Mistä löytyisi rohkeus

Olen olllut kerran elämässäni jälki-istunnossa. Se tapahtui kolmannella luokalla, jolloin luokallani oli hieman erikoinen opettaja. Opettaja luki meille kolmasluokkalaisille lukutunnilla ääneen "Ulvovaa mylläriä". Taatakseen lukurauhan hän antoi kahdelle pojalle tehtäväksi toimia vahteina. Pojat seisoivat liitutaulun vieressä ja merkitsivät aina varoituksen niille oppilaille, jotka häiritsivät tuntia. Muistaakseni kolmesta varoituksesta joutui jälki-istuntoon.

Eräällä kerralla pojat merkitsivät viivan kaverilleni Hannalle, vaikka hän istui aivan kunnolla eikä millään muullakaan tavalla häirinnyt lukuhetkeä. Niinpä mulkaisin vihaisesti poikia ja osoitin muutenkin, etten voinut hyväksyä heidän epäreilua käytöstään. Pojat ottivat nokkiinsa, ja alkoivat laittaa myös minulle viivoja. Niinpä jouduimme Hannan kanssa molemmat jälki-istuntoon, aivan syyttä suotta. Jälki-istuntokin oli tosin opettajamme tyylin mukainen. Meidän piti jäädä välitunniksi luokkaan. Sitten opettaja käski meidän tehdä erilaisia voimisteluliikkeitä, kuten heilutella käsiä eri tavoin. Aina se, joka teki liikkeet nopeimmin, pääsi pois jälki-istunnosta välitunnille. Ei kovin ankara rangaistus. En tosin tiedä, johtuiko rangaistuksen lievyys juuri siitä, että me kiltit tytöt olimme joukon jatkeena. Eihän opettaja aivan sokea ollut, vaikka lukikin keskittyneesti lempikirjaansa.

Tämä tapaus tuli minulle mieleen lukiessani Hannu Takkulan kirjaa "Mistä löytyisi rohkeus", jonka isä toi minulle viime vierailullaan lahjaksi. Siinä Hannu Takkula sanoo saaneensa synnyinlahjaksi luonteen, joka ei kykene vetäytymään vastuusta, vaan taistelee loppuun asti oikeaksi kokemien asioiden ja arvojen puolesta. "Huolimatta vaikeuksista ja mahdollisesti ihmisille syntyneistä vääristä käsityksistä, olen kokenut vapauttavana painaa pään tyynyyn tietoisena siitä, miten asiat ovat. Liian usein kysymme, mitä ihmiset ajattelevat, kun pitäisi kysyä, miten asiat ovat. (s.108)" Itsekin olen tuon kolmannen luokan episodin jälkeen joutunut aina välillä huomaamaan sen, miten paljon helpompaa olisi olla hiljaa ja vetäytyä vastuusta. Kuitenkin uskon, että tarvitaan niitä, jotka uskaltavat tarpeen tullen puolustaa heikompia, ja niitä, jotka tahtovat pysyä totuudessa.

Viime aikoina minulle on tullut rakkaaksi eräs teksti, jonka luin Cruxin sananselityksestä. Se sopii mielestäni niin hyvin elämänohjeeksi, että tein siitä itselleni pienen huoneentaulun. Leikkasin sen vähän vinoon, mutta juuri sellaisena rujona versiona se muistuttaa siitä, miten haluan elää.

Rakasta kaikesta huolimatta

Ihmiset ovat kohtuuttomia, epäloogisia ja itsekeskeisiä. Rakasta heitä siitä huolimatta. Jos teet hyvää, ihmiset syyttävät sinua itsekkäistä taka-ajatuksista. Tee silti hyvää. Hyvä, jonka teet tänään, unohtuu huomenna. Tee silti hyvää. Rehellisyys ja suoruus tekevät sinusta haavoittuvan. Ole silti rehellinen ja suora. Sen, jolla on suurimmat ajatukset, voi ampua alas se, jonka ajatukset ovat kaikkein pienimpiä. Ajattele silti suuria. Minkä rakentamiseen käytit vuosia, voidaan tuhota hetkessä. Rakenna silti. Ihmiset tarvitsevat apua, mutta saattavat hyökätä sinua vastaan, kun autat heitä. Auta heitä silti. Anna maailmalle kaikkein parasta ja saatat saada siltä korvillesi. Anna maailmalle silti parhaasi. Kent. M. Keith 1968
Elina

PS. Erikoisesta opettajastani voisin kirjoittaa vaikka kirjan; niin syvälle lapsen mieleen syöpyivät yhden kouluvuoden tapahtumat. Ja koko kylä kohisi: opettaja, joka juoksee shortseissa pakkasella, ja joka pyytää oppilaiden vanhempien luona vieraillessaan kahvin sijasta viinaa. Opiskeluaikoina tapasin hänet Helsingissä. Hän tunnisti minut heti ja huusi perääni: "Oletko Pellosta? Oletko papintyttö?" Hän kertoi alkaneensa vapaaksi runoilijaksi heti sen jälkeen, kun hänen sijaisuutensa Pellossa loppui. Hän halusi antaa minulle lahjaksi runon. Pitkän etsinnän jälkeen hän löysi yhden, joka ei ollut hänen mielestään liian rivo. Opettajalla on vastuunsa!