Free counter and web stats

torstaina, kesäkuuta 25, 2009

Mäntyniemi kutsuu!

Tänä iltana olen taas laittanut kimpsuni ja kampsuni kokoon. Lähden aamulla kahdeksaksi päiväksi rippileirille. Leiripaikkamme ei ole ollenkaan hassumpi: ikkunoista ja rannalta avautuu uskomattoman kaunis maisema, formulatähden kesähuvila sijaitsee lähes näköetäisyydellä ja nimi on täsmälleen sama kuin presidentin asunnolla, Mäntyniemi.

Rakastin rippileirejä nuoruudessani yli kaiken. Opiskeluaikana olin kesät kesäteologina ja vietin joka kesä vähintään reilut kaksi viikkoa rippikoululaisten parissa, yleensä kolmekin viikkoa. Nautin suunnattomasti nuorten kanssa olemisesta, leirien tunnelmasta, opettamisesta, hartauksista ja kaikesta kivasta vapaa-ajan ohjelmasta, jota järjestin yhdessä isosten kanssa. Riparit olivat ehdottomasti kaikista paras osa kesätöitäni.

Valmistuttuani papiksi en ollut rippileirillä seitsemään vuoteen! Se on todella kummallista, koska yleensä nuoret papit melkein asuvat leirikeskuksissa kesäisin. Minun eriskummallisiin vuosiin oli selityksinä Ruotsin vuodet, äitiyslomat ja lapsityönohjaajan tehtävissä toimiminen. Olin kyllä oikeasti todella kiitollinen siitä, ettei minun tarvinnut niiden vuosien aikana olla erossa lapsistani useampaa yötä työn vuoksi. Se oli loistavaa siinäkin mielessä, että Miehellä oli Ruotsin vuosina paljon reissutyötä ja Vaasan vuosina todella monta leirivuorokautta.

Kolme vuotta sitten lähdin ensimmäisen kerran pappina rippileirille. Leirirutiinit tulivat heti selkärangasta ja leirielämä tuntui mukavalta, mutta ensimmäisinä päivinä minua kalvoi valtava ikävä. Varsinkin ajatus siitä, että minun pitää olla kahdeksan päivää erossa Kuopuksesta, joka oli vasta puolitoistavuotias, tuntui kestämättömältä. Melko pian pääsin ikävästäni eroon ja pystyin täysillä panostamaan leiriin, josta tuli loistavan vetäjäporukan ja mukavien leiriläisten ansiosta elämäni ehkä paras ripari. Ja se on paljon se!

Huomenna alkavaan ripariin lähden hyvin levollisella mielellä. Tämä on pappisvuosinani ensimmäinen kerta, että menen pitämään riparia leirikeskukseen, jossa olen käynyt etukäteen. Tuntuu hienolta mennä paikkaan, jossa on tutut rutiinit ja tilat. Levollisuuttani lisää myös se, että rippikoululaisia on ryhmässämme harvinaislaatuisen vähän. Olenkin sanonut monille, että noin pienen porukan kanssa voi vaikka päällänsä seisoa. Niin leppoisalta hommalta se tuntuu suurten ryhmien jälkeen!

Leirin alkuun joskus kuulunutta pientä jännitystä vähentää myös se, että porukka on jo tullut tutuksi eilen ja tänään pidettyjen kaupunkipäivien ansiosta. Vaikuttavat oikein mukavilta nuorilta! Isosetkin olivat minulle jo yhtä lukuunottamatta valmiiksi tuttuja, mikä helpottaa huomattavasti leirin alkuhässäköissä.

Erityisen mukavaa tänään oli se, että innokas "Elinan blogin" kommentoija Anu kävi Suomen Lähetysseuran Tasaus-keräyksen lähettiläänä pitämässä oppitunnin lähetyksestä. Tunnin aikana saimme hyvän peruspaketin lähetystyöstä sekä mielenkiintoisen nojatuolimatkan Kolumbiaan. Joskus sisareni on vitsaillut lähetysjuhlilla, että Esikoinen on hänen adoptiolapsensa Kolumbiasta johtuen poikamme rusketuksesta. Onneksi ei raukkaparka ole joutunut kasvamaan sodan runtelemassa ja korruptoituneessa maassa.

