Ansioton rakkaus minun osakseni

Tänään koin valtavaa rakkautta ihmistä kohtaan, jossa ei ollut inhimillisesti mitään rakastettavaa. Tajusin silloin, miten Jumalan armo on todellista. Lutherin mukaan Jumala ja sellainen ihminen, jossa Jumalan rakkaus elää, rakastavat syntisiä, pahoja, tyhmiä ja heikkoja tehdäkseen näistä vanhurskaita, hyviä, viisaita ja vahvoja. "Syntiset ovat kauniita, koska heitä rakastetaan; heitä ei rakasteta sen tähden, että he ovat kauniita." Erkki Lemisen runot muistuttakoon meitä siitä, missä uskomme perusta on.
Elina


Ristin luona kiusatulla,
langenneella, vaivatulla,
paras paikka on.

Siksi älä koskaan lähde,
älä minkään synnin tähden
ristin luota pois.

Ristin luona ainoastaan,
synnin turmelusta vastaan
voitto saatu on.

Ristin luona ainoastaan
Isä armahtavi lastaan,
rauhan julistaa.

Ristin luona pohja kestää,
armo putoomasta estää
kauhun kuiluihin.

Ristin luona lepo koittaa,
toivo epätoivon voittaa,
sydän puhdistuu.

Erkki Leminen



Kun Jumala vetää ylpeitä alas,
hän käyttää pudotustyössään renkejään:
kiusoja, lankeemuksia,
ahdistuksia, Saatanaa.

Kun hän nostaa nöyryytettyjä ylös,
hän tekee sen itse.

Hän ottaa avuttoman syliin.

Erkki Leminen




Rakastaako kukaan minua
sellaisena kuin olen
muuttamatta,
syyttämättä?

Sitä kysyn
ajaessani yksin
öisellä autiolla tiellä.

Näen äitini lempeät silmät.
Ne sanovat:kyllä,

ja ryöväri ristiltään kuiskaa:
kyllä, kyllä.

Erkki Leminen



Peitetyt kyyneleet

Ehyttä yllä, sisällä repaleet.
Hymyilyllä peitetään kyyneleet,
salassa syntyneet.

Tyhjyyden painon, pelon ja kaipauksen,
syytösten vainon, elämän petoksen
peittelee ihminen.

Ken kaiken tuntee, hän tuntee syvyyden,
ken kaiken huomaa, hän huomaa pimeyden,
kiusatun ihmisen.

Jumala taivaan on tullut maailmaan.
Ihmisen vaivaan toi avun tullessaan.
Hän suostuu auttamaan.

Vapahtajalla on läkke tyhjyyteen.
Armahtamalla hän saattaa yhteyteen
luotansa loitonneen.

Rakkaudellaan hän pelon karkottaa.
Yhteydessään elämän uudistaa,
hän taivaan lahjoittaa.

Erkki Leminen

Kahden kerroksen väkeä

Elämä kaksikielisessä Vaasassa on mielenkiintoista. Tänään olin Lauran kanssa kaupungilla ja ostin kirja-alesta ruotsinkielisen satukirjan, kun niitä ei varmaan kovin paljon Järvenpäässä myydä. Kassalla minua tervehdittiin ruotsiksi, koska ostokseni oli ruotsinkielinen. Vaihdoin kuitenkin itse kielen suomeksi ja myyjä teki välittömästi samalla tavalla. Illalla taas olin lasten kanssa jumpassa. Ohjaaja puhui minulle ruotsia, koska olen aina puhunut hänelle ruotsia. Päivällä taas olin kaksikielisessä perheessä kastekeskustelussa. Ovensuussa ilmoitin puhuvani ruotsia, koska vanhemmat puhuivat keskenään ruotsia. Kohta vauvan äiti kuitenkin jo vaihtoi suomelle, äidinkielelleen ja minä perässä. Perheen isä puhui johdonmukaisesti ruotsia, mutta me naiset puhuimme vuoroin suomea ja ruotsia riippuen siitä, kuka oli lauseemme pääasiallinen kohde. Mielenkiintoista!

Muuttaessamme Vaasaan ensimmäinen työpaikkani oli Vaasan ruotsalainen seurakunta. Niinpä elimme kaksi ensimmäistä vuotta Vaasassa hyvin kaksikielistä elämää. Emme suinkaan tilanneet kotiimme Pohjalaista, vaan Vasabladetin. En ole oikeastaan vieläkään tottunut täysin Pohjalaiseen, vaikka olemme olleet sen tilaajia jo viimeiset kaksi vuotta. Vasabladetin lisäksi postiluukustamme kolahti viikottain Kyrkpressen, koska olin ruotsalaisen seurakunnan jäsen. Huvittava episodi oli kirjoittaa Vesan kanssa virallinen paperi siitä, että lapset seuraavat uskontokunnassa isäänsä. Lapsia Vesa ei naapuriseurakuntaan halunnut päästää. Kyrkpressen oli erinomainen perehtymispaketti Porvoon hiippakuntaan sekä suomenruotsalaiseen kulttuuriin. Tavasin sen aina kannesta kanteen! Niinpä voin rehellisesti sanoa, että tunnen Porvoon hiippakunnan kaikista hiippakunnista parhaiten, vaikka minua ei ikinä siihen hiippakuntaan kelpuutettukaan.

Ruotsissa asuessa kielten kanssa pelaaminen oli hyvin selkeää. Ruotsalaisten kanssa puhuin alusta lähtien pelkästään ruotsia. Intoni oppia uuden kotimaani kieli oli suuri, enkä sen vuoksi halunnut käyttää englantia, vaikka se joskus olisi ehkä ollut helpompaa. Suomea tai meänkieltä osaavien kanssa puhuin aina suomea. Suomeen muuttaessa tilanne muuttui merkittävästi. Yhtäkkiä kaikki ihmiset osasivatkin ainakin vähäsen suomea. Muistan, miten hassulta tuntui alussa puhua ruotsia ihmisten kanssa, joista monet osasivat suomea paljon paremmin kuin minä ruotsia. Äkkiä siihen kuitenkin tottui! Kaikkien vaikeinta minulle oli tottua kommunikoimaan ruotsiksi niiden ruotsalaisen seurakunnan työntekijöiden kanssa, joiden äidinkieli oli myöskin suomi. Se tuntui alussa niin TEENNÄISELTÄ. Tuntui kuin olisin tehnyt pakollisia puheharjoituksia ruotsin tunnilla.

Seurakuntamme suomenkieliset työntekijät olivat kuitenkin luoneet erittäin toimivan systeemin , jonka omaksuin pian itsekin. Työpaikalla puhuimme aina ruotsia, vaikka olisimme puhuneet kaksistaan. Työpaikan pihalla puhuimme yleensä jo suomea, ja vapaa-ajalla törmätessämme käytimme aina suomea. Puhelinkeskustelujen kieli määräytyi sen mukaan, oliko puheena työasia vai ei. Oikea taiteenlaji! Ulkopuolisen on mielenkiintoista seurata kielipolitiikkaa seurakuntien yhteisessä ruokalassa. Yleensä ihmiset menevät oman seurakunnan työntekijöiden kanssa samaan pöytään, ruotsalaisen seurakunnan työntekijät toiseen päähän ja suomalaisen seurakunnan työntekijät toiseen päähän. Keskimmäisissä pöydissä istutaan yleensä sikin sokin. Niinpä saman ruokailun aikana keskustelukieli voi vaihtua pöydässä useammankin kerran riippuen siitä, kuka lähtee ja kuka tulee.

Vaasassa olen ymmärtänyt, ettei kaksikielisyys ole mitään snobbailua, vaan elävää elämää. Täällä suomenruotsalaiset eivät edusta ainoastaan rikasta, älykästä ja hyväosaista kansanosaa. Joukkoon mahtuu erilaisia ihmisiä eri yhteiskuntaluokista. Ruotsalaisessa seurakunnassa työskennellessäni ymmärsin konkreettisesti, miten Suomessa todellakin asuu ihmisiä, jotka eivät pärjää suomen kielellä. Esimerkiksi jotkut alaisinani toimineista lastenohjaajista jännittivät kovasti, jos he joutuivat hoitamaan jonkin asian suomeksi. Yhteisvastuukeräyksen hyväksi olleista karkkipusseista työtoverini kysyi, tapahtuuko niiden syöminen omalla vastuulla.

Lapsille ja nuorille tilanne on vielä huonompi. Ystäväni tytär jännitti kovasti ennen Tampereella tapahtunuttta leikkausta, miten hän pärjää suomen kielen taidollaan. Mummojen ja pappojen hoitaminen voi olla vielä vaikeampaa Tampereella tai Helsingissä. Tämä alue on nimittäin armotonta murrealuetta. En voi ymmärtää, miten jokaisella tuppukylällä on oma murteensa. Murteet ovat vieläkin niin eläviä, etteivät kaikki vanhukset osaa puhua kirjakieltä. Itse taas en kaksivuotisen työurani aikana oppinut ymmärtämään murteita. Suljin kiltisti korvani, kun samalta suunnalta olleet lastenohjaajat tai muut työntekijät alkoivat keskenään viäntämään murretta. Niin kummallista mongerrusta paikalliset murteet ovat!

Kotonamme ruotsi elää edelleen omaa elämäänsä. Vesan kanssa luemme melko paljon teologista kirjallisuutta ruotsiksi. Monet saarnamme, erityisesti Vesan saarnat, on ammennettu syvällisestä ruotsalaisesta teologiasta. Ja jotkut vielä väittävät, ettei Ruotsista tule mitään hyvää! Itse pyrin lukemaan päivittäin jotain ruotsiksi, ainakin blogeja tai psalmeja. Viimeisin saavutukseni oli Finlandia-palkinnon napanneen Kjell Westön kirja "Där vi en gång gått". Upea kirja!

Kielikylpyä käyvä Laura on hyvin innokas oppimaan ruotsia. Hän puhuu kotona pitkiä lauseita ruotsia, kertoilee tätien opettamia asioita ja haluaa osoittaa, että hän kyllä osaa ruotsia. Antton taas toimii aivan toisella tavalla. Vaikka hän osaa ruotsia huomattavasti paremmin kuin Laura, ei hänen suustaan kotona kuule ruotsia, paitsi läksyjä tehdessä. Kaksikielisyyttä tutkineet ovatkin todenneet, että toiset lapset lokeroivat kielet, kun taas toiset käyttävät sekaisin kieliä. Kaikissa kaksikielisyyttä käsittelevissä kirjoissa painotetaan johdonmukaisuutta. Kielikylvyssäkin tiukan paikan tullen mennään pyytämään apuun suomenkielistä hoitajaa toiselta osastolta, jottei kielikylpyopettajan tarvitse rikkoa johdonmukaisuuden periaatetta. Ruotsissa asuessamme halusin välillä tukea Anttonin ruotsin kieltä lukemalla kirjoja. Niinpä perheemme kaksi sohvaa nimettiin suomenkieliseksi ja ruotsinkieliseksi; toisella sohvalla luettiin vain suomeksi ja toisella ruotsiksi. Ehkä aloitamme samanlaisen sohvakulttuurin taas Järvenpäässä!

Itse olen huomannut, että minulle on tärkeää tietty johdonmukaisuus kieliasioissa. Puhun mielelläni ihmisille aina sitä kieltä, jota olen tottunut heidän kanssaan käyttämään. Monet aidosti kaksikieliset ovat kertoneet siitä, miten kieli määräytyy usein sen mukaan, mitä kieltä on puhuttu ensimmäisessä kohtaamisessa. Niinpä ruotsinsuomalaiset naapurimme Luulajassa puhuivat keskenään ruotsia, vaikka he puhuivat lapsilleen suomea. Uskomatonta suunnitelmallisuutta taas edustaa eräs pappispariskunta, joka puhuu tasapuolisesti molempia kieliä aina viikon kerrallaan, keskiviikko on vaihtopäivä.

Kahden kielen käyttäminen aiheuttaa välillä huvittavia tilanteita. Kerran törmäsin uimahallissa naiseen, jota olin nähnyt vanhempainillassa työskennellessäni ruotsalaisessa seurakunnassa. Aloin puhua hänen kanssaan heti ruotsia, koska olimme edellisellä kerralla keskustelleet ruotsiksi. Hän vastasi minulle normaalisti ruotsiksi ja vaihdoimme siinä päälimmäiset kuulumiset. Seuraavalla kohtaamisella hän kertoi, miten hänen miehensä oli jälkeenpäin ihmetellyt, miksi kaksi suomenkielistä puhuu keskenään ruotsia. Sellaista on elämä kaksikielisessä Vaasassa!

Pisteitä keräämässä

Tammikuu on ihanan energistä aikaa. Vaikka päivät ovat vasta alkaneet pidentyä, tuntuu siltä, että valo voittaa. Joululoman syöpöttelyn ja lepäämisen jälkeen energiavarannot ovat sananmukaisesti täynnä. En tehnyt tänä vuonna varsinaisia uudenvuoden lupauksia, mutta jo ennen joulua päätin, että aloitan loman jälkeen uuden elämän. Nimittäin jossain vaiheessa syksyä perheemme puntari meni rikki. Niinpä loppusyksystä huomasin housujen vähän kiristävän vyötäröltä urheilullisesta elämäntavastani huolimatta. Se ei ole ihme. Olen nimittäin oppinut syntymälaihalta mieheltäni huonoja tapoja. Pitkä kävelylenkki ei oikein auta, jos joka ilta nauttii iltapalaksi mm. pari paahtoleipää paksulla pähkinäsuklaavoikerroksella. Ensimmäisen vuoden kauhistelin Vesan ällöttävää Itävallan riparilla opittua tapaa, mutta kerran kokeiltuani jäin koukkuun.

Elopainoani ovat lisänneet myös papin työn luontaisetuihin tai paremminkin luontaishaittoihin kuuluvat täytekakkutarjoilut monta kertaa viikossa. Kuka muu syö parhaimmillaan neljä-viisi kertaa viikossa täytekakkua ja lisäksi kaikkia muita herkkuja! Pahinta vyötärönauhan kannalta ovat vierailut suloisten mummojen syntymäpäivillä. Ystävälliset päivänsankarit ovat latoneet tarjoiluvadille montaa eri sorttia, vaikka olisin ainoa vieras. Ja odottavat tietysti, että papille maistuu tarjoilut.

Nyt olen joka tapauksessa aivan innoissani vyötärön metsästämisestä. Kannustimena minulla on vaatehuoneessa korkkaamaton tyylikäs jakku, jonka löysin 70 % alennuksella viime viikolla. Siinä kelpaa tulevan kirkkoherran rouvan edustaa, sitten kun... Laatikoiden kätköistä kaivoin painonvartijoiden pistetaulukot, jotka sain ystävältäni edellisellä laihdututuskuurilla 3 vuotta sitten, yllättäen juuri tammikuussa. En muistanutkaan enää, kuinka hauskaa pisteiden laskeminen on. Olen ilmeisesti vähän masokisti! Mutta rehellisesti sanottuna nautin syömisestä paljon enemmän kun se on suunnitelmallisempaa. Tällä kevennyskuurilla saa syödä normaalisti viisi kertaa päivässä kunhan ei ratkea herkuttelemaan. Työpäivien pakollisia herkutteluhetkiä taas voi kompensoida liikkumalla. Niinpä olen iloisesti vaihtanut pähkinäsuklaapäällysteiset paahtoleivät salaattipäällysteisiin ruisleipiin ja tunnen lievää ylemmyyttä katsoessani toisella puolella pöytää olevaa paahtoleipäkasaa.

