Unohtumaton kohtaaminen

Antton oli tänään innoissaan. Silmät loistaen hän kertoi minulle ja Riikka-kummitädille päivän kohokohdastaan. Ruokailussa koulun Merja-rehtori oli istunut Anttonin Pernilla-opettajan vieressä. Syötyään ruoan Antton oli koulun opetusten mukaan mennyt opettajan luo ja sanonut "Tack för maten!". Silloin oli tapahtunut jotain ihmeellistä, joka oli sekoittanut täysin ekaluokkalaisen pään. Itse rehtori oli katsonut Anttonia ja hymyillyt. Kuvitelkaa, mikä onnenpäivä! En muista, koska olisin nähnyt lapseni yhtä onnellisena kuin tänään kertoessaan tapahtumasta.

On tosi hienoa, että rehtorilla on vielä arvo ekaluokkalaisen silmissä. Hyvältä tuntuu myös se, että lapsia opetetaan kiittämään ruoan jälkeen. Anttonin koulussa onkin tänä vuonna erityisenä teemana hyvät käytöstavat. Jokaisella oppilaalla on oma käytöspassi, johon kuukausittain merkitään eri käytösalueiden osaaminen. Marraskuun teemana olivat kauniit ruokailutavat. Antton oli koulusta saanut passiin opettajalta parhaimman merkinnän, joka merkitsi sitä, että hän yleensä aina hallitsee kauniit ruokatavat. Vesan kanssa emme olleet Anttonin kauniista ruokailutavoista samaa mieltä kuin opettaja. Laitoimme rastin keskimmäiseen vaihtoehtoon, vaikka mietimme Anttonin kauhuksi myös huonointa vaihtoehtoa. Olisihan se tosi noloa, jos opettaja näkisi, että kotona ei osatakaan käyttäytyä kauniisti.

Vanhemmille pidettiin kauniista käytöstavoista myös luento, jossa Saara Kinnunen kertoi, että käyttäytyminen on vain jäävuoren huippu. Itse jäävuoren muodostavat lapsen ja vanhemman välinen suhde sekä oma esimerkki. Vesan kanssa naurammekin sitä, miten voin vaatia lapsilta kauniisti tuolilla istumista, kun en itsekään ainakaan aamupalalla jaksa istua kunnolla. Lapsena taas keinuin tuolilla harva se päivä vanhempien sanomisista huolimatta. Jos meidän lapset tekisivät samalla tavalla, joutuisivat välittömästi jäähylle kylpyhuoneeseen.

Lasten kanssa kauniita käytöstapoja harjoitellessa minua lohduttaa ajatus siitä, että lapsi oppii itselleen merkityksettömän asian vasta noin tuhannen toiston jälkeen. Niinpä emme ole ainoita vanhempia, jotka joutuvat päivittäin toistamaan "Mikä unohtui?" tai "Mitä sanotaan?". Anttonin eskaritäti lohdutti viime vuonna meitä vanhempia sillä, että hänen äitinsä mukaan lapset olivat oppineet käyttäytymään kauniisti ruokapöydässä vasta muutettuaan kotoa. Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä...
Elina

Liian uskovainen?

Viime päivinä olen saanut kuulla positiivista palautetta päiväkirjastamme. On mukavaa, jos kirjoitukseni voivat olla iloksi ja ajatuksen herättäjäksi muille ihmisille. Minulle päiväkirjan pitämisestä on tullut terapeuttinen harrastus. Olen huomannut, että kirjoittaminen on minulle luonteva tapa ilmaista itseäni. Ehkä kokemuksen karttuessa voin tarjotua jollekin lehdelle kolumnistiksi. Kirjoittamistakaan kun ei opi muulla kuin kirjoittamalla.

Tänään sain Järvenpäästä postia. Kaija kiitteli kortissa päiväkirjamme kirjoituksista ja lähetti minulle inpiraatioksi kirjasen Pesijätär Fiian lähetysseura, joka kertoo Jumalalle antautuneesta naisesta. Kirja sai minut hymyilemään: mukava lukea kirja naisesta, joka on paljon minua hihhulimpi. Fiia kulkee talosta taloon pessen pyykkiä, mutta vain sillä ehdolla, että saa samalla saarnata. Hän elää uskoa todeksi arkipäivässään ja kerää pienestä palkastaan huolimatta uskomattomia summia rahaa lähetystyölle. Hänen elämänfilosofiansa kiteytyy kirjan lauseeseen: "On todella ihanaa omistaa vain Jeesus ja elää Hänelle kokonaan."

Elämässäni on ollut monia tilanteita, joissa olen kokenut olevani liian uskovainen. Kuitenkaan en tiedä, voiko kristitty ikinä olla liian uskovainen. Jeesuksen antama rakkauden kaksoiskäsky antaa meille ihanteen, johon tuskin kukaan yltää. "Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi" haastaa pesijätär Fiian kaltaiseen elämään, jossa Jumalan tahdon tapahtuminen on merkittävämpää kuin omat suunnitelmat tai toisten ihmisten mielipiteet. "Olen huomannut, että ainoa tapa pysyä Hengessä, on kuolla itsellemme. Ensin meidän on kuoltava huonosta minästämme ja sitten hyvästä minästämme. Kuta pikemmin suostumme kuolemaan, sitä paremmin voimme elää...Jo nyt on olemassa ihana elämä, jos palvelemme Jeesusta."

Itse koen, että uraani liittyvät ongelmat ovat olleet tietynlaista Jumalan koulua minulle. Olen sitä kautta joutunut kerta toisensa jälkeen luopumaaan omista haaveista ja jättäytymään Jumalan käsiin. Viimeisen vuoden aikana olen ehkä saavuttanut jonkinlaisen rauhan tai ainakin välirauhan Jumalan kanssa uraani liittyen. Olen antanut ohjat Jumalan käsiin tyyliin "Vie sie, mie vikisen." Luulen, että Jumala on kouluttanut minua tätä kautta sen vuoksi, että minulle on ollut aina niin sairaan tärkeää menestyä koulussa ja työssä. Ehkä vaikeudet näissä asioissa ovat hillinneet vähän sitä, ettei työstä tule minulle niin suurta epäjumalaa. Toiseksi uskon, että perheellemme on ollut parhaaksi, etten ole päässyt kovin vaativiin työtehtäviin. Olen pystynyt hyvin yhdistämään työn ja perhe-elämän tuntematta syyllisyyttä siitä, että jompikumpi elämänalue jäisi liian vähälle huomiolle.

