Lomani alkaa olla uhkaavasti lopussa. Neljä viikkoa on kulunut kuin siivillä. Leppoisan alkuloman jälkeen olen viettänyt melko nopeatempoista lomaelämää. Vesa aloittaessa työt suunnistimme lasten kanssa suomenruotsalaiselle perheleirille Piekämäelle, ja heti leiriltä kotiuduttuamme jätimme Anttonin kanssa muun perheen Sirpa-mummun huomaan ja lähdimme hurvittelemaan Tukholmaan. Sieltä palattuamme päivät ovat olleet melkein täydempiä kuin työaikoina, minkä vuoksi en ole ehtinyt edes kirjoittaa blogia.
Lähdin Pieksämäen leirille vähän skeptisin mielin. Mietin sitä, miten lapset selviytyvät ruotsinkielisellä leirillä. Epäilin etukäteen välillä omaa viihtymistänikin johtuen siitä, että minulla on hieman ristiriitainen suhde suomenruotsalaisuuteen. Pelkäsin myös kokevani itseni leirillä aivan ulkopuoliseksi. Niinpä pyysin Jumalalta rukouksessa konkreettista merkkiä saman päivän aikana, jos meidän oli syytä lähteä leirille. Sain kaksi selvää merkkiä eikä minun auttanut muuta kuin ilmoittaa porukka leirille.
Alkuleiri oli hieman raskas, koska lapset tarrautuivat vieraassa kieliympäristössä tiukasti minuun kiinni. Jaksoin kuitenkin hyvin, koska sain kaksi kertaa päivässä olla Hengellisen ohjauksen -kurssilla lasten ollessa samaan aikaan omilla kursseillaan. Kurssilla sain levätä Jumalan läsnäolossa ja oppia asioita, joista on varmasti hyötyä työssäni. Kirjoittelen niistä varmaan tulevaisuudessa blogissani, kunhan asiat ovat saaneet muhia rauhassa. Vapaa-ajalla lapset saivat nauttia äidin laatuajasta, kun leirillä saimme mennä viisi kertaa päivässä valmiseen ruokapöytään. Lisäksi vietimme leirillä aikaa vanhojen ystävien kanssa sekä tutustuimme uusiin ystäviin.
Loppuleiristä osallistuin kurssille, jonka teemana oli Hengen täyttämä elämä. Kurssilla haluttiin antaa tilaa Pyhän Hengen työlle. Niinpä lyhyen alustuksen jälkeen olimme aivan hiljaa Jumalan edessä ylistysmusiikin soidessa taustalla. Vajaan puolen tunnin hiljaisuuden jälkeen siunasimme toisiammme kolmen hengen ryhmissä. Tälläkään kerralla sanoja ei käytetty lyhyttä rukousta lukuunottamatta. Kurssin tunnelma oli uskomattoman hieno: Jumala hoiti ihmisiä syvältä ja paransi haavoja. Hiljaisuus toimi siinä mielessäkin hyvin, ettei kukaan ihminen saanut rukouksista mitään kunniaa eikä kenelläkään ollut minkäänlaisia suorituspaineita. Saimme vain levätä Jumalan rakkaudessa ja läsnäolossa! Leiri oli kokonaisuudessaan minulle suurta Jumalan hoitoa ja hänen läsnäolonsa kokemista. Se näkyi siinä, että minua itketti paljon leirillä. Se ei ollut kuitenkaan pahaa itkua, vaan itkua, joka hoiti ja vapautti. Sain kerätä leirillä voimia tulevia ponnistuksia varten. Ja taas sain huomata sen, miten Isä tietää minua paremmin, mitä tarvitsen. Siispä yritän pitää tulevaisuudessakin korvat höröllä sekä silmät ja sydämen auki, jotta olisin avoin Jumalan johdatukselle.
lauantaina, elokuuta 09, 2008
sunnuntaina, heinäkuuta 27, 2008
ABC ja muita lomaelämyksiä
Kesälomani on nyt puolivälissä. Ensimmäinen osa on ollut kerrassaan loistava. Lomanviettoni on ollut kaikin puolin rentoa. Olen tavannut rakkaita ihmisiä, ja ollut tiiviisti perheen kanssa. Tätä aamua lukuunottamatta olen nukkunut joka aamu pitkään, mitä arvostan suuresti. Tänäänkin Vesa herätti minut vasta sitten, kun oli keittänyt perheelle aamupuuron ja tehnyt eväät veneretkeä varten. Elän luksuselämää :) !
Pellon lomalla kävimme perheen kesken myös Ylläksellä yhden yön vaelluksella, joka oli mieliinpainuva kokemus. Matkanjohtaja ei ottanut aina huomioon sitä, ettei hänen joukkueensa ollut ihan armeijatasoa. Oli melkoinen elämys olla koko perheellä kuusen alla sadetta pitämässä ja kuunnella salamointia jonkun matkan päässä. Lasten käsien kylmetessä aloin jo kädet ristissä miettiä, miten selviämme tunturista pois, jos ukkosilma ei menekään nopeasti ohi. Onneksi ilam parani iltaa kohti ja saimme viettää maastossa aivan kuivan yön. Toinen epätoivon hetki tuli minulle, kun lähdímme nousemaan telttapaikastamme kohti Ylläs-tunturia. Mikael heittäytyi melko pian jyrkän nousun alettua väsyneenä maahan ja ilmoitti, ettei hän enää jaksa. Siinä vaiheessa ei paljon naurattanut, koska matkaa oli jäljellä melkein kuusi kilometriä, ja siitä suuri osa nousua. Onneksi kuopuksemme vaihtaa äitinsä tavoin mieltään tuon tuosta. Niinpä hän hetken päästä taas kipusi tunturia ylös hymy suussa!
Vesan kanssa nauroimme sitä, että lasten kanssa ollessa valituksen määrä on ilmeisesti vakio. Lapsemme olivat vaelluksella ihan uskomattoman reippaita, vaikka olosuhteet olivat vähintäänkin vaativat. He eivät valittaneet yhtään enempää kuin kesäkuisella Suomenlinnan reissulla, jossa ei ollut yhtään sääskeä, ei sadetta ja matkakin oli murto-osa vaelluksesta. Niinpä lupasin vaelluksesta alias "Isän Isohupista" jokaiselle lapselle palkinnoksi 5 euroa. Rahojen käytön miettiminen onkin ollut todella tarkkaa puuhaa, melkeinpä yksi lomamatkamme kohokohdista.
Yksi perheemme lomareissun pääteemoista on ollut rakkaiden ihmisten lisäksi ABC-huoltoasemat. Mikael aloitti reissun toteamalla ensimmäisellä huoltoasemalla "Tämä se on vasta elämää". Sen jälkeen elämää on riittänyt huoltoasemilla ja niiden väluillä ABC-oppaiden parissa. Lapsemme sopisivat täydellisesti johonkin ABC-huoltoasemien mainoskampanjaan. He käyttivät valtaosan automatkoista tutkimalla ABC-oppaita ja vertailemalla eri huoltoasemia. He kertovat Sinulle mieluusti, kuinka monta terassipaikkaa on Riihimäen ABC:llä tai millaisia palveluja löytyy Rauman ABC:ltä. Automatkoilla olen myös oppinut, että Joensuussa on kolme ABC:tä, vaikka emme ole ikinä liikkuneet sielläpäinkään. Minä puolestani totesin Pirkkalan ABC:n lastenhoitohuoneessa, että olo on kuin kotona vessassa. Niin monta kertaa olemme siihen vessaan tunkeneet koko perheen voimin. Huomasin itsessäni myös yllättäviä keski-ikäistymisen piirteitä, kun valitsin kaksi kertaa päivän lounaan hampurilaisaterian asemesta. Alamäki on alkanut!´
Vesa on tänä kesänä kuvannut ahkerasti lapsiamme ja myös minua. Vesan kanssa vitsailemme usein eräällä dokumentilla olevan isän kuvauksen mukaan sitä, miten tuhat kuvaa todistavat, että lapsillamme on ollut onnellinen lapsuus. Niinpä minäkin hymyilen aurinkoisesti jokaisessa vaelluskuvassa, vaikka välillä annoinkin matkanjohtajalle kitkerää kommenttia sateen ja sääskien piirittämänä. Mutta jo nyt olen onnellinen siitä, että teimme tuollaisen perheen yhteisen jutun. Sitä elämysmatkaa voimme muistella vielä kiikkustuolissakin: "Kun se Miksukin 3-vuotiaana kiipesi melkein Ylläksen huipulle..."
Pellon lomalla kävimme perheen kesken myös Ylläksellä yhden yön vaelluksella, joka oli mieliinpainuva kokemus. Matkanjohtaja ei ottanut aina huomioon sitä, ettei hänen joukkueensa ollut ihan armeijatasoa. Oli melkoinen elämys olla koko perheellä kuusen alla sadetta pitämässä ja kuunnella salamointia jonkun matkan päässä. Lasten käsien kylmetessä aloin jo kädet ristissä miettiä, miten selviämme tunturista pois, jos ukkosilma ei menekään nopeasti ohi. Onneksi ilam parani iltaa kohti ja saimme viettää maastossa aivan kuivan yön. Toinen epätoivon hetki tuli minulle, kun lähdímme nousemaan telttapaikastamme kohti Ylläs-tunturia. Mikael heittäytyi melko pian jyrkän nousun alettua väsyneenä maahan ja ilmoitti, ettei hän enää jaksa. Siinä vaiheessa ei paljon naurattanut, koska matkaa oli jäljellä melkein kuusi kilometriä, ja siitä suuri osa nousua. Onneksi kuopuksemme vaihtaa äitinsä tavoin mieltään tuon tuosta. Niinpä hän hetken päästä taas kipusi tunturia ylös hymy suussa!
Vesan kanssa nauroimme sitä, että lasten kanssa ollessa valituksen määrä on ilmeisesti vakio. Lapsemme olivat vaelluksella ihan uskomattoman reippaita, vaikka olosuhteet olivat vähintäänkin vaativat. He eivät valittaneet yhtään enempää kuin kesäkuisella Suomenlinnan reissulla, jossa ei ollut yhtään sääskeä, ei sadetta ja matkakin oli murto-osa vaelluksesta. Niinpä lupasin vaelluksesta alias "Isän Isohupista" jokaiselle lapselle palkinnoksi 5 euroa. Rahojen käytön miettiminen onkin ollut todella tarkkaa puuhaa, melkeinpä yksi lomamatkamme kohokohdista.