Lapsiimme on myös iskenyt tammikuun energiapuuska, vaikka he eivät tiedäkään mitään äidin pisteiden laskusta. (Olen päättänyt nimittäin seurata äitini viisaita teitä enkä koskaan lasten kuullen puhua laihduttamisesta tai ylimääräisistä makkaroista.) Antton ja Laura keräävät myös pisteitä, mutta aivan eri tarkoituksessa. Antton sai jostakin idean alkaa pitkän tauon jälkeen suorittamaan kotitöitä palkan toivossa. Niinpä sovimme yhdessä, että yhden tehtävän suorittamisesta saa 10 centin arvosta karkkia karkkipäivänä. Tehtävämerkinnät kerätään viikon aikana jääkaapin ovessa olevaan listaan.

Taas olen huomannut sen, miten porkkana toimii huomattavasti paremmin kuin keppi. Lapset ovat olleet aivan innoissaan projektistaan. Aina löytyy innokas keittiönpöydän pyyhkijä, kattaja ja lelujen järjestäjä, vaikka en edes pyydä erikseen. Eteisen kengätkin ovat olleet hyvässä järjestyksessä, kun lapset ovat huomanneet niiden laittamisen helpoksi tavaksi ansaita rasti. Antton on pitänyt meille muille muutaman iltahartauden saadakseen uuden merkinnän vaivattomalla tavalla. Tuleva leipäpappi tai leipäkanttori?

Lasten pitämät hartaudet ovat osoittaneet sen, miten he imevät jumalanpalveluskäynneistään paljon asioita, vaikkei kirkossa vanhemman roolissa aina tunnukaan siltä. Anttonin hartaudet alkavat komealla urkusoololla, joka oli valmiiksi ohjelmoituna uudessa sähköpianossamme. Tämän alkusoiton aikana Laura tuo juhlavasti tai vähemmän juhlavasti hypähdellen alttaripöydällemme ristin. Tämän jälkeen hartaus jatkuu tervetulotoivotuksilla, liturgisilla lauluilla, lastenvirsillä, raamatunkertomuksen tai Sunnuntaikertomuksen luvulla, rukouksella j.n.e. Välillä hartauteen on liittynyt myös erilaisia kynttiläkulkueita ja ortodoksityyppistä ikonin kanniskelua. Välillä hartauksissa on hyvinkin harras tunnelma, kun taas toisinaan olemme joutuneet Vesan kanssa keskeyttämään hartauden liian riehakkaaksi käyneen menon johdosta.

Hartauksien osallistujana on mielenkiintoista tarkkailla, miten erilailla saman perheen lapset toteuttavat hengellisyyttään. Mikael on erikoistunut tässä vaiheessa liturgisiin lauluihin, kun ei vielä muuta osaa. Uskomattomalta tuntuu, että 2-vuotias osaa laulaa nuotilleen Herran siunauksen perässä olevan kolminkertaisen aamenen. Jumalanpalveluksessakin kun usein tuntuu, ettei tavallinen kirkkokansa pääse siihen mukaan. Antton toteuttaa uskoaan miehelle tyypillisellä tavalla toimimalla. Hän soittaa virsiä, lukee raamatunkertomuksen ja nauttii siitä, että saa esiintyä. Laura on selvästi perheemme lapsista rukoilija, lieneekö tyypillistä tytöille. Hän mielellään rukoilee omin sanoin lasten pitämissä hartauksissa ja iltarukouksessa. Liikuttavaa oli myös se, kun hän keskellä Vesan vaaliprosessia eräänä iltana kuiskasi korvaani rukoilleensa sen puolesta, että isä tulisi valituksi. Sydän oli lapsella vilpitön, vaikka motiivi olikin vähän itsekäs; Laura toivoi Järvenpäähän muuttoa, jotta pääsisi lähemmäs rakasta Anni-serkkua.

Minä ja Vesa emme voi millään tavalla kerätä pisteitä lastemme pitämistä hartauksista. Joulun alla pidettyäni viidennentoista lastenhartauden kanttori totesi, ettet varmaan illalla esitä nukketeatterikertomusta omille lapsillesi. "No en!", oli vastaukseni. Suutarin lapsilla ei ole kenkiä eikä pappien lasten hengellinen elämä ole aina parhaalla tolalla. Koen kuitenkin suurena rikkautena sen, että lapset voivat elää mukana seurakunnan elämässä. Onneksi on myös kirkkopyhäkoulu ja päiväkerhot sekä runsas esirukoilijoiden joukko. Luulen myös, että tärkeintä lasten kristillisessä kasvatuksessa on se, että aikuiset ovat aitoja omassa uskossaan. Lapset kyllä aistivat sen, uskooko äiti , isä tai pyhäkoulun täti oikeasti niihin asioihin, joista puhuu. "Minä istutin, Apollos kasteli, mutta Jumala antoi kasvun." Ap.t.3:6
Elina

Kelpaanko minä - kelpaatko sinä?

Prinsessallamme on kiire kasvaa isoksi. Viime aikoina olen jatkuvasti saanut vastata kysymyksiin siitä, miksi hän ei saa korvakoruja, meikkiä tai korkokenkiä. Vastaan yleensä, että pikkutytöt ovat niin kauniita, etteivät tarvitse tuollaisia kaunistuksia. Vastaukseni jälkeen saan kuulla pitkiä kertomuksia siitä, minkä ikäisenä kaverit ovat saaneet korvakorut ja millaista kynsilakkaa kukin käyttää. "Päiväkodin Anni on samanlainen kuin mä", totesi Laura yhtenä päivänä kaveristaan. "Ai, miten niin?" kysyin. "Kun sekään ei saa vielä korvakoruja eikä kynsilakkaa." Lohduttavaa varmaankin, että on edes yksi kohtalotoveri.

Omassa lapsuudessani on ehkä traumaattisin muisto syntynyt tilanteesta, jossa sain ensimmäisen kerran kokeilla kynsilakkaa. En ollut silloin vielä kovinkaan vanha, varmasti alle kouluikäinen. Olimme Annan kanssa hänen kaverinsa luona kylässä ja saimme lakata kyntemme punaisiksi. Se oli hyvin eksoottista, koska äitimme kauneusvälineistöön kuuluivat vain shampoo, hoitoaine ja harja. Olimme todella ylpeitä kauniista kynsistämme. Niinpä esittelimme niitä jo ikkunasta vanhempiemme saapuessa illalla kotiin. Se ei kuitenkaan ollut isällemme mieleen. Lestadiolaisia arvoja edustavana hän raivostui meille punaisista kynsistämme ja laittoi meidät kynsiharjalla pesemään kynsiämme. Hieno yllätyksemme muuttui surulliseksi illaksi.

Tänä päivänä muisto vain naurattaa. Olisi vaikea kuvitella, että isäni tekisi saman tempun Lauralle ja Annille, lapsenlapsilleen. Vuosien kuluessa vanhempani ovat ymmärtäneet yhä paremmin sen, mikä uskossa on tärkeää. Ihmistä ei saastuta se, mikä tulee ulkoapäin, vaan se, mikä tulee sisältäpäin. Mitä siitä, vaikka kynnet ovat punaiset, jos sydän on puhdas. Mutta isäni kauneusihanne on varmasti säilynyt samana: saunapuhdas Anja voittaa mennen tullen maalatut naiset.

Erilaisissa kristillisissä piireissä liikkuminen on hyvin kasvattavaa. Silloin huomaa sen, miten monet käskyt ja tavat ovat perinnäissääntöjä. Ilkka Puhakka osasi loistavasti eräällä raamattuluennollaan kuvailla yksinkertaistettuna sitä, miten me kristityt helposti tuomitsemme toisiamme ulkoisten asioiden perusteella. Amerikkalaiset kristityt kauhistelevat saksalaisia uskonveljiään näiden runsaasta oluen juonnista. Saksalaiset uskovaiset taas epäilevät amerikkalaisten uskon aitoutta, koska nämä hienostelevat vaatteilla, koruilla ja meikillä.

Meidän kulttuurissamme liian paljastavia kirkkovaatteita ei katsota hyvällä; olen kuullut monien konfirmaatioiden jälkeen vanhempien ihmisten kauhisteluja isosten mauttomasta pukeutumisesta. Sen sijaan eräässä afrikkalaisessa kirkossa kiellettiin naisilta rintojen peittäminen jumalanpalveluksessa huivilla, koska heimon kulttuuriin kuului paljain rinnoin kulkeminen. Rikkaiden naisten hienostelu laittoi seurakuntalaiset eriarvoiseen asemaan ja sai aikaan pahaa mieltä. Lähetystyön varainhankinta on hyvin erilaista eri puolilla maailmaa. Australialaisille lähetysmummoille olisi kauhistus järjestää uhkapelejä muistuttavia arpajaisia lähetystyön hyväksi, kun taas meidän lähetysväki voisi tuntea olonsa oudoksi australialaistyyppisissä lähetystanssiaisissa.

Nuorena fuksina eksyin teologipäiville Göteborgiin Lestiksen kämppäkavereiden houkuttelemana. Matkalla selvisi, että päivien osallistujajoukko oli hyvin konservatiivista, olipa joukossa itse Bo Giertz. Sain päiviltäni mukaan upeiden teologisten luentojen annin lisäksi ohuen lehtisen: "Positivt nej till kvinnopräst!", joka ei minun kohdallani saanut aikaan toivottua tulosta. Päinvastoin! Teologipäiviin mennessä en ollut miettinyt kantaani naispappeuteen; minulla ei ollut pappiskutsumusta enkä tuntenut ketään naispappia. Ajattelin hyvin lapsellesesti tyyliin: "En ole naispappeuden vastustaja, mutta ei minusta itsestä ainakaan tule naipappia. Olin kerran jumalanpalveluksessa, jossa naispappi lauloi liturgiat kiekumalla. Kyllä miespapit laulavat paremmin." Naispappeuden vastustajien into ja puheet tulevista "maanalaisista vihkimyksistä" saivat pienen fuksitytön ahdistumaan. Niinpä teologipäivät laittoivat käyntiin prosessin, jossa jouduin pohtimaan suhdettani naispappeuteen tosissani. Ehkä silläkin reissulla oli tarkoituksensa!

Minua hämmästyttää vuosi vuodelta enemmän se, miten suuri Jumala on. Hän näkee meidän ihmisten sydämet ja sen vuoksi hän ei tuomitse meitä minkään ulkoisen perusteella. Hän on yhtä kotonaan niin afrikkalaisen jumalanpalveluksen sykkeessä kuin naispappeuden vastustajien korkeakirkollisessa jumalanpalveluksessa silloin kun papeilla ja seurakuntalaisilla on aito halu kohdata hänet. Hänelle ovat yhtä rakkaita ne elsalvadorilaiset naapurintyttömme, joille laitettiin korvakorut heti syntymän jälkeen, kuin ne lestadiolaistytöt, jotka eivät vakaumuksensa vuoksi tahdo korvakoruja.

Laura saa varmaan isompana korvakorut, jos niin haluaa. Mutta minusta on tärkeää, että 5-vuotias saa olla vielä lapsi. Jonkin ajan kuluttua hän saa kokeilla äidin kynsilakkaa ja huulipunaa, ettei tarvitse huuliin laittaa Clerasil-finnipuikkoa äidin mallin mukaan. Ei näyttänyt kyllä hassummalta! Olen kuitenkin kiitollinen siitä, että itse sain kasvaa naiseksi ympäristössä, jossa naisen arvo ei ole kiinni vartalon senteistä, pakkelikerroksista eikä trendikkäistä vaatteista. Sääliksi käy nykyajan lapsia ja nuoria, jotka joutuvat kasvamaan yhteiskunnassa, jossa seksikkyydestä on tullut päällimmäinen arvo. Raamatun arvot ovat erilaiset: "Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä." On hienoa olla Jumalan silmissä kaunis.
Elina

Cityelämää napapiirin pohjoispuolella

"Kato!" sanoi Mikael kantaessani häntä pesuhuoneeseen vaipanvaihtoon. Suurisarvinen poro oli ikkunan toisella puolella puolen metrin päässä nautiskelemassa mummin kukkapenkkien satoa. Aloimme huutaa Miksun kanssa villisti Anttonille ja Lauralle kutsuen heitä poron tarkkailuun. Poroparka säikähti kohta ääniämme ja pakeni takapihalle. Menimme perässä, ja lasten riemu vain yltyi: takapihalla oli yhteensä neljä poroa kuoputtamassa maata. Porot viihtyivät mummilan pihalla koko loppulomamme. Lapsista oli mukava seurata heidän touhujaan ja kuopuksemme sai uuden sanan sanavarastoonsa, "pojo".

Lähtiessäni Helsinkiin opiskelemaan sain kuulla aika paljon siitä, että olin kotoisin Pellosta. Ihmisten kuva kotipaikkakunnastani oli hyvin arktinen ja eksoottinen. Saipa siitä pojat kyllä hyvää jutunjuurtakin. Vesa esimerkiksi ensikohtaamisella kyseli tosissaan, kasvaako Pellossa peruna. Jo vain, vieläpä herkullinen puikkoperuna, joka menestyy vain siellä, missä aurinko ei laske ollenkaan. Sain kuulla myös erinäisen tarinan poroista. Poroista kuittailuun kyllästyttyäni toin opiskelijaboxiini poropehmolelun, jonka isä oli saanut palkinnoksi voittaessaan silloisen pääministeri Esko Ahon porokilpailuissa. Lisäksi kiinnitin vielä nahkareppuni vetoketjuun poron, jottei vain kenellekään jäisi epäselväksi juureni. Kyllä porojutut vähenivät!

Sisareni Annan kanssa olemme puhuneet usein siitä, miten emme koe olevamme mitenkään kovin maalaisia, vaikka olemmekin kasvaneet Pellossa. Lapsuutemme vietimme pappilassa Pellon ydinkeskustassa, jota kuvataan matkailumainoksissa "lähes kaupunkimaiseksi". (Valitettavasti liikennevalot löytyvät nykyäänkin vain tullilta.) Anna on tietysti vielä enemmän kaupunkilainen, kun hän on sentään viettänyt ensimmäisen elinvuotensa lähes kokonaan Lapin läänin pääkaupungissa.

Joka tapauksessa elämä Pellon pappilassa ei tuntunut kovinkaan arktiselta tai eksoottiselta. Ikinä ei ollut niin kylmä, etteikö kouluun olisi päässyt. Porot eivät eksyneet ikinä ikkunoidemme alle. Sen sijaan kotiimme pyrkivät paikalliset puliukot, jotka etsivät sielullensa rauhaa kirkkoherran luota. Eläinkunta koostui naapuritalon Iitan luona majailevista villikissoista, jotka kävivät pissimässä leikkimökkimme, hiihtovälineemme ja muut tavarat aiheuttaen meille ikuisen kissakammon. Siksi meistä ei Annan kanssa varmasti koskaan tule oikeita "citykissoja". Iitan luona majaili aina välillä myös lahjakas tyttärenpoika Jukka-Pekka, joka tunnetaan paremmin nimellä Kauko Röyhkä. Kävipä hän joskus meilläkin piipahtamassa.

