Free counter and web stats

tiistaina, joulukuuta 26, 2006

Turvaa unilelusta

Millainen on hyvä unilelu? Pehmeä, rutistettava, hyväntuoksuinen ja turvallisuutta luova Niinhän sitä luulisi. Mikaelilla on kuitenkin oma käsityksensä unilelusta. Hänen unilelunsa on iso muovinen paloauto. Sen hän parkkeeraa uskollisesti joka ilta tyynynsä viereen. Jalkopäähän hän sijoittaa yleensä varmuuden vuoksi toisen, vielä isomman paloauton. Myöskin roska-auto ja iso matkailuauto pääsevät aika usein viihdyttämään 2-vuotiaamme yöunia. Kolina vain käy, kun kuopuksemme kääntyilee sängyssään. Onneksi omasta sängystä voi nopeasti tulla viereiseen sänkyyn äidin kainaloon, niin autotkin mahtuvat paremmin.

Voi olla, että Mikaelin valitsema unilelu on kuitenkin turvallisuutta herättävä. Ehkä paloauto tyynyn vieressä muistuttaa häntä siitä, että palokunta tulee apuun hädän yllättäessä. Eihän nalleista tai muista pehmoleluista ole mitään todellista apua hätätilanteessa. Pojat on poikia -yölläkin!
Elina

maanantaina, joulukuuta 25, 2006

Kilpakosintaa

Perheessämme suunnitellaan häitä. Laura on korviansa myöten ihastunut isäänsä. Nyt hän on päättänyt viedä isän kirkkoon ja mennä hänen kanssaan naimisiin. Joululahjaksi saatu upea ja kauan haaveiltu prinsessapuku sopii varmasti morsiuspuvuksi. Mietinnässä on tällä hetkellä, mitä kirkosta tullessa heitetään hääparin päälle. Riisin tilalle on harkittu muroja ja makaroneja, onpa karkitkin käyneet mielessä. Lauran päätös on niin varma, etteivät äidin ja isän vastaväitteet auta yhtään. Asia kun vain on niin, että Laura rakastaa isää enemmän kuin äiti. Laura on ehdottanut äidille lohdutukseksi avioitumista Anttonin kanssa, mikä sopisi kyllä kyseiselle sulhaskandidaatillekin mainiosti. Äiti ja isä ovat vielä kovassa kurssissa tässä perheessä. Saa nähdä, kuinka asiat ovat kymmenen vuoden päästä murrosiän kourissa.

Elämä lasten kanssa on kyllä huvittavaa! Vähemmän huvittavalta taas tuntui matkalla olleesta miehestä, jolle vaimo kertoi tekstiviestillä rakastavansa toista miestä enemmän. Hetken järkytyksen jälkeen kuitenkin selvisi, ettei vaimo ollutkaan jättämässä miestään. Hän oli rakastunut Jeesukseen! Se oli miehelle rukousvastaus.

Ostin Vesalle joululahjaksi Peter Halldorfin kirjan "Sielun hyvä vieras", jota aloin itse eilen lueskella kirjan omistajan nukuttaessa lapsia. Pääsin kirjassa aika pitkälle, kun nukutusoperaatio vähän venähti nukuttajan vaivuttua sikeään uneen kesken iltarukouksen. Ajatuksia herättävässä kirjassa Halldorf vertaa Jumalan ja ihmisen suhdetta naisen ja miehen suhteeseen. Hänen mukaansa Laulujen laulun kuvauksessa rakkaudesta on kaikkein parhaiten esitetty uskon salaisuus. Parhaimmillaan uskossa ihmisen sydän liittyy Jumalaan, kun ihminen sulautuu Jumalaan ja Jumala sulautuu ihmiseen. "Rukous on sydämen läheistä liittymistä Jumalaan. Tämä rakkaudellinen yhteys on kaiken rukouksen päämäärä. Kun se Jumala, jossa me elämme, liikumme ja olemme, elää, liikkuu ja syntyy sydämessä, olemme perillä. Emme siten kuin olisimme päätepisteessä, ikään kuin olisimme katkaisseet napanuoran ja olisimme päämäärässä, vaan nyt vain elämme sellaista elämää, johon meidät on luotu: elämää sopusoinnussa Jumalan kanssa. "(s.34)