Anun vierailun jälkeen ajattelin, että meidän perhe voisi ottaa kummilapsen Kolumbiasta, kun sopimus Etiopiassa sijainneeseen päiväkotiin on jo loppunut. Kolumbiassa apua todella tarvitaan! Se on hyvä muistaa myös syksyllä syyspäivän tasauksen aikana, kun Tasaus-keräyksellä kerätään rahaa mm. eroosion estämiseksi Kolumbiassa. Anun vierailuun liittyi mukavaa johdatusta, joka vakuutti minua taas siitä, miten asiat ovat suuremmissa käsissä. Kiitos Anulle ja Taivaan Isälle!


tiistaina, kesäkuuta 23, 2009

Unohtumaton toimitus

Lapsuuden kuva-albumissani on yksi kuva, josta voi hyvin arvata minun kasvaneen pappisperheessä. Mustavalkoisessa kuvassa vietetään nimittäin kastejuhlaa. Isosiskoni on pukeutunut isän kaftaaniin, juuri siihen juhlapukuun, jota kutsutaan pingviiniasuksi. Hänellä on kädessään joku kirkollinen kirja, josta hän vakuuttavasti näyttää suorittavan papillista toimitusta.

Lapsen isää, naapurin Minna-tyttöä, vähän naurattaa, muttei se vie häneltä ollenkaan uskottavuutta. Ei ollenkaan! Mieheni on pukeutunut valkoiseen paitaan ja kravattiin sekä pitää vauvaa tiukasti sylissään. Minä näytän kuvassa vähän nuorelta ja väsyneeltä. Sekään ei haittaa ollenkaan. Äidit ovat usein ristiäisissä nuoria ja väsyneitä. Kastepöytäkin on kerrassaan upea: kastemalja on pahkasta tehty, vauvan pään kuivaamiseen on varattu valkoinen liina, kynttilä on muistettu sytyttää ja viisi tulpaania näyttää kukoistavilta.

Minä sain eilen nopean pyynnön saapua vihkipapiksi. Kujan lapset olivat päättäneet järjestää häät, koska nuorimmat olivat isompien mukaan rakastuneita toisiinsa. Heidän kerrottiin jopa pussanneen. Lapset tekivät tohkeissaan häävalmisteluja: keräsivät kaksi kukkakimppua, hankkivat kaksi sormusta, tekivät huivista morsiamelle hunnun, suunnittelivat häätarjoilut, valitsivat pihaltamme sopivan toimituspaikan ja kutsuivat paikalle muutaman vieraan sekä kameramiehet.

Minä valmistauduin toimitukseen vähän puutteellisesti. En vaihtanut vatteita, vaan ajattelin mustien shortsien ja topin riittävän hellepäivänä pappin vaatekerraksi. Papinpaidan irtokauluksen, jota kutsutaan myös ruokalapuksi, meinasin laittaa shortsiasuani komistamaan, mutta Miehestä se ei ollut kovin hyvä idea. "Älä nyt noin vakavasti ota!" Kirjahyllystä nappasin mukaani Toimitusten kirjan ja menin seisomaan valmiiksi hääpaikalle männyn alle, valkoisen narun taakse.

Hetken kuluttua parhaimpiinsa pukeutuneet morsiusneidot alkoivat hyräillä häämarssia ja hääpäri aloitti marssimisen minua kohti. Morsiamella ja sulhasella oli molemmilla käsissään isot luonnonkukista tehdyt kimput. Morsiusneidot pitivät kiinni upeasta hunnusta. Näky oli suloisen kaunis!

Toimitin vihkimisen lyhyellä kaavalla vihittävien ikätason mukaan: luin johdantosanat, pätkän Korinttilaiskirjeen kuvausta rakkaudesta, lyhyen rukouksen ennen dramaattisia kysymyksiä. Tässä kohdassa tunsin itseni hieman epäoninstuneeksi, koska olin laiskuuttani jättänyt kirjoittamatta morsiusparin nimet punaiseen kirjaani. Niinpä toinen morsiusneito sai lausua morsiusparin hankalahkot nimet. Onnistuihan se niinkin! Ja tahtoa morsiusparilla totisesti oli: he taisivat molemmat tahtoa oikein kaksi kertaa, kun vastasivat molempiin kysymyksiin. Ottivat varman päälle!