Vieraslistallemme kuului kavereiden ja sukulaisten lisäksi myös säännöllisesti piispa, monet lähetystyöntekijät sekä ulkomaalaiset vieraat. Piispa Rimpiläisen vierailuista me lapset pidimme kovasti, koska Anneli-piispattarella oli herkkuja tuliaisina. Muistan syöneeni suurella nautinnolla Kismet-patukan. Muutenkin nautin kovasti vierailuista, vaikka yleensä taisin istua pöydässä aika hiljaisena. Oli jännittävää kuunnella aikuisten juttuja ja nauttia pöydän herkuista.

Ennakkoluuloinen Juha-veljeni ei aina pitänyt vierailuista. Erään afrikkalaisen vieraan käynnin jälkeen hän ei suostunut menemään saunaan. Äiti ja isä ihmettelivät kovasti moista käytöstä kunnes selvisi, että Juha luuli seinien tumman pihkan olevan mustan vieraan verta. Kaisa-musterin vierailunkin Juha yritti torpata sillä kertaa, kun täti oli ollut kurkkuleikkauksessa. Kuka nyt vieraakseen haluaisi sellaista, jonka pää on leikattu kurkusta irti! Äidin hieno suunnitelma tehdä taideteokset lapsista meni myöskin osittain mönkään johtuen Juhan epäluuloista. Kun Juha kuuli, että taiteilija tekee hänen ja Annan päistä kipsityöt, hän pakeni naapurin Outin kanssa leikkimökkiin, ja laittoi oven tiukasti kiinni. Hän kun luuli, että hänen päänsä kipsataan.

Vierailujen lisäksi saimme kurkistaa Pellon ulkopuolista maailmaa kesälomareissuillamme ja muilla matkoilla. Joka vuosi isän kesälomalla lähdimme perheen kanssa autolomalle. Matkaa edeltävänä iltana ei meinannut millään tulla uni silmään. Lämpimällä unimaidolla siitä yleensä selvittiin. Aamulla pakattiin auto täyteen ja lähdettiin matkaan. Kerran Kuopioon lähtiessämme isällä oli jäänyt jokin työhomma kesken. Niinpä me muut odotimme "hetken" autossa sillä aikaa, kun isä meni tekemään työn loppuun. Minä ehdin sinä aikana melkein lukea jo kirjan, jonka olin varannut matkalukemiseksi. Onneksi Kuopion sukulaisilta löytyi mielenkiintoinen kirja. Muistan vieläkin sen lukuelämyksen! Toisinaan taas aamulla ei auttanut aikailla, kun edessä oli 1000 kilometrinkin ajomatka. Ja kukaan ei valittanut! Oli niin mahtavaa olla koko perheellä reissussa.

Eräänä kesänä olemme menossa Osloon. Olimme hehkuttaneet Annan kanssa kaveripiirissä siitä, miten pääsemme Norjan pääkaupunkiin. Edelliskesänä olimme vierailleet ensimmäisen kerran naapurimaan pääkaupungissa. Nytkin menimme Osloon Tukholman kautta. Yövyimme Arja-serkkuni ja hänen perheensä luona. He olivat lähdössä lomalle Suomeen ja tarjosivat kotiansa lainaksi meille viikoksi. Äiti ja isä olivat mielissään tarjouksesta. Saisimme rauhassa tutustua Tukholman kaupunkiin, asua ilmaiseksi suuressa asunnossa j.n.e. Juhalle ja Jaakollekin tarjous sopi aivan hyvin. Mutta minä ja Anna emme suostuneet suunnitelmaan ollenkaan. Meille oli LUVATTU, että pääsemme Osloon. Olimme KERTONEET kaikille kavereille, että olemme menossa sinne. Kaiken lisäksi Tukholma oli meille jo TUTTU kaupunki, olimmehan olleet siellä jo edelliskesänä.

Vanhempamme alistuivat ja veivät meidät alkuperäissuunnitelman mukaisesti Osloon. Matkasta tuli monella tapaa erilainen kuin olimme odottaneet. Oslossa etsimme tuntikausia hotellia, kun kaupungissa oli meneillään joku suurtapahtuma eikä meillä ollut etukäteisvarausta. Loppujen lopuksi pääsimme sateen keskeltä kodikkaaseen ja todella suureen huoneeseen. Liekö ollut epätoivoisisille vanhemmillemme rukousvastaus; se oli nimittäin kesähotelli, joka majoitti talviseen aikaan tulevia diakonissoja. Muistan vieläkin, kuinka muhkeilta kaikki petivaatteet näyttivät.

Seuraavana iltana löysimme itsemme Trondheimistä rauhattomasta matkailijakodista, joka oli edellisen yön majapaikan täydellinen vastakohta. Kuusihenkinen perheemme mahtui juuri ja juuri pieneen huoneeseen, jossa oli vielä turkasen kylmää. Niinpä seuraavassa majapaikassa, Uumajassa, äitimme istui vilustuneena illan lämpimässä kylvyssä. Uumajassa kävimme myös vakavahenkisiä perheneuvotteluja. Meille lapsille oli luvattu, että reissumme oli tietynmittainen. Äitimme oli kuitenkin niin flunssainen ja väsynyt, että hän halusi aikaisemmin kotiin. Niinpä isä ehdotti, että hotelliyöstä säästynyt rahasumma jaettaisiin meidän kolmen vanhimman lapsen kesken. Tällä kertaa suostuimme muutokseen mukisematta. Ostin kotiin palattuamme 150 kruunulla Ruotsista mailan, joka muistutti tennismailaa, sekä pallon. Muistona tästä iki-ihanasta Oslon-matkasta on punainen leikekirja, jonka vaivalla väänsimme Annan kanssa. Keräsimme siihen kaikki liput, laput, kuitit sekä tietysti iki-ihanat hotellien saippuat. Parasta leikekirjassa on kuitenkin hauskat matkakertomukset, johon olemme keränneet kanssamatkustajilta hassuja adjektiiveja tyyliin "limainen autolautta odotti meitä punaisen Turun iloisessa satamassa". Kyllä meissä on ollut kestämistä!

Tukholmasta tuli minulle ja Annalle myöhemmin rakas kaupunki, jossa oleilimme Arja-serkun perheen luona. Jo seuraavana kesänä se kelpasi meille hyvin matkakohteeksi, kun pääsimme sinne suoraan erään serkkumme häistä. Siitä reissusta on jäänyt mieleen Hennes och Mauritzilta ostetun Andersin toimiston siivoamisella tienatun keltaisen konepesua kestämättömän college-puseron lisäksi kotimatka Tapanis-bussissa. Matka Tuhkolmasta Pelloon on noin 1200 kilometriä. Bussilla se kesti kauan, hyvin kauan. Me Annan kanssa päätimme, ettemme nuku matkalla, vaikka matkustimme pääasiassa yölliseen aikaan. Niinpä me emme nukkuneet. Sen sijaan me kikatimme, hekotimme, hihitimme, nauroimme ja hirnuimme. Kolmen aikaan yöllä joku edessä olevassa penkissä kyseli, mikä tyttöjä niin naurattaa. Ja sekö vasta meitä naurattikin. Eräällä Tukholman reissulla ihastuin epätoivoisesti tummaan ja komeaan poikaan, jonka tapasimme puistossa. Muistan vieläkin pojan nimen, Emil Ekberg.

Nykyinen ihastukseni, tumma ja komea, ei voinut uskoa seurustellessamme, että Pellon tyttö ei koskaan ollut tarponut hillasoilla. Totta se on, mutta ei hänkään ole ehtinyt viedä minua hillaan 12 yhteisen vuoden aikana. Onneksi partion ansiosta opimme Annankin kanssa jotain metsäelämästä. Vaikka täytyy myöntää, että olen vieläkin erittäin surkea erätaidoissa kahdesta hengissäselviämiskurssista ja eräopaskurssista huolimatta. Suunnistuskin on vähän niin ja näin. Onneksi Vesa hoitaa suunnistukset minunkin puolestani sekä metsässä että kaupungissa, suunnittelee reitit ja vie turvallisesti perille. Opiskelemaan lähtiessä Sysmän poika saapui Helsinkiin hyvissä ajoin, jo viikkoa aikaisemmin, ja oli sitä ennen perehtynyt paikallisiin karttoihin ja bussiaikatauluihin. Pellon tyttö, kokenut maailmanmatkaaja, saapui Helsinkiin lentokoneella suoraan kanttorin urkupallilta edellisenä päivänä. Karttoja ei oltu valmiiksi tutkittu, mutta muutaman väärän reitinvalinnan jälkeen tie Dommalle löytyi kurssikaveri Annen kanssa. Askel Pellon perukoilta Kruunuhaan Lestiksen asuntolaan ei ollutkaan sen pidempi kuin Sysmän sysimetsistä Vallilan soluun!
Elina

Poro, poro, poro, nun, nun, nun.
Poro, poro, poro, nun,nun,nun.
Poro, nun, poro, nun.
Poro,poro, poro, nun, nun, nun.
(Lapin partiolaisten huuto partioparaateissa ja leireillä)

Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa...

Tämän vanhan sananlaskun olen huomannut pätevän ainakin tilapäisesti uudelleen alkaneeseen luisteluharrastukseen. Täällä Pellossa lomaillessa olen aiemmin ollut vain lasten luisteluttajana ja auraillut "kunnan miehenä" lumiselle luisteluradalle mitä erikoisempia mutkareittejä.

Toissapäivänä löysin sitten varastosta jonkun vanhat ja suhteellisen sopivat luistimet. Niinpä päätin kokeilla, miten luistelu onnistuu ainakin 15 vuoden tauon jälkeen. Lukiossakin valitsin yleensä liikuntatunneilla nuoruuden kilpalajini hiihtämisen luistelun sijaan. Hyvin on luistelu sujunut, enkä ole tähän mennessä edes kertaakaan kaatunut :-)

Hiihtämisenkin makuun olemme päässeet jo pariin otteeseen kun lunta on sadellut pikkuhiljaa lisää. Laura hiihti eilen ennätyksensä, 2 kilometriä:-) Huomenna suuntaamme Ylläkselle vähän pidemmille laduille Anttonin ja papan kanssa.

Antton on myös innostunut kuntosalista käytyään eilen mummin ja papan kanssa salilla. Tänään on kuulemma ohjelmassa jälleen salilla käynti. Itse aloitin salilla käynnin sysmäläisten karpaasien kanssa (vasta) nelosluokkalaisena, kun työväen urheilijoiden punttisali muutti pappilan pihapiiriin. Siellä tulikin vietettyä runsaasti aikaa.

Onneksi kasvihuoneilmiö ei ole vielä tämän pahemmin levinnyt, kun täällä pohjoisessa sentään voi harrastaa talviurheilua.
Vesa

Muistojen virta, lapsuuden sadut.

"Niityllä lunta, hiljaiset kadut,
taakse jo jäänyt on syksyn lohduttomuus.
Muistojen virta, lapsuuden sadut..."

Pekka Simojoen joululaulu on alkanut elää taas uudella tavalla, kun olemme saapuneet viettämään joululomaa Pelloon, lapsuuteni maisemiin. Vaasassa joulupäivänä Vesa katsoi ikkunasta ulos ja totesi, ettei näky ollut kovin jouluinen. Vastapäisen koulun pihalla nurmi viheriöi ja aurinko paistoi kuin kauniina kevätpäivänä, maisema muistutti enemmän pääsiäsitä kuin joulua. Joulun jälkeisten päivien ulkoilut lasten kanssa taas tapahtuivat ankeassa tihkusateessa. Onneksi lasten kanssa on pakko mennä ulos, muuten en olisi kyllä laittanut nenääni ovesta ulos!

Saapuessamme uudenvuoden aattona Pelloon oli maisema aivan erilainen. Uusi lumi oli peittänyt pellot kuin ohueen harsoon , puut olivat kauniissa lumipeitteessä ja muutama pakkasaste loi ihanan talvimielen. Kaamoksen pimeyskään ei tunnu pohjoisen tytöstä yhtään ahdistavalta. Se antaa luvan ottaa rennosti, nukkua pitkään ja nauttia rauhasta. Pellon kyläkään ei houkuttele tyhjentyneillä liikerakennuksillaan osallistumaan kulutusjuhlaan parhaimpana alennusmyyntiaikana. Tarpeelliset ruokatavarat voi kätevästi hakea lähikaupasta, jossa valikoimat eivät aivan yllä Citymarketin tai Prisman luokkaan. Kaikki tarpeellinen kuitenkin löytyy eikä kauppareissulla kulu montakaan minuuttia.

Pellossa on ihana lomailla, mutta kahdentoista vuoden kaupunkilaiselämän jälkeen olisi varmaan vaikea sopeutua maalaiselämään. Hyvältä tuntuu kuitenkin se, että voi Pellon lomilla luoda lapsille yhteyden juuriin. Meistä ei tullut riihimäkeläisiä, ei luulajalaisia, ei vaasalaisia eikä varmaan järvenpääläisiäkään. Vesa on viettänyt koko lapsuutensa ja nuoruutensa Sysmässä, mutta silti hän ei tunne itseään sysmäläiseksi, koska vanhemmat ovat tulleet muualta.

On hienoa, että Pellossa on lapsillemme tarjolla juuret. Näissä samoissa maisemissa esi-isät ovat tallustaneet jo yli 400 vuotta. Mummin ja papan kanssa oleilu, hiihto- ja luistelureissut isän kanssa, sukulaislasten ja kavereiden kanssa leikkiminen Pellolandiassa, lumen kolaaminen ja kylästely antavat lapsillemme ihania lapsuusmuistoja. Tärkeää on tietysti myös se, että lomalla saa katsoa televisiota. Pikku Kakkonen, Katto Kassinen, BUU-klubben ja Aladdin ovat viihdyttäneet lomalaisia. Kotiin ei Anttonin ja Lauran toiveen mukaan voi lähteä ennen kuin lauantaina. koska perjantaina tulee vielä Pikku Kakkonen. Eläköön lapsuuden sadut!
Elina















Mikael on myös aloittanut lumitöiden tekemisen:-)

Alakuvassa on uudenvuoden viettäjät keskiyöllä raketteja ihmettelemässä.

Turvaa unilelusta

Millainen on hyvä unilelu? Pehmeä, rutistettava, hyväntuoksuinen ja turvallisuutta luova Niinhän sitä luulisi. Mikaelilla on kuitenkin oma käsityksensä unilelusta. Hänen unilelunsa on iso muovinen paloauto. Sen hän parkkeeraa uskollisesti joka ilta tyynynsä viereen. Jalkopäähän hän sijoittaa yleensä varmuuden vuoksi toisen, vielä isomman paloauton. Myöskin roska-auto ja iso matkailuauto pääsevät aika usein viihdyttämään 2-vuotiaamme yöunia. Kolina vain käy, kun kuopuksemme kääntyilee sängyssään. Onneksi omasta sängystä voi nopeasti tulla viereiseen sänkyyn äidin kainaloon, niin autotkin mahtuvat paremmin.