Ensimmäinen suuri pettymys elämässäni oli, kun en tullut teologisessa tiedekunnassa valituksi uskonnonopettajakoulutukseen. Haastattelutilanne on piirtynyt minulle tarkasti mieleen, koska se oli vähintäänkin outo. Kolme haastattelijaa esitiivät minulle mitä kummallisimpia kysymyksiä. "Olisitko voinut tulla ovesta ja kiekua kuin kukko?" -tyyppiset kysymykset olivat vähän liikaa 20-vuotiaalle minälleni. En olisi voinut siinä vaiheessa tehdä niin, vaikka nyt 31-vuotiaana kolmen lapsen äitinä ja lapsityötä tehneenä se ei olisi mikään ongelma. Jostain haastattelijat olivat saaneet päähänsä, että olen todella uskovainen. En tiedä, johtuiko se pukeutumistyylistäni, meikittömyydestä, etukäteisvastauksistani vai hymystäni. Sitäkin he kysyivät, miten luulen pärjääväni oppilaiden kanssa, kun hymyilen paljon. Oudoin kysymys oli, haluaisinko, että koko koulu vahtimestaria myöten lähtisi seuraamaan minua, uskonnonopettajaa. Sitä en myöntänyt haluavani.

Haastattelusta jäi todella outo olo ja tunne, että olen liian uskovainen uskonnonopettajaksi. Seuraavana vuonnakaan en päässyt sisään. En tiedä, johtuiko se siitä, että yksi haastattelijoista oli juuri se, jota uskovaisuuteni tuntui ärsyttävän erittäin paljon. Kun näin hänet haastattelutilassa, aavistin lopputuloksen. Myönnän kyllä, että olin siihen aikaan nuori ja mustavalkoinen, mutta luulen, että olisin pärjännyt aivan hyvin uskonnonopettajana. Jälkeenpäin olen ottanut kaiken suurena Jumalan johdatuksena. Jos olisin tullut silloin valituksi, en olisi ikinä opiskellut papiksi, ja elämäni olisi saanut aivan toisenlaisen suunnan. Mutta silloin ei paljon naurattanut... (Vaasaan muuttaessamme osallistuin ruotsinkielisen uskonnonopettajakoulutuksen pääsykokeisiin ja sain paikan. En ole kuitenkaan tehnyt auskultointia, kun sain heti työpaikan.)

Viime keväänä hain lapsityön johtajan virkaa eräässä kaupungissa. En tullut valituksi, mikä johtui haastatteluista tehdyn yhteenvedon mukaan paikallistuntemuksen puutteesta. Luulen tosin, että reilun 30 jäljellä olevan työvuoden aikana olisin oppinut tuntemaan paikallisia oloja. Yhteenvedossa oli toinenkin mielenkiintoinen yksityiskohta: minun kerrottiin haluavan, että seurakunnan lapsityö on tunnustuksellista. Enpä ole ennen pitänyt mainitsemisen arvoisena, että seurakunnan työ on tunnustuksellista. Eikö se ole selvä asia? Vaasan piispantarkastuksessa piispa ja asessori painottivat voimakkaasti sitä, miten kaiken seurakuntatyön tulee lähteä perustehtävästä. Alkuseurakunnan uskontunnustuksessa se ilmaistaan ytimekkäästi: "Jeesus on Herra".

Minun on vaikea ymmärtää, miten kirkon hartausohjelmassa, "Saltissa", on tällä viikolla vieraana buddhalainen. Eikö meillä riitä ammennettavaa omasta uskostamme? Eikö usko Jeesukseen ole enää ainoa tie Jumalan luo? Ehkä olen liian uskovainen!

Liian vähän töitä?

Ensimmäinen oikea työpaikkani oli kesäteologin pesti Ylitornion seurakunnassa. Työtä oli kolmeksi kuukaudeksi ja palkka oli hirmuinen: 4000 markkaa kuukaudessa. Kesän aikana tein monipuolisesti seurakuntatyötä. Olin kahdella riparilla ja lisäksi päivärippikoulussa, yritin käynnistää kesätoimintaa nuorille, saarnasin lukuisia kertoja, tein kotikäyntejä yms. Mutta silti aina välillä oli mielessä ajatus: teenkö tarpeeksi työtä. Olenko sen arvoinen, että seurakunta maksaa minulle 4000 markkaa/kuukaudessa?

Työajattoman työn huono puoli on juuri siinä, ettei tiedä, mikä määrä on sopivasti työtä. Toiset työntekijät pitävät itseään supertyöllistettyinä vähäisilläkin työtehtävillä, kun taas ylitunnolliset ihmiset potevat syyllisyyttä löysemmistä työpäivistä. Itse kuulun jälkimmäiseen kategoriaan. Kiireisen ja työteliään alkusyksyn jälkeen olen nyt ollut muutaman viikon ihmeissäni, kun kalenteri ei olekaan ollut tupaten täysi. Alun perin minun piti olla lomalla tänä viikonloppuna, ja sen vuoksi viikonloppuni on ollut harvinaisen löysä: kaste ja aikuisrippikoulun tapaaminen.

Minun pitäisi päästä yli tästä ylitunnollisuudesta. Jos kerta voin välillä vapaapäivinä tehdä työtehtäviä ja ainakin valmistautua niihin lukemalla kirjallisuutta, miksi en voisi hyvällä omallatunnolla nauttia löysemmistä viikonlopuista. Kaiken lisäksi Vesalla on ollut marraskuussa niin paljon työtä, etten tiedä, miten olisimme selvinneet, jos minulla tahti olisi ollut samanlainen.

Tänään jumalanpalveluksen jälkeen kuulin evankeliumia. Kirkkokahveilla eräs seurakuntalainen toivoi, että jatkaisin Järvenpäässä samaa elämäntapaa kuin Vaasassa. Hän sanoi, että on puhuttelevaa, että tulen lasten kanssa jumalanpalvelukseen silloin, kun en ole työvuorossa. Hän sanoi, että se on kuin saarna tavalliselle seurakuntalaiselle. Jumalanpalvelukseen osallistuminen on tärkeää, jos pappikin tulee sinne vapaaehtoisesti. Se oli varmasti viesti Jumalalta: älä pingota, ota rennosti!
Elina

Minusta tulee isona...

"Mikä sinusta tulee isona?" kysyin eräänä iltana Anttonilta ja Lauralta. Antton vastasi, ettei tiedä. Lauralla taas oli heti vastaus selvillä: hänestä tulee päiväkodin täti. Tänään lounaalla jatkoimme keskustelua aiheesta. Laura kertoi haluavansa lastentarhanopettajaksi, koska lapset ovat niin kivoja.

Itse muistan lounaskeskustelun omasta lapsuudestani perhepäivähoitajan luona. Paikalla oli meidän lasten lisäksi hoitotätini Leena sekä hänen miehensä Kari, joka tuli aina rakennustyömaalta kotiin syömään. Leena ja Kari kyselivät meiltä lapsilta, mitä meistä tulee isona. Minulla oli heti vastaus valmiina: minusta tulee perhepäivähoitaja. Leena ja Kari tyrmäsivät heti haaveeni. Heidän mielestään minusta piti tulla jotain hienompaa ja parempaa kuin perhepäivähoitaja. En varmaankaan sanonut mitään, mutta sydämeeni sattui. Haaveeni oli murskattu!

