Tulkaa lasten kaltaisiksi!

Pohjalainen uutisoi eilen näyttävästi vauvakirkosta, jota vietimme sunnuntaina Vaasan kirkossa. Olimme lähettäneet henkilökohtaiset kutsut n. 450 vauvalle, joista paikalla oli ehkä 60. Nykyajan vauvatkin kun tahtovat olla niin kiireisiä. Joka tapauksessa näytti hienolta, kun vauvat vanhempineen ja sisaruksineen täyttivät pitkän käytävän kastekynttilöiden sytyttämisen ja siunauksen ajaksi. Artikkelissa haastatellut vanhemmat vaikuttivat hyvin tyytyväisiltä vauvakirkkoon, jota toimittaja kuvasi mieleenpainuvaksi, lyhyeksi ja lasten ehdoilla toimitetuksi. Kirkkohetki oli jutun mukaan herkistänyt monen vanhemman mielen, ja sitä oli pidetty kauniina.

Kotona vauvakirkosta saamani palaute oli hieman toisenlaista. Kysyin Lauralta, oliko vauvakirkko hyvä. "Ei!" kuului kriittisen neidin vastaus. "Oliko siinä mitään hyvää?" jatkoin kerjäten positiivisia kommentteja. "No se yksi juttu", jatkoi kriitikkoni. ´"Ai se näytelmä, vai?" kyselin. "Joo se. Mutta miksi niiden näyttelijöiden asujen alta näkyi vaatteet? Jaanalla näkyi hiha. Eikä Monika näyttänyt yhtään mieheltä!" kuuluivat asiantuntevat kommentit.

Perheessämme on siis kasvamassa varteenotettava kriitikko esimerkiksi Hesarin kulttuuriosastolle. Anttoniltakin olen saanut aika usein murskakrittiikiä erilaisten muiden mielestä aivan hyvien juttujen jälkeen. Vesalle valittelin sitä, että joudun elämään kolmen kriitikon kanssa. "Se on sulle aivan oikein!" totesi aviopuolisoni. Niinpä, psykologisten testien mukaan minun pitäisi kehittyä kriittisempään ja analysoivampaan suuntaan, joten perheenjäsenet ajattelevat vain minun parastani.

Oikeasti minusta on vain mukava saada "pikkukriitikoilta" negatiivisiakin kommetteja ja vinkkejä. Jos juttu kelpaa heille, uppoaa se varmasti muihinkin samanikäisiin. Yksi elämäni positiivisimmista palautteista oli Anttonin toivomus siitä, että tulisin heidän kouluun pitämään aamunavauksia. Tänä keväänä saankin Keskuskoulun aamunavauksista rehellistä palautetta ainakin yhdeltä ekaluokkalaiselta!

Eilisessä artikkelissa toimittaja oli välillä muunnellut sanomisiani vähän liikaa: "Koivisto kutsuu siunausta parhaaksi , mitä lapselle voi antaa.
-Siunauksen kautta liitytään seurakunnan jäseneksi."
Toivottavasti kukaan ei tee minusta kantelua tuomiokapituliin lehtijutun perusteella! En ollut kuitenkaan kovin huonossa seurassa, koska Jeesuksen sanatkin oli muokattu vähän uuteen uskoon, puhuteltiinhan häntä uudeksi vapahtajaksi. "Kastekynttilä muistuttaa Jeesuksen lupauksesta: se, joka seuraa häntä, ei voi eksyä." Toimittajan versio sopisi hyvin johonkin nykyaikaiseen pokkarinmuotoiseen raamatunväännökseen.

Laura luki illalla Mikaelille jotain kirjaa. Harmikseen hän ei vielä osaa oikeasti lukea. Se ei kuitenkaan estä viihdyttämästä pikkuveljeä kirjoilla. En tiedä, mikä kirja oli tällä kertaa kyseessä, mutta sanoma oli hyvin selvä. Laura luki Mikaelille: Raamatussa sanotaan:"Minä olen Herrasi. Älä pelkää yhtään mitään!"
Elina

Globalisoitunut seurakunta

Pidin tammikuussa messua Vaasan kirkossa, jonne messun aikana huomasin tulevan pienen turistijoukkion. Miehet istuivat penkkiin ja osallistuivat messun loppuosaan. Messun loputtua tämä Lähi-idän suunnalta kotoisin oleva joukko miehiä tuli luokseni. He osoittautuivat työ-/koulutusmatkalla oleviksi iranlaisiksi. Miehet kertoivat olevansa kiinnostuneita kristinuskosta, vaikka olivatkin muslimeja. Alttarilla otettiin sitten kuvia eri kokoonpanoissa Vaasan kirkon hienot alttaritaulut taustalla.

Tammikuun lopulla pidin jälleen esirippikoululeiriä parille kuudennelle luokalle. Tällä kertaa mukana oli ennätysmäärä maahanmuuttajia: kirgiisi, albaani ja kurdeja Turkista, Iranista ja Irakista. Uskonnolliselta taustaltaan he taisivat olla muslimeja, mutta olivat saaneet luvan kotoaan osallistua tälle leirille. He tuntuivat viihtyvän hyvin joukossa ja varmasti tämä leiri oli osaltaan integroimassa heitä muuhun joukkoon. Sen verran maahanmuuttajien mukanaolo on vaikuttanut näihin leireihin, että ruokalistalta on jätetty pois sianliha.

Vaasassa on suhteessa paljon maahanmuuttajia, jonka näkee hyvin koulumaailmassa. 4% (yli 2200) vaasalaisista puhuu muuta kuin suomea tai ruotsia äidinkielenään. Iranilaiset ovat suurin ryhmä maahanmuuttajista ruotsalaisten, venäläisten ja sudanilaisten ollessa seuraavaksi suurimmat ryhmät. Järvenpäässäkin on kuulemma jo satoja maahanmuuttajia, mutta vielä ollaan kaukana Vaasan tilanteesta.

Tammikuun lopulla pidimme myös yhden nuortenleirin. Tälle leirille saimme edellisvuoden tapaan norjalaisia vieraita pikkubussillisen. He olivat jälleen kiertämässä Vaasaa eri tilanteissa aktion merkeissä. Sujuvasti vedimme yhden iltapäivän leirillämme in english. Omalta osaltani kielenä oli lähinnä svengelska. Viime vuonna leiri oli vähän haasteellisempi kielen puolesta kun norjalaiset olivat mukana koko leirin ajan. Silloin iltaohjelmatkin vedettiin englanniksi. Oli tosi hauska nähdä tuttujen sketsien esitystä englanniksi.

Seurakuntatyössä näkyy siis jo selvät globalisaation merkit! Vuosi sitten pääsin pitämään kerran kuussa olevan kansainvälisen messun. Osallistujia oli muutama kymmenen melkein joka mantereelta. Olin treenannut englannin ääntämistä tätä varten nuortenillassa sitä hyvin osaavien kanssa. Osa heistä tulikin sitten paikalle kuuntelemaan miten käytännössä suoriudun tuosta messusta in english. Osa muistelee vieläkin tuota vaikuttavaa kokemusta :-)Tuossa messussa ei muita paineita tarvinnut ottaa englannin ääntämisestä. Messun osallistujista kun kenellekään englanti ei ole äidinkieli.

Tutkimuksissa on kerrottu kristinuskon painopisteen valuneen etelän suuntaan. (mm. Philip Jenkins: The next Christianity) Keskiarvokristitty onkin jo nykyään nuori ja värillinen eteläisen pallonpuoliskon asukas. Keskiarvokristillisyys on myös hieman erilaista kuin mihin olemme tottuneet. Oman sukupolvemme aikana näemme varmasti lähetystyötä toiseen suuntaan kuin mihin olemme tottuneet.
Vesa

Murinaa, hiekkaa ja joulujuhlien parhaimmistoa

Myönnän sen, olen toivoton jäämään suustani kiinni. Kastekahvit, syntymäpäiväjuhlat ja muut herkulliset keskustelutilaisuudet venähtävät helposti pitkiksi. Niinpä Vesa on kysynyt pitkäksi venähtäneen kasteen jälkeen, eikö lapsi millään mahtunut paljuun. "Hauskaa teologihuumoria", naurahti äiti, jolle kerroin asiasta hänen kysellessään, onko suvun perintömalja tarpeeksi suuri.

Teologihuumoria kyllä riittää; kirkollisia vitsikirjojakin on koottu jo useampia. Itse nauran yleensä vitsejäkin enemmän hauskoille jutuille, toilauksille ja erilaisille sattumuksille. Minulle on harvinaisen helppo kertoa hauskoja juttuja, koska nauran yleensä jo puolivälissä aivan hervottomana. Sen sijaan olen aivan surkea juttujen kertoja. Yleensä kertomani jutut ovat mielestäni niin hauskoja, että nauran itse niin paljon, ettei kukaan saa juonesta mitään selvää. Ja sitten vain hymyillään vaivautuneena....Onneksi voin nyt kotisivuilla kirjoitella hauskimpia juttuja kutkuttamaan teidän nauruhermojanne!

Eräs nimeltä mainitsematon Pellossa työskennellyt pappi oli antanut eräälle haudattavalle hurjan lupauksen. Siunaussanoissaan hän totesi: maasta sinä olet tullut, maaksi sinun pitää jälleen tulla, Jeesus Kristus on herättävä sinut kolmantena päivänä. Ilmeisesti hautausmaalla ei kuitenkaan näkynyt epämääräistä liikettä kahden yön päästä! Tämä juttu on hyvin vaarallinen papeille. Kuultuani sen olen meinannut monta kertaa seota siunaussanoissa, enkä ole ainoa.

Eräs suomenruotsalainen pappi piti kirkossa opetusta hautajaisista suomenkielisille ala-astelaisille. Kertoessaan hautajaisten kulusta hän sanoi yhdessä vaiheessa: "Ja sitten pappi menee arkkuun!" Oppilaisiin selostus meni täydestä, mutta opettajat tunnista kiittäessään antoivat vinkkiä tulevien esittelyjen varalle! Ja virheistähän oppii tunnetusti kaikkein parhaiten.

Eräässä toisessa kirkossa pappi sekoili ehtoollissanoissa. Jeesus taisi olla sillä kertaa papin mielestä vähän huonolla tuulella, sillä asettaessaan ehtoollista pappi sanoi: "Jeesus otti leivän, siunasi ja murisi ja antoi sen opetuslapsilleen..." Ruotsissa taas eräs suomalaispappi päätti lopettaa seremoniat kerralla. Ehtoollisen kutsusanoja "Kaikki on valmiina!" lausuessaan hän sanoi vahingossa: "Kaikki on peruutettu!"

Voin vain arvailla, kuinka meheviä juttuja minunkin ruotsinkielisestä työurastani saisi tai on saatu. Harmi vain, että ihmiset kertovat mokista ja virheistä vain harvoin asianomaiselle itselleen. Vesan edemennyt työkaveri, Inger, oli poikkeus. Hän huomautti Vesalle, kun tämä puhuessaan kielen taivutuksesta käyttikin vahingossa seksuaalisia taipumuksia tarkoittavaa sanaa. Toinen tuttu pappi taas Ruotsin aikoinaan puhui kiirastorstain saarnassaan Jeesuksen intohimoista (lidelser), vaikka alkupeäinen teema olikin Jeesuksen kärsimys (lidande).

Viikonloppuna kuulin taas toimituksissa uusia juttuja papista, joka parhaina päivinään tiesi arvonsa. Tällä vanhaksi ja sairaaksi tulleella papilla oli jäänyt niin sanotusti levy päälle. Kerran naapurisängyn potilaalle tuli vieraaksi kaksi lastenlasta, aikuisuuden kynnyksellä olevat kaksospojat. Poikien kävellessä vieretysten ovelta kohti isoisänsä sänkyä eläkeläispappi alkoi pitää heille herttaisella äänensävyllä hääseremoniaa: "Tämä on nyt teille merkittävä päivä..." Oli siinä murrosikäisillä pojilla ihmettelemistä!

Itse taas repeilin aivan sumeilematta viime kesänä rippileirillä leikkiessämme kastejuhlaa. Olimme valinneet lapselle vanhemmat, kummit, isovanhemmat ja sisarukset. Juhlajärjestelyt olivat kaikin puolin mallikkaat. Kastettavan vanhempien tehtäväksi tuli tietysti hankkia juhlakalu. En voinut olla nauramatta pitäessäni suosikkikastepuhettani teemasta "Minä olen ihme" vihreälle kilpikonnapehmolelulle. Ja monesti puhutaan vielä siitä, miten papin on hyvä toimittaa mahdolliset kasteet tai häät riparilla, ettei se vaan mene leikiksi. NOLOA!

Vielä nolompaa minulle sattui muutama vuosi. Oli kuuma kesäinen päivä ja minulla oli ollut töitä aamusta iltaan. Seitsemältä oli sovittu pidettäväksi vihkiharjoitukset. Jostain syystä ovet eivät olleet kuitenkaan auki eikä vahtimestaria näkynyt missään. En muista tarkasti, miten pääsimme lopulta sisälle, mutta reitti oli jotenkin outo. Hääpari oli nuori ja herttainen, ja paikalla oli muita asiaankuuluvia ihmisiä. Yhtäkkiä kesken harjoitusten minua alkoi naurattaa aivan kamalasti, aivan ilman syytä. Mitä enemmän yritin pidätellä naurua, sitä enemmän nauroin. Sulhanen otti vähän itseensä ja kysyi, onko hänen naamataulussaan jotain vikaa. "Ei, ei", vastasin ja yritin taas pidätellä naurua.

Harjoitusten jälkeen kävimme vihkikeskustelua sakatissa. Olin jo rauhoittunut, ja keskustelu sujui hyvin ja leppoisasti. Vakuuttelin kovasti, että ei minulle ole koskaan ennen käynyt näin harjoituksissa, häistä puhumattakaan. Tulevat häät olivat kaksikieliset ja yritimme löytää sopivaa kaksikielistä virttä. Ehdotin jotain virttä, mutta sanoinkin vahingossa seuraavan virren. "Se on kyllä hautajaisvirsi", totesi morsian. "Ja tämäkin vielä"; ajattelin mielessäni. Rukoilin koko viikon todella paljon häiden puolesta, ja kaikki meni hyvin. Mutta kyllä hävetti. Morsiamen kaveri kirjoitti muutama viikko häiden jälkeen minusta lehtiartikkelin, jossa kuvasi minua hyvin iloiseksi. :)

Paikoitellen liiallista iloisuutta voi sanoa vaikkapa sukuviaksi. Nuoruudessa isän seurakuntalaiset saivat aina välillä kärsiä minun ja Anna-siskoni hepulikohtauksista. Monesti kävimme kisaa, kumpi vastaa puhelimeen kesken naurukohtauksen. Yleensä olisi ollut parempi jättää vastaamatta kokonaan. Oma lukunsa ovat tätini, joka tunnistetaan pankeissakin naurunremakan perusteella, sekä serkkuni, jonka RUK:iin pääsy meinasi tyssätä liialliseen naureskeluun ja repeilyyn. Toivon kuitenkin hartaasti, etten enää ikinä naura väärässä tilanteessa. Onneksi tämä vaiva tuntuu vähenevän koko ajan iän ja kokemuksen karttuessa.

