumiinsa ja verensä.

Eräässä mietelmässä sanotaan: ”Ystävä on se, joka tietää sinusta kaiken, mutta rakastaa sinua silti.” Johanneksen evankeliumissa Jeesus sanoi, ettei hän enää sano opetuslapsia palvelijoiksi vaan ystäviksi. Jeesus tahtoo olla sinun paras ystäväsi, jolle voit kertoa kaikki asiasi. Hän on kiinnostunut juuri sinun elämästäsi. Rukouksessa voit kertoa hänelle unelmistasi, peloistasi, ilon- ja huolenaiheistasi. Jeesus kutsuu sinua olemaan hänen seuraajansa myös niiden ihmisten seurassa, joiden kanssa elät elämääsi. Voisiko sinusta tulla Jeesuksen opetuslapsi, jonka seurassa oleminen on kuin pala taivasta? Voisiko sinusta tulla Jeesuksen seuraaja, jonka rukoukset saavat ihmeitä aikaan muiden ihmisten elämässä? Voisiko sinusta tulla Jeesuksen lähettiläs, joka rohkeasti todistaa Jumalan rakkaudesta myös siellä, missä se ei ole helppoa?

Omassa voimassamme meistä kenestäkään ei ole tällaiseen tehtävään. Kuitenkin silloin kun Jumalan rakkaus saa muuttaa ihmisen sydäntä, voi tapahtua suuria ihmeitä.

Luxushommaa

Joskus viime talven aikana Kirkko ja kaupunki -lehdessä oli koko aukeaman juttu siitä, miten surkeaa nuorten pappien työ on. Papit kauhistelivat kilpaa sitä, kuinka työ on niin toivottoman raskasta. Hassuinta jutussa oli se, miten yksi papeista valitti lihoneensa työn vuoksi. Hän oli katkera siitä, että hänen täytyi ahtaa itseensä ällöttävää voileipäkakkua erilaisissa perhejuhlissa; liikkumaankaan raukka ei päässyt raskaan työn vuoksi.

Tänä kesänä minä olen todella nauttinut työstäni, vaikka sitä on ollutkin runsaanlaisesti. Se johtuu ensinnäkin siitä, että minulla oli jo kesäkuussa pieni lomapätkä, jolloin sain karistaa talven väsymystä vähemmäksi. Toinen syy työssä viihtymiselle on ollut se, että työtehtäväni ovat olleet niin ihania. Riparin lisäksi olen ollut todella kiitollinen siitä, että saan osallistua ihmisten elämän tähtihetkiin. Vielä uskomattomammalta tuntuu se, että saan pappina kertoa ilosanomaa Jeesuksen rakkaudesta näissä tilanteissa.

Viimeisen viikon aikana olen ollut mukana ihanissa juhlissa: lämpimissä kastejuhlissa, upeissa vihkimisissä ja kauniissa hautajaisissa. Iloitsen suuresti niistä kohtaamisista, joita olen saanut kokea näiden toimitusten yhteydessä. Toimituskeskusteluissa olen kuullut uskomattomia rakkaustarinoita sekä kiehtovan vanhan ihmisen elämäntarinan. Hääjuhlassa, muistotilaisuudessa ja kastekahveilla olen kuunnellut mielelläni vieraiden kertomuksia, ollut mukana mielenkiintoisissa keskustelussa ja löytänyt joissakin juhlassa yllättävän monta yhteistä tuttua.

Kesällä on tuntunut upealta olla pappina Helsingissä. Juhlapaikat ovat lumonneet minut kauneudellaan ja juhlatarjoilut ovat vieneet kieleni mennessään. Vaikka aamuisin on tuntunut vähän haikealta lähteä töihin muun perheen jäädessä viettämään lomapäivää, olen aina saapunut kotiin iloisella ja hyvällä mielellä. Blogin kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle, koska olen joka ilta työstänyt puhetta tai tehnyt muita valmisteluja seuraavaan päivään. Sekään ei ole tuntunut nyt yhtään raskaalta!