Omalla rippileirilläni keskustelimme aiheesta, mitä meistä tulee isona. Itselläni ei ollut silloin mielessä mitään erityisempää haavetta, mutta rippikoulunopettaja Ruut ehdotti, että alkaisin lastenlääkäriksi, koska ystävällinen hymyni karkottaisi lasten pelot. Lääkärin työ olikin nuoruudessa ensisijaisena toiveenani miettiessäni ammattivaihtoehtoja. Anna-sisareni lääkäriopinnot taisivat olla merkittävänä tekijänä innostamassa minua alalle; jokailtaisten isällemme kalliiksi tulleiden puhelinsessioiden kautta olin erittäin hyvin perillä lääketieteen opinnoista. Yhtenä lukiokesänä aloin jo valmistautua tuleviin pääsykokeisiinkin lukemalla solu- ja molekyylibiologiaa. Pinko mikä pinko! Myöhemmin olen ollut hyvin tyytyväinen sekä itseni että tulevien potilaiden puolesta, etten hakenut lääketieteelliseen tiedekuntaan. Minun hienomotoriikallani potilaiden henki olisi ollut vaarassa, ainakin jos olisin joutunut kirurgiksi. Anna tosin on lohduttanut, että minusta olisi voinut tulla aivan hyvä psykiatri.

Tällä hetkellä pohdin taas kuumeisesti, mikä minusta tulee isona. Oloni on vähän samanlainen kuin ylioppilaskirjoitusten jälkeen. Toisaalta on tunne, että koko maailma on avoinna, ja toisaalta epävarmuus ahdistaa. Vaasassa ei olisi papin työn lisäksi ollut käytännössä mitään muita vaihtoehtoja. Korkeintaan perhenevojan virkoja, jotka vapautuvat vuonna x ja joihin on sata hakijaa. Uskonnonopettajaksikin olisin ehkä voinnut päästä, jos olisin selvinnyt auskultoinnista ruotsiksi.

Järvenpäästä päin asiat näyttävät täysin erilaisilta. Viidenkymmenen kilometrin säteellä on lukematon määrä seurakuntia, erilaisia oppilaitoksia, toimistoja j.n.e. Ennen Vesan valintaa oli helppo haaveilla hienoista työpaikoista päiväunelmien tasolla, mutta valinnan jälkeen tunteet ovat hypelleet laidasta toiseen. Haaveet ja suunnitelmat ovat vaihdelleet viikottain, välillä jopa päivittäin. Olen hyvin helposti innostuva ja niinpä olen AIVAN VARMA , että minusta tulee jotakin ja sitten viikon päästä olenkin jo suuntautumassa aivan erityyyppiseen työhön. On niin vaikea tietää, mitkä loppujen lopuksi ovat omia vahvuuksiani, ja millaista työtä haluaisin oikeastaan tehdä. Haluanko kouluttaa, opettaa, kehitää, kirjoittaa, esiintyä, suunnitella, tutkia vai kohdata ihmisiä? Kun alan työpaikkoihin on pääkaupunkiseudulla usein parikymmentäkin hakijaa, pitäisi olla varma siitä, että haluan juuri tähän työhön. Välillä olen työhaastatatteluissa möläyttänyt, etten nyt vielä oikeastaan tällaiseen työhön haluakaaan...Ei kovin vakuuttavaa!

Kaikkien haaveiden ja suunnitelmien keskellä ei auta kuin luottaa Jumalan johdatukseen. Ehkä en ikinä päädykään yhteen työtehtävään, jossa homehdun seuraavat kolmekymmentä vuotta niin kuin Vesa uhkaa tekevänsä Järvenpään kirkkoherrana. Ehkä jatkan pätkätyöläisen elämää ja kuljen vapaana taivaan lintuna työpaikasta ja projektista toiseen. Mikä rikkaus, että on tällainen koulutus, joka mahdollistaa hakemisen hyvin monenlaisiin työtehtäviin! Tunnuslauluni olkoon Pekka Simojoen Jumalan hullut.
Elina

"Paljon työtä vielä jäljellä on,
Luojan pelto on niin mittaamaton.
Teidän vierellänne matkaani teen
kunnes usko vaihtuu näkemiseen.

Tänne saakka on tultu Hänen voimassaan,
huomispäivästä vielä en tiedä.
Kyllä Jumala huolen pitää hulluistaan,
vieköön Hän minne tahtoo vain viedä."
Pekka Simojoki


PS. Eilen saimme taas muistutuksen elämän rajallissuudesta lukiessamme Luulajan hiippakunnan nettisivuja. Vesan työkaveri Luulajan hiippakuntakansliasta oli saanut surmansa autokolarissa Kairossa. Onnettomuudessa kuoli myös hänen pieni tyttärensä. Elämämme on kokonaan Jumalan varassa.

Taivaskaipuu

Ystäväni kertoi lukemastaan kirjasta, jossa puhuttiin taivaasta. Hän oli innoissaan siitä, miten hän kirjan kautta oli ymmärtänyt, kuinka hieno paikka taivas on. Kristityssä perheessä kasvaneena hän oli saanut kuulla paljon taivaasta. Saamansa opetuksen pohjalta hän piti taivasta vähän tylsänä paikkana. Kuka nyt harpunsoitosta välittäisi! Nyt hän kirjaa lukiessaan oli oivaltanut, että taivaassa Jumala antaa meille kaikkein parasta. Hän tuntee sydämemme ja hän tietää, mitä me syvimmältämme kaipaamme. Sitä on hienoa odottaa!

Itselläni oli nuoruudessani vaihe, jolloin koin suurta kaipuuta taivaaseen. En suinkaan ollut yhtään itsetuhoinen, vaan elin silloin hengellisesti rikasta vaihetta. Aavistin, kuinka hieno paikka taivas on, ja sen vuoksi kaipasin sinne. Minulle tuli tärkeäksi lauluksi silloin Lasse Heikkilän Täällä Pohjantähden alla, jossa kuvataan taivaskaipuuta. Kyllä muut nuoret taisivat nuortenillassa olla ihmeissään, kun me ystäväni kanssa kuuntelimme tippa linssissä laulua.

"Silloin toivo siivet saa
kun on mihin suunnistaa
ja sydän pieni lentää uskaltaa.
Täällä Pohjantähden alla
kaikki katoaa
mutta siellä rauhan saan,
joka kestää ainiaan.

Tuo maa päällä pilvien,

tuo maa luona Jeesuksen.

Tuo maa, oi kuinka kaipaankaan,

sen että nähdä saan,

tuon ihmeellisen maan."

Lasse Heikkilä

Monet ajattelevat, että papin työssä hautajaiset ovat kaikkein kauhein ja vaikein työtehtävä. Tietysti välillä onkin hautajaisia, jotka mieluummin jättäisi väliin. On tilanteita, jolloin tuntuu mahdottomalta löytää lohduttavia sanoja. Kuitenkin usein hautajaiset ovat karuudessaan kauniita ja koskettavia tapahtumia. Pappina on etuoikeus saada kertoa siitä toivosta, joka meillä on Jeesuksessa. Meidän ei tarvitse pelätä mitään, ei edes kuolemaa, koska Jeesus on voittanut kuolemallaan ja ylösnousemisellaan kaiken pahan. Ja taivaassa kaikki on täydellisen ihanaa!

Elina

"On kaikki valmista

taivaan kodissa.

Vanha matkaaja,

tervetuloa.