Voi olla, että Mikaelin valitsema unilelu on kuitenkin turvallisuutta herättävä. Ehkä paloauto tyynyn vieressä muistuttaa häntä siitä, että palokunta tulee apuun hädän yllättäessä. Eihän nalleista tai muista pehmoleluista ole mitään todellista apua hätätilanteessa. Pojat on poikia -yölläkin!
Elina

Kilpakosintaa

Perheessämme suunnitellaan häitä. Laura on korviansa myöten ihastunut isäänsä. Nyt hän on päättänyt viedä isän kirkkoon ja mennä hänen kanssaan naimisiin. Joululahjaksi saatu upea ja kauan haaveiltu prinsessapuku sopii varmasti morsiuspuvuksi. Mietinnässä on tällä hetkellä, mitä kirkosta tullessa heitetään hääparin päälle. Riisin tilalle on harkittu muroja ja makaroneja, onpa karkitkin käyneet mielessä. Lauran päätös on niin varma, etteivät äidin ja isän vastaväitteet auta yhtään. Asia kun vain on niin, että Laura rakastaa isää enemmän kuin äiti. Laura on ehdottanut äidille lohdutukseksi avioitumista Anttonin kanssa, mikä sopisi kyllä kyseiselle sulhaskandidaatillekin mainiosti. Äiti ja isä ovat vielä kovassa kurssissa tässä perheessä. Saa nähdä, kuinka asiat ovat kymmenen vuoden päästä murrosiän kourissa.

Elämä lasten kanssa on kyllä huvittavaa! Vähemmän huvittavalta taas tuntui matkalla olleesta miehestä, jolle vaimo kertoi tekstiviestillä rakastavansa toista miestä enemmän. Hetken järkytyksen jälkeen kuitenkin selvisi, ettei vaimo ollutkaan jättämässä miestään. Hän oli rakastunut Jeesukseen! Se oli miehelle rukousvastaus.

Ostin Vesalle joululahjaksi Peter Halldorfin kirjan "Sielun hyvä vieras", jota aloin itse eilen lueskella kirjan omistajan nukuttaessa lapsia. Pääsin kirjassa aika pitkälle, kun nukutusoperaatio vähän venähti nukuttajan vaivuttua sikeään uneen kesken iltarukouksen. Ajatuksia herättävässä kirjassa Halldorf vertaa Jumalan ja ihmisen suhdetta naisen ja miehen suhteeseen. Hänen mukaansa Laulujen laulun kuvauksessa rakkaudesta on kaikkein parhaiten esitetty uskon salaisuus. Parhaimmillaan uskossa ihmisen sydän liittyy Jumalaan, kun ihminen sulautuu Jumalaan ja Jumala sulautuu ihmiseen. "Rukous on sydämen läheistä liittymistä Jumalaan. Tämä rakkaudellinen yhteys on kaiken rukouksen päämäärä. Kun se Jumala, jossa me elämme, liikumme ja olemme, elää, liikkuu ja syntyy sydämessä, olemme perillä. Emme siten kuin olisimme päätepisteessä, ikään kuin olisimme katkaisseet napanuoran ja olisimme päämäärässä, vaan nyt vain elämme sellaista elämää, johon meidät on luotu: elämää sopusoinnussa Jumalan kanssa. "(s.34)

"Tämä sydämen liittyminen Jumalaan, kun sulaudumme häneen ja hän sulautuu meihin, ei ole harvalukuisten mystikkojen tai hengellisesti lahjakkaiden etuoikeus. Se odottaa meitä kaikkia --ihminen ei koskaan ole niin vapaa, ei koskaan niin paljon oma itsensä kuin silloin, kun hän kadottaa itsensa Jumalaan. Neito laulaa: "Rakkaani on minun ja minä olen hänen." Tässä yhteydessä hänen kauneutensa on saavuttanut täydellisyytensä. Nyt hän on sille Ainoalle se Ainoa." (s. 35-36)

Usko Jumalaan ei todellakaan ole tylsä juttu. Se ei ole tiettyjen sääntöjen noudattamista, ei omaa pinnistelyä eikä muotomenoja. Usko on ihmisen ja Jumalan välinen rakkaussuhde. Jumalan syntyminen ihmissydämessä on Halldorfin (s. 14) mukaan yhtä suuri ihme kuin Jumalan syntyminen Betlehemissä. Jumala tulee ihmislapseksi ja ihmisestä tulee Jumalan lapsi Hengen työn kautta. Kasteen perusteella Jumala sanoo minulle ja sinulle: "Sinä olet minun rakas poikani! Sinä olet minun rakas tyttäreni." Rakastutaan Jumalaan!
Elina

Jumalanpalvelus alkaa kun kaikki ovat saapuneet paikalle

Ensimmäisenä adventtina ollessani pitämässä adventtimessua, näin miten tämä afrikkalainen periaate käytännössä toimii. Seurakuntamme sudanilaisilla oli jumalanpalveluksensa meidän messun jälkeen. Jumalanpalveluksen oli määrä alkaa klo 15 mutta vartin yli kurkkasin sisälle kirkkosaliin ja siihen mennessä paikalle oli vasta saapunut kourallinen sudanilaisperheitä. Paikalla olevat laulelivat rummun säestyksellä lauluja ja koko ajan lappasi isoja sudanilaisperheitä sisään eteiseen, eikä kellään tuntunut olevan kiire aloittaa. Ilmeisesti kokoontuminen aloitettiin vasta sitten, kun kaikki olivat tulleet paikalle! Sudanilaisia on pakolaisina Vaasassa toista sataa ja suurin osa on liitetty seurakuntamme jäseniksi. Heillä on myös oma "pastorinsa", joka vastaa heidän kokoontumisistaan. Hienoa, että heillä on "hengellinen koti" täällä kaukana kotimaastaan. Paikka, jossa voi vapaasti kokoontua viettämään jumalalanpalvelusta kun tätä vapautta ei Sudanissa aina ole ollut.

Hieman toisenlainen kokoontumisen aloitusperiaate oli tänään itsenäisyyspäivän kaksikielisessä jumalanpalveluksessa, jossa olin liturgina. Kirkkoupseeri sotilasläänin esikunnasta nostatti väen ylös tarkalleen ohjelman mukaisesti 9:58 vastaanottamaan Suomen lipun. Muut liput olivat siirtyneet sitä ennen lippulinnaksi tervehtimään Suomen lippua.

Jumalanpalvelus loppui hyvin vaikuttavaan seppelkulkueen muodostamiseen Ylioppilaskuoron laulaessa Finlandiaa. Seppelkulkue lähti kaupunginjohtajan lähettämänä Suomen lipun johdolla kohti sankarihautoja lippujen seuratessa.

Itsenäisyys ja vapaus ovat todella suuria lahjoja, joiden arvoa ei voi edes ymmärtää. Niiden todellisen arvon tietää vain sellainen, joka on nähnyt, mitä on elää ilman vapautta.
Vesa

Tärkeintä on reilu peli!

Olimme aamulla lasten kanssa sateisessa puistossa. Leikimme eläinpeliä, jossa yksi yrittää arvata, mitä eläimiä toiset edustavat. Kun oikea eläin sattuu kohdalle, kilpailijat lähtevät juoksemaan luja, ja arvaaja yrittää ottaa kiinni. Eräällä kerralla olin arvausvuorossa ja sain Anttonin kiinni. Kiinniotetulla oli heti vastaus valmiina takataskussa: "Sai kiinni vain sen vuoksi, että mulla on kumpparit ja sulla on noin hyvät kengät juoksemiseen. Et varmasti olis saanut minua kiinni kumppareilla."

Tapahtuma toi elävästi mieleeni päiväkerhoajat. Kauniina keväisenä päivänä kokoonnuimme seurakuntatalon vieressä olevalle ala-asteen jalkapallokentälle juoksukilpailuihin. Mukana oli suuri määrä tyttöjä ja poikia, ja kaikki kilpailivat samassa sarjassa. Leikkimielisen juoksukilpailun voitti Teresa. Päivähoitokaverillani Tomilla oli heti selitys valmiina: "Teresa voitti vain sen vuoksi, että sillä oli verkkarit jalassa. Kyllä mie olisin varmasti voittanut, jos mullaki olis ollu verkkahousut." Häviäminen on niin vaikeaa. On paljon helpompi keksiä selityksiä kuin myöntää tosiasiat.

Tänään pelasimme lasten kanssa myös Afrikan tähteä ja Choco-peliä. Antton ja Laura yrittivät molemmat Afrikan tähdessä vähän huijata menestyäkseen paremmin pelissä. Ei auttanut, äiti voitti. Choco-pelissäkin Laura tunnusti, että oli salaa ottanut minulta yhden kirsikan. Onneksi omatunto alkoi kolkuttaa ja äiti sai kirsikkansa takaisin.

Lasten leikit ja pelit ovat kuin esimakua aikuisten maailmasta. Kestänkö sen, että toisella menee paremmin kuin minulla. Miten toimin, kun elämässä tulee pettymyksiä? Noudatanko sääntöjä silloin kun on mahdollisuus huijata? Onko minulle tärkeämpää voitto vai reilu peli?
Elina

Pillifarkut ja lyhytlahkeiset housut

"Jokos sulla on pillifarkut? kysyi ystäväni.
"No ei, miten niin?" vastasin.
"Ko ne on nyt muodissa", sanoi ystäväni.
"Ei sovi vartalolleni. En kyllä varmasti osta!" sanoin päättäväisesti.
"Sanot vain! Kohta sulla on ne varmasti. Niinhän sie aina sanot kaikesta uudesta muodista, ettet yhtään tykkää. Ja sitten seuraavalla kerralla sulla onkin semmoset itellä. Kai sulla nyt on ainakin lyhytlahkeiset housut?"
"No ei ole!"

Vanhoissa ystävissä on se huono puoli, että he tuntevat minut aivan liian hyvin. Riikka on ollut ystäväni syntymästään asti, ja sen vuoksi hän tietää, miten yleensä toimin suhteessa muotiin. Kun uudet vaatteet tulevat muotiin, kauhistelen niiden tyylittömyyttä. Sitten kun silmäni tottuu uuteen tyyliin, alankin pitää siitä ja hankin uusia vaatteita myös itselleni. Riikka on nähnyt, miten näin on käynyt aikoinaan mm. pyöräily- ja hiihtohousujen, lantiofarkkujen sekä pitkävartisten saappaiden kanssa. Miksipä ei siis kävisi samalla tavalla myös pillifarkkujen ja lyhytlahkeisten housujen kanssa! Aika näyttää...

Kerran nuoruudessa kudoin koulussa neulontakoneella villapuseron, jossa oli mustia, valkoisia ja violetteja tasaraitoja. En ollut itse aivan tyytyväinen lopputulokseen, vaikka koneen jälki oli tietysti kaunista ja tasaista. Kerran kuoroharjoituksissa Riikka tokaisi: "Onpa sulla ruma villapusero!" Saavuttuani kuoroharjoituksista kotiin laitoin puseron kaappiin enkä käyttänyt sitä enää ollenkaan. Monta kuukautta myöhemmin Riikka kysyi minulta, miksi en ole käyttänyt uutta villapuseroa. Vastasin, että hän oli itse sanonut sitä rumaksi. Silloin Riikka vastasi, että hän oli tarkoittanut sen vitsiksi.

Tytär ja äiti taitavat olla vaateasioissa vähän samanlaisia. "Tietää, keneen on tullut", tokaisi isäni, kun tuskailin joskus Lauran vaatekikkailuja. Tänään Laura oli tosi murheellinen ja kiukkuinen hoidosta tullessaan. Hän oli kertonut kavereilleen saaneensa uudet, mustat jumppatossut. Joku kaveri oli moittinut mustia tossuja rumiksi, vaikka ei ollut niitä edes nähnyt. Lauralla oli siitä tosi paha mieli. Tuntui, että koko päivä oli pilalla.

Minun vaatekikkailuni on näkynyt lähinnä siinä, että minun on ollut vaikea löytää itselleni vaatteita, joista pidän ja jotka sopivat minulle. Nuoruudessa saatoin kulkea ennemmin tosi kuluneissa farkuissa kuin ostaa uudet farkut, jotka eivät miellyttäneet minua. Yhdet Englannista kielikurssimatkalta ostetut merkkifarkut lähetin yhden käyttökerran jälkeen Venäjälle, kun ne mielestäni levensivät minua. Toivottavasti toivat enemmän iloa jollekin köyhälle nuorelle. Venäjälle on perheestämme päätynyt muutenkin välillä turhankin hyväkuntoisia vaatteita. Isoveljeni Juha oli tuonut uuden duffelitakkinsa Pelloon kesäsäilytykseen, mutta äiti lähetti sen epähuomiossa muiden vaatteiden mukana Venäjälle. Ja köyhä opiskelijapoika oli niin iloinen! Toisella kertaa äiti laittoi vaatekeräykseen oman paitansa, jota olin välillä lainannut, ja josta olin haaveillut pitkään.

Vesa ei ole tullut anoppiinsa vaatteiden kierrätyksessä. Vaatteiden läpikäyminen on yhtä tuskaa, kun kaikki vaatteet ovat sellaisia, että niitä voi joskus tarvita. Niinpä "lenkkivaatteita" on ollut mahdoton pino, samoin kuin "remontti- ja maalausvaatteita". Niitä varsinkin kannattaa olla paljon varastossa, kun olen uhannut ottaa yhteyttä vaasalaiseen aviomiespalveluun, kun ei tahdo omalla miehellä pysyä vasara tai pora kädessä. Tai ei ainakaan ole kiinnostusta remonttihommiin. Vesa ei ole kuitenkaan kommenteistani sisuuntunut tai loukkaanutunut. Sen sijaan hän oli kertonut kyseiselle aviomiespalvelu-yrittäjälle aikeistani. En ole kuulemma ainoa aviovaimo, joka uhkailee miestä yhteydenotolla yritykseen. Saa nähdä, löytyykö Järvenpäästä samanlaista palvelua. Ainakin sukulaismiehiä on lähempänä, jos kirkkoherra hautautuu töihinsä.
Elina

Kaikki kohdallaan kerran taivaassa

"Kaikki kohdallaan kerran taivaassa..." lauletaan eräässä vanhassa lastenlaulussa. Hmm, eikö taivaassa ole tavaroita, jotka olisivat väärässä paikassa? Se tuntuu täydelliseltä haaveelta kolmiossamme, jossa aika monta tavaraa on enemmän tai vähemmän pysyvästi väärässä paikassa. En tiedä, kuinka monta kokopäiväistä työntekijää vaadittaisiin pitämään viisihenkisen perheemme tavarat oikeilla paikoillaan. Meistä kun ei oikein kukaan osaa noudattaa hyvää periaatetta "Vie tavara HETI takaisin siihen paikkaan, mistä sen otit".

Vesa oli suhteellisen järjestelmällinen ja tarkka tavaroistaan kunnes lankesi minuuun. Äitinikin oli oikein innoissaan huomattuaan Vesan siisteyden ja kuvitteli tyttären miehen myötä muuttuvan siistiksi. Olihan isänikin juuri samana kesänä tuskaisena katsonut sekaista huonettani todeten: "Tuon tasoinen ihminen ja huone näyttää tuollaiselta". Valitettavasti äidin haaveet eivät toteutuneet, vaan opetin Vesankin huonoille tavoille. Lasten tulon myötä järjestyksen pitäminen ei ole ainakaan helpottunut. Anttonin ja Lauran piirustuksia, askarteluja sekä pikkutavaroita on aina kuljeksimassa jossakin päin asuntoa. Vandaalikuningas Mikael tekee edelleen tuhojaan: lelulaatikoita kaataessa kuuluu niin mukava ääni ja hammasharjan paikka on ehdottomasti keittiön lattialla.