Yksi perheemme lomareissun pääteemoista on ollut rakkaiden ihmisten lisäksi ABC-huoltoasemat. Mikael aloitti reissun toteamalla ensimmäisellä huoltoasemalla "Tämä se on vasta elämää". Sen jälkeen elämää on riittänyt huoltoasemilla ja niiden väluillä ABC-oppaiden parissa. Lapsemme sopisivat täydellisesti johonkin ABC-huoltoasemien mainoskampanjaan. He käyttivät valtaosan automatkoista tutkimalla ABC-oppaita ja vertailemalla eri huoltoasemia. He kertovat Sinulle mieluusti, kuinka monta terassipaikkaa on Riihimäen ABC:llä tai millaisia palveluja löytyy Rauman ABC:ltä. Automatkoilla olen myös oppinut, että Joensuussa on kolme ABC:tä, vaikka emme ole ikinä liikkuneet sielläpäinkään. Minä puolestani totesin Pirkkalan ABC:n lastenhoitohuoneessa, että olo on kuin kotona vessassa. Niin monta kertaa olemme siihen vessaan tunkeneet koko perheen voimin. Huomasin itsessäni myös yllättäviä keski-ikäistymisen piirteitä, kun valitsin kaksi kertaa päivän lounaan hampurilaisaterian asemesta. Alamäki on alkanut!´
Vesa on tänä kesänä kuvannut ahkerasti lapsiamme ja myös minua. Vesan kanssa vitsailemme usein eräällä dokumentilla olevan isän kuvauksen mukaan sitä, miten tuhat kuvaa todistavat, että lapsillamme on ollut onnellinen lapsuus. Niinpä minäkin hymyilen aurinkoisesti jokaisessa vaelluskuvassa, vaikka välillä annoinkin matkanjohtajalle kitkerää kommenttia sateen ja sääskien piirittämänä. Mutta jo nyt olen onnellinen siitä, että teimme tuollaisen perheen yhteisen jutun. Sitä elämysmatkaa voimme muistella vielä kiikkustuolissakin: "Kun se Miksukin 3-vuotiaana kiipesi melkein Ylläksen huipulle..."
perjantaina, heinäkuuta 18, 2008
Päivän sana
Rukous ja ylistys
Tiedän, että vain hartaassa rukouksessa ja sitä seuraavassa rauhallisessa luottamuksessa ihminen saa voiman ja rauhan. Sen vuoksi olen velvoittanut opetuslapseni rukoilemaan lakkaamatta, anomaan herkeämättä.
Älä koskaan väsy rukoukseen. Kun ihminen kerran huomaa, miten ihmeellisesti hänen rukoukseensa vastattiin, hän katuu syvästi, niin syvästi, että on rukoillut niin vähän.
Rukous muuttaa kaiken. Rukous luo uutta. Rukous on vastustamaton. Rukoile siis, kirjaimellisesti lakkaamatta.
Rukoile, kunnes melkein lopetat rukouksen sen vuoksi, että luottamus on kasvanut lujaksi kuin kallio, mutta jatka kuitenkin rukousta, sillä onhan nyt rukouksesta tullut tapa, jota et voi torjua.
Rukoile aina, kunnes rukous sulaa ylistykseen. Se on ainoa äänilaji, johon rukous saa päättyä. Rakkaus ja riemu olkoon asenteesi ihmistä kohtaan, rukous ja ylistys olkoon asenteesi Jumalan edessä.
A.Russell: Jumala puhuu, toukokuu 16
Tiedän, että vain hartaassa rukouksessa ja sitä seuraavassa rauhallisessa luottamuksessa ihminen saa voiman ja rauhan. Sen vuoksi olen velvoittanut opetuslapseni rukoilemaan lakkaamatta, anomaan herkeämättä.
Älä koskaan väsy rukoukseen. Kun ihminen kerran huomaa, miten ihmeellisesti hänen rukoukseensa vastattiin, hän katuu syvästi, niin syvästi, että on rukoillut niin vähän.
Rukous muuttaa kaiken. Rukous luo uutta. Rukous on vastustamaton. Rukoile siis, kirjaimellisesti lakkaamatta.
Rukoile, kunnes melkein lopetat rukouksen sen vuoksi, että luottamus on kasvanut lujaksi kuin kallio, mutta jatka kuitenkin rukousta, sillä onhan nyt rukouksesta tullut tapa, jota et voi torjua.
Rukoile aina, kunnes rukous sulaa ylistykseen. Se on ainoa äänilaji, johon rukous saa päättyä. Rakkaus ja riemu olkoon asenteesi ihmistä kohtaan, rukous ja ylistys olkoon asenteesi Jumalan edessä.
A.Russell: Jumala puhuu, toukokuu 16
torstaina, heinäkuuta 17, 2008
Ahdistunut Pappi
Ensimmäinen oikea kesätyöpaikkani mansikkapellon jälkeen oli Ylitornion seurakunnassa vuonna 1995. Sain kesäteologin pestin kolmeksi kuukaudeksi opiskeltuani teologiaa vaivaisen vuoden. Olin nuori, kokematon, mutta innokas työntekijä. Sinä kesänä sain olla mukana opettajana kolmessa täysin erilaisessa rippikoulussa: ankeassa päiväkoulussa, tavallisella leirillä sekä mukavalla vaelluksella, jossa yhteishenki oli loistava. Ylitorniolla pidin ensimmäiset saarnani ja ihastuin seurakuntatyön monipuolisuuteen.
Kesä oli kaikesta hyvästä ja opettavaisesta huolimatta minulle vähän raskas kokemus. Kaipasin kovasti silloista poikaystävääni, nykyistä miestäni, josta jouduin olemaan erossa kokonaiset kolme kuukautta. Se tuntui ikuisuudelta, koska olimme seurustelleetkin vasta puoli vuotta. Lisäksi Ylitorniolla tapahtui sinä kesänä paha autokolari, jossa kuoli kolme nuorta. En tuntenut nuorista ketään henkilökohtaisesti, mutta olin mukana suruprosessissa järjestämällä kirkkoon muistotilaisuutta yhdessä muiden seurakunnan työntekijöiden kanssa. Vaikka olin mukana vain suunnittelussa sekä lauluryhmässä, tuntui prosessi sekä paikkakunnalla vallinnut ilmapiiri ahdistavalta nuoresta tytöstä. Jouduin ensimmäistä kertaa elämässäni seuraamaan läheltä, miltä tuntuu kuolema, joka ei ole millään tavalla luonnollinen.
Loman kunniaksi olen lukenut Hanne Orstavikin romaania "Pappi", joka kertoo nuoren naispapin alkutaipaleesta pohjoisessa saamelaiskylässä. Kirjassa kulkevat rinnakkain kertomukset Liv-papin kohtaamisista seurakuntalaisten kanssa, hänen oman elämänsä eräät vaikeat vaiheet sekä alueen historiassa tapahtuneet vääryydet. Kirjan kertomusten ydinkysymyksenä on se, miten ihmiset voisivat ja uskaltaisivat kohdata itsensä ja toisensa aidosti.
Kirja on melko moderni ja erikoinen sekä rakenteensa että sisällönsä puolesta; takakannessa kirjailijaa kuvataankin kunnianhimoiseksi ja analyyttiseksi ihmiseksi, joka ei sorru kompromisseihin. Kirjan teknistä lukemista vaikeutti se, ettei sitä ole jaettu lukuihin, eikä vuorosanoja ole merkitty normaaliin tapaan. Välillä oli myöskin vaikea seurata sitä, mihin kokonaisuuteen joku ajatus kuului. Onneksi teksti oli kuitenkin kokonaisuudessaan niin kiehtova, että se imaisi minut mukaansa.
Kirjan tarina ei sinänsä ole kovinkaan erikoinen eikä sykähdyttävä. Kirjan mielenkiintoisuus nousee enemmänkin kirjailijan filosofisista pohdinnoista liittyen kohtamisiin sekä sanoihin.
Kirjan päähenkilö on hyvin syvällinen nuori nainen, jolla on aito halu kohdata ihmisiä ja auttaa näitä. Kuitenkin hän joutuu kerta toisensa jälkeen pettymään siihen, ettei hän osaa oikealla tavalla luoda yhteyttä seurakuntalaisiin eikä läheisiin ihmisiin. Kohtaamisen ongelma kulmoinoituukin siihen, ettei hän osaa kohdata itseään.
"Kuka minä olin? Minne tahansa meninkin, jotain tuhoutui, vääristyi. Miten minä olin kuvitellut, että matkustamalla maailman toiseen laitaan pääsisin oman itseni toiseen päähän? Siihen osaan minussa, joka oli hyvä ja lämmin ja rakastettava?" (Sivu 90)
Nuori pappi pohtii kirjassa sanojen ongelmaa. Hän kokee menettäneensä todellisen yhteyden kieleen. Sanat ovat menettäneet tietyllä tavalla merkityksensä, mutta hänellä ei ole myöskään taitoa luoda muulla tavalla yhteyttä.
"Mutta minä en ollut hiljattain saanut kieltä, minä olin kadottanut sen, olin kadottanut kaiken, siltä tuntui, enkä tiennyt mitä vastaan raivoaisin, kohdetta ei enää ollut niin kuin heillä oli ollut, he olivat voineet taistella ylivaltaa vastaan, sekä maallista että henkistä.
Ei, se mitä vastaan minun piti taistella oli minussa itsessäni, sisimpäni pimeydessä, solmu, reuna, olin kuilussa ja kadottanut soihtuni, siltä minusta tuntui, sisälläni oli niin pimeää." (sivu 92)
"Ennen Kristianen tapausta olin pystynyt käyttämään sanoja kuin hakkuina, kaivamaan niillä kuin jääkirveillä.
Nyt en saanut niistä otetta. Oliko jotain muuttunut sisällä, luoksepääsemättömäksi? Eikö sitä enää ollut? Eikö ollut enää taistelua taisteltavana? Olinko siinä tapauksessa voittanut, vai hävinnyt?
En tiennyt.
En pystynyt ajattelmaan sillä tavalla. ajattelemaan sanoilla, se ei onnistunut. Ihan kuin tätä ei voisi lähestyä sillä tavalla.
Mutta mitä tämä oikein oli?
En tiennyt. Mutta pelkäsin etten ollut siinä rehellinen, ettei se olisi totta." (s.232)
Kirjaa lukiessani mietin sitä, kuinka suuri voimavara minulla on siinä, että voin tukeutua Kaikkivaltiaaseen Jumalaan työssäni. Papin työ olisi äärimmisen raskasta, jos joutuisin kantamaan jokaista surevaa ja elämän murjomaa omilla olkapäilläni. Vuosien kuluessa olen yhä enemmän oppinut jättämään seurakuntalaisia ja heidän ongelmiaan Jumalan käsiin. Minä en voi heitä auttaa muuten kuin kuuntelemalla ja jakamalla heidän kanssaan elämää pienen kappaleen verran. Sen sijaan saan ohjata heitä Jumalan luokse, joka tuntee heidät aivan kokonaan. Jumalalta saan anoa myös viisautta ja taitoa kohtaamisiin. Rukous on kirjan päähenkilönkin apukeino, vaikka Jumala on kirjan sivuilla melko pienessä roolissa.
---Nousin ja kävelin portaat ylös. Olohuoneessa kävin itkäkseni lattialle, vihreät saappaat jalassa ja vaellustakki päällä. Ikkunan ääreen kirjoituspöydän eteen, vatsalleni, käsivarret suorana sivuilla.
Ehkä vartalo osaa rukoilla, ajattelin. Rukoile puolestani, vartalo, sanoin itsekseni. Rukoile että jotain avautuu, että pääsen sisään."
Jumalan avun lisäksi pidän tärkeänä sitä, että minulla on ollut lähellä monia ihmisiä joiden kanssa olen voinut keskustella syvällisiä ja kasvaa ihmisenä. Kirjan päähenkilö tuntuu olevan täysin yksin ajatustensa kanssa. Hän on tuon tuosta umpikujassa itsensä kanssa, koska hänellä ei ole todellista yhteyttä ihmisiin. Hän on yksinäinen susi, joka ei uskalla antaa itsestään kenellekään.
