Olen hehkuttanut koko lokakuun, kuinka ihanaa on kulkea työmatkat junalla. Minua ei ole yhtään haitannut suhteellisen pitkät työmatkat, vaan olen nähnyt niiden positiiviset puolet. Junamatkalla saan luettua kirjaa, pyöräillessä saan hyvää kuntoilua ja kävellessä saan raittiin ilman ja arkiliikunnan lisäksi siunata päivän töitä. Iltapäivisin taas saan oikean kuntoiluannoksen, koska lähden melkein aina liian myöhään asemalle. Puuskutan matkan painava kassi olalla toivoen ja rukoillen, että ehdin junaan. Seuraava kun lähtee yleensä vasta tunnin päästä, vaikei Vesa sitä vieläkään usko.
Juoksuennätykseni on 12 minuuttia Paavalin kirkolta asemalle. Huvittavaa ennätyksessäni oli se, että olin tietysti katsonut aikataulut väärin. Saapuessani Pasilaan puuskuttavana, punaisena ja hikisenä juna lähti vasta Helsingistä. Ainakin ehdin!
Junalla kulkeminen luo mukavat raamit työpäivälle. Aamulla ehtii tehdä aamutoimet ihmeellisen nopeasti, koska juna ei odota. Iltapäivisin taas on mukava tulla kotiin, kun tietää, ettei tarvitse poistua kodista enää edes iltakävelylle. Työmatkojen lisäksi kävelen työpäivän aikana aika usein. Olen huomannut, että apostolinkyyti on Paavalin alueella melkeinpä toimivin kyyti. Ei tarvitse hermoilla, löytyykö parkkipaikkoja tai tuleeko kulkuväline ajoissa. Useimmiten matkoihin ei mene kävellen edes enempää aikaa, koska alueella on aivan ihastuttavia oikoreittejä.
Eilispäivänä vakuutuin siitä, että jatkan junalla kulkemista. Olin nimittäin liikkeellä autolla, koska kuukausikortti oli mennyt vanhaksi, ja kastetodistukset olivat jääneet työpaikalle. Kokemukseni autoilusta eivät olleet kovin hyvät. Parkkeerasin auton Paavalin sisäpihalle aivan tyylikkäästi. Mutta lähtiessäni kohti kastepaikkaa törmäsin mustaan pylvääseen. Kello oli sen verran paljon, etten edes ehtinyt jäädä katsomaan, tuliko autoon lommuja.
Löysin kastepaikkaan melko kätevästi ja nopeasti, mutta karu totuus valkesi pian. Itä-Pasilassa ei ole parkkipaikkoja. Ei ainakaan silloin, jos Messukeskuksessa on Ski-Expo. Kiersin ja pyörsin ympäri Itä-Pasilaa, heittelin avuttomia rukouksia ylöspäin ja olin aika epätoivoinen. "Kävellen olisin jo perillä", mietin surkeana. Loppujen lopuksi löysin parkkipaikan ja juoksin kastekotiin. Hävetti tulla niin viime tipassa toimitukseen, ja pyysin anteeksi monta monituista kertaa! Onneksi vieraillakin oli ollut samanlaisia vaikeuksia.
Kasteen jälkeen kävin suoristamassa pylvään, jonka olin työpaikkani pihalla kaatanut. Se kävi ihmeen kätevästi. Kuulin myös, etten todellakaan ollut ensimmäinen, joka on törttöillyt sisäpihalla. Autokin vaikutti olevan kunnossa. Siitä huolimatta ajaessani räntäsateessa liukkaalla ja pimeällä moottoritiellä ajattelin, pitäisikö sittenkin liittyä Lotan Facebookissa mainostamaan "vähennä yksityisautoilua" -liikkeeseen. Kyllä junassa on sentään tunnelmaa!
sunnuntai, marraskuuta 04, 2007
perjantaina, marraskuuta 02, 2007
Pelkojen vallassa miljoonat
Tänään meidän oven takana seisoi omituisen näköinen porukka: Puuha Pete, arvokas munkki, palomies sekä aito Peppi Pitkätossu. Ystäväperheemme tuli viettämään meille iltapäivää tortillojen ja muiden herkkujen merkeissä. Meidän perheemme ei ollut valmistautunut tapahtumaan aivan yhtä hyvin. Minä ja Vesa emme tietenkään olleet tajunneet pukeutua, vaikka Vesan iki-ihasta roolivaatekassista olisi varmasti löytynyt coolit asut kumpaisellekin. Lapset sentään ilmestyivät yläkerrasta paikalle tiikerinä, pupuna ja ritarina.
Iltapäivämme oli mukavan rento ja rauhallinen sisältäen syömistä, leikkiä ja seurustelua. Halusimme järjestää pienet juhlat, koska molempien perheiden pienimmät olivat saaneet kutsut muutamiin Halloween-juhliin, joihin emme halunneet lapsiemme menevän. Kahvipöydässä puhuimme siitä, miten tutkimusten mukaan pelottavat lapsuudenkokemukset voivat aiheuttaa traumoja, jotka vaikuttavat herkkien ihmisten elämään vielä aikuisinakin.
Mietimme sitä, ´miten pienen ihmisen elämään vaikuttavat erilaiset kummitus- ja vampyyrinaamiot, pimeässä oleminen sekä tarjoilut, joita markkinoidaan kummituksen elimiksi. Tuskin ainakaan kovin rakentavasti. Olen sitä mieltä, ettei kenekään alle kouluikäisen pitäisi osallistua mihinkään Halloween- tai muihin kummitusjuhliin eikä käydä edes kummitusjunassa. Kouluikäisillekään en Halloween-kutsuja suosittelisi, mutta heillä on ainakin hieman enemmän taitoa käsitellä kokemuksiaan.
Itse muistan lapsuudesta, miten pelkäsin monia asioita, vaikka en ikinä joutunut osallistumaan kummitusbileisiin tai muuhun pelottavaan. Siitä huolimatta juoksin aina pimeällä autiotalon ohi, koska olin varma, että sieltä hyökkää joku kimppuuni. Huoneeni oven pidin aina auki, koska olin varma, että kaapissani asuu Joku. Sängyn allekaan en uskaltanut kurkistella - ainakaan pimeällä. Yöllä juoksin äidin ja isän väliin nukkumaan, vaikka olin jo ala-astelainen. Ja olin aivan varma, että mustalaisvankkurit tulevat noutamaan minut 1,5 metrin matkalla. En ymmärrä, mistä senkin olin keksinyt.
Ollessani viidennellä luokalla kuulin tarinan tytöistä, jotka olivat pelanneet spiritismiä, ja saaneet peräänsä jonkun olennon. Niinpä minäkin pelkäsin kertomuksen kuultuani monta vuotta, että joku kävelee perässäni, vaikken tietenkään ollut sotkeutunut mihinkään hämärään. Ja vieläkin teen ahkerasti ristinmerkkejä, kun kävelen yksin pimeässä. Se vakuuttaa minua siitä, että Jeesus on kanssani -myös pimeällä.
Luulen, etten ole mitenkään ainutlaatuinen lapsuuteni pelkojen suhteen. Siispä ihmettelen, miksi vanhemmat, opettajat, lastentarhanopettajat ja muut aikuiset tieten tahtoen järjestävät juhlia, joissa pitää pelätä. Aikuisten kertomat kummitustarinat, erilaiset kauhuradat sekä kurpitsat, joiden tarkoitus on kutsua paikalle pahoja henkiä, eivät vastaa käsitystäni hauskoista lastenjuhlista. Hei, suojellaan yhdessä lapsuutta!
Iltapäivämme oli mukavan rento ja rauhallinen sisältäen syömistä, leikkiä ja seurustelua. Halusimme järjestää pienet juhlat, koska molempien perheiden pienimmät olivat saaneet kutsut muutamiin Halloween-juhliin, joihin emme halunneet lapsiemme menevän. Kahvipöydässä puhuimme siitä, miten tutkimusten mukaan pelottavat lapsuudenkokemukset voivat aiheuttaa traumoja, jotka vaikuttavat herkkien ihmisten elämään vielä aikuisinakin.
Mietimme sitä, ´miten pienen ihmisen elämään vaikuttavat erilaiset kummitus- ja vampyyrinaamiot, pimeässä oleminen sekä tarjoilut, joita markkinoidaan kummituksen elimiksi. Tuskin ainakaan kovin rakentavasti. Olen sitä mieltä, ettei kenekään alle kouluikäisen pitäisi osallistua mihinkään Halloween- tai muihin kummitusjuhliin eikä käydä edes kummitusjunassa. Kouluikäisillekään en Halloween-kutsuja suosittelisi, mutta heillä on ainakin hieman enemmän taitoa käsitellä kokemuksiaan.
Itse muistan lapsuudesta, miten pelkäsin monia asioita, vaikka en ikinä joutunut osallistumaan kummitusbileisiin tai muuhun pelottavaan. Siitä huolimatta juoksin aina pimeällä autiotalon ohi, koska olin varma, että sieltä hyökkää joku kimppuuni. Huoneeni oven pidin aina auki, koska olin varma, että kaapissani asuu Joku. Sängyn allekaan en uskaltanut kurkistella - ainakaan pimeällä. Yöllä juoksin äidin ja isän väliin nukkumaan, vaikka olin jo ala-astelainen. Ja olin aivan varma, että mustalaisvankkurit tulevat noutamaan minut 1,5 metrin matkalla. En ymmärrä, mistä senkin olin keksinyt.
Ollessani viidennellä luokalla kuulin tarinan tytöistä, jotka olivat pelanneet spiritismiä, ja saaneet peräänsä jonkun olennon. Niinpä minäkin pelkäsin kertomuksen kuultuani monta vuotta, että joku kävelee perässäni, vaikken tietenkään ollut sotkeutunut mihinkään hämärään. Ja vieläkin teen ahkerasti ristinmerkkejä, kun kävelen yksin pimeässä. Se vakuuttaa minua siitä, että Jeesus on kanssani -myös pimeällä.
Luulen, etten ole mitenkään ainutlaatuinen lapsuuteni pelkojen suhteen. Siispä ihmettelen, miksi vanhemmat, opettajat, lastentarhanopettajat ja muut aikuiset tieten tahtoen järjestävät juhlia, joissa pitää pelätä. Aikuisten kertomat kummitustarinat, erilaiset kauhuradat sekä kurpitsat, joiden tarkoitus on kutsua paikalle pahoja henkiä, eivät vastaa käsitystäni hauskoista lastenjuhlista. Hei, suojellaan yhdessä lapsuutta!
maanantaina, lokakuuta 29, 2007
Vastaus edellisen kirjoituksen kommenttiin
Hei anonyymi lukijani!
Anteeksi, jos edellinen kirjoitukseni loukkasi Sinua ja mahdollisesti joitakin muita. En missään tapauksessa halunnut arvostella ketään enkä aliarvioida kenenkään työtä. Päinvastoin! Nimenomaan yritin kuvata sitä, miten koin itseni ensimmäisenä virastopäivänä täysin idiootiksi, kun yritin selviytyä kunnialla kaikista puheluista ja toimitusvarauksista,l jotka rynnivät päälleni valtavalla voimalla. Samoin alku Vantaankosken päivystyksessä oli yhtä kaoottista, kun jouduin noviisina hommiin ja mm. varasin kasteen onnellisena tilaan, joka ei ollutkaan meidän seurakunnan :) Olen ennenkin arvostanut suuresti seurakunnan kanslistien työtä, mutta nyt vielä enemmän.
Toimiessani kaksi vuotta lapsityönohjaajana tein toimistotyötä aivan säännöllisesti, sekä rutiininomaisia tehtäviä että vaativampia suunnittelutehtäviä. Olen täysin samaa mieltä siitä, että kaikissa tehtävissä tarvitaan luovuutta ja myös järjestelmällisyyttä, jotta homma toimii. Lapsityönohjaajana toimiessani ihmettelin sitä, miten huonoa palkkaa kirkko maksaa esim. lastenohjaajille ja lapsityönohjaajille. Hekin tekevät luovaa työtä ja sen vuoksi pidän hyvänä, että esim. Vaasan ruotsalaisessa seurakunnassa ja nykyisessä Paavalin seurakunnassa he saavat suunnitella kerhonsa silloin kun haluavat. Jos inspiraatio iskee vaikka silloin lauantaiöisin...Toivon, että samaa joustavuutta löytyisi myös muilta työpaikoilta! Toisaalta tiedän senkin, että monet ihmiset nauttivat siitä, että voivat erottaa selkeästi työn ja vapaa-ajan.
Kirjoitustyylini huono puoli on siinä, että lennokkuus välillä kostautuu. Varsinkin, kun en yleensä lue tekstejä kirjoittamisen jälkeen. Hyvä, että huomautit asiasta! Nöyrä anteeksipyyntöni: tarkoitukseni ei todellakaan ollut loukata ketään.
Ystävällisesti, Elina
PS. Luin kommenttisi toiseen kertaan ja huomasin, että siinä tulevat esille myös sinun asenteesi. Emme me papit saa valita sitä, teemmekö työtä vai emme. En tarkoittanut ilmauksellani, että Vaasan virastopäivystysten aikana tein jotain mukavaa suinkaan shoppailua tai kahvitunteja. Sen sijaan kuljin ahkerasti tapaamassa ihmisiä esim. päiväkodeissa, kouluissa, kaste- ja siunauskeskusteluissa sekä lukuisilla kotikäynneillä. Muistaakseni tein Vaasassa vuoden aikana yli 100 kotikäyntiä muiden työtehtävien lisäksi.
Harvoin nykyäänkään on sellaisia viikkoja, että minä tai Vesa emme tekisi sitä 40 tuntia. Vesan työpäivät ovat nykyään aika ympäripyöreitä ja tulevan torstaisen vapaapäiväni ajattelin viettää tiiviisti koneen äärellä ja tehdä valmistelutyöt viikonloppua varten. Lapset laitan päiväksi hoitoon! Että se siitä vapaasta työajasta...
Anteeksi, jos edellinen kirjoitukseni loukkasi Sinua ja mahdollisesti joitakin muita. En missään tapauksessa halunnut arvostella ketään enkä aliarvioida kenenkään työtä. Päinvastoin! Nimenomaan yritin kuvata sitä, miten koin itseni ensimmäisenä virastopäivänä täysin idiootiksi, kun yritin selviytyä kunnialla kaikista puheluista ja toimitusvarauksista,l jotka rynnivät päälleni valtavalla voimalla. Samoin alku Vantaankosken päivystyksessä oli yhtä kaoottista, kun jouduin noviisina hommiin ja mm. varasin kasteen onnellisena tilaan, joka ei ollutkaan meidän seurakunnan :) Olen ennenkin arvostanut suuresti seurakunnan kanslistien työtä, mutta nyt vielä enemmän.
Toimiessani kaksi vuotta lapsityönohjaajana tein toimistotyötä aivan säännöllisesti, sekä rutiininomaisia tehtäviä että vaativampia suunnittelutehtäviä. Olen täysin samaa mieltä siitä, että kaikissa tehtävissä tarvitaan luovuutta ja myös järjestelmällisyyttä, jotta homma toimii. Lapsityönohjaajana toimiessani ihmettelin sitä, miten huonoa palkkaa kirkko maksaa esim. lastenohjaajille ja lapsityönohjaajille. Hekin tekevät luovaa työtä ja sen vuoksi pidän hyvänä, että esim. Vaasan ruotsalaisessa seurakunnassa ja nykyisessä Paavalin seurakunnassa he saavat suunnitella kerhonsa silloin kun haluavat. Jos inspiraatio iskee vaikka silloin lauantaiöisin...Toivon, että samaa joustavuutta löytyisi myös muilta työpaikoilta! Toisaalta tiedän senkin, että monet ihmiset nauttivat siitä, että voivat erottaa selkeästi työn ja vapaa-ajan.
Kirjoitustyylini huono puoli on siinä, että lennokkuus välillä kostautuu. Varsinkin, kun en yleensä lue tekstejä kirjoittamisen jälkeen. Hyvä, että huomautit asiasta! Nöyrä anteeksipyyntöni: tarkoitukseni ei todellakaan ollut loukata ketään.
Ystävällisesti, Elina
PS. Luin kommenttisi toiseen kertaan ja huomasin, että siinä tulevat esille myös sinun asenteesi. Emme me papit saa valita sitä, teemmekö työtä vai emme. En tarkoittanut ilmauksellani, että Vaasan virastopäivystysten aikana tein jotain mukavaa suinkaan shoppailua tai kahvitunteja. Sen sijaan kuljin ahkerasti tapaamassa ihmisiä esim. päiväkodeissa, kouluissa, kaste- ja siunauskeskusteluissa sekä lukuisilla kotikäynneillä. Muistaakseni tein Vaasassa vuoden aikana yli 100 kotikäyntiä muiden työtehtävien lisäksi.
Harvoin nykyäänkään on sellaisia viikkoja, että minä tai Vesa emme tekisi sitä 40 tuntia. Vesan työpäivät ovat nykyään aika ympäripyöreitä ja tulevan torstaisen vapaapäiväni ajattelin viettää tiiviisti koneen äärellä ja tehdä valmistelutyöt viikonloppua varten. Lapset laitan päiväksi hoitoon! Että se siitä vapaasta työajasta...
sunnuntai, lokakuuta 28, 2007
Vuorotyötä vai vuorotta työtä?
"Hullua hommaa!", ajattelin viime yönä, kun puoli yhdeltä pimputtelin Vesalle sähköpianollamme messusävelmiä tämän aamuista Agricolan aikaista jumalanpalvelusta varten.
"Ei hassumpi työ", ajattelin tänä aamuna lojuessani sängyssä, kun työpäivänä ei tarvinnutkaan heti sännätä matkaan. Lapsetkin saivat olla tänään melkein koko päivänä kotona, vaikka olimmekin molemmat töissä. Vesa teki aamuvuoron ja minä illan. Lapset tosin marisivat koko aamun siitä, kun eivät vielä päässeet mukavaan hoitopaikkaan. Kyllä kylästely aina kotiolot voittaa!
Usein saan kuulla ihmisten voivotteluja siitä, miten huonot työajat papeilla on. Kieltämättä työajat ovat aika kauheat perheen kannalta, jos töitä riittää paljon sekä viikonlopuille että illoille. Tällä hetkellä meillä on kyllä aivan uskomattoman onnistuneet kuviot. En olisi ikinä uskonut, että me molemmat saamme virallisiksi vapaapäiviksi perjantain ja lauantain. Harvoin me varmaan molemmat olemme vapaalla kumpanakin päivänä, mutta joka tapauksessa uudet vapaapäivät ovat helpottaneet uskomattoman paljon hoitokuvioita. Iltamenotkin ovat sattuneet pääasiassa eri illoille. Lapset varmaan kohta toteavat niinkuin aikoinaan jäädessäni äitiyslomalle: "Etkö voisi joskus mennä töihin, että saatais kotiin niitä mukavia hoitajia?"
Viime aikoina olen miettinyt sitä, kuinka hienoa on se, että meillä on joustavat työajat. Lasten hoitopäivät voi pitää lyhyenä, kun suunnittelu- ja valmistelutöitä voi tehdä kotona, ja saarnoja voi kirjoitella vaikkapa lauantai-illan ratoksi. Tällaisille elämäntapaihmisille vapaa työaika sopii kuin nenä päähän. Niinpä odottelenkin kauhulla sitä, että Pappisliitto alkaa tosissaan ajaa säännöllistä työaikaa papeille.
Ruotsissa minulla oli 40 tunnin työaika. Ja muistan, kuinka vaikeaa ja vaivalloista työajan seuraaminen oli. En ole oikein sellainen ihminen, joka kulkee kello kourassa ja laittaa tarkasti ylös, milloin aloitti ja lopetti työt. Parin viikon kuluttua niitä on mukava mietiskellä... Lisäksi papin työssä on aika vaikea määritellä, mikä on työtä. Teenkö työtä, kun luen kirjaa, jonka ajatuksia ehkä käytän saarnassa? Olenko töissä, kun saan parhaat ideani nukketeatteriin kesken tiskauksen ja menen kirjoittamaan niitä ylös? Olenko työssä, kun lauleskelen illan kotona kristillisiä lastenlauluja ja samalla mietin, voisiko niistä olla käyttöä työssäni?
Liiallista työmäärää pitäisi mielestäni rajoittaa jollain muulla keinolla kuin kaikille papeille pakollisella säännöllisellä työajalla. Vastustan säännöllistä työaikaa, koska se tappaa helposti luovuutta papin työssä. Minun saarnasuoneni ei yleensä juokse torstaina tai perjantaina 14-16, vaan se sykkii paljon paremmin lauantai-iltana yhdeksän jälkeen, kun on PAKKO! Säännöllinen työaika tekee myös papista helposti virkamiehen, joka on tyytyväinen, kun on käynyt istumassa 8 tuntia työpaikalla, viis seurakuntalaisista. Minä en haluaisi olla sellainen pappi, joka aina sulkee kännykän neljän jälkeen. Vaasassa naureskelimme aina välillä sitä, miten erilaiset työryhmät voisivat jatkaa monta vuotta olemassaoloaan itsenäisesti, vaikkei olisi enää yhtään seurakuntalaista jäljellä.
Enneagrammi-teotian tuntijat voivat tietysti päätellä, että vastustan säännöllistä työaikaa, koska se rajoittaa vapauttani. Aloittaessani työt Vantaankoskella minua kauhistutti ajatus siitä, että minun ON PAKKO istua virastossa päivystämässä viisi tuntia yhteen menoon. Vaasassa olin tottunut sopimaan kaikkea mahdollista myös virastopäivystyksen ajaksi, kun päivystävälle papille harvoin tuli asikakkaita. Nyt opettelen pääkaupunkiseudun seurakuntien elämää, jossa papit toimivat myös kanslisteina monissa asioissa. Se tekee hyvää tällaiselle seiskalle, joka haluaisi vaan tehdä kaikkea kivaa, uutta ja luovaa. Ensimmäinen virastopäivystykseni Paavalissa sai minut arvostamaan suuresti kaikkia toimistotyöntekijöitä, kun olin hukkua toimitusvarausten tulvaan. Elämässä on hyvä joutua tekemään sellaista, missä ei ole parhaimmillaan. Siinä oppii arvostamaan sitä, että Luoja on antanut meille erilaisia lahjoja. Eikä kukaan ole lahjaton, lahjat on!
"Ei hassumpi työ", ajattelin tänä aamuna lojuessani sängyssä, kun työpäivänä ei tarvinnutkaan heti sännätä matkaan. Lapsetkin saivat olla tänään melkein koko päivänä kotona, vaikka olimmekin molemmat töissä. Vesa teki aamuvuoron ja minä illan. Lapset tosin marisivat koko aamun siitä, kun eivät vielä päässeet mukavaan hoitopaikkaan. Kyllä kylästely aina kotiolot voittaa!
Usein saan kuulla ihmisten voivotteluja siitä, miten huonot työajat papeilla on. Kieltämättä työajat ovat aika kauheat perheen kannalta, jos töitä riittää paljon sekä viikonlopuille että illoille. Tällä hetkellä meillä on kyllä aivan uskomattoman onnistuneet kuviot. En olisi ikinä uskonut, että me molemmat saamme virallisiksi vapaapäiviksi perjantain ja lauantain. Harvoin me varmaan molemmat olemme vapaalla kumpanakin päivänä, mutta joka tapauksessa uudet vapaapäivät ovat helpottaneet uskomattoman paljon hoitokuvioita. Iltamenotkin ovat sattuneet pääasiassa eri illoille. Lapset varmaan kohta toteavat niinkuin aikoinaan jäädessäni äitiyslomalle: "Etkö voisi joskus mennä töihin, että saatais kotiin niitä mukavia hoitajia?"
Viime aikoina olen miettinyt sitä, kuinka hienoa on se, että meillä on joustavat työajat. Lasten hoitopäivät voi pitää lyhyenä, kun suunnittelu- ja valmistelutöitä voi tehdä kotona, ja saarnoja voi kirjoitella vaikkapa lauantai-illan ratoksi. Tällaisille elämäntapaihmisille vapaa työaika sopii kuin nenä päähän. Niinpä odottelenkin kauhulla sitä, että Pappisliitto alkaa tosissaan ajaa säännöllistä työaikaa papeille.
Ruotsissa minulla oli 40 tunnin työaika. Ja muistan, kuinka vaikeaa ja vaivalloista työajan seuraaminen oli. En ole oikein sellainen ihminen, joka kulkee kello kourassa ja laittaa tarkasti ylös, milloin aloitti ja lopetti työt. Parin viikon kuluttua niitä on mukava mietiskellä... Lisäksi papin työssä on aika vaikea määritellä, mikä on työtä. Teenkö työtä, kun luen kirjaa, jonka ajatuksia ehkä käytän saarnassa? Olenko töissä, kun saan parhaat ideani nukketeatteriin kesken tiskauksen ja menen kirjoittamaan niitä ylös? Olenko työssä, kun lauleskelen illan kotona kristillisiä lastenlauluja ja samalla mietin, voisiko niistä olla käyttöä työssäni?
Liiallista työmäärää pitäisi mielestäni rajoittaa jollain muulla keinolla kuin kaikille papeille pakollisella säännöllisellä työajalla. Vastustan säännöllistä työaikaa, koska se tappaa helposti luovuutta papin työssä. Minun saarnasuoneni ei yleensä juokse torstaina tai perjantaina 14-16, vaan se sykkii paljon paremmin lauantai-iltana yhdeksän jälkeen, kun on PAKKO! Säännöllinen työaika tekee myös papista helposti virkamiehen, joka on tyytyväinen, kun on käynyt istumassa 8 tuntia työpaikalla, viis seurakuntalaisista. Minä en haluaisi olla sellainen pappi, joka aina sulkee kännykän neljän jälkeen. Vaasassa naureskelimme aina välillä sitä, miten erilaiset työryhmät voisivat jatkaa monta vuotta olemassaoloaan itsenäisesti, vaikkei olisi enää yhtään seurakuntalaista jäljellä.
Enneagrammi-teotian tuntijat voivat tietysti päätellä, että vastustan säännöllistä työaikaa, koska se rajoittaa vapauttani. Aloittaessani työt Vantaankoskella minua kauhistutti ajatus siitä, että minun ON PAKKO istua virastossa päivystämässä viisi tuntia yhteen menoon. Vaasassa olin tottunut sopimaan kaikkea mahdollista myös virastopäivystyksen ajaksi, kun päivystävälle papille harvoin tuli asikakkaita. Nyt opettelen pääkaupunkiseudun seurakuntien elämää, jossa papit toimivat myös kanslisteina monissa asioissa. Se tekee hyvää tällaiselle seiskalle, joka haluaisi vaan tehdä kaikkea kivaa, uutta ja luovaa. Ensimmäinen virastopäivystykseni Paavalissa sai minut arvostamaan suuresti kaikkia toimistotyöntekijöitä, kun olin hukkua toimitusvarausten tulvaan. Elämässä on hyvä joutua tekemään sellaista, missä ei ole parhaimmillaan. Siinä oppii arvostamaan sitä, että Luoja on antanut meille erilaisia lahjoja. Eikä kukaan ole lahjaton, lahjat on!
perjantaina, lokakuuta 26, 2007
Vastaus Annan kommenttiin!