Aina välillä mietin, pitäisikö minun alkaa tehdä jotain muuta työtä. Viimeisten viikkojen aikana olen taas vakuuttunut siitä, että papin työ on juuri minulle sopivaa hommaa. Minä rakastan ihmisten kohtaamista, juhlia, esiintymistä ja Jumalan työkaluna toimimista. Kiitos Jumalalle siitä, että hän johdatti minut tähän luxustyöhön!

Huh, mikä homma!

Uudelleen puhjennut sisustusintoni koki kovan kolauksen palatessani rippileiriltä. Ennen juhannusta yllätyin iloisesti, kun tilaamani makuuhuoneen lipasto oli ostettaessa täysin valmiina laatikossaan. Hehkutin Facebookissa sitä, miten lipastot kannattaa ostaa ISKU:sta. Niitä ei tarvitse koota itse IKEA:n malliin.

Eilen jouduin perumaan sanani samaisessa kyläyhteisössä taistellessani Kuopuksen lipaston parissa. En olisi ikinä uskonut, että trendikkään ja laadukkaan näköinen lipasto täytyy koota itse kasaan 240 eri palasesta. Rehellisesti sanottuna en olisi voinut kuvitellakaan, että pieni lipasto voi kätkeä sisäänsä niin monta erilaista ruuvia, mutteria ja laudankappaletta.

Lipaston kokoaminen olisi tuntunut sangen toivottomalta, jos minun apunani ei olisi ollut positiivinen ja tarmokas Esikoinen. Hänen kanssaan vietimme melkein kolme iltaa enemmän ja vähemmän epäselvien ohjelappujen sekä aivan liikaa toisiaan muistuttavien muttereiden parissa.

Esikoinen osoittautui loistavaksi apuriksi. Hän loi hyvää mieltä toteamalla, että lipaston tekeminen on juuri sopivaa sadeillan hommaa. Meidän yhteistyömme toimi täydellisesti myös vaikeuksien koittaessa. Emme sättineet toisiamme, kun toinen oli laittanut mutterin väärään reikään, vaan hoidimme vaikeat tilanteet rauhallisesti ja kärsivällisesti pilke silmäkulmassa. Iloitsimme yhdessä siitä, että kehityimme koko ajan työn edetessä. Viimeiset laatikot kokosimme kuin parhaimmatkin ammattilaiset.

Luulen, että hermoni olisivat olleet riekaleina, jos olisin koonnut lipastoa talven pimeydessä. Nyt kesällä aika ei ole samalla tavalla kortilla perheessämme. Kootessamme lipastoa mietin sitä, miten yhteinen tekemisemme oli todellista äidin ja pojan laatuaikaa. Me saimme viettää monta monituista tuntia melkein kahdestaan ja tehdä jotain sellaista, mistä jää näkyvä muisto. Olen aivan varma siitä, että me molemmat muistamme loppuikämme yhteisen projektimme katsoessamme kaunista sinivalkoista lipastoa. Hyvä me!

Kiwa, hauska ja pirteä, hyvä ope

Jääkaapin oveemme on ilmestynyt uusi lappu. Siinä lukee suurilla kirjaimilla ELINA ja ympäri ämpäri on eri väreillä kirjoitettu minusta kauniita kommentteja. Tällä kertaa niitä ei ole kirjoittanut Mies eikä edes Neiti. Kaikki nykyaikaisilla rippileireillä olleet kyllä arvaavat, mistä on kyse. Lappu on tietysti viimeisen illan tai tällä kertaa viimeisen päivän kehulappu, jonka kaikki leirillä olleet saavat mukaansa.

Kehulaput ovat mukavia muistoja rippileireiltä. Niiden lukeminen tuo mieleen vanhat rippikoululaiset, isoset ja vetäjäkaverit. Lappuihin on mukava palata myös silloin, jos alkaa masentaa. Ne toimivat myös hyvänä terapiana silloin kun tuntuu siltä, ettei osaa mitään.