Olen suunnattoman kiitollinen jokaisesta ihmisestä, joka on ollut viemässä eteenpäin kasvuani ihmisenä ja pappina. Eräs seurakuntalainen laittoi minulle tekstiviestin, jossa sanottiin:"Kaikki, mitä sinä teet, on tehty sinulle aikaisemmin." Viestin sanoma on mielestäni siinä, että pystyn antamaan toisille vain sen verran kuin olen itse saanut. Toivottavasti pystyn antamaan eteenpäin runsaasti sitä hyvää, mitä vanhempani, Vesa, ystäväni ja työtoverini ovat minulle antaneet vuosien varrella. Rakkaus, ilo ja myötätunto ovat niitä harvoja asioita, jotka lisääntyvät, kun niitä tuhlataan.
Kesä oli kaikesta hyvästä ja opettavaisesta huolimatta minulle vähän raskas kokemus. Kaipasin kovasti silloista poikaystävääni, nykyistä miestäni, josta jouduin olemaan erossa kokonaiset kolme kuukautta. Se tuntui ikuisuudelta, koska olimme seurustelleetkin vasta puoli vuotta. Lisäksi Ylitorniolla tapahtui sinä kesänä paha autokolari, jossa kuoli kolme nuorta. En tuntenut nuorista ketään henkilökohtaisesti, mutta olin mukana suruprosessissa järjestämällä kirkkoon muistotilaisuutta yhdessä muiden seurakunnan työntekijöiden kanssa. Vaikka olin mukana vain suunnittelussa sekä lauluryhmässä, tuntui prosessi sekä paikkakunnalla vallinnut ilmapiiri ahdistavalta nuoresta tytöstä. Jouduin ensimmäistä kertaa elämässäni seuraamaan läheltä, miltä tuntuu kuolema, joka ei ole millään tavalla luonnollinen.
Loman kunniaksi olen lukenut Hanne Orstavikin romaania "Pappi", joka kertoo nuoren naispapin alkutaipaleesta pohjoisessa saamelaiskylässä. Kirjassa kulkevat rinnakkain kertomukset Liv-papin kohtaamisista seurakuntalaisten kanssa, hänen oman elämänsä eräät vaikeat vaiheet sekä alueen historiassa tapahtuneet vääryydet. Kirjan kertomusten ydinkysymyksenä on se, miten ihmiset voisivat ja uskaltaisivat kohdata itsensä ja toisensa aidosti.
Kirja on melko moderni ja erikoinen sekä rakenteensa että sisällönsä puolesta; takakannessa kirjailijaa kuvataankin kunnianhimoiseksi ja analyyttiseksi ihmiseksi, joka ei sorru kompromisseihin. Kirjan teknistä lukemista vaikeutti se, ettei sitä ole jaettu lukuihin, eikä vuorosanoja ole merkitty normaaliin tapaan. Välillä oli myöskin vaikea seurata sitä, mihin kokonaisuuteen joku ajatus kuului. Onneksi teksti oli kuitenkin kokonaisuudessaan niin kiehtova, että se imaisi minut mukaansa.
Kirjan tarina ei sinänsä ole kovinkaan erikoinen eikä sykähdyttävä. Kirjan mielenkiintoisuus nousee enemmänkin kirjailijan filosofisista pohdinnoista liittyen kohtamisiin sekä sanoihin.
Kirjan päähenkilö on hyvin syvällinen nuori nainen, jolla on aito halu kohdata ihmisiä ja auttaa näitä. Kuitenkin hän joutuu kerta toisensa jälkeen pettymään siihen, ettei hän osaa oikealla tavalla luoda yhteyttä seurakuntalaisiin eikä läheisiin ihmisiin. Kohtaamisen ongelma kulmoinoituukin siihen, ettei hän osaa kohdata itseään.
"Kuka minä olin? Minne tahansa meninkin, jotain tuhoutui, vääristyi. Miten minä olin kuvitellut, että matkustamalla maailman toiseen laitaan pääsisin oman itseni toiseen päähän? Siihen osaan minussa, joka oli hyvä ja lämmin ja rakastettava?" (Sivu 90)
Nuori pappi pohtii kirjassa sanojen ongelmaa. Hän kokee menettäneensä todellisen yhteyden kieleen. Sanat ovat menettäneet tietyllä tavalla merkityksensä, mutta hänellä ei ole myöskään taitoa luoda muulla tavalla yhteyttä.
"Mutta minä en ollut hiljattain saanut kieltä, minä olin kadottanut sen, olin kadottanut kaiken, siltä tuntui, enkä tiennyt mitä vastaan raivoaisin, kohdetta ei enää ollut niin kuin heillä oli ollut, he olivat voineet taistella ylivaltaa vastaan, sekä maallista että henkistä.
Ei, se mitä vastaan minun piti taistella oli minussa itsessäni, sisimpäni pimeydessä, solmu, reuna, olin kuilussa ja kadottanut soihtuni, siltä minusta tuntui, sisälläni oli niin pimeää." (sivu 92)
"Ennen Kristianen tapausta olin pystynyt käyttämään sanoja kuin hakkuina, kaivamaan niillä kuin jääkirveillä.
Nyt en saanut niistä otetta. Oliko jotain muuttunut sisällä, luoksepääsemättömäksi? Eikö sitä enää ollut? Eikö ollut enää taistelua taisteltavana? Olinko siinä tapauksessa voittanut, vai hävinnyt?
En tiennyt.
En pystynyt ajattelmaan sillä tavalla. ajattelemaan sanoilla, se ei onnistunut. Ihan kuin tätä ei voisi lähestyä sillä tavalla.
Mutta mitä tämä oikein oli?
En tiennyt. Mutta pelkäsin etten ollut siinä rehellinen, ettei se olisi totta." (s.232)
Kirjaa lukiessani mietin sitä, kuinka suuri voimavara minulla on siinä, että voin tukeutua Kaikkivaltiaaseen Jumalaan työssäni. Papin työ olisi äärimmisen raskasta, jos joutuisin kantamaan jokaista surevaa ja elämän murjomaa omilla olkapäilläni. Vuosien kuluessa olen yhä enemmän oppinut jättämään seurakuntalaisia ja heidän ongelmiaan Jumalan käsiin. Minä en voi heitä auttaa muuten kuin kuuntelemalla ja jakamalla heidän kanssaan elämää pienen kappaleen verran. Sen sijaan saan ohjata heitä Jumalan luokse, joka tuntee heidät aivan kokonaan. Jumalalta saan anoa myös viisautta ja taitoa kohtaamisiin. Rukous on kirjan päähenkilönkin apukeino, vaikka Jumala on kirjan sivuilla melko pienessä roolissa.
---Nousin ja kävelin portaat ylös. Olohuoneessa kävin itkäkseni lattialle, vihreät saappaat jalassa ja vaellustakki päällä. Ikkunan ääreen kirjoituspöydän eteen, vatsalleni, käsivarret suorana sivuilla.
Ehkä vartalo osaa rukoilla, ajattelin. Rukoile puolestani, vartalo, sanoin itsekseni. Rukoile että jotain avautuu, että pääsen sisään."
Jumalan avun lisäksi pidän tärkeänä sitä, että minulla on ollut lähellä monia ihmisiä joiden kanssa olen voinut keskustella syvällisiä ja kasvaa ihmisenä. Kirjan päähenkilö tuntuu olevan täysin yksin ajatustensa kanssa. Hän on tuon tuosta umpikujassa itsensä kanssa, koska hänellä ei ole todellista yhteyttä ihmisiin. Hän on yksinäinen susi, joka ei uskalla antaa itsestään kenellekään.
Olen suunnattoman kiitollinen jokaisesta ihmisestä, joka on ollut viemässä eteenpäin kasvuani ihmisenä ja pappina. Eräs seurakuntalainen laittoi minulle tekstiviestin, jossa sanottiin:"Kaikki, mitä sinä teet, on tehty sinulle aikaisemmin." Viestin sanoma on mielestäni siinä, että pystyn antamaan toisille vain sen verran kuin olen itse saanut. Toivottavasti pystyn antamaan eteenpäin runsaasti sitä hyvää, mitä vanhempani, Vesa, ystäväni ja työtoverini ovat minulle antaneet vuosien varrella. Rakkaus, ilo ja myötätunto ovat niitä harvoja asioita, jotka lisääntyvät, kun niitä tuhlataan.
tiistaina, heinäkuuta 15, 2008
Loman tarpeessa
Olen ollut lapsesta asti ylitunnollinen. Kouluaikoina sairastuin aina muun perheen iloksi loman alkaessa. Työelämässäkin olen ollut aika huono olemaan poissa töistä. Viime viikolla olin aika huonossa kunnossa. Kummallinen flunssa aiheutti kipuja, mutta töissä oli pakko olla muiden pappien lomien vuoksi särkylääkkeiden voimalla. Kummalliset kipukohtaukset tekivät olon välillä aivan sietämättömäksi. Kroppa janosi lepoa, mutta työpäivät olivat luvattoman pitkiä. Niinpä tauti ei ottanut talttuakseen.
Taudin pitkittyessä aloin tehdä Vesan ja ystävien kanssa taudista erilaisia diagnooseja. Kolmoishermosärky, viisaudenhampaiden tulehtuminen ja korvatulehdus olivat diagnoosivaihtoehtomme. Mielikuvitukseni alkoi laukata ja kuvittelin jo, miten koko hammaskalustoni menee surkeaan kuntoon tulehduksen edetessä. Ajatus korvatulehduksesta tuntui mukavammalta ja suunnistin päivystykseen näyttämään korviani. Mukava nuori lääkäri totesi korvani aivan siisteiksi. Niinpä olin varma, että syy löytyy viisaudenhampaista. Eilen menin näyttämään hammaskalustoani hammaslääkärille. Hampaissani ei ollut ihme kyllä mitään vikaa. Ainoa ongelma on kuulema siinä, että puren hampaitani liikaa. Hoito-ohjeeksi sain purkkakiellon sekä kehotuksen välttää hampaiden puremista. Henkilääkärini Anna antoi minulle stressi-diagnoosin ja hoito-ohjeeksi lepoa. Ja kumma kyllä jo eilen, ensimmäisenä lomapäivänä, oireet alkoivat vähentyä. Tänään en ole ottanut vielä yhtään särkylääkettä.
Ihmisen ruumis on harvinaisen viisas, koska se on Jumalan hyvä luomistyö. Tällaiselle energiselle touhottajalle tekee hyvää, että välillä ruumis sanoo "Ei!", jos mieli ei siihen kykene. Nyt en suunnittele mitään suuria lomasuorituksia, vaan nautin lomailusta. Teen juuri sitä, mikä sattuu huvittamaan. Eilen luin Ulla-Christina Sjömanin kirjan, joka sisälsi hänen loistavia raamattuaiheisia puheitaan. Ne virkistivät ihmeellisesti sieluani. Illan kruunasi ihana lukuhetki lämpimällä terassilla auringonpaisteessa. Tänään olen pimputellut pianoa ja lauleskellut Anna-Mari Kaskisen ja Petri Laaksosen "Lauluja särkyneille." Sieltä löysin runon, joka sopii mainiosti väsyneelle lomalaiselle. Kiitos rakas Jumala lomasta!