On kaikki valmista

taivaan kodissa.

Jeesus odottaa,

halleluja. "

Arja ja Pekka Simojoki

Antaessaan saa!

Mikaelista on tullut iso poika. Hän tahtoo tehdä asioita itse ja olla avuksi toisille. Päivähoidossa hän on viidestä hoitolapsesta iältään keskimmäinen. Niinpä hän auttaa "pikkutyttöjä" esimerkiksi taluttamalla heitä ruokapöytään. Myöskin kotona hän tahtoo olla avuksi ja iloksi muille. Hän painaa tärkeänä hissinnappia sekä laittaa astianpesukoneen ja pesukoneen käyntiin. Tänään hän sai olla kotona ruoka-apulaisena kattamassa pöydän. Hän kantoi ylpeä ilme kasvoillaan lautaset, lasit, haarukat, veitset ja lusikat yksi tavara kerrallaan jokaisen omalle paikalle. Laura ja Antton olivat tosin vähän kiukkuisia, kun heidän paikkansa olivat siirtyneet. Mutta minkäs Miksu sille voi, että sisarusten tuolit olivat tiskipöydän luona. Eihän nyt tuolittomille paikoille voi laittaa ruokailuvälineitä; kyllähän sen 2-vuotiaskin ymmärtää.

Mikaelin toiminta todistaa sen, miten meihin ihmisiin on luotu halu olla toisillemme iloksi ja avuksi. Luulen, että yksi syy nykyajan ihmisten tyytymättömyyteen on itsekkyys. Ihminen ei voi hyvin, jos hän pyörii vain oman napansa ympärillä ajatellen omaa hyvinvointia. Ikinä asiat eivät ole tarpeeksi hyvin. Aina voisi olla enemmän rahaa, nautintoja ja omaa aikaa. Uskon, että silloin kun ilahdutamme, autamme ja rakastamme toisia ihmisiä, saamme vastalahjaksi jotain itsellemme, ainakin hyvän mielen. Galatalaiskirjeessä Paavali ilmaisee sen näin: "Mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää. Joka kylvää siemenen itsekkyyden peltoon, korjaa siitä satona tuhon, mutta se, joka kylvää Hengen peltoon, korjaa siitä satona ikuisen elämän. Meidän ei pidä väsyä tekemään hyvää, sillä jos emme hellitä, saamme aikanaan korjata sadon. Kun meillä vielä on aikaa, meidän on siis tehtävä hyvää kaikille, mutta varsinkin niille, joita usko yhdistää meihin." (Gal. 6:7-10)

Tämä raamatunkohta sopisikin hyvin minulle tunnuslauseeksi ensi kevääksi. Aloitan työt lähetyspappina, ja yhtenä tehtävänäni on tukea ja aktivoida vapaaehtoisia lähetystoimintaan. Siinä onkin haastetta miettiä, miten nuorempia ikäluokkia saisi innostettua lähetystyön tukemiseen. Itselleni lähetyskipinä syttyi jo kotona. Iltarukouksessa muistimme joka ilta kotiseurakuntamme nimikkolähettejä. Meillä kävi aika usein kylässä lähetystyöntekijöitä ja välillä myös vieraita lähetysmaista. Vierailut olivat mukavia. Erityisesti pidin lähetystyöntekijöiden kertomuksista ja jännittävistä tavaroista. Kävimme myös perheen kanssa joka vuosi lähetysjuhlilla, jossa oli lapsille omaa kiinnostavaa ohjelmaa. Kouluikäisenä olin mukana lähetyskerhossa, jossa tutustuimme eri maiden elämään sekä pidimme yhteyttä lähetystyöntekijöihin ja lähetyslapsiin.

Kauan aikaa olen haaveillut siitä, että lähtisin itse lähetystyöhön. Ystäväni Riikka, joka on todellinen lähetysintoilija, on myöskin erittäin aktiivisesti kannustanut, suorastaan painostanut meitä lähtemään lähetyskurssille. Vesa ei ole kuitenkaan missään vaiheessa ollut ajatuksesta innostunut; hänen mielestään Suomessa riittää tarpeeksi lähetystyötä. Niinpä olen tyytynyt ajatukseen siitä, että paikkani on olla lähettäjänä eikä lähtijänä. Ehkä lähetyspappina voin sytyttää kipinän jonkun lapsen tai nuoren sydämessä, niin että hän lähtee joskus lähetystyöhön!

Pellon jumalanpalveluksista minulle on jäänyt lähtemättömästi mieleen se, että isäni sanoi usein ennen kolehtia "Iloista antajaa Jumala rakastaa!" Lähetystyö ei mene eteenpäin, jos ei ole niitä ihmisiä, jotka ovat valmiita uhraamaan rahaa ja aikaa. Nykyään puhutaan mielestäni aivan liian vähän kirkoissamme siitä, miten tärkeää on jakaa omastamme heikommassa asemassa olevien hyväksi. Uskon, että omastaan antamiseen liittyy suuri siunaus.

Itse uhrasin omista rahoistani ensimmäisen kerran lukiossa ollessani. Olin armoton The Road -yhtyeen fani. Yhtyeen jokavuotiset vierailut Pellossa olivat elämäni kohokohtia. Jossakin vaiheessa yhtyeen rahatilanne oli heikko. Sain kirjeen, jossa pyydettiin rahallista tukea yhtyeelle, jotta se voisi jatkaa toimintaansa. Sain yhtyeen tilanteen sydämelleni. Mietin ja rukoilin asiaa ja päädyin siihen, että annan keräykseen omista rahoistani 500 mk. Se oli suuri uhraus lukiolaiselle, jolla ei ollut ollenkaan tuloja. Annoin kuitenkin rahan iloisin mielin hyvään tarkoitukseen. Vähän ajan kuluttua voitin kaksi kirjoituskilpailua ja sain palkinnoksi 1000 markkaa. Tulkitsin asian niin, että Jumala siunasi uhraukseni. Siitä lähtien minun on ollut helppo maksaa kymmenykset. Olen tiennyt, että Jumala pitää minusta huolta ja antaa kaiken, mitä tarvitsen.