Ihme ja kumma olen huomannut itsessäni keski-ikäistyvän naisen piirteitä. Siivoaminen ei ole enää minulle mikään pakkopulla. Voi sanoa, että siivoaminen on jopa nautinnollista, jos sen saa tehdä rauhassa. Yhä useammin yllätän iltaisin itseni kokoamassa lego-palikoita, kirjoja, leluja ja muita epämääräisiä tavaroita lattioilta omille paikoilleen. Vesakin toteaa yhä useammin: "Oho, täälläpä on siistiä!" Ja haaveilen suuremmasta asunnosta, jossa jokaiselle tavaralle olisi oma paikka. Kaikki kohdallaan...

Pakastaja-Elvi

Anttonin ollessa kymmenen kuukautta olin hänestä huolissani. Olin toiminut kunnon äidin tavoin aloittaen kuvakirjojen lukemisen hyvin varhaisessa vaiheessa; synnytyslaitoksella ei tosin tainnut vielä olla yhtään lastenkirjaa mukana enkä edes lukenut lastenkirjoja ääneen raskausaikana niin kuin eräs ystäväni. Joka tapauksessa olimme hankkineet varhaisessa vaiheessa monta kiinnostavaa kirjaa, mutta siitä huolimatta kirjat eivät tuntuneet kiinnostavan poikaa. Kun otin hänet syliini lukuhetkeä varten, jaksoi hän seurata kirjaa vain hetken, ja sitten lähti omiin puuhiinsa. Pelkäsin, ettei hänestä ikinä tule kirjojen lukijaa.

Pelko osoittautui myöhemmin täysin turhaksi. Antton innostui kirjoista vähitellen ja alkoi viisivuotiaana myös itse lukea. Tällä hetkellä lastenkirjat ovat ahkerassa käytössä perheessämme. Lapset kuuntelisivat niitä vaikka kuinka paljon, jos vanhemmilla olisi vain aikaa ja viitseliäisyyttä. Tavallisina päivinä lukeminen jää iltaan, jolloin jokainen lapsi saa valita yhden kirjan. Mikael tuo yleensä luettavaksi kuvakirjan, jossa kerrotaan erilaisista ajoneuvoista tai eläimistä. Laura kuuntelee mielellään kaikenlaisia kertomuksia, ja Antton pitää tietokirjoista sekä Aku Ankoista. Kaikki kolme lasta rakastavat vanhempien harmiksi yliopettavaisia Miina ja Manu -kirjoja, joissa Miina on aina Neiti Näppärä, ja joissa Manu aina mokaa. Lasten oma kirjahylly on pullollaan mitä ihanimpia laadukkaita lastenkirjoja, mutta lapset raahaavat kirjastosta kerta toisensa jälkeen uusia Miina ja Manu -kirjoja. Kyseisiä kirjoja löytyy kirjahyllystämmekin aika monta, puhumattakaan korjattavien kirjojen pinosta tai Miina ja Manu -kuuntelukaseteista...

Nyt ymmärrän paremmin, miksi äiti ei lapsuudessani pitänyt ollenkaan pikkuveljeni lempikirjoista, Pupu Tupuna -kirjoista. Huonot lastenkirjat eivät anna aikuiselle yhtään mitään paitsi huonoa tuulta ja ärsyttävää mieltä. Onneksi huonoa kirjaa lukiessa voi lukea tekstiä mekaanisesti ja ajatella jotain aivan muuta. Toimii hyvin ainakin minulla. Usein huomaan, että
minulla ei ole hajuakaan siitä, mitä olen juuri lukenut.

Mutta onneksi on olemassa myös lastenkirjoja, joista aikuinenkin saa paljon iloa ja ajateltavaa. Minusta on aina yhtä antoisaa lukea Astrid Lindgrenin kertomuksia, jotka ovat Laurankin suuressa suosiossa. Taina Tomera -kertomuksenkin voisin lukea vaikka joka ilta, niin koskettava ja hellyyttävä se on. Tällä hetkellä perheemme yhteinen suosikkihahmo on Risto Räppääjä. Sinikka ja Tiina Nopola ovat kirjoittaneet kirjat niin hauskasti, ettei aikuinen voi olla nauramatta. Tarinat ovat niin loistavia, että Vesa on monesti jatkanut itsekseen kirjan lukemista lasten nukahdettua. Joskus olemme myös käyneet kisaa nukutusvuorosta, jos Risto Räppääjä on ollut vuorossa. Risto Räppääjä, Rauha-täti ja Herra Lindberg pyörivät usein myös perheemme keskusteluissa. Onpa eräs tuttavammekin saanut perheemme parissa uuden sukunimen herra Lindbergin mukaan.

Perjantai-iltana vietimme Lauran ja Riikan kanssa tyttöjen iltaa Vaasan kaupunginteatterissa, jossa pyörii näytelmä Risto Räppääjä ja Pakastaja-Elvi. Antton oli käynyt katsomassa näytelmän koulun kanssa eikä sen vuoksi suureksi harmikseen päässyt mukaan, vaikka kerjäsi mukaan pääsyä viimeiseen hetkeen saakka. Lauralle vierailu oli ensimmäinen aivan oikeassa teatterissa; kesällä kävimme tyttöjen reissulla katsomassa kesäteatterissa ruotsinkielisen Peppi-näytelmän.

Risto Räppääjä ja Pakastaja-Elvi oli tosi hauska näytelmä. Minua huvitti tilannekomiikan lisäksi suunnattomasti kolmiodraama, jossa Rauha-täti ja Elvi-täti kilpailivat iki-ihanasta Herra Lindbergistä. Päällimmäisenä muistona jäi mieleen, miltä arvoisa alakerran naapuri näytti fuksiassa satiiniyöpuvussaan. Melkoinen tohvelisankari! Ei ihme, että murskasi vanhojenpiikojen sydämet.
Elina

Unohtumaton kohtaaminen

Antton oli tänään innoissaan. Silmät loistaen hän kertoi minulle ja Riikka-kummitädille päivän kohokohdastaan. Ruokailussa koulun Merja-rehtori oli istunut Anttonin Pernilla-opettajan vieressä. Syötyään ruoan Antton oli koulun opetusten mukaan mennyt opettajan luo ja sanonut "Tack för maten!". Silloin oli tapahtunut jotain ihmeellistä, joka oli sekoittanut täysin ekaluokkalaisen pään. Itse rehtori oli katsonut Anttonia ja hymyillyt. Kuvitelkaa, mikä onnenpäivä! En muista, koska olisin nähnyt lapseni yhtä onnellisena kuin tänään kertoessaan tapahtumasta.

On tosi hienoa, että rehtorilla on vielä arvo ekaluokkalaisen silmissä. Hyvältä tuntuu myös se, että lapsia opetetaan kiittämään ruoan jälkeen. Anttonin koulussa onkin tänä vuonna erityisenä teemana hyvät käytöstavat. Jokaisella oppilaalla on oma käytöspassi, johon kuukausittain merkitään eri käytösalueiden osaaminen. Marraskuun teemana olivat kauniit ruokailutavat. Antton oli koulusta saanut passiin opettajalta parhaimman merkinnän, joka merkitsi sitä, että hän yleensä aina hallitsee kauniit ruokatavat. Vesan kanssa emme olleet Anttonin kauniista ruokailutavoista samaa mieltä kuin opettaja. Laitoimme rastin keskimmäiseen vaihtoehtoon, vaikka mietimme Anttonin kauhuksi myös huonointa vaihtoehtoa. Olisihan se tosi noloa, jos opettaja näkisi, että kotona ei osatakaan käyttäytyä kauniisti.

Vanhemmille pidettiin kauniista käytöstavoista myös luento, jossa Saara Kinnunen kertoi, että käyttäytyminen on vain jäävuoren huippu. Itse jäävuoren muodostavat lapsen ja vanhemman välinen suhde sekä oma esimerkki. Vesan kanssa naurammekin sitä, miten voin vaatia lapsilta kauniisti tuolilla istumista, kun en itsekään ainakaan aamupalalla jaksa istua kunnolla. Lapsena taas keinuin tuolilla harva se päivä vanhempien sanomisista huolimatta. Jos meidän lapset tekisivät samalla tavalla, joutuisivat välittömästi jäähylle kylpyhuoneeseen.

Lasten kanssa kauniita käytöstapoja harjoitellessa minua lohduttaa ajatus siitä, että lapsi oppii itselleen merkityksettömän asian vasta noin tuhannen toiston jälkeen. Niinpä emme ole ainoita vanhempia, jotka joutuvat päivittäin toistamaan "Mikä unohtui?" tai "Mitä sanotaan?". Anttonin eskaritäti lohdutti viime vuonna meitä vanhempia sillä, että hänen äitinsä mukaan lapset olivat oppineet käyttäytymään kauniisti ruokapöydässä vasta muutettuaan kotoa. Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä...
Elina

Liian uskovainen?

Viime päivinä olen saanut kuulla positiivista palautetta päiväkirjastamme. On mukavaa, jos kirjoitukseni voivat olla iloksi ja ajatuksen herättäjäksi muille ihmisille. Minulle päiväkirjan pitämisestä on tullut terapeuttinen harrastus. Olen huomannut, että kirjoittaminen on minulle luonteva tapa ilmaista itseäni. Ehkä kokemuksen karttuessa voin tarjotua jollekin lehdelle kolumnistiksi. Kirjoittamistakaan kun ei opi muulla kuin kirjoittamalla.

Tänään sain Järvenpäästä postia. Kaija kiitteli kortissa päiväkirjamme kirjoituksista ja lähetti minulle inpiraatioksi kirjasen Pesijätär Fiian lähetysseura, joka kertoo Jumalalle antautuneesta naisesta. Kirja sai minut hymyilemään: mukava lukea kirja naisesta, joka on paljon minua hihhulimpi. Fiia kulkee talosta taloon pessen pyykkiä, mutta vain sillä ehdolla, että saa samalla saarnata. Hän elää uskoa todeksi arkipäivässään ja kerää pienestä palkastaan huolimatta uskomattomia summia rahaa lähetystyölle. Hänen elämänfilosofiansa kiteytyy kirjan lauseeseen: "On todella ihanaa omistaa vain Jeesus ja elää Hänelle kokonaan."

Elämässäni on ollut monia tilanteita, joissa olen kokenut olevani liian uskovainen. Kuitenkaan en tiedä, voiko kristitty ikinä olla liian uskovainen. Jeesuksen antama rakkauden kaksoiskäsky antaa meille ihanteen, johon tuskin kukaan yltää. "Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi" haastaa pesijätär Fiian kaltaiseen elämään, jossa Jumalan tahdon tapahtuminen on merkittävämpää kuin omat suunnitelmat tai toisten ihmisten mielipiteet. "Olen huomannut, että ainoa tapa pysyä Hengessä, on kuolla itsellemme. Ensin meidän on kuoltava huonosta minästämme ja sitten hyvästä minästämme. Kuta pikemmin suostumme kuolemaan, sitä paremmin voimme elää...Jo nyt on olemassa ihana elämä, jos palvelemme Jeesusta."

Itse koen, että uraani liittyvät ongelmat ovat olleet tietynlaista Jumalan koulua minulle. Olen sitä kautta joutunut kerta toisensa jälkeen luopumaaan omista haaveista ja jättäytymään Jumalan käsiin. Viimeisen vuoden aikana olen ehkä saavuttanut jonkinlaisen rauhan tai ainakin välirauhan Jumalan kanssa uraani liittyen. Olen antanut ohjat Jumalan käsiin tyyliin "Vie sie, mie vikisen." Luulen, että Jumala on kouluttanut minua tätä kautta sen vuoksi, että minulle on ollut aina niin sairaan tärkeää menestyä koulussa ja työssä. Ehkä vaikeudet näissä asioissa ovat hillinneet vähän sitä, ettei työstä tule minulle niin suurta epäjumalaa. Toiseksi uskon, että perheellemme on ollut parhaaksi, etten ole päässyt kovin vaativiin työtehtäviin. Olen pystynyt hyvin yhdistämään työn ja perhe-elämän tuntematta syyllisyyttä siitä, että jompikumpi elämänalue jäisi liian vähälle huomiolle.

Ensimmäinen suuri pettymys elämässäni oli, kun en tullut teologisessa tiedekunnassa valituksi uskonnonopettajakoulutukseen. Haastattelutilanne on piirtynyt minulle tarkasti mieleen, koska se oli vähintäänkin outo. Kolme haastattelijaa esitiivät minulle mitä kummallisimpia kysymyksiä. "Olisitko voinut tulla ovesta ja kiekua kuin kukko?" -tyyppiset kysymykset olivat vähän liikaa 20-vuotiaalle minälleni. En olisi voinut siinä vaiheessa tehdä niin, vaikka nyt 31-vuotiaana kolmen lapsen äitinä ja lapsityötä tehneenä se ei olisi mikään ongelma. Jostain haastattelijat olivat saaneet päähänsä, että olen todella uskovainen. En tiedä, johtuiko se pukeutumistyylistäni, meikittömyydestä, etukäteisvastauksistani vai hymystäni. Sitäkin he kysyivät, miten luulen pärjääväni oppilaiden kanssa, kun hymyilen paljon. Oudoin kysymys oli, haluaisinko, että koko koulu vahtimestaria myöten lähtisi seuraamaan minua, uskonnonopettajaa. Sitä en myöntänyt haluavani.

Haastattelusta jäi todella outo olo ja tunne, että olen liian uskovainen uskonnonopettajaksi. Seuraavana vuonnakaan en päässyt sisään. En tiedä, johtuiko se siitä, että yksi haastattelijoista oli juuri se, jota uskovaisuuteni tuntui ärsyttävän erittäin paljon. Kun näin hänet haastattelutilassa, aavistin lopputuloksen. Myönnän kyllä, että olin siihen aikaan nuori ja mustavalkoinen, mutta luulen, että olisin pärjännyt aivan hyvin uskonnonopettajana. Jälkeenpäin olen ottanut kaiken suurena Jumalan johdatuksena. Jos olisin tullut silloin valituksi, en olisi ikinä opiskellut papiksi, ja elämäni olisi saanut aivan toisenlaisen suunnan. Mutta silloin ei paljon naurattanut... (Vaasaan muuttaessamme osallistuin ruotsinkielisen uskonnonopettajakoulutuksen pääsykokeisiin ja sain paikan. En ole kuitenkaan tehnyt auskultointia, kun sain heti työpaikan.)

Viime keväänä hain lapsityön johtajan virkaa eräässä kaupungissa. En tullut valituksi, mikä johtui haastatteluista tehdyn yhteenvedon mukaan paikallistuntemuksen puutteesta. Luulen tosin, että reilun 30 jäljellä olevan työvuoden aikana olisin oppinut tuntemaan paikallisia oloja. Yhteenvedossa oli toinenkin mielenkiintoinen yksityiskohta: minun kerrottiin haluavan, että seurakunnan lapsityö on tunnustuksellista. Enpä ole ennen pitänyt mainitsemisen arvoisena, että seurakunnan työ on tunnustuksellista. Eikö se ole selvä asia? Vaasan piispantarkastuksessa piispa ja asessori painottivat voimakkaasti sitä, miten kaiken seurakuntatyön tulee lähteä perustehtävästä. Alkuseurakunnan uskontunnustuksessa se ilmaistaan ytimekkäästi: "Jeesus on Herra".