KIITOS LOMASTA
Näit, miten väsynyt olin. Terveyteni horjui.
Kiire oli ajanut minut nurkkaan, josta en enää
nähnyt ulospääsytietä.
Kiitos loman ihanasta väljyydestä. Kiitos, että kellonikin
meni rikki kuin merkiksi siitä, ettei minun tarvitse elää
sen mukaan.
Kiitos ihanasta unesta, jonka syliin saan heittäytyä
vailla pelkoa sen väkivaltaisesta loppumisesta
herätyskellon pärinään.
Kiitos, että olet kattanut ympärilleni kesän
ehtymättömän juhlapöydän: peipposen livertelyn päivällä
ja satakielen kujertelun yöllä, tuoksuvat liljat ja hehkuvat
päivänkakkarat, tuulen lempeän hyväilyn,
auringon suloisen lämmön.
Kiitos uudesta elämästä, joka virtaa minunkin suoniini.
Anna-Mari Kaskinen
Taudin pitkittyessä aloin tehdä Vesan ja ystävien kanssa taudista erilaisia diagnooseja. Kolmoishermosärky, viisaudenhampaiden tulehtuminen ja korvatulehdus olivat diagnoosivaihtoehtomme. Mielikuvitukseni alkoi laukata ja kuvittelin jo, miten koko hammaskalustoni menee surkeaan kuntoon tulehduksen edetessä. Ajatus korvatulehduksesta tuntui mukavammalta ja suunnistin päivystykseen näyttämään korviani. Mukava nuori lääkäri totesi korvani aivan siisteiksi. Niinpä olin varma, että syy löytyy viisaudenhampaista. Eilen menin näyttämään hammaskalustoani hammaslääkärille. Hampaissani ei ollut ihme kyllä mitään vikaa. Ainoa ongelma on kuulema siinä, että puren hampaitani liikaa. Hoito-ohjeeksi sain purkkakiellon sekä kehotuksen välttää hampaiden puremista. Henkilääkärini Anna antoi minulle stressi-diagnoosin ja hoito-ohjeeksi lepoa. Ja kumma kyllä jo eilen, ensimmäisenä lomapäivänä, oireet alkoivat vähentyä. Tänään en ole ottanut vielä yhtään särkylääkettä.
Ihmisen ruumis on harvinaisen viisas, koska se on Jumalan hyvä luomistyö. Tällaiselle energiselle touhottajalle tekee hyvää, että välillä ruumis sanoo "Ei!", jos mieli ei siihen kykene. Nyt en suunnittele mitään suuria lomasuorituksia, vaan nautin lomailusta. Teen juuri sitä, mikä sattuu huvittamaan. Eilen luin Ulla-Christina Sjömanin kirjan, joka sisälsi hänen loistavia raamattuaiheisia puheitaan. Ne virkistivät ihmeellisesti sieluani. Illan kruunasi ihana lukuhetki lämpimällä terassilla auringonpaisteessa. Tänään olen pimputellut pianoa ja lauleskellut Anna-Mari Kaskisen ja Petri Laaksosen "Lauluja särkyneille." Sieltä löysin runon, joka sopii mainiosti väsyneelle lomalaiselle. Kiitos rakas Jumala lomasta!
KIITOS LOMASTA
Näit, miten väsynyt olin. Terveyteni horjui.
Kiire oli ajanut minut nurkkaan, josta en enää
nähnyt ulospääsytietä.
Kiitos loman ihanasta väljyydestä. Kiitos, että kellonikin
meni rikki kuin merkiksi siitä, ettei minun tarvitse elää
sen mukaan.
Kiitos ihanasta unesta, jonka syliin saan heittäytyä
vailla pelkoa sen väkivaltaisesta loppumisesta
herätyskellon pärinään.
Kiitos, että olet kattanut ympärilleni kesän
ehtymättömän juhlapöydän: peipposen livertelyn päivällä
ja satakielen kujertelun yöllä, tuoksuvat liljat ja hehkuvat
päivänkakkarat, tuulen lempeän hyväilyn,
auringon suloisen lämmön.
Kiitos uudesta elämästä, joka virtaa minunkin suoniini.
Anna-Mari Kaskinen
perjantaina, heinäkuuta 11, 2008
Ihan lällyä?
Olen viettänyt kaksi ihanaa vapaapäivää perheen ja ystävien hyvässä seurassa. Mikä voikaan olla parempi yhdistelmä kuin kesä, vapaapäivä, läheiset ihmiset ja hyvä syötävä. Olen nauttinut täysin siemauksin vapaasta enkä ole välittänyt siitä, että lasten huoneet ovat kuin pommituksen jäljiltä. Muun talon sain siivottua tehokkaasti aamutuimaan; vieraiden tulo saa ihmeellisesti vauhtia vanhan siivojankin niveliin.
Torstai-iltana saimme olla koko perheellä mukana ystäviemme luona pihaseuroissa. Vesan kanssa viihdyimme hyvin lasten laulattajina ja leikittäjinä aikuisten nauttiessa vähän rauhallisemmasta ohjelmasta. Meillä meno oli sopivan menevää ja spontaania. Aina kun osallistujien joukosta kuului arvio "Ihan lällyä!" piti ottaa vähän rankempaa musaa tai nopeampia liikkeitä. Ehdoton hitti oli Simojoen taattu menobiisi "Milloinkaan en käänny mä pois". Lasten leikittäminen oli myöskin hyvin jännittävää puuhaa ikähaitarin ollessa vajaasta kahdesta vuodesta lähemmäs kahtatoista vuotta. Ihmeen hyvin viestit kulkivat "Rikkinäisessä puhelimessa", jota minun lapsuudessani taidettiin kutsua juoruksi.
Huomenna Vesa jatkaa samaa linjaa jalaulattaa lastemme kanssa lapsia ja lapsenmieleisiä Järvenpään torilla klo 10.00 Make Perttilän vastatessa säestyspuolesta. Minä suuntaan puolestani töihin Helsinkiin vielä täksi viikonlopuksi. Ja sitten alkaa loma ja pitkä, kuuma kesä!
Torstai-iltana saimme olla koko perheellä mukana ystäviemme luona pihaseuroissa. Vesan kanssa viihdyimme hyvin lasten laulattajina ja leikittäjinä aikuisten nauttiessa vähän rauhallisemmasta ohjelmasta. Meillä meno oli sopivan menevää ja spontaania. Aina kun osallistujien joukosta kuului arvio "Ihan lällyä!" piti ottaa vähän rankempaa musaa tai nopeampia liikkeitä. Ehdoton hitti oli Simojoen taattu menobiisi "Milloinkaan en käänny mä pois". Lasten leikittäminen oli myöskin hyvin jännittävää puuhaa ikähaitarin ollessa vajaasta kahdesta vuodesta lähemmäs kahtatoista vuotta. Ihmeen hyvin viestit kulkivat "Rikkinäisessä puhelimessa", jota minun lapsuudessani taidettiin kutsua juoruksi.
Huomenna Vesa jatkaa samaa linjaa jalaulattaa lastemme kanssa lapsia ja lapsenmieleisiä Järvenpään torilla klo 10.00 Make Perttilän vastatessa säestyspuolesta. Minä suuntaan puolestani töihin Helsinkiin vielä täksi viikonlopuksi. Ja sitten alkaa loma ja pitkä, kuuma kesä!
tiistaina, heinäkuuta 08, 2008
Serkkupoikien lääkärileikit
Kuulin tänään lääkärileikeistä, joita 3-vuotiaat serkukset olivat asiantuntevasti leikkineet hienon lääkärilaukun innoittamana. Tutkimuksiin kuului mm. vedenpaisumuksen mittaaminen. Nooan Arkki oli hyvin hallussa näillä lääkäreillä!
Pinkki pyörä pummittu!
Eilen töistä tullessani koin ikävän yllätyksen: suloinen, pinkki kaunottareni oli varastettu keskellä kirkasta päivää. Olin vähän ihmeissäni ja tutkailin pyörätelineitä useampaankin kertaan. Olin luottanut siihen, että lukittu pyörä on hyvässä tallessa päiväsaikaan, kun se on talvella sentään säilynyt aseman pyörätelineessä useamman yönkin peräjälkeen. Mutta ei, joku oli kokenut tarvitsevansa minun pyörääni enemmän kuin minä. Minun ei auttanut muuta kuin kävellä kiltisti kotiin ja samalla tutkailla läheisiä ojia, josko pyörä olisi vaikka kipattu sinne.
Ihme kyllä en ollut vihainen tapahtuneesta; ehkä minulla ei ollut kovinkaan syvää suhdetta pinkkiin Helkamaani. Lapsuudessa oman pyörän menetys olisi ollut varmaan paljon suurempi isku. Olen kyllä rukoillut, että pyörävaras tulisi synnintuntoon ja palauttaisi pyörän asemalle. Realistinen mieheni kyllä arveli pyörän jo menneen myyntiin. Ehdotin myös hänelle, että asiasta voisi laittaa ilmoituksen lehteen. Menin vähän sanoissa sekaisin ja luonnostelin vetävän ilmoituksen:"Kirkkoherran rouvan vaimo varastettiin..." Kaikki perheenjäsenet olivat sitä mieltä, että ilmoitus varmasti ylittäisi uutiskynnyksen.
Lomaileva mieheni on tehnyt ystävällisesti puörän katoamisesta rikosilmoituksen ja etsinyt minulle jo uutta pyörää. Tällä kertaa en lankea mihinkään kaunottareen, vaan tavoitteena on hankkia ruma käyttöpyörä, joka palvelee minua huristellessani kodin ja aseman väliä. Aina välillä mietin myös sitä, pitäisikö minun hankkia Helsingin päähän toinen asemapyörä, vieläkin rumempi. Ehkä silloin ei tarvitsisi laukkoa joka päivä asemalle henki hieverissä ja hiki päässä. Kiire taitaa kyllä johtua enemmän elämänasenteestani kuin kulkuneuvosta. Pieni jännitys piristää mukavasti päivää!
Ihme kyllä en ollut vihainen tapahtuneesta; ehkä minulla ei ollut kovinkaan syvää suhdetta pinkkiin Helkamaani. Lapsuudessa oman pyörän menetys olisi ollut varmaan paljon suurempi isku. Olen kyllä rukoillut, että pyörävaras tulisi synnintuntoon ja palauttaisi pyörän asemalle. Realistinen mieheni kyllä arveli pyörän jo menneen myyntiin. Ehdotin myös hänelle, että asiasta voisi laittaa ilmoituksen lehteen. Menin vähän sanoissa sekaisin ja luonnostelin vetävän ilmoituksen:"Kirkkoherran rouvan vaimo varastettiin..." Kaikki perheenjäsenet olivat sitä mieltä, että ilmoitus varmasti ylittäisi uutiskynnyksen.