Vesa teki päätöksen kymmenysten maksamisesta opiskeluaikana. Kymmenen prosenttia opiskelijan hurjasta opintotuesta oli 150 markkaa. Vähän ajan kuluttua siitä, kun hän oli maksanut ensimmäiset kymmenykset, oli pankkitilillä käynyt suoranainen ihme. Tililtä löytyi yhtäkkiä 15 000 markkaa. Myöhemmin selvisi, että rahat olivat isoäidiltä tulleita perintörahoja. IOtimme kuitenkin myös tämän tapahtuman Jumalan kädestä. Jumala maksoi Vesalle satakertaisesti takaisin! Malakian kirjassa puhutaan siunauksesta, joka liittyy kymmenysten antamiseen. "Tuokaa täydet kymmenykset aarrekammioon, jotta temppelissäni olisi ruokaa. Koetelkaa minua tällä tavalla, sanoo Herra Sebaot. Silloin saatte nähdä, että minä avaan taivaan ikkunat ja vuodatan teille sateen runsaan siunauksen." Mal. 3:10

Aina Jumala ei maksa meille takaisin uhrauksiamme rahallisesti eikä se tietenkään saa olla motiivinamme. Mutta olen aivan varma siitä, että omastaan antava ei jää palkkaansa vaille. Jumala voi siunata niin monin tavoin: antamalla elämään iloa, mielekkyyttä, rauhaa ja rakkautta. Minulle ainakin tulee hieman parempi omatunto tämän yltäkylläisyyden keskellä, kun annan edes sen pienen kymmenesosan muiden hyväksi. Siltikin monesti hävettää, kun katselee maailman kärsiviä lapsia. Uskon myös, että Jumala voi siunata erilaisissa hankinnoissa. Olen löytänyt usein esimerkiksi alennusmyynneistä juuri sopivia vaatteita; ystävämme taas saivat rukousvastauksena talon poikkeuksellisen halvalla. Antaessaan saa!
Elina


"Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle. Täällä tekevät koi ja ruoste tuhojaan ja varkaat nurtautuvat sisään ja varastavat. Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen. Siellä ei koi eikä ruoste tee tuhojaan eivätkä varkaat murtaudu sisään ja varasta. Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi." Matt. 6:19-21

Rakkaalla lapsella on monta nimeä

Anttonin luokalla oli läksynä teematehtävä vauva-ajasta. Paperille piti kirjoittaa syntymäpituus ja -paino, liimata kuva vauva-ajalta ja kirjoittaa lempinimi. Luokassa oli kuulemma ollut hauskaa, kun oli yhdessä tutkittu lempinimiä. Anttonin lempinimet olivat vauvana Pöppiäinen ja Pumpanen, nykyään yleensä Antsu.

Ruotsiksi lempinimi on smeknamn, joka kuvaa kauniilla tavalla lempinimen sisältöä. Se on hyväilynimi, hellittelynimi. Minulla on aina ollut paljon lempinimiä, koska nimestäni on helppo vääntää erilaisia muunnelmia. Lapsena kutsuin itseäni Engiksi. Koulussa ja kotona minua kutsuttiin aina Elluksi, partionimeni oli Eppu. Anna-sisareni on ollut oikein mestari keksimään minulle nimiä Elviirasta ja Ellistä aina Elukkaan asti.

Vesallakin on tapana kutsua minua mitä ihmeellisimmillä nimillä. Yksi hauskimmista nimistäni on Äiti Amma. Se syntyi niin, että virallisen Äiti Amman vieraillessa Suomessa oli Mikael vauva. Ruotsiksi amma tarkoittaa imettämistä, minkä vuoksi nimitys sopi minulle silloin varsin hyvin.

Äiti Amma -ilmiö on mielestäni suuri haaste kirkollemme. Eikö meidän uskostamme löydy rakkautta, kun ihmisten täytyy mennä hakemaan halausta ja kokemusta rakkaudesta Äiti Ammalta? Tänään luin tenavakirkossa Lasten Raamatusta : "Rakkaat ystävät, kun Jumala on näin rakastanut meitä, näin on meidänkin rakastettava toisiamme. Kukaan ei ole koskaan nähnyt Jumalaa. Mutta jos me rakastamme toisiamme, pysyy Jumala aina meissä. Jumala on rakkaus, ja ne jotka elävät rakkaudessa, elävät Jumalassa, ja Jumala pysyy heissä." Miten me voisimme toimia kristittyinä sillä tavalla, että Jumalan rakkaus voisi välittyä meidän kauttamme? Halaus, lämmin kädenpuristus, hymy, katse, puhelinsoitto, kortti, tekstiviesti tai pieni palvelus voivat olla viestejä Jumalalta. Sinua rakastetaan!
Elina


Enkeli on ilon tuoja
toivon antaja, lohduttaja,
rinnalla kulkija


En vän

En vän kan bejaka
och skärpa alla sinnen.
Hon delar gärna tankar,
drömmar och minnen.

Hon lyssnar och besvarar
och vågar alltid fråga.
Och när du är rädd
kan hon få dig att våga.

Hon står vid din sida
när livet är hårt.
Och hon får dig att skratta
åt det som varit svårt.

En vän bryr sig om dig
för hon har dig kär.
Och hon älskar att se dig
precis som du är.

Miksun synttäripäivä

Tänään Miksu täytti 2 vuotta. Aamulla menimme bussilla Lepikon leirikeskukseen. Siellä ekana oli tenavakirkko, jossa oli nukketeatteri. Sen jälkeen oli tutustumisleikkejä. Sitten oli leikkimistä. Sitten syötiin lounas. Ruokana oli perunamuusia ja kastiketta. Jälkiruokana oli vadelmakiisseliä.

Sitten mentiin ulos. Ulkona leikittiin väriä, hippaa ja sitten leikittiin maa, meri, laiva-leikki. Sitten mentiin sisälle. Ekana leikittiin vähän. Sitten harjoittelin näytelmää, jossa Jeesus parani Bartimaioksen. Esitin Johannesta, Jeesuksen opetuslasta. Sitten askartelin heijastimen ja sitten vähän leikittiin. Sitten mentiin päivälliselle. Ruokana oli kinkkukeittoa. Ruoan jälkeen oli loppuhartaus. Siinä esitin sitä näytelmää. Sen jälkeen mentiin kotiin bussilla. Leikin bussissa Joonan ja Erikan kanssa "auto ei saa nähdä" -leikkiä. Kun oltiin perillä, oli helppoa mennä kotiin. Bussi pysähtyi Koulukatu 26 kohdalla. Asun Koulukatu 26 B 1. Koti oli aivan lähellä.

Illalla lähdimme torille. Siellä oli Miksun synttäripäivän huipennus: ilotulituksia kello 18:02. Kello 18:05 Rewell Centerin katolla oli kirjoitettu joillakin kynttilöillä 400. Sen takia oli kirjoitettu, koska Vaasa täytti lokakuussa 400 vuotta. Lopussa kello 18:08 tuli oranssi jättimäinen ilotulitus.
T:Antton

PS. Huomenna vietetään Miksun synttäreitä.

Still alive!

Pari viikkoa sitten juttelin Vaasan ruotsalaisen seurakunnan vt. kirkkoherrana aloittaneen kollegani kanssa. Hän totesi kirkkoherruuden myötä kasvavasta työmäärästä, että nykyistä enempää ei voi työtä tehdä, koska vuorokaudessa on kuitenkin sama määrä tunteja! Parin viimeisen viikon aikana olen kuitenkin saanut huomata, että vuorokauden rajallisista tunneista huolimatta työtä voi tehdä entistäkin enemmän.

Järvenpään kirkkoherranvaalien jälkeinen elämä on ollut yhtä matalalentoa johtuen yhteensattumista ja virhearvioinneistani. Olin mm. varannut vaalien jälkeiselle kolmelle illalle isoskoulutuksen pitämistä ajatellen, että kyllähän ne nyt hoituvat, kävi vaalissa miten tahansa. Mutta en osannut ollenkaan arvata, millainen pyöritys odotti parina seuraavana päivänä vaalin tuloksen selvittyä. Kotisivumme vieraskirja, sähköposti ja kännykät täyttyivät onnitteluista. Perheen tulevaisuus ja työ täällä piti suunnitella kerralla uudestaan.