Niinpä, Tanja ja Merikukka olivat hienoisia yllätyksiä. Ehkä se kertoo vain siitä, että olemme sen verran avoimia, ettei ole tarvetta pitää kulisseja. Toisaalta, onko siellä tarjollakaan julkksnaisissa henkilöitä, joihin haluaisi samaistua. Riitta Väisänen ja Marika Fingerroos olisivat ehkä vielä pahempia...
Elina
Elina
Saanko esitellä?
Internet on mukava leikkipaikka aikuisille. Luppoajalla siellä voi käydä tekemässä mitä mielenkiintoisimpia testejä. Vesa lähetti minulle eilen syyslomaltaan Sysmästä pari testitulostaan. Testiä, jossa arvioidaan tuleva kuolinpäivä, en halunnut tehdä. Minusta ne asiat täytyy jättää Herran käsiin. Kaiken lisäksi mieletön kahvinjuontini voisi testissä osoittautua riskitekijäksi, enkä suinkaan halua luopua pienestä paheestani, joka sopii papille kuin nenä päähän.
Sen sijaan säntäsin heti Hesarin sivuille tekemään testin, jossa tutkittiin, ketä julkisuuden henkilöä muistutan. Rakas mieheni muistuttaa testin mukaan luotettavaa ja karismaattista uutistenlukijaa Arvi Lindiä. Minä sen sijaan muistutan Merikukka Forsiusta!
Mitä olet mieltä? Oliko testitulokset luotettavia? Kuvaavatko ne meitä?
Sen sijaan säntäsin heti Hesarin sivuille tekemään testin, jossa tutkittiin, ketä julkisuuden henkilöä muistutan. Rakas mieheni muistuttaa testin mukaan luotettavaa ja karismaattista uutistenlukijaa Arvi Lindiä. Minä sen sijaan muistutan Merikukka Forsiusta!
Mitä olet mieltä? Oliko testitulokset luotettavia? Kuvaavatko ne meitä?
perjantaina, lokakuuta 19, 2007
Sateen kohinaa!
Lokakuuni on ollut täynnä sateen kohinaa, vaikka olenkin tarvinnut sateenvarjoa vasta kaksi kertaa. Sitäkin enemmän olen kuunnellut Exitin uutta levyä, jonka hankimme 20-vuotiskiertueen konsertista Riihimäeltä. Uusi levy on loistava: hienoja sanoituksia ja tarttuvia melodioita, jotka on toteutettu ammattitaidolla. Olen kuunnellut levyä läpi uudelleen ja uudelleen. Kuuntelutiheydestä kertoo jotain se, että Mikaelkin osaa jo laulaa sujuvasti Jari Levyn biisiä: "Mä tahtoisin varjoon, varjoon...".
Exit oli seuralaiseni myös junamatkoilla, kun luin Pekka Simojoen kirjaa yhtyeestä. Kirja oli todella hyvä ja koskettava! Lukiessani Exitin vaiheita alkuvuosilta olin melkein kananlihalla, kun tajusin, millaista Jumalan johdatusta yhtyeen vaiheiseen liittyi. Kummastutin myös muita matkustajia naurunpyrähdyksillä ja hytkymisillä. Kirja sisälsi niin uskomattomia tarinoita ja hauskoja juttuja, etten voinut millään hillitä itseäni. Pekan tyyli kirjoittaa on myös tosi hauska; kirja kuvaa hyvin myös tekijänsä persoonaa.
Exitin levy, kirja sekä Riihimäen konsertti rohkaisivat minua valtavasti. Meillä on elävä Jumala, joka johdattaa ja käyttää omiansa mitä ihmeellisimmillä tavoilla. On suuri kunnia olla sellaisen Herran palveluksessa - hän tarvitsee meistä jokaista!
Sateen kohinaa
Ei kauaa aikaa kestää voi
Kun taivas vettä pisaroi
Ja jälleen sateen laulu soi
Jälleen sateen laulu soi
On sydämeni kuiva maa
Se jotain uutta janoaa
Ja hullun lailla odottaa
Sateen kohinaa, kohinaa
Melkein jo sateen saapuvan kuulen
Melkein jo tunnen kostean tuulen
Melkein jo veteen tulvivan huomaan
Sydämen tyhjään, autioon uomaan
Janoisen kansan juoksevan juomaan
ja silloin - silloin täällä juhlitaan
On täynnä virta Jumalan
Jos siitä paistaa pisaran
Jo se voi muuttaa maailman
Se voi muuttaa maailman
Hän tahtoo meille lahjoittaa
Kuitenkin paljon suurempaa
Jos uskallamme odottaa
Sateen kohinaa, kohinaa.
Exit oli seuralaiseni myös junamatkoilla, kun luin Pekka Simojoen kirjaa yhtyeestä. Kirja oli todella hyvä ja koskettava! Lukiessani Exitin vaiheita alkuvuosilta olin melkein kananlihalla, kun tajusin, millaista Jumalan johdatusta yhtyeen vaiheiseen liittyi. Kummastutin myös muita matkustajia naurunpyrähdyksillä ja hytkymisillä. Kirja sisälsi niin uskomattomia tarinoita ja hauskoja juttuja, etten voinut millään hillitä itseäni. Pekan tyyli kirjoittaa on myös tosi hauska; kirja kuvaa hyvin myös tekijänsä persoonaa.
Exitin levy, kirja sekä Riihimäen konsertti rohkaisivat minua valtavasti. Meillä on elävä Jumala, joka johdattaa ja käyttää omiansa mitä ihmeellisimmillä tavoilla. On suuri kunnia olla sellaisen Herran palveluksessa - hän tarvitsee meistä jokaista!
Sateen kohinaa
Ei kauaa aikaa kestää voi
Kun taivas vettä pisaroi
Ja jälleen sateen laulu soi
Jälleen sateen laulu soi
On sydämeni kuiva maa
Se jotain uutta janoaa
Ja hullun lailla odottaa
Sateen kohinaa, kohinaa
Melkein jo sateen saapuvan kuulen
Melkein jo tunnen kostean tuulen
Melkein jo veteen tulvivan huomaan
Sydämen tyhjään, autioon uomaan
Janoisen kansan juoksevan juomaan
ja silloin - silloin täällä juhlitaan
On täynnä virta Jumalan
Jos siitä paistaa pisaran
Jo se voi muuttaa maailman
Se voi muuttaa maailman
Hän tahtoo meille lahjoittaa
Kuitenkin paljon suurempaa
Jos uskallamme odottaa
Sateen kohinaa, kohinaa.
Tuttuja ihmisiä kirjojen lehdillä
"Lapset ovat ovelia", totesimme työtoverini kanssa eilen. Puhuimme siitä, miten helposti lapset löytävät aikuisen heikot kohdat tai kietovat aikuisen sormensa ympärille saavuttaakseen tavoitteensa. Kuopuksemme on juuri sellainen lapsi. "Äiti, olet paras!" hän toistaa aina iltatoimien tai päivänukutuksen lähestyessä. Minusta vaan on tullut niin paatunut ja laiska äiti, etten taivu enää söpöliinin vaatimuksiin kovinkaan helposti. Sen sijaan kisailen Vesan kanssa siitä, kumpi saa nukuttaa esikoisemme, koska siinä pääsee vähän helpommalla. Kirjan lukeminen, iltarukous ja se on siinä.
Mikaelin ja Lauran nukuttaminen on vähän haastavampaa. Sänkyyn saa huudella pikkuviikareita aika monta kertaa. Kirjan lukeminenkin on äärimmäisen hidasta, koska lapset keskeyttävät vähän väliä kysymyksillä, asioillaan ja omilla tulkinnoillaan. Nyt Mikael on tullut siihen vaiheeseen, jossa jokainen kirja kertoo juuri meidän perheen elämästä. Emme lue enää Verneri-vaarista ja hänen sukulaisistaan Rasmuksesta ja Roosasta. Sen sijaan kirjaa täytyy lukea niin, että laittaa oikeiden nimien kohdalle Marko-sedän, Lauran ja Anttonin. Vernerin joulukirjassa tapaamme tietysti pyhän perheen: Elinan, Vesan ja pikku-Mikaelin, joita paimenet tulevat tapaamaan talliin. Ja voi kauhistus, jos äiti käyttää vääriä nimiä henkilöistä!
Aino-kirjat ovat erityisen otollisia meidän perheen luettavaksi, koska Ainolla on sekä isoveli että pikkuveli. Sukupuoli ei tosin Mikaelia ja Lauraa yleensä kirjoissa haittaa. Mikael identifioituu myös Lotta-kirjojeen päähenkilöön sekä Melukylän lasten pikku-Kirstiin. Laura taas lukee mielellään Barbie-kirjoja, joiden lukemista inhoan yhtä paljon kuin Miina ja Manu -kirjojen. Tylsiä tarinoita, jotka on tehty vain ansaitakseen paljon rahaa. Tusinatavaraa toisin sanoen. Laura löytää kuitenkin kirjoista hyviä samaistumiskohteita: Skipper-pikkusisko taitaa olla tällä hetkellä kovassa huudossa. Lauran suosikkeihin kuuluvat myös Lindgrenin kirjojen Marikki ja Liisa sekä satujen eri hahmot, erityisesti prinsessat.
Lapset eläytyvät kirjojen ja elokuvien maailmaan täysillä. Siksi onkin tärkeä miettiä, millaisia malleja annan heidän elämäänsä niiden kautta. Saako lasteni elämässä kasvaa kauneus, hyvyys ja oikeus?
Mikaelin ja Lauran nukuttaminen on vähän haastavampaa. Sänkyyn saa huudella pikkuviikareita aika monta kertaa. Kirjan lukeminenkin on äärimmäisen hidasta, koska lapset keskeyttävät vähän väliä kysymyksillä, asioillaan ja omilla tulkinnoillaan. Nyt Mikael on tullut siihen vaiheeseen, jossa jokainen kirja kertoo juuri meidän perheen elämästä. Emme lue enää Verneri-vaarista ja hänen sukulaisistaan Rasmuksesta ja Roosasta. Sen sijaan kirjaa täytyy lukea niin, että laittaa oikeiden nimien kohdalle Marko-sedän, Lauran ja Anttonin. Vernerin joulukirjassa tapaamme tietysti pyhän perheen: Elinan, Vesan ja pikku-Mikaelin, joita paimenet tulevat tapaamaan talliin. Ja voi kauhistus, jos äiti käyttää vääriä nimiä henkilöistä!
Aino-kirjat ovat erityisen otollisia meidän perheen luettavaksi, koska Ainolla on sekä isoveli että pikkuveli. Sukupuoli ei tosin Mikaelia ja Lauraa yleensä kirjoissa haittaa. Mikael identifioituu myös Lotta-kirjojeen päähenkilöön sekä Melukylän lasten pikku-Kirstiin. Laura taas lukee mielellään Barbie-kirjoja, joiden lukemista inhoan yhtä paljon kuin Miina ja Manu -kirjojen. Tylsiä tarinoita, jotka on tehty vain ansaitakseen paljon rahaa. Tusinatavaraa toisin sanoen. Laura löytää kuitenkin kirjoista hyviä samaistumiskohteita: Skipper-pikkusisko taitaa olla tällä hetkellä kovassa huudossa. Lauran suosikkeihin kuuluvat myös Lindgrenin kirjojen Marikki ja Liisa sekä satujen eri hahmot, erityisesti prinsessat.
Lapset eläytyvät kirjojen ja elokuvien maailmaan täysillä. Siksi onkin tärkeä miettiä, millaisia malleja annan heidän elämäänsä niiden kautta. Saako lasteni elämässä kasvaa kauneus, hyvyys ja oikeus?
keskiviikkona, lokakuuta 17, 2007
Koukussa, vaan ei loukussa
Olen aivan hullaantunut Facebookiin. Joku kuvasi sitä viisaasti "Aikuisten ystäväkirjaksi". Vesan kanssa nyt kovasti kamppailemme siitä, kumpi saa ystäväkirjaansa enemmän merkintöjä. Taidan johtaa kisaa muutamalla ystävällä! Liittykää ihmeessä mukaan! Se on hyvin helppoa! (kts. edellisiä kirjoituksiani) Ja Facekbookissa on niin hauska etsiä tuttuja ihmisiä ja olla yhteydessä heihin. Parasta koko hommassa on se, että olen oikeasti kirjan kautta saanut yhteyden joihinkin ihmisiin Pellon ajoilta, joihin en ole ollut missään yhteydessä yli kymmeneen vuoteen. Tekniikka on ihmeellistä!
PS. Ainoa huono puoli on siinä, että Facebook aiheuttaa riippuvuutta. Luulen kuitenkin, että riippuvuus menee ohi melko nopeasti, kun uutuudenviehätys katoaa hommasta. Tämä on taas hyvä haaste luonteelleni,koska minun pitäisi harjoittaa mielenlujuutta. Selviäisinköhän huomisesta työpäivästä niin, etten kertaakaan käy Facebookin-sivustolla? Täytyy kokeilla ennen kuin Antton laittaa minut tietokonekieltoon...on jo uhannut sillä!
PS. Ainoa huono puoli on siinä, että Facebook aiheuttaa riippuvuutta. Luulen kuitenkin, että riippuvuus menee ohi melko nopeasti, kun uutuudenviehätys katoaa hommasta. Tämä on taas hyvä haaste luonteelleni,koska minun pitäisi harjoittaa mielenlujuutta. Selviäisinköhän huomisesta työpäivästä niin, etten kertaakaan käy Facebookin-sivustolla? Täytyy kokeilla ennen kuin Antton laittaa minut tietokonekieltoon...on jo uhannut sillä!
sunnuntai, lokakuuta 14, 2007
Päivän tunnussana -teologiaa
Tänään vierailin Itä-Pasilan pyhäkoulussa. Sain tehtäväksi selittää lapsille ex tempore, mitä tarkoittaa lepopäivän pyhittäminen. Kerroin siitä, miten lepopäivänä on hyvä mennä pyhäkouluun tai kirkkoon tai ainakin lukea Raamattua. Tänä syksynä lapsemme ovat käyneet töistämme johtuen aika vähän kirkossa eivätkä ole vielä päässeet ollenkaan pyhäkouluun. Niinpä pikkuiset saivat tänä pyhäpäivänä katsella DVD:ltä raamatunkertomuksia. Anttonilla taas on menossa suuri projekti, kun hän lukee Lasten Raamattua läpi; houkuttimena on pieni taskuraha.
Lapsena opin raamatunkertomukset pääasiassa pyhäkoulussa ja kotona; tosin koulussakin luettiin siihen aikaan paljon Raamattua. Nuoruudessa luin Raamatun oikein ahmimalla. Iltalukemiset venyivät usein pitkälle yölle, kun metsästin uusia rasteja "Raamattu läpi vuodessa" - korttiin. Taisin usean vuoden ajan lukea Raamtun läpi kaksi kertaa vuodessa. Siitä ei ole varmaan ollut ainakaan mitään haittaa tähän työhön!
Ahmimisvaiheen jälkeen olen siirtynyt päivittäiseen tuttuun ja turvalliseen Päivän tunnussana -annokseen. Kaksi lyhyttä jaetta aamupalaksi ja pitkät raamatunkohdat iltapalaksi on nykyinen raamattuannokseni. Joskus innostun lukemaan pidempiä kokonaisuuksia tai tutkin Raamattua enemmän saarnoja tai opetuksia varten. Päivän tunnussanan hieno puoli on siinä, että se pitää minut hengellisesti hengissä. Jos kiireisinä aikoina Raamattu on jäänyt muutamaksi päiväksi syrjään, on sen avulla helppo ottaa vahinko takaisin.
Päivän tunnussanassa on toinenkin hyvä puoli. Sen lyhyet kohdat osuvat aivan hämmästyttävän usein omaan elämäntilanteeseen. Järvenpään ex-kirkkoherra Jaakko Harjuvaara piti Vesa virkaanasettajaisten kutsuvieraslounaalla koskettavan puheen, jonka hän perusti Päivän tunnussanaan. Hän oli poiminut muutamia tärkeitä päiviä elämästämme viimeisen vuoden aikana ja tulkitsi niitä Päivän tunnussanan kautta. Hyviä löytöjä!
Minua lähimmäksi tuli lokakuun ensimmäisen päivän teksti, jonka olin itsekin jo ilolla omistanut kohdalleni. Kyseinen maanantai oli nimittäin ensimmäinen työpäiväni Paavalin seurakunnassa ja tekstinä oli Samuelin kirjasta "Herra antoi minulle mitä pyysin." (1. Sam. 1:27) Se tuntui todella sopivalta lukiessani sitä ensimmäisen työpäivän iltana. Aloitin nimittäin työni poikkeuksellisen juhlavissa merkeissä, kun koko Helsingin seurakuntayhtymän työntekijäkaarti oli kokoontunut Finlandia-talolle käynnistämään "Usko, toivo, rakkaus" -kampanjaa. Kiinnostavien esitelmien, mukavien tapaamisten ja upean Poppimessun jälkeen olin aivan suunnattoman onnellinen siitä, että Jumala oli johdattanut minut juuri tähän työpaikkaan!
Kahden viikon työrupeaman jälkeen tuntemuksnei ovat vain vahvistuneet. Olen varma siitä, ettei tähän työpaikkaan päätyminen ole sattuman tulosta, vaan Jumalan suunnitelmaa. Iloitsen suuresti siitä, että olen saanut vapaapäivikseni perjantain ja lauantain. Nyt minulla on yhteinen vapaapäivä isojen lastenkin kanssa joka viikko ja aika usein olemme yhtä aikaa vapaalla myös Vesan kanssa!
Työtehtäväni tuntuvat hyvin innostavilta. Varsinaisena työalanani on lapsi- ja perhetyö, jossa pääsen tekemään hyvin samanlaisia juttuja kuin Vaasassa. Päiväkoteihin olen jo soitellut ahkerasti ja alkanut luoda yhteyksiä, muppet-nuket ovat tilauksessa ja ensimmäinen perhejumis suunnittelun alla. Tuntuu mukavalta, että voin hyödyntää uudessa työssäni aikaisempaa kokemusta. Oman työalani ja tavallisten papillisten tehtävien lisäksi koordinoin kasvatustyötä sekä olen mukana yhtymän yhteistyöprojektissa, jonka tarkoituksena on kehittää tapoja tavoittaa niitä nuoria aikuisia, jotka ovat vieraantuneet kirkosta. Siinäpä haastetta kerrakseen!
Työyhteisö tuntuu sopivankokoiselta; työtoverit ovat ystävällisiä ja taitavia. Nautin myös kauniista ja toimivista työtiloista. Tänään olin oikein fiiliksissä ensimmäisessä jumalanpalveluksessani, jossa oli mukavasti väkeä ja hyvä tunnelma. "Herra antoi minulle mitä pyysin!" Totisesti!!!
PS. Torstaina olin ihan rikki lähtiessäni työpaikalta. Aloin mielessäni epäillä, selviänkö tästä työstä ollenkaan. Entä jos seurakunta pettyy työtulokseeni? Mitä jos en saavutakaan sellaisia tuloksia, joita itseltäni odotan? En tiedä, oliko epäilyjeni syynä edellisen yön liian lyhyt uni, työviikon paineet vai mikä. Joka tapauksessa junassa sain taas kerran avun Päivän tunnussanasta. "Jumala on sinun kanssasi kaikessa mitä teet" (1. Moos. 21:22), luki päivän teksti. Silloin taas ymmärsin, miten työni ei ole omassa varassani vaan suuremmissa käsissä.
Lapsena opin raamatunkertomukset pääasiassa pyhäkoulussa ja kotona; tosin koulussakin luettiin siihen aikaan paljon Raamattua. Nuoruudessa luin Raamatun oikein ahmimalla. Iltalukemiset venyivät usein pitkälle yölle, kun metsästin uusia rasteja "Raamattu läpi vuodessa" - korttiin. Taisin usean vuoden ajan lukea Raamtun läpi kaksi kertaa vuodessa. Siitä ei ole varmaan ollut ainakaan mitään haittaa tähän työhön!
Ahmimisvaiheen jälkeen olen siirtynyt päivittäiseen tuttuun ja turvalliseen Päivän tunnussana -annokseen. Kaksi lyhyttä jaetta aamupalaksi ja pitkät raamatunkohdat iltapalaksi on nykyinen raamattuannokseni. Joskus innostun lukemaan pidempiä kokonaisuuksia tai tutkin Raamattua enemmän saarnoja tai opetuksia varten. Päivän tunnussanan hieno puoli on siinä, että se pitää minut hengellisesti hengissä. Jos kiireisinä aikoina Raamattu on jäänyt muutamaksi päiväksi syrjään, on sen avulla helppo ottaa vahinko takaisin.
Päivän tunnussanassa on toinenkin hyvä puoli. Sen lyhyet kohdat osuvat aivan hämmästyttävän usein omaan elämäntilanteeseen. Järvenpään ex-kirkkoherra Jaakko Harjuvaara piti Vesa virkaanasettajaisten kutsuvieraslounaalla koskettavan puheen, jonka hän perusti Päivän tunnussanaan. Hän oli poiminut muutamia tärkeitä päiviä elämästämme viimeisen vuoden aikana ja tulkitsi niitä Päivän tunnussanan kautta. Hyviä löytöjä!
Minua lähimmäksi tuli lokakuun ensimmäisen päivän teksti, jonka olin itsekin jo ilolla omistanut kohdalleni. Kyseinen maanantai oli nimittäin ensimmäinen työpäiväni Paavalin seurakunnassa ja tekstinä oli Samuelin kirjasta "Herra antoi minulle mitä pyysin." (1. Sam. 1:27) Se tuntui todella sopivalta lukiessani sitä ensimmäisen työpäivän iltana. Aloitin nimittäin työni poikkeuksellisen juhlavissa merkeissä, kun koko Helsingin seurakuntayhtymän työntekijäkaarti oli kokoontunut Finlandia-talolle käynnistämään "Usko, toivo, rakkaus" -kampanjaa. Kiinnostavien esitelmien, mukavien tapaamisten ja upean Poppimessun jälkeen olin aivan suunnattoman onnellinen siitä, että Jumala oli johdattanut minut juuri tähän työpaikkaan!
Kahden viikon työrupeaman jälkeen tuntemuksnei ovat vain vahvistuneet. Olen varma siitä, ettei tähän työpaikkaan päätyminen ole sattuman tulosta, vaan Jumalan suunnitelmaa. Iloitsen suuresti siitä, että olen saanut vapaapäivikseni perjantain ja lauantain. Nyt minulla on yhteinen vapaapäivä isojen lastenkin kanssa joka viikko ja aika usein olemme yhtä aikaa vapaalla myös Vesan kanssa!
Työtehtäväni tuntuvat hyvin innostavilta. Varsinaisena työalanani on lapsi- ja perhetyö, jossa pääsen tekemään hyvin samanlaisia juttuja kuin Vaasassa. Päiväkoteihin olen jo soitellut ahkerasti ja alkanut luoda yhteyksiä, muppet-nuket ovat tilauksessa ja ensimmäinen perhejumis suunnittelun alla. Tuntuu mukavalta, että voin hyödyntää uudessa työssäni aikaisempaa kokemusta. Oman työalani ja tavallisten papillisten tehtävien lisäksi koordinoin kasvatustyötä sekä olen mukana yhtymän yhteistyöprojektissa, jonka tarkoituksena on kehittää tapoja tavoittaa niitä nuoria aikuisia, jotka ovat vieraantuneet kirkosta. Siinäpä haastetta kerrakseen!
Työyhteisö tuntuu sopivankokoiselta; työtoverit ovat ystävällisiä ja taitavia. Nautin myös kauniista ja toimivista työtiloista. Tänään olin oikein fiiliksissä ensimmäisessä jumalanpalveluksessani, jossa oli mukavasti väkeä ja hyvä tunnelma. "Herra antoi minulle mitä pyysin!" Totisesti!!!
PS. Torstaina olin ihan rikki lähtiessäni työpaikalta. Aloin mielessäni epäillä, selviänkö tästä työstä ollenkaan. Entä jos seurakunta pettyy työtulokseeni? Mitä jos en saavutakaan sellaisia tuloksia, joita itseltäni odotan? En tiedä, oliko epäilyjeni syynä edellisen yön liian lyhyt uni, työviikon paineet vai mikä. Joka tapauksessa junassa sain taas kerran avun Päivän tunnussanasta. "Jumala on sinun kanssasi kaikessa mitä teet" (1. Moos. 21:22), luki päivän teksti. Silloin taas ymmärsin, miten työni ei ole omassa varassani vaan suuremmissa käsissä.
lauantaina, lokakuuta 13, 2007
Uusi päivä, uudet kujeet
Mitä elämä olisi ilman uusia haasteita ja uusia asioita? Aika tylsää! Niinpä olen taas aloittanut uuden harrastuksen ja liittynyt jäseneksi Facebook- internetsivustolle. Siellä on mukava luoda omaa kaveripiiriä vanhoista ystävistä ja tutuista. Harmi vaan, että ikäluokkani ja ystäväpiirini on siellä vielä aika kehnosti edustettuna. Positiivista taas on se, että tuntee itsensä nuoreksi tai ainakin nuorekkaaksi, kun "ystävät" ovat syntyneet pääasiassa 80-luvulla...
Tule mukaan sinäkin, tule mukaan sinäkin! Se on hyvin helppoa. Googlaat vain "Facebook" ja klikkauksen jälkeen saat lisää ohjeita.
Tule mukaan sinäkin, tule mukaan sinäkin! Se on hyvin helppoa. Googlaat vain "Facebook" ja klikkauksen jälkeen saat lisää ohjeita.
perjantaina, lokakuuta 12, 2007
Vapaapäivän pieniä iloja
Tänään vietin pienen tauon jälkeen vapaapäivän aamua kahdestaan Mikaelin kanssa. Se oli kyllä riemullista! Elämä kaksivuotiaan kanssa sisältää niin paljon hauskoja hetkiä. Leivoimme yhdessä piirakkaa vieraita varten. Opiskelimme leipomisessa tarvittavien tavaroiden nimiä. Kaksivuotiaamme ei vielä tiennyt nimeä kulholle eikä puulastalle. Huomaa kyllä, että kolmas lapsi jää vähän vanhempien lasten varjoon. Anttonin ja Lauran kanssa puuhastelin tuossa vaiheessa niin paljon enemmän, että varmasti oli sanasto hallussa. Toisaalta kuopus oppii vanhemmilta sisaruksilta paljon muita tärkeämpiä sanoja. Antton ei taatusti osannut kaksivuotiaana käyttää sanaa "tylsää". Mikaelin, perheemme ilopillerin, sanavarastossa "tylsä" kuuluu suosituimpien sanojen joukkoon.
Leipoessamme Mikael lauloi Jippii-levyjen ohjelmistoon kuuluvaa Majakaksi maailmaan -laulua. Minua esitys hieman hymyilytti. Miksu lauloi sydämensä pohjasta: "Kaksi maailmaa, kaksi maailmaa, sinua tarvitaan." Yritin selittää, että laulussa lauletaan oikeasti "Majakaksi maailmaan, majakaksi maailmaan sinua tarvitaan". Itsetietoinen lapsimme ei luonnollisestikaan hyväksynyt äidin korjausta. "Kaksi maailmaa", hän totesi tomerasti. Kyselin sitten Miksulta, kuka meitä tarvitsee. "Jippii taavii meitä", oli pienen miehen vastaus. Sen jälkeen kävimme syvällisen keskustelun Jeesuksesta ja Jumalasta. Ja taas vakuutuin siitä, että perhejumalanpalveluksissa, lastenkonserteissa ja lastenkerhoissa on välillä hyvä käydä läpi sitä, mitä laulujen sanat tarkoittavat.