Lomaileva mieheni on tehnyt ystävällisesti puörän katoamisesta rikosilmoituksen ja etsinyt minulle jo uutta pyörää. Tällä kertaa en lankea mihinkään kaunottareen, vaan tavoitteena on hankkia ruma käyttöpyörä, joka palvelee minua huristellessani kodin ja aseman väliä. Aina välillä mietin myös sitä, pitäisikö minun hankkia Helsingin päähän toinen asemapyörä, vieläkin rumempi. Ehkä silloin ei tarvitsisi laukkoa joka päivä asemalle henki hieverissä ja hiki päässä. Kiire taitaa kyllä johtua enemmän elämänasenteestani kuin kulkuneuvosta. Pieni jännitys piristää mukavasti päivää!
perjantaina, heinäkuuta 04, 2008
Home sweet home
Olen saapunut tänään onnellisesti rippileiriltä kotiin. Helleaalto yllätti juuri sopivasti vapaan viikonlopun kynnyksellä. Vastaanotto oli muutenkin ihanan lämmin. Erään papinrouvan kanssa olemme todenneet joskus osuvasti, että rippileiri vuodessa pitää avioliiton kunnossa. Niinpä! Lapsetkin olivat tyytyväisiä äidin kotiinpaluusta, ja kotikin huokaisi tyytyväisenä kodinhengettären palatessa reissuiltaan.
Rippileirillä oleminen oli melkein kuin lomaa minulle. Pieni ryhmä, uskomattoman hyvät ruoat, säännöllinen hartauselämä, suhteellisen pitkät yöunet ja upeat maisemat olivat lepoa sekä sielulle, ruumiille että hengelle. Iloitsin erityisesti siitä, että rippikoululaiset miettivät tosissaan uskonasioita. Tuntui uskomattoman hienolta, että useammat leiriläiset alkoivat spontaanisti kertoa toisten kuullen, miten heidän uskonsa on vahvistunut leirin aikana. KIITOS HERRALLE!
Hienosta leiristä huolimatta olen todella kiitollinen siitä, että tämä oli vuoden ainoa rippikoulu minulle. Yksi leiri erossa perheestä riittää vallan mainiosti tässä elämäntilanteessa. Vapaan viikonlopun jälkeen on vielä viikko töitä ennen kuin pääsen kesälomalle. Täytyy sanoa, että olen tyytyväinen päätökseeni pitää palkatonta vapaata tänä kesänä. Kohta voimme laulaa koko perheellä Mikko Salmen sanoin:"Töihin jätin PC:n, nyt mä maalaan puuceen...". Täytyypä laittaa laulu soimaan kesän ensimmäisen oikean hellepäivän kunniaksi!
Rippileirillä oleminen oli melkein kuin lomaa minulle. Pieni ryhmä, uskomattoman hyvät ruoat, säännöllinen hartauselämä, suhteellisen pitkät yöunet ja upeat maisemat olivat lepoa sekä sielulle, ruumiille että hengelle. Iloitsin erityisesti siitä, että rippikoululaiset miettivät tosissaan uskonasioita. Tuntui uskomattoman hienolta, että useammat leiriläiset alkoivat spontaanisti kertoa toisten kuullen, miten heidän uskonsa on vahvistunut leirin aikana. KIITOS HERRALLE!
Hienosta leiristä huolimatta olen todella kiitollinen siitä, että tämä oli vuoden ainoa rippikoulu minulle. Yksi leiri erossa perheestä riittää vallan mainiosti tässä elämäntilanteessa. Vapaan viikonlopun jälkeen on vielä viikko töitä ennen kuin pääsen kesälomalle. Täytyy sanoa, että olen tyytyväinen päätökseeni pitää palkatonta vapaata tänä kesänä. Kohta voimme laulaa koko perheellä Mikko Salmen sanoin:"Töihin jätin PC:n, nyt mä maalaan puuceen...". Täytyypä laittaa laulu soimaan kesän ensimmäisen oikean hellepäivän kunniaksi!
torstaina, kesäkuuta 26, 2008
Ripari kutsuu!
Kaksi vuotta sitten lähdin kahdeksan vuoden tauon jälkeen rippileirille. Silloin ahdisti suunnattomasti. Olin innostunut rippikoulusta, mutta perheen jättäminen viikoksi oman onnensa nojaan tuntui vaikealta. Olin niiden kahdeksan vuoden aikana ollut ehkä yhteensä neljä-viisi päivää erossa koko perheestä, aina muulloin yöllä kainalossa oli ollut vähintään yksi perheenjäsen. Kaiken lisäksi Mikael oli silloin vasta puolitoistavuotias. Leiri meni kuitenkin hyvin, ja kotona pärjättiin ilman äitiä vielä paremmin.
Kaksi vuotta saa ihmeitä aikaan perheessä. Viimeisen vuoden aikana olen ollut erossa perheestä enemmän kuin koskaan aikaisemmin vähäisistä lomistani johtuen. Vesa ja lapset ovat suunnanneet sekä jouluna että hiihtolomalla Pelloon minun painaessa töitä. Sysmän mummolassakin he ovat käyneet monet reissut ilman äitiä. Niinpä huominen riparille lähtö ei tunnu minusta enää yhtään hankalalta. Ei ole tietystikään hauskaa olla erossa perheestä kahdeksaa päivää, mutta nyt se tuntuu jo paljon helpommalta. Kaiken lisäksi Vesa ja lapset ovat luvanneet tulla katsomaan äitiä leirikeskukseen.
Rippileirille lähteminen on aivan kuin seikkailun aloittamista. Viikon ajan opiskelemme, leikimme, laulamme, syömme, rukoilemme ja nauramme yhdessä. Tärkeimmät opit ja muistot eivät yleensä synny oppituntien hikisessä tunnelmassa, vaan kohtaamisissa ruokapöydässä, pelikentällä, saunanlauteilla ja hartaushetkissä. Riparilla on mielestäni tärkeintä se, että olen omana itsenäni nuorten parissa. Nautin eniten pienistä arkisista keskusteluhetkistä, joissa saan jollain tavalla välittää nuorille Jumalan rakkautta olemalla läsnä sekä osoittamalla aitoa kiinnostusta heitä ja heidän elämäänsä kohtaan. Aina silloin tällöin sellaisissa tilanteissa saa puhua myös uskoon liittyvistä asioista. Mielenkiintoista on se, että saan riparilla seurata tässä asiassa Mestarini jalanjälkiä. Luulen, että Jeesuksen opetuslapset oppivat eniten asioita uskosta ja elämästä seuraamalla Jeesusta tavallisen arjen keskellä. Siinä on minullekin viikoksi haastetta!
PS: Luultavasti en pääse leirillä nettiin, joten pidän pientä blogipaastoa. Tekee hyvää aina välillä! Kiitoksia tässä vaiheessa kaikille lukijoille: teidän käyntinne blogissani pitävät kirjoittamiseni käynnissä.
Kaksi vuotta saa ihmeitä aikaan perheessä. Viimeisen vuoden aikana olen ollut erossa perheestä enemmän kuin koskaan aikaisemmin vähäisistä lomistani johtuen. Vesa ja lapset ovat suunnanneet sekä jouluna että hiihtolomalla Pelloon minun painaessa töitä. Sysmän mummolassakin he ovat käyneet monet reissut ilman äitiä. Niinpä huominen riparille lähtö ei tunnu minusta enää yhtään hankalalta. Ei ole tietystikään hauskaa olla erossa perheestä kahdeksaa päivää, mutta nyt se tuntuu jo paljon helpommalta. Kaiken lisäksi Vesa ja lapset ovat luvanneet tulla katsomaan äitiä leirikeskukseen.
Rippileirille lähteminen on aivan kuin seikkailun aloittamista. Viikon ajan opiskelemme, leikimme, laulamme, syömme, rukoilemme ja nauramme yhdessä. Tärkeimmät opit ja muistot eivät yleensä synny oppituntien hikisessä tunnelmassa, vaan kohtaamisissa ruokapöydässä, pelikentällä, saunanlauteilla ja hartaushetkissä. Riparilla on mielestäni tärkeintä se, että olen omana itsenäni nuorten parissa. Nautin eniten pienistä arkisista keskusteluhetkistä, joissa saan jollain tavalla välittää nuorille Jumalan rakkautta olemalla läsnä sekä osoittamalla aitoa kiinnostusta heitä ja heidän elämäänsä kohtaan. Aina silloin tällöin sellaisissa tilanteissa saa puhua myös uskoon liittyvistä asioista. Mielenkiintoista on se, että saan riparilla seurata tässä asiassa Mestarini jalanjälkiä. Luulen, että Jeesuksen opetuslapset oppivat eniten asioita uskosta ja elämästä seuraamalla Jeesusta tavallisen arjen keskellä. Siinä on minullekin viikoksi haastetta!
PS: Luultavasti en pääse leirillä nettiin, joten pidän pientä blogipaastoa. Tekee hyvää aina välillä! Kiitoksia tässä vaiheessa kaikille lukijoille: teidän käyntinne blogissani pitävät kirjoittamiseni käynnissä.
keskiviikkona, kesäkuuta 25, 2008
Sisarusrakkautta
Tänä kesänä olen ollut yllättynyt siitä, miten tärkeitä lapsemme ovat toisilleen. Antton on ollut kesän oikein leiri- ja reissupoikana. Hän on kiertänyt jalkapallo- ja yleisurheilukoulut, käynytc seurakunnan leirillä sekä osallistunut lähetysjuhlille Ouluun. Mikael alkaa aina jo samana päivänä, kun isoveli on lähtenyt kyselemään, koska tämä tulee takaisin. Laurakin kaipailee kovasti isoaveljeään; elämähän on tosi tylsää ilman tasavertaista riitapukaria!
Isoveljen tunteet eivät ole olleet sen viileämpiä. Lähetysjuhlilta soittaessaan esikoisemme kertoi innoissaan hankkineensa pikkusisaruksille tuliaisia. Kotiin tullessa oli sitten vuorossa lahjojen jako. Voi sitä riemua, mikä loisti sekä antajan että saajien silmistä. Tuntui niin hienolta, että Antton oli halunnut pienestä rahamäärästään käyttää osan tuliaisten ostoon. Tuliaisten saaminen oli erityisen tärkeää Lauralle, jota harmitti suuresti reissun peruuntuminen. Lähetysjuhlista on tullut lapsillemme traditio; Anttonilla oli vuorossa jo neljännet peräkkäiset Lähetysjuhlat. Se on todella hienoa, koska kiersin itsekin lapsuuteni Lähetysjuhlia. Toivottavasti ensi vuonna Tampereelle pääsee taas suvun koko lapsikatras!
