Liian uskovainen?

Viime päivinä olen saanut kuulla positiivista palautetta päiväkirjastamme. On mukavaa, jos kirjoitukseni voivat olla iloksi ja ajatuksen herättäjäksi muille ihmisille. Minulle päiväkirjan pitämisestä on tullut terapeuttinen harrastus. Olen huomannut, että kirjoittaminen on minulle luonteva tapa ilmaista itseäni. Ehkä kokemuksen karttuessa voin tarjotua jollekin lehdelle kolumnistiksi. Kirjoittamistakaan kun ei opi muulla kuin kirjoittamalla.

Tänään sain Järvenpäästä postia. Kaija kiitteli kortissa päiväkirjamme kirjoituksista ja lähetti minulle inpiraatioksi kirjasen Pesijätär Fiian lähetysseura, joka kertoo Jumalalle antautuneesta naisesta. Kirja sai minut hymyilemään: mukava lukea kirja naisesta, joka on paljon minua hihhulimpi. Fiia kulkee talosta taloon pessen pyykkiä, mutta vain sillä ehdolla, että saa samalla saarnata. Hän elää uskoa todeksi arkipäivässään ja kerää pienestä palkastaan huolimatta uskomattomia summia rahaa lähetystyölle. Hänen elämänfilosofiansa kiteytyy kirjan lauseeseen: "On todella ihanaa omistaa vain Jeesus ja elää Hänelle kokonaan."

Elämässäni on ollut monia tilanteita, joissa olen kokenut olevani liian uskovainen. Kuitenkaan en tiedä, voiko kristitty ikinä olla liian uskovainen. Jeesuksen antama rakkauden kaksoiskäsky antaa meille ihanteen, johon tuskin kukaan yltää. "Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi" haastaa pesijätär Fiian kaltaiseen elämään, jossa Jumalan tahdon tapahtuminen on merkittävämpää kuin omat suunnitelmat tai toisten ihmisten mielipiteet. "Olen huomannut, että ainoa tapa pysyä Hengessä, on kuolla itsellemme. Ensin meidän on kuoltava huonosta minästämme ja sitten hyvästä minästämme. Kuta pikemmin suostumme kuolemaan, sitä paremmin voimme elää...Jo nyt on olemassa ihana elämä, jos palvelemme Jeesusta."

Itse koen, että uraani liittyvät ongelmat ovat olleet tietynlaista Jumalan koulua minulle. Olen sitä kautta joutunut kerta toisensa jälkeen luopumaaan omista haaveista ja jättäytymään Jumalan käsiin. Viimeisen vuoden aikana olen ehkä saavuttanut jonkinlaisen rauhan tai ainakin välirauhan Jumalan kanssa uraani liittyen. Olen antanut ohjat Jumalan käsiin tyyliin "Vie sie, mie vikisen." Luulen, että Jumala on kouluttanut minua tätä kautta sen vuoksi, että minulle on ollut aina niin sairaan tärkeää menestyä koulussa ja työssä. Ehkä vaikeudet näissä asioissa ovat hillinneet vähän sitä, ettei työstä tule minulle niin suurta epäjumalaa. Toiseksi uskon, että perheellemme on ollut parhaaksi, etten ole päässyt kovin vaativiin työtehtäviin. Olen pystynyt hyvin yhdistämään työn ja perhe-elämän tuntematta syyllisyyttä siitä, että jompikumpi elämänalue jäisi liian vähälle huomiolle.

Ensimmäinen suuri pettymys elämässäni oli, kun en tullut teologisessa tiedekunnassa valituksi uskonnonopettajakoulutukseen. Haastattelutilanne on piirtynyt minulle tarkasti mieleen, koska se oli vähintäänkin outo. Kolme haastattelijaa esitiivät minulle mitä kummallisimpia kysymyksiä. "Olisitko voinut tulla ovesta ja kiekua kuin kukko?" -tyyppiset kysymykset olivat vähän liikaa 20-vuotiaalle minälleni. En olisi voinut siinä vaiheessa tehdä niin, vaikka nyt 31-vuotiaana kolmen lapsen äitinä ja lapsityötä tehneenä se ei olisi mikään ongelma. Jostain haastattelijat olivat saaneet päähänsä, että olen todella uskovainen. En tiedä, johtuiko se pukeutumistyylistäni, meikittömyydestä, etukäteisvastauksistani vai hymystäni. Sitäkin he kysyivät, miten luulen pärjääväni oppilaiden kanssa, kun hymyilen paljon. Oudoin kysymys oli, haluaisinko, että koko koulu vahtimestaria myöten lähtisi seuraamaan minua, uskonnonopettajaa. Sitä en myöntänyt haluavani.

Haastattelusta jäi todella outo olo ja tunne, että olen liian uskovainen uskonnonopettajaksi. Seuraavana vuonnakaan en päässyt sisään. En tiedä, johtuiko se siitä, että yksi haastattelijoista oli juuri se, jota uskovaisuuteni tuntui ärsyttävän erittäin paljon. Kun näin hänet haastattelutilassa, aavistin lopputuloksen. Myönnän kyllä, että olin siihen aikaan nuori ja mustavalkoinen, mutta luulen, että olisin pärjännyt aivan hyvin uskonnonopettajana. Jälkeenpäin olen ottanut kaiken suurena Jumalan johdatuksena. Jos olisin tullut silloin valituksi, en olisi ikinä opiskellut papiksi, ja elämäni olisi saanut aivan toisenlaisen suunnan. Mutta silloin ei paljon naurattanut... (Vaasaan muuttaessamme osallistuin ruotsinkielisen uskonnonopettajakoulutuksen pääsykokeisiin ja sain paikan. En ole kuitenkaan tehnyt auskultointia, kun sain heti työpaikan.)

Viime keväänä hain lapsityön johtajan virkaa eräässä kaupungissa. En tullut valituksi, mikä johtui haastatteluista tehdyn yhteenvedon mukaan paikallistuntemuksen puutteesta. Luulen tosin, että reilun 30 jäljellä olevan työvuoden aikana olisin oppinut tuntemaan paikallisia oloja. Yhteenvedossa oli toinenkin mielenkiintoinen yksityiskohta: minun kerrottiin haluavan, että seurakunnan lapsityö on tunnustuksellista. Enpä ole ennen pitänyt mainitsemisen arvoisena, että seurakunnan työ on tunnustuksellista. Eikö se ole selvä asia? Vaasan piispantarkastuksessa piispa ja asessori painottivat voimakkaasti sitä, miten kaiken seurakuntatyön tulee lähteä perustehtävästä. Alkuseurakunnan uskontunnustuksessa se ilmaistaan ytimekkäästi: "Jeesus on Herra".

Minun on vaikea ymmärtää, miten kirkon hartausohjelmassa, "Saltissa", on tällä viikolla vieraana buddhalainen. Eikö meillä riitä ammennettavaa omasta uskostamme? Eikö usko Jeesukseen ole enää ainoa tie Jumalan luo? Ehkä olen liian uskovainen!