Mikaelin uudesta sanoituksesta tuli elävästi mieleen eräs Exitin konsertti Maata Näkyvissä -tapahtumassa. Ystäväni Hanna lauloi täysiä bändin mukana: "laudaton taivas, kuutamomaa". Simojoki lauloi samaan aikaan: "laulakoon taivas, huutakoon maa." Tärkeintä on olla täysillä mukana!
Leipoessamme Mikael lauloi Jippii-levyjen ohjelmistoon kuuluvaa Majakaksi maailmaan -laulua. Minua esitys hieman hymyilytti. Miksu lauloi sydämensä pohjasta: "Kaksi maailmaa, kaksi maailmaa, sinua tarvitaan." Yritin selittää, että laulussa lauletaan oikeasti "Majakaksi maailmaan, majakaksi maailmaan sinua tarvitaan". Itsetietoinen lapsimme ei luonnollisestikaan hyväksynyt äidin korjausta. "Kaksi maailmaa", hän totesi tomerasti. Kyselin sitten Miksulta, kuka meitä tarvitsee. "Jippii taavii meitä", oli pienen miehen vastaus. Sen jälkeen kävimme syvällisen keskustelun Jeesuksesta ja Jumalasta. Ja taas vakuutuin siitä, että perhejumalanpalveluksissa, lastenkonserteissa ja lastenkerhoissa on välillä hyvä käydä läpi sitä, mitä laulujen sanat tarkoittavat.
Mikaelin uudesta sanoituksesta tuli elävästi mieleen eräs Exitin konsertti Maata Näkyvissä -tapahtumassa. Ystäväni Hanna lauloi täysiä bändin mukana: "laudaton taivas, kuutamomaa". Simojoki lauloi samaan aikaan: "laulakoon taivas, huutakoon maa." Tärkeintä on olla täysillä mukana!
keskiviikkona, lokakuuta 10, 2007
Suurkiitos!
Kiitoksia kaikille ihanista kommenteista ja vieraskirjamerkinnöistä! Ne ovat todella piristäneet päiviäni. Olette ihania!!! Muutenkin olen kulkenut viime päivinä koko ajan hymy huulilla. Elämä maistuu nyt niin hyvältä!
Anna ilon yllättää itsesi.
Se tulee, kun et odota,
ja alkaa kuplia.
Leena Lehtinen
Anna ilon yllättää itsesi.
Se tulee, kun et odota,
ja alkaa kuplia.
Leena Lehtinen
maanantaina, lokakuuta 08, 2007
Apua, olen julkkis!
Viime viikolla tajusin olevani julkkis. Se tapahtui keskiviikkona saapuessani töistä kotiin. Vesa kiikutti käteeni kopion Keski-Uusimaan kolumnista, jonka oli kirjoittanut arvoisa teologi ja filosofi Terho Pursiainen. Kolumni käsitteli Vesaa ja minua. Pursiainen antoi siinä ohjeita uudelle kirkkoherralle ja kertoi kokemuksiaan luentotilaisuudesta, jossa oli kuulemassa minua.
Olin oikein otettu saamastani palautteesta. Pursiainen kehui esiintymistäni miellyttäväksi ja esitelmääni mielenkiintoiseksi. Ei paha! Tosin ollakseni rehellinen täytyy todeta, että kirjoituksen pääpaino oli siinä, että hän kummasteli myönteistä suhtautumistani naispappeuden vastustajiin. Onhan se kieltämättä vähän outoa, että me muutamat naispapit puolustamme naispappeuden vastustajien oikeutta toimia tässä kirkossa. Se on minusta oikeaa suvaitsevaisuutta. Pauli Aalto-Setälä kuvasi viikko sitten Finlandia-talolla mainiossa esitelmässään suvaitsevaiseksi ihmistä, joka suvaitsee sitä, jonka arvoja ei voi yhtään sietää. Siinäpä on meille kaikille opettelemista!
Huvittavaa Pursiaiseen liittyen oli se, etten tunnistanut Järvenpään julkkisteologia pitämälläni luennolla. En sittenkään, vaikka hän esitti kysymyksiä, ja totesi olevansa pappi. Se oli todella kummallista, koska kärsin muutaman ystäväni tavoin siitä, että tunnistan ihmisiä liiankin hyvin. Aika usein olen tilanteessa, jossa menen puhumaan ihmiselle, jonka muistan tarkasti vuodelta miekka ja kirves. Noloa on se, että kyseisellä ihmisellä ei ole usein minkäänlaista hajua siitä, kuka minä olen. No, joskus käy kyllä toisinpäinkin.
Helsingissä lounaalla kuulin teologiaa opiskelevalta ystävältäni yhden selitysmallin tietämättömyydelleni. Kummastelin hänelle sitä, että Pursiainen näytti jotenkin nuorekkaammalta ja freesimmältä kuin aikaisemmin. Ystäväni, joka oli hyvin vaikuttunut Pursiaisen luennoista teologisessa tiedekunnassa, tiesi heti syyn moiselle muutokselle: mies on alkanut harrastaa tanssia uuden vaimon myötä!
Viime viikkoina olen muutenkin tajunnut sen, että minusta on tullut julkkis ainakin Järvenpäässä. Minua ei suinkaan tunnisteta kadulla eikä junassa, mutta blogikírjoitukseni ovat herättäneet osassa lukijoista ärtymystä kunnon julkkisten tavoin. Sen vuoksi päädyimme Vesan kanssa siihen ratkaisuun, että eriytämme blogimme. Tästä lähtien olen itse 100% vastuussa siitä, mitä kirjoitan Elinan blogiin. En kirjoita blogia kirkkoherran vaimona vaan omana itsenäni.
Kolmas todistus julkisuudesta on se, että kotisivujemme kävijämäärä on lisääntynyt hurjasti viime aikoina. Eilen kotisivuillamme oli lähes sata käyntiä, tänään käyntikertoja on jo 115, vaikka tehokasta peliaikaa on jäljellä vielä yli tunti. On kiva kirjoittaa, kun tietää, että Joku lukee. Voisitko rakas Joku joskus kommentoida kirjoituksiani tai jättää puumerkkisi vieraskirjaan? Siitä tulee niin hyvä mieli ja koko päivä on pelastettu...
Olin oikein otettu saamastani palautteesta. Pursiainen kehui esiintymistäni miellyttäväksi ja esitelmääni mielenkiintoiseksi. Ei paha! Tosin ollakseni rehellinen täytyy todeta, että kirjoituksen pääpaino oli siinä, että hän kummasteli myönteistä suhtautumistani naispappeuden vastustajiin. Onhan se kieltämättä vähän outoa, että me muutamat naispapit puolustamme naispappeuden vastustajien oikeutta toimia tässä kirkossa. Se on minusta oikeaa suvaitsevaisuutta. Pauli Aalto-Setälä kuvasi viikko sitten Finlandia-talolla mainiossa esitelmässään suvaitsevaiseksi ihmistä, joka suvaitsee sitä, jonka arvoja ei voi yhtään sietää. Siinäpä on meille kaikille opettelemista!
Huvittavaa Pursiaiseen liittyen oli se, etten tunnistanut Järvenpään julkkisteologia pitämälläni luennolla. En sittenkään, vaikka hän esitti kysymyksiä, ja totesi olevansa pappi. Se oli todella kummallista, koska kärsin muutaman ystäväni tavoin siitä, että tunnistan ihmisiä liiankin hyvin. Aika usein olen tilanteessa, jossa menen puhumaan ihmiselle, jonka muistan tarkasti vuodelta miekka ja kirves. Noloa on se, että kyseisellä ihmisellä ei ole usein minkäänlaista hajua siitä, kuka minä olen. No, joskus käy kyllä toisinpäinkin.
Helsingissä lounaalla kuulin teologiaa opiskelevalta ystävältäni yhden selitysmallin tietämättömyydelleni. Kummastelin hänelle sitä, että Pursiainen näytti jotenkin nuorekkaammalta ja freesimmältä kuin aikaisemmin. Ystäväni, joka oli hyvin vaikuttunut Pursiaisen luennoista teologisessa tiedekunnassa, tiesi heti syyn moiselle muutokselle: mies on alkanut harrastaa tanssia uuden vaimon myötä!
Viime viikkoina olen muutenkin tajunnut sen, että minusta on tullut julkkis ainakin Järvenpäässä. Minua ei suinkaan tunnisteta kadulla eikä junassa, mutta blogikírjoitukseni ovat herättäneet osassa lukijoista ärtymystä kunnon julkkisten tavoin. Sen vuoksi päädyimme Vesan kanssa siihen ratkaisuun, että eriytämme blogimme. Tästä lähtien olen itse 100% vastuussa siitä, mitä kirjoitan Elinan blogiin. En kirjoita blogia kirkkoherran vaimona vaan omana itsenäni.
Kolmas todistus julkisuudesta on se, että kotisivujemme kävijämäärä on lisääntynyt hurjasti viime aikoina. Eilen kotisivuillamme oli lähes sata käyntiä, tänään käyntikertoja on jo 115, vaikka tehokasta peliaikaa on jäljellä vielä yli tunti. On kiva kirjoittaa, kun tietää, että Joku lukee. Voisitko rakas Joku joskus kommentoida kirjoituksiani tai jättää puumerkkisi vieraskirjaan? Siitä tulee niin hyvä mieli ja koko päivä on pelastettu...
perjantaina, syyskuuta 28, 2007
Outoja äitejä
Muistan erään ikimuistoisen lauantaipäivän lapsuudestani. Isälläni oli poikkeuksellisesti vapaapäivä, ja hän oli luvannut sen kunniaksi viedä perheen Kurtakon raveihin. Me lapset odotimme reissua kuin kuuta nousevaa, koska emme olleet ikinä käyneet raveissa. jostain kumman syystä äiti ei halunnut lähteä matkaamme. Meistä se oli kerrassaan pöyristyttävää. Kuka hullu jää yksin kotiin, jos tarjolla on hauskaa ohjelmaa ja loistavaa seuraa koko päiväksi?
Nyt ymmärrän äitiäni jo paljon paremmin. On perjantai-ilta, kello on seitsemän ja minä olen yksin kotona. Ei ahdista yhtään! Ei, vaikka lapsilla ja Vesalla on paljon hauskempaa tekemistä, ainakin lasten mielestä. Antton on kaverisynttäreillä keilahallilla, ja muut ovat jossain hauskassa lastentapahtumassa.
Minä sen sijaan nautin suunnattomasti yksinäisestä hetkestäni tyhjässä kodissa. Olen laittanut rauhassa ruokaa ja leiponut, kohta alan siivota. Eikä ahdista yhtään! Exitin Cecilia-levy ja hyvä ystävä puhelimessa ovat olleet minulle loistavaa seuraa. Sosiaalisen perhe-elämän vastapainoksi on ihanaa olla välillä rauhassa. Viime aikoina olen kaivannut suunnattomasti yksinäisiä iltalenkkejäni, kun Vesa on on ollut iltaisin niin paljon poissa kotoa. Raikas ilma, liikunta ja keskustelu Herran kanssa on ehkä loistavin yhdistelmä, jonka tiedän. Välillä täytyy elämäntilanteen vuoksi tyytyä korvikkeisiin. Siksi nautin suunnattomasti tästä iltahetkestä, jolloin olen saanut rukoilla rauhassa kotona.
Vaasan työpaikalla minulta joskus kysyttiinkin, mikä on energiani ja hyväntuulisuuteni salaisuus. Vastauksen keksiminen oli harvinaisen helppoa: se on tietysti rukous! Suosittelen sitä lämpimästi kaikille stressantuneille, väsyneille, tympääntyneille ja epäonnistuneille äideille! (Lääke sopii loistavasti myös muille ihmisryhmille!)
Elina
"Lapseni,
älä pelkää
olla kahden minun kanssani",
sanoo Herrani hiljaa, hyvin hiljaa.
Kutsu syvempään rauhaan,
kirkkaaseen hereilläoloon.
Milloin minä olen onnellinen?
Kun olen rukoillut.
Milloin olen syvä´lät tyydytetty?
Kun olen riittävästi rukoillut.
Milloin olen eniten oam itseni?
Kun rukoilen.
Milloin minua parhaiten ymmärretään?
Kun rukoilen.
Milloin parhaiten rakastan toista?
Kun olen riittävästi rukoillut.
(Leena Lehtinen:Ilonhippuja)
Nyt ymmärrän äitiäni jo paljon paremmin. On perjantai-ilta, kello on seitsemän ja minä olen yksin kotona. Ei ahdista yhtään! Ei, vaikka lapsilla ja Vesalla on paljon hauskempaa tekemistä, ainakin lasten mielestä. Antton on kaverisynttäreillä keilahallilla, ja muut ovat jossain hauskassa lastentapahtumassa.
Minä sen sijaan nautin suunnattomasti yksinäisestä hetkestäni tyhjässä kodissa. Olen laittanut rauhassa ruokaa ja leiponut, kohta alan siivota. Eikä ahdista yhtään! Exitin Cecilia-levy ja hyvä ystävä puhelimessa ovat olleet minulle loistavaa seuraa. Sosiaalisen perhe-elämän vastapainoksi on ihanaa olla välillä rauhassa. Viime aikoina olen kaivannut suunnattomasti yksinäisiä iltalenkkejäni, kun Vesa on on ollut iltaisin niin paljon poissa kotoa. Raikas ilma, liikunta ja keskustelu Herran kanssa on ehkä loistavin yhdistelmä, jonka tiedän. Välillä täytyy elämäntilanteen vuoksi tyytyä korvikkeisiin. Siksi nautin suunnattomasti tästä iltahetkestä, jolloin olen saanut rukoilla rauhassa kotona.
Vaasan työpaikalla minulta joskus kysyttiinkin, mikä on energiani ja hyväntuulisuuteni salaisuus. Vastauksen keksiminen oli harvinaisen helppoa: se on tietysti rukous! Suosittelen sitä lämpimästi kaikille stressantuneille, väsyneille, tympääntyneille ja epäonnistuneille äideille! (Lääke sopii loistavasti myös muille ihmisryhmille!)
Elina
"Lapseni,
älä pelkää
olla kahden minun kanssani",
sanoo Herrani hiljaa, hyvin hiljaa.
Kutsu syvempään rauhaan,
kirkkaaseen hereilläoloon.
Milloin minä olen onnellinen?
Kun olen rukoillut.
Milloin olen syvä´lät tyydytetty?
Kun olen riittävästi rukoillut.
Milloin olen eniten oam itseni?
Kun rukoilen.
Milloin minua parhaiten ymmärretään?
Kun rukoilen.
Milloin parhaiten rakastan toista?
Kun olen riittävästi rukoillut.
(Leena Lehtinen:Ilonhippuja)
tiistaina, syyskuuta 25, 2007
Ahneella on --- loppu!
"Ahneella on --- loppu!" sain kuulla nuoruudessani mansikkamaalla, kun päivä toisensa jälkeen keräsin suurimman määrän mansikoita. Eilen minusta tuntui siltä, että sanonta pitää hyvin paikkaansa. Ensimmäisen lomapäivän kunniaksi sain tuskailla sokean pisteeni eli kuolemansyntini, ahneuden, kanssa. Töissä käynti tuntui lasten leikeiltä siinä vaiheessa, kun olin tehnyt kotitöitä reilut viisitoista tuntia ja siinä sivussa hoitanut lapset. Siivousta, pyykinpesua, ruoanlaittoa sekä lastenhoitoa eikä yhtään ainoaa älyllistä toimintoa lukuunottamatta Lindgrenin Lotta-kertomusten lukemista iltalukemisena. Hesarinkin ja Päivän tunnussanan luin yöllä kahdentoista jälkeen. Taas meni kaikki hohto kotiäitinä olemisesta. Ei kiitos, töissä pääsen niin paljon helpommalla. Vesa ehdottikin, että voisin tehdä työsuojeluvaltuutelulle valituksen myönnetystä lomasta.
Jokainen meistä tosiaan kipuilee oman luonteensa heikkouksien kanssa. Minä ihmettelen sitä, miksi kerta toisensa jälkeen kalenterini täyttyy loman ajaksi mitä ihmeellisimmistä asioista. Työviikoilla voi sentään pitää hyvällä omallatunnolla kaksi vapaapäivää, mutta lomalla jokainen päivä on tarkasti suunniteltu eikä spontaaniin toimintaan ole aikaa. Onneksi loppuviikon listalta löytyy paljon mieleisiä tehtäviä: mm. työvaatteiden ostoreissu Helsinkiin, tulevan kummipojan kaste, entisen rippikoululaisen häät, ystäväperheen viikonloppuvierailu sekä Tupperware-kutsut, joissa aion keskittyä seurusteluun vanhojen ystävien kanssa.
Ankean ensimmäisen lomapäivän hyvä puoli on siinä, että kiireellisimmät kotityöt on tehty ja turhat kiukut purettu. Nyt voin siis nauttia täysin palkein mukavammista lomapäivistä. Toivottavasti opin taas jotain tämän kokemuksen myötä ja muistan seuraavan loman ja siivouspäivän edellä kohtuuden! Toinen opetus on se, että siivouspäiväkin voisi sujua paremmissa merkeissä, jos päivä alkaisi pienellä hiljentymisellä. Toki huokailin Herran puoleen siivouksen lomassa, mutta minulla ei ollut muka aikaa hiljentyä Hänen edessään. Kuitenkin uskon lapsenomaisesti siihen, että Hän on paras apu myös arkisessa raadannassa. Onneksi voin aloittaa taas tänään puhtaalta pöydältä ja jättää koko päivän Herran käsiin!
Elina
Herra Jeesus Kristus,
älä salli minkään olla minulle tärkeämpää
kuin sen, että saan olla sinua lähellä.
Anna yhteyteni sinuun olla koko olemassaoloni keskus,
lähtökohta kaikelle mitä teen.
Muovaa ajatuksiani ja sanojani oman mielenlaatusi mukaan.
Auta minua hiljaa lepäämään läsnäolossasi,
tapahtuupa ympärilläni mitä tahansa.
Silloin voin heittää kaiken huolen
tehtävistä, jotka minua odottavat,
kaiken levottomuuden huomisesta, tulevaisuudesta.
Sinä olet mukana menestyksissä ja vastoinkäymisissä.
Kiitos, että tahdot olla minussa aina,
että vapautat minut kaikesta
mikä estää sinun läsnäoloasi minussa.
Kiitos, että haluat nytkin tehdä niin.
Jokainen meistä tosiaan kipuilee oman luonteensa heikkouksien kanssa. Minä ihmettelen sitä, miksi kerta toisensa jälkeen kalenterini täyttyy loman ajaksi mitä ihmeellisimmistä asioista. Työviikoilla voi sentään pitää hyvällä omallatunnolla kaksi vapaapäivää, mutta lomalla jokainen päivä on tarkasti suunniteltu eikä spontaaniin toimintaan ole aikaa. Onneksi loppuviikon listalta löytyy paljon mieleisiä tehtäviä: mm. työvaatteiden ostoreissu Helsinkiin, tulevan kummipojan kaste, entisen rippikoululaisen häät, ystäväperheen viikonloppuvierailu sekä Tupperware-kutsut, joissa aion keskittyä seurusteluun vanhojen ystävien kanssa.
Ankean ensimmäisen lomapäivän hyvä puoli on siinä, että kiireellisimmät kotityöt on tehty ja turhat kiukut purettu. Nyt voin siis nauttia täysin palkein mukavammista lomapäivistä. Toivottavasti opin taas jotain tämän kokemuksen myötä ja muistan seuraavan loman ja siivouspäivän edellä kohtuuden! Toinen opetus on se, että siivouspäiväkin voisi sujua paremmissa merkeissä, jos päivä alkaisi pienellä hiljentymisellä. Toki huokailin Herran puoleen siivouksen lomassa, mutta minulla ei ollut muka aikaa hiljentyä Hänen edessään. Kuitenkin uskon lapsenomaisesti siihen, että Hän on paras apu myös arkisessa raadannassa. Onneksi voin aloittaa taas tänään puhtaalta pöydältä ja jättää koko päivän Herran käsiin!
Elina
Herra Jeesus Kristus,
älä salli minkään olla minulle tärkeämpää
kuin sen, että saan olla sinua lähellä.
Anna yhteyteni sinuun olla koko olemassaoloni keskus,
lähtökohta kaikelle mitä teen.
Muovaa ajatuksiani ja sanojani oman mielenlaatusi mukaan.
Auta minua hiljaa lepäämään läsnäolossasi,
tapahtuupa ympärilläni mitä tahansa.
Silloin voin heittää kaiken huolen
tehtävistä, jotka minua odottavat,
kaiken levottomuuden huomisesta, tulevaisuudesta.
Sinä olet mukana menestyksissä ja vastoinkäymisissä.
Kiitos, että tahdot olla minussa aina,
että vapautat minut kaikesta
mikä estää sinun läsnäoloasi minussa.
Kiitos, että haluat nytkin tehdä niin.
lauantaina, syyskuuta 22, 2007
Suku on paras!
Perheemme on tottunut siihen, että mummolaan lähtö vaatii aikaa, vaivannäköä ja kärsivällisyyttä. Muistan, miten Sirpa-mummu oli kauhuissaan, kun ajelimme pikku-Anttonin kanssa yötä myöten läpi Suomen Riihimäeltä Pelloon. Hän oli aivan vakuuttunut siitä, että lapsi saa vähintään pysyvän selkävian, kun joutuu olemaan parikuisena autoistuimessa moisen matkan. Anja-mummi taas sai kauhistella holtittoman tyttärensä käytöstä, kun kerroin syöttäneeni Anttonia tuttipullosta samalla, kun ajelin autolla Luulajasta Pelloon. Onneksi en ole enää yhtä tehokas!
Myöhemmin lapset ovat tuskailleet pitkiä matkoja autossa, kun olemme lähes aina vapaan viikonlopun tai loman kunniaksi lähteneet tapaamaan sukulaisia pitkien matkojen taakse. Me taas Vesan kanssa olemme voivotelleet sitä vaivaa, mitä reissuun lähtö tarkoittaa. Hyvänä puolena on se, että meistä on tullut todella tehokkaita ja taitavia pakkaajia. Siinä ei kauan nokka tuhise, kun tämän perheen tavarat on pakattu, ainakin minun ollessani pakkausvuorossa. Vesa pakkaa vähän hitaammalla tahdilla, mutta samalla myös huolellisemmin. Minulla on harvoin mukana itselleni sekä yöpuku että hammasharja, vaikka lapsille muistankin ottaa kaiken mukaan. Varsinkin lasten ollessa pienempiä pakkasin heille aivan tuhottoman paljon erilaisia vara-vara-varavaatteita ja unohdin omat vaatteeni lähes tyystin. Onneksi minusta on tullut nyt vähän itsekkäämmpi!
Tänään nautin suunnattomasti siitä, että toinen mummolamme sijaitsee kotiamme lähempänä kuin koskaan ennen. Pääsemme nyt Sysmän mummulaan kätevästi päiväretkille, niin kuin tänään. Starttasimme aamulla heti aamupalan jälkeen ja saavuimme kotiin sopivasti iltapala-aikaan. Oli niin upeaa, ettei tarvinnut pakata matkalaukkuja eikä tehdä matkalle eväitä. Puolentoista tunnin matka tuntui oikein luksukselta, vaikka pikkuneidin mielestä se olikin aaaaaivan liian pitkä. Perillä odottivat loistavat ruoka- ja kahvituspalvelut sekä ihana rauha. Mummolassa on kivaa, kun siellä voi vain olla ja nauttia elämästä. Kotilieden lukeminen, jutustelu, jalkapallon pelaaminen Anttonin kanssa sekä muut leikit pienempien kanssa voittavat mennen tullen kotityöt kotona.
Muutenkin tuntuu niin mukavalta, että Vaasan diaspora-kauden jälkeen sukulaisia on niin paljon lähempänä. On hienoa, että lapset saavat tavata serkkujaan paljon useammin kuin aikaisemmin. Mummi ja pappakin vierailevat Etelä-Suomessa harva se kuukausi. Tänään juttelimme autossa siitä, miten jo 5-vuotiaat saavat lentää lentokoneessa ilman vanhempia. Saa nähdä, koska tapahtuu Anttonin ja Lauran ensimmäinen jännittävä lentokonematka ilman vanhempia Pellon rakhaitten luokse. Suku on paras!
Elina
Myöhemmin lapset ovat tuskailleet pitkiä matkoja autossa, kun olemme lähes aina vapaan viikonlopun tai loman kunniaksi lähteneet tapaamaan sukulaisia pitkien matkojen taakse. Me taas Vesan kanssa olemme voivotelleet sitä vaivaa, mitä reissuun lähtö tarkoittaa. Hyvänä puolena on se, että meistä on tullut todella tehokkaita ja taitavia pakkaajia. Siinä ei kauan nokka tuhise, kun tämän perheen tavarat on pakattu, ainakin minun ollessani pakkausvuorossa. Vesa pakkaa vähän hitaammalla tahdilla, mutta samalla myös huolellisemmin. Minulla on harvoin mukana itselleni sekä yöpuku että hammasharja, vaikka lapsille muistankin ottaa kaiken mukaan. Varsinkin lasten ollessa pienempiä pakkasin heille aivan tuhottoman paljon erilaisia vara-vara-varavaatteita ja unohdin omat vaatteeni lähes tyystin. Onneksi minusta on tullut nyt vähän itsekkäämmpi!
Tänään nautin suunnattomasti siitä, että toinen mummolamme sijaitsee kotiamme lähempänä kuin koskaan ennen. Pääsemme nyt Sysmän mummulaan kätevästi päiväretkille, niin kuin tänään. Starttasimme aamulla heti aamupalan jälkeen ja saavuimme kotiin sopivasti iltapala-aikaan. Oli niin upeaa, ettei tarvinnut pakata matkalaukkuja eikä tehdä matkalle eväitä. Puolentoista tunnin matka tuntui oikein luksukselta, vaikka pikkuneidin mielestä se olikin aaaaaivan liian pitkä. Perillä odottivat loistavat ruoka- ja kahvituspalvelut sekä ihana rauha. Mummolassa on kivaa, kun siellä voi vain olla ja nauttia elämästä. Kotilieden lukeminen, jutustelu, jalkapallon pelaaminen Anttonin kanssa sekä muut leikit pienempien kanssa voittavat mennen tullen kotityöt kotona.
Muutenkin tuntuu niin mukavalta, että Vaasan diaspora-kauden jälkeen sukulaisia on niin paljon lähempänä. On hienoa, että lapset saavat tavata serkkujaan paljon useammin kuin aikaisemmin. Mummi ja pappakin vierailevat Etelä-Suomessa harva se kuukausi. Tänään juttelimme autossa siitä, miten jo 5-vuotiaat saavat lentää lentokoneessa ilman vanhempia. Saa nähdä, koska tapahtuu Anttonin ja Lauran ensimmäinen jännittävä lentokonematka ilman vanhempia Pellon rakhaitten luokse. Suku on paras!