Isoveljen tunteet eivät ole olleet sen viileämpiä. Lähetysjuhlilta soittaessaan esikoisemme kertoi innoissaan hankkineensa pikkusisaruksille tuliaisia. Kotiin tullessa oli sitten vuorossa lahjojen jako. Voi sitä riemua, mikä loisti sekä antajan että saajien silmistä. Tuntui niin hienolta, että Antton oli halunnut pienestä rahamäärästään käyttää osan tuliaisten ostoon. Tuliaisten saaminen oli erityisen tärkeää Lauralle, jota harmitti suuresti reissun peruuntuminen. Lähetysjuhlista on tullut lapsillemme traditio; Anttonilla oli vuorossa jo neljännet peräkkäiset Lähetysjuhlat. Se on todella hienoa, koska kiersin itsekin lapsuuteni Lähetysjuhlia. Toivottavasti ensi vuonna Tampereelle pääsee taas suvun koko lapsikatras!
lauantaina, kesäkuuta 21, 2008
Jussia lasten ehdoilla
Juhannuksemme on sujunut oikein leppoisissa merkeissä. Olemme viettäneet keskikesän juhlaa oman perheen kanssa lasten ehdoilla. Arvoimme kauan aikaa sitä, mitä tekisimme juhannusaattona. Päädyimme Järvenpään seurakunnan juhannusjuhlaan Leiriniemeen, emmekä pettyneet. Se oli oikein täydellinen juhannuksen viettopaikka lapsiperheelle sateesta huolimatta. Lapset olivat innoissaan, kun paikalla oli tuttuja leikkikavereita päiväkodista. Lisäksi plussaa olivat tietysti upea kokko, maistuvat munkit ja karkit, lastenohjelma sekä rantakivillä taiteilu. Minä puolestani nautin suuresti yhteislaulusta, rennosta ilmapiiristä, hyvästä kahvista sekä mukavasta ohjelmasta.
Tänä aamuna kiiruhdimme juhannuspäivän jumikseen Paavalinkirkkoon. Maalaisina leikkasimme mukaan tuoksuvat juhannuskoivut kirkkoa koristamaan. Kirkossa oli väkeä vain kourallinen, mutta se ei haitannut menoa. Esitimme koko perheellä Toimivat kädet -laululeikin ja seurakuntakin oli laulussa hyvin mukana. Saarnassa puhuin Jumalan tekojen suuruudesta luonnossa, lapsen syntymässä sekä Johannes Kastajan elämässä. Sellainen perussaaarna uskollisille seurakuntalaisille, jotka jaksavat tulla kirkkoon juhannuspäivänä. Siksi oli mukava yllätys, että yksi seurakuntalaisista, jota en tuntenut, sanoi tulleensa kosketetuksi jumalanpalveluksessa. Se oli taas osoitus siitä, että asiat on suuremmissa käsissä; me työntekijät olemme vain Jumalan välikappaleita.
Työpäiväni jatkui sangen leppoisissa merkeissä Linnanmäellä, joka sijaitsee ihan lähellä työpaikkaani. Minulla ei ollut kyllä edes pantapaitaa päällä, joten sain keskittyä äidin virkaan. Lapset olivat lievästi sanottuna innoissaan Lintsistä. He juoksivat laitteesta toiseen pää kolmantena jalkana. Miksulle oli tosin kova paikka se, ettei hän päässyt moniinkaan kiinnostaviin laitteisiin. Välillä hän kulki suu mutrulla äidin käsipuolessa, kun isot sisarukset viilettivät jo seuraavaan paikkaan. Se tuntui erityisen katkeralta kalkilta sen vuoksi, ettei hän eilen myöskään saanut katsoa toisten kanssa Narnia-elokuvaa. Onneksi pienimies voi aina suunnitella suuria. "Kun mä tuun isoksi, mä katon Naaniaa ja ajan mopolla", totesi kolmevuotias autossa. Unelmat kantavat!
Tänä aamuna kiiruhdimme juhannuspäivän jumikseen Paavalinkirkkoon. Maalaisina leikkasimme mukaan tuoksuvat juhannuskoivut kirkkoa koristamaan. Kirkossa oli väkeä vain kourallinen, mutta se ei haitannut menoa. Esitimme koko perheellä Toimivat kädet -laululeikin ja seurakuntakin oli laulussa hyvin mukana. Saarnassa puhuin Jumalan tekojen suuruudesta luonnossa, lapsen syntymässä sekä Johannes Kastajan elämässä. Sellainen perussaaarna uskollisille seurakuntalaisille, jotka jaksavat tulla kirkkoon juhannuspäivänä. Siksi oli mukava yllätys, että yksi seurakuntalaisista, jota en tuntenut, sanoi tulleensa kosketetuksi jumalanpalveluksessa. Se oli taas osoitus siitä, että asiat on suuremmissa käsissä; me työntekijät olemme vain Jumalan välikappaleita.
Työpäiväni jatkui sangen leppoisissa merkeissä Linnanmäellä, joka sijaitsee ihan lähellä työpaikkaani. Minulla ei ollut kyllä edes pantapaitaa päällä, joten sain keskittyä äidin virkaan. Lapset olivat lievästi sanottuna innoissaan Lintsistä. He juoksivat laitteesta toiseen pää kolmantena jalkana. Miksulle oli tosin kova paikka se, ettei hän päässyt moniinkaan kiinnostaviin laitteisiin. Välillä hän kulki suu mutrulla äidin käsipuolessa, kun isot sisarukset viilettivät jo seuraavaan paikkaan. Se tuntui erityisen katkeralta kalkilta sen vuoksi, ettei hän eilen myöskään saanut katsoa toisten kanssa Narnia-elokuvaa. Onneksi pienimies voi aina suunnitella suuria. "Kun mä tuun isoksi, mä katon Naaniaa ja ajan mopolla", totesi kolmevuotias autossa. Unelmat kantavat!
maanantaina, kesäkuuta 16, 2008
Merten taa
Maailma on muuttunut koko ajan pienemmäksi ja pienemmäksi. Sen huomaa esimerkiksi siitä, että minun raapustelujani ovat lukeneet suomalaiset ainakin viidellä mantereella. Ystäväpiirissämme on myös meneillä monia matkasuunnitelmien tekoja. Sen vuoksi minua kosketti suuresti Anna-Mari Kaskisen lempipsalmiini liittämä teksti, joka oli päivätty 11.6. Kodin arkihetken Raamattuun. Jumala on lähellä meitä joka paikassa ja rukouksen silta yhdistää ystäviä eri puolilla maailmaa!
Vaikka nousisin lentoon aamuruskon siivin
tai muuttaisin merten taa,
sielläkin sinä minua ohjaat,
talutat väkevällä kädelläsi. Ps. 139:9-10
Vaikka oven takanani sulkisin,
vaikka miten kauas täällä kulkisin,
sinä minut näet, hyvä Jumala.
Kädelläsi ohjaat, olet suojana.
Vaikka suurten merten taakse lentäisin,
vaikka maailmojen ääriin saakka entäisin,
siellä minut näet, hyvä Jumala.
Kädelläsi ohjaat, olen turvassa.
A-M.Kaskinen
Vaikka nousisin lentoon aamuruskon siivin
tai muuttaisin merten taa,
sielläkin sinä minua ohjaat,
talutat väkevällä kädelläsi. Ps. 139:9-10
Vaikka oven takanani sulkisin,
vaikka miten kauas täällä kulkisin,
sinä minut näet, hyvä Jumala.
Kädelläsi ohjaat, olet suojana.
Vaikka suurten merten taakse lentäisin,
vaikka maailmojen ääriin saakka entäisin,
siellä minut näet, hyvä Jumala.
Kädelläsi ohjaat, olen turvassa.
A-M.Kaskinen
sunnuntaina, kesäkuuta 15, 2008
Ihanaa kesäelämää!
Olen nauttinut viime aikoina suunnattomasti kesästä, vaikka loman alkuun on vielä kuukausi eivätkä ilmatkaan ole olleet parhaat mahdolliset. Kesällä elämä on vain jotenkin niin paljon leppoisampaa. Tänä viikonloppuna tein tämän vuoden toimitusennätyksen, mutta siitä huolimatta minua ei väsytä yhtään. Ehkä se johtuu siitä, että ihmiset ovat kesällä toimituksissakin jotenkin niin iloisia ja mukavia.
Kesäelämässä on loistavaa myös se, että töistä tullessa ehtii vielä tehdä jotain kotonakin, kun yllä ei ole synkkä kaamos. Lasten harrastusrumban loppuminen puolestaan rauhoittaa mukavasti elämää. Lapset eivät myöskään pyöri kesäisin äidin ympärillä valittamassa tekemisen puutetta tai kinuamassa videoita, koska ulkona on koko ajan kavereita ja hauskaa tekemistä. Kujamme elämä on sangen erilaista talvisin ja kesäisin. Talvella voi mennä viikkokausia, ettei näe joitakin naapureita. Kesäisin kujamme on täynnä elämää, kun kaikki lapset kulkevat leikkimässä toistensa pihoilla ja aikuiset juttelevat leppoisasti kaduilla ja pihoilla.
Kesäisin on myös ihanaa tehdä retkiä ja liikkua ulkona. Tämän kesän kohokohta minulle on ollut perheemme retki Suomenlinnaan, jossa kävimme Vesan kanssa näyttämässä lapsille paikkoja, joissa tapasimme ensimmäistä kertaa. Kyllä olikin romanttista! Antton otti meistä oikein kuvankin Suomenlinnan kirkossa, jossa Vesa bongasi minut aikoinaan kuorosta. Lapsista parasta retkessä oli tietysti se, että kaikille ostettiin paikallisesta kaupasta karkkipussit. No, en kyllä voi väittää, että olisin itsekään lapsuudessani arvostanut kulttuurihistoriallisia paikkoja. Tärkeintä joka tapauksessa, että välillä ollaan reissussa koko perheellä. Se on jo juhlaa!
T'änä kesänä minuun on taas iskenyt juoksukärpänen. Olen tosi onnellinen siitä, että olen pystynyt käymään jo kolmella juoksulenkillä ilman. Luulin nimittäin pitkään, etten voi enää koskaan juosta vaelluksella kipeytyneen polven vuoksi. Jos juoksulenkkini jatkuvat yhtä menestyksekkäästi, voin olla syksyn tullessa jo aivan hyvässä kunnossa. Kyllä tämä kesäelämä on niin mukavaa!
Kesäelämässä on loistavaa myös se, että töistä tullessa ehtii vielä tehdä jotain kotonakin, kun yllä ei ole synkkä kaamos. Lasten harrastusrumban loppuminen puolestaan rauhoittaa mukavasti elämää. Lapset eivät myöskään pyöri kesäisin äidin ympärillä valittamassa tekemisen puutetta tai kinuamassa videoita, koska ulkona on koko ajan kavereita ja hauskaa tekemistä. Kujamme elämä on sangen erilaista talvisin ja kesäisin. Talvella voi mennä viikkokausia, ettei näe joitakin naapureita. Kesäisin kujamme on täynnä elämää, kun kaikki lapset kulkevat leikkimässä toistensa pihoilla ja aikuiset juttelevat leppoisasti kaduilla ja pihoilla.
Kesäisin on myös ihanaa tehdä retkiä ja liikkua ulkona. Tämän kesän kohokohta minulle on ollut perheemme retki Suomenlinnaan, jossa kävimme Vesan kanssa näyttämässä lapsille paikkoja, joissa tapasimme ensimmäistä kertaa. Kyllä olikin romanttista! Antton otti meistä oikein kuvankin Suomenlinnan kirkossa, jossa Vesa bongasi minut aikoinaan kuorosta. Lapsista parasta retkessä oli tietysti se, että kaikille ostettiin paikallisesta kaupasta karkkipussit. No, en kyllä voi väittää, että olisin itsekään lapsuudessani arvostanut kulttuurihistoriallisia paikkoja. Tärkeintä joka tapauksessa, että välillä ollaan reissussa koko perheellä. Se on jo juhlaa!