"Tämä sydämen liittyminen Jumalaan, kun sulaudumme häneen ja hän sulautuu meihin, ei ole harvalukuisten mystikkojen tai hengellisesti lahjakkaiden etuoikeus. Se odottaa meitä kaikkia --ihminen ei koskaan ole niin vapaa, ei koskaan niin paljon oma itsensä kuin silloin, kun hän kadottaa itsensa Jumalaan. Neito laulaa: "Rakkaani on minun ja minä olen hänen." Tässä yhteydessä hänen kauneutensa on saavuttanut täydellisyytensä. Nyt hän on sille Ainoalle se Ainoa." (s. 35-36)

Usko Jumalaan ei todellakaan ole tylsä juttu. Se ei ole tiettyjen sääntöjen noudattamista, ei omaa pinnistelyä eikä muotomenoja. Usko on ihmisen ja Jumalan välinen rakkaussuhde. Jumalan syntyminen ihmissydämessä on Halldorfin (s. 14) mukaan yhtä suuri ihme kuin Jumalan syntyminen Betlehemissä. Jumala tulee ihmislapseksi ja ihmisestä tulee Jumalan lapsi Hengen työn kautta. Kasteen perusteella Jumala sanoo minulle ja sinulle: "Sinä olet minun rakas poikani! Sinä olet minun rakas tyttäreni." Rakastutaan Jumalaan!
Elina

keskiviikkona, joulukuuta 06, 2006

Jumalanpalvelus alkaa kun kaikki ovat saapuneet paikalle

Ensimmäisenä adventtina ollessani pitämässä adventtimessua, näin miten tämä afrikkalainen periaate käytännössä toimii. Seurakuntamme sudanilaisilla oli jumalanpalveluksensa meidän messun jälkeen. Jumalanpalveluksen oli määrä alkaa klo 15 mutta vartin yli kurkkasin sisälle kirkkosaliin ja siihen mennessä paikalle oli vasta saapunut kourallinen sudanilaisperheitä. Paikalla olevat laulelivat rummun säestyksellä lauluja ja koko ajan lappasi isoja sudanilaisperheitä sisään eteiseen, eikä kellään tuntunut olevan kiire aloittaa. Ilmeisesti kokoontuminen aloitettiin vasta sitten, kun kaikki olivat tulleet paikalle! Sudanilaisia on pakolaisina Vaasassa toista sataa ja suurin osa on liitetty seurakuntamme jäseniksi. Heillä on myös oma "pastorinsa", joka vastaa heidän kokoontumisistaan. Hienoa, että heillä on "hengellinen koti" täällä kaukana kotimaastaan. Paikka, jossa voi vapaasti kokoontua viettämään jumalalanpalvelusta kun tätä vapautta ei Sudanissa aina ole ollut.

Hieman toisenlainen kokoontumisen aloitusperiaate oli tänään itsenäisyyspäivän kaksikielisessä jumalanpalveluksessa, jossa olin liturgina. Kirkkoupseeri sotilasläänin esikunnasta nostatti väen ylös tarkalleen ohjelman mukaisesti 9:58 vastaanottamaan Suomen lipun. Muut liput olivat siirtyneet sitä ennen lippulinnaksi tervehtimään Suomen lippua.

Jumalanpalvelus loppui hyvin vaikuttavaan seppelkulkueen muodostamiseen Ylioppilaskuoron laulaessa Finlandiaa. Seppelkulkue lähti kaupunginjohtajan lähettämänä Suomen lipun johdolla kohti sankarihautoja lippujen seuratessa.

Itsenäisyys ja vapaus ovat todella suuria lahjoja, joiden arvoa ei voi edes ymmärtää. Niiden todellisen arvon tietää vain sellainen, joka on nähnyt, mitä on elää ilman vapautta.
Vesa

Tärkeintä on reilu peli!