Isoskoulutusiltojen jälkeen oli puolestaan ohjelmassa parin päivän konserttikiertue kouluissa, nuortentilanteissa ja Vaasan kirkon illoissa Pekka Simojoen kanssa. Konsertit olivat todella odotettuja ja pidettyjä, hyvää palautetta koulukonserteista tuli myöhemmin jopa lasten vanhemmilta. Näiden konserttipäivien jälkeen lähdin loppuviikonlopuksi isoskoulutusleirille, jossa toisen vuoden isoskoulutuslaisten kanssa opiskelimme mm. hartauden pitämistä. Vaikka heitä oli paikalla n. 50, opetus sujui koko porukalle aivan hyvin. Näitä valmistuvia isosia tulee ikävä...

Tämän viikon maanantaina oli sitten seurakuntavaalien toinen päivä ja koordinaattorin sijaisen ominaisuudessa olin varamiehenä vaalin tulosten raportoimisessa. Ilta venyikin pitkäksi kun jossain vaiheessa huomasin, että yhteiseen kirkkovaltuustoon valittujen nimistä 20 oli kadonnut vaalitulosten nettisivulla! Tätä sitten koitettiin selvitellä ja lopulta asia korjaantui ilmeisesti itsekseen.

Tämän kaiken ohella olen työstänyt työvuorolistojen päivitystä, joka on tuntunut välillä Baabelin tornin rakentamiselta:-) Toisaalta on ollut todella mielenkiintoista nähdä koordinaattorina, miten moninaista seurakuntamme toiminta on. Mielenkiintoista on myös koittaa saada isoa palapelia kasaan. Toisaalta taas palapeli muuttuu koko ajan ja joitakin paloja saa metsästää pitkään, että listasta saa valmiin ja kaikenkattavan. Tänään sain lopultakin viimeisetkin yksityiskohdat työvuorolistasta kohdalleen ja nyt on toiminta ja työt suunniteltuna tammikuun loppuun asti. Samalla tosin olen kerännyt kevään vapaa-aika- ja toimintatiedot ja kevään listat on tarkoitus saada parissa viikossa valmiiksi:-)

Tänään kuulin, että varsinainen koordinaattorimme tulee takaisin Laihian vt.kirkkoherran tehtävistä jo helmikuun alusta. Tämä kuulosti todella hyvältä kun olen tehnyt tätä sijaisuutta oman toimen ohella elokuun alusta alkaen. Tällä hetkellä koitamme myös paikkailla kahden papin tilapäistä vajetta.

Torstain ja perjantain sain olla vetämässä esiriparia leirikeskuksessamme. Esiriparin ideoimme ja aloitimme pari vuotta sitten muutamien ala-asteiden opettajien ja varhaisnuorisotyönohjaajien kanssa. Esirippikoulu on koostunut kahden päivän mittaisesta leirikoulusta, sen jälkeisistä parista tunnista koulussa ja yhteisestä päätösjuhlasta. Nyt mukana oli jälleen pari 6-luokkaa joiden kanssa mietimme mm. Jumalan olemassaoloa, ihmissuhteita ja median vaikutuksia. Jokaiselle jäi varmasti myös mieleen laulu "Minä olen minä, täysin vailla vertaa, minä olen minä, ainutlaatuinen..."

Nyt on itselläni edessä viikonloppuvapaa:-) Elina lähti vuorostaan pyhäkoululeirille Anttonin kanssa, ettei Lepikon leirikeskus vain jäisi ilman perheemme edustusta:-) Sunnuntaina on sitten ohjelmassa perhepäivä Lepikossa, johon osallistumme koko perheen voimin.
Vesa

Mistä löytyisi rohkeus

Olen olllut kerran elämässäni jälki-istunnossa. Se tapahtui kolmannella luokalla, jolloin luokallani oli hieman erikoinen opettaja. Opettaja luki meille kolmasluokkalaisille lukutunnilla ääneen "Ulvovaa mylläriä". Taatakseen lukurauhan hän antoi kahdelle pojalle tehtäväksi toimia vahteina. Pojat seisoivat liitutaulun vieressä ja merkitsivät aina varoituksen niille oppilaille, jotka häiritsivät tuntia. Muistaakseni kolmesta varoituksesta joutui jälki-istuntoon.

Eräällä kerralla pojat merkitsivät viivan kaverilleni Hannalle, vaikka hän istui aivan kunnolla eikä millään muullakaan tavalla häirinnyt lukuhetkeä. Niinpä mulkaisin vihaisesti poikia ja osoitin muutenkin, etten voinut hyväksyä heidän epäreilua käytöstään. Pojat ottivat nokkiinsa, ja alkoivat laittaa myös minulle viivoja. Niinpä jouduimme Hannan kanssa molemmat jälki-istuntoon, aivan syyttä suotta. Jälki-istuntokin oli tosin opettajamme tyylin mukainen. Meidän piti jäädä välitunniksi luokkaan. Sitten opettaja käski meidän tehdä erilaisia voimisteluliikkeitä, kuten heilutella käsiä eri tavoin. Aina se, joka teki liikkeet nopeimmin, pääsi pois jälki-istunnosta välitunnille. Ei kovin ankara rangaistus. En tosin tiedä, johtuiko rangaistuksen lievyys juuri siitä, että me kiltit tytöt olimme joukon jatkeena. Eihän opettaja aivan sokea ollut, vaikka lukikin keskittyneesti lempikirjaansa.

Tämä tapaus tuli minulle mieleen lukiessani Hannu Takkulan kirjaa "Mistä löytyisi rohkeus", jonka isä toi minulle viime vierailullaan lahjaksi. Siinä Hannu Takkula sanoo saaneensa synnyinlahjaksi luonteen, joka ei kykene vetäytymään vastuusta, vaan taistelee loppuun asti oikeaksi kokemien asioiden ja arvojen puolesta. "Huolimatta vaikeuksista ja mahdollisesti ihmisille syntyneistä vääristä käsityksistä, olen kokenut vapauttavana painaa pään tyynyyn tietoisena siitä, miten asiat ovat. Liian usein kysymme, mitä ihmiset ajattelevat, kun pitäisi kysyä, miten asiat ovat. (s.108)" Itsekin olen tuon kolmannen luokan episodin jälkeen joutunut aina välillä huomaamaan sen, miten paljon helpompaa olisi olla hiljaa ja vetäytyä vastuusta. Kuitenkin uskon, että tarvitaan niitä, jotka uskaltavat tarpeen tullen puolustaa heikompia, ja niitä, jotka tahtovat pysyä totuudessa.

Viime aikoina minulle on tullut rakkaaksi eräs teksti, jonka luin Cruxin sananselityksestä. Se sopii mielestäni niin hyvin elämänohjeeksi, että tein siitä itselleni pienen huoneentaulun. Leikkasin sen vähän vinoon, mutta juuri sellaisena rujona versiona se muistuttaa siitä, miten haluan elää.