T'änä kesänä minuun on taas iskenyt juoksukärpänen. Olen tosi onnellinen siitä, että olen pystynyt käymään jo kolmella juoksulenkillä ilman. Luulin nimittäin pitkään, etten voi enää koskaan juosta vaelluksella kipeytyneen polven vuoksi. Jos juoksulenkkini jatkuvat yhtä menestyksekkäästi, voin olla syksyn tullessa jo aivan hyvässä kunnossa. Kyllä tämä kesäelämä on niin mukavaa!
lauantaina, kesäkuuta 14, 2008
Eläköön netti!
Viime aikoina olen miettinyt sitä, miten uskomattoman hieno keksintö internet on. Siitä on apua niin monessa asiassa. Enää ei tarvitse mennä matkatoimistoon hakemaan valtaisaa pinoa matkaesitteitä, vaan voi surffailla lasten nukkumaanmenon jälkeen nettisivuilla. Yhdellä hakusanalla googlessa selviää yleensä jo paljon asioita.
Netistä on hyötyä myös kaupunkisuunnistuksessa. Olen nykyään aina silloin tällöin pulassa, kun en tunne kunnolla Helsingin yleisten kulkuneuvojen reittejä. Mutta ei hätää! Joku viikko sitten löysin HKL:N sivuilta palvelun, joka etsii minulle reitit ja aikataulut valmiiksi. Minuutissa sain printattuna ohjeet siitä, miten pääsen Malmin hautausmaalta nopeiten Puotilan kappeliin. Kyllä olin onnellinen!
Googlesta on paljon apua myös vanhemmille, joiden lapset tekevät liian vaikeita kysymyksiä. Pohtiessamme Anttonin kanssa maailman ihmeellisyyksiä minun on tapana kehottaa häntä laittamaan hakusana googleen, jotta saa tarkempaa tietoa asiasta. Äidin vastaukset kun tahtovat olla vähän sinne päin. Kyllä on kätevää, ettei tarvitse enää aina mennä kirjastoon tutkimaan painavia ja monesti jo vanhentuneita tietosanakirjoja.
Netissä on hauska tutkia mitä erilaisimpia asioita. Odotellessani iltaisin väsyneenä ja/tai tylsistyneenä miestäni töidne parista iltateelle on yksi hauska harrastukseni kokeilla, mitä googlessa löytyy omalla nimelläni tai kavereiden nimillä. Nettihakujen perusteella olen huomannut, ettei nimeni ole kovin yksilöllinen. Se ei kyllä ollut minulle mikään yllätys. Riihimäellä asuessamme kuulin, että kaupungissa asui kaimojani peräti kolme. Pappisvihkimyksessänikin oli pettynyttä väkeä, kun jotkut olivat tulleet katsomaan julkkispappi Markku Koiviston vaimon vihkimystä. Ei minua silti harmita, etten aikoinaan ottanut kaksoisnimeä tai säilyttänyt tyttönimeäni. On mukavaa olla tällainen suomalainen tavis!
Netistä on hyötyä myös kaupunkisuunnistuksessa. Olen nykyään aina silloin tällöin pulassa, kun en tunne kunnolla Helsingin yleisten kulkuneuvojen reittejä. Mutta ei hätää! Joku viikko sitten löysin HKL:N sivuilta palvelun, joka etsii minulle reitit ja aikataulut valmiiksi. Minuutissa sain printattuna ohjeet siitä, miten pääsen Malmin hautausmaalta nopeiten Puotilan kappeliin. Kyllä olin onnellinen!
Googlesta on paljon apua myös vanhemmille, joiden lapset tekevät liian vaikeita kysymyksiä. Pohtiessamme Anttonin kanssa maailman ihmeellisyyksiä minun on tapana kehottaa häntä laittamaan hakusana googleen, jotta saa tarkempaa tietoa asiasta. Äidin vastaukset kun tahtovat olla vähän sinne päin. Kyllä on kätevää, ettei tarvitse enää aina mennä kirjastoon tutkimaan painavia ja monesti jo vanhentuneita tietosanakirjoja.
Netissä on hauska tutkia mitä erilaisimpia asioita. Odotellessani iltaisin väsyneenä ja/tai tylsistyneenä miestäni töidne parista iltateelle on yksi hauska harrastukseni kokeilla, mitä googlessa löytyy omalla nimelläni tai kavereiden nimillä. Nettihakujen perusteella olen huomannut, ettei nimeni ole kovin yksilöllinen. Se ei kyllä ollut minulle mikään yllätys. Riihimäellä asuessamme kuulin, että kaupungissa asui kaimojani peräti kolme. Pappisvihkimyksessänikin oli pettynyttä väkeä, kun jotkut olivat tulleet katsomaan julkkispappi Markku Koiviston vaimon vihkimystä. Ei minua silti harmita, etten aikoinaan ottanut kaksoisnimeä tai säilyttänyt tyttönimeäni. On mukavaa olla tällainen suomalainen tavis!
perjantaina, kesäkuuta 13, 2008
Päivän sana
"Hän parantaa ne, joiden mieli on murtunut,
hän sitoo hiedän haavansa." Ps. 147:3
Kiitos, että sinä näet
murheellisen sydämen.
Kiitos, että sinä autat
silloinkin, kun osaa en.
Kiitos, että sinä sidot
haavan aran, kipeän.
Taivaan Isä, sinä hoidat
meitä läpi elämän.
Anna-Mari Kaskinen
hän sitoo hiedän haavansa." Ps. 147:3
Kiitos, että sinä näet
murheellisen sydämen.
Kiitos, että sinä autat
silloinkin, kun osaa en.
Kiitos, että sinä sidot
haavan aran, kipeän.
Taivaan Isä, sinä hoidat
meitä läpi elämän.
Anna-Mari Kaskinen
maanantaina, kesäkuuta 09, 2008
Rasittavan hyvä muisti
Isälläni on aivan ilmiömäinen muisti. Hän tietää kaikkien pellolaisten asiat hyvin tarkasti. Hän hätkähdyttää pellolaisia kerta toisensa jälkeen kertomalla, minä päivänä tämä on kastettu, vihitty tai milloin jonkin läheisen hautaus on toimitettu. Hän osaa kertoa myös muita yksityiskohtia, esimerkiksi sen, millainen oli päivän sää.
Valitettavasti en ole perinyt isäni muistia. Minun on vaikea muistaa edes edellisellä viikolla kastamieni lasten nimiä, päivämääristä puhumattakaan. Sen sijaan minulle jää hyvin mieleen hyvin tapaamani ihmiset kasvoilta; muistan myös yleensä hyvin asioita, joista olemme keskustelleet. Nimien unohtelua selittelen sillä, että yhdessä kasteessakin on niin monta eri nimeä. Vanhempien nimet, kummien nimet, lapsen etunimet ja sukunimi. Jos toimisin pappina Pellossa (onneksi EN!), muistaisin varmaan nimet paremmin. Pienellä paikkakunnalla ihmiset liittyvät toisiinsa eri tavoin sukujen sekä lasten koulujen ja harrastusten kautta. Suuressa kaupungissa ihmiset tulevat ja menevät enkä tiedä, tulenko tapaamaan tätä kummia tai vieraalla paikkakunnalla tai toisessa maassa asuvaa surevaa omaista enää koskaan.
Selitykseni ovat sangen huonoja. Perheessämme on nimittäin yksi henkilö, joka on perinyt isäni muistin. Saamme olla nykyään Vesan kanssa tosi tarkkoina siitä, mitä puhumme kotona. Lauralla on ilmeisesti korvia joka puolella taloamme sekä ilmiömäinen muisti. Hän esimerkiksi muistaa vieläkin melkein kaikkien viimevuotisten rippikoululaisteni ja isosteni nimet, koska heidän kuvansa kaunistivat pitkään jääkaappimme ovea. Hän tietää päiväkodien tätien elämästä enemmän kuin tädit itse, ainakin hän on udellut kaiken. Anttonin koulukavereiden asiat ovat myöskin tulevalla ekaluokkalaisella hyvin hanskassa. Muistissa on niin kolme vuotta sittten esitettyjen nukketeattereiden repliikit kuin 2-vuotiaana koetut vääryydet. Hyvä muisti on varmasti Lauralle suureksi avuksi ja iloksi elämässä. Näin äidin näkökulmasta noin hyvä muisti on vähän armoton. Äiti saa pyytää anteeksi vielä monta kertaa...
Valitettavasti en ole perinyt isäni muistia. Minun on vaikea muistaa edes edellisellä viikolla kastamieni lasten nimiä, päivämääristä puhumattakaan. Sen sijaan minulle jää hyvin mieleen hyvin tapaamani ihmiset kasvoilta; muistan myös yleensä hyvin asioita, joista olemme keskustelleet. Nimien unohtelua selittelen sillä, että yhdessä kasteessakin on niin monta eri nimeä. Vanhempien nimet, kummien nimet, lapsen etunimet ja sukunimi. Jos toimisin pappina Pellossa (onneksi EN!), muistaisin varmaan nimet paremmin. Pienellä paikkakunnalla ihmiset liittyvät toisiinsa eri tavoin sukujen sekä lasten koulujen ja harrastusten kautta. Suuressa kaupungissa ihmiset tulevat ja menevät enkä tiedä, tulenko tapaamaan tätä kummia tai vieraalla paikkakunnalla tai toisessa maassa asuvaa surevaa omaista enää koskaan.
Selitykseni ovat sangen huonoja. Perheessämme on nimittäin yksi henkilö, joka on perinyt isäni muistin. Saamme olla nykyään Vesan kanssa tosi tarkkoina siitä, mitä puhumme kotona. Lauralla on ilmeisesti korvia joka puolella taloamme sekä ilmiömäinen muisti. Hän esimerkiksi muistaa vieläkin melkein kaikkien viimevuotisten rippikoululaisteni ja isosteni nimet, koska heidän kuvansa kaunistivat pitkään jääkaappimme ovea. Hän tietää päiväkodien tätien elämästä enemmän kuin tädit itse, ainakin hän on udellut kaiken. Anttonin koulukavereiden asiat ovat myöskin tulevalla ekaluokkalaisella hyvin hanskassa. Muistissa on niin kolme vuotta sittten esitettyjen nukketeattereiden repliikit kuin 2-vuotiaana koetut vääryydet. Hyvä muisti on varmasti Lauralle suureksi avuksi ja iloksi elämässä. Näin äidin näkökulmasta noin hyvä muisti on vähän armoton. Äiti saa pyytää anteeksi vielä monta kertaa...
sunnuntaina, kesäkuuta 08, 2008
Tunnelmallinen puistokirkko
Olen suvusta, jossa historiaa on arvostettu suuresti. Isäni ja hänen veljensä osaavat kotiseutunsa ja sukujensa historian valehtelematta etu- ja takaperin. Tätini taas teki suurtyön kirjoittaessaan puhuttelevan muistelma- ja historiateoksen äidistään eli mummostani. Minä en ole vielä saanut historiaherätystä, mutta aina välillä on mukava tuntea historian havinaa. Tänään sain kokea sitä puistokirkossa, jota vietimme Helsingin ensimmäisen kirkon paikalla. Aikaa ensimmäisen jumalanpalveluksen ja tämänpäiväisen välillä oli montasataa vuotta, muistaakseni 451 vuotta.