Elina
lauantaina, syyskuuta 15, 2007
Vastaus haasteeseen!
Nimimerkki mm oli blogissaan haastanut minut vastaamaan kysymykseen, miten pukeudun mennessäni kotikasteeseen. Eiliseen bloghikirjoitukseeni viitaten voin todeta, etten ole kastanut yhtään lasta Vuokko-puvussa eli virallisessa naisten papinpuvussa. Sen sijaan käytän aina itse kasteessa albaa ja yleensä valkoista stoolaa. Heti kasteen jälkeen riisun alban pois ja olen yleensä nykyään mustassa housupuvussani kastekahveilla. Hametta en käytä oikeastaan koskaan, koska onnettomana sukkahousujen käyttäjänä pelkään yli kaiken rikkinäisiä sukkahousuja lyhyen hameen alla. Sen sijaan minulla on melko usein päällä joku muista housupuvuistani.
Kiitos haasteesta,mm! En kuitenkaan jatka haastetta, koska minulla ei ole suomenkielisiä blogituttavuuksia. Hauskaa, että sinä olet eksynyt blogisivuillemme. Muistan, että olen lapsuudessani kirjoitellut kirjeitä tyttärellesi Thaimaahan. Terveisiä myös miniällesi!
Kaikkia sivujemme lukijoita rohkaisen kirjoittamaan kommentteja tai jättämään viestin vieraskirjaan. Ne piristävät mukavasti elämää!
Elina
Kiitos haasteesta,mm! En kuitenkaan jatka haastetta, koska minulla ei ole suomenkielisiä blogituttavuuksia. Hauskaa, että sinä olet eksynyt blogisivuillemme. Muistan, että olen lapsuudessani kirjoitellut kirjeitä tyttärellesi Thaimaahan. Terveisiä myös miniällesi!
Kaikkia sivujemme lukijoita rohkaisen kirjoittamaan kommentteja tai jättämään viestin vieraskirjaan. Ne piristävät mukavasti elämää!
Elina
Kohtaamisia kirjojen äärellä
Minulla on uusi ja mielenkiintoinen rooli. Kirkkoherran puolisona minusta on tullut edustusrouva. Kesällä osallistuin jo muutamiin kekkereihin ja nautin siitä suunnattomasti. Olemme Vesan kanssa aikaisemmin yrittäneet epäsäännöllisistä työajoista johtuen jättää minimiin kaikki kahdenkeskiset huvitukset kodin ulkopuolella; yhteiset elokuva-, teatteri-, konsertti- ja ruokaravintolakäynnit voi laskea melkein yhden käden sormin. Sen vuoksi tuntuu kivalta, että nyt aina välillä voin laittautua kauniiksi ja lähteä mieheni kanssa edustamaan. Juhlissa on niin mukava tavata uusia ihmisiä, jutella vanhojen tuttavuuksien kanssa, nauttia pöydän antimista sekä oman puolison seurasta.
Ensi viikolla minulla on ensimmäinen hieman haastavampi tehtävä uudessa roolissani. Menen Järvenpään työväenopiston kutsusta kirjastoon kertomaan mielikirjoistani ja -kirjailijoistani. Soittaessani lisätietoja iltojen vetäjältä, kirjailija Arja Erikssonilta, innostuin valtavasti teemasta. Tehtävänä on nimittäin kertoa lempikirjoista lapsuudesta tähän päivään. Niinpä olen viime päivinä prosessoinut omaa kirjallista historiaani. Mieleen on tullut monia ihastuttavia tarinoita ja kertomuksia, kirjailijoita, muistoja sekä ihmisiä, joiden kanssa olen jakanut kirjojen maailmaa.
Tänään vierailin Lauran kanssa ensimmäistä kertaa Järvenpään kirjastossa. Laura opasti minua asiantuntevasti, koska oli käynyt siellä satutunnilla päiväkotiryhmänsä kanssa. Olin yrittänyt hahmotella etukäteen paperille minulle tärkeitä kirjoja ja kirjailijoita, mutta kirjastossa törmäsin moniin vanhoihin tuttavuuksiin, joiden olemmassaolon olin jo unohtanut. Kirjojen kannet herättivät ihania muistoja. Tuskin maltan odottaa, että illalla saan alkaa plarata kirjoja ja etsiä niistä sopivia sitaatteja alustusta varten.
Pääpaino kirjoissa oli selvästi kouluiässä, jolloin ahmin kirjoja, sekä Luulajan vuosissa, jolloin tutustuin perusteellisesti ruotsalaiseen kirjallisuuteen. Odotan vaan innolla aikaa, jolloin minulla on aikaa lukea kaikki ne suomalaiset ja ulkolaiset klassikot, jotka vielä odottavat kohtaamistamme kirjaston hyllyillä. Ehkä eläkkeellä?
Elina
KOHTAAMISIA KIRJOJEN ÄÄRELLÄ
KE 19.9. KL. 18-19.30 JÄRVENPÄÄN KIRJASTOSSA
TYYNI TUULIO -SALISSA
Ensi viikolla minulla on ensimmäinen hieman haastavampi tehtävä uudessa roolissani. Menen Järvenpään työväenopiston kutsusta kirjastoon kertomaan mielikirjoistani ja -kirjailijoistani. Soittaessani lisätietoja iltojen vetäjältä, kirjailija Arja Erikssonilta, innostuin valtavasti teemasta. Tehtävänä on nimittäin kertoa lempikirjoista lapsuudesta tähän päivään. Niinpä olen viime päivinä prosessoinut omaa kirjallista historiaani. Mieleen on tullut monia ihastuttavia tarinoita ja kertomuksia, kirjailijoita, muistoja sekä ihmisiä, joiden kanssa olen jakanut kirjojen maailmaa.
Tänään vierailin Lauran kanssa ensimmäistä kertaa Järvenpään kirjastossa. Laura opasti minua asiantuntevasti, koska oli käynyt siellä satutunnilla päiväkotiryhmänsä kanssa. Olin yrittänyt hahmotella etukäteen paperille minulle tärkeitä kirjoja ja kirjailijoita, mutta kirjastossa törmäsin moniin vanhoihin tuttavuuksiin, joiden olemmassaolon olin jo unohtanut. Kirjojen kannet herättivät ihania muistoja. Tuskin maltan odottaa, että illalla saan alkaa plarata kirjoja ja etsiä niistä sopivia sitaatteja alustusta varten.
Pääpaino kirjoissa oli selvästi kouluiässä, jolloin ahmin kirjoja, sekä Luulajan vuosissa, jolloin tutustuin perusteellisesti ruotsalaiseen kirjallisuuteen. Odotan vaan innolla aikaa, jolloin minulla on aikaa lukea kaikki ne suomalaiset ja ulkolaiset klassikot, jotka vielä odottavat kohtaamistamme kirjaston hyllyillä. Ehkä eläkkeellä?
Elina
KOHTAAMISIA KIRJOJEN ÄÄRELLÄ
KE 19.9. KL. 18-19.30 JÄRVENPÄÄN KIRJASTOSSA
TYYNI TUULIO -SALISSA
perjantaina, syyskuuta 14, 2007
Vuokko saa väistyä -mitä tilalle?
Vesa pyörittelee tuon tuosta päätään ja sanoo, että kirkkoherran homma on hullun hommaa, mutta juuri sopivaa hänelle. Tavallisena seurakuntapastorina on vastuullinen vain omista töistään, mutta kirkkoherrana saa vastata kaikesta mahdollisesta. Muistan, kun eräs kirkkoherra kuvasi osuvasti, että hän tutustui ensimmäisen kirkkoherravuotensa aikana paremmin hautausmaan puihin kuin seurakuntalaisiin meneillään olleesta hautausmaan laajennusprojektista johtuen .
Kirkossa on kyllä ainakin yksi homma, jonka hulluus menee kirkkoherruuden edelle, piispan virka. Tällä viikolla piispat ovat taas kokoontuneet yhteen asessoreineen ja muine apulaisineen kehittämään rakasta kirkkoamme. Yksi käsiteltävistä teemoista on ollut naispappien virka-asun uudistaminen. Iki-ihana Vuokko, joka on suunniteltu tasapaksuille, rovastinarvon ja -mahan omaaville pastoreille tai pitkille ja hoikille naisille, saa väistyä jonkin uuden tieltä. Olisin halunnut olla kärpäsenä katossa kuuntelemassa miesvoittoisen kokouksen keskustelua aiheesta. Kuinkahan trenditietoista porukkaa oli paikalla!
Vuokko-asu on kamalin asu, mikä minulta löytyy kaapista. Se saa näyttämään minut varmasti 20 kg painavammalta ja 10 vuotta vanhemmalta. Hame ylettyy pahimpaan mahdolliseen paikkaan, pohkeen paksuimpaan kohtaan. Telttamainen yläosa on paksu kuin mikä, ja sen alle puettava valkoinen pusero niin hankala laittaa päälle, että yksineläjät ovat vaikeuksissa. Itse olen käyttänyt pukua lähinnä raskaana ollessa. Siihen tarkoitukseen puku oli loistava. Olin töissä vielä reilu viikko ennen Lauran syntymää ja mahani oli huomattavan suuri, mutta ei hätää. Vuokossa näytin vain tavalliselta rovastilta, jolle kahvileipä on maistunut.
Lauran raskausaikana hämmästyin siitä, että ruotsalaiset työtoverini olivat aivan ihastuksissaan Vuokko-pukuuni. Eipä olisi uskonut, että tätimuoti vetoaa trendikkäisiin naapurimaan asukkaisiin. Ruotsalaisten naispappien asut olivat luku sinänsä; jokaisella näkemälläni papilla oli asusta vähän omanlaisensa versio. Yhteistä puvuille oli se, että ne muistuttivat miesten liperein varusteltua kaftaania, tuttavallisemmin pingviini-pukua. Näin naisten päällä pitkää hametta ja lyhyttä hametta sekä housua yhdistettynä pitkään tai lyhyeen yläosaan. Aika mielenkiintoinen oli versio, jossa pitkän takin alla oli minihame. Olisiko se vähän liian rohkea asu suomalaisille?
Ruotsin mallin mukaisissa puvuissa oli hyvää se, että jokainen naispappi sai valita sellaisen kokonaisuuden, joka sopi hänen vartalolleen ja tyylilleen. En voi kerta kaikkiaan uskoa, että edes kukaan huippusuunnittelija osaisi luoda yhden puvun, joka sopii koko kirjavalle naispapistolle. Ehkä Ruotsin mallissa olisi meillekin opittavaa! Säälin kyllä niitä ihmisiä, jotka joutuvat suunnittelemaan uutta virkapukua. Tehtävässä ei voi onnistua niin, että edes suurin osa naisista olisi tyytyväisiä. Mutta Vuokkoa ei varmaan kovinkaan moni jää kaipaamaan...vaikka tiedänkin muutamia!
Elina
Kirkossa on kyllä ainakin yksi homma, jonka hulluus menee kirkkoherruuden edelle, piispan virka. Tällä viikolla piispat ovat taas kokoontuneet yhteen asessoreineen ja muine apulaisineen kehittämään rakasta kirkkoamme. Yksi käsiteltävistä teemoista on ollut naispappien virka-asun uudistaminen. Iki-ihana Vuokko, joka on suunniteltu tasapaksuille, rovastinarvon ja -mahan omaaville pastoreille tai pitkille ja hoikille naisille, saa väistyä jonkin uuden tieltä. Olisin halunnut olla kärpäsenä katossa kuuntelemassa miesvoittoisen kokouksen keskustelua aiheesta. Kuinkahan trenditietoista porukkaa oli paikalla!
Vuokko-asu on kamalin asu, mikä minulta löytyy kaapista. Se saa näyttämään minut varmasti 20 kg painavammalta ja 10 vuotta vanhemmalta. Hame ylettyy pahimpaan mahdolliseen paikkaan, pohkeen paksuimpaan kohtaan. Telttamainen yläosa on paksu kuin mikä, ja sen alle puettava valkoinen pusero niin hankala laittaa päälle, että yksineläjät ovat vaikeuksissa. Itse olen käyttänyt pukua lähinnä raskaana ollessa. Siihen tarkoitukseen puku oli loistava. Olin töissä vielä reilu viikko ennen Lauran syntymää ja mahani oli huomattavan suuri, mutta ei hätää. Vuokossa näytin vain tavalliselta rovastilta, jolle kahvileipä on maistunut.
Lauran raskausaikana hämmästyin siitä, että ruotsalaiset työtoverini olivat aivan ihastuksissaan Vuokko-pukuuni. Eipä olisi uskonut, että tätimuoti vetoaa trendikkäisiin naapurimaan asukkaisiin. Ruotsalaisten naispappien asut olivat luku sinänsä; jokaisella näkemälläni papilla oli asusta vähän omanlaisensa versio. Yhteistä puvuille oli se, että ne muistuttivat miesten liperein varusteltua kaftaania, tuttavallisemmin pingviini-pukua. Näin naisten päällä pitkää hametta ja lyhyttä hametta sekä housua yhdistettynä pitkään tai lyhyeen yläosaan. Aika mielenkiintoinen oli versio, jossa pitkän takin alla oli minihame. Olisiko se vähän liian rohkea asu suomalaisille?
Ruotsin mallin mukaisissa puvuissa oli hyvää se, että jokainen naispappi sai valita sellaisen kokonaisuuden, joka sopi hänen vartalolleen ja tyylilleen. En voi kerta kaikkiaan uskoa, että edes kukaan huippusuunnittelija osaisi luoda yhden puvun, joka sopii koko kirjavalle naispapistolle. Ehkä Ruotsin mallissa olisi meillekin opittavaa! Säälin kyllä niitä ihmisiä, jotka joutuvat suunnittelemaan uutta virkapukua. Tehtävässä ei voi onnistua niin, että edes suurin osa naisista olisi tyytyväisiä. Mutta Vuokkoa ei varmaan kovinkaan moni jää kaipaamaan...vaikka tiedänkin muutamia!
Elina
torstaina, syyskuuta 13, 2007
Elämälle kiitos, sain siltä paljon
Joku on ehkä ihmetellyt sitä, miksi kotisivuillamme elämäntarinani päättyy siihen, että pääsin teologiseen tiedekuntaan. Vesan tarina kun taas on pitkä ja perinpohjainen. Olen naureskellut Vesalle, että kirjoitan elämästäni vain siihen asti, kun se oli täydellistä. Todellisempi syy on se, että elämäni on ollut viimeisen kymmenen vuoden aikana niin tapahtumarikasta ja poukkoilevaa, etten ole jaksanut kirjoittaa siitä koostetta. Onneksi blogikirjoitukseni ovat valottaneet epätäydellisempää puoltani melko mallikkaasti.
Tiistaina eräs toimittaja oli tekemässä minusta juttua lehteen. Hänen ensimmäistä kysymystään, "Kerropas vähän elämästäsi", seurasi noin tunnin mittainen vuodatus elämänvaiheistani. Lehtijutun tekeminen oli terapeuttinen tapa käydä läpi elämänvaiheitani taas kerran. Säälin vain toimittajaraukkaa, joka yritti pysyä kärryillä eri käänteissä. Hyvä kun itsekään enää edes muistin, mitä kaikkia vaiheita näihin ruuhkavuosiin on sisältynyt.
Tänään sain lukea käsikirjoituksen ja olin siihen oikein tyytyväinen. Itse en olisi kyllä osannut lyhennellä tarinaani sopivanmittaiseksi ja mielenkiintoiseksi kertomukseksi. Ehkä liitän sen elämäntarinani jatkoksi.
Odotan innolla ensi viikkoa, jolloin lehti ilmestyy. Synnynnäisenä linssiluteena olen tietysti kiinnostunut siitä, miten kuvat onnistuivat. Kerran turhamainen, aina turhamainen.
Elina
Tiistaina eräs toimittaja oli tekemässä minusta juttua lehteen. Hänen ensimmäistä kysymystään, "Kerropas vähän elämästäsi", seurasi noin tunnin mittainen vuodatus elämänvaiheistani. Lehtijutun tekeminen oli terapeuttinen tapa käydä läpi elämänvaiheitani taas kerran. Säälin vain toimittajaraukkaa, joka yritti pysyä kärryillä eri käänteissä. Hyvä kun itsekään enää edes muistin, mitä kaikkia vaiheita näihin ruuhkavuosiin on sisältynyt.
Tänään sain lukea käsikirjoituksen ja olin siihen oikein tyytyväinen. Itse en olisi kyllä osannut lyhennellä tarinaani sopivanmittaiseksi ja mielenkiintoiseksi kertomukseksi. Ehkä liitän sen elämäntarinani jatkoksi.
Odotan innolla ensi viikkoa, jolloin lehti ilmestyy. Synnynnäisenä linssiluteena olen tietysti kiinnostunut siitä, miten kuvat onnistuivat. Kerran turhamainen, aina turhamainen.
Elina
maanantaina, syyskuuta 10, 2007
Kenellä on hoppu?
"Jumala on kiireinen - voinko minä auttaa?" lukee kyltissä työhuoneeni vieressä. Samanlaisen kyltin näin myös eräässä toisessa vantaalaisessa työhuoneessa. Olen pohtinut kyltin sisältöä ja löytänyt kaksi erilaista tapaa tulkita sen sisältö.
Ensin ajattelin kyltin olevan työntekijöille eräänlainen muistutus siitä, miten meidän tulee olla Jumalan käytössä ja tavallaan auttaa Jumalaa. Protestoin vähän mielessäni ajatusta, koska mielestäni kukaan hengellisen työn tekijä ei voi tehdä mitään pysyvää ja kestävää ilman Jumalan apua. Hyväksyin kyltin sisällön kuitenkin tulkiten sen niin, että me työntekijät saamme olla Jumalan käsinä ja jalkoina. Raamatussahan valitetaan sitä, että satoa on paljon korjattavana, mutta sadonkorjaajia on vähän. Siispä vähän nikotellen ajattelin, että Jumala tarvitsee meitä ihmisiä voidakseen tehdä kauttamme työtä.
Muutama päivä sitten, kahden kuukauden kypyttelyn jälkeen, päässäni syntyi ahaa-elämys. Ehkäpä kyltin sisältö onkin ilmaista seurakuntalaisille, että Jumala on kiireinen, mutta me työntekijät kyllä voimme auttaa. Uudempi tulkintamalli kuulosti minusta heti todenmukaisemmalta, mutta vielä paljon ärsyttävämmältä. Vitsi tai ei, mutta minusta tuntuu pöyristyttävältä tarjota omaa apua Jumalan avun sijaan. Mitä minulla on annettavaa seurakuntalaisille, jos Jumala ei ole minun kanssani? Ei yhtään mitään.
Nykyään puhutaan hienosti siitä, miten me papit olemme teologisia asiantuntijoita. Itse en haluaisi olla sellainen asiantuntija, joka jostain korkeudesta kuivasti esittää näkemyksiään ja tulkintojaan. Koko pappeuteni perustuu siihen, että tahdon olla Jumalan käytössä. Haluan olla Jumalan rakkauden välittäjä niille ihmisille, joita kohtaan työssäni. Minusta tuntuu siltä, että pettäisin pahasti ihmisiä, jos tyytyisin tarjoamaan heille vain omaa viisauttani tai omaa apuani.
Koskettavinta tässä työssä on se, kun voi viedä ihmisiä konkreettisesti Jumalan eteen tai tuoda Jumalan läsnäoloa ihmisten elämän keskelle. Ehtoollispöydässä minulla ei ole mitään omaa annettavaa, Jumala tekee koko työn. KSyntymäpäiväkäynnillä ihmiset tulevat yleensä kosketetuiksi siinä hetkessä, kun saan siunata päivänsankarit ja välillä vieraatkin Herran siunauksella ja kättenpäällepanemisella. Jumala tekee silloinkin työn! Sielunhoitokeskustelussa tuntuu helpottavalta, kun voi yhdessä sielunhoidettavan kanssa viedä kaikki taakat rukouksessa Jumalan käsiin. Ja kaikkiin työtehtäviin voin valmistautua rukoillen ja uskoa siihen, että en ole missään tilanteessa yksin.
Jumala ei ole kiireinen. Hänellä on aina aikaa kuunnella, auttaa ja hoitaa meitä. Sen sijaan me olemme usein kiireisiä emmekä huomaa, että Jumala haluaisi auttaa meitä. Mitä tapahtuisi kirkossamme, jos seurakunnan työntekijöillä olisi aikaa kuunnella Jumalaa?
Elina
Taivaallinen Isä -
kiitos, että saamme olla sinun lapsiasi
ja työtovereitasi.
Auta meitä aina hiljaisuudessa kuuntelemaan
mitä meistä tahdot,
ettemme antautuisi tehtäviin,
jotka eivät ole meidän.
Sinä olet itse valmistanut tekoja jokaista meitä varten.
Me pyydämme siis, että näkisimme ne,
näkisimme ne tiet, joille tahdot meidän lähtevän
- ja vain ne tiet, vain nje tehtävät.
Ole aina meissä rakkautesi valona,
että näkisimme selvästi
ja yhä herkemmin kuuntelisimme tahtoasi.
Anna meidän yhä syvemmin ikävöidä läsnäoloasi
Sanassa ja Sakramentissa
ja yhä syvemmin luottaa sinun tahtoosi.
Silloin voit muovata koko elämämme,
koko olemustamme,
etsimään kaikessa vain sinun tahtoasi. Aamen.
Ensin ajattelin kyltin olevan työntekijöille eräänlainen muistutus siitä, miten meidän tulee olla Jumalan käytössä ja tavallaan auttaa Jumalaa. Protestoin vähän mielessäni ajatusta, koska mielestäni kukaan hengellisen työn tekijä ei voi tehdä mitään pysyvää ja kestävää ilman Jumalan apua. Hyväksyin kyltin sisällön kuitenkin tulkiten sen niin, että me työntekijät saamme olla Jumalan käsinä ja jalkoina. Raamatussahan valitetaan sitä, että satoa on paljon korjattavana, mutta sadonkorjaajia on vähän. Siispä vähän nikotellen ajattelin, että Jumala tarvitsee meitä ihmisiä voidakseen tehdä kauttamme työtä.
Muutama päivä sitten, kahden kuukauden kypyttelyn jälkeen, päässäni syntyi ahaa-elämys. Ehkäpä kyltin sisältö onkin ilmaista seurakuntalaisille, että Jumala on kiireinen, mutta me työntekijät kyllä voimme auttaa. Uudempi tulkintamalli kuulosti minusta heti todenmukaisemmalta, mutta vielä paljon ärsyttävämmältä. Vitsi tai ei, mutta minusta tuntuu pöyristyttävältä tarjota omaa apua Jumalan avun sijaan. Mitä minulla on annettavaa seurakuntalaisille, jos Jumala ei ole minun kanssani? Ei yhtään mitään.
Nykyään puhutaan hienosti siitä, miten me papit olemme teologisia asiantuntijoita. Itse en haluaisi olla sellainen asiantuntija, joka jostain korkeudesta kuivasti esittää näkemyksiään ja tulkintojaan. Koko pappeuteni perustuu siihen, että tahdon olla Jumalan käytössä. Haluan olla Jumalan rakkauden välittäjä niille ihmisille, joita kohtaan työssäni. Minusta tuntuu siltä, että pettäisin pahasti ihmisiä, jos tyytyisin tarjoamaan heille vain omaa viisauttani tai omaa apuani.
Koskettavinta tässä työssä on se, kun voi viedä ihmisiä konkreettisesti Jumalan eteen tai tuoda Jumalan läsnäoloa ihmisten elämän keskelle. Ehtoollispöydässä minulla ei ole mitään omaa annettavaa, Jumala tekee koko työn. KSyntymäpäiväkäynnillä ihmiset tulevat yleensä kosketetuiksi siinä hetkessä, kun saan siunata päivänsankarit ja välillä vieraatkin Herran siunauksella ja kättenpäällepanemisella. Jumala tekee silloinkin työn! Sielunhoitokeskustelussa tuntuu helpottavalta, kun voi yhdessä sielunhoidettavan kanssa viedä kaikki taakat rukouksessa Jumalan käsiin. Ja kaikkiin työtehtäviin voin valmistautua rukoillen ja uskoa siihen, että en ole missään tilanteessa yksin.
Jumala ei ole kiireinen. Hänellä on aina aikaa kuunnella, auttaa ja hoitaa meitä. Sen sijaan me olemme usein kiireisiä emmekä huomaa, että Jumala haluaisi auttaa meitä. Mitä tapahtuisi kirkossamme, jos seurakunnan työntekijöillä olisi aikaa kuunnella Jumalaa?
Elina
Taivaallinen Isä -
kiitos, että saamme olla sinun lapsiasi
ja työtovereitasi.
Auta meitä aina hiljaisuudessa kuuntelemaan
mitä meistä tahdot,
ettemme antautuisi tehtäviin,
jotka eivät ole meidän.
Sinä olet itse valmistanut tekoja jokaista meitä varten.
Me pyydämme siis, että näkisimme ne,
näkisimme ne tiet, joille tahdot meidän lähtevän
- ja vain ne tiet, vain nje tehtävät.
Ole aina meissä rakkautesi valona,
että näkisimme selvästi
ja yhä herkemmin kuuntelisimme tahtoasi.
Anna meidän yhä syvemmin ikävöidä läsnäoloasi
Sanassa ja Sakramentissa
ja yhä syvemmin luottaa sinun tahtoosi.
Silloin voit muovata koko elämämme,
koko olemustamme,
etsimään kaikessa vain sinun tahtoasi. Aamen.
Palaneita pullia ja Jumalan hyvyyttä
Tutkin ihastuksella kalenteriani, joka täyttyy merkinnöistä. Työmerkintöjä on hämmästyttävän vähän johtuen siitä, että vaihdan kohta työpaikkaa. Sen sijaan kalenterissani on enemmän kuin moneen, moneen vuoteen kirjattu ystävien ja sukulaisten vierailuja sekä erilaisia juhlia.
Muutto Järvenpäähän on tehnyt totisesti hyvää sosiaaliselle elämällemme. Ne ihmiset, jotka kyläilivät meillä Vaasassa, ovat pääasiassa jo vierailleet meillä Järvenpäässä. Kävivätpä yhdet naapuritkin Vaasasta täällä asti vierailulla, kun Vaasassa emme ikinä ehtineet heitä kutsua :). Mutta tuntuu uskomattoman hienolta, että viidenkymmenen kilometrin säteellä asuu uskomaton määrä vanhoja ystäviä ja sukulaisia. Meillä on varmaan vajaan kolmen kuukauden aikana käynyt enemmän vieraita kuin Vaasassa kolmen vuoden aikana. Ja mielessä on pitkä lista niitä, joita aion vielä kutsua kylään.
Tänään meillä oli vieraita oikein Australiasta asti. Kaukaiset vieraat saivat hieman huonoa kohtelua, kun onnistuin polttamaan valmispullat. Pikkuisen vieraan rehellinen kommentti pullista oli "YÄK!". En loukkaantunut, vaan jätin itsekin pullan suosiolla väliin. Onneksi keksit maistuivat paremmin kuin hyvin ja leikit Miksun kanssa toimivat mainiosti.