Rakasta kaikesta huolimatta

Ihmiset ovat kohtuuttomia, epäloogisia ja itsekeskeisiä. Rakasta heitä siitä huolimatta. Jos teet hyvää, ihmiset syyttävät sinua itsekkäistä taka-ajatuksista. Tee silti hyvää. Hyvä, jonka teet tänään, unohtuu huomenna. Tee silti hyvää. Rehellisyys ja suoruus tekevät sinusta haavoittuvan. Ole silti rehellinen ja suora. Sen, jolla on suurimmat ajatukset, voi ampua alas se, jonka ajatukset ovat kaikkein pienimpiä. Ajattele silti suuria. Minkä rakentamiseen käytit vuosia, voidaan tuhota hetkessä. Rakenna silti. Ihmiset tarvitsevat apua, mutta saattavat hyökätä sinua vastaan, kun autat heitä. Auta heitä silti. Anna maailmalle kaikkein parasta ja saatat saada siltä korvillesi. Anna maailmalle silti parhaasi. Kent. M. Keith 1968
Elina

PS. Erikoisesta opettajastani voisin kirjoittaa vaikka kirjan; niin syvälle lapsen mieleen syöpyivät yhden kouluvuoden tapahtumat. Ja koko kylä kohisi: opettaja, joka juoksee shortseissa pakkasella, ja joka pyytää oppilaiden vanhempien luona vieraillessaan kahvin sijasta viinaa. Opiskeluaikoina tapasin hänet Helsingissä. Hän tunnisti minut heti ja huusi perääni: "Oletko Pellosta? Oletko papintyttö?" Hän kertoi alkaneensa vapaaksi runoilijaksi heti sen jälkeen, kun hänen sijaisuutensa Pellossa loppui. Hän halusi antaa minulle lahjaksi runon. Pitkän etsinnän jälkeen hän löysi yhden, joka ei ollut hänen mielestään liian rivo. Opettajalla on vastuunsa!

Serkukset kuin ilvekset

Sisarenpoikani ja kummipoikani Juho, 1 v 10 kk, oli käynyt valokuvassa. Kotona sitten yhdessä ihailtiin tuoreita otoksia. Anna-äidin kysyessä kuka kuvissa oli, vastasi Juho epäröimättä: "Mikhu" eli Mikael. Eikä hän ole ainoa, joka on erehtynyt asiasta. Kummallista, miten serkkupojat voivat olla niin samannäköisiä. Erityisen hauskaa yhdennäköisyys on siksi, koska pojilla on ikäeroa vain kaksi kuukautta.

Minua ja Annaakin on sanottu samannäköisiksi, vaikka omassa mielestämme meissä ei ole mitään yhdennäköisyyttä. Voimme luetella ainakin viisikymmentä ominaisuutta, jotka ovat erilaisia. Mutta kyllä meidät kai sisariksi tunnistaa, koska kerran Vesa luuli minua hetken Annaksi tullessani parturista uuden kampauksen kera.

Onnea rakkaalle Anna-siskolle 35-vuotispäivänä! Perässä tullaan!
Elina

Enemmän Jeesusta

Kun valo valloittaa,
kun vesi puhdistaa,
kun kuiskaa Henki hiljainen
ja sielu rauhan saa.
Kun melu vaikenee,
kun sydän kuuntelee,
saa nähdä taakse turhuuden
sen, mikä merkitsee.

Pyhää ja puhdasta,
valoa kirkkautta,
oi, Pyhä Henki, lahjoita
enemmän Jeesusta!
Voimaa ja rakkautta,
uskoa, toivoa,
oi, Pyhä Henki, lahjoita
enemmän Jeesusta!

Kun armo aukeaa,
kun näkyy uusi maa,
kun usko syttyy uudestaan
ja taivas koskettaa.
Kun totuus paljastuu,
kun riittää ristinpuu,
kun katsot Hänen kasvojaan,
ei kestä mikään muu.

Pyhää ja puhdasta,
valoa, kirkkautta,
oi, Pyhä Henki, lahjoita
enemmän Jeesusta!
Voimaa ja rakkautta,
uskoa, toivoa,
oi, Pyhä Henki, lahjoita
enemmän Jeesusta!

Pekka Simojoki

Tämä ihana laulu on soinut kodissamme nyt muutaman päivän. Se on Arja Simojoen uuden Sydämen kappeli -levyn viimeinen laulu. Viikonloppuna saimme kuulla sekä Arjan ja Pekan että EtCetera-kuoron laulua. Olin molempina iltoina kirkossa väsyneiden lasten kanssa. Ilkka Puhakan loistavat puheet menivät harakoille osaltani, mutta laulut koskettivat. Ystäväni kanssa puhuimmekin viikonloppuna siitä, miten laulut koskettavat usein enemmän kuin puheet. Ainakin meille papeille voi tulla tietynlainen puheen yliannostus. Mutta laulut menevät jonnekin syvemmälle tasolle ja koskettavat.

Laulujen lisäksi olen alkanut käyttää enemmän työssäni rukousta. Muistan, miten jollain sielunhoitokurssilla meille sanottiin, että aloite rukoukseen täytyy tulla sielunhoitotilanteissa seurakuntalaiselta. Kokemusteni perusteella voin sanoa, että ihmiset odottavat, että pappi tekee tässä asiassa aloitteen. Ei seurakuntalaisilla ole mitään sitä vastaan, että heidän puolestaan rukoillaan ja heitä siunataan. Monesti ne esteet ovat meissä työntekijöissä. Viime aikoina minulla on ollut tapana siunata vanhuksia erilaisissa piireissä, syntymäpäiväkäynneillä ja vanhainkotihartauksissa henkilökohtaisesti Herran siunauksella. Jumalan rakkaus tulee paljon konkreettisemmaksi, kun jokaisen puolesta rukoillaan erikseen. Yksinkertainen ele viestii, että juuri sinä olet tärkeä. Jumala välittää sinusta ja sinun elämästäsi. Luulen, että elämämme olisi aivan erilaista, jos me rukoilisimme ja siunaisimme toisiamme enemmän.

Reilu viikko sitten sain olla vierailemassa erään rukous- ja raamattupiirin järjestämässä rukousyössä. Meitä oli paikalla yhdeksän noin kolmekymppistä naista. Laitoimme ensin yhdessä ruokaa ja nautimme tortilloista. Sitten lauloimme, rukoilimme ja luimme Raamattua. Erityisen hyvältä tuntui, kun rukoilimme jokaisen puolesta erikseen. Mikä lämpö ja rakkaus, kun kahdeksan ihmistä rukoilee minun puolestani! Tunnelma oli ihana! Olin luvannut lapsenvahtina toiminelle äidilleni saapuvani kotiin yhdeksältä. Ilta oli kuitenkin niin antoisa, että saavuin kotiin yhdeltä yöllä. Ja muut jäivät vielä rukoilemaan...Enemmän Jeesusta!
Elina

Oho!

Annan anteeksi, mutta en voi unohtaa.
Annan anteeksi, mutta en kykene olemaan kanssasi tekemisissä.
Annan anteeksi - heti kun voin.