Olimme aamulla lasten kanssa sateisessa puistossa. Leikimme eläinpeliä, jossa yksi yrittää arvata, mitä eläimiä toiset edustavat. Kun oikea eläin sattuu kohdalle, kilpailijat lähtevät juoksemaan luja, ja arvaaja yrittää ottaa kiinni. Eräällä kerralla olin arvausvuorossa ja sain Anttonin kiinni. Kiinniotetulla oli heti vastaus valmiina takataskussa: "Sai kiinni vain sen vuoksi, että mulla on kumpparit ja sulla on noin hyvät kengät juoksemiseen. Et varmasti olis saanut minua kiinni kumppareilla."

Tapahtuma toi elävästi mieleeni päiväkerhoajat. Kauniina keväisenä päivänä kokoonnuimme seurakuntatalon vieressä olevalle ala-asteen jalkapallokentälle juoksukilpailuihin. Mukana oli suuri määrä tyttöjä ja poikia, ja kaikki kilpailivat samassa sarjassa. Leikkimielisen juoksukilpailun voitti Teresa. Päivähoitokaverillani Tomilla oli heti selitys valmiina: "Teresa voitti vain sen vuoksi, että sillä oli verkkarit jalassa. Kyllä mie olisin varmasti voittanut, jos mullaki olis ollu verkkahousut." Häviäminen on niin vaikeaa. On paljon helpompi keksiä selityksiä kuin myöntää tosiasiat.

Tänään pelasimme lasten kanssa myös Afrikan tähteä ja Choco-peliä. Antton ja Laura yrittivät molemmat Afrikan tähdessä vähän huijata menestyäkseen paremmin pelissä. Ei auttanut, äiti voitti. Choco-pelissäkin Laura tunnusti, että oli salaa ottanut minulta yhden kirsikan. Onneksi omatunto alkoi kolkuttaa ja äiti sai kirsikkansa takaisin.

Lasten leikit ja pelit ovat kuin esimakua aikuisten maailmasta. Kestänkö sen, että toisella menee paremmin kuin minulla. Miten toimin, kun elämässä tulee pettymyksiä? Noudatanko sääntöjä silloin kun on mahdollisuus huijata? Onko minulle tärkeämpää voitto vai reilu peli?
Elina

maanantaina, joulukuuta 04, 2006

Pillifarkut ja lyhytlahkeiset housut

"Jokos sulla on pillifarkut? kysyi ystäväni.
"No ei, miten niin?" vastasin.
"Ko ne on nyt muodissa", sanoi ystäväni.
"Ei sovi vartalolleni. En kyllä varmasti osta!" sanoin päättäväisesti.
"Sanot vain! Kohta sulla on ne varmasti. Niinhän sie aina sanot kaikesta uudesta muodista, ettet yhtään tykkää. Ja sitten seuraavalla kerralla sulla onkin semmoset itellä. Kai sulla nyt on ainakin lyhytlahkeiset housut?"
"No ei ole!"

Vanhoissa ystävissä on se huono puoli, että he tuntevat minut aivan liian hyvin. Riikka on ollut ystäväni syntymästään asti, ja sen vuoksi hän tietää, miten yleensä toimin suhteessa muotiin. Kun uudet vaatteet tulevat muotiin, kauhistelen niiden tyylittömyyttä. Sitten kun silmäni tottuu uuteen tyyliin, alankin pitää siitä ja hankin uusia vaatteita myös itselleni. Riikka on nähnyt, miten näin on käynyt aikoinaan mm. pyöräily- ja hiihtohousujen, lantiofarkkujen sekä pitkävartisten saappaiden kanssa. Miksipä ei siis kävisi samalla tavalla myös pillifarkkujen ja lyhytlahkeisten housujen kanssa! Aika näyttää...

Kerran nuoruudessa kudoin koulussa neulontakoneella villapuseron, jossa oli mustia, valkoisia ja violetteja tasaraitoja. En ollut itse aivan tyytyväinen lopputulokseen, vaikka koneen jälki oli tietysti kaunista ja tasaista. Kerran kuoroharjoituksissa Riikka tokaisi: "Onpa sulla ruma villapusero!" Saavuttuani kuoroharjoituksista kotiin laitoin puseron kaappiin enkä käyttänyt sitä enää ollenkaan. Monta kuukautta myöhemmin Riikka kysyi minulta, miksi en ole käyttänyt uutta villapuseroa. Vastasin, että hän oli itse sanonut sitä rumaksi. Silloin Riikka vastasi, että hän oli tarkoittanut sen vitsiksi.