Sormusten pujottaminen tuotti vähän vaikeuksia, koska pari ei ymmärtänyt, että slormus pitäisi pujottaa toisen sormeen eikä omaan. Hyvin siitäkin selvittiin näppärien morsiusneitojen ansiosta! Sitten olikin enää vuorossa hääparin siunaus, jonka lausuminen tuntui hyvältä leikkihäissäkin, sekä hääkuvien ottaminen ja tarjoilu terassilla. Jäätelötuutit, limsa ja keksit olivat todella juhlijoiden mieleen.

Illalla toinen morsiusneidoista tuli huolestuneena vihkipapin luokse. Hän pelkäsi, että hääpari oli jo eron partaalla. Sulhanen oli morsiamen ja morsiusneitojen esittämän häätanssin jälkene hermostunut ja sanonut menevänsä pois. Lohdutin pientä morsiusneitoa sanomalla, että hyvässä avioliitossakin voi välillä riidellä. Ei riitely avioliittoa eroon vie, jos asioista osataan sopia ja pyytää anteeksi.

Nyt odotamme innolla hovikuvaajan ottamien hääkuvien siirtämistä tietokoneelle, meidän perheen kuva-albumiin. Suloiset kuvat muistuttavat vielä vuosikymmentenkin jälkeen siitä ihanasta ystävyydestä, jota pikkuiset saivat kokea ensimmäisten elivuosiensa aikana. Unohtumaton toimitus!





maanantaina, kesäkuuta 22, 2009

Häikäisevää!

Minusta on tullut elämäni aikana melkoisen hyvä pakkaaja. En stressaa pakkaamisesta enkä yleensä unohda tarpeellisia tavaroita. Se johtuu varmaan siitä, että olen pikkutytöstä lähtien nauttinut suunnattomasti leireistä, retkistä ja matkustelusta. Toinen syy on siinä, että olen koko aikuiselämäni ajan asunut vähintään yhden yön matkan päässä vanhemmistani sekä yleensä myös monista muista sukulaisista ja ystävistä.

Tänä kesänä olen pakannut kapsäkkini jo kaksi kertaa. Kyproksen matkatavarat koko viisihenkiselle perheelle kokosin lähtöä edeltävänä iltana. Samalla tein inventaarion kesäpuvustostani sekä tein perusteellisen siivouksen vessan kaappeihin; kesäpuvusto tuntui täydellisen riittävältä, kun taas kauneustarvikkeiden inventaario vähintäänkin tarpeelliselta.

Tavaroiden pakkaaamisessa joudun taistelemaan helmasyntini ahneuden kanssa. Kyproksen reissulle otin mukaani kasan kirjoja sekä lapsille että itselleni, koska en voinut tietää, millainen kirjallisuus minua siellä kiinnostaa. Pakkasin mukaan kaikenlaisia purnukoita ja kauneudenhoitovälineitä, koska kuvittelin, että minulla on siellä aikaa hoitaa itseäni ja vaikkapa laiminlyötyjä kynsiäni. Totuus oli se, että kirjat, liikunta ja ihmissuhteet imaisivat minut niin mukaansa, etten raaskinut tuhlata aikaa liialliseen itseni puunaamiseen. Kauniit kesävaatteet, joita olin pakannut ainakin kahden loman tarpeiksi, sekä rusketus saivat riittää koristukseksi!

Pakkaamispuuhissa tein päätöksen, etten ota mukaan fööniä. Se oli taas osoitus luonteeni luontaisesta epäjohdonmukaisuudesta. Kannan mukanani kynsienhoitosarjan, jota en ole koskaan elämässäni käyttänyt, mutten ota uintilomalle mukaan hiustenkuivaajaa. Niinpä minä aika monessa matkakuvassa poseeraan hienoissa vaatteissa tukka aivan märkänä. Kaikista huvittavinta asiassa oli se, että viimeisenä päivänä ystävälliset perheeni jäsenet kertoivat minulle, että huoneistossamme oli valmiina fööni. Niin tyypillistä!

Lensin juhannuspäivänä Neidin kanssa kahdestaan Rovaniemelle, josta jatkoimme tuttavan kyydissä Pelloon. Aloitin pakkauspuuhat aamulla muutama tunti ennen lähtöä. Tällä kertaa tavaroiden kokoaminen oli harvinaisen helppoa. Tarvitsin kahden päivän reissua varten vain juhla- ja lenkkeilyvaatteet sekä yhdet vaihtovaatteet. Kirjojakin valitsin mukaani vain yhden, koska tarvittaessani tiesin löytäväni lisälukemistoa isäni pursuilevista kirjahyllyistä.