Oli todella mukavaa tavata vanha kämppäkaveri monen vuoden tauon jälkeen. Erityisen rohkaisevaa oli tavata toinen Jumalan hullu, joka ei pienistä lapsistaan huolimatta huolehdi huomisen murheista, vaan jättää koko elämänsä Jumalan varaan. Yhdessä ihmettelimme sitä, miten hyvä Jumala on. Me saamme pyytää Häneltä suuria, koska Hän on rakastava Isämme!
Elina
Vanhojen ystävien tapaaminen:
Ilo syttyy silmiin.
Toitko suklaata?
Keitän sinulle kahvia.
Muistatko?
Mitä hänelle kuuluu?
Olen rukoillut...
Anna ilon yllättää itsesi.
Se tulee, kun et odota,
ja alkaa kuplia.
(Leena Lehtinen: Ilonhippuja)
Muutto Järvenpäähän on tehnyt totisesti hyvää sosiaaliselle elämällemme. Ne ihmiset, jotka kyläilivät meillä Vaasassa, ovat pääasiassa jo vierailleet meillä Järvenpäässä. Kävivätpä yhdet naapuritkin Vaasasta täällä asti vierailulla, kun Vaasassa emme ikinä ehtineet heitä kutsua :). Mutta tuntuu uskomattoman hienolta, että viidenkymmenen kilometrin säteellä asuu uskomaton määrä vanhoja ystäviä ja sukulaisia. Meillä on varmaan vajaan kolmen kuukauden aikana käynyt enemmän vieraita kuin Vaasassa kolmen vuoden aikana. Ja mielessä on pitkä lista niitä, joita aion vielä kutsua kylään.
Tänään meillä oli vieraita oikein Australiasta asti. Kaukaiset vieraat saivat hieman huonoa kohtelua, kun onnistuin polttamaan valmispullat. Pikkuisen vieraan rehellinen kommentti pullista oli "YÄK!". En loukkaantunut, vaan jätin itsekin pullan suosiolla väliin. Onneksi keksit maistuivat paremmin kuin hyvin ja leikit Miksun kanssa toimivat mainiosti.
Oli todella mukavaa tavata vanha kämppäkaveri monen vuoden tauon jälkeen. Erityisen rohkaisevaa oli tavata toinen Jumalan hullu, joka ei pienistä lapsistaan huolimatta huolehdi huomisen murheista, vaan jättää koko elämänsä Jumalan varaan. Yhdessä ihmettelimme sitä, miten hyvä Jumala on. Me saamme pyytää Häneltä suuria, koska Hän on rakastava Isämme!
Elina
Vanhojen ystävien tapaaminen:
Ilo syttyy silmiin.
Toitko suklaata?
Keitän sinulle kahvia.
Muistatko?
Mitä hänelle kuuluu?
Olen rukoillut...
Anna ilon yllättää itsesi.
Se tulee, kun et odota,
ja alkaa kuplia.
(Leena Lehtinen: Ilonhippuja)
lauantaina, syyskuuta 08, 2007
Hartaasti odotettu päivä
Ruotsin kielessä on monia sanoja, joita kaipaan puhuessani suomea. Onko olemassa esimerkiksi ihanampaa sanaa kuin sovmorgon? Se sopii täydellisesti tällaiselle aamu-uniselle iltavirkulle. Tänään minulla olisi ollut oiva tilaisuus viettää "sovmorgon", koska vietimme ensimmäistä virallista koko perheen yhteistä vapaa-aamua sitten kesäkuun. Ei koulua, ei päiväkotia, ei toimituksia, ei jumalanpalveluksia, ei toritapahtumia, ei markkinoita eikä edes pakollisia ostosreissuja. Uskomatonta! Valitettavasti vain lapsemme eivät ymmärtäneet pyhän hetken merkitystä. Lauantaiaamun rauha oli tipotiessään, kin Mikael tunki eteeni kirjoja luettavaksi ja Laura kyseli, mitä pukisi päälleen. Onneksi keksin hyvän idean tulevia aamuja varten: äidille on turvattava unirauha lauantaiaamuna, jos mielii saada karkkipäivän karkit! (Tällä hetkellä näyttää siltä, että lauantaista tulee säännöllinen vapaapäiväni. Jee!)
Muutenkin hartaaasti odotettu koko perheen yhteinen vapaapäivä lähes kolmen kuukauden odottelun jälkeen on tuottanut pienoisen pettymyksen. Herra Kirkkoherra on viihtynyt työasioissa koneen ja skypen ääressä sekä lähtenyt toimittamaan syntymäpäiväkäyntiä; annoin siihen kyllä oikein luvan etukäteen. Antton taas on luikkinut omille teillensä kavereiden kanssa. Mikael on koetellut äidin hermoja kieltäytyessään päiväunista. Voi, voi, noita miehiä!
Paljon hyvääkin tähän päivään on mahtunut. Ehdin lukea pitkästä aikaa Hesaria kahvikupin ääressä. Se oli todellista vapaapäivän luksusta. Kävin kaupungilla lasten kanssa. Se tuntui oikein mukavalta, koska lapsia ei ollut pakko ottaa mukaan, vaan heidät olisi voinut jättää kotiin Vesan kanssa. Oma asenne vaikuttaa kyllä uskomattoman paljon siihen, miten asiat menevät. Lasten hyväntuulisuus saattoi tosin johtua myös matkan päätarkoituksesta, karkkipussien ostamisesta.
Hienoa on myös se, että ehdin kirjoitella blogia keskellä kirkasta päivää. Laurasta ja Mikaelista on tullut niin hyvät ystävät, että he viihtyvät hyvin omissa leikeissään. Iloitsen myös siitä, että kotimme on ihanan siisti ja puhdas eilisen siivouksen jäljiltä. Odotan myös innolla koko perheen vapaailtaa. Ohjelmassa on ainakin vohvelinpaistoa. Nyt lähden virkistymään kauniiseen ja raikkaaseen syysilmaan! Oikein ihanaa viikonloppua teille kaikille!
Elina
Muutenkin hartaaasti odotettu koko perheen yhteinen vapaapäivä lähes kolmen kuukauden odottelun jälkeen on tuottanut pienoisen pettymyksen. Herra Kirkkoherra on viihtynyt työasioissa koneen ja skypen ääressä sekä lähtenyt toimittamaan syntymäpäiväkäyntiä; annoin siihen kyllä oikein luvan etukäteen. Antton taas on luikkinut omille teillensä kavereiden kanssa. Mikael on koetellut äidin hermoja kieltäytyessään päiväunista. Voi, voi, noita miehiä!
Paljon hyvääkin tähän päivään on mahtunut. Ehdin lukea pitkästä aikaa Hesaria kahvikupin ääressä. Se oli todellista vapaapäivän luksusta. Kävin kaupungilla lasten kanssa. Se tuntui oikein mukavalta, koska lapsia ei ollut pakko ottaa mukaan, vaan heidät olisi voinut jättää kotiin Vesan kanssa. Oma asenne vaikuttaa kyllä uskomattoman paljon siihen, miten asiat menevät. Lasten hyväntuulisuus saattoi tosin johtua myös matkan päätarkoituksesta, karkkipussien ostamisesta.
Hienoa on myös se, että ehdin kirjoitella blogia keskellä kirkasta päivää. Laurasta ja Mikaelista on tullut niin hyvät ystävät, että he viihtyvät hyvin omissa leikeissään. Iloitsen myös siitä, että kotimme on ihanan siisti ja puhdas eilisen siivouksen jäljiltä. Odotan myös innolla koko perheen vapaailtaa. Ohjelmassa on ainakin vohvelinpaistoa. Nyt lähden virkistymään kauniiseen ja raikkaaseen syysilmaan! Oikein ihanaa viikonloppua teille kaikille!
Elina
tiistaina, syyskuuta 04, 2007
Citykissasta landepaukuksi
Elämä on kummallista. Luulisi, että pääkaupunkiseudulle muuttaminen merkitsisi muutosta kaupunkimaiseen elämään ja menoon. Minulle on kuitenkin käynyt aivan toisin päin. Vaasan kerrostaloelämän muuttuminen Ristinummen talollisen elämäksi on vaikuttanut epätrendikkäästi elämääni. Kaupungin kuumin jumppakeskus on vaihtunut kotijumppaan sekä perjantaisiivoukseen, tulee paljon halvemmaksi. Kävelylenkeillä en enää tiiraile näyteikkunoiden uusimpia trendejä, kun kauppoja ei näillä nurkilla ole. Sen sijaan teen ristinmerkkejä kulkiessani välillä pätkillä, joissa ei tunneta käsitettä katuvalot. Lasten kanssa emme enää kiertele läheisissä puistoissa niin kuin Vaasassa, vaan kotipihan lisäksi nautimme naapurien hyvin varustelluista pihoista sekä ympäröivistä metsistä. Tänään tosin bongasimme suhteellisen lähellä olevan puiston, jossa on oikein liukumäki! Jee!
Kaikkein eniten olen kuitenkin ihmetellyt sitä, miten pääkaupungin liepeillä voi olla niin paljon huonokuntoisia teitä. Tänään menimme naapurin jeepillä metsäretkelle sellaista kärrypolkua, etten moiseen ole Vaasassa törmännyt. Sunnuntaina kaahailin (aivan rajoitusten mukaan, vahingoista viisatuneena käytän nykyään vakionopeudensäädintä kaikilla nopeuksilla) työtehtäviin Vantaalle ja Lohjalle sellaisia teitä, että auto näytti vähintäänkin siltä, että olisin osallistunut ralliin.
Kesällä toistelimme Vesan kanssa huumorimielessä aika usein Vaasan kirkkoherran slogania: "Kyllä Vaasassa oli kaikki paremmin". Nyt kun olemme saaneet elämän tasapainoon ja järjestykseen, voimme todeta, että elämä Järvenpäässä on oikein mukavaa, mutta sangen erilaista kuin Vaasassa.
Elina
Kaikkein eniten olen kuitenkin ihmetellyt sitä, miten pääkaupungin liepeillä voi olla niin paljon huonokuntoisia teitä. Tänään menimme naapurin jeepillä metsäretkelle sellaista kärrypolkua, etten moiseen ole Vaasassa törmännyt. Sunnuntaina kaahailin (aivan rajoitusten mukaan, vahingoista viisatuneena käytän nykyään vakionopeudensäädintä kaikilla nopeuksilla) työtehtäviin Vantaalle ja Lohjalle sellaisia teitä, että auto näytti vähintäänkin siltä, että olisin osallistunut ralliin.
Kesällä toistelimme Vesan kanssa huumorimielessä aika usein Vaasan kirkkoherran slogania: "Kyllä Vaasassa oli kaikki paremmin". Nyt kun olemme saaneet elämän tasapainoon ja järjestykseen, voimme todeta, että elämä Järvenpäässä on oikein mukavaa, mutta sangen erilaista kuin Vaasassa.
Elina
keskiviikkona, elokuuta 29, 2007
Ihana arki!
En muista, koska olisin nauttinut näin paljon syksyn tulosta. Odotin jo heinäkuussa sitä, että syksy ja arki alkaisivat turvallisine rutiineineen tuoden järjestystä elämäämme. Oli todella hienoa, että lapset saivat olla kotona koko kesän vanhempien ja isovanhempien sekä kummien hoivissa, Miksu jopa yli neljä kuukautta. Mutta nyt olen helpottunut siitä, että aamuisin talo tyhjenee, ja kaikki perheenjäsenet suuntaavat kukin tahoillensa. Prismassa käynnit ovat helpottuneet huomattavasti, kun emme syö kaikkia aterioita kotona. Ruoanlaittokin tuntuu taas aivan hauskalta, kun sitä ei tarvitse tehdä koko ajan. Puhumattaakaan siitä, kuinka mukava on ruokapöydässä kertoa toisille perheenjäsenille, mitä päivän aikana on tapahtunut.
Lasten syksy on alkanut oikein mallikkaasti. Antton on löytänyt paljon kavereita ja päässyt hyvin kiinni koulutyöhön. Anttonin opettajalla on paljon hyviä käytäntöjä: liitutaululla olevista liikennevaloista voi päätellä, miten kukin lapsi on päivän aikana käyttäytynyt, ja lukupassi innostaa lapsia lukemaan kotona kirjoja. Koulun lisäksi Antton on aloittanut pianonsoiton musiikkiopistossa. Opettaja on oikein innostava ja asuu sopivasti Anttonin koulun vieressä.
Laura ja Mikael viihtyvät hyvin päiväkodissa Pantterit-eskariryhmässä sekä Puuha-Petet ja Pikku-Myyt -ryhmässä. Joka viikko he kantavat kotiinsa viikko-ohjelman, johon on merkitty hienosti kutvonen (lauluhetki), metsäretki ja muu tarpeellinen tieto. Todella mukavalta tuntuu se, että Laura ja Mikael saavat olla samassa ryhmässä. Se helpottaa hakemista ja vientiä sekä luo turvallisuutta uudella paikkakunnalla.
"Paljon ois aihetta lapsella kiittää" -laulu tuntuu nyt hyvin ajankohtaiselta. On ihmeellistä Jumalan armoa, että elämämme Järvenpäässä on alkanut näin hyvin. Kiitos esirukouksista ja kiitos Herralle!
Elina
Elämä,
sinä yllätät minut
yhä uudelleen
ulkoapäin
ja sisältä.
Olet
joka päivä
uusi.
Leena Lehtinen
Lasten syksy on alkanut oikein mallikkaasti. Antton on löytänyt paljon kavereita ja päässyt hyvin kiinni koulutyöhön. Anttonin opettajalla on paljon hyviä käytäntöjä: liitutaululla olevista liikennevaloista voi päätellä, miten kukin lapsi on päivän aikana käyttäytynyt, ja lukupassi innostaa lapsia lukemaan kotona kirjoja. Koulun lisäksi Antton on aloittanut pianonsoiton musiikkiopistossa. Opettaja on oikein innostava ja asuu sopivasti Anttonin koulun vieressä.
Laura ja Mikael viihtyvät hyvin päiväkodissa Pantterit-eskariryhmässä sekä Puuha-Petet ja Pikku-Myyt -ryhmässä. Joka viikko he kantavat kotiinsa viikko-ohjelman, johon on merkitty hienosti kutvonen (lauluhetki), metsäretki ja muu tarpeellinen tieto. Todella mukavalta tuntuu se, että Laura ja Mikael saavat olla samassa ryhmässä. Se helpottaa hakemista ja vientiä sekä luo turvallisuutta uudella paikkakunnalla.
"Paljon ois aihetta lapsella kiittää" -laulu tuntuu nyt hyvin ajankohtaiselta. On ihmeellistä Jumalan armoa, että elämämme Järvenpäässä on alkanut näin hyvin. Kiitos esirukouksista ja kiitos Herralle!
Elina
Elämä,
sinä yllätät minut
yhä uudelleen
ulkoapäin
ja sisältä.
Olet
joka päivä
uusi.
Leena Lehtinen
tiistaina, elokuuta 28, 2007
Hautajaístunnelmissa
Tänään jouduin yllättäen kesken vapaapäivän hautajaisiin. Pihaltamme löytyi pieni päästäinen, joka oli päässyt hengestään eksyttyään auton alle. Lievästi hiirikammoisena pyysin Anttonia ja hänen kaveriaan hautaamaan päästäisen, ja ohjailin tapahtumaa vähän sivusta. Mikael ja Laura seurasivat tapahtumaa hyvin tarkasti ja läheltä, minun mielestäni liian läheltä. Vähän väliä pelkäsin, että toinen sorkkii kädellään raatoa. Kärsinyt "hiirenpentu" näytti heidän mielestään niin suloiselta.
Pojat valitsivat hautapaikan tien toisella puolella olevasta metsästä. Sopivien työkalujen löytäminen tuntui hautausurakoitsijoista hankalata, mutta lopulta he päätyivät kaivamaan kuopan puutarhalapiolla ja siirtämään ruumiin lumilapiolla. Seremonia oli hyvin yksinkertainen: pojat vain pudottivat päästäisen kuoppaan. Suostuttelun jälkeen he lupasivat tehdä päästäisraukalle ristin. Kaveri tosin ehdotti, että ristin lisäksi haudalle tehtäisiin pääkallonkuva. Virsien laulaminen tuntui näistä hautureista aivan mahdottomalta vaatimukselta. Onneksi paikalla oli Mikael, joka lauloi kauniisti Jumalan kämmenellä haudan vieressä.
Muistan lapsuudestani tilanteita, jolloin me hautasimme kuolleita eläimiä, yleensä lintuja. Mallin tilaisuuksiin olimme saaneet tietysti lukuisista hautajaisista, joihin olimme osallistuneet. Sukulaisten lisäksi kävimme aina välillä koko perheellä joidenkin tuttujen seurakuntalaisten hautajaisissa. Niinpä me pidimme pitkiä seremonioita, joissa lauloimme virsiä, laskimme kukkia ja toistimme "Maasta sinä olet tullut..".
Meidän lapsemme eivät tiedä hautajaisseremonioista mitään. Vaikka vanhemmat toimivat "hautureina" harva se viikko, eivät lapset ole olleet vauva-ajan jälkeen hautajaisissa, onneksi. Luulen kuitenkin, että nykyajan keskivertolapset eivät tiedä senkään vertaa kuin meidän lapsemme hautajaisista, kuolemasta ja elämästä kuoleman jälkeen. Meidän perheessämme teema on kulkenut luontevasti mukana valmistautuessamme hautajaisiin sekä erilaisten kirjojen kautta. Kaverin toteamus pääkallosta kuvasi hyvin nykylapsen todellisuutta. Lastenvaateliikkeet ovat juuri nyt täynnä vaatteita ja muita asusteita, joissa on pääkalloja. Ei siis ihme, että lapsen mielestä ristin sijaan haudalle sopisi pääkallonkuva.
Ristin väistyminen ei ole meille mitenkään uusi asia. Ruotsiin muuttaessamme kiinnitimme huomiota siihen, miten yllättävän harvoin kuolinilmoituksessa oli symbolina risti. Ruotsalaiset halusivat valita ristin sijaan jotain kivempaa, jotain persoonallisempaa. Risti oli saanut väistyä moottorikelkan, traktorin ja golf-mailan tieltä. Ja suomalaiset tulevat tunnetusti aina ruotsalaisten perässä...
Hautajaiskulttuurissa on tapahtunut valtava muutos viimeisten vuosikymmneten aikana. Pitkät ja perusteelliset maalaishautajaiset ovat saaneet väistyä kätevien city-hautajaisten tieltä. Hautajaiset ovat pahimmillaan reilun puolen tunnin toimitus, jonka jälkeen "pappikaan ei saa edes kahvia juodakseen". Etelä-Suomessa olen ollut aistivinani liukuhihnamaisempaa otetta toimittaa hautajaiset kuin vielä Vaasassa. Kieltämättä särähti hieman korvaan, kun eräs vahtimestari haukkui pystyyn sellaiset papit, joilla on kolme virttä. Ja minulla kun oli ohjelmassa musiikkiesityksiäkin!
Kuolema on yhteiskunnassamme melkoinen tabu. Luulen, että harvoissa perheissä siitä keskustellaan silloin, kun aihe ei ole mitenkään itselle ajankohtainen. Kouluissa ja päiväkodeissakin aihe on vaiettu monin paikoin. Tänä syksynä voisimme pitää kampanjan ja hehkuttaa pyhäinpäivää Hallowenin sijaan. Tämän ajan lapset, jos ketkä, tarvitsevat kuulla sen, miten risti on pääkalloa voimakkaampi. Mistä löytyisi sellaisia turvallisia aikuisia, jotka järjestäisivät kadun lapsille pyhäinpäivään liittyen kauniin enkeli-illan tai perhehartauden hyvin tarjoiluin. Ainakin voisimme skarpata sen verran, että viemme omat lapsemme, kummilapsemme, lapsenlapsemme tai naapurinlapset katsomaan hautausmaan kynttilämerta pyhäinpäivän iltana. Elina
Pojat valitsivat hautapaikan tien toisella puolella olevasta metsästä. Sopivien työkalujen löytäminen tuntui hautausurakoitsijoista hankalata, mutta lopulta he päätyivät kaivamaan kuopan puutarhalapiolla ja siirtämään ruumiin lumilapiolla. Seremonia oli hyvin yksinkertainen: pojat vain pudottivat päästäisen kuoppaan. Suostuttelun jälkeen he lupasivat tehdä päästäisraukalle ristin. Kaveri tosin ehdotti, että ristin lisäksi haudalle tehtäisiin pääkallonkuva. Virsien laulaminen tuntui näistä hautureista aivan mahdottomalta vaatimukselta. Onneksi paikalla oli Mikael, joka lauloi kauniisti Jumalan kämmenellä haudan vieressä.
Muistan lapsuudestani tilanteita, jolloin me hautasimme kuolleita eläimiä, yleensä lintuja. Mallin tilaisuuksiin olimme saaneet tietysti lukuisista hautajaisista, joihin olimme osallistuneet. Sukulaisten lisäksi kävimme aina välillä koko perheellä joidenkin tuttujen seurakuntalaisten hautajaisissa. Niinpä me pidimme pitkiä seremonioita, joissa lauloimme virsiä, laskimme kukkia ja toistimme "Maasta sinä olet tullut..".
Meidän lapsemme eivät tiedä hautajaisseremonioista mitään. Vaikka vanhemmat toimivat "hautureina" harva se viikko, eivät lapset ole olleet vauva-ajan jälkeen hautajaisissa, onneksi. Luulen kuitenkin, että nykyajan keskivertolapset eivät tiedä senkään vertaa kuin meidän lapsemme hautajaisista, kuolemasta ja elämästä kuoleman jälkeen. Meidän perheessämme teema on kulkenut luontevasti mukana valmistautuessamme hautajaisiin sekä erilaisten kirjojen kautta. Kaverin toteamus pääkallosta kuvasi hyvin nykylapsen todellisuutta. Lastenvaateliikkeet ovat juuri nyt täynnä vaatteita ja muita asusteita, joissa on pääkalloja. Ei siis ihme, että lapsen mielestä ristin sijaan haudalle sopisi pääkallonkuva.
Ristin väistyminen ei ole meille mitenkään uusi asia. Ruotsiin muuttaessamme kiinnitimme huomiota siihen, miten yllättävän harvoin kuolinilmoituksessa oli symbolina risti. Ruotsalaiset halusivat valita ristin sijaan jotain kivempaa, jotain persoonallisempaa. Risti oli saanut väistyä moottorikelkan, traktorin ja golf-mailan tieltä. Ja suomalaiset tulevat tunnetusti aina ruotsalaisten perässä...
Hautajaiskulttuurissa on tapahtunut valtava muutos viimeisten vuosikymmneten aikana. Pitkät ja perusteelliset maalaishautajaiset ovat saaneet väistyä kätevien city-hautajaisten tieltä. Hautajaiset ovat pahimmillaan reilun puolen tunnin toimitus, jonka jälkeen "pappikaan ei saa edes kahvia juodakseen". Etelä-Suomessa olen ollut aistivinani liukuhihnamaisempaa otetta toimittaa hautajaiset kuin vielä Vaasassa. Kieltämättä särähti hieman korvaan, kun eräs vahtimestari haukkui pystyyn sellaiset papit, joilla on kolme virttä. Ja minulla kun oli ohjelmassa musiikkiesityksiäkin!
Kuolema on yhteiskunnassamme melkoinen tabu. Luulen, että harvoissa perheissä siitä keskustellaan silloin, kun aihe ei ole mitenkään itselle ajankohtainen. Kouluissa ja päiväkodeissakin aihe on vaiettu monin paikoin. Tänä syksynä voisimme pitää kampanjan ja hehkuttaa pyhäinpäivää Hallowenin sijaan. Tämän ajan lapset, jos ketkä, tarvitsevat kuulla sen, miten risti on pääkalloa voimakkaampi. Mistä löytyisi sellaisia turvallisia aikuisia, jotka järjestäisivät kadun lapsille pyhäinpäivään liittyen kauniin enkeli-illan tai perhehartauden hyvin tarjoiluin. Ainakin voisimme skarpata sen verran, että viemme omat lapsemme, kummilapsemme, lapsenlapsemme tai naapurinlapset katsomaan hautausmaan kynttilämerta pyhäinpäivän iltana. Elina
tiistaina, elokuuta 21, 2007
Kesäkirkko, nettikirkko, torikirkko
Sunnuntaina tapahtui sellaista, jota minulle ei ole koskaan ennen tapahtunut. Minulla oli työtehtävänä kesäkirkon pitäminen Vaskipellon seurakuntakodilla. Jumalanpalvelus piti kuitenkin peruuttaa, koska paikalle ei tullut seurakuntalaisia. Yksi lammas tuli kylläkin kymmenen minuuttia myöhässä, mutta emme alkaneet pitämään hänelle omaa jumalanpalvelusta. Hän ei ollut nimittäin kovin eksynyt lammas, vaan paljon hurskaampi kuin jumalanpalveluksen toteuttajat. Kolmas jumalanpalvelus saman päivän aikana menee jo ylikunnon puolelle!
Nettikirkko on tämän päivän sana. Niinpä laitan rakkaille lukijoille ravinnoksi rukouksen, jonka olin löytänyt kesäkirkkoa varten. Toivottavasti se antaa voimaa tähän päivään!
Taivaallinen Isä -sinä kaiken armon Jumala.
Kiitos, että aina olet valmis antamaan anteeksi,
kun tulemme sinun luoksesi synteinemme.
Sinä tahdot meidän rakastavan toisiamme,
niin kuin sinä Kristuksessa rakastat meitä.
Rakkaus on ainoa, joka voi yhdistää.
Rakkaus on se mahti, joka voi sitoa meidät täydellisesti yhteen.
Siksi pyydämme:
Anna anteeksi, että päästämme niin paljon pahaa
keskinäisiin suhteisiimme.
Auta meitä selvästi näkemään,
että me silloin olemme esteenä
sinun Kirkkosi yhteydelle.
"Joka on saanut paljon anteeksi,
se rakastaa paljon."
Opeta meitä rakkauteesi luottaen
kulkemaan anteeksiannon tietä
ja opeta meitä sillä tiellä
rakastamaan toisiamme.
PS. Seurakunnan tilanne ei ole yhtään niin toivoton kuin miltä se kuulostaa. Työpäiväni ei ollut suinkaan epäonnistunut. Olin tapaamassa aamupäivän ihmisiä turuilla ja toreilla Myyrmäen maalaismarkkinoilla. Siellä sain keskustella seurakunnan toiminnasta ja uskosta Jeesukseen sekä eksyksissä että tallessa olevien lampaiden kanssa. On aina yhtä hienoa olla tavallisten seurakuntalaisten parissa: evankeliumi voittaa markkinakrääsän mennen tullen! Kadonneiden lampaiden etsiminen on paljon hyödyllisempää torilla kuin seurakunnan tiloissa!
Elina
Nettikirkko on tämän päivän sana. Niinpä laitan rakkaille lukijoille ravinnoksi rukouksen, jonka olin löytänyt kesäkirkkoa varten. Toivottavasti se antaa voimaa tähän päivään!
Taivaallinen Isä -sinä kaiken armon Jumala.