Minun on vaikea ymmärtää, miten kirkon hartausohjelmassa, "Saltissa", on tällä viikolla vieraana buddhalainen. Eikö meillä riitä ammennettavaa omasta uskostamme? Eikö usko Jeesukseen ole enää ainoa tie Jumalan luo? Ehkä olen liian uskovainen!

Liian vähän töitä?

Ensimmäinen oikea työpaikkani oli kesäteologin pesti Ylitornion seurakunnassa. Työtä oli kolmeksi kuukaudeksi ja palkka oli hirmuinen: 4000 markkaa kuukaudessa. Kesän aikana tein monipuolisesti seurakuntatyötä. Olin kahdella riparilla ja lisäksi päivärippikoulussa, yritin käynnistää kesätoimintaa nuorille, saarnasin lukuisia kertoja, tein kotikäyntejä yms. Mutta silti aina välillä oli mielessä ajatus: teenkö tarpeeksi työtä. Olenko sen arvoinen, että seurakunta maksaa minulle 4000 markkaa/kuukaudessa?

Työajattoman työn huono puoli on juuri siinä, ettei tiedä, mikä määrä on sopivasti työtä. Toiset työntekijät pitävät itseään supertyöllistettyinä vähäisilläkin työtehtävillä, kun taas ylitunnolliset ihmiset potevat syyllisyyttä löysemmistä työpäivistä. Itse kuulun jälkimmäiseen kategoriaan. Kiireisen ja työteliään alkusyksyn jälkeen olen nyt ollut muutaman viikon ihmeissäni, kun kalenteri ei olekaan ollut tupaten täysi. Alun perin minun piti olla lomalla tänä viikonloppuna, ja sen vuoksi viikonloppuni on ollut harvinaisen löysä: kaste ja aikuisrippikoulun tapaaminen.

Minun pitäisi päästä yli tästä ylitunnollisuudesta. Jos kerta voin välillä vapaapäivinä tehdä työtehtäviä ja ainakin valmistautua niihin lukemalla kirjallisuutta, miksi en voisi hyvällä omallatunnolla nauttia löysemmistä viikonlopuista. Kaiken lisäksi Vesalla on ollut marraskuussa niin paljon työtä, etten tiedä, miten olisimme selvinneet, jos minulla tahti olisi ollut samanlainen.

Tänään jumalanpalveluksen jälkeen kuulin evankeliumia. Kirkkokahveilla eräs seurakuntalainen toivoi, että jatkaisin Järvenpäässä samaa elämäntapaa kuin Vaasassa. Hän sanoi, että on puhuttelevaa, että tulen lasten kanssa jumalanpalvelukseen silloin, kun en ole työvuorossa. Hän sanoi, että se on kuin saarna tavalliselle seurakuntalaiselle. Jumalanpalvelukseen osallistuminen on tärkeää, jos pappikin tulee sinne vapaaehtoisesti. Se oli varmasti viesti Jumalalta: älä pingota, ota rennosti!
Elina

Minusta tulee isona...

"Mikä sinusta tulee isona?" kysyin eräänä iltana Anttonilta ja Lauralta. Antton vastasi, ettei tiedä. Lauralla taas oli heti vastaus selvillä: hänestä tulee päiväkodin täti. Tänään lounaalla jatkoimme keskustelua aiheesta. Laura kertoi haluavansa lastentarhanopettajaksi, koska lapset ovat niin kivoja.

Itse muistan lounaskeskustelun omasta lapsuudestani perhepäivähoitajan luona. Paikalla oli meidän lasten lisäksi hoitotätini Leena sekä hänen miehensä Kari, joka tuli aina rakennustyömaalta kotiin syömään. Leena ja Kari kyselivät meiltä lapsilta, mitä meistä tulee isona. Minulla oli heti vastaus valmiina: minusta tulee perhepäivähoitaja. Leena ja Kari tyrmäsivät heti haaveeni. Heidän mielestään minusta piti tulla jotain hienompaa ja parempaa kuin perhepäivähoitaja. En varmaankaan sanonut mitään, mutta sydämeeni sattui. Haaveeni oli murskattu!

Omalla rippileirilläni keskustelimme aiheesta, mitä meistä tulee isona. Itselläni ei ollut silloin mielessä mitään erityisempää haavetta, mutta rippikoulunopettaja Ruut ehdotti, että alkaisin lastenlääkäriksi, koska ystävällinen hymyni karkottaisi lasten pelot. Lääkärin työ olikin nuoruudessa ensisijaisena toiveenani miettiessäni ammattivaihtoehtoja. Anna-sisareni lääkäriopinnot taisivat olla merkittävänä tekijänä innostamassa minua alalle; jokailtaisten isällemme kalliiksi tulleiden puhelinsessioiden kautta olin erittäin hyvin perillä lääketieteen opinnoista. Yhtenä lukiokesänä aloin jo valmistautua tuleviin pääsykokeisiinkin lukemalla solu- ja molekyylibiologiaa. Pinko mikä pinko! Myöhemmin olen ollut hyvin tyytyväinen sekä itseni että tulevien potilaiden puolesta, etten hakenut lääketieteelliseen tiedekuntaan. Minun hienomotoriikallani potilaiden henki olisi ollut vaarassa, ainakin jos olisin joutunut kirurgiksi. Anna tosin on lohduttanut, että minusta olisi voinut tulla aivan hyvä psykiatri.

Tällä hetkellä pohdin taas kuumeisesti, mikä minusta tulee isona. Oloni on vähän samanlainen kuin ylioppilaskirjoitusten jälkeen. Toisaalta on tunne, että koko maailma on avoinna, ja toisaalta epävarmuus ahdistaa. Vaasassa ei olisi papin työn lisäksi ollut käytännössä mitään muita vaihtoehtoja. Korkeintaan perhenevojan virkoja, jotka vapautuvat vuonna x ja joihin on sata hakijaa. Uskonnonopettajaksikin olisin ehkä voinnut päästä, jos olisin selvinnyt auskultoinnista ruotsiksi.

Järvenpäästä päin asiat näyttävät täysin erilaisilta. Viidenkymmenen kilometrin säteellä on lukematon määrä seurakuntia, erilaisia oppilaitoksia, toimistoja j.n.e. Ennen Vesan valintaa oli helppo haaveilla hienoista työpaikoista päiväunelmien tasolla, mutta valinnan jälkeen tunteet ovat hypelleet laidasta toiseen. Haaveet ja suunnitelmat ovat vaihdelleet viikottain, välillä jopa päivittäin. Olen hyvin helposti innostuva ja niinpä olen AIVAN VARMA , että minusta tulee jotakin ja sitten viikon päästä olenkin jo suuntautumassa aivan erityyyppiseen työhön. On niin vaikea tietää, mitkä loppujen lopuksi ovat omia vahvuuksiani, ja millaista työtä haluaisin oikeastaan tehdä. Haluanko kouluttaa, opettaa, kehitää, kirjoittaa, esiintyä, suunnitella, tutkia vai kohdata ihmisiä? Kun alan työpaikkoihin on pääkaupunkiseudulla usein parikymmentäkin hakijaa, pitäisi olla varma siitä, että haluan juuri tähän työhön. Välillä olen työhaastatatteluissa möläyttänyt, etten nyt vielä oikeastaan tällaiseen työhön haluakaaan...Ei kovin vakuuttavaa!

Kaikkien haaveiden ja suunnitelmien keskellä ei auta kuin luottaa Jumalan johdatukseen. Ehkä en ikinä päädykään yhteen työtehtävään, jossa homehdun seuraavat kolmekymmentä vuotta niin kuin Vesa uhkaa tekevänsä Järvenpään kirkkoherrana. Ehkä jatkan pätkätyöläisen elämää ja kuljen vapaana taivaan lintuna työpaikasta ja projektista toiseen. Mikä rikkaus, että on tällainen koulutus, joka mahdollistaa hakemisen hyvin monenlaisiin työtehtäviin! Tunnuslauluni olkoon Pekka Simojoen Jumalan hullut.
Elina

"Paljon työtä vielä jäljellä on,
Luojan pelto on niin mittaamaton.
Teidän vierellänne matkaani teen
kunnes usko vaihtuu näkemiseen.

Tänne saakka on tultu Hänen voimassaan,
huomispäivästä vielä en tiedä.
Kyllä Jumala huolen pitää hulluistaan,
vieköön Hän minne tahtoo vain viedä."
Pekka Simojoki


PS. Eilen saimme taas muistutuksen elämän rajallissuudesta lukiessamme Luulajan hiippakunnan nettisivuja. Vesan työkaveri Luulajan hiippakuntakansliasta oli saanut surmansa autokolarissa Kairossa. Onnettomuudessa kuoli myös hänen pieni tyttärensä. Elämämme on kokonaan Jumalan varassa.

Taivaskaipuu

Ystäväni kertoi lukemastaan kirjasta, jossa puhuttiin taivaasta. Hän oli innoissaan siitä, miten hän kirjan kautta oli ymmärtänyt, kuinka hieno paikka taivas on. Kristityssä perheessä kasvaneena hän oli saanut kuulla paljon taivaasta. Saamansa opetuksen pohjalta hän piti taivasta vähän tylsänä paikkana. Kuka nyt harpunsoitosta välittäisi! Nyt hän kirjaa lukiessaan oli oivaltanut, että taivaassa Jumala antaa meille kaikkein parasta. Hän tuntee sydämemme ja hän tietää, mitä me syvimmältämme kaipaamme. Sitä on hienoa odottaa!

Itselläni oli nuoruudessani vaihe, jolloin koin suurta kaipuuta taivaaseen. En suinkaan ollut yhtään itsetuhoinen, vaan elin silloin hengellisesti rikasta vaihetta. Aavistin, kuinka hieno paikka taivas on, ja sen vuoksi kaipasin sinne. Minulle tuli tärkeäksi lauluksi silloin Lasse Heikkilän Täällä Pohjantähden alla, jossa kuvataan taivaskaipuuta. Kyllä muut nuoret taisivat nuortenillassa olla ihmeissään, kun me ystäväni kanssa kuuntelimme tippa linssissä laulua.

"Silloin toivo siivet saa
kun on mihin suunnistaa
ja sydän pieni lentää uskaltaa.
Täällä Pohjantähden alla
kaikki katoaa
mutta siellä rauhan saan,
joka kestää ainiaan.

Tuo maa päällä pilvien,

tuo maa luona Jeesuksen.

Tuo maa, oi kuinka kaipaankaan,

sen että nähdä saan,

tuon ihmeellisen maan."

Lasse Heikkilä

Monet ajattelevat, että papin työssä hautajaiset ovat kaikkein kauhein ja vaikein työtehtävä. Tietysti välillä onkin hautajaisia, jotka mieluummin jättäisi väliin. On tilanteita, jolloin tuntuu mahdottomalta löytää lohduttavia sanoja. Kuitenkin usein hautajaiset ovat karuudessaan kauniita ja koskettavia tapahtumia. Pappina on etuoikeus saada kertoa siitä toivosta, joka meillä on Jeesuksessa. Meidän ei tarvitse pelätä mitään, ei edes kuolemaa, koska Jeesus on voittanut kuolemallaan ja ylösnousemisellaan kaiken pahan. Ja taivaassa kaikki on täydellisen ihanaa!

Elina

"On kaikki valmista

taivaan kodissa.

Vanha matkaaja,

tervetuloa.

On kaikki valmista

taivaan kodissa.

Jeesus odottaa,

halleluja. "

Arja ja Pekka Simojoki

Antaessaan saa!

Mikaelista on tullut iso poika. Hän tahtoo tehdä asioita itse ja olla avuksi toisille. Päivähoidossa hän on viidestä hoitolapsesta iältään keskimmäinen. Niinpä hän auttaa "pikkutyttöjä" esimerkiksi taluttamalla heitä ruokapöytään. Myöskin kotona hän tahtoo olla avuksi ja iloksi muille. Hän painaa tärkeänä hissinnappia sekä laittaa astianpesukoneen ja pesukoneen käyntiin. Tänään hän sai olla kotona ruoka-apulaisena kattamassa pöydän. Hän kantoi ylpeä ilme kasvoillaan lautaset, lasit, haarukat, veitset ja lusikat yksi tavara kerrallaan jokaisen omalle paikalle. Laura ja Antton olivat tosin vähän kiukkuisia, kun heidän paikkansa olivat siirtyneet. Mutta minkäs Miksu sille voi, että sisarusten tuolit olivat tiskipöydän luona. Eihän nyt tuolittomille paikoille voi laittaa ruokailuvälineitä; kyllähän sen 2-vuotiaskin ymmärtää.

Mikaelin toiminta todistaa sen, miten meihin ihmisiin on luotu halu olla toisillemme iloksi ja avuksi. Luulen, että yksi syy nykyajan ihmisten tyytymättömyyteen on itsekkyys. Ihminen ei voi hyvin, jos hän pyörii vain oman napansa ympärillä ajatellen omaa hyvinvointia. Ikinä asiat eivät ole tarpeeksi hyvin. Aina voisi olla enemmän rahaa, nautintoja ja omaa aikaa. Uskon, että silloin kun ilahdutamme, autamme ja rakastamme toisia ihmisiä, saamme vastalahjaksi jotain itsellemme, ainakin hyvän mielen. Galatalaiskirjeessä Paavali ilmaisee sen näin: "Mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää. Joka kylvää siemenen itsekkyyden peltoon, korjaa siitä satona tuhon, mutta se, joka kylvää Hengen peltoon, korjaa siitä satona ikuisen elämän. Meidän ei pidä väsyä tekemään hyvää, sillä jos emme hellitä, saamme aikanaan korjata sadon. Kun meillä vielä on aikaa, meidän on siis tehtävä hyvää kaikille, mutta varsinkin niille, joita usko yhdistää meihin." (Gal. 6:7-10)

Tämä raamatunkohta sopisikin hyvin minulle tunnuslauseeksi ensi kevääksi. Aloitan työt lähetyspappina, ja yhtenä tehtävänäni on tukea ja aktivoida vapaaehtoisia lähetystoimintaan. Siinä onkin haastetta miettiä, miten nuorempia ikäluokkia saisi innostettua lähetystyön tukemiseen. Itselleni lähetyskipinä syttyi jo kotona. Iltarukouksessa muistimme joka ilta kotiseurakuntamme nimikkolähettejä. Meillä kävi aika usein kylässä lähetystyöntekijöitä ja välillä myös vieraita lähetysmaista. Vierailut olivat mukavia. Erityisesti pidin lähetystyöntekijöiden kertomuksista ja jännittävistä tavaroista. Kävimme myös perheen kanssa joka vuosi lähetysjuhlilla, jossa oli lapsille omaa kiinnostavaa ohjelmaa. Kouluikäisenä olin mukana lähetyskerhossa, jossa tutustuimme eri maiden elämään sekä pidimme yhteyttä lähetystyöntekijöihin ja lähetyslapsiin.

Kauan aikaa olen haaveillut siitä, että lähtisin itse lähetystyöhön. Ystäväni Riikka, joka on todellinen lähetysintoilija, on myöskin erittäin aktiivisesti kannustanut, suorastaan painostanut meitä lähtemään lähetyskurssille. Vesa ei ole kuitenkaan missään vaiheessa ollut ajatuksesta innostunut; hänen mielestään Suomessa riittää tarpeeksi lähetystyötä. Niinpä olen tyytynyt ajatukseen siitä, että paikkani on olla lähettäjänä eikä lähtijänä. Ehkä lähetyspappina voin sytyttää kipinän jonkun lapsen tai nuoren sydämessä, niin että hän lähtee joskus lähetystyöhön!