Ennen lähtöä mietin ääneen Miehen kuullen, ottaisinko mukaan pari kuukautta lähes käyttämättömänä olleet silmälasini vai upouudet aurinkolasini. Naureskelimme Etelä-Suomen kylmyydessä, miten typerää olisi ottaa mukaan aurinkolasit.

Heti saapuessani Pelloon, napapiirin pohjoispuolelle, huomasin erehtyneeni pahasti. Ilma tuntui paljon lämpimämmältä kuin Järvenpäässä, ja aurinko paistoi kirkkaasti. Illalla olisin kaivannut aurinkolasejani kerätessämme Neidin kanssa kukkia lapsuuden heinänteoista tutulla niityllä. Vielä enemmän olisin tarvinnut niitä hypellessämme läpi heinikon ja nokkosten Tornionjoen rantaan. Aurinko loisti kaikessa ihanuudessaan ja teki joesta kimaltavan kauniin.

Kaikkein eniten hämmästyin kuitenkin öisillä kävelyretkilläni Kittisvaaran maisemissa. Nousin sauvojen kera rytmikkäästi ylös polkua, joka toi mieleen lapsuuteni partioretket ja nuoruuden kunnonkohotuskuurit. Päästyäni vaaran ylös venyttelin pohkeitani Maupertuis`n kolmionmuotoista muistomerkkiä vasten. Venyttelyn jälkeen käänsin katseeni joelle päin nauttiakseni upeasta maisemasta ja hämmästyin: keskiyöllä aurinko oli vielä niin kirkas, että olisin kaivannut aurinkolasejani. Siinä hetkessä Lapin tyttö lumoutui taas uudestaan keskiyön auringosta ja yöttömästä yöstä! "Tällaista on varmaan taivaassa" ajattelin itsekseni ja päässäni alkoi soida virren säe "Oi kuulautta taivaan, ei yötä ollenkaan!".


On kaunis synnyinmaamme,
maat, metsät, järvet sen.
Me Luojan töitä saamme
katsella kiittäen.
Taas lauhat tuulet
soittaa urkuja hongiston
ja Herraa kunnioittaa,
hän kaiken luoja on.

Oi kuulautta taivaan, ei yötä ollenkaan
Luot, Herra, työhön, vaivaan
katseesi laupiaan.
Näin siunaat kylvötyömme
ja korjuun kypsän suot,
jaat leivän, jonka syömme,
ja mieliin toivon luot.

On aurinkona kerran
Karitsa Jumalan,
ja seurakunta Herran
on kirkas morsian.
Ei usvan pilvi peitä
Kristuksen kasvoja,
ei tuskan kyyneleitä
yhdenkään katseessa.

Soi siellä virret toisin
kuin täällä milloinkaan,
kun kasvoin aurinkoisin
me käymme laulamaan.
Ja siksi armon alla
tahdomme vaeltaa,
kun tiellä vaikealla
maan helle uuvuttaa."

Väinö Havas

Virsi 574:1-2,5-6


keskiviikkona, kesäkuuta 17, 2009

Onnistunut nettivieroitus Kyproksen auringon alla

Välillä on hyvä tehdä irtiotto, jättää kaikki arkirutiinit ja tehdä jotain ihan muuta. Minulla oli reilun viikon mittainen irtiotto perheen Kyprokselle suuntautuneen lomamatkan merkeissä. Suomen viileä ilmasto vaihtui ihaniin helteisiin, kiireinen työelämä ja kodin pyöritys ylelliseen lomailuun sekä ylisosiaalinen elämä perheen kanssa vietettyyn laatuaikaan.

En käynyt viikon aikana kertaakaan tietokoneella, vaikka hotellin aulassa olikin tarjolla pari konetta. Tuntui todella terveelliseltä ja hyvältä olla hetki poissa Elinan blogista, Facebookista ja sähköposteilta. Muutama hassu tekstiviesti ja Aurinkomatkojen lyhyt uutiskatsaus olivat ainoat linkit ulkomaailmaan ystäväperheen tapaamisen lisäksi. Niinpä Suomessa tapahtunut panttivankidraama kuulosti enemmän kirjailijan mieleikuvituksen tuotteelta kuin reaalimaailman tapahtumalta.