Teini-ikä oli minulle ja monelle muullekin esiintyvälle neitokaiselle huippuaikaa pokan pettämisen suhteen. Vaasan seurakunnissa muistellaan vieläkin hymyhuulin neljän vuoden takaisia henkilökunnan joulukahveja. Perinteiset joulukahvit ovat henkilöstöpäällikkömme, tuttavallisesti Herra Hön, vuoden kohokohta. Hän suunnittelee ja valmistelee juhlat perinpohjaisesti ja taidokkaasti. Jokainen yksityiskohta on mietitty, ja paikalle on kutsuttu paljon taitavia soittajia, kuoroja, lauluryhmiä tai muita esiintyjiä. Juhlan ohjelma on aina suuri salaisuus. Ensimmäisenä Vaasan vuotenamme paikalle oli kutsuttu Vaasan Lucia morsiusneitoineen niin kuin Laura sanoo (virallisesti Bragen Lucia). Sali oli tunnelmallisen pimeä ja yleisö istui hiirenhiljaa valkopukuisten kauniiden neitojen kävellessä kynttilöineen läpi salin hyräillen tuttua melodiaa. Päästyään eteen nuoret naiset alkoivat esittää repertuaariansa, mutta silloin Lucian toisella puolella olevaa neitoa alkoi naurattaa. Hän yritti hillitä itsensä, muttei mahtanut mitään. Nauru levisi Lucian toisellakin puolella olevaan neitoon. Lucia-parka yritti jatkaa urhoollisesti laulua, mutta lopuksi liittyi iloiseen nauravaan joukkoon...

Seuraavana jouluna meno oli normaalin asiallista Herra Hön joulukahveilla. Sen sijaan ruotsalaisen seurakunnan joulujuhlat olivat historiallisen hauskat. Minut oli laitettu juhlatoimikuntaan kolmen hulvattoman suomenruotsalaisen miehen kanssa. Jo suunnittelukokouksessa epäilin, olinko aivan oikeassa seurassa. Aikaisemmin syksyllä olimme järjestäneet riparilaisille infotilaisuuden, jossa näiden piti arvata, kuka työntekijöistä osaa erilaisia kummallisia taitoja. Itse väitin Lapin tyttönä osaavani joikhata, ja esitin suuren suosion saaneen ala-asteella oppimani joiun "Outamaita ja auvikoita". Se upposi suomenruotsalaisiin erittäin hyvin lievällä Pellon murtheella. Niinpä joku meistä keksi, että joulujuhlan teemaksi sopisi hyvin Lappi-teema. Aihetta miettiessämme aivoriihi tuotti uskomattomia mielleyhtymiä...

Jo arvokkaan juhlapaikkamme, Loftetin, katsastaminen oli kokemus sinänsä. Tutkimme tarkasti, mahtuvatko kaikki työntekijät syömään ruokalaan ja mahtuuko aasi varastoon. Nuori tarjoilijatyttö kyllä vähän pyöritti päätään juttujamme kuunnellessa. Tuskin käsitys muuttui itse juhlassakaan: hervottomat ohjelmanumerot vain seurasivat toisiaan. Illan kohokohtana oli kirkkoherran kiittäminen vuoden työstä. Saavuin paikalle kultatuolissa lapinlakki päässä joikhaten. Kolmas avustaja raahasi edelläni täysikokoista aasia, jolla oli päässään oikeat poronsarvet. Kirkkoherramme nimitettiin Vuoden Aasiksi hienoin perusteluin (vahva selkä, isot korvat...) ja kruunasin hänet aidolla lapinlakilla. Näin luovasti yhdistimme juhlassa lappiaihetta ja joulun syvää sanomaa aasista! Ja kirkkoherramme kesti huumoriamme hyvin!

Ikimuistettava oli myös eräs vanhusten adventtijuhla Vaasan ruotsalaisessa seurakunnassa, jota vietettiin sivukirkossa. Diakonissat olivat panneet parastaan ja tilanneet tarjoiluksi oikein joulupuuron. Jostain syystä keittiön väki oli unohtanut laittaa puuron mukaan kanelia. "Mitä on joulupuuro ilman kanelia", totesivat diakonissat ja alkoivat etsiä vimmatusti kanelia pikkukeittiön kaapeista. Pitkällisen etsinnän jälkeen he löysivät pienen pakastepussin, jossa näytti olevan kanelia. He kaatoivat sen jälkiruokakippoon ja veivät juhlavieraille. Hetken päästä vanhukset alkoivat valitella, että kaneli tuntuu inhottavalta hampaissa ja maistuu kummalliselta. Kanelin sijasta riisipuuron päälle oli siroteltu hautajaisissa käytettävää hiekkaa.

Vesa taas kuuli tänä jouluna lähetyspiirissä hurjia juttuja vaimonsa tempauksista. Mummot kehuivat nähneensä joulujuhlissa joulupukin riisuutuvan. Onneksi joulupukin tamineiden alla oli asialliset papin vaatteet! Ja heillä kaikilla oli niin mukavaa...
Elina

"Yksinhuoltajan" arkea

Kotisivuillamme on ollut hiljaista viime aikoina. Olemme Vesan kanssa vuorotellen olleet reissun päällä. Ensin Vesa oli 4 päivää leireilemässä; välissä hän kävi vain moikkaamassa meitä vaihtaessaan leirikeskusta. Sitten olin itse Riihimäellä ihailemassa uusinta suvumme jäsentä, Helmi Anna Gretaa, ja tapaamassa ystäviä sekä Järvenpäässä työhaastattelussa ja asuntoesittelyissä. Viimeiset kaksi päivää Vesa on ollut Helsingissä ja Järvenpäässä, ja saapui äsken kotiin. Ensi viikon sunnuntaina Vesa lähtee taas Järvenpäähän ja sitten loppuviikosta esirippikoululeirille. Ja sitten hiihtolomariparille ja.... Voi olla, että kotisivumme elävät tänä keväänä hiljaiseloa!

Tilapäinen "yksinhuoltajuus" tuntuu siihen tottumattomalta vähän rankalta. Aika on kortilla, kun täytyy yksin suoriutua niistä tehtävistä, jotka yleensä jaamme melko tasapuolisesti. Hyvänä puolena on se, että Vesan arvostus on noussut taas huimasti silmissäni! Tavallisina aamuina en edes herää herätyskellon ääneen, kun Vesa säntää heti sammuttamaan sitä ja valmistamaan perheelle aaamupuuroa. Jos saamani palvelu on vaarassa huonontua, voin vedota siihen, että Vesa virallisessa teologimatrikkelissa ilmoittaa harrastuksikseen vaimon palvelun ja hellimisen. Järvenpään vaaliprosessissa tosin vastaehdokas jo kysyi, onko pappilan arki tyrehdyttänyt harrastuksen, kun Vesa ei sitä enää vaaliprosessissa ilmoittanut harrastukseen:) Onneksi ei!

Vesan reissujen ja leirien aikaan yritän itse herätä normaalia aikaisemmin, jotta olen pirteänä lasten tehdessä aamutoimia. Siitä huolimatta meillä on joka aamu tullut enemmän tai vähemmän kiire. Aina on joku hanska, sukka, kenkä tai laukku hukassa, aamupuuro ei maistu, käytävässä huomataan, että koulureppu jäi kotiin j.n.e. Niinpä olen ollut aamukierroksella nakatessani lapsia kolmeen eri osoitteeseen melko sporttinen näky: puuskutus vain kuuluu, kun hölkkään autolta hoitopaikkaan ja takaisin. Ei ole papillisesta arvokkuudesta tietoakaan tällä jakkupukuisella!

Iltapäivän hakurumba on vielä toivottomampi. Yleensä yritän vakuuttaa itselleni, että meillä ei ole ollenkaan kiire. Ensin haen Mikaelin, joka onneksi on yleensä valmiiksi puettuna. Sitten käymme lyhyen keskustelun siitä, miten nalleistuimessa istutaan, ajelemme muutaman sata metriä ja nostan kuopuksemme pois nalleistuimesta. Haemme Anttonin iltapäiväkerhosta ja odottelemme, että hän laittaa ulkovaattet ja kerää kaikki tavarat. Sitten mietimme taas, miten päin nalleistuimessa istutaan. Sitten ajelemme lähes kilometrin ja nostan Mikaelin nalle-istuimesta. Menemme maanittelemaan Lauraa päiväkodista. Ensin Laura kerää lelut, laittaa nimikkopyykkipoikansa oikealla paikalle, kääntää seinässä olevan kuvan ja alkaa hyvin rauhalliseen tahtiin pukeutumaan. Annan pukeutumisohjeita välillä rauhallisemmin ja välillä kiukkuisemmin. Piiiiitkän ajan kuluttua neitokaisemme on saanut ulkovaatteet päälleen ja pääsemme auton luo. Silloin yleensä käydään keskustelu siitä, kuka saa istua etupenkillä. Välillä keskustelemme myös Miksun kanssa siitä, miten päin nalleistuimessa istutaan. Sitten ajelemme leppoisasti kotiin päin ja keskustelemme päivän kuulumiset. Viimeinen haaste on saada Mikael autosta kotiin. Tänään se tapahtui äidin olkapäällä ankaran huudon säestämänä! Vanhemmuus on kyllä hyvää kasvatusta kärsivällisyydessä!

Tämän viikon illat olenkin sitten viettänyt lasten kanssa kiltisti kotona, kun ei ole sattunut olemaan mitään iltatöitä. Olemme viettäneet todellista laatuaikaa. Olemme pesseet yhdessä pyykkiä pesutuvalla, järjestäneet paikkoja (rastien toivossa), pelanneet pelejä ja jutelleet tunnelmallisesti kynttilänvalossa. Mikael on osoittanut suurta kypsymistä: hänet on kelpuutettu pelaamaan muitakin pelejä kuin Chocoa. Ensin pelasimme ilmapallopeliä, jossa piti löytää oikeanvärinen ilmapallo omaan pelilautaan. Viiru ja Pesonen -korttipelissä Miksu oli aivan ylivertaisen hyvä; voitot johtuivat kuitenkin enemmän tuurista kuin taidosta. Ehkä hän on perheemme Hannu Hanhi! Joka tapauksessa olin tyytyväinen siihen, että uhmaikäisemme ei saanut pelien aikana yhtään kiukunpuuskaa, vaan noudatti kuuliaisesti sääntöjä.

Muutenkin olen iloinnut suuresti Mikaelin kehityksestä: uusia sanoja tulee päivittäin. Leena-päivähoitajalle hän osasi kertoa, että "isi junalla". Kynttilän sytyttämisessä hän käyttää edelleen adventtilaulua "Nyt sytytämme kynttilän", erona vain on se, että nyt hän osaa melodian lisäksi jo sanojakin. Anttonin ja Lauran kanssa olemme käyneet syvällisiä keskusteluja monista aiheista. Viisaita ajatuksia lapsilla kyllä riittää, kunhan aikuisena on aikaa jäädä kuuntelemaan heitä.

Muiden papinvaimojen kanssa olemme keskustelleet siitä, miten rippileiri vuodessa pitää avioliiton kunnossa. Välillä on hyvä olla hetki erossa, jotta huomaa toisen arvon. Siitä huolimatta olen onnellinen siitä, että kirkkoherruuden myötä Vesan leirivuorokaudet vähenevät dramaattisesti. Anttonkin kysyi tänään mietteliäänä, miksi isä on aina poissa. Onneksi tänä iltana lapset saivat nukahtaa turvallisesti isän viekussa!
Elina

Sydämen kappeli

Arja Simojoen Sydämen kappeli -levy on minun ja Mikaelin suuressa suosiossa. Olen niin koukussa levyyn, että yleensä aamulla ennen töihin lähtöä kuuntelen suosikkilauluni "Enemmän Jeesusta". Uninen olemukseni saa uutta virtaa, kun ehostan itseäni Arjan laulaessa täysillä "Voimaa ja rakkautta, uskoa, toivoa, oi, Pyhä Henki, lahjoita enemmän Jeesusta!" Mikaelin suosikkilaulu taas on levyn nimikkobiisi "Sydämen kappeli". Kuopuksemme on hyvin ylpeä siitä, että hän on oppinut sanomaan "kappeli". Niinpä hän toistaa sitä monta, monta kertaa, kun laulu alkaa. Se kuulostaa niin kivalta!

Arjan levy on tehty rukouksella. Olen kuullut, että sen syntyhistoriaan on liittynyt paljon Jumalan erityistä johdatusta. Ehkä se juuri sen vuoksi puhuttelee ja koskettaa. Nimikkolaulussa kutsutaan Vapahtajaa sydämen kappeliin sekä kiireettömänä sunnuntaipäivänä että levottomana työpäivänä.

Sydämen kappeliin,
hämäriin huoneisiin
valosi Jeesus tuo,
kiiruhda köyhän luo,
sillä Sinua kaipaan niin
sydämen kappeliin.


Uskon, että me kristityt voisimme paljon paremmin, jos muistaisimme Arjan tavoin kutsua Jeesuksen vieraaksemme kaikenlaisiin päiviin ja hetkiin. Meidän on tärkeä raivata elämästämme tilaa Jeesuksen kohtaamiselle. Aikaa siihen kyllä on! Imuroidessa, tiskatessa, pyykkiä laittaessa, autossa istuessa, kävellessä, lapsia nukuttaessa tai vaikkapa vessan pöntöllä voimme kohdata Vapahtajamme sydämen kappelissa.

Eräässä ruotsalaisessa rukouskirjassa oli mielenkiintoinen ajatus siitä, miten meidän ei oikeastaan edes tarvitse kutsua Jeesusta sydämen kappeliimme, koska hän on jo siellä kasteen perusteella. Kastekäskyssä Jeesus lupaa olla kanssamme kaikki päivät maailman loppuun asti. Ongelma on siinä, että me itse emme ole useinkaan läsnä sydämessämme, vaan olemme karussa itseltämme ja Jumalalta. Pakenemme kiireeseen, viihteeseen, ihmissuhteisiin tai työhön; me voimme huonosti, koska unohdamme kohdata itsemme ja Jumalan.

Tarvitsemme säännöllisiä vierailuja sydämen kappeliin. Jumalan läsnäolossa huomaamme sen, mikä elämässä on oikeaa, hyvää ja kaunista. Jumalan läsnäolossa saamme elämäämme uutta voimaa, rauhaa ja iloa. Jumalan läsnäolossa täytymme rakkaudella, niin että voimme rakastaa toisia ihmisiä.

Itse olen etuoikeutetussa asemassa, kun saan työajalla vierailla sydämen kappelissa monenlaisissa tilanteissa. En kuitenkaan jaksaisi tätä työtä, jos en hoitaisi henkilökohtaista jumalasuhdettani. Kävelylenkillä raikkaassa ulkoilmassa, Raamatun äärellä iltateellä ja automatkalla ylistysmusiikin pauhatessa on suloista tavata Vapahtajaani Jeesusta Kristusta.
Elina

Ansioton rakkaus minun osakseni

Tänään koin valtavaa rakkautta ihmistä kohtaan, jossa ei ollut inhimillisesti mitään rakastettavaa. Tajusin silloin, miten Jumalan armo on todellista. Lutherin mukaan Jumala ja sellainen ihminen, jossa Jumalan rakkaus elää, rakastavat syntisiä, pahoja, tyhmiä ja heikkoja tehdäkseen näistä vanhurskaita, hyviä, viisaita ja vahvoja. "Syntiset ovat kauniita, koska heitä rakastetaan; heitä ei rakasteta sen tähden, että he ovat kauniita." Erkki Lemisen runot muistuttakoon meitä siitä, missä uskomme perusta on.
Elina


Ristin luona kiusatulla,
langenneella, vaivatulla,
paras paikka on.

Siksi älä koskaan lähde,
älä minkään synnin tähden
ristin luota pois.

Ristin luona ainoastaan,
synnin turmelusta vastaan
voitto saatu on.

Ristin luona ainoastaan
Isä armahtavi lastaan,
rauhan julistaa.

Ristin luona pohja kestää,
armo putoomasta estää
kauhun kuiluihin.

Ristin luona lepo koittaa,
toivo epätoivon voittaa,
sydän puhdistuu.

Erkki Leminen



Kun Jumala vetää ylpeitä alas,
hän käyttää pudotustyössään renkejään:
kiusoja, lankeemuksia,
ahdistuksia, Saatanaa.