Pellon jumalanpalveluksista minulle on jäänyt lähtemättömästi mieleen se, että isäni sanoi usein ennen kolehtia "Iloista antajaa Jumala rakastaa!" Lähetystyö ei mene eteenpäin, jos ei ole niitä ihmisiä, jotka ovat valmiita uhraamaan rahaa ja aikaa. Nykyään puhutaan mielestäni aivan liian vähän kirkoissamme siitä, miten tärkeää on jakaa omastamme heikommassa asemassa olevien hyväksi. Uskon, että omastaan antamiseen liittyy suuri siunaus.

Itse uhrasin omista rahoistani ensimmäisen kerran lukiossa ollessani. Olin armoton The Road -yhtyeen fani. Yhtyeen jokavuotiset vierailut Pellossa olivat elämäni kohokohtia. Jossakin vaiheessa yhtyeen rahatilanne oli heikko. Sain kirjeen, jossa pyydettiin rahallista tukea yhtyeelle, jotta se voisi jatkaa toimintaansa. Sain yhtyeen tilanteen sydämelleni. Mietin ja rukoilin asiaa ja päädyin siihen, että annan keräykseen omista rahoistani 500 mk. Se oli suuri uhraus lukiolaiselle, jolla ei ollut ollenkaan tuloja. Annoin kuitenkin rahan iloisin mielin hyvään tarkoitukseen. Vähän ajan kuluttua voitin kaksi kirjoituskilpailua ja sain palkinnoksi 1000 markkaa. Tulkitsin asian niin, että Jumala siunasi uhraukseni. Siitä lähtien minun on ollut helppo maksaa kymmenykset. Olen tiennyt, että Jumala pitää minusta huolta ja antaa kaiken, mitä tarvitsen.

Vesa teki päätöksen kymmenysten maksamisesta opiskeluaikana. Kymmenen prosenttia opiskelijan hurjasta opintotuesta oli 150 markkaa. Vähän ajan kuluttua siitä, kun hän oli maksanut ensimmäiset kymmenykset, oli pankkitilillä käynyt suoranainen ihme. Tililtä löytyi yhtäkkiä 15 000 markkaa. Myöhemmin selvisi, että rahat olivat isoäidiltä tulleita perintörahoja. IOtimme kuitenkin myös tämän tapahtuman Jumalan kädestä. Jumala maksoi Vesalle satakertaisesti takaisin! Malakian kirjassa puhutaan siunauksesta, joka liittyy kymmenysten antamiseen. "Tuokaa täydet kymmenykset aarrekammioon, jotta temppelissäni olisi ruokaa. Koetelkaa minua tällä tavalla, sanoo Herra Sebaot. Silloin saatte nähdä, että minä avaan taivaan ikkunat ja vuodatan teille sateen runsaan siunauksen." Mal. 3:10

Aina Jumala ei maksa meille takaisin uhrauksiamme rahallisesti eikä se tietenkään saa olla motiivinamme. Mutta olen aivan varma siitä, että omastaan antava ei jää palkkaansa vaille. Jumala voi siunata niin monin tavoin: antamalla elämään iloa, mielekkyyttä, rauhaa ja rakkautta. Minulle ainakin tulee hieman parempi omatunto tämän yltäkylläisyyden keskellä, kun annan edes sen pienen kymmenesosan muiden hyväksi. Siltikin monesti hävettää, kun katselee maailman kärsiviä lapsia. Uskon myös, että Jumala voi siunata erilaisissa hankinnoissa. Olen löytänyt usein esimerkiksi alennusmyynneistä juuri sopivia vaatteita; ystävämme taas saivat rukousvastauksena talon poikkeuksellisen halvalla. Antaessaan saa!
Elina


"Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle. Täällä tekevät koi ja ruoste tuhojaan ja varkaat nurtautuvat sisään ja varastavat. Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen. Siellä ei koi eikä ruoste tee tuhojaan eivätkä varkaat murtaudu sisään ja varasta. Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi." Matt. 6:19-21

Rakkaalla lapsella on monta nimeä

Anttonin luokalla oli läksynä teematehtävä vauva-ajasta. Paperille piti kirjoittaa syntymäpituus ja -paino, liimata kuva vauva-ajalta ja kirjoittaa lempinimi. Luokassa oli kuulemma ollut hauskaa, kun oli yhdessä tutkittu lempinimiä. Anttonin lempinimet olivat vauvana Pöppiäinen ja Pumpanen, nykyään yleensä Antsu.

Ruotsiksi lempinimi on smeknamn, joka kuvaa kauniilla tavalla lempinimen sisältöä. Se on hyväilynimi, hellittelynimi. Minulla on aina ollut paljon lempinimiä, koska nimestäni on helppo vääntää erilaisia muunnelmia. Lapsena kutsuin itseäni Engiksi. Koulussa ja kotona minua kutsuttiin aina Elluksi, partionimeni oli Eppu. Anna-sisareni on ollut oikein mestari keksimään minulle nimiä Elviirasta ja Ellistä aina Elukkaan asti.

Vesallakin on tapana kutsua minua mitä ihmeellisimmillä nimillä. Yksi hauskimmista nimistäni on Äiti Amma. Se syntyi niin, että virallisen Äiti Amman vieraillessa Suomessa oli Mikael vauva. Ruotsiksi amma tarkoittaa imettämistä, minkä vuoksi nimitys sopi minulle silloin varsin hyvin.

Äiti Amma -ilmiö on mielestäni suuri haaste kirkollemme. Eikö meidän uskostamme löydy rakkautta, kun ihmisten täytyy mennä hakemaan halausta ja kokemusta rakkaudesta Äiti Ammalta? Tänään luin tenavakirkossa Lasten Raamatusta : "Rakkaat ystävät, kun Jumala on näin rakastanut meitä, näin on meidänkin rakastettava toisiamme. Kukaan ei ole koskaan nähnyt Jumalaa. Mutta jos me rakastamme toisiamme, pysyy Jumala aina meissä. Jumala on rakkaus, ja ne jotka elävät rakkaudessa, elävät Jumalassa, ja Jumala pysyy heissä." Miten me voisimme toimia kristittyinä sillä tavalla, että Jumalan rakkaus voisi välittyä meidän kauttamme? Halaus, lämmin kädenpuristus, hymy, katse, puhelinsoitto, kortti, tekstiviesti tai pieni palvelus voivat olla viestejä Jumalalta. Sinua rakastetaan!
Elina


Enkeli on ilon tuoja
toivon antaja, lohduttaja,
rinnalla kulkija


En vän

En vän kan bejaka
och skärpa alla sinnen.
Hon delar gärna tankar,
drömmar och minnen.

Hon lyssnar och besvarar
och vågar alltid fråga.
Och när du är rädd
kan hon få dig att våga.

Hon står vid din sida
när livet är hårt.
Och hon får dig att skratta
åt det som varit svårt.

En vän bryr sig om dig
för hon har dig kär.
Och hon älskar att se dig
precis som du är.

Miksun synttäripäivä

Tänään Miksu täytti 2 vuotta. Aamulla menimme bussilla Lepikon leirikeskukseen. Siellä ekana oli tenavakirkko, jossa oli nukketeatteri. Sen jälkeen oli tutustumisleikkejä. Sitten oli leikkimistä. Sitten syötiin lounas. Ruokana oli perunamuusia ja kastiketta. Jälkiruokana oli vadelmakiisseliä.

Sitten mentiin ulos. Ulkona leikittiin väriä, hippaa ja sitten leikittiin maa, meri, laiva-leikki. Sitten mentiin sisälle. Ekana leikittiin vähän. Sitten harjoittelin näytelmää, jossa Jeesus parani Bartimaioksen. Esitin Johannesta, Jeesuksen opetuslasta. Sitten askartelin heijastimen ja sitten vähän leikittiin. Sitten mentiin päivälliselle. Ruokana oli kinkkukeittoa. Ruoan jälkeen oli loppuhartaus. Siinä esitin sitä näytelmää. Sen jälkeen mentiin kotiin bussilla. Leikin bussissa Joonan ja Erikan kanssa "auto ei saa nähdä" -leikkiä. Kun oltiin perillä, oli helppoa mennä kotiin. Bussi pysähtyi Koulukatu 26 kohdalla. Asun Koulukatu 26 B 1. Koti oli aivan lähellä.

Illalla lähdimme torille. Siellä oli Miksun synttäripäivän huipennus: ilotulituksia kello 18:02. Kello 18:05 Rewell Centerin katolla oli kirjoitettu joillakin kynttilöillä 400. Sen takia oli kirjoitettu, koska Vaasa täytti lokakuussa 400 vuotta. Lopussa kello 18:08 tuli oranssi jättimäinen ilotulitus.
T:Antton

PS. Huomenna vietetään Miksun synttäreitä.

Still alive!

Pari viikkoa sitten juttelin Vaasan ruotsalaisen seurakunnan vt. kirkkoherrana aloittaneen kollegani kanssa. Hän totesi kirkkoherruuden myötä kasvavasta työmäärästä, että nykyistä enempää ei voi työtä tehdä, koska vuorokaudessa on kuitenkin sama määrä tunteja! Parin viimeisen viikon aikana olen kuitenkin saanut huomata, että vuorokauden rajallisista tunneista huolimatta työtä voi tehdä entistäkin enemmän.

Järvenpään kirkkoherranvaalien jälkeinen elämä on ollut yhtä matalalentoa johtuen yhteensattumista ja virhearvioinneistani. Olin mm. varannut vaalien jälkeiselle kolmelle illalle isoskoulutuksen pitämistä ajatellen, että kyllähän ne nyt hoituvat, kävi vaalissa miten tahansa. Mutta en osannut ollenkaan arvata, millainen pyöritys odotti parina seuraavana päivänä vaalin tuloksen selvittyä. Kotisivumme vieraskirja, sähköposti ja kännykät täyttyivät onnitteluista. Perheen tulevaisuus ja työ täällä piti suunnitella kerralla uudestaan.

Isoskoulutusiltojen jälkeen oli puolestaan ohjelmassa parin päivän konserttikiertue kouluissa, nuortentilanteissa ja Vaasan kirkon illoissa Pekka Simojoen kanssa. Konsertit olivat todella odotettuja ja pidettyjä, hyvää palautetta koulukonserteista tuli myöhemmin jopa lasten vanhemmilta. Näiden konserttipäivien jälkeen lähdin loppuviikonlopuksi isoskoulutusleirille, jossa toisen vuoden isoskoulutuslaisten kanssa opiskelimme mm. hartauden pitämistä. Vaikka heitä oli paikalla n. 50, opetus sujui koko porukalle aivan hyvin. Näitä valmistuvia isosia tulee ikävä...

Tämän viikon maanantaina oli sitten seurakuntavaalien toinen päivä ja koordinaattorin sijaisen ominaisuudessa olin varamiehenä vaalin tulosten raportoimisessa. Ilta venyikin pitkäksi kun jossain vaiheessa huomasin, että yhteiseen kirkkovaltuustoon valittujen nimistä 20 oli kadonnut vaalitulosten nettisivulla! Tätä sitten koitettiin selvitellä ja lopulta asia korjaantui ilmeisesti itsekseen.

Tämän kaiken ohella olen työstänyt työvuorolistojen päivitystä, joka on tuntunut välillä Baabelin tornin rakentamiselta:-) Toisaalta on ollut todella mielenkiintoista nähdä koordinaattorina, miten moninaista seurakuntamme toiminta on. Mielenkiintoista on myös koittaa saada isoa palapelia kasaan. Toisaalta taas palapeli muuttuu koko ajan ja joitakin paloja saa metsästää pitkään, että listasta saa valmiin ja kaikenkattavan. Tänään sain lopultakin viimeisetkin yksityiskohdat työvuorolistasta kohdalleen ja nyt on toiminta ja työt suunniteltuna tammikuun loppuun asti. Samalla tosin olen kerännyt kevään vapaa-aika- ja toimintatiedot ja kevään listat on tarkoitus saada parissa viikossa valmiiksi:-)

Tänään kuulin, että varsinainen koordinaattorimme tulee takaisin Laihian vt.kirkkoherran tehtävistä jo helmikuun alusta. Tämä kuulosti todella hyvältä kun olen tehnyt tätä sijaisuutta oman toimen ohella elokuun alusta alkaen. Tällä hetkellä koitamme myös paikkailla kahden papin tilapäistä vajetta.

Torstain ja perjantain sain olla vetämässä esiriparia leirikeskuksessamme. Esiriparin ideoimme ja aloitimme pari vuotta sitten muutamien ala-asteiden opettajien ja varhaisnuorisotyönohjaajien kanssa. Esirippikoulu on koostunut kahden päivän mittaisesta leirikoulusta, sen jälkeisistä parista tunnista koulussa ja yhteisestä päätösjuhlasta. Nyt mukana oli jälleen pari 6-luokkaa joiden kanssa mietimme mm. Jumalan olemassaoloa, ihmissuhteita ja median vaikutuksia. Jokaiselle jäi varmasti myös mieleen laulu "Minä olen minä, täysin vailla vertaa, minä olen minä, ainutlaatuinen..."

Nyt on itselläni edessä viikonloppuvapaa:-) Elina lähti vuorostaan pyhäkoululeirille Anttonin kanssa, ettei Lepikon leirikeskus vain jäisi ilman perheemme edustusta:-) Sunnuntaina on sitten ohjelmassa perhepäivä Lepikossa, johon osallistumme koko perheen voimin.
Vesa

Mistä löytyisi rohkeus

Olen olllut kerran elämässäni jälki-istunnossa. Se tapahtui kolmannella luokalla, jolloin luokallani oli hieman erikoinen opettaja. Opettaja luki meille kolmasluokkalaisille lukutunnilla ääneen "Ulvovaa mylläriä". Taatakseen lukurauhan hän antoi kahdelle pojalle tehtäväksi toimia vahteina. Pojat seisoivat liitutaulun vieressä ja merkitsivät aina varoituksen niille oppilaille, jotka häiritsivät tuntia. Muistaakseni kolmesta varoituksesta joutui jälki-istuntoon.

Eräällä kerralla pojat merkitsivät viivan kaverilleni Hannalle, vaikka hän istui aivan kunnolla eikä millään muullakaan tavalla häirinnyt lukuhetkeä. Niinpä mulkaisin vihaisesti poikia ja osoitin muutenkin, etten voinut hyväksyä heidän epäreilua käytöstään. Pojat ottivat nokkiinsa, ja alkoivat laittaa myös minulle viivoja. Niinpä jouduimme Hannan kanssa molemmat jälki-istuntoon, aivan syyttä suotta. Jälki-istuntokin oli tosin opettajamme tyylin mukainen. Meidän piti jäädä välitunniksi luokkaan. Sitten opettaja käski meidän tehdä erilaisia voimisteluliikkeitä, kuten heilutella käsiä eri tavoin. Aina se, joka teki liikkeet nopeimmin, pääsi pois jälki-istunnosta välitunnille. Ei kovin ankara rangaistus. En tosin tiedä, johtuiko rangaistuksen lievyys juuri siitä, että me kiltit tytöt olimme joukon jatkeena. Eihän opettaja aivan sokea ollut, vaikka lukikin keskittyneesti lempikirjaansa.