Puistokirkkomme oli tunnelmallinen ja mukava. Vahtimestarimme olivat luoneet kauniit puitteet ihanan luonnon keskelle. Väkeä oli paikalla mukava määrä, varmaan vähän enemmän kuin tavallisina kesäpyhinä kirkossamme. Ilma oli aurinkoinen, lämmin ja tuuli sopivasti. Oli aika metka tunne toimia liturgina, kun välillä laulua tai puhetta aloitellessani huomasin tuulen tuivertaneen puunlehden suuhuni. No, ei se mitään haitannut. Jakaessani ehtoollista dippaamalla huomasin yhtäkkiä, että leivän päällä oli vihreä ötökkä. Eipä auttanut muuta kuin laittaa leipä sivuun ja ottaa uusi tilalle.
Luulen, että puistokirkkomme oli lähempänä alkuperäistä jumalanpalveluksen ideaa kuin tavalliset jumalanpalveluksemme. Tunnelma oli rento, kun ihmiset istuskelivat istuinalustoillaan nurmikolla tai mukanaan tuomilla tuoleilla. Jumalan läsnäolo tuntui jotenkin luonnolliselta kauniin luonnon keskellä. Hyvältä tuntui myös se, että paikalla oli kuoron lisäksi muita maallikkoavustajia.
Jumalanpalvelus oli mukavan spontaani. Kun saarnan jälkeen laulatin Tuhlaajapoika-saarnaani sopivan laululeikin ilman etukäteissuunnittelua, ei mainio urkurimme ollut moksiskaan. Hän antoi minulle sopivan alkuäänen ja alkoi komppaamaan mukana. Aikuis- ja vanhusvoittoinen seurakuntakaan ei katsonut karsaasti laululeikkiäni, vaan lauloi ja leikki innokkaasti mukana.
Lapsenmieltä vaati myös saarnani, jonka esitin nukkeversiona. Erityisenä rukousvastauksena pidin eilen illalla tuhlaajapojan bilevaatteiden etsimistä. Löysin Anttonin unkarilaisen Czaba-nuken päältä ylisöpön aasi-kauluspaidan, jonka pikkuveljeni on aikoinaan saanut Amerikasta kummiltaan. Siitä tuli mieleeni Havaiji-paidat, ja sen vuoksi se sopi niin mainiosti tuhlaajapojan bailauspaidaksi. Ei siitä varmaan seurakuntalaisille kummempaa iloa ollut, mutta sen löytäminen toi minun päivääni riemua ja löytämisen iloa.
"Kiitos, Pyhä Henki Luoja!
Kiitos päivänliljoista,
kiitos päivän kestävistä kukista.
Kiitos, että olet luonut meidät
hetken lapsiksi.
Kiitos tuoksuista, joita emme voi tallettaa,
mutta joissa olet kokonaan läsnä.
Kiitos, että sinun ikuisuutesi on hetken
haihtuvassa tuoksussa."
Puistokirkkomme oli tunnelmallinen ja mukava. Vahtimestarimme olivat luoneet kauniit puitteet ihanan luonnon keskelle. Väkeä oli paikalla mukava määrä, varmaan vähän enemmän kuin tavallisina kesäpyhinä kirkossamme. Ilma oli aurinkoinen, lämmin ja tuuli sopivasti. Oli aika metka tunne toimia liturgina, kun välillä laulua tai puhetta aloitellessani huomasin tuulen tuivertaneen puunlehden suuhuni. No, ei se mitään haitannut. Jakaessani ehtoollista dippaamalla huomasin yhtäkkiä, että leivän päällä oli vihreä ötökkä. Eipä auttanut muuta kuin laittaa leipä sivuun ja ottaa uusi tilalle.
Luulen, että puistokirkkomme oli lähempänä alkuperäistä jumalanpalveluksen ideaa kuin tavalliset jumalanpalveluksemme. Tunnelma oli rento, kun ihmiset istuskelivat istuinalustoillaan nurmikolla tai mukanaan tuomilla tuoleilla. Jumalan läsnäolo tuntui jotenkin luonnolliselta kauniin luonnon keskellä. Hyvältä tuntui myös se, että paikalla oli kuoron lisäksi muita maallikkoavustajia.
Jumalanpalvelus oli mukavan spontaani. Kun saarnan jälkeen laulatin Tuhlaajapoika-saarnaani sopivan laululeikin ilman etukäteissuunnittelua, ei mainio urkurimme ollut moksiskaan. Hän antoi minulle sopivan alkuäänen ja alkoi komppaamaan mukana. Aikuis- ja vanhusvoittoinen seurakuntakaan ei katsonut karsaasti laululeikkiäni, vaan lauloi ja leikki innokkaasti mukana.
Lapsenmieltä vaati myös saarnani, jonka esitin nukkeversiona. Erityisenä rukousvastauksena pidin eilen illalla tuhlaajapojan bilevaatteiden etsimistä. Löysin Anttonin unkarilaisen Czaba-nuken päältä ylisöpön aasi-kauluspaidan, jonka pikkuveljeni on aikoinaan saanut Amerikasta kummiltaan. Siitä tuli mieleeni Havaiji-paidat, ja sen vuoksi se sopi niin mainiosti tuhlaajapojan bailauspaidaksi. Ei siitä varmaan seurakuntalaisille kummempaa iloa ollut, mutta sen löytäminen toi minun päivääni riemua ja löytämisen iloa.
"Kiitos, Pyhä Henki Luoja!
Kiitos päivänliljoista,
kiitos päivän kestävistä kukista.
Kiitos, että olet luonut meidät
hetken lapsiksi.
Kiitos tuoksuista, joita emme voi tallettaa,
mutta joissa olet kokonaan läsnä.
Kiitos, että sinun ikuisuutesi on hetken
haihtuvassa tuoksussa."
torstaina, kesäkuuta 05, 2008
Päivän sana
"Onnellinen se, joka pelkää Herraa,
se, joka vaeltaa hänen teitään." Ps. 128:1
Herra, sinun poluillasi
onni kaikkein suurin on.
Sinulla on viisautta,
voima suuri, pohjaton.
Herra, sinun poluillasi
tahdon aina vaeltaa.
Anna hyvän enkelisi
kulkuani johdattaa.
Anna-Mari Kaskinen, joka on valittu vasta Kotimaa-lehden kyselyssä Suomen kirkon merkittävimpien älykköjen joukkoon. Oiva valinta!
se, joka vaeltaa hänen teitään." Ps. 128:1
Herra, sinun poluillasi
onni kaikkein suurin on.
Sinulla on viisautta,
voima suuri, pohjaton.
Herra, sinun poluillasi
tahdon aina vaeltaa.
Anna hyvän enkelisi
kulkuani johdattaa.
Anna-Mari Kaskinen, joka on valittu vasta Kotimaa-lehden kyselyssä Suomen kirkon merkittävimpien älykköjen joukkoon. Oiva valinta!
tiistaina, kesäkuuta 03, 2008
Melkein viherpeukalo
En ole ikinä ollut mikään kukkien ystävä. Yksi ensimmäisistä asioista, mitä sisareni kertoi minusta tulevalle puutarhurimiehelleen oli se, kuinka onneton kukkien hoitaja olen. En ole myöskään ikinä voinut ymmärtää ihmisiä, jotka hullaantuvat mullan mylläämisestä ja muusta puutarhanhoidosta. Nuoruudessa tein ulkotöitä juuri sen verran kuin oli pakko. Kitkimme sisareni kanssa pensasaitaa markan metrihintaan. Aivan liian monta metriä sitä pensasaitaa olikin. Minä kun odottelin pääseväni mieliharrastukseni pariin lukemaan kirjoja.
Vielä neljä vuotta sitten ahdistuin suuresti katsellessani upeaa omakotitonttia, johon ystäväperheemme toivoi meidän rakentavan talon. Omakotitalon rakentaminen ja pihan hoitaminen tuntuivat minusta suurelta painajaiselta. Niiden sijasta haaveilin helposta kerrostaloelämästä. Suunnittelin, miten voisin lukea kirjoja auringonpaisteessa parvekkeella tai puistonpenkillä vahtiessani samalla lasten leikkejä.
Tämä kesä on ensimmäinen, jonka vietämme kokonaan omakotitalon omistajina. Vesa on ollut keväästä lähtien aivan innoissaan puutarhanhoidosta. Hän on viljellyt ja varjellut antaumuksella pihaamme. Hän on vain harmitellut sitä, että työt rajoittavat mukavaa harrastusta. Minä olen pääasiassa pysynyt sisähommissa, koska niitäkin on riittänyt ihan kotitarpeiksi.
Viime viikonloppuna olin kuitenkin vapaapäivillä ja aloin kauniin sään kunniaksi Vesalle avuksi pihatöihin. Oli ihanaa, kun ei tarvinnut itse suunnitella mitään. Sain olla pikkuapulainen, joka otti tehtäviä vastaan puutarhurilta. Pensasaidan kitkeminen ja kuorikkeen lapioiminen ihanassa auringonpaisteessa olivat juuri sopivan aivottomia ja virkistäviä työtehtäviä minulle . Lapsetkin menivät hyvin siinä sivussa välillä "auttaen" kuorikkeen levittämisessä ja rikkaruohojen kitkemisessä. Ja meillä oli oikeasti tosi mukavaa, kun laitoimme yhdessä kukat laatikoihin. Olimme kuin parhaatkin viherpeukalot. Eipä olisi minustakaan uskonut!
Vielä neljä vuotta sitten ahdistuin suuresti katsellessani upeaa omakotitonttia, johon ystäväperheemme toivoi meidän rakentavan talon. Omakotitalon rakentaminen ja pihan hoitaminen tuntuivat minusta suurelta painajaiselta. Niiden sijasta haaveilin helposta kerrostaloelämästä. Suunnittelin, miten voisin lukea kirjoja auringonpaisteessa parvekkeella tai puistonpenkillä vahtiessani samalla lasten leikkejä.
Tämä kesä on ensimmäinen, jonka vietämme kokonaan omakotitalon omistajina. Vesa on ollut keväästä lähtien aivan innoissaan puutarhanhoidosta. Hän on viljellyt ja varjellut antaumuksella pihaamme. Hän on vain harmitellut sitä, että työt rajoittavat mukavaa harrastusta. Minä olen pääasiassa pysynyt sisähommissa, koska niitäkin on riittänyt ihan kotitarpeiksi.
Viime viikonloppuna olin kuitenkin vapaapäivillä ja aloin kauniin sään kunniaksi Vesalle avuksi pihatöihin. Oli ihanaa, kun ei tarvinnut itse suunnitella mitään. Sain olla pikkuapulainen, joka otti tehtäviä vastaan puutarhurilta. Pensasaidan kitkeminen ja kuorikkeen lapioiminen ihanassa auringonpaisteessa olivat juuri sopivan aivottomia ja virkistäviä työtehtäviä minulle . Lapsetkin menivät hyvin siinä sivussa välillä "auttaen" kuorikkeen levittämisessä ja rikkaruohojen kitkemisessä. Ja meillä oli oikeasti tosi mukavaa, kun laitoimme yhdessä kukat laatikoihin. Olimme kuin parhaatkin viherpeukalot. Eipä olisi minustakaan uskonut!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