Kun hän nostaa nöyryytettyjä ylös,
hän tekee sen itse.

Hän ottaa avuttoman syliin.

Erkki Leminen




Rakastaako kukaan minua
sellaisena kuin olen
muuttamatta,
syyttämättä?

Sitä kysyn
ajaessani yksin
öisellä autiolla tiellä.

Näen äitini lempeät silmät.
Ne sanovat:kyllä,

ja ryöväri ristiltään kuiskaa:
kyllä, kyllä.

Erkki Leminen



Peitetyt kyyneleet

Ehyttä yllä, sisällä repaleet.
Hymyilyllä peitetään kyyneleet,
salassa syntyneet.

Tyhjyyden painon, pelon ja kaipauksen,
syytösten vainon, elämän petoksen
peittelee ihminen.

Ken kaiken tuntee, hän tuntee syvyyden,
ken kaiken huomaa, hän huomaa pimeyden,
kiusatun ihmisen.

Jumala taivaan on tullut maailmaan.
Ihmisen vaivaan toi avun tullessaan.
Hän suostuu auttamaan.

Vapahtajalla on läkke tyhjyyteen.
Armahtamalla hän saattaa yhteyteen
luotansa loitonneen.

Rakkaudellaan hän pelon karkottaa.
Yhteydessään elämän uudistaa,
hän taivaan lahjoittaa.

Erkki Leminen

Kahden kerroksen väkeä

Elämä kaksikielisessä Vaasassa on mielenkiintoista. Tänään olin Lauran kanssa kaupungilla ja ostin kirja-alesta ruotsinkielisen satukirjan, kun niitä ei varmaan kovin paljon Järvenpäässä myydä. Kassalla minua tervehdittiin ruotsiksi, koska ostokseni oli ruotsinkielinen. Vaihdoin kuitenkin itse kielen suomeksi ja myyjä teki välittömästi samalla tavalla. Illalla taas olin lasten kanssa jumpassa. Ohjaaja puhui minulle ruotsia, koska olen aina puhunut hänelle ruotsia. Päivällä taas olin kaksikielisessä perheessä kastekeskustelussa. Ovensuussa ilmoitin puhuvani ruotsia, koska vanhemmat puhuivat keskenään ruotsia. Kohta vauvan äiti kuitenkin jo vaihtoi suomelle, äidinkielelleen ja minä perässä. Perheen isä puhui johdonmukaisesti ruotsia, mutta me naiset puhuimme vuoroin suomea ja ruotsia riippuen siitä, kuka oli lauseemme pääasiallinen kohde. Mielenkiintoista!

Muuttaessamme Vaasaan ensimmäinen työpaikkani oli Vaasan ruotsalainen seurakunta. Niinpä elimme kaksi ensimmäistä vuotta Vaasassa hyvin kaksikielistä elämää. Emme suinkaan tilanneet kotiimme Pohjalaista, vaan Vasabladetin. En ole oikeastaan vieläkään tottunut täysin Pohjalaiseen, vaikka olemme olleet sen tilaajia jo viimeiset kaksi vuotta. Vasabladetin lisäksi postiluukustamme kolahti viikottain Kyrkpressen, koska olin ruotsalaisen seurakunnan jäsen. Huvittava episodi oli kirjoittaa Vesan kanssa virallinen paperi siitä, että lapset seuraavat uskontokunnassa isäänsä. Lapsia Vesa ei naapuriseurakuntaan halunnut päästää. Kyrkpressen oli erinomainen perehtymispaketti Porvoon hiippakuntaan sekä suomenruotsalaiseen kulttuuriin. Tavasin sen aina kannesta kanteen! Niinpä voin rehellisesti sanoa, että tunnen Porvoon hiippakunnan kaikista hiippakunnista parhaiten, vaikka minua ei ikinä siihen hiippakuntaan kelpuutettukaan.

Ruotsissa asuessa kielten kanssa pelaaminen oli hyvin selkeää. Ruotsalaisten kanssa puhuin alusta lähtien pelkästään ruotsia. Intoni oppia uuden kotimaani kieli oli suuri, enkä sen vuoksi halunnut käyttää englantia, vaikka se joskus olisi ehkä ollut helpompaa. Suomea tai meänkieltä osaavien kanssa puhuin aina suomea. Suomeen muuttaessa tilanne muuttui merkittävästi. Yhtäkkiä kaikki ihmiset osasivatkin ainakin vähäsen suomea. Muistan, miten hassulta tuntui alussa puhua ruotsia ihmisten kanssa, joista monet osasivat suomea paljon paremmin kuin minä ruotsia. Äkkiä siihen kuitenkin tottui! Kaikkien vaikeinta minulle oli tottua kommunikoimaan ruotsiksi niiden ruotsalaisen seurakunnan työntekijöiden kanssa, joiden äidinkieli oli myöskin suomi. Se tuntui alussa niin TEENNÄISELTÄ. Tuntui kuin olisin tehnyt pakollisia puheharjoituksia ruotsin tunnilla.

Seurakuntamme suomenkieliset työntekijät olivat kuitenkin luoneet erittäin toimivan systeemin , jonka omaksuin pian itsekin. Työpaikalla puhuimme aina ruotsia, vaikka olisimme puhuneet kaksistaan. Työpaikan pihalla puhuimme yleensä jo suomea, ja vapaa-ajalla törmätessämme käytimme aina suomea. Puhelinkeskustelujen kieli määräytyi sen mukaan, oliko puheena työasia vai ei. Oikea taiteenlaji! Ulkopuolisen on mielenkiintoista seurata kielipolitiikkaa seurakuntien yhteisessä ruokalassa. Yleensä ihmiset menevät oman seurakunnan työntekijöiden kanssa samaan pöytään, ruotsalaisen seurakunnan työntekijät toiseen päähän ja suomalaisen seurakunnan työntekijät toiseen päähän. Keskimmäisissä pöydissä istutaan yleensä sikin sokin. Niinpä saman ruokailun aikana keskustelukieli voi vaihtua pöydässä useammankin kerran riippuen siitä, kuka lähtee ja kuka tulee.

Vaasassa olen ymmärtänyt, ettei kaksikielisyys ole mitään snobbailua, vaan elävää elämää. Täällä suomenruotsalaiset eivät edusta ainoastaan rikasta, älykästä ja hyväosaista kansanosaa. Joukkoon mahtuu erilaisia ihmisiä eri yhteiskuntaluokista. Ruotsalaisessa seurakunnassa työskennellessäni ymmärsin konkreettisesti, miten Suomessa todellakin asuu ihmisiä, jotka eivät pärjää suomen kielellä. Esimerkiksi jotkut alaisinani toimineista lastenohjaajista jännittivät kovasti, jos he joutuivat hoitamaan jonkin asian suomeksi. Yhteisvastuukeräyksen hyväksi olleista karkkipusseista työtoverini kysyi, tapahtuuko niiden syöminen omalla vastuulla.

Lapsille ja nuorille tilanne on vielä huonompi. Ystäväni tytär jännitti kovasti ennen Tampereella tapahtunuttta leikkausta, miten hän pärjää suomen kielen taidollaan. Mummojen ja pappojen hoitaminen voi olla vielä vaikeampaa Tampereella tai Helsingissä. Tämä alue on nimittäin armotonta murrealuetta. En voi ymmärtää, miten jokaisella tuppukylällä on oma murteensa. Murteet ovat vieläkin niin eläviä, etteivät kaikki vanhukset osaa puhua kirjakieltä. Itse taas en kaksivuotisen työurani aikana oppinut ymmärtämään murteita. Suljin kiltisti korvani, kun samalta suunnalta olleet lastenohjaajat tai muut työntekijät alkoivat keskenään viäntämään murretta. Niin kummallista mongerrusta paikalliset murteet ovat!

Kotonamme ruotsi elää edelleen omaa elämäänsä. Vesan kanssa luemme melko paljon teologista kirjallisuutta ruotsiksi. Monet saarnamme, erityisesti Vesan saarnat, on ammennettu syvällisestä ruotsalaisesta teologiasta. Ja jotkut vielä väittävät, ettei Ruotsista tule mitään hyvää! Itse pyrin lukemaan päivittäin jotain ruotsiksi, ainakin blogeja tai psalmeja. Viimeisin saavutukseni oli Finlandia-palkinnon napanneen Kjell Westön kirja "Där vi en gång gått". Upea kirja!

Kielikylpyä käyvä Laura on hyvin innokas oppimaan ruotsia. Hän puhuu kotona pitkiä lauseita ruotsia, kertoilee tätien opettamia asioita ja haluaa osoittaa, että hän kyllä osaa ruotsia. Antton taas toimii aivan toisella tavalla. Vaikka hän osaa ruotsia huomattavasti paremmin kuin Laura, ei hänen suustaan kotona kuule ruotsia, paitsi läksyjä tehdessä. Kaksikielisyyttä tutkineet ovatkin todenneet, että toiset lapset lokeroivat kielet, kun taas toiset käyttävät sekaisin kieliä. Kaikissa kaksikielisyyttä käsittelevissä kirjoissa painotetaan johdonmukaisuutta. Kielikylvyssäkin tiukan paikan tullen mennään pyytämään apuun suomenkielistä hoitajaa toiselta osastolta, jottei kielikylpyopettajan tarvitse rikkoa johdonmukaisuuden periaatetta. Ruotsissa asuessamme halusin välillä tukea Anttonin ruotsin kieltä lukemalla kirjoja. Niinpä perheemme kaksi sohvaa nimettiin suomenkieliseksi ja ruotsinkieliseksi; toisella sohvalla luettiin vain suomeksi ja toisella ruotsiksi. Ehkä aloitamme samanlaisen sohvakulttuurin taas Järvenpäässä!

Itse olen huomannut, että minulle on tärkeää tietty johdonmukaisuus kieliasioissa. Puhun mielelläni ihmisille aina sitä kieltä, jota olen tottunut heidän kanssaan käyttämään. Monet aidosti kaksikieliset ovat kertoneet siitä, miten kieli määräytyy usein sen mukaan, mitä kieltä on puhuttu ensimmäisessä kohtaamisessa. Niinpä ruotsinsuomalaiset naapurimme Luulajassa puhuivat keskenään ruotsia, vaikka he puhuivat lapsilleen suomea. Uskomatonta suunnitelmallisuutta taas edustaa eräs pappispariskunta, joka puhuu tasapuolisesti molempia kieliä aina viikon kerrallaan, keskiviikko on vaihtopäivä.

Kahden kielen käyttäminen aiheuttaa välillä huvittavia tilanteita. Kerran törmäsin uimahallissa naiseen, jota olin nähnyt vanhempainillassa työskennellessäni ruotsalaisessa seurakunnassa. Aloin puhua hänen kanssaan heti ruotsia, koska olimme edellisellä kerralla keskustelleet ruotsiksi. Hän vastasi minulle normaalisti ruotsiksi ja vaihdoimme siinä päälimmäiset kuulumiset. Seuraavalla kohtaamisella hän kertoi, miten hänen miehensä oli jälkeenpäin ihmetellyt, miksi kaksi suomenkielistä puhuu keskenään ruotsia. Sellaista on elämä kaksikielisessä Vaasassa!

Pisteitä keräämässä

Tammikuu on ihanan energistä aikaa. Vaikka päivät ovat vasta alkaneet pidentyä, tuntuu siltä, että valo voittaa. Joululoman syöpöttelyn ja lepäämisen jälkeen energiavarannot ovat sananmukaisesti täynnä. En tehnyt tänä vuonna varsinaisia uudenvuoden lupauksia, mutta jo ennen joulua päätin, että aloitan loman jälkeen uuden elämän. Nimittäin jossain vaiheessa syksyä perheemme puntari meni rikki. Niinpä loppusyksystä huomasin housujen vähän kiristävän vyötäröltä urheilullisesta elämäntavastani huolimatta. Se ei ole ihme. Olen nimittäin oppinut syntymälaihalta mieheltäni huonoja tapoja. Pitkä kävelylenkki ei oikein auta, jos joka ilta nauttii iltapalaksi mm. pari paahtoleipää paksulla pähkinäsuklaavoikerroksella. Ensimmäisen vuoden kauhistelin Vesan ällöttävää Itävallan riparilla opittua tapaa, mutta kerran kokeiltuani jäin koukkuun.

Elopainoani ovat lisänneet myös papin työn luontaisetuihin tai paremminkin luontaishaittoihin kuuluvat täytekakkutarjoilut monta kertaa viikossa. Kuka muu syö parhaimmillaan neljä-viisi kertaa viikossa täytekakkua ja lisäksi kaikkia muita herkkuja! Pahinta vyötärönauhan kannalta ovat vierailut suloisten mummojen syntymäpäivillä. Ystävälliset päivänsankarit ovat latoneet tarjoiluvadille montaa eri sorttia, vaikka olisin ainoa vieras. Ja odottavat tietysti, että papille maistuu tarjoilut.

Nyt olen joka tapauksessa aivan innoissani vyötärön metsästämisestä. Kannustimena minulla on vaatehuoneessa korkkaamaton tyylikäs jakku, jonka löysin 70 % alennuksella viime viikolla. Siinä kelpaa tulevan kirkkoherran rouvan edustaa, sitten kun... Laatikoiden kätköistä kaivoin painonvartijoiden pistetaulukot, jotka sain ystävältäni edellisellä laihdututuskuurilla 3 vuotta sitten, yllättäen juuri tammikuussa. En muistanutkaan enää, kuinka hauskaa pisteiden laskeminen on. Olen ilmeisesti vähän masokisti! Mutta rehellisesti sanottuna nautin syömisestä paljon enemmän kun se on suunnitelmallisempaa. Tällä kevennyskuurilla saa syödä normaalisti viisi kertaa päivässä kunhan ei ratkea herkuttelemaan. Työpäivien pakollisia herkutteluhetkiä taas voi kompensoida liikkumalla. Niinpä olen iloisesti vaihtanut pähkinäsuklaapäällysteiset paahtoleivät salaattipäällysteisiin ruisleipiin ja tunnen lievää ylemmyyttä katsoessani toisella puolella pöytää olevaa paahtoleipäkasaa.

Lapsiimme on myös iskenyt tammikuun energiapuuska, vaikka he eivät tiedäkään mitään äidin pisteiden laskusta. (Olen päättänyt nimittäin seurata äitini viisaita teitä enkä koskaan lasten kuullen puhua laihduttamisesta tai ylimääräisistä makkaroista.) Antton ja Laura keräävät myös pisteitä, mutta aivan eri tarkoituksessa. Antton sai jostakin idean alkaa pitkän tauon jälkeen suorittamaan kotitöitä palkan toivossa. Niinpä sovimme yhdessä, että yhden tehtävän suorittamisesta saa 10 centin arvosta karkkia karkkipäivänä. Tehtävämerkinnät kerätään viikon aikana jääkaapin ovessa olevaan listaan.

Taas olen huomannut sen, miten porkkana toimii huomattavasti paremmin kuin keppi. Lapset ovat olleet aivan innoissaan projektistaan. Aina löytyy innokas keittiönpöydän pyyhkijä, kattaja ja lelujen järjestäjä, vaikka en edes pyydä erikseen. Eteisen kengätkin ovat olleet hyvässä järjestyksessä, kun lapset ovat huomanneet niiden laittamisen helpoksi tavaksi ansaita rasti. Antton on pitänyt meille muille muutaman iltahartauden saadakseen uuden merkinnän vaivattomalla tavalla. Tuleva leipäpappi tai leipäkanttori?