Rakas taivaan Isä,
minun anteeksiantoni on niin vajaa.

Vaikka sinun haavasi vuotaa yhä!

Ole minulle anteeksiantamattomalle armollinen.

Heti kun voit.

(Satu Kreivi-Palosaari)

Tänään Ilkka Puhakka saarnasi anteeksipyytämisestä ja -antamisesta koskettavasti Vaasan kirkossa. Hän erotteli anteeksipyytämisen kolmeen kategoriaan. Ensimmäinen taso on ns. kohtelias anteeksipyyntö, jolloin pyydetään anteeksi vahinkoa tai vastaavaa. Suomeksihan se on usein Oho! tai Sorry! Toinen taso on anteeksipyyntö, jossa pyydetään anteeksi sitä, mitä itse on mokannut. Tämäkin taso on yleisinhimillinen ja maalaisjärkeen sopiva. Kolmas taso anteeksipyytämisessä liittyi Vuorisaarnan tekstiin. "Jos siis olet viemässä uhrilahjaasi alttarille ja siinä muistat, että veljelläsi on jotakin sinua vastaan, niin jätä lahjasi alttarin eteen ja käy ensin sopimassa veljesi kanssa. Mene sitten vasta antamaan lahjasi. "

Ilkka puhui koskettavasti siitä, miten Jeesus kehottaa meitä pyytämään ja antamaan anteeksi silloinkin, kun me emme ole itse syyllisiä. Tämä kolmas anteeksiantamisen taso erottaa kristityt muista ihmisistä. Se ei ole enää inhimillistä anteeksipyytämistä, vaan se on Jumalan teko ihmisessä. Miten hyvin perheemme, seurakuntamme ja ystäväpiirimme voisivat, jos ottaisimme todesta Jeesuksen ohjeen?
Elina

Minne sinä menet, sinne menen minäkin

"Enkeli tuo iloa, antaa toivoa, lohduttaa surussa ja kulkee rinnalla silloin kun tarvitsemme. Meidät on annettu enkeleiksi, taivaan terveisiksi toisillemme." Näin lukee Maija Paavilaisen Enkeleitä-kirjan takakannessa. Sain kirjan tänään lahjaksi seurakuntamme lapsityöntekijöiltä, koska työkauteni lapsi- ja perhetyön pappina loppuu muutaman viikon kuluttua.

En voi kuin ihmetellä sitä viisautta, jolla Jumala johdattaa (vaikka aina välillä purnaankin äänekkäästi). Vuosi lapsi- ja perhetyössä on ollut aivan uskomattoman hyvä. Yhteistyö Jaanan ja Monikan ja lastenohjaajien kanssa on ollut meille kaikille antoisaa. Olemme saaneet oppia paljon toisiltamme ja kehittää työtä yhdessä. Nyt on hyvä jatkaa taas elämää eteenpäin, uudet haasteet odottavat. Yleensä sanotaan, että ensimmäinen vuosi uudessa työpaikassa menee työn opetteluun. Minulla ei ole ollut oikein varaa sellaiseen katseluun, kun tähän mennessä pisin yhtämittainen jakso samassa työtehtävässä on ollut vajaa vuosi. Siispä aina täytyy laittaa heti nasta lautaan! (Tänään on ollut Keskiuusimaassa juttua autohurjasteluistani. Vaikka en nyt tiedä voiko kuuttakymppiä neljänkympin rajoituksella kutsua hurjasteluksi.)

Reilun kahdeksan vuoden odottelu on nyt palkittu ja olen saanut ensimmäisen pysyvän työpaikan. Viisi päivää pysyvän työpaikan saamisen jälkeen Vesa tosin valittiin Järvenpään kirkkoherraksi. Niinpä saan nauttia pysyvästä työsuhteesta noin seitsemän kuukautta. Eräs ystäväni olikin todennut, että hän tiesi Vesan tulevan valituksi siitä, että sain pysyvän työpaikan. Niinpä! Ja minusta piti tulla uranainen. Nyt ei taas auta muuta kuin laittaa käsiä ristiin, että Jumala järjestäisi armollisesti minullekin sopivan työpaikan.

Olen ERITTÄIN KIITOLLINEN Vaasan suomalaisen seurakunnan seurakuntaneuvostolle ja Lapuan tuomiokapitulille, että sain vakinaisen työpaikan. Hakijoita oli seitsemän, mutta minut valittiin ilman haastatteluja virkaan. Jos haastattelut olisi pidetty normaalisti, päätös olisi tullut vasta Järvenpään vaalien jälkeen, ja tilanteeni olisi ollut hankala. Uudeksi työalakseni tulee luultavasti lähetystyö. Aluettakin vaihdan, ettei vain elämä kävisi liian yksitoikkoiseksi.
Elina

PS. Olen onnellinen siitä, että muutamme etelään. Silloin kun Vesalla on horjunut usko Järvenpää-projektiin, olen yrittänyt kannustaa ja tukea. Lapsetkin ovat innoissaan muuttamassa serkkujen lähelle. Jumala on hyvä!

Kolme kirkkoa päivässä

Tänään kävin aamulla pyhäkoulussa Vaasan kirkon Kryptassa. Koululaiset teki siellä yhtä tehtävää. Se oli kivaa. Ja sitte oli väritystehtävä. Sitten kävin kello kolme Gerbyn seurakuntakodilla. Esitin näytelmässä palvelijaa. Palvelija laittoi juhlia. Sitten kello viisi olin Kotisatama-messussa. Siellä tein mustalle paperille valkoisen kynttilän. Ja sieltä sain arpoja, joista sain seitsemän tarraa, minttuhyytelöä, kynttilän ja sain syödä pullaa ja mehua.
Antton

Lepoa Herrassa!

Päivän rukous lempirukouskirjastani Hiljaisuuden rukouksia (suom. Anna-Maija Raittila)

Tulen luoksesi, Herra, lepäämään sinussa,
lepäämään sinun rakkaudessasi.
Minun on niin vaikea irtautua
kaikista omista aikeistani.
Haluaisin olla tehokas.
Mutta kiitos, Herra, että olet osoittanut minulle,
kuinka minä vain sinussa voin kypsyä ja kasvaa
palvelmaan lähimmäisiäni.
Auta, että sallisin sinun muovata ja ohjata itseäni.

Sinussa on minun elämäni tarkoitus.
Siksi jätän itseni kokonaan sinun käsiisi.
Ohjaa minua päivä päivältä niissä tehtävissä,
jotka olet tarkoittanut minulle.
Silloin rohkenen ottaa sen riskin,
että minut ymmärretään väärin,
että epäonnistun,
ja uskallan olla iloinen, jos kaikki menee hyvin.
Minähän lepään koko ajan sinun rakkaudessasi.
Kiitos, että saan elää tässä luottamuksessa,
että sinä täytät minussa työsi.

Taustalla soi Credo-levy. Siinä Carola laulaa

"Som en båt i en säker hamn,
får jag vila i din famn
vila Gud, vila Gud
som en båt i en säker hamn."

Todellista lepoa Herrassa!
Elina