Sukelsin lomalla romaanien maailmaan, hotellialueen upeisiin altaisiin, Välimeren suolaisiin aaltoihin ja Etelä-Euroopan ihanaan tunnelmaan. Tein muutamana päivänä yksin pitkiä kävelylenkkiä, jolloin vain rukoilin ja kiitin Jumalaa. Toistelin mielessäni englanniksi idioottimaisia lauseita tyyliin:"I like this. I love this". Ne kuvasivat hassulla tavalla sitä satumaista fiilistä, joka minulla oli.

Lomamme toi mieleen lapsuuteni ja nuoruuteni unohtumattomat lomamatkat. Muistan vieläkin ensimmäiseltä Italiaan suuntautuneelta lomamatkaltamme vuodelta 1986 valtavasti asioita. Siihen aikaan etelänmatkat olivat vielä pellolaisille aika harvinaisia. Niinpä tuttavaperheen äiti kyseli minulta ennen matkaa, olinko hankkinut jo matkapuvuston. En ollut. Etelänmatkojen harvinaisuudesta kertoi myöskin se, että näytin seuraavana vuonna diaprojektorilla kuvia matkaltamme käsitellessämme Italiaa maantiedossa. Niinpä koko luokka katseli kuvia, jossa minä tepastelin rantabulevardilla vaaleanpunaisissa pikku-pikkubikineissä, lipuin Gondolin kyydissä Venetsiassa ja seisoin vähän huonovointisen näköisenä Rooman Colosseumin edessä.

Muistan vieläkin 23 vuoden takaa komean tarjoilijan, joka aina tarjoili meille illallista sekä myi ihania italialaisia jäätelöitä. Unohtumattomia olivat myöskin uintiretket Adrianmeren suolaisissa aallokoissa, joissa hypimme aallolta toiselle isosiskoni kanssa. Voin palauttaa mieleeni Senigallian rantalinjan kultaiselta 80-luvulta, vaikkei minulla ole hajuakaan siitä, miltä joidenkin myöhempien reissujen rannat näyttivät. Näiden kultaisten muistojen vuoksi olen ajatellut, että haluan tarjota lapsilleni ainakin muutaman etelänloman heidän lapsuus- ja nuoruusvuosinaan.

Meidän lapsemme muistavat varmasti monia asioita lomaltamme: hotellialueen ihanat uima-altaat, valtavan lämmön ja ehkä meriveden ihastuttavat aallot. Luulen, että heidän mieleensä jäivät myös tutisevat kiisselit ja itsetehdyt jäätelöt sekä limsadrinkit, joita sai tilata ilmaiseksi kaikista baareista. Eläimetkin jäivät varmasti hyvin mieleen: meduusa, joka takertui isän käteen, viisi torakkaa, jotka isä urhoollisesti tappoi, muurahaiset, jotka yrittivät vallata hienon huoneistomme sekä kissat, jotka viihtyivät niin terassilla kuin ravintolassa. Etelänlomamme oli totisesti elämyksiä täynnä!

maanantaina, kesäkuuta 08, 2009

Konnankoukkuja, delfiinejä sekä unohtumattomia kohtaamisia

Lapsuuteni ja nuoruuteni kesiin kuului yksi vakionumero: lähetysjuhlat. Välillä menin juhlille oman perheeni kanssa autolla ja välillä seurakunnan bussireissulla. Erityisesti mieleeni ovat jääneet Porin lähetysjuhlat vuodelta 1982, jolloin olin 7-vuotias tuleva ekaluokkalainen. Ne olivat minulle merkittävät juhlat, koska olin ensimmäistä kertaa liikkeellä ilman vanhempia. Hyvänä matkaseuranani olivat sisareni ja muut lähetyskerholaiset sekä seurakunnan tutut työntekijät.

Minä en ollut matkaseurueelleni vain hyvää seuraa. Matkamme katkesi jo 50 kilometrin bussimatkan jälkeen, kun matkaa oli jäljellä vielä noin 700 kilometriä. Minä aiheutin pysähdyksen, koska olin herkutellut tyttöjen kanssa takapenkillä vähän liikaa huonoin seurauksin. Ihmeen rauhallisesti ja myötämielisesti bussiseurueeni suhtautui minuun, vaikkakin joku mummo taisi kieltää minulta jätskin oston seuraavilla pysähdyksillä.