Nuorten tyyli on aina yhtä aito ja ihana. "Olit kiva ja hauska, sopivasti sekaisin etkä ollu kalkkis", kirjoitti yksi Mäntsyn leiriläisistä. "Iloinen ja hyväntuulinen, mikä leviää myös muihin", kirjoitti toinen. "Onhan sun kanssas ihan kiva väitellä", kirjoitti kolmas. Rippileirien pitäjät ovat aika etuoikeutetussa asemassa, koska nuoret antavat oikeasti viimeisen illan tai päivän "leirihumalassa" ylistäviä arvioita näiden opetustaidoista, persoonasta ja erilaisista erikoistaidoista. Opettajat saavat varmasti harvemmin tällaista palautetta, vaikka taatusti ansaitsisivat sen, ja vielä paljon enemmänkin.

Kehulapun ja erilaisten fiiliskierrosten merkitys voi olla suunnattoman suuri myös rippikoululaisille ja isosille. Mäntsyn leirilläkin oli niin suloista kuunnella sitä, miten nuoret puhuivat kauniisti toisistaan. "Te ootte kaikki tosi mahtavii tyyppei", oli standardiarvio leiritovereista. Ja täytyy sanoa, että nuoret eivät liioitelleet ollenkaan. Neljäntoista nuoren ja kuuden isosen porukka oli harvinaisen fiksu ja filmaattinen.

"Suurin rikos" leirillä taisi olla, että muutama leiriläinen jutteli vähän yöllä väärässä huoneessa. Onneksi eivät tienneet, kuinka moneen tämä vetäjä aikoinaan jutteli kämppisten kanssa omalla leirillään. Leirillämme ei oikeasti ollut minkäänlaisia ongelmia. Ystävättäreni sanoi, että Facebook-statukseni kuulosti lähinnä siltä, että olin ollut viikon lomalla. Launataiaamun päänsärky kuitenkin todisti, että työtä se oli, vaikkakin todella ihanaa työtä.

Ystäväni kertoi toisella riparilla olleesta nuoresta, joka oli sanonut, ettei ennen riparia ollut saanut keneltäkään aikuiselta myönteistä palautetta. Ripariohjaajien positiiviset sanat olivat taatusti tarpeen ja ansaitut tämän nuoren kohdalla. Ehkä hänen elämänsä voi lähteä riparin jälkeen parempaan suuntaan tämän korjaavan kokemuksen jälkeen. Toivottavasti monet nuoret voisivat riparin jälkeen tuntea itsensä arvokkaiksi, ihaniksi ja rakkaiksi sekä toisten nuorten, aikuisten että Jumalan silmissä. Silloin Raamatun sana (Ps.139):"Minä olen ihme, suuri ihme" olisi saanut tulla todeksi riparilaisten ja isosten sydämissä.

Mäntsyn riparilla naureskelimme toisten vetäjien kanssa sitä, miten melkein kaikille ripareille sattuu tulemaan Suomen parhaat papit ja nuorisotyönohjaajat. Vihkimisiä tutkinut työtoveri totesi, että myöskin vihkipareille tuntui aina sattuneen "se tosi mukava ja rento pappi". Tosiasia on siis se, että suurin osa rippikoulujen vetäjistä ja vihkipapeista on todella loistavia ammatilaisia ja kivoja persoonia. Vanhojen mielikuvien muuttuminen tuntuu kuitenkin harvinaisen hitaalta prosessilta. Mutta mitäs siitä! Tärkeintä on, että riparilaiset ja vihkiparit ovat tyytyväisiä saamaansa palveluun. Ja onhan se kiva ajatella, että juuri meillä oli kaikkien aikojen ainutlaatuisin ripari tai vihkitoimitus!

PS. Terveisiä vielä Mäntsyn isosille, jos vielä luette "Elinan blogia". Ja kiitos kaikesta :0!

Mäntyniemi kutsuu!

Tänä iltana olen taas laittanut kimpsuni ja kampsuni kokoon. Lähden aamulla kahdeksaksi päiväksi rippileirille. Leiripaikkamme ei ole ollenkaan hassumpi: ikkunoista ja rannalta avautuu uskomattoman kaunis maisema, formulatähden kesähuvila sijaitsee lähes näköetäisyydellä ja nimi on täsmälleen sama kuin presidentin asunnolla, Mäntyniemi.