Tämä tapaus tuli minulle mieleen lukiessani Hannu Takkulan kirjaa "Mistä löytyisi rohkeus", jonka isä toi minulle viime vierailullaan lahjaksi. Siinä Hannu Takkula sanoo saaneensa synnyinlahjaksi luonteen, joka ei kykene vetäytymään vastuusta, vaan taistelee loppuun asti oikeaksi kokemien asioiden ja arvojen puolesta. "Huolimatta vaikeuksista ja mahdollisesti ihmisille syntyneistä vääristä käsityksistä, olen kokenut vapauttavana painaa pään tyynyyn tietoisena siitä, miten asiat ovat. Liian usein kysymme, mitä ihmiset ajattelevat, kun pitäisi kysyä, miten asiat ovat. (s.108)" Itsekin olen tuon kolmannen luokan episodin jälkeen joutunut aina välillä huomaamaan sen, miten paljon helpompaa olisi olla hiljaa ja vetäytyä vastuusta. Kuitenkin uskon, että tarvitaan niitä, jotka uskaltavat tarpeen tullen puolustaa heikompia, ja niitä, jotka tahtovat pysyä totuudessa.

Viime aikoina minulle on tullut rakkaaksi eräs teksti, jonka luin Cruxin sananselityksestä. Se sopii mielestäni niin hyvin elämänohjeeksi, että tein siitä itselleni pienen huoneentaulun. Leikkasin sen vähän vinoon, mutta juuri sellaisena rujona versiona se muistuttaa siitä, miten haluan elää.

Rakasta kaikesta huolimatta

Ihmiset ovat kohtuuttomia, epäloogisia ja itsekeskeisiä. Rakasta heitä siitä huolimatta. Jos teet hyvää, ihmiset syyttävät sinua itsekkäistä taka-ajatuksista. Tee silti hyvää. Hyvä, jonka teet tänään, unohtuu huomenna. Tee silti hyvää. Rehellisyys ja suoruus tekevät sinusta haavoittuvan. Ole silti rehellinen ja suora. Sen, jolla on suurimmat ajatukset, voi ampua alas se, jonka ajatukset ovat kaikkein pienimpiä. Ajattele silti suuria. Minkä rakentamiseen käytit vuosia, voidaan tuhota hetkessä. Rakenna silti. Ihmiset tarvitsevat apua, mutta saattavat hyökätä sinua vastaan, kun autat heitä. Auta heitä silti. Anna maailmalle kaikkein parasta ja saatat saada siltä korvillesi. Anna maailmalle silti parhaasi. Kent. M. Keith 1968
Elina

PS. Erikoisesta opettajastani voisin kirjoittaa vaikka kirjan; niin syvälle lapsen mieleen syöpyivät yhden kouluvuoden tapahtumat. Ja koko kylä kohisi: opettaja, joka juoksee shortseissa pakkasella, ja joka pyytää oppilaiden vanhempien luona vieraillessaan kahvin sijasta viinaa. Opiskeluaikoina tapasin hänet Helsingissä. Hän tunnisti minut heti ja huusi perääni: "Oletko Pellosta? Oletko papintyttö?" Hän kertoi alkaneensa vapaaksi runoilijaksi heti sen jälkeen, kun hänen sijaisuutensa Pellossa loppui. Hän halusi antaa minulle lahjaksi runon. Pitkän etsinnän jälkeen hän löysi yhden, joka ei ollut hänen mielestään liian rivo. Opettajalla on vastuunsa!

Serkukset kuin ilvekset

Sisarenpoikani ja kummipoikani Juho, 1 v 10 kk, oli käynyt valokuvassa. Kotona sitten yhdessä ihailtiin tuoreita otoksia. Anna-äidin kysyessä kuka kuvissa oli, vastasi Juho epäröimättä: "Mikhu" eli Mikael. Eikä hän ole ainoa, joka on erehtynyt asiasta. Kummallista, miten serkkupojat voivat olla niin samannäköisiä. Erityisen hauskaa yhdennäköisyys on siksi, koska pojilla on ikäeroa vain kaksi kuukautta.

Minua ja Annaakin on sanottu samannäköisiksi, vaikka omassa mielestämme meissä ei ole mitään yhdennäköisyyttä. Voimme luetella ainakin viisikymmentä ominaisuutta, jotka ovat erilaisia. Mutta kyllä meidät kai sisariksi tunnistaa, koska kerran Vesa luuli minua hetken Annaksi tullessani parturista uuden kampauksen kera.

Onnea rakkaalle Anna-siskolle 35-vuotispäivänä! Perässä tullaan!
Elina

Enemmän Jeesusta

Kun valo valloittaa,
kun vesi puhdistaa,
kun kuiskaa Henki hiljainen
ja sielu rauhan saa.
Kun melu vaikenee,
kun sydän kuuntelee,
saa nähdä taakse turhuuden
sen, mikä merkitsee.

Pyhää ja puhdasta,
valoa kirkkautta,
oi, Pyhä Henki, lahjoita
enemmän Jeesusta!
Voimaa ja rakkautta,
uskoa, toivoa,
oi, Pyhä Henki, lahjoita
enemmän Jeesusta!

Kun armo aukeaa,
kun näkyy uusi maa,
kun usko syttyy uudestaan
ja taivas koskettaa.
Kun totuus paljastuu,
kun riittää ristinpuu,
kun katsot Hänen kasvojaan,
ei kestä mikään muu.

Pyhää ja puhdasta,
valoa, kirkkautta,
oi, Pyhä Henki, lahjoita
enemmän Jeesusta!
Voimaa ja rakkautta,
uskoa, toivoa,
oi, Pyhä Henki, lahjoita
enemmän Jeesusta!

Pekka Simojoki

Tämä ihana laulu on soinut kodissamme nyt muutaman päivän. Se on Arja Simojoen uuden Sydämen kappeli -levyn viimeinen laulu. Viikonloppuna saimme kuulla sekä Arjan ja Pekan että EtCetera-kuoron laulua. Olin molempina iltoina kirkossa väsyneiden lasten kanssa. Ilkka Puhakan loistavat puheet menivät harakoille osaltani, mutta laulut koskettivat. Ystäväni kanssa puhuimmekin viikonloppuna siitä, miten laulut koskettavat usein enemmän kuin puheet. Ainakin meille papeille voi tulla tietynlainen puheen yliannostus. Mutta laulut menevät jonnekin syvemmälle tasolle ja koskettavat.

Laulujen lisäksi olen alkanut käyttää enemmän työssäni rukousta. Muistan, miten jollain sielunhoitokurssilla meille sanottiin, että aloite rukoukseen täytyy tulla sielunhoitotilanteissa seurakuntalaiselta. Kokemusteni perusteella voin sanoa, että ihmiset odottavat, että pappi tekee tässä asiassa aloitteen. Ei seurakuntalaisilla ole mitään sitä vastaan, että heidän puolestaan rukoillaan ja heitä siunataan. Monesti ne esteet ovat meissä työntekijöissä. Viime aikoina minulla on ollut tapana siunata vanhuksia erilaisissa piireissä, syntymäpäiväkäynneillä ja vanhainkotihartauksissa henkilökohtaisesti Herran siunauksella. Jumalan rakkaus tulee paljon konkreettisemmaksi, kun jokaisen puolesta rukoillaan erikseen. Yksinkertainen ele viestii, että juuri sinä olet tärkeä. Jumala välittää sinusta ja sinun elämästäsi. Luulen, että elämämme olisi aivan erilaista, jos me rukoilisimme ja siunaisimme toisiamme enemmän.

Reilu viikko sitten sain olla vierailemassa erään rukous- ja raamattupiirin järjestämässä rukousyössä. Meitä oli paikalla yhdeksän noin kolmekymppistä naista. Laitoimme ensin yhdessä ruokaa ja nautimme tortilloista. Sitten lauloimme, rukoilimme ja luimme Raamattua. Erityisen hyvältä tuntui, kun rukoilimme jokaisen puolesta erikseen. Mikä lämpö ja rakkaus, kun kahdeksan ihmistä rukoilee minun puolestani! Tunnelma oli ihana! Olin luvannut lapsenvahtina toiminelle äidilleni saapuvani kotiin yhdeksältä. Ilta oli kuitenkin niin antoisa, että saavuin kotiin yhdeltä yöllä. Ja muut jäivät vielä rukoilemaan...Enemmän Jeesusta!
Elina

Oho!

Annan anteeksi, mutta en voi unohtaa.
Annan anteeksi, mutta en kykene olemaan kanssasi tekemisissä.
Annan anteeksi - heti kun voin.

Rakas taivaan Isä,
minun anteeksiantoni on niin vajaa.

Vaikka sinun haavasi vuotaa yhä!

Ole minulle anteeksiantamattomalle armollinen.

Heti kun voit.

(Satu Kreivi-Palosaari)

Tänään Ilkka Puhakka saarnasi anteeksipyytämisestä ja -antamisesta koskettavasti Vaasan kirkossa. Hän erotteli anteeksipyytämisen kolmeen kategoriaan. Ensimmäinen taso on ns. kohtelias anteeksipyyntö, jolloin pyydetään anteeksi vahinkoa tai vastaavaa. Suomeksihan se on usein Oho! tai Sorry! Toinen taso on anteeksipyyntö, jossa pyydetään anteeksi sitä, mitä itse on mokannut. Tämäkin taso on yleisinhimillinen ja maalaisjärkeen sopiva. Kolmas taso anteeksipyytämisessä liittyi Vuorisaarnan tekstiin. "Jos siis olet viemässä uhrilahjaasi alttarille ja siinä muistat, että veljelläsi on jotakin sinua vastaan, niin jätä lahjasi alttarin eteen ja käy ensin sopimassa veljesi kanssa. Mene sitten vasta antamaan lahjasi. "

Ilkka puhui koskettavasti siitä, miten Jeesus kehottaa meitä pyytämään ja antamaan anteeksi silloinkin, kun me emme ole itse syyllisiä. Tämä kolmas anteeksiantamisen taso erottaa kristityt muista ihmisistä. Se ei ole enää inhimillistä anteeksipyytämistä, vaan se on Jumalan teko ihmisessä. Miten hyvin perheemme, seurakuntamme ja ystäväpiirimme voisivat, jos ottaisimme todesta Jeesuksen ohjeen?
Elina

Minne sinä menet, sinne menen minäkin

"Enkeli tuo iloa, antaa toivoa, lohduttaa surussa ja kulkee rinnalla silloin kun tarvitsemme. Meidät on annettu enkeleiksi, taivaan terveisiksi toisillemme." Näin lukee Maija Paavilaisen Enkeleitä-kirjan takakannessa. Sain kirjan tänään lahjaksi seurakuntamme lapsityöntekijöiltä, koska työkauteni lapsi- ja perhetyön pappina loppuu muutaman viikon kuluttua.

En voi kuin ihmetellä sitä viisautta, jolla Jumala johdattaa (vaikka aina välillä purnaankin äänekkäästi). Vuosi lapsi- ja perhetyössä on ollut aivan uskomattoman hyvä. Yhteistyö Jaanan ja Monikan ja lastenohjaajien kanssa on ollut meille kaikille antoisaa. Olemme saaneet oppia paljon toisiltamme ja kehittää työtä yhdessä. Nyt on hyvä jatkaa taas elämää eteenpäin, uudet haasteet odottavat. Yleensä sanotaan, että ensimmäinen vuosi uudessa työpaikassa menee työn opetteluun. Minulla ei ole ollut oikein varaa sellaiseen katseluun, kun tähän mennessä pisin yhtämittainen jakso samassa työtehtävässä on ollut vajaa vuosi. Siispä aina täytyy laittaa heti nasta lautaan! (Tänään on ollut Keskiuusimaassa juttua autohurjasteluistani. Vaikka en nyt tiedä voiko kuuttakymppiä neljänkympin rajoituksella kutsua hurjasteluksi.)

Reilun kahdeksan vuoden odottelu on nyt palkittu ja olen saanut ensimmäisen pysyvän työpaikan. Viisi päivää pysyvän työpaikan saamisen jälkeen Vesa tosin valittiin Järvenpään kirkkoherraksi. Niinpä saan nauttia pysyvästä työsuhteesta noin seitsemän kuukautta. Eräs ystäväni olikin todennut, että hän tiesi Vesan tulevan valituksi siitä, että sain pysyvän työpaikan. Niinpä! Ja minusta piti tulla uranainen. Nyt ei taas auta muuta kuin laittaa käsiä ristiin, että Jumala järjestäisi armollisesti minullekin sopivan työpaikan.

Olen ERITTÄIN KIITOLLINEN Vaasan suomalaisen seurakunnan seurakuntaneuvostolle ja Lapuan tuomiokapitulille, että sain vakinaisen työpaikan. Hakijoita oli seitsemän, mutta minut valittiin ilman haastatteluja virkaan. Jos haastattelut olisi pidetty normaalisti, päätös olisi tullut vasta Järvenpään vaalien jälkeen, ja tilanteeni olisi ollut hankala. Uudeksi työalakseni tulee luultavasti lähetystyö. Aluettakin vaihdan, ettei vain elämä kävisi liian yksitoikkoiseksi.
Elina

PS. Olen onnellinen siitä, että muutamme etelään. Silloin kun Vesalla on horjunut usko Järvenpää-projektiin, olen yrittänyt kannustaa ja tukea. Lapsetkin ovat innoissaan muuttamassa serkkujen lähelle. Jumala on hyvä!

Kolme kirkkoa päivässä

Tänään kävin aamulla pyhäkoulussa Vaasan kirkon Kryptassa. Koululaiset teki siellä yhtä tehtävää. Se oli kivaa. Ja sitte oli väritystehtävä. Sitten kävin kello kolme Gerbyn seurakuntakodilla. Esitin näytelmässä palvelijaa. Palvelija laittoi juhlia. Sitten kello viisi olin Kotisatama-messussa. Siellä tein mustalle paperille valkoisen kynttilän. Ja sieltä sain arpoja, joista sain seitsemän tarraa, minttuhyytelöä, kynttilän ja sain syödä pullaa ja mehua.
Antton

Lepoa Herrassa!

Päivän rukous lempirukouskirjastani Hiljaisuuden rukouksia (suom. Anna-Maija Raittila)

Tulen luoksesi, Herra, lepäämään sinussa,
lepäämään sinun rakkaudessasi.
Minun on niin vaikea irtautua
kaikista omista aikeistani.
Haluaisin olla tehokas.
Mutta kiitos, Herra, että olet osoittanut minulle,
kuinka minä vain sinussa voin kypsyä ja kasvaa
palvelmaan lähimmäisiäni.
Auta, että sallisin sinun muovata ja ohjata itseäni.

Sinussa on minun elämäni tarkoitus.
Siksi jätän itseni kokonaan sinun käsiisi.
Ohjaa minua päivä päivältä niissä tehtävissä,
jotka olet tarkoittanut minulle.
Silloin rohkenen ottaa sen riskin,
että minut ymmärretään väärin,
että epäonnistun,
ja uskallan olla iloinen, jos kaikki menee hyvin.
Minähän lepään koko ajan sinun rakkaudessasi.
Kiitos, että saan elää tässä luottamuksessa,
että sinä täytät minussa työsi.

Taustalla soi Credo-levy. Siinä Carola laulaa

"Som en båt i en säker hamn,
får jag vila i din famn
vila Gud, vila Gud
som en båt i en säker hamn."

Todellista lepoa Herrassa!
Elina