Kiitos, että aina olet valmis antamaan anteeksi,
kun tulemme sinun luoksesi synteinemme.
Sinä tahdot meidän rakastavan toisiamme,
niin kuin sinä Kristuksessa rakastat meitä.
Rakkaus on ainoa, joka voi yhdistää.
Rakkaus on se mahti, joka voi sitoa meidät täydellisesti yhteen.
Siksi pyydämme:
Anna anteeksi, että päästämme niin paljon pahaa
keskinäisiin suhteisiimme.
Auta meitä selvästi näkemään,
että me silloin olemme esteenä
sinun Kirkkosi yhteydelle.
"Joka on saanut paljon anteeksi,
se rakastaa paljon."
Opeta meitä rakkauteesi luottaen
kulkemaan anteeksiannon tietä
ja opeta meitä sillä tiellä
rakastamaan toisiamme.
PS. Seurakunnan tilanne ei ole yhtään niin toivoton kuin miltä se kuulostaa. Työpäiväni ei ollut suinkaan epäonnistunut. Olin tapaamassa aamupäivän ihmisiä turuilla ja toreilla Myyrmäen maalaismarkkinoilla. Siellä sain keskustella seurakunnan toiminnasta ja uskosta Jeesukseen sekä eksyksissä että tallessa olevien lampaiden kanssa. On aina yhtä hienoa olla tavallisten seurakuntalaisten parissa: evankeliumi voittaa markkinakrääsän mennen tullen! Kadonneiden lampaiden etsiminen on paljon hyödyllisempää torilla kuin seurakunnan tiloissa!
Elina
torstaina, elokuuta 16, 2007
Sottapytyn tavoitteet
Syksy on tavoitteiden aikaa. Loman jälkeen mietitään taas kuumeisesti, mihin uuteen ylimääräinen energia olisi hyvä suunnata. Minusta tuntuu siltä, että tänä vuonna minun ei tarvitse kehittämällä kehittää uusia haasteita. Niitä on aivan kotitarpeiksi. Päätavoittenani on selvitä hengissä ja saada perheemme elämä pyörimään uusissa kuvioissa. Yksi pieni haave minulla kuitenkin on: haluaisin oppia järjestelmällisemmäksi ja siistimmäksi. Teen henkilökohtaista tutkimusta aiheesta, voiko synnynnäinen sottapytty löytää siistimmän tavan elää arjen keskellä.
Projektini on alkanut melko suotuisissa merkeissä. Muuton aikana ylitin itseni laittamalla CD-levyt tyylikkästi aakkosjärjestykseen. Vau! Vielä suurempi ihme on se, että ne ovat vieläkin yhtä hyvässä järjestyksessä. Se on suuri muutos siihen CD-levyjen rykelmään, joka ympäröi soitinta vielä Vaasassa.
Tänään otin toisen askeleen projektissa mapittamalla lasten tärkeitä papereita. Olisi uskomattoman hienoa, jos saisin laitettua kaikki tärkeät paperit niin hyvään järjestykseen, että ne löytyvät vaivattomasti. Voisi säästää hermoja tiukan paikan tullen!
Kolmantena tavoitteenani on järjestää epämääräisinä lojuvat työpaperit siistiin mappeihin. Tehtävä on sangen haasteellinen. Luulen kuitenkin, että muutaman tunnin työ voisi helpottaa elämää kummasti.
Neljäntenä tavoitteenani on pitää koti kohtuullisen siistinä. Kesällä kuulin ystävältäni, ex-sottapytyltä, hyviä vinkkejä, miten lapsiperheen kodin saa pysymään siistinä. Olen pyrkinyt noudattamaan neuvoja ja onnistunutkin aivan kohtalaisen hyvin. Pääperiaatteena on se, että tavarat viedään omille paikoille heti tai viimeistään illalla. Toimii ihmeen hyvin! Järjestäminen käy paljon nopeammin ja mukavammin, kun talo ei ole kuin pommin jäljiltä. Olen myös löytänyt uuden puolen itsestäni ja kuljen rätin kanssa harva se päivä ja puhdistan pienenpieniä sormenjälkiä ja muita tahroja. Vielä kun löydän perheemme aikatauluíhin sopivan siivouspäivän ja saan Vesan mukaan siivouspuuhiin, voi olla vaarana, että meillä on jopa siistiä. Kuulostaa sangen kummalliselta...
Lohdutukseksi muille sottapytyille voin kertoa, että työhuoneemme on vielä kuin pommin jäljiltä. Portaiden allakin on vielä rykelmä erilaista tavaraa, joka on matkalla jonnekin. Puhumattakaan kellarista ja pihasta...Mutta suunta on oikea: tavoitteenani on saada arvonimi ex-sottapytty!
Elina
Projektini on alkanut melko suotuisissa merkeissä. Muuton aikana ylitin itseni laittamalla CD-levyt tyylikkästi aakkosjärjestykseen. Vau! Vielä suurempi ihme on se, että ne ovat vieläkin yhtä hyvässä järjestyksessä. Se on suuri muutos siihen CD-levyjen rykelmään, joka ympäröi soitinta vielä Vaasassa.
Tänään otin toisen askeleen projektissa mapittamalla lasten tärkeitä papereita. Olisi uskomattoman hienoa, jos saisin laitettua kaikki tärkeät paperit niin hyvään järjestykseen, että ne löytyvät vaivattomasti. Voisi säästää hermoja tiukan paikan tullen!
Kolmantena tavoitteenani on järjestää epämääräisinä lojuvat työpaperit siistiin mappeihin. Tehtävä on sangen haasteellinen. Luulen kuitenkin, että muutaman tunnin työ voisi helpottaa elämää kummasti.
Neljäntenä tavoitteenani on pitää koti kohtuullisen siistinä. Kesällä kuulin ystävältäni, ex-sottapytyltä, hyviä vinkkejä, miten lapsiperheen kodin saa pysymään siistinä. Olen pyrkinyt noudattamaan neuvoja ja onnistunutkin aivan kohtalaisen hyvin. Pääperiaatteena on se, että tavarat viedään omille paikoille heti tai viimeistään illalla. Toimii ihmeen hyvin! Järjestäminen käy paljon nopeammin ja mukavammin, kun talo ei ole kuin pommin jäljiltä. Olen myös löytänyt uuden puolen itsestäni ja kuljen rätin kanssa harva se päivä ja puhdistan pienenpieniä sormenjälkiä ja muita tahroja. Vielä kun löydän perheemme aikatauluíhin sopivan siivouspäivän ja saan Vesan mukaan siivouspuuhiin, voi olla vaarana, että meillä on jopa siistiä. Kuulostaa sangen kummalliselta...
Lohdutukseksi muille sottapytyille voin kertoa, että työhuoneemme on vielä kuin pommin jäljiltä. Portaiden allakin on vielä rykelmä erilaista tavaraa, joka on matkalla jonnekin. Puhumattakaan kellarista ja pihasta...Mutta suunta on oikea: tavoitteenani on saada arvonimi ex-sottapytty!
Elina
lauantaina, elokuuta 04, 2007
Dagen efter
Tänään meillä on ollut taas vaihteeksi "dagen efter". Ihanan ystäväperheen vierailun jälkeen olemme lasten kanssa laskeutuneet arkeen ja viettäneet kiukkuista päivää kotosalla Vesan ollessa töissä. Minun vapaapäiväni tuntuvat tänä kesänä olevan niitä rankimpia päiviä. Silloin puretaan kaikki viikon sisällä keräytyneet patoutumat. Monesti olen ollut sitä mieltä, että äidit ovat kaiken pahan alkuja ja juuria. Lapset ovat kuin enkeleitä mummien ja kummien kanssa. Isänkin kanssa homma toimii. Mutta äiti saa kaivettua lapsista ne kaikkein huonoimmat puolet esiin. Tänään ei ole tahtonut löytyä iloista kanavaa millään, vaikka sitä on yritetty vääntää nenästä, jossa säätönappula sijaitsee. Onneksi ilta ja kaverit ratkaisivat senkin ongelman!
En kyllä yhtään ihmettele sitä, että lapset välillä kiukuttelevat. Paikkakunnan vaihtaminen on yllättävän raskasta puuhaa, kun kaikki muuttuu kerralla. En tiedä, kuinka monta stressipistettä muuton lasketaan aiheuttavan, mutta luulen, että niitä kertyy aika monta. Uudessa kodissa ja uudella paikkakunnalla alkaa kuin uusi elämä, kun vanhat rutiinit eivät enää toimi uudessa tilanteessa. Varmasti lapsia rasittaa myös tutustuminen uusiin ihmisiin ja uuteen ympäristöön, vaikka se on samalla myös valtavan kiehtovaa ja jännittävää.
Etsin lasten tavoin paikkaani uudessa ympäristössä ja elämäntilanteessa. Aika usein huomaan olevani stressantuneempi kuin yleensä. Keväällä elin oikein ylilennokasta ja huoletonta vaihetta ja nyt tuntuu siltä, että olen tullut rymisten alas. Suuret kuvitelmat omasta pätevyydestä ja kaikkivoipaisuudesta ovat menneen talven lumia. Olen joutunut taas pienelle paikalle!
Väliaikaisuus on raivostuttavaa. Haluaisin niin kovasti jo tietää, mikä minusta tulee isona. Olen aivan vakuuttunut siitä, että sitten kun löydän paikkani, viihdyn siinä hyvin riippumatta siitä, mikä on tehtävä ja työala. Mutta odottaminen on niin vaikeaa. Minulle ei sovi työntekoon asenne:"En mä mitään tiedä. Mä olen vaan täällä töissä." Ja juuri nyt minun on tehtävä töitä sillä asenteella, kun en tiedä, kuinka kauan olen töissä Vantaankoskella.
Teoriassa on helppo luottaa Jumalan johdatukseen ja huolenpitoon, mutta käytännössä se on paljon vaikeampaa. Vaikka olen saanut nähdä lukemattomia kertoja, miten hyvin Jumala pitää minusta huolta, tuntuu heittäytyminen Jumalan varaan aina yhtä vaikealta. Onneksi tänään sain taas sopivan lohdutuksen Päivän tunnussanasta: "Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa." 2. Kor. 12:9 Se oli sana Herralta, balsamia väsyneelle äidille!
Elina
Kaiken lohdutuksen Jumala, auta,
kun mennyt on rauha luottamuskin.
Epäilevälle vihdoinkin näytä, kuinka
Sana ei voi hävitä, syntistä pettää,
loppuu saakka se kestää.
Vuoret väistyvät, kukkulatkin horjuu,
meret siirtyvät ärjyen paikoiltaan,
sinun armosi milloinkaan ei lopu.
Käsivartesi eivät väsy.
Mirja Lassila
En kyllä yhtään ihmettele sitä, että lapset välillä kiukuttelevat. Paikkakunnan vaihtaminen on yllättävän raskasta puuhaa, kun kaikki muuttuu kerralla. En tiedä, kuinka monta stressipistettä muuton lasketaan aiheuttavan, mutta luulen, että niitä kertyy aika monta. Uudessa kodissa ja uudella paikkakunnalla alkaa kuin uusi elämä, kun vanhat rutiinit eivät enää toimi uudessa tilanteessa. Varmasti lapsia rasittaa myös tutustuminen uusiin ihmisiin ja uuteen ympäristöön, vaikka se on samalla myös valtavan kiehtovaa ja jännittävää.
Etsin lasten tavoin paikkaani uudessa ympäristössä ja elämäntilanteessa. Aika usein huomaan olevani stressantuneempi kuin yleensä. Keväällä elin oikein ylilennokasta ja huoletonta vaihetta ja nyt tuntuu siltä, että olen tullut rymisten alas. Suuret kuvitelmat omasta pätevyydestä ja kaikkivoipaisuudesta ovat menneen talven lumia. Olen joutunut taas pienelle paikalle!
Väliaikaisuus on raivostuttavaa. Haluaisin niin kovasti jo tietää, mikä minusta tulee isona. Olen aivan vakuuttunut siitä, että sitten kun löydän paikkani, viihdyn siinä hyvin riippumatta siitä, mikä on tehtävä ja työala. Mutta odottaminen on niin vaikeaa. Minulle ei sovi työntekoon asenne:"En mä mitään tiedä. Mä olen vaan täällä töissä." Ja juuri nyt minun on tehtävä töitä sillä asenteella, kun en tiedä, kuinka kauan olen töissä Vantaankoskella.
Teoriassa on helppo luottaa Jumalan johdatukseen ja huolenpitoon, mutta käytännössä se on paljon vaikeampaa. Vaikka olen saanut nähdä lukemattomia kertoja, miten hyvin Jumala pitää minusta huolta, tuntuu heittäytyminen Jumalan varaan aina yhtä vaikealta. Onneksi tänään sain taas sopivan lohdutuksen Päivän tunnussanasta: "Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa." 2. Kor. 12:9 Se oli sana Herralta, balsamia väsyneelle äidille!
Elina
Kaiken lohdutuksen Jumala, auta,
kun mennyt on rauha luottamuskin.
Epäilevälle vihdoinkin näytä, kuinka
Sana ei voi hävitä, syntistä pettää,
loppuu saakka se kestää.
Vuoret väistyvät, kukkulatkin horjuu,
meret siirtyvät ärjyen paikoiltaan,
sinun armosi milloinkaan ei lopu.
Käsivartesi eivät väsy.
Mirja Lassila
maanantaina, heinäkuuta 30, 2007
Nostalgiset verhot
Kodistamme on tullut nyt pappila. Se tapahtui viikonloppuna, kun Anja-äiti viimeisteli ja ripusti olohuoneeseemme vaaleat verhot, jotka ovat palvelleet Pellon pappilassa yli 30 vuotta. Hän pelasti omansa viime hetkellä keskustassa sijaitsevasta rakennuksesta, josta on enää kaunis muisto jäljellä. Pappila purettiín ja hajotettiin muutamassa päivässä viime viikolla. Samalla tuhoutui ensimmäinen kotini!
Asuin pappilassa elämäni seitsemän ensimmäistä vuotta. Siltä ajalta on monia mukavia muistoja. Muistan, kuinka lauantaiaamuisin köllöttelimme ja juttelimme isän ja äidin sängyssä. En voi unohtaa päivää, jolloin vanhempiemme sänky räsähti rikki pitäessämme kulmakunnan lasten kanssa pomppimiskilpailuja. Muistan sunnuntaiaamut, jolloin pyhäkoululaiset saapuivat aamulla meille, kun me vielä nukuimme. Puhumattakaan siitä sunnuntain kiireisestä tunnelmasta, kun koko perhe etsi ahtaassa eteisessä ulkovaatteita sännätäkseen pyhäkoulusta jumalanpalvelukseen Pellon kirkkoon. Minulla on myös mukavia muistoja lapsilauman leikeistä kellarissa, kotileikeistä hienossa salissa ja monenlaisesta puuhasta suurella pihamaalla. Pappilassa opin lähes kaiken elämässä tarpeellisen: siellä opin leikkimään, lukemaan, kirjoittamaan ja ajamaan pyörällä.
En kuitenkaan jäänyt kauheasti kaipaamaan ensikotiani muuttaessamme Tornionjoen rannalle Laskuun. Uusi, kaunis koti ja oma huone, johon sain itse valita tapetit, voittivat oranssinväriset keittiönkaapit ja jyrkät portaat mennen tullen. Sen muistan, että ystäväni Riikka ei voinut yhtään ymmärtää, että muutimme jännittävästä pappilasta, jota ympäröi ihastuttava aidattu puutarha, tavalliseen omakotitaloon.
Pappila oli minulle ja Riikalle tärkeä paikka vielä nuoruudessa. Kävelimme sinne pikakiitoa Ylirannalta kaksi kertaa viikossa nuorteniltaan ja raamikseen. Vihreät, massiiviset sohvat loivat vanhanaikaisen kodikkaan tunnelman saliin, joka oli nuorten kokoontumispaikka. Siellä me lauloimme, leikimme, pureuduimme Raamattuun ja koimme kristittyjen yhteyttä. Ikkunoissa riippuivat vaaleat verhot, jotka Anja-äiti oli sinne tarpeettomina jättänyt.´Vihreät sohvatkin taisivat olla perheemme jäämistöä.
Riikka ja sisareni Anna olivat keskustelleet muutama viikko sitten pappilan purkamisesta. He suunnittelivat kahlitsevansa itsensä työkoneisiin protestiksi rakkaan rakennuksen tuhoamisesta. He olivat naureskelleet pyytävänsä myös minua mukaan. He olivat nimittäin varmoja siitä, etten julkisuudenkipeänä ihmisenä voisi vastustaa kiusausta olla mukana tempauksessa, joka voisi herättää lehdistön mielenkiinnon. Nauroin makeasti tyttöjen suunnitelmille!
Nyt on pappila purettu ilman suurempia protesteja. Tytöt eivät toteuttaneet tempaustaan, vaikka yllytyshulluna ihmisenä olisin varmasti tullut mukaan. Jäljellä on enää muistoja, vanhoja kuvia ja verhot. Toivottavasti verhot tuovat siunauksen ja rukouksen ilmapiirin mukanaan! Pappilat tulevat ja menevät, mutta Jumalan rakkaus pysyy!
Elina
Asuin pappilassa elämäni seitsemän ensimmäistä vuotta. Siltä ajalta on monia mukavia muistoja. Muistan, kuinka lauantaiaamuisin köllöttelimme ja juttelimme isän ja äidin sängyssä. En voi unohtaa päivää, jolloin vanhempiemme sänky räsähti rikki pitäessämme kulmakunnan lasten kanssa pomppimiskilpailuja. Muistan sunnuntaiaamut, jolloin pyhäkoululaiset saapuivat aamulla meille, kun me vielä nukuimme. Puhumattakaan siitä sunnuntain kiireisestä tunnelmasta, kun koko perhe etsi ahtaassa eteisessä ulkovaatteita sännätäkseen pyhäkoulusta jumalanpalvelukseen Pellon kirkkoon. Minulla on myös mukavia muistoja lapsilauman leikeistä kellarissa, kotileikeistä hienossa salissa ja monenlaisesta puuhasta suurella pihamaalla. Pappilassa opin lähes kaiken elämässä tarpeellisen: siellä opin leikkimään, lukemaan, kirjoittamaan ja ajamaan pyörällä.
En kuitenkaan jäänyt kauheasti kaipaamaan ensikotiani muuttaessamme Tornionjoen rannalle Laskuun. Uusi, kaunis koti ja oma huone, johon sain itse valita tapetit, voittivat oranssinväriset keittiönkaapit ja jyrkät portaat mennen tullen. Sen muistan, että ystäväni Riikka ei voinut yhtään ymmärtää, että muutimme jännittävästä pappilasta, jota ympäröi ihastuttava aidattu puutarha, tavalliseen omakotitaloon.
Pappila oli minulle ja Riikalle tärkeä paikka vielä nuoruudessa. Kävelimme sinne pikakiitoa Ylirannalta kaksi kertaa viikossa nuorteniltaan ja raamikseen. Vihreät, massiiviset sohvat loivat vanhanaikaisen kodikkaan tunnelman saliin, joka oli nuorten kokoontumispaikka. Siellä me lauloimme, leikimme, pureuduimme Raamattuun ja koimme kristittyjen yhteyttä. Ikkunoissa riippuivat vaaleat verhot, jotka Anja-äiti oli sinne tarpeettomina jättänyt.´Vihreät sohvatkin taisivat olla perheemme jäämistöä.
Riikka ja sisareni Anna olivat keskustelleet muutama viikko sitten pappilan purkamisesta. He suunnittelivat kahlitsevansa itsensä työkoneisiin protestiksi rakkaan rakennuksen tuhoamisesta. He olivat naureskelleet pyytävänsä myös minua mukaan. He olivat nimittäin varmoja siitä, etten julkisuudenkipeänä ihmisenä voisi vastustaa kiusausta olla mukana tempauksessa, joka voisi herättää lehdistön mielenkiinnon. Nauroin makeasti tyttöjen suunnitelmille!
Nyt on pappila purettu ilman suurempia protesteja. Tytöt eivät toteuttaneet tempaustaan, vaikka yllytyshulluna ihmisenä olisin varmasti tullut mukaan. Jäljellä on enää muistoja, vanhoja kuvia ja verhot. Toivottavasti verhot tuovat siunauksen ja rukouksen ilmapiirin mukanaan! Pappilat tulevat ja menevät, mutta Jumalan rakkaus pysyy!
Elina
perjantaina, heinäkuuta 27, 2007
Shoppaillaan ja sisustetaan!
Uuden elämäntilanteen myötä olen taas huomannut, että olen enneagrammi-teorian luonnetyyppini mukaan projekti-ihminen henkeen ja vereen. Viime kesän keskityin työn ja lasten lisäksi itseni hoitamiseen: kävin kuntosalilla ja jumpissa kuin hullu, hankin kalliita ihonhoitotuotteita sekä täydensin puuttellista meikkivalikoimaa hankkimalla mm. elämäni ensimmäiset luomivärit. Tänä kesänä itseni hoitaminen on jäänyt vähille. Kuntosalit ja kävelylenkit ovat jääneet vähiin, hiukset ovat kasvaneet auttamattomasti mallistaan ja kalliiden ihonhoitotuotteiden loputtua olen palannut taas tuttuun ja turvalliseen puhdistusmaitoon, joka ei tunnu loppuvan ikinä. Naama näyttää aivan samalta!
Itseni sijaan olen satsannut tämän kesän kodinlaittoon. Sisustamisesta on tullut hetkeksi elämäni projekti. Sisustajan näkökulmasta kotimme sijainti on erinomainen: huonekaluliikkeiden suuret myymälät sijaitsevat kaikki vajaan puolen tunnin matkan etäisyydellä. Niinpä olen tänään suhaillut pitkin Vantaata hankkien kotiimme tarpeellisia huonekaluja ja tekstiilejä. Onnistumisprosenttini on ollut huima. Vai mitä sanotte päivän saldosta: kaksi kirjahyllyä, olohuoneeseen taso ja matto, keittiöön lamppu sekä kahdet verhot?
Minusta on tullut hyvin itsenäinen shoppailija. Hankin kaikki tavarat aivan yksin, ja kannoin 27 kilon kirjahyllypakkauksen Ikeasta autoon. Viime kesän ja talven kuntoiluprojektikaan ei siis ole mennyt millään muotoa hukkaan! Ainoana avustajana minulla on ollut Pyhä Henki. Uskon lapsellisesti siihen, että Jumala on kiinnostunut myös sisustamisesta. Ninpä etsin kaikkia hankintoja rukouksen hengessä.
Mielestäni sain tänään lukuisia rukousvastauksia. Olohuoneen matto sopi paljon paremmin kokonaisuuteen kuin kuvittelin. Kirjahyllyn sain puolestaan 60% alennuksella, koska olin nuohonnut internetissä ja löytänyt huipputarjouksen, jota ei edes myyjä ollut huomannut. Lampunkin osto sujui mieheni toiveiden mukaan edullisesti: toisessa liikkeessä lähes samanlainen valaisin olisi maksanut neljä kertaa enenmmän. Taas kerran huomasin, miten eurot sotkevat pikkuisen pääni. Aloin ymmärtää hintojen suuruutta vasta, kun niitä mielessäni kerroin markoiksi. Sillä ON jotain väliä, maksaako lamppu 25 euroa vai yli 100 euroa!
Minusta alkaa tuntua jo samalta kuin eräästä Amandasta, jonka blogikirjoituksia olen lukenut. (Hän on takuulla samaa luonnetyyppiä kuin minä, aito seiska.) Hän sanoo, että hänen elämänsä pyyhkii niin hyvin, että hän alkaa olla itselleen kateellinen :). Onneksi Jumala pitää minua vähän nöyränä tai ehkä Jumalan ei tarvitse, osaan tehdä sen hyvin itsekin. Tänään mm. huomasin verhokaupan kassalla unohtaneeni lompakon kotiin. Lauran ihastuttava prinsessaverhokangas sai jäädä hetkeksi odottamaan kaupan kassalle, kun ajelin kuuden kilometrin ylimääräisen reitin. Onneksi olin vielä Järvenpäässä, Ikean tai Kodin Anttilan kassalta olisi ollut tylsempää palata kotiin! Voin muuten myöntää, ettei ollut edes ensimmäinen kerta tämä unohdus. Seiskana otin senkin mukavana päivän piristyksenä, joka teki tästä päivästä unohtumattoman elämän helminauhassa. "Kaikkea voi sattua, käytä aina hellehattua..." Elina
Itseni sijaan olen satsannut tämän kesän kodinlaittoon. Sisustamisesta on tullut hetkeksi elämäni projekti. Sisustajan näkökulmasta kotimme sijainti on erinomainen: huonekaluliikkeiden suuret myymälät sijaitsevat kaikki vajaan puolen tunnin matkan etäisyydellä. Niinpä olen tänään suhaillut pitkin Vantaata hankkien kotiimme tarpeellisia huonekaluja ja tekstiilejä. Onnistumisprosenttini on ollut huima. Vai mitä sanotte päivän saldosta: kaksi kirjahyllyä, olohuoneeseen taso ja matto, keittiöön lamppu sekä kahdet verhot?
Minusta on tullut hyvin itsenäinen shoppailija. Hankin kaikki tavarat aivan yksin, ja kannoin 27 kilon kirjahyllypakkauksen Ikeasta autoon. Viime kesän ja talven kuntoiluprojektikaan ei siis ole mennyt millään muotoa hukkaan! Ainoana avustajana minulla on ollut Pyhä Henki. Uskon lapsellisesti siihen, että Jumala on kiinnostunut myös sisustamisesta. Ninpä etsin kaikkia hankintoja rukouksen hengessä.
Mielestäni sain tänään lukuisia rukousvastauksia. Olohuoneen matto sopi paljon paremmin kokonaisuuteen kuin kuvittelin. Kirjahyllyn sain puolestaan 60% alennuksella, koska olin nuohonnut internetissä ja löytänyt huipputarjouksen, jota ei edes myyjä ollut huomannut. Lampunkin osto sujui mieheni toiveiden mukaan edullisesti: toisessa liikkeessä lähes samanlainen valaisin olisi maksanut neljä kertaa enenmmän. Taas kerran huomasin, miten eurot sotkevat pikkuisen pääni. Aloin ymmärtää hintojen suuruutta vasta, kun niitä mielessäni kerroin markoiksi. Sillä ON jotain väliä, maksaako lamppu 25 euroa vai yli 100 euroa!
Minusta alkaa tuntua jo samalta kuin eräästä Amandasta, jonka blogikirjoituksia olen lukenut. (Hän on takuulla samaa luonnetyyppiä kuin minä, aito seiska.) Hän sanoo, että hänen elämänsä pyyhkii niin hyvin, että hän alkaa olla itselleen kateellinen :). Onneksi Jumala pitää minua vähän nöyränä tai ehkä Jumalan ei tarvitse, osaan tehdä sen hyvin itsekin. Tänään mm. huomasin verhokaupan kassalla unohtaneeni lompakon kotiin. Lauran ihastuttava prinsessaverhokangas sai jäädä hetkeksi odottamaan kaupan kassalle, kun ajelin kuuden kilometrin ylimääräisen reitin. Onneksi olin vielä Järvenpäässä, Ikean tai Kodin Anttilan kassalta olisi ollut tylsempää palata kotiin! Voin muuten myöntää, ettei ollut edes ensimmäinen kerta tämä unohdus. Seiskana otin senkin mukavana päivän piristyksenä, joka teki tästä päivästä unohtumattoman elämän helminauhassa. "Kaikkea voi sattua, käytä aina hellehattua..." Elina
torstaina, heinäkuuta 26, 2007
Antaudu!