Lasten pitämät hartaudet ovat osoittaneet sen, miten he imevät jumalanpalveluskäynneistään paljon asioita, vaikkei kirkossa vanhemman roolissa aina tunnukaan siltä. Anttonin hartaudet alkavat komealla urkusoololla, joka oli valmiiksi ohjelmoituna uudessa sähköpianossamme. Tämän alkusoiton aikana Laura tuo juhlavasti tai vähemmän juhlavasti hypähdellen alttaripöydällemme ristin. Tämän jälkeen hartaus jatkuu tervetulotoivotuksilla, liturgisilla lauluilla, lastenvirsillä, raamatunkertomuksen tai Sunnuntaikertomuksen luvulla, rukouksella j.n.e. Välillä hartauteen on liittynyt myös erilaisia kynttiläkulkueita ja ortodoksityyppistä ikonin kanniskelua. Välillä hartauksissa on hyvinkin harras tunnelma, kun taas toisinaan olemme joutuneet Vesan kanssa keskeyttämään hartauden liian riehakkaaksi käyneen menon johdosta.

Hartauksien osallistujana on mielenkiintoista tarkkailla, miten erilailla saman perheen lapset toteuttavat hengellisyyttään. Mikael on erikoistunut tässä vaiheessa liturgisiin lauluihin, kun ei vielä muuta osaa. Uskomattomalta tuntuu, että 2-vuotias osaa laulaa nuotilleen Herran siunauksen perässä olevan kolminkertaisen aamenen. Jumalanpalveluksessakin kun usein tuntuu, ettei tavallinen kirkkokansa pääse siihen mukaan. Antton toteuttaa uskoaan miehelle tyypillisellä tavalla toimimalla. Hän soittaa virsiä, lukee raamatunkertomuksen ja nauttii siitä, että saa esiintyä. Laura on selvästi perheemme lapsista rukoilija, lieneekö tyypillistä tytöille. Hän mielellään rukoilee omin sanoin lasten pitämissä hartauksissa ja iltarukouksessa. Liikuttavaa oli myös se, kun hän keskellä Vesan vaaliprosessia eräänä iltana kuiskasi korvaani rukoilleensa sen puolesta, että isä tulisi valituksi. Sydän oli lapsella vilpitön, vaikka motiivi olikin vähän itsekäs; Laura toivoi Järvenpäähän muuttoa, jotta pääsisi lähemmäs rakasta Anni-serkkua.

Minä ja Vesa emme voi millään tavalla kerätä pisteitä lastemme pitämistä hartauksista. Joulun alla pidettyäni viidennentoista lastenhartauden kanttori totesi, ettet varmaan illalla esitä nukketeatterikertomusta omille lapsillesi. "No en!", oli vastaukseni. Suutarin lapsilla ei ole kenkiä eikä pappien lasten hengellinen elämä ole aina parhaalla tolalla. Koen kuitenkin suurena rikkautena sen, että lapset voivat elää mukana seurakunnan elämässä. Onneksi on myös kirkkopyhäkoulu ja päiväkerhot sekä runsas esirukoilijoiden joukko. Luulen myös, että tärkeintä lasten kristillisessä kasvatuksessa on se, että aikuiset ovat aitoja omassa uskossaan. Lapset kyllä aistivat sen, uskooko äiti , isä tai pyhäkoulun täti oikeasti niihin asioihin, joista puhuu. "Minä istutin, Apollos kasteli, mutta Jumala antoi kasvun." Ap.t.3:6
Elina

Kelpaanko minä - kelpaatko sinä?

Prinsessallamme on kiire kasvaa isoksi. Viime aikoina olen jatkuvasti saanut vastata kysymyksiin siitä, miksi hän ei saa korvakoruja, meikkiä tai korkokenkiä. Vastaan yleensä, että pikkutytöt ovat niin kauniita, etteivät tarvitse tuollaisia kaunistuksia. Vastaukseni jälkeen saan kuulla pitkiä kertomuksia siitä, minkä ikäisenä kaverit ovat saaneet korvakorut ja millaista kynsilakkaa kukin käyttää. "Päiväkodin Anni on samanlainen kuin mä", totesi Laura yhtenä päivänä kaveristaan. "Ai, miten niin?" kysyin. "Kun sekään ei saa vielä korvakoruja eikä kynsilakkaa." Lohduttavaa varmaankin, että on edes yksi kohtalotoveri.

Omassa lapsuudessani on ehkä traumaattisin muisto syntynyt tilanteesta, jossa sain ensimmäisen kerran kokeilla kynsilakkaa. En ollut silloin vielä kovinkaan vanha, varmasti alle kouluikäinen. Olimme Annan kanssa hänen kaverinsa luona kylässä ja saimme lakata kyntemme punaisiksi. Se oli hyvin eksoottista, koska äitimme kauneusvälineistöön kuuluivat vain shampoo, hoitoaine ja harja. Olimme todella ylpeitä kauniista kynsistämme. Niinpä esittelimme niitä jo ikkunasta vanhempiemme saapuessa illalla kotiin. Se ei kuitenkaan ollut isällemme mieleen. Lestadiolaisia arvoja edustavana hän raivostui meille punaisista kynsistämme ja laittoi meidät kynsiharjalla pesemään kynsiämme. Hieno yllätyksemme muuttui surulliseksi illaksi.

Tänä päivänä muisto vain naurattaa. Olisi vaikea kuvitella, että isäni tekisi saman tempun Lauralle ja Annille, lapsenlapsilleen. Vuosien kuluessa vanhempani ovat ymmärtäneet yhä paremmin sen, mikä uskossa on tärkeää. Ihmistä ei saastuta se, mikä tulee ulkoapäin, vaan se, mikä tulee sisältäpäin. Mitä siitä, vaikka kynnet ovat punaiset, jos sydän on puhdas. Mutta isäni kauneusihanne on varmasti säilynyt samana: saunapuhdas Anja voittaa mennen tullen maalatut naiset.

Erilaisissa kristillisissä piireissä liikkuminen on hyvin kasvattavaa. Silloin huomaa sen, miten monet käskyt ja tavat ovat perinnäissääntöjä. Ilkka Puhakka osasi loistavasti eräällä raamattuluennollaan kuvailla yksinkertaistettuna sitä, miten me kristityt helposti tuomitsemme toisiamme ulkoisten asioiden perusteella. Amerikkalaiset kristityt kauhistelevat saksalaisia uskonveljiään näiden runsaasta oluen juonnista. Saksalaiset uskovaiset taas epäilevät amerikkalaisten uskon aitoutta, koska nämä hienostelevat vaatteilla, koruilla ja meikillä.

Meidän kulttuurissamme liian paljastavia kirkkovaatteita ei katsota hyvällä; olen kuullut monien konfirmaatioiden jälkeen vanhempien ihmisten kauhisteluja isosten mauttomasta pukeutumisesta. Sen sijaan eräässä afrikkalaisessa kirkossa kiellettiin naisilta rintojen peittäminen jumalanpalveluksessa huivilla, koska heimon kulttuuriin kuului paljain rinnoin kulkeminen. Rikkaiden naisten hienostelu laittoi seurakuntalaiset eriarvoiseen asemaan ja sai aikaan pahaa mieltä. Lähetystyön varainhankinta on hyvin erilaista eri puolilla maailmaa. Australialaisille lähetysmummoille olisi kauhistus järjestää uhkapelejä muistuttavia arpajaisia lähetystyön hyväksi, kun taas meidän lähetysväki voisi tuntea olonsa oudoksi australialaistyyppisissä lähetystanssiaisissa.

Nuorena fuksina eksyin teologipäiville Göteborgiin Lestiksen kämppäkavereiden houkuttelemana. Matkalla selvisi, että päivien osallistujajoukko oli hyvin konservatiivista, olipa joukossa itse Bo Giertz. Sain päiviltäni mukaan upeiden teologisten luentojen annin lisäksi ohuen lehtisen: "Positivt nej till kvinnopräst!", joka ei minun kohdallani saanut aikaan toivottua tulosta. Päinvastoin! Teologipäiviin mennessä en ollut miettinyt kantaani naispappeuteen; minulla ei ollut pappiskutsumusta enkä tuntenut ketään naispappia. Ajattelin hyvin lapsellesesti tyyliin: "En ole naispappeuden vastustaja, mutta ei minusta itsestä ainakaan tule naipappia. Olin kerran jumalanpalveluksessa, jossa naispappi lauloi liturgiat kiekumalla. Kyllä miespapit laulavat paremmin." Naispappeuden vastustajien into ja puheet tulevista "maanalaisista vihkimyksistä" saivat pienen fuksitytön ahdistumaan. Niinpä teologipäivät laittoivat käyntiin prosessin, jossa jouduin pohtimaan suhdettani naispappeuteen tosissani. Ehkä silläkin reissulla oli tarkoituksensa!

Minua hämmästyttää vuosi vuodelta enemmän se, miten suuri Jumala on. Hän näkee meidän ihmisten sydämet ja sen vuoksi hän ei tuomitse meitä minkään ulkoisen perusteella. Hän on yhtä kotonaan niin afrikkalaisen jumalanpalveluksen sykkeessä kuin naispappeuden vastustajien korkeakirkollisessa jumalanpalveluksessa silloin kun papeilla ja seurakuntalaisilla on aito halu kohdata hänet. Hänelle ovat yhtä rakkaita ne elsalvadorilaiset naapurintyttömme, joille laitettiin korvakorut heti syntymän jälkeen, kuin ne lestadiolaistytöt, jotka eivät vakaumuksensa vuoksi tahdo korvakoruja.

Laura saa varmaan isompana korvakorut, jos niin haluaa. Mutta minusta on tärkeää, että 5-vuotias saa olla vielä lapsi. Jonkin ajan kuluttua hän saa kokeilla äidin kynsilakkaa ja huulipunaa, ettei tarvitse huuliin laittaa Clerasil-finnipuikkoa äidin mallin mukaan. Ei näyttänyt kyllä hassummalta! Olen kuitenkin kiitollinen siitä, että itse sain kasvaa naiseksi ympäristössä, jossa naisen arvo ei ole kiinni vartalon senteistä, pakkelikerroksista eikä trendikkäistä vaatteista. Sääliksi käy nykyajan lapsia ja nuoria, jotka joutuvat kasvamaan yhteiskunnassa, jossa seksikkyydestä on tullut päällimmäinen arvo. Raamatun arvot ovat erilaiset: "Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä." On hienoa olla Jumalan silmissä kaunis.
Elina

Cityelämää napapiirin pohjoispuolella

"Kato!" sanoi Mikael kantaessani häntä pesuhuoneeseen vaipanvaihtoon. Suurisarvinen poro oli ikkunan toisella puolella puolen metrin päässä nautiskelemassa mummin kukkapenkkien satoa. Aloimme huutaa Miksun kanssa villisti Anttonille ja Lauralle kutsuen heitä poron tarkkailuun. Poroparka säikähti kohta ääniämme ja pakeni takapihalle. Menimme perässä, ja lasten riemu vain yltyi: takapihalla oli yhteensä neljä poroa kuoputtamassa maata. Porot viihtyivät mummilan pihalla koko loppulomamme. Lapsista oli mukava seurata heidän touhujaan ja kuopuksemme sai uuden sanan sanavarastoonsa, "pojo".

Lähtiessäni Helsinkiin opiskelemaan sain kuulla aika paljon siitä, että olin kotoisin Pellosta. Ihmisten kuva kotipaikkakunnastani oli hyvin arktinen ja eksoottinen. Saipa siitä pojat kyllä hyvää jutunjuurtakin. Vesa esimerkiksi ensikohtaamisella kyseli tosissaan, kasvaako Pellossa peruna. Jo vain, vieläpä herkullinen puikkoperuna, joka menestyy vain siellä, missä aurinko ei laske ollenkaan. Sain kuulla myös erinäisen tarinan poroista. Poroista kuittailuun kyllästyttyäni toin opiskelijaboxiini poropehmolelun, jonka isä oli saanut palkinnoksi voittaessaan silloisen pääministeri Esko Ahon porokilpailuissa. Lisäksi kiinnitin vielä nahkareppuni vetoketjuun poron, jottei vain kenellekään jäisi epäselväksi juureni. Kyllä porojutut vähenivät!

Sisareni Annan kanssa olemme puhuneet usein siitä, miten emme koe olevamme mitenkään kovin maalaisia, vaikka olemmekin kasvaneet Pellossa. Lapsuutemme vietimme pappilassa Pellon ydinkeskustassa, jota kuvataan matkailumainoksissa "lähes kaupunkimaiseksi". (Valitettavasti liikennevalot löytyvät nykyäänkin vain tullilta.) Anna on tietysti vielä enemmän kaupunkilainen, kun hän on sentään viettänyt ensimmäisen elinvuotensa lähes kokonaan Lapin läänin pääkaupungissa.

Joka tapauksessa elämä Pellon pappilassa ei tuntunut kovinkaan arktiselta tai eksoottiselta. Ikinä ei ollut niin kylmä, etteikö kouluun olisi päässyt. Porot eivät eksyneet ikinä ikkunoidemme alle. Sen sijaan kotiimme pyrkivät paikalliset puliukot, jotka etsivät sielullensa rauhaa kirkkoherran luota. Eläinkunta koostui naapuritalon Iitan luona majailevista villikissoista, jotka kävivät pissimässä leikkimökkimme, hiihtovälineemme ja muut tavarat aiheuttaen meille ikuisen kissakammon. Siksi meistä ei Annan kanssa varmasti koskaan tule oikeita "citykissoja". Iitan luona majaili aina välillä myös lahjakas tyttärenpoika Jukka-Pekka, joka tunnetaan paremmin nimellä Kauko Röyhkä. Kävipä hän joskus meilläkin piipahtamassa.

Vieraslistallemme kuului kavereiden ja sukulaisten lisäksi myös säännöllisesti piispa, monet lähetystyöntekijät sekä ulkomaalaiset vieraat. Piispa Rimpiläisen vierailuista me lapset pidimme kovasti, koska Anneli-piispattarella oli herkkuja tuliaisina. Muistan syöneeni suurella nautinnolla Kismet-patukan. Muutenkin nautin kovasti vierailuista, vaikka yleensä taisin istua pöydässä aika hiljaisena. Oli jännittävää kuunnella aikuisten juttuja ja nauttia pöydän herkuista.

Ennakkoluuloinen Juha-veljeni ei aina pitänyt vierailuista. Erään afrikkalaisen vieraan käynnin jälkeen hän ei suostunut menemään saunaan. Äiti ja isä ihmettelivät kovasti moista käytöstä kunnes selvisi, että Juha luuli seinien tumman pihkan olevan mustan vieraan verta. Kaisa-musterin vierailunkin Juha yritti torpata sillä kertaa, kun täti oli ollut kurkkuleikkauksessa. Kuka nyt vieraakseen haluaisi sellaista, jonka pää on leikattu kurkusta irti! Äidin hieno suunnitelma tehdä taideteokset lapsista meni myöskin osittain mönkään johtuen Juhan epäluuloista. Kun Juha kuuli, että taiteilija tekee hänen ja Annan päistä kipsityöt, hän pakeni naapurin Outin kanssa leikkimökkiin, ja laittoi oven tiukasti kiinni. Hän kun luuli, että hänen päänsä kipsataan.

Vierailujen lisäksi saimme kurkistaa Pellon ulkopuolista maailmaa kesälomareissuillamme ja muilla matkoilla. Joka vuosi isän kesälomalla lähdimme perheen kanssa autolomalle. Matkaa edeltävänä iltana ei meinannut millään tulla uni silmään. Lämpimällä unimaidolla siitä yleensä selvittiin. Aamulla pakattiin auto täyteen ja lähdettiin matkaan. Kerran Kuopioon lähtiessämme isällä oli jäänyt jokin työhomma kesken. Niinpä me muut odotimme "hetken" autossa sillä aikaa, kun isä meni tekemään työn loppuun. Minä ehdin sinä aikana melkein lukea jo kirjan, jonka olin varannut matkalukemiseksi. Onneksi Kuopion sukulaisilta löytyi mielenkiintoinen kirja. Muistan vieläkin sen lukuelämyksen! Toisinaan taas aamulla ei auttanut aikailla, kun edessä oli 1000 kilometrinkin ajomatka. Ja kukaan ei valittanut! Oli niin mahtavaa olla koko perheellä reissussa.