Porin lähetysjuhlien ohjelmasta minulle on jäänyt mieleeni pakistanilaiset leivät, joita saimme maistaa lasten ohjelmassa. Niitä pannulla paistaneella naisella oli mustat hiukset ja kauniit koristellut vaatteet. Sisareni nappaamien korkealaatuisten valokuvien ansiosta muistan hyvin päivien teeman. Yhdessä kuvassa minä nimittäin poseeraan lettipäisenä ja iloisena isompien tyttöjen vieressä "Jumalan käytössä"-kyltin alla.

Olen todella onnellinen siitä, että lapsemme ovat jatkaneet lähetysjuhlilla käymisen perinnettä välillä minun ja välillä muiden läheisten kanssa. Siitä on tullut heille samanlainen jokavuotinen traditio kuin minulle aikoinaan. Niinpä vietimme lauantain poikien kanssa Tampereella lähetysjuhlilla. Jo junamatkat olivat Kuopukselle elämyksiä, koska hän sai kerättyä kolme uutta lastenlippua. Harmi kyllä yhdellä konnarilla ei ollut jäljellä yhtään lastenlippua!

Itse juhlilla emme törmänneet konnareihin, vaan konnaan, joka suunnitteli kamalaa rikosta. Stand up -koomikko Mikko Vaismaa oli aivan loistava konna Pekka Simojoen kirjoittamassa lastenmusikaalissa "Pistaasipähkinän arvoitus"; nauroin itseni kipeäksi aika monessa kohtauksessa. Vanhan lähetyskerholaisen sydäntä lämmitti myös seurata näppärien lähetyskerholaisten toimintaa, kun he selvittivät rikosta innokkaan ja monitaitoisen kerhonpitäjänsä kanssa. Musikaali huipentui siihen, että konna teki parannuksen ja pääsi naimisiin hehkeän kerhonpitäjän kanssa, jota esitti Henna Simojoki. Eikä se ollut yhtään liian kliseistä, vaan hauskaa ja uskottavaa.

Musikaali sopi hyvin lapsuuteni lähetysjuhlien teemaan "Jumalan käytössä". Lähtetyskerholaiset eivät pyörineet oman napansa ympärillä, vaan he keräivät huimasti rahaa kaukana asuvien lasten auttamiseksi. Jumalan käytössä oli myös ulkomaalainen pastori, joka julisti evankeliumia konnalle. Ja tietysti myös suloinen kerhonpitäjä, jonka rakkaus sulatti konnan sydämen.

Musikaalista juoksimme kirjaimellisesti Särkänniemeen, jossa alkoi delfinaariossa heti musikaalin loppumisen jälkeen erityisesitys. Vähän kävi sääliksi Kuopusta, joka joutui juoksemaan kumppareissaan aika pitkän matkan.

Delfinaarion esitys oli kertomus lähetysperheen lapsesta, joka auttoi köyhän perheen poikaa. Tarina oli kokettava, koska siinä tuli esille hyvin rukouksen voima. Köyhä poika oli rukoillut äitinsä kanssa perheelleen ruokaa, ja lähetysperheen lapsi antoi liiastaan pojalle tietämättä toimivansa Jumalan välikappaleena. Lähetystyöntekijä-äiti oivalsi tilanteen ja opetti pojalleen, miten tämä oli ollut arkipäivän enkeli ja Jumalan työkalu. Jännittäväksi ja eksoottiseksi kertomuksen tekivät delfiinit, jotka osallistuivat siihen tempuillaan. Ne hurmasivat sekä lapset että aikuiset ihan täydellisesti. Tarinan huippukohdassa delfiinit saivat olla Jumalan käytössä pelastaessaan pojat vaarallisesta tilanteesta.

Lasten tapahtumien lisäksi lähetysjuhlien anti jäi osaltamme heikommaksi kuin olin etukäteen odottanut. En nähnyt yhtään niin monta tuttua kuin olisin halunnut, koska juhlat oli ripoteltu eri puolille kaupunkia. Uskomattoman kylmä sää vaikutti myöskin hieman negatiivisesti juhlatunnelmaan. Nautin silti suuresti siitä, että sain nähdä useampia rakkaita ystäviä sekä vanhoja tuttuja.