Lapsistamme on tullut suuria. He ovat olleet lomailemassa Pellossa mummin ja papan luona melkein viikon ilman äitiä ja isää. Kummallista, miten hyvin he pärjäävät. Puhelimeen heitä on vaikea saada. Anttonin kännykkä on vähän väliä poissa päältä ja Lauralla on aina jotain tärkeämpää tekemistä. Mikael sentään yleensä tulee puhelimeen pyydettäessä ja malttaa vaihtaa muutaman sanan. Viihtyminen mummolassa ei sinänsä kummastuta minua. Mummiloissa saa tunnetusti paljon parempaa palvelua kuin kotona, karkkipäivistä ei pidetä kovinkaan tarkkaa selkoa ja mummolan pyörillä saa ajaa ilman kypärää. Voi sitä vapautta!
Käväisin itsekin Pellossa minilomalla tapaamassa lapsia ja nauttimassa muutamasta kesäisestä päivästä. Loman kaava oli tuttu ja turvallinen: rentoa oleilua kirja kourassa keinussa ja keittiön pöydän ääressä, lasten kanssa leikkimistä sekä äidin kanssa jutustelua tuntitolkulla. Perinteiseen ohjelmakonseptiin kuuluvat vakiovierailut kummilasten, sukulaisten ja ystävien luona jäivät tänä vuonna väliin ajan- ja autonpuutteesta johtuen. Ehdin ainoastaan Kyynellaaksoon nuoruuden ottoperhettä tapaamaan. Toivottavasti ensi kesänä saan sellaisen kesäloman, että ehdin taas tavata kaikki rakkaat ihmiset!
Tällä kertaa kaivoin vanhempieni lukuaarteistoista äidin suosikkeja, Wilfrid Stinissenin syvällisiä kirjoja. Sain paljon uutta ajateltavaa sielunhoitokeskusteluihin kirjasta "Hengellistä ohjaus". Huomasin taas, miten vasta-alkaja olen tällä saralla. Onneksi papin työssä ikä ei ole rasite, vaan elämänkokemuksen myötä työ saa aivan uusia ulottuvuuksia. Ehkä minustakin tulee vielä joskus vanha ja viisas!
Stinissenin kirja "Isä, sinun käsiisi minä jätän" oli minulle todella vaikuttava lukuelämys. Päällimmäiseksi mielikuvaksi jäi ajatus siitä, miten meidän tulee antautua Jumalalle. Kristityn elämässä ei todellakaan ole keskeistä se, että suorittaisimme hyviä tekoja Jumalalle. Rukouskaan ei ole missään nimessä jokapäiväinen velvollisuus, joka meidän täytyy tehdä kelvataksemme Jumalalle. Rukous ei ole myöskään sitä, että me luettelemme Jumalalle tarkan listan ja suunnitelman asioista, joita hänen täytyy toteuttaa meidän tahtomallamme tavalla. Sen sijaan rukous on heittäytymistä Jumalan varaan. Se on olemista hänen lähellään ja suostumista hänen käyttöönsä.
Stinissenin mukaan Jumala kutsuu meitä olemaan täysin hänen käytössään ja toimimaan hänen työkaluinaan. Työkaluna oleminen on suostumista pienelle paikalle, jäämistä suuren Mestarin viisauden varaan. Työkalu ei välttämättä aina ymmärrä kaikkia Hänen suunnitelmiaan, mutta siitä huolimatta suostuu olemaan käytössä. Täydellinen antautuminen Jumalan varaan vapauttaa valtavasti voimavaroja. Silloin ei tarvitse murehtia asioita eikä kantaa järkälemäisiä taakkoja. Rukoileva ihminen saa lapsen tavoin jättää koko elämänsä Jumalan käsiin ja antautua. Sitäkö se Jeesuksen peräänkuuluttama lapsenkaltaisuus on!
Viime viikkojen aikana olen saanut taas kokea sitä, miten Mestari on heittänyt minut työkalukseen uuteen paikkaan. En tiedä, kuinka kauan Hän tarvitsee minua sillä paikalla. Mutta ei se haittaa, opettelen antautumaan Hänen viisautensa varaan päivittäin. Jo nyt olen saanut yhden rukousvastauksen, joka on antanut minulle uskoa siihen, että olen juuri oikealla paikalla oikeaan aikaan. Isä, sinun käsiisi minä annan myös tulevaisuuteni!
Elina
Käväisin itsekin Pellossa minilomalla tapaamassa lapsia ja nauttimassa muutamasta kesäisestä päivästä. Loman kaava oli tuttu ja turvallinen: rentoa oleilua kirja kourassa keinussa ja keittiön pöydän ääressä, lasten kanssa leikkimistä sekä äidin kanssa jutustelua tuntitolkulla. Perinteiseen ohjelmakonseptiin kuuluvat vakiovierailut kummilasten, sukulaisten ja ystävien luona jäivät tänä vuonna väliin ajan- ja autonpuutteesta johtuen. Ehdin ainoastaan Kyynellaaksoon nuoruuden ottoperhettä tapaamaan. Toivottavasti ensi kesänä saan sellaisen kesäloman, että ehdin taas tavata kaikki rakkaat ihmiset!
Tällä kertaa kaivoin vanhempieni lukuaarteistoista äidin suosikkeja, Wilfrid Stinissenin syvällisiä kirjoja. Sain paljon uutta ajateltavaa sielunhoitokeskusteluihin kirjasta "Hengellistä ohjaus". Huomasin taas, miten vasta-alkaja olen tällä saralla. Onneksi papin työssä ikä ei ole rasite, vaan elämänkokemuksen myötä työ saa aivan uusia ulottuvuuksia. Ehkä minustakin tulee vielä joskus vanha ja viisas!
Stinissenin kirja "Isä, sinun käsiisi minä jätän" oli minulle todella vaikuttava lukuelämys. Päällimmäiseksi mielikuvaksi jäi ajatus siitä, miten meidän tulee antautua Jumalalle. Kristityn elämässä ei todellakaan ole keskeistä se, että suorittaisimme hyviä tekoja Jumalalle. Rukouskaan ei ole missään nimessä jokapäiväinen velvollisuus, joka meidän täytyy tehdä kelvataksemme Jumalalle. Rukous ei ole myöskään sitä, että me luettelemme Jumalalle tarkan listan ja suunnitelman asioista, joita hänen täytyy toteuttaa meidän tahtomallamme tavalla. Sen sijaan rukous on heittäytymistä Jumalan varaan. Se on olemista hänen lähellään ja suostumista hänen käyttöönsä.
Stinissenin mukaan Jumala kutsuu meitä olemaan täysin hänen käytössään ja toimimaan hänen työkaluinaan. Työkaluna oleminen on suostumista pienelle paikalle, jäämistä suuren Mestarin viisauden varaan. Työkalu ei välttämättä aina ymmärrä kaikkia Hänen suunnitelmiaan, mutta siitä huolimatta suostuu olemaan käytössä. Täydellinen antautuminen Jumalan varaan vapauttaa valtavasti voimavaroja. Silloin ei tarvitse murehtia asioita eikä kantaa järkälemäisiä taakkoja. Rukoileva ihminen saa lapsen tavoin jättää koko elämänsä Jumalan käsiin ja antautua. Sitäkö se Jeesuksen peräänkuuluttama lapsenkaltaisuus on!
Viime viikkojen aikana olen saanut taas kokea sitä, miten Mestari on heittänyt minut työkalukseen uuteen paikkaan. En tiedä, kuinka kauan Hän tarvitsee minua sillä paikalla. Mutta ei se haittaa, opettelen antautumaan Hänen viisautensa varaan päivittäin. Jo nyt olen saanut yhden rukousvastauksen, joka on antanut minulle uskoa siihen, että olen juuri oikealla paikalla oikeaan aikaan. Isä, sinun käsiisi minä annan myös tulevaisuuteni!
Elina
torstaina, heinäkuuta 19, 2007
Jännitystä elämään!
Enää minun ei tarvitse lähteä hakemaan jännitystä elämääni Linnanmäeltä tai muista huvipuistoista. Ei, jännitystä ja vaarallisia tilanteita löytyy ihan kotikulmilta. Tänään olemme Vesan kanssa puhdistaneet rännit. En olisi voinut aavistaa, että ränneihin voi kertyä sellainen määrä limaista ja mutaista moskaa sekä kuivettunutta kasvijäännettä: puhumattakaan siitä, että ränneissä voi kasvaa sammalta.
Nyt tiedän, koska olen omin käsin kaivanut mustaa möhnää n. 6 metrin korkeudella. Mikä ihastuttava elämys! Huomasin taas, kuinka paljon nautin seikkailuista ja uusista kokemuksista. Alussa tikkaille nouseminen hirvitti meitä molempia. Erityisesti ylöspäin nouseminen oli haastavaa tikkaiden vaappuessa ja notkuessa. Kaikkeen kuitenkin tottuu. Loppuajasta melkein tappelimme siitä, kumpi saa mennä ylös. Alhaalla oli nimittäin aika tylsää: piti vain painaa tikkaita niin, että ne pysyivät pystyssä. Vesalla oli kyllä välillä vähemmän tylsää, kun hän sai päällensä aimo annoksen möhnää.
Talollisen elämä on kyllä mielenkiintoista. Tekeminen ja uudet haasteet eivät lopu. Olen ihmeissäni siitä, miten iloisella ja hyvällä mielellä me olemme tehneet lukemattomia kotitöitä. Ehkä meistä on tullut aikuisia!
Elina
Nyt tiedän, koska olen omin käsin kaivanut mustaa möhnää n. 6 metrin korkeudella. Mikä ihastuttava elämys! Huomasin taas, kuinka paljon nautin seikkailuista ja uusista kokemuksista. Alussa tikkaille nouseminen hirvitti meitä molempia. Erityisesti ylöspäin nouseminen oli haastavaa tikkaiden vaappuessa ja notkuessa. Kaikkeen kuitenkin tottuu. Loppuajasta melkein tappelimme siitä, kumpi saa mennä ylös. Alhaalla oli nimittäin aika tylsää: piti vain painaa tikkaita niin, että ne pysyivät pystyssä. Vesalla oli kyllä välillä vähemmän tylsää, kun hän sai päällensä aimo annoksen möhnää.
Talollisen elämä on kyllä mielenkiintoista. Tekeminen ja uudet haasteet eivät lopu. Olen ihmeissäni siitä, miten iloisella ja hyvällä mielellä me olemme tehneet lukemattomia kotitöitä. Ehkä meistä on tullut aikuisia!
Elina
keskiviikkona, heinäkuuta 18, 2007
Minibanaaneja ja jäätelöautosta unelmointia
Kolme tyttöä Vasa Övningskolasta teki tutkielmaa, jota varten he halusivat haastatella minua, lapsityönohjaajaa. Ensimmäinen kysymys kuului : "Vad tycker du om barnarbete?" "Jag tycker att det är jätteviktigt...", vastasin kysymykseen ja aloin selittää lapsityönohjaajan innolla, kuinka tärkeänä pidän seurakunnan lapsityötä. Tytöt kuuntelivat innokasta selostustani ja katsoivat hämmentyneinä toisiinsa. Vihdoin joku heistä sai keskeytettyä minut ja selitettyä, että tutkielman aihe ei suinkaan ollut seurakunnan lapsityö, vaan lapsityövoiman käyttö. Täsmälleen sama sana, mutta täysin eri sisältö. Sekaannuksen jälkeenkään haastattelusta ei tahtonut tulla yhtään mitään: me vain kikatimme yhdessä. Taisi tulla tyttöraukoille mielenkiintoinen kuva seurakunnan työntekijöistä: hillittyjä, hallittuja...
Hauska tarina tuli mieleeni, koska olen viime aikoina syyllistynyt lapsityövoiman käyttöön. Ensinnäkin olen käynyt ensimmäistä kertaa elämässäni Ikeassa, vaikka olen monta vuotta kertonut boikotoivani kyseistä firmaa lapsityövoiman käytön vuoksi. Luulen, että tärkeämpi syy boikotointiin on ollut se, että sisustuskärpänen ei ole iskenyt minuun samalla tavalla kuin moniin ystäviini. Nytkin voin puolustautua sillä, että tyylikäs lipastomme ei varmastikaan ole lasten tekemä. Eettisinä ihmisinä pyrimme Vesan kanssa välttämään myös McDonaldsin ja Hesburgerin leluja, koska meistä ei ole oikein, että kiinalaiset pikkulapset joutuvat tehtaaseen tekemään leluja, jotka meidän lapsemme saavat sitten palkinnoksi ruoan syömisestä. Sairasta!
Nyt olemme kuitenkin itse syyllistyneet lapsityövoiman käyttöön. Kotiimme on nimittäin tullut uusi järjestys. Enää tässä perheessä ei rötväillä eikä eletä kuin pellossa. Lapsille on taas kerran tehty uudet taulukot kotitöitä varten jääkaapin oveen. Mikaelkin on saanut jo oman ruudukkonsa. Hänen tehtäviään ovat mm. oman sängyn petaus, palapelien kokoaminen, pelien pelaaminen, lelujen järjestäminen. Mikael on aivan innoissaan uudesta ruudukostaan. Aamulla hän vaatii, että sänky pedataan ennen kuin mennään alakertaaan aamupalalle. Illalla hän on soikeana onnesta, kun iltapalan yhteydessä päivän työtehtävät käydään läpi kättentaputusten saattelemana. Jokaisesta ansaitusta rastista saa villit taputukset, jotka Miksu ottaa vastaan kumartamalla kohteliaasti ja vilauttamalla pepsodent-hymyä.
Antton ja Laurakin ovat intoa täynnä. Heitä ei motivoi Miksun tavoin pelkästään taputukset tai kehut ahkeruudesta. He keräävät pisteitä saadakseen mahdollisimman paljon jäätelöä iki-ihanasta jäätelöautosta, joka saapuu kotikadullemme joka toinen maanantai kl. 20. Voi, kunpa jäätelöauton ystävällinen myyjätär tietäisi, kuinka odotettu vieras hän on. Jäätelöauton mainos on taatusti luetuin painotuote tässä perheessä; lapsemme ovat viettäneet sen äärellä lukemattomia hartaita hetkiä. Ja maanantai on yhtä tuskaa, kun odotettu vieras saapuu vasta juuri ennen iltapalaa.
Lapsityövoimastamme alkaa olla jo todellista hyötyä meille vanhemmillekin. Mikaelin siivousinnostus menee vielä lähinnä rasituksen puolelle, mutta isommat lapset osaavat jo vaikka mitä. Antton pilkkoo salaattiaineksia kuin vanha tekijä ja Laura kattaa pöydän näppärästi. Rastitehtävien lisäksi lapset ovat keränneet käpyrahoja. Pihamme kasvavat männyt tuottavat nimittäin aivan uskomattoman määrän käpyjä. Aluksi Vesa lupasi maksaa kävyistä sentin kipaleelta. Kun kerätyt käpymäärät olivat jo viidensadan luokkaa, iski talon isännälle piheys. Nyt saa enää sentin viiden käpyn keräämisestä!
Roima palkanalennus on syönyt keräilijöiden intoa, mutta siitä huolimatta palkoilla on ostettu mm. herkkumuroja ja mini-banaaneja. Luit aivan oikein: jos lapset ruinaavat jotain kaupasta enkä ole heti halukas ostamaan kyseistä tavaraa, he lupaavat maksaa sen omista käpyrahoista. Aika huvittavalta tuntui, kun Antton eilen kauppareissun jälkeen kävi itsenäisesti hakemasta lompakostaan 2 euroa maksakseen minulle minibanaaninsa. Itse hankitut herkut maistuvat taatusti äidin ruokia paremmilta! Jatkan hyvällä omallatunnolla lapsityövoiman käyttöä...
Elina
Hauska tarina tuli mieleeni, koska olen viime aikoina syyllistynyt lapsityövoiman käyttöön. Ensinnäkin olen käynyt ensimmäistä kertaa elämässäni Ikeassa, vaikka olen monta vuotta kertonut boikotoivani kyseistä firmaa lapsityövoiman käytön vuoksi. Luulen, että tärkeämpi syy boikotointiin on ollut se, että sisustuskärpänen ei ole iskenyt minuun samalla tavalla kuin moniin ystäviini. Nytkin voin puolustautua sillä, että tyylikäs lipastomme ei varmastikaan ole lasten tekemä. Eettisinä ihmisinä pyrimme Vesan kanssa välttämään myös McDonaldsin ja Hesburgerin leluja, koska meistä ei ole oikein, että kiinalaiset pikkulapset joutuvat tehtaaseen tekemään leluja, jotka meidän lapsemme saavat sitten palkinnoksi ruoan syömisestä. Sairasta!
Nyt olemme kuitenkin itse syyllistyneet lapsityövoiman käyttöön. Kotiimme on nimittäin tullut uusi järjestys. Enää tässä perheessä ei rötväillä eikä eletä kuin pellossa. Lapsille on taas kerran tehty uudet taulukot kotitöitä varten jääkaapin oveen. Mikaelkin on saanut jo oman ruudukkonsa. Hänen tehtäviään ovat mm. oman sängyn petaus, palapelien kokoaminen, pelien pelaaminen, lelujen järjestäminen. Mikael on aivan innoissaan uudesta ruudukostaan. Aamulla hän vaatii, että sänky pedataan ennen kuin mennään alakertaaan aamupalalle. Illalla hän on soikeana onnesta, kun iltapalan yhteydessä päivän työtehtävät käydään läpi kättentaputusten saattelemana. Jokaisesta ansaitusta rastista saa villit taputukset, jotka Miksu ottaa vastaan kumartamalla kohteliaasti ja vilauttamalla pepsodent-hymyä.
Antton ja Laurakin ovat intoa täynnä. Heitä ei motivoi Miksun tavoin pelkästään taputukset tai kehut ahkeruudesta. He keräävät pisteitä saadakseen mahdollisimman paljon jäätelöä iki-ihanasta jäätelöautosta, joka saapuu kotikadullemme joka toinen maanantai kl. 20. Voi, kunpa jäätelöauton ystävällinen myyjätär tietäisi, kuinka odotettu vieras hän on. Jäätelöauton mainos on taatusti luetuin painotuote tässä perheessä; lapsemme ovat viettäneet sen äärellä lukemattomia hartaita hetkiä. Ja maanantai on yhtä tuskaa, kun odotettu vieras saapuu vasta juuri ennen iltapalaa.
Lapsityövoimastamme alkaa olla jo todellista hyötyä meille vanhemmillekin. Mikaelin siivousinnostus menee vielä lähinnä rasituksen puolelle, mutta isommat lapset osaavat jo vaikka mitä. Antton pilkkoo salaattiaineksia kuin vanha tekijä ja Laura kattaa pöydän näppärästi. Rastitehtävien lisäksi lapset ovat keränneet käpyrahoja. Pihamme kasvavat männyt tuottavat nimittäin aivan uskomattoman määrän käpyjä. Aluksi Vesa lupasi maksaa kävyistä sentin kipaleelta. Kun kerätyt käpymäärät olivat jo viidensadan luokkaa, iski talon isännälle piheys. Nyt saa enää sentin viiden käpyn keräämisestä!
Roima palkanalennus on syönyt keräilijöiden intoa, mutta siitä huolimatta palkoilla on ostettu mm. herkkumuroja ja mini-banaaneja. Luit aivan oikein: jos lapset ruinaavat jotain kaupasta enkä ole heti halukas ostamaan kyseistä tavaraa, he lupaavat maksaa sen omista käpyrahoista. Aika huvittavalta tuntui, kun Antton eilen kauppareissun jälkeen kävi itsenäisesti hakemasta lompakostaan 2 euroa maksakseen minulle minibanaaninsa. Itse hankitut herkut maistuvat taatusti äidin ruokia paremmilta! Jatkan hyvällä omallatunnolla lapsityövoiman käyttöä...
Elina
torstaina, heinäkuuta 12, 2007
Kärsivällisyyskoulussa
Ystäväni oli tehnyt oivalluksen. Hänelle oli jäänyt kevään raamattupiiristä mieleen ajatus siitä, miten turhauttavat jonotus- ja muut luppoajat voi käyttää hermoilun sijasta rukoukseen. Hän laittoi opetuksen käytäntöön jonottaessaan taas kerran. Mikä muutos! Ei enää hermostunutta kelloon katsomista, ei epätoivoista rykimistä eikä huokailua. Ei enää ajatusta siitä, että hitaat mummot tai lahjapaketteja nyhräävät kassaneidit kuluttavat minun kallista aikaani. Vain kauniita ja siunaavia ajatuksia muita asiakkaita ja kaupan henkilökuntaa kohtaan!
Ystäväni ja minä edustamme samanlaista luonteenlaatua: olemme tottuneet olemaan nopeita ja tehokkaita. Viime viikkoina olen itse tuskastunut siihen, että aikaani kuluu niin paljon turhaan. Vaasassa työskennellessäni työmatkaan kului aikaa peräti minuutti; tänään aamulla matka kotiovelta ensimmäiseen toimituskeskusteluun vei puolitoista tuntia pyörällä, kahdella junalla ja kävellen. Vaasassa viuhahtelin työpäivän aikana nopeasti paikasta toiseen ja sain paljon aikaiseksi; nyt joudun opettelemaan sitä, että uusiin paikkoihin, tapoihin ja ihmisiin tutustuminen vie aikaa. Olen joutunut kärsivällisyyskouluun, taas vaihteeksi!
Ystäväni ja minä edustamme samanlaista luonteenlaatua: olemme tottuneet olemaan nopeita ja tehokkaita. Viime viikkoina olen itse tuskastunut siihen, että aikaani kuluu niin paljon turhaan. Vaasassa työskennellessäni työmatkaan kului aikaa peräti minuutti; tänään aamulla matka kotiovelta ensimmäiseen toimituskeskusteluun vei puolitoista tuntia pyörällä, kahdella junalla ja kävellen. Vaasassa viuhahtelin työpäivän aikana nopeasti paikasta toiseen ja sain paljon aikaiseksi; nyt joudun opettelemaan sitä, että uusiin paikkoihin, tapoihin ja ihmisiin tutustuminen vie aikaa. Olen joutunut kärsivällisyyskouluun, taas vaihteeksi!
Onneksi voin tehdä samalla tavalla kuin ystäväni ja antaa hukkaan valuvan ajan Jumalan käyttöön. Junassa olen jo ehtinyt lukea muutaman mielenkiintoisen opuksen ja kävelymatkoilla rukoilla ihmisten puolesta. Aikaisemmissa elämänvaiheissa olen huomannut, miten Jumala on toiminut vahvasti silloin, kun minä olen tuntenut itseni jollain tavalla heikoksi. Jumalalla on enemmän tilaa toimia elämässäni silloin, kun en ole täynnä omaa erinomaisuuttani tai tehokkuuta.
Inhimillisesti ajatellen minusta olisi ollut enemmän hyötyä Jumalan työssä Vaasassa vanhojen tuttujen kuvioiden parissa. Mutta olen aivan varma siitä, että Jumalan näkökulmasta asiat näyttävät aivan erilaisilta. Siitä yhtenä todistuksena on uusi nukketeatteriryhmä, jonka vaasalaiset maallikot ovat perustaneet tänä kesänä. Sellaista ryhmää ei olisi ikinä syntynyt, jos me emme olisi lähteneet pois. Muutokset antavat tilaa Jumalan työlle. Pyhä Henki on luova henki, joka luo aina jotain uutta. Odotan jännittyneenä, mihin uuteen hän kutsuu minua. Hiljentyminen ja rautaisten hengellisten kirjojen lukeminen ovat parasta valmistautumista uusiin tehtäviin.
Henry Nouwen kirjoittaa kirjassaan "Pelon talosta rakkauden taloon" siitä, miten Jumala ei kutsu meitä vimmattuun tuotteliaisuuteen vaan hedelmän kantamiseen. "Se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, tuottaa paljon hedelmää", toteaa Jeesus Johanneksen evankeliumissa. "Hedelmän kantamisen suuri salaisuus on siinä, että se alkaa näkyä vasta siinä vaiheessa kun olemme luopuneet omista yrityksistämme hallita elämää ja otamme riskin: sallimme elämän paljastaa omat sisäiset liikesuuntansa. Hedelmiä alkaa ilmaantua heti kun me antaudumme luottamuksen haltuun, rakkauden Jumalan haltuun", kirjoittaa Nouwen kirjassaan (s.57.).
Anna-Mari Kaskinen on ilmaissut saman Vivamon Raamattukylään tehdyssä laulussa:
Herra, jos sinä tahdot, sairaan voit parantaa. Herra, jos sinä tahdot, pimeys katoaa. Herra, tee niin kuin tahdot. Odotan luottaen. Sinä näet kauemmaksi kuin pieni ihminen.
Sano vain sna, Herra, suuria tapahtuu. Ikuinen voimasi silloin maailmaan murtautuu. Sano vain sana, Herra, sen sanan voimalla luotu on kerran taivas ja koko maailma.
Herra, jos sinä tahdot, kaiken saat ennalleen. Herra, jos sinä tahdot, meidät viet muutokseen. Herra, tee niin kuin tahdot. Odotan luottaen. Sinä näe kauemmaksi kuin pieni ihminen.
Sano vain sana, Herra, suuria tapahtuu. Ikuinen voimasi silloin maailmaan murtautuu. Sano vain sana, Herra. Sen sanan voimalla luotu on kerran taivas ja koko maailma.
Jumalan kärsivällisyyskoulussa on turvallista olla!
Elina
tiistaina, heinäkuuta 10, 2007
Epäonnistuneet kristilliset kasvattajat
Olemme epäonnistuneet Vesan kanssa pahasti lastemme kristillisessä kasvatuksessa. Tahdomme olla hyviä kristittyjä vanhempia, minkä vuoksi luemme lapsillemme raamatunkertomuksia. Tänä kesänä Laura ja Mikael ovat kerta toisensa jälkeen halunneet kuulla Uskollisten ystävien tarinoita Joelista, Esteristä, Eliasta ja Elisasta. Viime päivinä olemme olleet huolestuneita 2-vuotiaasta kuopuksestamme, josta on tullut innokas Baalin palvoja. Hän yrittää agitoida koko perhettämme kääntymään Baalin palvojiksi. "Rukoilkaa Baalia! Rukoilkaa Baalia!" kaikuu tuon tuosta tässä pappilassa. Tänään hän oli teltassa myös rukoillut useamman todistajan läsnäollessa: "Oi Baal, kuule meitä!" Sangen huolestuttavaa!
Lauralle on kirkastunut vähän paremmin, mikä tässä kristinuskossa on tärkeää. Joskus minusta tuntuu, että hänellä on vähän liiankin yksioikoinen ja mustavalkoinen kuva uskosta ja uskovaisista. Tyttäremme kyselee tuon tuostakin minulta, uskooko se ja se ihminen Jeesukseen. Yritän hänelle selittää, että vain Jumala yksin tietää jokaisen ihmisen sydämen tilan. Siitä huolimatta Laura on aina välillä passittamassa ihmisiä helvettiin 6-vuotiaan varmuudella. Ja minä kun luulin kristillisen kasvatuksemme olevan armollista ja rakkaudellista...