Eräänä kesänä olemme menossa Osloon. Olimme hehkuttaneet Annan kanssa kaveripiirissä siitä, miten pääsemme Norjan pääkaupunkiin. Edelliskesänä olimme vierailleet ensimmäisen kerran naapurimaan pääkaupungissa. Nytkin menimme Osloon Tukholman kautta. Yövyimme Arja-serkkuni ja hänen perheensä luona. He olivat lähdössä lomalle Suomeen ja tarjosivat kotiansa lainaksi meille viikoksi. Äiti ja isä olivat mielissään tarjouksesta. Saisimme rauhassa tutustua Tukholman kaupunkiin, asua ilmaiseksi suuressa asunnossa j.n.e. Juhalle ja Jaakollekin tarjous sopi aivan hyvin. Mutta minä ja Anna emme suostuneet suunnitelmaan ollenkaan. Meille oli LUVATTU, että pääsemme Osloon. Olimme KERTONEET kaikille kavereille, että olemme menossa sinne. Kaiken lisäksi Tukholma oli meille jo TUTTU kaupunki, olimmehan olleet siellä jo edelliskesänä.

Vanhempamme alistuivat ja veivät meidät alkuperäissuunnitelman mukaisesti Osloon. Matkasta tuli monella tapaa erilainen kuin olimme odottaneet. Oslossa etsimme tuntikausia hotellia, kun kaupungissa oli meneillään joku suurtapahtuma eikä meillä ollut etukäteisvarausta. Loppujen lopuksi pääsimme sateen keskeltä kodikkaaseen ja todella suureen huoneeseen. Liekö ollut epätoivoisisille vanhemmillemme rukousvastaus; se oli nimittäin kesähotelli, joka majoitti talviseen aikaan tulevia diakonissoja. Muistan vieläkin, kuinka muhkeilta kaikki petivaatteet näyttivät.

Seuraavana iltana löysimme itsemme Trondheimistä rauhattomasta matkailijakodista, joka oli edellisen yön majapaikan täydellinen vastakohta. Kuusihenkinen perheemme mahtui juuri ja juuri pieneen huoneeseen, jossa oli vielä turkasen kylmää. Niinpä seuraavassa majapaikassa, Uumajassa, äitimme istui vilustuneena illan lämpimässä kylvyssä. Uumajassa kävimme myös vakavahenkisiä perheneuvotteluja. Meille lapsille oli luvattu, että reissumme oli tietynmittainen. Äitimme oli kuitenkin niin flunssainen ja väsynyt, että hän halusi aikaisemmin kotiin. Niinpä isä ehdotti, että hotelliyöstä säästynyt rahasumma jaettaisiin meidän kolmen vanhimman lapsen kesken. Tällä kertaa suostuimme muutokseen mukisematta. Ostin kotiin palattuamme 150 kruunulla Ruotsista mailan, joka muistutti tennismailaa, sekä pallon. Muistona tästä iki-ihanasta Oslon-matkasta on punainen leikekirja, jonka vaivalla väänsimme Annan kanssa. Keräsimme siihen kaikki liput, laput, kuitit sekä tietysti iki-ihanat hotellien saippuat. Parasta leikekirjassa on kuitenkin hauskat matkakertomukset, johon olemme keränneet kanssamatkustajilta hassuja adjektiiveja tyyliin "limainen autolautta odotti meitä punaisen Turun iloisessa satamassa". Kyllä meissä on ollut kestämistä!

Tukholmasta tuli minulle ja Annalle myöhemmin rakas kaupunki, jossa oleilimme Arja-serkun perheen luona. Jo seuraavana kesänä se kelpasi meille hyvin matkakohteeksi, kun pääsimme sinne suoraan erään serkkumme häistä. Siitä reissusta on jäänyt mieleen Hennes och Mauritzilta ostetun Andersin toimiston siivoamisella tienatun keltaisen konepesua kestämättömän college-puseron lisäksi kotimatka Tapanis-bussissa. Matka Tuhkolmasta Pelloon on noin 1200 kilometriä. Bussilla se kesti kauan, hyvin kauan. Me Annan kanssa päätimme, ettemme nuku matkalla, vaikka matkustimme pääasiassa yölliseen aikaan. Niinpä me emme nukkuneet. Sen sijaan me kikatimme, hekotimme, hihitimme, nauroimme ja hirnuimme. Kolmen aikaan yöllä joku edessä olevassa penkissä kyseli, mikä tyttöjä niin naurattaa. Ja sekö vasta meitä naurattikin. Eräällä Tukholman reissulla ihastuin epätoivoisesti tummaan ja komeaan poikaan, jonka tapasimme puistossa. Muistan vieläkin pojan nimen, Emil Ekberg.

Nykyinen ihastukseni, tumma ja komea, ei voinut uskoa seurustellessamme, että Pellon tyttö ei koskaan ollut tarponut hillasoilla. Totta se on, mutta ei hänkään ole ehtinyt viedä minua hillaan 12 yhteisen vuoden aikana. Onneksi partion ansiosta opimme Annankin kanssa jotain metsäelämästä. Vaikka täytyy myöntää, että olen vieläkin erittäin surkea erätaidoissa kahdesta hengissäselviämiskurssista ja eräopaskurssista huolimatta. Suunnistuskin on vähän niin ja näin. Onneksi Vesa hoitaa suunnistukset minunkin puolestani sekä metsässä että kaupungissa, suunnittelee reitit ja vie turvallisesti perille. Opiskelemaan lähtiessä Sysmän poika saapui Helsinkiin hyvissä ajoin, jo viikkoa aikaisemmin, ja oli sitä ennen perehtynyt paikallisiin karttoihin ja bussiaikatauluihin. Pellon tyttö, kokenut maailmanmatkaaja, saapui Helsinkiin lentokoneella suoraan kanttorin urkupallilta edellisenä päivänä. Karttoja ei oltu valmiiksi tutkittu, mutta muutaman väärän reitinvalinnan jälkeen tie Dommalle löytyi kurssikaveri Annen kanssa. Askel Pellon perukoilta Kruunuhaan Lestiksen asuntolaan ei ollutkaan sen pidempi kuin Sysmän sysimetsistä Vallilan soluun!
Elina

Poro, poro, poro, nun, nun, nun.
Poro, poro, poro, nun,nun,nun.
Poro, nun, poro, nun.
Poro,poro, poro, nun, nun, nun.
(Lapin partiolaisten huuto partioparaateissa ja leireillä)

Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa...

Tämän vanhan sananlaskun olen huomannut pätevän ainakin tilapäisesti uudelleen alkaneeseen luisteluharrastukseen. Täällä Pellossa lomaillessa olen aiemmin ollut vain lasten luisteluttajana ja auraillut "kunnan miehenä" lumiselle luisteluradalle mitä erikoisempia mutkareittejä.

Toissapäivänä löysin sitten varastosta jonkun vanhat ja suhteellisen sopivat luistimet. Niinpä päätin kokeilla, miten luistelu onnistuu ainakin 15 vuoden tauon jälkeen. Lukiossakin valitsin yleensä liikuntatunneilla nuoruuden kilpalajini hiihtämisen luistelun sijaan. Hyvin on luistelu sujunut, enkä ole tähän mennessä edes kertaakaan kaatunut :-)

Hiihtämisenkin makuun olemme päässeet jo pariin otteeseen kun lunta on sadellut pikkuhiljaa lisää. Laura hiihti eilen ennätyksensä, 2 kilometriä:-) Huomenna suuntaamme Ylläkselle vähän pidemmille laduille Anttonin ja papan kanssa.

Antton on myös innostunut kuntosalista käytyään eilen mummin ja papan kanssa salilla. Tänään on kuulemma ohjelmassa jälleen salilla käynti. Itse aloitin salilla käynnin sysmäläisten karpaasien kanssa (vasta) nelosluokkalaisena, kun työväen urheilijoiden punttisali muutti pappilan pihapiiriin. Siellä tulikin vietettyä runsaasti aikaa.

Onneksi kasvihuoneilmiö ei ole vielä tämän pahemmin levinnyt, kun täällä pohjoisessa sentään voi harrastaa talviurheilua.
Vesa

Muistojen virta, lapsuuden sadut.

"Niityllä lunta, hiljaiset kadut,
taakse jo jäänyt on syksyn lohduttomuus.
Muistojen virta, lapsuuden sadut..."

Pekka Simojoen joululaulu on alkanut elää taas uudella tavalla, kun olemme saapuneet viettämään joululomaa Pelloon, lapsuuteni maisemiin. Vaasassa joulupäivänä Vesa katsoi ikkunasta ulos ja totesi, ettei näky ollut kovin jouluinen. Vastapäisen koulun pihalla nurmi viheriöi ja aurinko paistoi kuin kauniina kevätpäivänä, maisema muistutti enemmän pääsiäsitä kuin joulua. Joulun jälkeisten päivien ulkoilut lasten kanssa taas tapahtuivat ankeassa tihkusateessa. Onneksi lasten kanssa on pakko mennä ulos, muuten en olisi kyllä laittanut nenääni ovesta ulos!

Saapuessamme uudenvuoden aattona Pelloon oli maisema aivan erilainen. Uusi lumi oli peittänyt pellot kuin ohueen harsoon , puut olivat kauniissa lumipeitteessä ja muutama pakkasaste loi ihanan talvimielen. Kaamoksen pimeyskään ei tunnu pohjoisen tytöstä yhtään ahdistavalta. Se antaa luvan ottaa rennosti, nukkua pitkään ja nauttia rauhasta. Pellon kyläkään ei houkuttele tyhjentyneillä liikerakennuksillaan osallistumaan kulutusjuhlaan parhaimpana alennusmyyntiaikana. Tarpeelliset ruokatavarat voi kätevästi hakea lähikaupasta, jossa valikoimat eivät aivan yllä Citymarketin tai Prisman luokkaan. Kaikki tarpeellinen kuitenkin löytyy eikä kauppareissulla kulu montakaan minuuttia.

Pellossa on ihana lomailla, mutta kahdentoista vuoden kaupunkilaiselämän jälkeen olisi varmaan vaikea sopeutua maalaiselämään. Hyvältä tuntuu kuitenkin se, että voi Pellon lomilla luoda lapsille yhteyden juuriin. Meistä ei tullut riihimäkeläisiä, ei luulajalaisia, ei vaasalaisia eikä varmaan järvenpääläisiäkään. Vesa on viettänyt koko lapsuutensa ja nuoruutensa Sysmässä, mutta silti hän ei tunne itseään sysmäläiseksi, koska vanhemmat ovat tulleet muualta.

On hienoa, että Pellossa on lapsillemme tarjolla juuret. Näissä samoissa maisemissa esi-isät ovat tallustaneet jo yli 400 vuotta. Mummin ja papan kanssa oleilu, hiihto- ja luistelureissut isän kanssa, sukulaislasten ja kavereiden kanssa leikkiminen Pellolandiassa, lumen kolaaminen ja kylästely antavat lapsillemme ihania lapsuusmuistoja. Tärkeää on tietysti myös se, että lomalla saa katsoa televisiota. Pikku Kakkonen, Katto Kassinen, BUU-klubben ja Aladdin ovat viihdyttäneet lomalaisia. Kotiin ei Anttonin ja Lauran toiveen mukaan voi lähteä ennen kuin lauantaina. koska perjantaina tulee vielä Pikku Kakkonen. Eläköön lapsuuden sadut!
Elina















Mikael on myös aloittanut lumitöiden tekemisen:-)

Alakuvassa on uudenvuoden viettäjät keskiyöllä raketteja ihmettelemässä.

Turvaa unilelusta

Millainen on hyvä unilelu? Pehmeä, rutistettava, hyväntuoksuinen ja turvallisuutta luova Niinhän sitä luulisi. Mikaelilla on kuitenkin oma käsityksensä unilelusta. Hänen unilelunsa on iso muovinen paloauto. Sen hän parkkeeraa uskollisesti joka ilta tyynynsä viereen. Jalkopäähän hän sijoittaa yleensä varmuuden vuoksi toisen, vielä isomman paloauton. Myöskin roska-auto ja iso matkailuauto pääsevät aika usein viihdyttämään 2-vuotiaamme yöunia. Kolina vain käy, kun kuopuksemme kääntyilee sängyssään. Onneksi omasta sängystä voi nopeasti tulla viereiseen sänkyyn äidin kainaloon, niin autotkin mahtuvat paremmin.

Voi olla, että Mikaelin valitsema unilelu on kuitenkin turvallisuutta herättävä. Ehkä paloauto tyynyn vieressä muistuttaa häntä siitä, että palokunta tulee apuun hädän yllättäessä. Eihän nalleista tai muista pehmoleluista ole mitään todellista apua hätätilanteessa. Pojat on poikia -yölläkin!
Elina

Kilpakosintaa

Perheessämme suunnitellaan häitä. Laura on korviansa myöten ihastunut isäänsä. Nyt hän on päättänyt viedä isän kirkkoon ja mennä hänen kanssaan naimisiin. Joululahjaksi saatu upea ja kauan haaveiltu prinsessapuku sopii varmasti morsiuspuvuksi. Mietinnässä on tällä hetkellä, mitä kirkosta tullessa heitetään hääparin päälle. Riisin tilalle on harkittu muroja ja makaroneja, onpa karkitkin käyneet mielessä. Lauran päätös on niin varma, etteivät äidin ja isän vastaväitteet auta yhtään. Asia kun vain on niin, että Laura rakastaa isää enemmän kuin äiti. Laura on ehdottanut äidille lohdutukseksi avioitumista Anttonin kanssa, mikä sopisi kyllä kyseiselle sulhaskandidaatillekin mainiosti. Äiti ja isä ovat vielä kovassa kurssissa tässä perheessä. Saa nähdä, kuinka asiat ovat kymmenen vuoden päästä murrosiän kourissa.

Elämä lasten kanssa on kyllä huvittavaa! Vähemmän huvittavalta taas tuntui matkalla olleesta miehestä, jolle vaimo kertoi tekstiviestillä rakastavansa toista miestä enemmän. Hetken järkytyksen jälkeen kuitenkin selvisi, ettei vaimo ollutkaan jättämässä miestään. Hän oli rakastunut Jeesukseen! Se oli miehelle rukousvastaus.