Rakastin rippileirejä nuoruudessani yli kaiken. Opiskeluaikana olin kesät kesäteologina ja vietin joka kesä vähintään reilut kaksi viikkoa rippikoululaisten parissa, yleensä kolmekin viikkoa. Nautin suunnattomasti nuorten kanssa olemisesta, leirien tunnelmasta, opettamisesta, hartauksista ja kaikesta kivasta vapaa-ajan ohjelmasta, jota järjestin yhdessä isosten kanssa. Riparit olivat ehdottomasti kaikista paras osa kesätöitäni.

Valmistuttuani papiksi en ollut rippileirillä seitsemään vuoteen! Se on todella kummallista, koska yleensä nuoret papit melkein asuvat leirikeskuksissa kesäisin. Minun eriskummallisiin vuosiin oli selityksinä Ruotsin vuodet, äitiyslomat ja lapsityönohjaajan tehtävissä toimiminen. Olin kyllä oikeasti todella kiitollinen siitä, ettei minun tarvinnut niiden vuosien aikana olla erossa lapsistani useampaa yötä työn vuoksi. Se oli loistavaa siinäkin mielessä, että Miehellä oli Ruotsin vuosina paljon reissutyötä ja Vaasan vuosina todella monta leirivuorokautta.

Kolme vuotta sitten lähdin ensimmäisen kerran pappina rippileirille. Leirirutiinit tulivat heti selkärangasta ja leirielämä tuntui mukavalta, mutta ensimmäisinä päivinä minua kalvoi valtava ikävä. Varsinkin ajatus siitä, että minun pitää olla kahdeksan päivää erossa Kuopuksesta, joka oli vasta puolitoistavuotias, tuntui kestämättömältä. Melko pian pääsin ikävästäni eroon ja pystyin täysillä panostamaan leiriin, josta tuli loistavan vetäjäporukan ja mukavien leiriläisten ansiosta elämäni ehkä paras ripari. Ja se on paljon se!

Huomenna alkavaan ripariin lähden hyvin levollisella mielellä. Tämä on pappisvuosinani ensimmäinen kerta, että menen pitämään riparia leirikeskukseen, jossa olen käynyt etukäteen. Tuntuu hienolta mennä paikkaan, jossa on tutut rutiinit ja tilat. Levollisuuttani lisää myös se, että rippikoululaisia on ryhmässämme harvinaislaatuisen vähän. Olenkin sanonut monille, että noin pienen porukan kanssa voi vaikka päällänsä seisoa. Niin leppoisalta hommalta se tuntuu suurten ryhmien jälkeen!

Leirin alkuun joskus kuulunutta pientä jännitystä vähentää myös se, että porukka on jo tullut tutuksi eilen ja tänään pidettyjen kaupunkipäivien ansiosta. Vaikuttavat oikein mukavilta nuorilta! Isosetkin olivat minulle jo yhtä lukuunottamatta valmiiksi tuttuja, mikä helpottaa huomattavasti leirin alkuhässäköissä.

Erityisen mukavaa tänään oli se, että innokas "Elinan blogin" kommentoija Anu kävi Suomen Lähetysseuran Tasaus-keräyksen lähettiläänä pitämässä oppitunnin lähetyksestä. Tunnin aikana saimme hyvän peruspaketin lähetystyöstä sekä mielenkiintoisen nojatuolimatkan Kolumbiaan. Joskus sisareni on vitsaillut lähetysjuhlilla, että Esikoinen on hänen adoptiolapsensa Kolumbiasta johtuen poikamme rusketuksesta. Onneksi ei raukkaparka ole joutunut kasvamaan sodan runtelemassa ja korruptoituneessa maassa.

Anun vierailun jälkeen ajattelin, että meidän perhe voisi ottaa kummilapsen Kolumbiasta, kun sopimus Etiopiassa sijainneeseen päiväkotiin on jo loppunut. Kolumbiassa apua todella tarvitaan! Se on hyvä muistaa myös syksyllä syyspäivän tasauksen aikana, kun Tasaus-keräyksellä kerätään rahaa mm. eroosion estämiseksi Kolumbiassa. Anun vierailuun liittyi mukavaa johdatusta, joka vakuutti minua taas siitä, miten asiat ovat suuremmissa käsissä. Kiitos Anulle ja Taivaan Isälle!