Lauran kanssa käymme myös usein keskusteluja siitä, mitkä liikkeet ja suunnat ovat kristittyjä. Eilen hän kysäisi kauppareissulla, uskovatko buddhalaiset Jeesukseen. Kun vastasin, etteivät buddhalaiset usko Jeesukseen, tokaisi tyttäremme: "Menisit äiti lähestystyöhön." Voin puolustautua sillä, että välillä pappina olo on kuin lähetystyössä toimimista. Uskon rajattomasti kasteeseen ja siihen, että Jumala tahtoo pelastaa jokaisen kastetun. Kuitenkin hämmästyn aika usein niitä asenteita ja ajatuksia, joita kohtaan kristityksi kastettujen ihmisten parissa.
Olen tullut siihen tulokseen, että monilla suomalaisilla on hyvin ankea kuva uskostamme. Tavallinen suomalainen ei näe uskoa Jeesukseen etuoikeutena ja voimavarana, joka antaisi elämään iloa, rauhaa ja vapautta. Usko Jeesukseen kuuluu monen mielestä vasta vanhuuteen, jolloin voi varmistaa itselleen paikan taivaassa ja välttää kadotuksen. Tosin ajatus kadotuksestakin alkaa olla unohdettu todellisuus nykysuomalaisen elämässä.
Alkukesästä tapasin ihastuttavan ortodoksipariskunnan. He pursusivat elämäniloa, valoa ja vapautta. Rouva kertoi siitä, miten hän oli ollut vierailulla luterilaisella uskontotunnilla. Hän oli kertonut omasta kirkkokunnastaan ja sen tavoista. Tunnin lopuksi hän oli antanut kuudesluokkalaisille ohjeen: "Olkaa ylpeitä omasta luterilaisuudestanne ja tutustukaa siihen." Myöhemmin hän sai tunnista positiivista palautetta. Erään kuudesluokkalaisen äiti oli kertonut, miten heidän perheessään naisen kehotus oli tuottanut hyvää satoa: perheessä keskusteltiin ensimmäisen kerran omaan uskoon liittyvistä asioista.
Meillä luterilaisilla on paljon opittavaa siitä, että uskosta tulisi luonnollinen ja tärkeä osa elämää. Uskomme päämäärä ei ole vain taivaassa tai kadotuksen välttämisessä. Kristinuskon Jumala ei ole pelottava sadisti. Hän ei kyttää meitä eikä vaadi meiltä suorituksia eikä hyviä tekoja. Sen sijaan hän tahtoo antaa meille rikkaan elämän yhteydessä Jeesukseen. "Joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, se kantaa paljon hedelmää", toteaa Jeesus Johanneksen evankeliumissa (Joh. 15:5).
Henri Nouwen on tiivistänyt kirjassaan "Pelon talosta rakkauden taloon" hienosti ajatuksia siitä, miten aito ja elävä yhteys Jumalaan tuo elämäämme todellista sisältöä ja iloa´: "Mitä enemmän olemme kosketuksissa Jumalan turvallisen rakkauden kanssa, joka luo, pitää yllä ja ohjaa meitä, sitä enemmän alamme huomata sitä hedelmien runsautta, joka tästä rakkaudesta puhkeilee. Ne ovat Hengen hedelmiä: iloa, rauhaa, ystävällisyyttä, hyvyyttä, kärsivällisyyttä. Kun kohtaamme näitä hedelmiä, koemme ne aina lahjoiksi. Kun esimerkiksi nautimme perheen hyvästä ilmapiiristä, levollisesta tunnelmasta ystävien parissa tai yhteistoiminnan ja keskinäisen tuen hengestä yhteisössä, me vaistomaisesti tiedämme, ettemme ole itse sitä saaneet aikaan ja tuottaneet. Se osoittautuu kerta kerralta lahjaksi, johon ei voi reagoida millään muulla kuin kiitollisuudella. --Jeesus piti syvällä tavalla huolta kohtaamistaan ihmisistä. Hän ei säädellyt eikä hallinnut heitä, mutta sanoillaan ja teoillaan hän tarjosi heille tilaisuuden etsiä uusia suuntia ja tehdä uusia valintoja. Kun pelko ei enää meitä hallitse, vaan olemme kokeneet, miten Jumala on ensin rakkaudellaan rakastanut meitä, meidän ei enää tarvitse hetki hetkeltä tietää mitä tulee tapahtumaan. Voimme luottaa siihen, että tapahtuu hyviä asioita, jos vain pysymme juurtuneina tuohon rakkauteen. Kaikki aito kasvatus, opettaminen ja parantaminen ovat luomassa rakkauden hedelmille tilaa kasvaa ja kehittyä täyteen kypsyyteensä." (s. 62-63)
Rakastavan Jumalan varassa on turvallista tehdä työtä seurakunnassa ja antaa kristillistä kasvatusta myös omille lapsille. Varmasti hän pitää huolta myös pienestä Baalin palvojasta ja toisten tuomitsijasta!
Elina
Lauralle on kirkastunut vähän paremmin, mikä tässä kristinuskossa on tärkeää. Joskus minusta tuntuu, että hänellä on vähän liiankin yksioikoinen ja mustavalkoinen kuva uskosta ja uskovaisista. Tyttäremme kyselee tuon tuostakin minulta, uskooko se ja se ihminen Jeesukseen. Yritän hänelle selittää, että vain Jumala yksin tietää jokaisen ihmisen sydämen tilan. Siitä huolimatta Laura on aina välillä passittamassa ihmisiä helvettiin 6-vuotiaan varmuudella. Ja minä kun luulin kristillisen kasvatuksemme olevan armollista ja rakkaudellista...
Lauran kanssa käymme myös usein keskusteluja siitä, mitkä liikkeet ja suunnat ovat kristittyjä. Eilen hän kysäisi kauppareissulla, uskovatko buddhalaiset Jeesukseen. Kun vastasin, etteivät buddhalaiset usko Jeesukseen, tokaisi tyttäremme: "Menisit äiti lähestystyöhön." Voin puolustautua sillä, että välillä pappina olo on kuin lähetystyössä toimimista. Uskon rajattomasti kasteeseen ja siihen, että Jumala tahtoo pelastaa jokaisen kastetun. Kuitenkin hämmästyn aika usein niitä asenteita ja ajatuksia, joita kohtaan kristityksi kastettujen ihmisten parissa.
Olen tullut siihen tulokseen, että monilla suomalaisilla on hyvin ankea kuva uskostamme. Tavallinen suomalainen ei näe uskoa Jeesukseen etuoikeutena ja voimavarana, joka antaisi elämään iloa, rauhaa ja vapautta. Usko Jeesukseen kuuluu monen mielestä vasta vanhuuteen, jolloin voi varmistaa itselleen paikan taivaassa ja välttää kadotuksen. Tosin ajatus kadotuksestakin alkaa olla unohdettu todellisuus nykysuomalaisen elämässä.
Alkukesästä tapasin ihastuttavan ortodoksipariskunnan. He pursusivat elämäniloa, valoa ja vapautta. Rouva kertoi siitä, miten hän oli ollut vierailulla luterilaisella uskontotunnilla. Hän oli kertonut omasta kirkkokunnastaan ja sen tavoista. Tunnin lopuksi hän oli antanut kuudesluokkalaisille ohjeen: "Olkaa ylpeitä omasta luterilaisuudestanne ja tutustukaa siihen." Myöhemmin hän sai tunnista positiivista palautetta. Erään kuudesluokkalaisen äiti oli kertonut, miten heidän perheessään naisen kehotus oli tuottanut hyvää satoa: perheessä keskusteltiin ensimmäisen kerran omaan uskoon liittyvistä asioista.
Meillä luterilaisilla on paljon opittavaa siitä, että uskosta tulisi luonnollinen ja tärkeä osa elämää. Uskomme päämäärä ei ole vain taivaassa tai kadotuksen välttämisessä. Kristinuskon Jumala ei ole pelottava sadisti. Hän ei kyttää meitä eikä vaadi meiltä suorituksia eikä hyviä tekoja. Sen sijaan hän tahtoo antaa meille rikkaan elämän yhteydessä Jeesukseen. "Joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, se kantaa paljon hedelmää", toteaa Jeesus Johanneksen evankeliumissa (Joh. 15:5).
Henri Nouwen on tiivistänyt kirjassaan "Pelon talosta rakkauden taloon" hienosti ajatuksia siitä, miten aito ja elävä yhteys Jumalaan tuo elämäämme todellista sisältöä ja iloa´: "Mitä enemmän olemme kosketuksissa Jumalan turvallisen rakkauden kanssa, joka luo, pitää yllä ja ohjaa meitä, sitä enemmän alamme huomata sitä hedelmien runsautta, joka tästä rakkaudesta puhkeilee. Ne ovat Hengen hedelmiä: iloa, rauhaa, ystävällisyyttä, hyvyyttä, kärsivällisyyttä. Kun kohtaamme näitä hedelmiä, koemme ne aina lahjoiksi. Kun esimerkiksi nautimme perheen hyvästä ilmapiiristä, levollisesta tunnelmasta ystävien parissa tai yhteistoiminnan ja keskinäisen tuen hengestä yhteisössä, me vaistomaisesti tiedämme, ettemme ole itse sitä saaneet aikaan ja tuottaneet. Se osoittautuu kerta kerralta lahjaksi, johon ei voi reagoida millään muulla kuin kiitollisuudella. --Jeesus piti syvällä tavalla huolta kohtaamistaan ihmisistä. Hän ei säädellyt eikä hallinnut heitä, mutta sanoillaan ja teoillaan hän tarjosi heille tilaisuuden etsiä uusia suuntia ja tehdä uusia valintoja. Kun pelko ei enää meitä hallitse, vaan olemme kokeneet, miten Jumala on ensin rakkaudellaan rakastanut meitä, meidän ei enää tarvitse hetki hetkeltä tietää mitä tulee tapahtumaan. Voimme luottaa siihen, että tapahtuu hyviä asioita, jos vain pysymme juurtuneina tuohon rakkauteen. Kaikki aito kasvatus, opettaminen ja parantaminen ovat luomassa rakkauden hedelmille tilaa kasvaa ja kehittyä täyteen kypsyyteensä." (s. 62-63)
Rakastavan Jumalan varassa on turvallista tehdä työtä seurakunnassa ja antaa kristillistä kasvatusta myös omille lapsille. Varmasti hän pitää huolta myös pienestä Baalin palvojasta ja toisten tuomitsijasta!
Elina
sunnuntai, heinäkuuta 08, 2007
Festarihumussa
"Tällaista on varmasti taivaassa", huokaisimme ystävieni kanssa vuonna 1994 Nuorten Kesässä Alavudella. Tapahtuma tuntui täydelliseltä nuorista neitokaisista: kuulimme innostavia puheita ja loistavaa musiikkia, ruoka oli hyvää ja silmänruokaa riitti. Nuorten Kesä -94 erosi muista lukemattomista tapahtumista tunnelmaltaan. Päiviä oli valmisteltu rukouksella. Nuoret ja aikuiset olivat pitäneet rukousvartiota kahden viikon ajan kellon ympäri ennen tapahtumaa, jos muistan oikein. Niinpä juhlateltassa oli ihmeellinen ilon, rauhan ja rakkauden ilmapiiri. Me nauroimme ja itkimme, kun meidän oli niin hyvä olla!
Eilen mieheni, ex-nuorisopastori, kysyi matkaseuraa HB:n konserttiin Nuorten Kesään. Perheemme nuorimmaiset, 2- ja 6-vuotiaat HB-fanit, olivat heti valmiita lähtöön. Minä ja esikoinen olimme vähän nihkeämpiä. Pidän kyllä HB:n raskaasta, Nightwish-tyyppisestä melodisesta rokista, mutta kolmas konsertti reilun kahden kuukauden sisällä tuntui keski-ikäistyvästä rouvasta jo vähän yliampuvalta. Suunnittelin rauhallista koti-iltaa sohvalla jonkin hyvän kirjan ja lautapelien parissa. Muutaman houkuttelun jälkeen muutin kuitenkin mieleni, vaihdoin nopeasti katu-uskottavammat festarivaatteet ja korkeakorkoiset kesäsandaalit. Festareillahan on aina auringonpaistetta ja hyvää tunnelmaa!
Jo matkalla olin varma siitä, että valintani oli oikea. Vähän ennen Ryttylää tuli niin kaamea sadekuuro ja tuulenpuuska, etten kuskin paikalta tahtonut nähdä yhtään mitään. Matka sujui kuitenkin hyvin ja turvallisesti. En voinut siitäkään ottaa kunniaa itselleni. Hurskas lapsemme totesi useamman kerran takapenkiltä, että matka sujuu hyvin, koska hän rukoilee. Hyvä niin!
Perillä parkkeerasin auton mutaiselle pellolle ja hyppelimme koko perheellä lätäköiden ja mutaisten paikkojen ohi kohti ensimmäisiä tuttuja. Vastuuntuntoinen keski-ikäinen äiti olisi varmasti ollut huolissaan lasten kenkien kastumisesta, sadeasusteiden ja sateenvarjojen puuttumisesta sekä omien juhlasandaalien kohtalosta. Mitä vielä! "Ihana seikkailu!" huudahtelin hilpeästi lapsille ja kiitin miestäni siitä, että hän houkutteli minut mukaansa.
Ilta oli ihana. Kahviteltassa oli tunnelmaa, kun sade ropisi kattoon ja nautiskelimme tuoreista pullista, limsasta ja kahvista. Nuorten teltassa kuuntelimme HB:tä ja muita illan artisteja; Jumalan Sanaakin kuulimme bändien lomassa. Välillä ukkoskuuro katkaisi sähköt, mutta mitäs siitä. Jumalan läsnäolossa on hyvä olla säällä kuin säällä. Parasta tapahtumassa oli vanhojen ystävien ja tuttujen tapaaminen. Lämpimiä kohtaamisia ja mukavia muistoja eri elämänvaiheista. "Sinäkin täällä, vieläkö muistat?" Tällaista on varmaan taivaassa!
Elina
PS. HB-fanien illan kruunasi Johanna-laulajan omakätinen nimikirjoitus, jossa hän toivotti oikein nimeltä Taivaan Iskän huolenpitoa ja siunausta. Vau, mikä ilta!
Eilen mieheni, ex-nuorisopastori, kysyi matkaseuraa HB:n konserttiin Nuorten Kesään. Perheemme nuorimmaiset, 2- ja 6-vuotiaat HB-fanit, olivat heti valmiita lähtöön. Minä ja esikoinen olimme vähän nihkeämpiä. Pidän kyllä HB:n raskaasta, Nightwish-tyyppisestä melodisesta rokista, mutta kolmas konsertti reilun kahden kuukauden sisällä tuntui keski-ikäistyvästä rouvasta jo vähän yliampuvalta. Suunnittelin rauhallista koti-iltaa sohvalla jonkin hyvän kirjan ja lautapelien parissa. Muutaman houkuttelun jälkeen muutin kuitenkin mieleni, vaihdoin nopeasti katu-uskottavammat festarivaatteet ja korkeakorkoiset kesäsandaalit. Festareillahan on aina auringonpaistetta ja hyvää tunnelmaa!
Jo matkalla olin varma siitä, että valintani oli oikea. Vähän ennen Ryttylää tuli niin kaamea sadekuuro ja tuulenpuuska, etten kuskin paikalta tahtonut nähdä yhtään mitään. Matka sujui kuitenkin hyvin ja turvallisesti. En voinut siitäkään ottaa kunniaa itselleni. Hurskas lapsemme totesi useamman kerran takapenkiltä, että matka sujuu hyvin, koska hän rukoilee. Hyvä niin!
Perillä parkkeerasin auton mutaiselle pellolle ja hyppelimme koko perheellä lätäköiden ja mutaisten paikkojen ohi kohti ensimmäisiä tuttuja. Vastuuntuntoinen keski-ikäinen äiti olisi varmasti ollut huolissaan lasten kenkien kastumisesta, sadeasusteiden ja sateenvarjojen puuttumisesta sekä omien juhlasandaalien kohtalosta. Mitä vielä! "Ihana seikkailu!" huudahtelin hilpeästi lapsille ja kiitin miestäni siitä, että hän houkutteli minut mukaansa.
Ilta oli ihana. Kahviteltassa oli tunnelmaa, kun sade ropisi kattoon ja nautiskelimme tuoreista pullista, limsasta ja kahvista. Nuorten teltassa kuuntelimme HB:tä ja muita illan artisteja; Jumalan Sanaakin kuulimme bändien lomassa. Välillä ukkoskuuro katkaisi sähköt, mutta mitäs siitä. Jumalan läsnäolossa on hyvä olla säällä kuin säällä. Parasta tapahtumassa oli vanhojen ystävien ja tuttujen tapaaminen. Lämpimiä kohtaamisia ja mukavia muistoja eri elämänvaiheista. "Sinäkin täällä, vieläkö muistat?" Tällaista on varmaan taivaassa!
Elina
PS. HB-fanien illan kruunasi Johanna-laulajan omakätinen nimikirjoitus, jossa hän toivotti oikein nimeltä Taivaan Iskän huolenpitoa ja siunausta. Vau, mikä ilta!
En oo piitelö!
"Onpas ihmeellistä, että Mikael on noin pirteä, vaikka kello on jo ties mitä", totesi Vesa selvittyämme Ryttylän mudista tänä iltana kotiin. "En oo piitelö", huusi Mikael ponnekkaasti saaden meidät kaikki nauramaan. Yhdessä aloimme pohtia sitä, miten elämämme olisi paljon tylsempää ja vakavampaa ilman perheemme kuopusta Miksua, suloista ilopilleriä ja vallatonta veijaria. Niinpä kirjoitimme yhdessä ylös muutamia Miksun sanontoja ja sanoja, jotka tuovat arkeemme suurta hupia.
Mikael rakastaa kaikkia kulkuvälineitä. Viime aikoina hän on aatojen ja unien lisäksi nähnyt paljon lenkonekoneita. Meidän perheemme kauppa on Miksun kielellä Plipla, josta voi ostaa vesinunia. Kaupasta voi ostaa myös jotain leivän päälle. Anttonilla ja Lauralla on ollut lähes vuoden ajan menossa kova kilpailu siitä, kumpi on parempaa leivän päällä Lätta vai Margariini. Mikael on innostuvana tyyppinä lähtenyt kisaan mukaan. Hän ei oikeasti välitä tuon haileata siitä, mitä levitettä leivän päällä on. Hänelle on tärkeää vain se, että hän on kisassa täysillä mukana. Niinpä kaksivuotiaamme huutaa kurkku suorana erittäin vakuuttavasti: "Lätta BYYYY, maagaliini JEEEEEEE! Seuraavana päivänä mieli voikin olla jo toinen...
Miksu on aito seiska ( siis enneagrammiteorian mukaan). Hän on iloinen, innostuva ja positiivinen. Mikaelin uusia suosikkisanoja ovat JET! (=YES) n. 100 kertaa päivässä) sekä OKEII. "Ei ääti tyhmä, ei iti tyhmä, ei Antonkaan, ei Laala tyhmä", luettelee Mikael usein. Mikael tahtoo olla kaikkien kaveri. Jos hän suuttuneena välillä lällättelee äidille ja äidille tulee "paha mieli", alkaa hän heti hyväntuulisena lallattelemaan "ääti kaveli". Kukaan ei voi olla tykkäämättä Mikaelista", totesi rakas ystäväni tänään puhelimessa. Olen aivan samaa mieltä: Miksu on ihana!
Elina
Mikael rakastaa kaikkia kulkuvälineitä. Viime aikoina hän on aatojen ja unien lisäksi nähnyt paljon lenkonekoneita. Meidän perheemme kauppa on Miksun kielellä Plipla, josta voi ostaa vesinunia. Kaupasta voi ostaa myös jotain leivän päälle. Anttonilla ja Lauralla on ollut lähes vuoden ajan menossa kova kilpailu siitä, kumpi on parempaa leivän päällä Lätta vai Margariini. Mikael on innostuvana tyyppinä lähtenyt kisaan mukaan. Hän ei oikeasti välitä tuon haileata siitä, mitä levitettä leivän päällä on. Hänelle on tärkeää vain se, että hän on kisassa täysillä mukana. Niinpä kaksivuotiaamme huutaa kurkku suorana erittäin vakuuttavasti: "Lätta BYYYY, maagaliini JEEEEEEE! Seuraavana päivänä mieli voikin olla jo toinen...
Miksu on aito seiska ( siis enneagrammiteorian mukaan). Hän on iloinen, innostuva ja positiivinen. Mikaelin uusia suosikkisanoja ovat JET! (=YES) n. 100 kertaa päivässä) sekä OKEII. "Ei ääti tyhmä, ei iti tyhmä, ei Antonkaan, ei Laala tyhmä", luettelee Mikael usein. Mikael tahtoo olla kaikkien kaveri. Jos hän suuttuneena välillä lällättelee äidille ja äidille tulee "paha mieli", alkaa hän heti hyväntuulisena lallattelemaan "ääti kaveli". Kukaan ei voi olla tykkäämättä Mikaelista", totesi rakas ystäväni tänään puhelimessa. Olen aivan samaa mieltä: Miksu on ihana!
Elina
tiistaina, heinäkuuta 03, 2007
Pussillinen uusia asioita
Olin unohtanut täysin, kuinka tyhmäksi ihminen tuntee itsensä ensimmäisenä työpäivänä uudessa työpaikassa. Eilen sain sen kokea viiden vuoden tauon jälkeen. Vaikka Vaasan vuosien aikana hoidin lukemattomia erilaisia tehtäviä, perusasiat pysyivät samana. Tuttu ja turvallinen Koulukadun kiinteistö loi raamit koko elämällemme, tietokone toimi samalla tavalla seurakunnasta ja työtehtävästä riippumatta, menotositteet ja matkalaskut hoidettiin samalla kaavalla kielestä riippumatta.
Nyt kaikki on uutta! Uudet ihmiset, uudet tietokonejärjestelmät, monet uudet salasanat, uusi paikkakunta, uudet tavat ja käytännöt. Eilen kieltämättä vähän ahdisti. Tänään olen jo päässyt käsiksi käytännön työhön ja heti tuntui paremmalta. Käytännön asioissa tunnen itseni tumpeloksi, mutta varsinainen työ on tuttua ja turvallista. Työpaikalla ihmiset ovat myöskin ystävällisiä ja auttavaisia. Ainoa huono puoli on siinä, että suurin osa työntekijöistä on lomilla ja leireillä. Täällä on autiota ja tyhjää!
Suurin huolenaiheeni on ollut, miten selviän autolla kulkemisesta paikasta toiseen. Vantaankosken seurakunta on suuri pinta-alaltaan ja lisäksi toimituksia pidetään ympäri Vantaata sijaitsevissa kirkoissa ja myös Helsingin kirkoissa ja kappeleissa. Onneksi ystävällinen Juha-veljeni lupasi minulle lainaan navigaattorin. Suurkiitos! Puolet taakasta on poissa. Olen myöskin huomannut, etten ole niin onneton suunnistaja ja autoilija kuin olen luullut. Olen ensimmäisen kuukauden aikana huristellut vaikka kuinka paljon pitkin Uuttamaata. Olen mm. selvinnyt Helsingin keskustassa ajelemisesta ilman, että kukaan on edes tyytännyt. Taitaa olla kehityskelpoinen yksilö tämä tekoblondi!
Kotielämämme on sangen erilaista kuin Vaasassa. Kaupungilla shoppailu ja tietokoneella nysväily ovat vähentyneet huomattavasti. Internet ei ole toiminut viime päivinä ollenkaan, mutta jo aikaisemmin olemme vähentäneet huomattavasti tietokoneella notkumista. Muutenkin olemme siirtyneet lähes maalaismaiseen elämään. Vesa hakkaa pihalla puita ja minä putsailen sisällä paikkoja. Lapset viettävät huoletonta Melukylän elämää, ja me vanhemmat yritämme parhaan taidon mukaan luoda sopivia rajoja uudelle elämälle. Ennen lapsia sai työntää ulos kavereiden pariin ja nyt saa jo välillä rajoittaa, etteivät lapset mene aivan ylikierroksille. Uuden opettelu vie kaikilta voimia ja välillä hermot ovat itsellä kelläkin kireällä. Olemme kuitenkin onnellisia ja kiitollisia kaikesta hyvästä, mitä olemme saaneet. Tästä on hyvä aloittaa uusi elämä!
Elina
Nyt kaikki on uutta! Uudet ihmiset, uudet tietokonejärjestelmät, monet uudet salasanat, uusi paikkakunta, uudet tavat ja käytännöt. Eilen kieltämättä vähän ahdisti. Tänään olen jo päässyt käsiksi käytännön työhön ja heti tuntui paremmalta. Käytännön asioissa tunnen itseni tumpeloksi, mutta varsinainen työ on tuttua ja turvallista. Työpaikalla ihmiset ovat myöskin ystävällisiä ja auttavaisia. Ainoa huono puoli on siinä, että suurin osa työntekijöistä on lomilla ja leireillä. Täällä on autiota ja tyhjää!
Suurin huolenaiheeni on ollut, miten selviän autolla kulkemisesta paikasta toiseen. Vantaankosken seurakunta on suuri pinta-alaltaan ja lisäksi toimituksia pidetään ympäri Vantaata sijaitsevissa kirkoissa ja myös Helsingin kirkoissa ja kappeleissa. Onneksi ystävällinen Juha-veljeni lupasi minulle lainaan navigaattorin. Suurkiitos! Puolet taakasta on poissa. Olen myöskin huomannut, etten ole niin onneton suunnistaja ja autoilija kuin olen luullut. Olen ensimmäisen kuukauden aikana huristellut vaikka kuinka paljon pitkin Uuttamaata. Olen mm. selvinnyt Helsingin keskustassa ajelemisesta ilman, että kukaan on edes tyytännyt. Taitaa olla kehityskelpoinen yksilö tämä tekoblondi!
Kotielämämme on sangen erilaista kuin Vaasassa. Kaupungilla shoppailu ja tietokoneella nysväily ovat vähentyneet huomattavasti. Internet ei ole toiminut viime päivinä ollenkaan, mutta jo aikaisemmin olemme vähentäneet huomattavasti tietokoneella notkumista. Muutenkin olemme siirtyneet lähes maalaismaiseen elämään. Vesa hakkaa pihalla puita ja minä putsailen sisällä paikkoja. Lapset viettävät huoletonta Melukylän elämää, ja me vanhemmat yritämme parhaan taidon mukaan luoda sopivia rajoja uudelle elämälle. Ennen lapsia sai työntää ulos kavereiden pariin ja nyt saa jo välillä rajoittaa, etteivät lapset mene aivan ylikierroksille. Uuden opettelu vie kaikilta voimia ja välillä hermot ovat itsellä kelläkin kireällä. Olemme kuitenkin onnellisia ja kiitollisia kaikesta hyvästä, mitä olemme saaneet. Tästä on hyvä aloittaa uusi elämä!
Elina
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