Juhlan loppumetreillä pääsin vanhan ystäväni kanssa "Jumalan käyttöön". Päivitimme iloisesti viimeisten vuosien tapahtumia torin laidalla, kun luoksemme tuli eräs ihminen kysymään, olisiko paikalla seurakunnan työntekijöitä. Kysyimme kevyesti, haluaisiko hän diakoniatyöntekijää vai pappia, kunnes karu totuus paljastui meille: pääsimme molemmat hommiin. Diakoniatyöntekijä alkoi järjestellä käytännön asioita ja minä keskityin rukoukseen ihmisen puolesta. Jälkeenpäin totesimme puhelimessa, miten siunattua oli saada yhdessä kohdata vaikea tilanne. Olimme molemmat varmoja siitä, että olimme oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Saimme olla totisesti Jumalan käytössä!

perjantaina, kesäkuuta 05, 2009

Verrattomat sisustajat!

Myönnän sen. Innostuessani olen välillä ihan mahdoton. Yhtäkkiä saan päähäni jotain, mikä pitäisi toteuttaa sillä samalla sekunnilla. Käyn ylikierroksilla, kunnes saan asian toteutetuksi tai sitten tulen siihen tulokseen, että idea olikin sangen huono.

Keskiviikkoiltana minulle kävi juuri niin. Oli sateinen ilma, ja laitoin pyykkejä. Yhtäkkiä kesken pyykin leippoamisen (Pellon murretta) muistin, että minun piti hankkia meille uusi lipasto. Ryntäsin tietokoneelle ja aloin vimmatusti selata eri huonekaluliikkeiden nettikuvastoja. Korkeintaan kymmenen minuutin kuluttua olin löytänyt sopivan lipaston ja ajattelin, että halusin sen heti. Tutkin kaupan aukioloajat ja huomasin, että naapuripaikkakunnan myymälä oli auki vielä 25 minuuttia. Huutelin puutarhassa huhkivalta Mieheltä luvan kauppareissulle, ja lähdin ajelemaan yksin vesisateeseen.

Viidentoista minuutin kuluttua olin perillä kaupan pihalla vain huomatakseni, että aukioloajat olivatkin muuttuneet. Menin viereiseen myymälään, koska olin niin vakuuttunut siitä, että tarvitsin lipaston heti. Myymälässä oli todella hyvät tarjoukset, minkä vuoksi melkein jo sorruin ostamaan huoneeseen täysin sopimattoman lipaston. Onneksi järki voitti, ja jätin lipaston oston toiselle reissulle. Kotiin ajellessa minua ei oikeastaan edes harmittanut; autoajelu vesisateessa tuntui suorastaan terapeuttiselta.

Tänään kävin uudestaan huonekaluliikkeessä. Lasten pettymykseksi en vieläkään saanut lipastoa mukaani, koska se piti tilata erikseen. Sen sijaan toin mukanani muutaman kuvaston ja uuden innon sisustaa.

En ole oikeasti mikään sisustaja. En nauti sisustuslehtien lukemisesta, en haaveile uusista huonekaluista enkä todellakaan mieti, mikä sisustustyyli sopisi minulle tai kotiimme. Sisustin kotimme nopeasti kaksi vuotta sitten täysin rukouksen voimalla. Oikeasti tunsin itseni niin surkeaksi sisustajaksi, että pyysin Jumalalta apua projektiin. Ja sainkin sitä runsaasti! Saimme paljon käytettyjä, uuteen kotiimme sopivia huonekaluja sukulaisiltamme ja tuttavilta. Ravatessani yksin huonekaluliikkeissä tunsin oikeasti Pyhän Hengen johdatusta, niin hassulta kuin se kuulostaakin.

Tämän kesän projektiksi sovin lasten kanssa yläkerran sisustuksen päivittämisen. Aiomme käydä yhdessä lelut läpi ja yrittää luopua turhasta roinasta sekä hankkia Kuopuksen tavaroille toimivammat säilytysjärjestelmät. Ehkä möbleeraamme myös Kuopuksen valtakunnan muuten uuteen uskoon.

Keskustelimme lasten kanssa iltapalalla, mitä kaikkea voisi laittaa pois yläkerrasta. Neiti lupasi luopua vauvan rottinkisesta sängystä, jonka hän talvella halusi raahata kellarista rakkaimman nuken sängyksi.