Ostin Vesalle joululahjaksi Peter Halldorfin kirjan "Sielun hyvä vieras", jota aloin itse eilen lueskella kirjan omistajan nukuttaessa lapsia. Pääsin kirjassa aika pitkälle, kun nukutusoperaatio vähän venähti nukuttajan vaivuttua sikeään uneen kesken iltarukouksen. Ajatuksia herättävässä kirjassa Halldorf vertaa Jumalan ja ihmisen suhdetta naisen ja miehen suhteeseen. Hänen mukaansa Laulujen laulun kuvauksessa rakkaudesta on kaikkein parhaiten esitetty uskon salaisuus. Parhaimmillaan uskossa ihmisen sydän liittyy Jumalaan, kun ihminen sulautuu Jumalaan ja Jumala sulautuu ihmiseen. "Rukous on sydämen läheistä liittymistä Jumalaan. Tämä rakkaudellinen yhteys on kaiken rukouksen päämäärä. Kun se Jumala, jossa me elämme, liikumme ja olemme, elää, liikkuu ja syntyy sydämessä, olemme perillä. Emme siten kuin olisimme päätepisteessä, ikään kuin olisimme katkaisseet napanuoran ja olisimme päämäärässä, vaan nyt vain elämme sellaista elämää, johon meidät on luotu: elämää sopusoinnussa Jumalan kanssa. "(s.34)

"Tämä sydämen liittyminen Jumalaan, kun sulaudumme häneen ja hän sulautuu meihin, ei ole harvalukuisten mystikkojen tai hengellisesti lahjakkaiden etuoikeus. Se odottaa meitä kaikkia --ihminen ei koskaan ole niin vapaa, ei koskaan niin paljon oma itsensä kuin silloin, kun hän kadottaa itsensa Jumalaan. Neito laulaa: "Rakkaani on minun ja minä olen hänen." Tässä yhteydessä hänen kauneutensa on saavuttanut täydellisyytensä. Nyt hän on sille Ainoalle se Ainoa." (s. 35-36)

Usko Jumalaan ei todellakaan ole tylsä juttu. Se ei ole tiettyjen sääntöjen noudattamista, ei omaa pinnistelyä eikä muotomenoja. Usko on ihmisen ja Jumalan välinen rakkaussuhde. Jumalan syntyminen ihmissydämessä on Halldorfin (s. 14) mukaan yhtä suuri ihme kuin Jumalan syntyminen Betlehemissä. Jumala tulee ihmislapseksi ja ihmisestä tulee Jumalan lapsi Hengen työn kautta. Kasteen perusteella Jumala sanoo minulle ja sinulle: "Sinä olet minun rakas poikani! Sinä olet minun rakas tyttäreni." Rakastutaan Jumalaan!
Elina

Jumalanpalvelus alkaa kun kaikki ovat saapuneet paikalle

Ensimmäisenä adventtina ollessani pitämässä adventtimessua, näin miten tämä afrikkalainen periaate käytännössä toimii. Seurakuntamme sudanilaisilla oli jumalanpalveluksensa meidän messun jälkeen. Jumalanpalveluksen oli määrä alkaa klo 15 mutta vartin yli kurkkasin sisälle kirkkosaliin ja siihen mennessä paikalle oli vasta saapunut kourallinen sudanilaisperheitä. Paikalla olevat laulelivat rummun säestyksellä lauluja ja koko ajan lappasi isoja sudanilaisperheitä sisään eteiseen, eikä kellään tuntunut olevan kiire aloittaa. Ilmeisesti kokoontuminen aloitettiin vasta sitten, kun kaikki olivat tulleet paikalle! Sudanilaisia on pakolaisina Vaasassa toista sataa ja suurin osa on liitetty seurakuntamme jäseniksi. Heillä on myös oma "pastorinsa", joka vastaa heidän kokoontumisistaan. Hienoa, että heillä on "hengellinen koti" täällä kaukana kotimaastaan. Paikka, jossa voi vapaasti kokoontua viettämään jumalalanpalvelusta kun tätä vapautta ei Sudanissa aina ole ollut.

Hieman toisenlainen kokoontumisen aloitusperiaate oli tänään itsenäisyyspäivän kaksikielisessä jumalanpalveluksessa, jossa olin liturgina. Kirkkoupseeri sotilasläänin esikunnasta nostatti väen ylös tarkalleen ohjelman mukaisesti 9:58 vastaanottamaan Suomen lipun. Muut liput olivat siirtyneet sitä ennen lippulinnaksi tervehtimään Suomen lippua.

Jumalanpalvelus loppui hyvin vaikuttavaan seppelkulkueen muodostamiseen Ylioppilaskuoron laulaessa Finlandiaa. Seppelkulkue lähti kaupunginjohtajan lähettämänä Suomen lipun johdolla kohti sankarihautoja lippujen seuratessa.

Itsenäisyys ja vapaus ovat todella suuria lahjoja, joiden arvoa ei voi edes ymmärtää. Niiden todellisen arvon tietää vain sellainen, joka on nähnyt, mitä on elää ilman vapautta.
Vesa

Tärkeintä on reilu peli!

Olimme aamulla lasten kanssa sateisessa puistossa. Leikimme eläinpeliä, jossa yksi yrittää arvata, mitä eläimiä toiset edustavat. Kun oikea eläin sattuu kohdalle, kilpailijat lähtevät juoksemaan luja, ja arvaaja yrittää ottaa kiinni. Eräällä kerralla olin arvausvuorossa ja sain Anttonin kiinni. Kiinniotetulla oli heti vastaus valmiina takataskussa: "Sai kiinni vain sen vuoksi, että mulla on kumpparit ja sulla on noin hyvät kengät juoksemiseen. Et varmasti olis saanut minua kiinni kumppareilla."

Tapahtuma toi elävästi mieleeni päiväkerhoajat. Kauniina keväisenä päivänä kokoonnuimme seurakuntatalon vieressä olevalle ala-asteen jalkapallokentälle juoksukilpailuihin. Mukana oli suuri määrä tyttöjä ja poikia, ja kaikki kilpailivat samassa sarjassa. Leikkimielisen juoksukilpailun voitti Teresa. Päivähoitokaverillani Tomilla oli heti selitys valmiina: "Teresa voitti vain sen vuoksi, että sillä oli verkkarit jalassa. Kyllä mie olisin varmasti voittanut, jos mullaki olis ollu verkkahousut." Häviäminen on niin vaikeaa. On paljon helpompi keksiä selityksiä kuin myöntää tosiasiat.

Tänään pelasimme lasten kanssa myös Afrikan tähteä ja Choco-peliä. Antton ja Laura yrittivät molemmat Afrikan tähdessä vähän huijata menestyäkseen paremmin pelissä. Ei auttanut, äiti voitti. Choco-pelissäkin Laura tunnusti, että oli salaa ottanut minulta yhden kirsikan. Onneksi omatunto alkoi kolkuttaa ja äiti sai kirsikkansa takaisin.

Lasten leikit ja pelit ovat kuin esimakua aikuisten maailmasta. Kestänkö sen, että toisella menee paremmin kuin minulla. Miten toimin, kun elämässä tulee pettymyksiä? Noudatanko sääntöjä silloin kun on mahdollisuus huijata? Onko minulle tärkeämpää voitto vai reilu peli?
Elina

Pillifarkut ja lyhytlahkeiset housut

"Jokos sulla on pillifarkut? kysyi ystäväni.
"No ei, miten niin?" vastasin.
"Ko ne on nyt muodissa", sanoi ystäväni.
"Ei sovi vartalolleni. En kyllä varmasti osta!" sanoin päättäväisesti.
"Sanot vain! Kohta sulla on ne varmasti. Niinhän sie aina sanot kaikesta uudesta muodista, ettet yhtään tykkää. Ja sitten seuraavalla kerralla sulla onkin semmoset itellä. Kai sulla nyt on ainakin lyhytlahkeiset housut?"
"No ei ole!"

Vanhoissa ystävissä on se huono puoli, että he tuntevat minut aivan liian hyvin. Riikka on ollut ystäväni syntymästään asti, ja sen vuoksi hän tietää, miten yleensä toimin suhteessa muotiin. Kun uudet vaatteet tulevat muotiin, kauhistelen niiden tyylittömyyttä. Sitten kun silmäni tottuu uuteen tyyliin, alankin pitää siitä ja hankin uusia vaatteita myös itselleni. Riikka on nähnyt, miten näin on käynyt aikoinaan mm. pyöräily- ja hiihtohousujen, lantiofarkkujen sekä pitkävartisten saappaiden kanssa. Miksipä ei siis kävisi samalla tavalla myös pillifarkkujen ja lyhytlahkeisten housujen kanssa! Aika näyttää...

Kerran nuoruudessa kudoin koulussa neulontakoneella villapuseron, jossa oli mustia, valkoisia ja violetteja tasaraitoja. En ollut itse aivan tyytyväinen lopputulokseen, vaikka koneen jälki oli tietysti kaunista ja tasaista. Kerran kuoroharjoituksissa Riikka tokaisi: "Onpa sulla ruma villapusero!" Saavuttuani kuoroharjoituksista kotiin laitoin puseron kaappiin enkä käyttänyt sitä enää ollenkaan. Monta kuukautta myöhemmin Riikka kysyi minulta, miksi en ole käyttänyt uutta villapuseroa. Vastasin, että hän oli itse sanonut sitä rumaksi. Silloin Riikka vastasi, että hän oli tarkoittanut sen vitsiksi.

Tytär ja äiti taitavat olla vaateasioissa vähän samanlaisia. "Tietää, keneen on tullut", tokaisi isäni, kun tuskailin joskus Lauran vaatekikkailuja. Tänään Laura oli tosi murheellinen ja kiukkuinen hoidosta tullessaan. Hän oli kertonut kavereilleen saaneensa uudet, mustat jumppatossut. Joku kaveri oli moittinut mustia tossuja rumiksi, vaikka ei ollut niitä edes nähnyt. Lauralla oli siitä tosi paha mieli. Tuntui, että koko päivä oli pilalla.

Minun vaatekikkailuni on näkynyt lähinnä siinä, että minun on ollut vaikea löytää itselleni vaatteita, joista pidän ja jotka sopivat minulle. Nuoruudessa saatoin kulkea ennemmin tosi kuluneissa farkuissa kuin ostaa uudet farkut, jotka eivät miellyttäneet minua. Yhdet Englannista kielikurssimatkalta ostetut merkkifarkut lähetin yhden käyttökerran jälkeen Venäjälle, kun ne mielestäni levensivät minua. Toivottavasti toivat enemmän iloa jollekin köyhälle nuorelle. Venäjälle on perheestämme päätynyt muutenkin välillä turhankin hyväkuntoisia vaatteita. Isoveljeni Juha oli tuonut uuden duffelitakkinsa Pelloon kesäsäilytykseen, mutta äiti lähetti sen epähuomiossa muiden vaatteiden mukana Venäjälle. Ja köyhä opiskelijapoika oli niin iloinen! Toisella kertaa äiti laittoi vaatekeräykseen oman paitansa, jota olin välillä lainannut, ja josta olin haaveillut pitkään.

Vesa ei ole tullut anoppiinsa vaatteiden kierrätyksessä. Vaatteiden läpikäyminen on yhtä tuskaa, kun kaikki vaatteet ovat sellaisia, että niitä voi joskus tarvita. Niinpä "lenkkivaatteita" on ollut mahdoton pino, samoin kuin "remontti- ja maalausvaatteita". Niitä varsinkin kannattaa olla paljon varastossa, kun olen uhannut ottaa yhteyttä vaasalaiseen aviomiespalveluun, kun ei tahdo omalla miehellä pysyä vasara tai pora kädessä. Tai ei ainakaan ole kiinnostusta remonttihommiin. Vesa ei ole kuitenkaan kommenteistani sisuuntunut tai loukkaanutunut. Sen sijaan hän oli kertonut kyseiselle aviomiespalvelu-yrittäjälle aikeistani. En ole kuulemma ainoa aviovaimo, joka uhkailee miestä yhteydenotolla yritykseen. Saa nähdä, löytyykö Järvenpäästä samanlaista palvelua. Ainakin sukulaismiehiä on lähempänä, jos kirkkoherra hautautuu töihinsä.
Elina

Kaikki kohdallaan kerran taivaassa

"Kaikki kohdallaan kerran taivaassa..." lauletaan eräässä vanhassa lastenlaulussa. Hmm, eikö taivaassa ole tavaroita, jotka olisivat väärässä paikassa? Se tuntuu täydelliseltä haaveelta kolmiossamme, jossa aika monta tavaraa on enemmän tai vähemmän pysyvästi väärässä paikassa. En tiedä, kuinka monta kokopäiväistä työntekijää vaadittaisiin pitämään viisihenkisen perheemme tavarat oikeilla paikoillaan. Meistä kun ei oikein kukaan osaa noudattaa hyvää periaatetta "Vie tavara HETI takaisin siihen paikkaan, mistä sen otit".

Vesa oli suhteellisen järjestelmällinen ja tarkka tavaroistaan kunnes lankesi minuuun. Äitinikin oli oikein innoissaan huomattuaan Vesan siisteyden ja kuvitteli tyttären miehen myötä muuttuvan siistiksi. Olihan isänikin juuri samana kesänä tuskaisena katsonut sekaista huonettani todeten: "Tuon tasoinen ihminen ja huone näyttää tuollaiselta". Valitettavasti äidin haaveet eivät toteutuneet, vaan opetin Vesankin huonoille tavoille. Lasten tulon myötä järjestyksen pitäminen ei ole ainakaan helpottunut. Anttonin ja Lauran piirustuksia, askarteluja sekä pikkutavaroita on aina kuljeksimassa jossakin päin asuntoa. Vandaalikuningas Mikael tekee edelleen tuhojaan: lelulaatikoita kaataessa kuuluu niin mukava ääni ja hammasharjan paikka on ehdottomasti keittiön lattialla.

Ihme ja kumma olen huomannut itsessäni keski-ikäistyvän naisen piirteitä. Siivoaminen ei ole enää minulle mikään pakkopulla. Voi sanoa, että siivoaminen on jopa nautinnollista, jos sen saa tehdä rauhassa. Yhä useammin yllätän iltaisin itseni kokoamassa lego-palikoita, kirjoja, leluja ja muita epämääräisiä tavaroita lattioilta omille paikoilleen. Vesakin toteaa yhä useammin: "Oho, täälläpä on siistiä!" Ja haaveilen suuremmasta asunnosta, jossa jokaiselle tavaralle olisi oma paikka. Kaikki kohdallaan...

Pakastaja-Elvi

Anttonin ollessa kymmenen kuukautta olin hänestä huolissani. Olin toiminut kunnon äidin tavoin aloittaen kuvakirjojen lukemisen hyvin varhaisessa vaiheessa; synnytyslaitoksella ei tosin tainnut vielä olla yhtään lastenkirjaa mukana enkä edes lukenut lastenkirjoja ääneen raskausaikana niin kuin eräs ystäväni. Joka tapauksessa olimme hankkineet varhaisessa vaiheessa monta kiinnostavaa kirjaa, mutta siitä huolimatta kirjat eivät tuntuneet kiinnostavan poikaa. Kun otin hänet syliini lukuhetkeä varten, jaksoi hän seurata kirjaa vain hetken, ja sitten lähti omiin puuhiinsa. Pelkäsin, ettei hänestä ikinä tule kirjojen lukijaa.

Pelko osoittautui myöhemmin täysin turhaksi. Antton innostui kirjoista vähitellen ja alkoi viisivuotiaana myös itse lukea. Tällä hetkellä lastenkirjat ovat ahkerassa käytössä perheessämme. Lapset kuuntelisivat niitä vaikka kuinka paljon, jos vanhemmilla olisi vain aikaa ja viitseliäisyyttä. Tavallisina päivinä lukeminen jää iltaan, jolloin jokainen lapsi saa valita yhden kirjan. Mikael tuo yleensä luettavaksi kuvakirjan, jossa kerrotaan erilaisista ajoneuvoista tai eläimistä. Laura kuuntelee mielellään kaikenlaisia kertomuksia, ja Antton pitää tietokirjoista sekä Aku Ankoista. Kaikki kolme lasta rakastavat vanhempien harmiksi yliopettavaisia Miina ja Manu -kirjoja, joissa Miina on aina Neiti Näppärä, ja joissa Manu aina mokaa. Lasten oma kirjahylly on pullollaan mitä ihanimpia laadukkaita lastenkirjoja, mutta lapset raahaavat kirjastosta kerta toisensa jälkeen uusia Miina ja Manu -kirjoja. Kyseisiä kirjoja löytyy kirjahyllystämmekin aika monta, puhumattakaan korjattavien kirjojen pinosta tai Miina ja Manu -kuuntelukaseteista...

Nyt ymmärrän paremmin, miksi äiti ei lapsuudessani pitänyt ollenkaan pikkuveljeni lempikirjoista, Pupu Tupuna -kirjoista. Huonot lastenkirjat eivät anna aikuiselle yhtään mitään paitsi huonoa tuulta ja ärsyttävää mieltä. Onneksi huonoa kirjaa lukiessa voi lukea tekstiä mekaanisesti ja ajatella jotain aivan muuta. Toimii hyvin ainakin minulla. Usein huomaan, että
minulla ei ole hajuakaan siitä, mitä olen juuri lukenut.