"Äiti, olenks mä nukkunut siinä?" Neiti kysyi kesken kaiken. "Olet nukkunut", vastasin.
"Enhän mä vaan oo nukkunut siinä?" kysyi Esikoinen. "Olet", vastasin ensin, kunnes muistini palautui: "Ei, kun sullahan oli sellainen ihana röyhelöinen vauvansänky". Eikä naurusta ollut tulla loppua!

keskiviikkona, kesäkuuta 03, 2009

Palvo minua vähän

Lähetin eräälle suuresti arvostamalleni ihmiselle viestiä, jossa kehuin häntä. Hänen vastatessaan viestiini ihmettelin sitä, miten minun sanani merkitsivät jotain hänelle. Toisena päivänä sain itse kiertokautta viestiä, jossa minua kehuttiin. Tulin todella onnelliseksi ja ymmärsin, miten me kaikki todella tarvitsemme kehuja. 

Olen ollut aikaisemmin parisuhdekirjafriikki. Lukemattomien opusten joukosta pidän edelleen eniten Gary Chapmanin kirjasta  "Rakkauden kieli". Siinä kirjailija väittää, että eri ihmiset osoittavat rakkautta ja ottavat rakkautta vastaan monella eri tavalla. Näitä eri tapoja Chapman kutsuu rakkauden kieliksi, joita ovat myönteiset sanat, kahdenkeskinen aika, rakkauden lahjat, palvelukset ja fyysinen kosketus. Tietysti jokainen ihminen kaipaa kaikkia näitä rakkaudenosoituksia, mutta joku tai jotkut tavat osoittaa rakkautta puhuttelevat enemmän kuin toiset. Minun rakkauden kieleni on varmasti myönteiset sanat, koska minusta tuntuu niin hyvältä kehua toisia ihmisiä ja antaa positiivista palautetta. 

Appiukon 70-vuotissynttäreillä eräs puhuja oli kaivanut esiin tietoja perheestämme. Vanhasta teologimatrikkelista hän oli löytänyt mielenkiintoisen yksityiskohdan. Mies ilmoittaa siellä harrastuksekseen vaimon palvelun ja hellimisen. Puhuja kyseli, onko harrastus edelleen voimassa. Vastaukseksi nyökkäilimme ja hymyilimme kauniisti. Rehellisesti voin sanoa, että tässäkin harrastuksessa Mies on vain kehittynyt vuosien myötä. Hänen kauniit sanasa saavat minut välillä ihan kukoistamaan! 

Niinpä haluan antaa kaikille miespuolisille lukijoilleni tehtäväksi kehua omaa vaimoaan. Se kannattaa ihan varmasti. Virikkeeksi annan uusimman laulajasuosikkini Johanna Kurkelan laulun "Palvo minua vähän". Eihän se oma vaimo Jumalan ohi saa mennä, mutta sopii hyvin kakkospallille!


PALVO MINUA VÄHÄN 

Sano minulle jotain suloista
jotain hellää ja huikeaa
ei mitään tylsää tai alakuloista
eikä mitään masentavaa
Sano että rakastat silloinkin
kun en ole herttainen
että silti oon naisista hurmaavin
et saisit ääneen sanoa sen

Palvo minua vähän
sitä tänään tarvitsen
sano että olen kaunis
että olen ihmeellinen
palvo minua vähän
sinut siitä palkitaan
sillä palvottuna pystyn
melkein mihin vaan

Katso mua kuin kuningatarta
sulle tahdon se ollakin
ja liehettele kuin ruhtinatarta
helli hansikkain silkkisin
sano että hiukseni hehkuvat
ja huuleni houkuttaa
että silmäni ovat niin ihanat
sä ettet katsettas irti saa

Palvo minua vähän
sitä tänään tarvitsen
sano että olen kaunis
että olen ihmeellinen
palvo minua vähän
ja sinut siitä palkitaan
sillä palvottuna pystyn
melkein mihin vaan

Jokainen nainen joskus kaipaa palvontaa
sillä olla itsestäänselvyys
mikään ei ole pahempaa.

Palvoa minua vähän
sitä tänään tarvitsen
sano että olen kaunis
että olen ihmeellinen
palvo minua vähän
sinut siitä palkitaan
sillä palvottuna pystyn
melkein mihin vaan

PS. Mies on luvannut keksiä jotain vielä raflaavampaa seuraavaan matrikkeliin. Jännittävää!