Mutta onneksi on olemassa myös lastenkirjoja, joista aikuinenkin saa paljon iloa ja ajateltavaa. Minusta on aina yhtä antoisaa lukea Astrid Lindgrenin kertomuksia, jotka ovat Laurankin suuressa suosiossa. Taina Tomera -kertomuksenkin voisin lukea vaikka joka ilta, niin koskettava ja hellyyttävä se on. Tällä hetkellä perheemme yhteinen suosikkihahmo on Risto Räppääjä. Sinikka ja Tiina Nopola ovat kirjoittaneet kirjat niin hauskasti, ettei aikuinen voi olla nauramatta. Tarinat ovat niin loistavia, että Vesa on monesti jatkanut itsekseen kirjan lukemista lasten nukahdettua. Joskus olemme myös käyneet kisaa nukutusvuorosta, jos Risto Räppääjä on ollut vuorossa. Risto Räppääjä, Rauha-täti ja Herra Lindberg pyörivät usein myös perheemme keskusteluissa. Onpa eräs tuttavammekin saanut perheemme parissa uuden sukunimen herra Lindbergin mukaan.

Perjantai-iltana vietimme Lauran ja Riikan kanssa tyttöjen iltaa Vaasan kaupunginteatterissa, jossa pyörii näytelmä Risto Räppääjä ja Pakastaja-Elvi. Antton oli käynyt katsomassa näytelmän koulun kanssa eikä sen vuoksi suureksi harmikseen päässyt mukaan, vaikka kerjäsi mukaan pääsyä viimeiseen hetkeen saakka. Lauralle vierailu oli ensimmäinen aivan oikeassa teatterissa; kesällä kävimme tyttöjen reissulla katsomassa kesäteatterissa ruotsinkielisen Peppi-näytelmän.

Risto Räppääjä ja Pakastaja-Elvi oli tosi hauska näytelmä. Minua huvitti tilannekomiikan lisäksi suunnattomasti kolmiodraama, jossa Rauha-täti ja Elvi-täti kilpailivat iki-ihanasta Herra Lindbergistä. Päällimmäisenä muistona jäi mieleen, miltä arvoisa alakerran naapuri näytti fuksiassa satiiniyöpuvussaan. Melkoinen tohvelisankari! Ei ihme, että murskasi vanhojenpiikojen sydämet.
Elina

Unohtumaton kohtaaminen

Antton oli tänään innoissaan. Silmät loistaen hän kertoi minulle ja Riikka-kummitädille päivän kohokohdastaan. Ruokailussa koulun Merja-rehtori oli istunut Anttonin Pernilla-opettajan vieressä. Syötyään ruoan Antton oli koulun opetusten mukaan mennyt opettajan luo ja sanonut "Tack för maten!". Silloin oli tapahtunut jotain ihmeellistä, joka oli sekoittanut täysin ekaluokkalaisen pään. Itse rehtori oli katsonut Anttonia ja hymyillyt. Kuvitelkaa, mikä onnenpäivä! En muista, koska olisin nähnyt lapseni yhtä onnellisena kuin tänään kertoessaan tapahtumasta.

On tosi hienoa, että rehtorilla on vielä arvo ekaluokkalaisen silmissä. Hyvältä tuntuu myös se, että lapsia opetetaan kiittämään ruoan jälkeen. Anttonin koulussa onkin tänä vuonna erityisenä teemana hyvät käytöstavat. Jokaisella oppilaalla on oma käytöspassi, johon kuukausittain merkitään eri käytösalueiden osaaminen. Marraskuun teemana olivat kauniit ruokailutavat. Antton oli koulusta saanut passiin opettajalta parhaimman merkinnän, joka merkitsi sitä, että hän yleensä aina hallitsee kauniit ruokatavat. Vesan kanssa emme olleet Anttonin kauniista ruokailutavoista samaa mieltä kuin opettaja. Laitoimme rastin keskimmäiseen vaihtoehtoon, vaikka mietimme Anttonin kauhuksi myös huonointa vaihtoehtoa. Olisihan se tosi noloa, jos opettaja näkisi, että kotona ei osatakaan käyttäytyä kauniisti.

Vanhemmille pidettiin kauniista käytöstavoista myös luento, jossa Saara Kinnunen kertoi, että käyttäytyminen on vain jäävuoren huippu. Itse jäävuoren muodostavat lapsen ja vanhemman välinen suhde sekä oma esimerkki. Vesan kanssa naurammekin sitä, miten voin vaatia lapsilta kauniisti tuolilla istumista, kun en itsekään ainakaan aamupalalla jaksa istua kunnolla. Lapsena taas keinuin tuolilla harva se päivä vanhempien sanomisista huolimatta. Jos meidän lapset tekisivät samalla tavalla, joutuisivat välittömästi jäähylle kylpyhuoneeseen.

Lasten kanssa kauniita käytöstapoja harjoitellessa minua lohduttaa ajatus siitä, että lapsi oppii itselleen merkityksettömän asian vasta noin tuhannen toiston jälkeen. Niinpä emme ole ainoita vanhempia, jotka joutuvat päivittäin toistamaan "Mikä unohtui?" tai "Mitä sanotaan?". Anttonin eskaritäti lohdutti viime vuonna meitä vanhempia sillä, että hänen äitinsä mukaan lapset olivat oppineet käyttäytymään kauniisti ruokapöydässä vasta muutettuaan kotoa. Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä...
Elina

Liian uskovainen?

Viime päivinä olen saanut kuulla positiivista palautetta päiväkirjastamme. On mukavaa, jos kirjoitukseni voivat olla iloksi ja ajatuksen herättäjäksi muille ihmisille. Minulle päiväkirjan pitämisestä on tullut terapeuttinen harrastus. Olen huomannut, että kirjoittaminen on minulle luonteva tapa ilmaista itseäni. Ehkä kokemuksen karttuessa voin tarjotua jollekin lehdelle kolumnistiksi. Kirjoittamistakaan kun ei opi muulla kuin kirjoittamalla.

Tänään sain Järvenpäästä postia. Kaija kiitteli kortissa päiväkirjamme kirjoituksista ja lähetti minulle inpiraatioksi kirjasen Pesijätär Fiian lähetysseura, joka kertoo Jumalalle antautuneesta naisesta. Kirja sai minut hymyilemään: mukava lukea kirja naisesta, joka on paljon minua hihhulimpi. Fiia kulkee talosta taloon pessen pyykkiä, mutta vain sillä ehdolla, että saa samalla saarnata. Hän elää uskoa todeksi arkipäivässään ja kerää pienestä palkastaan huolimatta uskomattomia summia rahaa lähetystyölle. Hänen elämänfilosofiansa kiteytyy kirjan lauseeseen: "On todella ihanaa omistaa vain Jeesus ja elää Hänelle kokonaan."

Elämässäni on ollut monia tilanteita, joissa olen kokenut olevani liian uskovainen. Kuitenkaan en tiedä, voiko kristitty ikinä olla liian uskovainen. Jeesuksen antama rakkauden kaksoiskäsky antaa meille ihanteen, johon tuskin kukaan yltää. "Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi" haastaa pesijätär Fiian kaltaiseen elämään, jossa Jumalan tahdon tapahtuminen on merkittävämpää kuin omat suunnitelmat tai toisten ihmisten mielipiteet. "Olen huomannut, että ainoa tapa pysyä Hengessä, on kuolla itsellemme. Ensin meidän on kuoltava huonosta minästämme ja sitten hyvästä minästämme. Kuta pikemmin suostumme kuolemaan, sitä paremmin voimme elää...Jo nyt on olemassa ihana elämä, jos palvelemme Jeesusta."

Itse koen, että uraani liittyvät ongelmat ovat olleet tietynlaista Jumalan koulua minulle. Olen sitä kautta joutunut kerta toisensa jälkeen luopumaaan omista haaveista ja jättäytymään Jumalan käsiin. Viimeisen vuoden aikana olen ehkä saavuttanut jonkinlaisen rauhan tai ainakin välirauhan Jumalan kanssa uraani liittyen. Olen antanut ohjat Jumalan käsiin tyyliin "Vie sie, mie vikisen." Luulen, että Jumala on kouluttanut minua tätä kautta sen vuoksi, että minulle on ollut aina niin sairaan tärkeää menestyä koulussa ja työssä. Ehkä vaikeudet näissä asioissa ovat hillinneet vähän sitä, ettei työstä tule minulle niin suurta epäjumalaa. Toiseksi uskon, että perheellemme on ollut parhaaksi, etten ole päässyt kovin vaativiin työtehtäviin. Olen pystynyt hyvin yhdistämään työn ja perhe-elämän tuntematta syyllisyyttä siitä, että jompikumpi elämänalue jäisi liian vähälle huomiolle.

Ensimmäinen suuri pettymys elämässäni oli, kun en tullut teologisessa tiedekunnassa valituksi uskonnonopettajakoulutukseen. Haastattelutilanne on piirtynyt minulle tarkasti mieleen, koska se oli vähintäänkin outo. Kolme haastattelijaa esitiivät minulle mitä kummallisimpia kysymyksiä. "Olisitko voinut tulla ovesta ja kiekua kuin kukko?" -tyyppiset kysymykset olivat vähän liikaa 20-vuotiaalle minälleni. En olisi voinut siinä vaiheessa tehdä niin, vaikka nyt 31-vuotiaana kolmen lapsen äitinä ja lapsityötä tehneenä se ei olisi mikään ongelma. Jostain haastattelijat olivat saaneet päähänsä, että olen todella uskovainen. En tiedä, johtuiko se pukeutumistyylistäni, meikittömyydestä, etukäteisvastauksistani vai hymystäni. Sitäkin he kysyivät, miten luulen pärjääväni oppilaiden kanssa, kun hymyilen paljon. Oudoin kysymys oli, haluaisinko, että koko koulu vahtimestaria myöten lähtisi seuraamaan minua, uskonnonopettajaa. Sitä en myöntänyt haluavani.

Haastattelusta jäi todella outo olo ja tunne, että olen liian uskovainen uskonnonopettajaksi. Seuraavana vuonnakaan en päässyt sisään. En tiedä, johtuiko se siitä, että yksi haastattelijoista oli juuri se, jota uskovaisuuteni tuntui ärsyttävän erittäin paljon. Kun näin hänet haastattelutilassa, aavistin lopputuloksen. Myönnän kyllä, että olin siihen aikaan nuori ja mustavalkoinen, mutta luulen, että olisin pärjännyt aivan hyvin uskonnonopettajana. Jälkeenpäin olen ottanut kaiken suurena Jumalan johdatuksena. Jos olisin tullut silloin valituksi, en olisi ikinä opiskellut papiksi, ja elämäni olisi saanut aivan toisenlaisen suunnan. Mutta silloin ei paljon naurattanut... (Vaasaan muuttaessamme osallistuin ruotsinkielisen uskonnonopettajakoulutuksen pääsykokeisiin ja sain paikan. En ole kuitenkaan tehnyt auskultointia, kun sain heti työpaikan.)

Viime keväänä hain lapsityön johtajan virkaa eräässä kaupungissa. En tullut valituksi, mikä johtui haastatteluista tehdyn yhteenvedon mukaan paikallistuntemuksen puutteesta. Luulen tosin, että reilun 30 jäljellä olevan työvuoden aikana olisin oppinut tuntemaan paikallisia oloja. Yhteenvedossa oli toinenkin mielenkiintoinen yksityiskohta: minun kerrottiin haluavan, että seurakunnan lapsityö on tunnustuksellista. Enpä ole ennen pitänyt mainitsemisen arvoisena, että seurakunnan työ on tunnustuksellista. Eikö se ole selvä asia? Vaasan piispantarkastuksessa piispa ja asessori painottivat voimakkaasti sitä, miten kaiken seurakuntatyön tulee lähteä perustehtävästä. Alkuseurakunnan uskontunnustuksessa se ilmaistaan ytimekkäästi: "Jeesus on Herra".

Minun on vaikea ymmärtää, miten kirkon hartausohjelmassa, "Saltissa", on tällä viikolla vieraana buddhalainen. Eikö meillä riitä ammennettavaa omasta uskostamme? Eikö usko Jeesukseen ole enää ainoa tie Jumalan luo? Ehkä olen liian uskovainen!

Liian vähän töitä?

Ensimmäinen oikea työpaikkani oli kesäteologin pesti Ylitornion seurakunnassa. Työtä oli kolmeksi kuukaudeksi ja palkka oli hirmuinen: 4000 markkaa kuukaudessa. Kesän aikana tein monipuolisesti seurakuntatyötä. Olin kahdella riparilla ja lisäksi päivärippikoulussa, yritin käynnistää kesätoimintaa nuorille, saarnasin lukuisia kertoja, tein kotikäyntejä yms. Mutta silti aina välillä oli mielessä ajatus: teenkö tarpeeksi työtä. Olenko sen arvoinen, että seurakunta maksaa minulle 4000 markkaa/kuukaudessa?

Työajattoman työn huono puoli on juuri siinä, ettei tiedä, mikä määrä on sopivasti työtä. Toiset työntekijät pitävät itseään supertyöllistettyinä vähäisilläkin työtehtävillä, kun taas ylitunnolliset ihmiset potevat syyllisyyttä löysemmistä työpäivistä. Itse kuulun jälkimmäiseen kategoriaan. Kiireisen ja työteliään alkusyksyn jälkeen olen nyt ollut muutaman viikon ihmeissäni, kun kalenteri ei olekaan ollut tupaten täysi. Alun perin minun piti olla lomalla tänä viikonloppuna, ja sen vuoksi viikonloppuni on ollut harvinaisen löysä: kaste ja aikuisrippikoulun tapaaminen.

Minun pitäisi päästä yli tästä ylitunnollisuudesta. Jos kerta voin välillä vapaapäivinä tehdä työtehtäviä ja ainakin valmistautua niihin lukemalla kirjallisuutta, miksi en voisi hyvällä omallatunnolla nauttia löysemmistä viikonlopuista. Kaiken lisäksi Vesalla on ollut marraskuussa niin paljon työtä, etten tiedä, miten olisimme selvinneet, jos minulla tahti olisi ollut samanlainen.

Tänään jumalanpalveluksen jälkeen kuulin evankeliumia. Kirkkokahveilla eräs seurakuntalainen toivoi, että jatkaisin Järvenpäässä samaa elämäntapaa kuin Vaasassa. Hän sanoi, että on puhuttelevaa, että tulen lasten kanssa jumalanpalvelukseen silloin, kun en ole työvuorossa. Hän sanoi, että se on kuin saarna tavalliselle seurakuntalaiselle. Jumalanpalvelukseen osallistuminen on tärkeää, jos pappikin tulee sinne vapaaehtoisesti. Se oli varmasti viesti Jumalalta: älä pingota, ota rennosti!
Elina

Minusta tulee isona...

"Mikä sinusta tulee isona?" kysyin eräänä iltana Anttonilta ja Lauralta. Antton vastasi, ettei tiedä. Lauralla taas oli heti vastaus selvillä: hänestä tulee päiväkodin täti. Tänään lounaalla jatkoimme keskustelua aiheesta. Laura kertoi haluavansa lastentarhanopettajaksi, koska lapset ovat niin kivoja.

Itse muistan lounaskeskustelun omasta lapsuudestani perhepäivähoitajan luona. Paikalla oli meidän lasten lisäksi hoitotätini Leena sekä hänen miehensä Kari, joka tuli aina rakennustyömaalta kotiin syömään. Leena ja Kari kyselivät meiltä lapsilta, mitä meistä tulee isona. Minulla oli heti vastaus valmiina: minusta tulee perhepäivähoitaja. Leena ja Kari tyrmäsivät heti haaveeni. Heidän mielestään minusta piti tulla jotain hienompaa ja parempaa kuin perhepäivähoitaja. En varmaankaan sanonut mitään, mutta sydämeeni sattui. Haaveeni oli murskattu!

Omalla rippileirilläni keskustelimme aiheesta, mitä meistä tulee isona. Itselläni ei ollut silloin mielessä mitään erityisempää haavetta, mutta rippikoulunopettaja Ruut ehdotti, että alkaisin lastenlääkäriksi, koska ystävällinen hymyni karkottaisi lasten pelot. Lääkärin työ olikin nuoruudessa ensisijaisena toiveenani miettiessäni ammattivaihtoehtoja. Anna-sisareni lääkäriopinnot taisivat olla merkittävänä tekijänä innostamassa minua alalle; jokailtaisten isällemme kalliiksi tulleiden puhelinsessioiden kautta olin erittäin hyvin perillä lääketieteen opinnoista. Yhtenä lukiokesänä aloin jo valmistautua tuleviin pääsykokeisiinkin lukemalla solu- ja molekyylibiologiaa. Pinko mikä pinko! Myöhemmin olen ollut hyvin tyytyväinen sekä itseni että tulevien potilaiden puolesta, etten hakenut lääketieteelliseen tiedekuntaan. Minun hienomotoriikallani potilaiden henki olisi ollut vaarassa, ainakin jos olisin joutunut kirurgiksi. Anna tosin on lohduttanut, että minusta olisi voinut tulla aivan hyvä psykiatri.

Tällä hetkellä pohdin taas kuumeisesti, mikä minusta tulee isona. Oloni on vähän samanlainen kuin ylioppilaskirjoitusten jälkeen. Toisaalta on tunne, että koko maailma on avoinna, ja toisaalta epävarmuus ahdistaa. Vaasassa ei olisi papin työn lisäksi ollut käytännössä mitään muita vaihtoehtoja. Korkeintaan perhenevojan virkoja, jotka vapautuvat vuonna x ja joihin on sata hakijaa. Uskonnonopettajaksikin olisin ehkä voinnut päästä, jos olisin selvinnyt auskultoinnista ruotsiksi.

Järvenpäästä päin asiat näyttävät täysin erilaisilta. Viidenkymmenen kilometrin säteellä on lukematon määrä seurakuntia, erilaisia oppilaitoksia, toimistoja j.n.e. Ennen Vesan valintaa oli helppo haaveilla hienoista työpaikoista päiväunelmien tasolla, mutta valinnan jälkeen tunteet ovat hypelleet laidasta toiseen. Haaveet ja suunnitelmat ovat vaihdelleet viikottain, välillä jopa päivittäin. Olen hyvin helposti innostuva ja niinpä olen AIVAN VARMA , että minusta tulee jotakin ja sitten viikon päästä olenkin jo suuntautumassa aivan erityyyppiseen työhön. On niin vaikea tietää, mitkä loppujen lopuksi ovat omia vahvuuksiani, ja millaista työtä haluaisin oikeastaan tehdä. Haluanko kouluttaa, opettaa, kehitää, kirjoittaa, esiintyä, suunnitella, tutkia vai kohdata ihmisiä? Kun alan työpaikkoihin on pääkaupunkiseudulla usein parikymmentäkin hakijaa, pitäisi olla varma siitä, että haluan juuri tähän työhön. Välillä olen työhaastatatteluissa möläyttänyt, etten nyt vielä oikeastaan tällaiseen työhön haluakaaan...Ei kovin vakuuttavaa!

Kaikkien haaveiden ja suunnitelmien keskellä ei auta kuin luottaa Jumalan johdatukseen. Ehkä en ikinä päädykään yhteen työtehtävään, jossa homehdun seuraavat kolmekymmentä vuotta niin kuin Vesa uhkaa tekevänsä Järvenpään kirkkoherrana. Ehkä jatkan pätkätyöläisen elämää ja kuljen vapaana taivaan lintuna työpaikasta ja projektista toiseen. Mikä rikkaus, että on tällainen koulutus, joka mahdollistaa hakemisen hyvin monenlaisiin työtehtäviin! Tunnuslauluni olkoon Pekka Simojoen Jumalan hullut.
Elina

"Paljon työtä vielä jäljellä on,
Luojan pelto on niin mittaamaton.
Teidän vierellänne matkaani teen
kunnes usko vaihtuu näkemiseen.

Tänne saakka on tultu Hänen voimassaan,
huomispäivästä vielä en tiedä.
Kyllä Jumala huolen pitää hulluistaan,
vieköön Hän minne tahtoo vain viedä."
Pekka Simojoki


PS. Eilen saimme taas muistutuksen elämän rajallissuudesta lukiessamme Luulajan hiippakunnan nettisivuja. Vesan työkaveri Luulajan hiippakuntakansliasta oli saanut surmansa autokolarissa Kairossa. Onnettomuudessa kuoli myös hänen pieni tyttärensä. Elämämme on kokonaan Jumalan varassa.

Taivaskaipuu

Ystäväni kertoi lukemastaan kirjasta, jossa puhuttiin taivaasta. Hän oli innoissaan siitä, miten hän kirjan kautta oli ymmärtänyt, kuinka hieno paikka taivas on. Kristityssä perheessä kasvaneena hän oli saanut kuulla paljon taivaasta. Saamansa opetuksen pohjalta hän piti taivasta vähän tylsänä paikkana. Kuka nyt harpunsoitosta välittäisi! Nyt hän kirjaa lukiessaan oli oivaltanut, että taivaassa Jumala antaa meille kaikkein parasta. Hän tuntee sydämemme ja hän tietää, mitä me syvimmältämme kaipaamme. Sitä on hienoa odottaa!

Itselläni oli nuoruudessani vaihe, jolloin koin suurta kaipuuta taivaaseen. En suinkaan ollut yhtään itsetuhoinen, vaan elin silloin hengellisesti rikasta vaihetta. Aavistin, kuinka hieno paikka taivas on, ja sen vuoksi kaipasin sinne. Minulle tuli tärkeäksi lauluksi silloin Lasse Heikkilän Täällä Pohjantähden alla, jossa kuvataan taivaskaipuuta. Kyllä muut nuoret taisivat nuortenillassa olla ihmeissään, kun me ystäväni kanssa kuuntelimme tippa linssissä laulua.

"Silloin toivo siivet saa
kun on mihin suunnistaa
ja sydän pieni lentää uskaltaa.
Täällä Pohjantähden alla
kaikki katoaa
mutta siellä rauhan saan,
joka kestää ainiaan.

Tuo maa päällä pilvien,

tuo maa luona Jeesuksen.

Tuo maa, oi kuinka kaipaankaan,

sen että nähdä saan,

tuon ihmeellisen maan."

Lasse Heikkilä

Monet ajattelevat, että papin työssä hautajaiset ovat kaikkein kauhein ja vaikein työtehtävä. Tietysti välillä onkin hautajaisia, jotka mieluummin jättäisi väliin. On tilanteita, jolloin tuntuu mahdottomalta löytää lohduttavia sanoja. Kuitenkin usein hautajaiset ovat karuudessaan kauniita ja koskettavia tapahtumia. Pappina on etuoikeus saada kertoa siitä toivosta, joka meillä on Jeesuksessa. Meidän ei tarvitse pelätä mitään, ei edes kuolemaa, koska Jeesus on voittanut kuolemallaan ja ylösnousemisellaan kaiken pahan. Ja taivaassa kaikki on täydellisen ihanaa!

Elina

"On kaikki valmista

taivaan kodissa.

Vanha matkaaja,

tervetuloa.

On kaikki valmista

taivaan kodissa.

Jeesus odottaa,

halleluja. "

Arja ja Pekka Simojoki

Antaessaan saa!

Mikaelista on tullut iso poika. Hän tahtoo tehdä asioita itse ja olla avuksi toisille. Päivähoidossa hän on viidestä hoitolapsesta iältään keskimmäinen. Niinpä hän auttaa "pikkutyttöjä" esimerkiksi taluttamalla heitä ruokapöytään. Myöskin kotona hän tahtoo olla avuksi ja iloksi muille. Hän painaa tärkeänä hissinnappia sekä laittaa astianpesukoneen ja pesukoneen käyntiin. Tänään hän sai olla kotona ruoka-apulaisena kattamassa pöydän. Hän kantoi ylpeä ilme kasvoillaan lautaset, lasit, haarukat, veitset ja lusikat yksi tavara kerrallaan jokaisen omalle paikalle. Laura ja Antton olivat tosin vähän kiukkuisia, kun heidän paikkansa olivat siirtyneet. Mutta minkäs Miksu sille voi, että sisarusten tuolit olivat tiskipöydän luona. Eihän nyt tuolittomille paikoille voi laittaa ruokailuvälineitä; kyllähän sen 2-vuotiaskin ymmärtää.

Mikaelin toiminta todistaa sen, miten meihin ihmisiin on luotu halu olla toisillemme iloksi ja avuksi. Luulen, että yksi syy nykyajan ihmisten tyytymättömyyteen on itsekkyys. Ihminen ei voi hyvin, jos hän pyörii vain oman napansa ympärillä ajatellen omaa hyvinvointia. Ikinä asiat eivät ole tarpeeksi hyvin. Aina voisi olla enemmän rahaa, nautintoja ja omaa aikaa. Uskon, että silloin kun ilahdutamme, autamme ja rakastamme toisia ihmisiä, saamme vastalahjaksi jotain itsellemme, ainakin hyvän mielen. Galatalaiskirjeessä Paavali ilmaisee sen näin: "Mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää. Joka kylvää siemenen itsekkyyden peltoon, korjaa siitä satona tuhon, mutta se, joka kylvää Hengen peltoon, korjaa siitä satona ikuisen elämän. Meidän ei pidä väsyä tekemään hyvää, sillä jos emme hellitä, saamme aikanaan korjata sadon. Kun meillä vielä on aikaa, meidän on siis tehtävä hyvää kaikille, mutta varsinkin niille, joita usko yhdistää meihin." (Gal. 6:7-10)

Tämä raamatunkohta sopisikin hyvin minulle tunnuslauseeksi ensi kevääksi. Aloitan työt lähetyspappina, ja yhtenä tehtävänäni on tukea ja aktivoida vapaaehtoisia lähetystoimintaan. Siinä onkin haastetta miettiä, miten nuorempia ikäluokkia saisi innostettua lähetystyön tukemiseen. Itselleni lähetyskipinä syttyi jo kotona. Iltarukouksessa muistimme joka ilta kotiseurakuntamme nimikkolähettejä. Meillä kävi aika usein kylässä lähetystyöntekijöitä ja välillä myös vieraita lähetysmaista. Vierailut olivat mukavia. Erityisesti pidin lähetystyöntekijöiden kertomuksista ja jännittävistä tavaroista. Kävimme myös perheen kanssa joka vuosi lähetysjuhlilla, jossa oli lapsille omaa kiinnostavaa ohjelmaa. Kouluikäisenä olin mukana lähetyskerhossa, jossa tutustuimme eri maiden elämään sekä pidimme yhteyttä lähetystyöntekijöihin ja lähetyslapsiin.

Kauan aikaa olen haaveillut siitä, että lähtisin itse lähetystyöhön. Ystäväni Riikka, joka on todellinen lähetysintoilija, on myöskin erittäin aktiivisesti kannustanut, suorastaan painostanut meitä lähtemään lähetyskurssille. Vesa ei ole kuitenkaan missään vaiheessa ollut ajatuksesta innostunut; hänen mielestään Suomessa riittää tarpeeksi lähetystyötä. Niinpä olen tyytynyt ajatukseen siitä, että paikkani on olla lähettäjänä eikä lähtijänä. Ehkä lähetyspappina voin sytyttää kipinän jonkun lapsen tai nuoren sydämessä, niin että hän lähtee joskus lähetystyöhön!

Pellon jumalanpalveluksista minulle on jäänyt lähtemättömästi mieleen se, että isäni sanoi usein ennen kolehtia "Iloista antajaa Jumala rakastaa!" Lähetystyö ei mene eteenpäin, jos ei ole niitä ihmisiä, jotka ovat valmiita uhraamaan rahaa ja aikaa. Nykyään puhutaan mielestäni aivan liian vähän kirkoissamme siitä, miten tärkeää on jakaa omastamme heikommassa asemassa olevien hyväksi. Uskon, että omastaan antamiseen liittyy suuri siunaus.

Itse uhrasin omista rahoistani ensimmäisen kerran lukiossa ollessani. Olin armoton The Road -yhtyeen fani. Yhtyeen jokavuotiset vierailut Pellossa olivat elämäni kohokohtia. Jossakin vaiheessa yhtyeen rahatilanne oli heikko. Sain kirjeen, jossa pyydettiin rahallista tukea yhtyeelle, jotta se voisi jatkaa toimintaansa. Sain yhtyeen tilanteen sydämelleni. Mietin ja rukoilin asiaa ja päädyin siihen, että annan keräykseen omista rahoistani 500 mk. Se oli suuri uhraus lukiolaiselle, jolla ei ollut ollenkaan tuloja. Annoin kuitenkin rahan iloisin mielin hyvään tarkoitukseen. Vähän ajan kuluttua voitin kaksi kirjoituskilpailua ja sain palkinnoksi 1000 markkaa. Tulkitsin asian niin, että Jumala siunasi uhraukseni. Siitä lähtien minun on ollut helppo maksaa kymmenykset. Olen tiennyt, että Jumala pitää minusta huolta ja antaa kaiken, mitä tarvitsen.

Vesa teki päätöksen kymmenysten maksamisesta opiskeluaikana. Kymmenen prosenttia opiskelijan hurjasta opintotuesta oli 150 markkaa. Vähän ajan kuluttua siitä, kun hän oli maksanut ensimmäiset kymmenykset, oli pankkitilillä käynyt suoranainen ihme. Tililtä löytyi yhtäkkiä 15 000 markkaa. Myöhemmin selvisi, että rahat olivat isoäidiltä tulleita perintörahoja. IOtimme kuitenkin myös tämän tapahtuman Jumalan kädestä. Jumala maksoi Vesalle satakertaisesti takaisin! Malakian kirjassa puhutaan siunauksesta, joka liittyy kymmenysten antamiseen. "Tuokaa täydet kymmenykset aarrekammioon, jotta temppelissäni olisi ruokaa. Koetelkaa minua tällä tavalla, sanoo Herra Sebaot. Silloin saatte nähdä, että minä avaan taivaan ikkunat ja vuodatan teille sateen runsaan siunauksen." Mal. 3:10

Aina Jumala ei maksa meille takaisin uhrauksiamme rahallisesti eikä se tietenkään saa olla motiivinamme. Mutta olen aivan varma siitä, että omastaan antava ei jää palkkaansa vaille. Jumala voi siunata niin monin tavoin: antamalla elämään iloa, mielekkyyttä, rauhaa ja rakkautta. Minulle ainakin tulee hieman parempi omatunto tämän yltäkylläisyyden keskellä, kun annan edes sen pienen kymmenesosan muiden hyväksi. Siltikin monesti hävettää, kun katselee maailman kärsiviä lapsia. Uskon myös, että Jumala voi siunata erilaisissa hankinnoissa. Olen löytänyt usein esimerkiksi alennusmyynneistä juuri sopivia vaatteita; ystävämme taas saivat rukousvastauksena talon poikkeuksellisen halvalla. Antaessaan saa!
Elina


"Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle. Täällä tekevät koi ja ruoste tuhojaan ja varkaat nurtautuvat sisään ja varastavat. Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen. Siellä ei koi eikä ruoste tee tuhojaan eivätkä varkaat murtaudu sisään ja varasta. Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi." Matt. 6:19-21