Tytär ja äiti taitavat olla vaateasioissa vähän samanlaisia. "Tietää, keneen on tullut", tokaisi isäni, kun tuskailin joskus Lauran vaatekikkailuja. Tänään Laura oli tosi murheellinen ja kiukkuinen hoidosta tullessaan. Hän oli kertonut kavereilleen saaneensa uudet, mustat jumppatossut. Joku kaveri oli moittinut mustia tossuja rumiksi, vaikka ei ollut niitä edes nähnyt. Lauralla oli siitä tosi paha mieli. Tuntui, että koko päivä oli pilalla.

Minun vaatekikkailuni on näkynyt lähinnä siinä, että minun on ollut vaikea löytää itselleni vaatteita, joista pidän ja jotka sopivat minulle. Nuoruudessa saatoin kulkea ennemmin tosi kuluneissa farkuissa kuin ostaa uudet farkut, jotka eivät miellyttäneet minua. Yhdet Englannista kielikurssimatkalta ostetut merkkifarkut lähetin yhden käyttökerran jälkeen Venäjälle, kun ne mielestäni levensivät minua. Toivottavasti toivat enemmän iloa jollekin köyhälle nuorelle. Venäjälle on perheestämme päätynyt muutenkin välillä turhankin hyväkuntoisia vaatteita. Isoveljeni Juha oli tuonut uuden duffelitakkinsa Pelloon kesäsäilytykseen, mutta äiti lähetti sen epähuomiossa muiden vaatteiden mukana Venäjälle. Ja köyhä opiskelijapoika oli niin iloinen! Toisella kertaa äiti laittoi vaatekeräykseen oman paitansa, jota olin välillä lainannut, ja josta olin haaveillut pitkään.

Vesa ei ole tullut anoppiinsa vaatteiden kierrätyksessä. Vaatteiden läpikäyminen on yhtä tuskaa, kun kaikki vaatteet ovat sellaisia, että niitä voi joskus tarvita. Niinpä "lenkkivaatteita" on ollut mahdoton pino, samoin kuin "remontti- ja maalausvaatteita". Niitä varsinkin kannattaa olla paljon varastossa, kun olen uhannut ottaa yhteyttä vaasalaiseen aviomiespalveluun, kun ei tahdo omalla miehellä pysyä vasara tai pora kädessä. Tai ei ainakaan ole kiinnostusta remonttihommiin. Vesa ei ole kuitenkaan kommenteistani sisuuntunut tai loukkaanutunut. Sen sijaan hän oli kertonut kyseiselle aviomiespalvelu-yrittäjälle aikeistani. En ole kuulemma ainoa aviovaimo, joka uhkailee miestä yhteydenotolla yritykseen. Saa nähdä, löytyykö Järvenpäästä samanlaista palvelua. Ainakin sukulaismiehiä on lähempänä, jos kirkkoherra hautautuu töihinsä.
Elina

sunnuntaina, joulukuuta 03, 2006

Kaikki kohdallaan kerran taivaassa

"Kaikki kohdallaan kerran taivaassa..." lauletaan eräässä vanhassa lastenlaulussa. Hmm, eikö taivaassa ole tavaroita, jotka olisivat väärässä paikassa? Se tuntuu täydelliseltä haaveelta kolmiossamme, jossa aika monta tavaraa on enemmän tai vähemmän pysyvästi väärässä paikassa. En tiedä, kuinka monta kokopäiväistä työntekijää vaadittaisiin pitämään viisihenkisen perheemme tavarat oikeilla paikoillaan. Meistä kun ei oikein kukaan osaa noudattaa hyvää periaatetta "Vie tavara HETI takaisin siihen paikkaan, mistä sen otit".

Vesa oli suhteellisen järjestelmällinen ja tarkka tavaroistaan kunnes lankesi minuuun. Äitinikin oli oikein innoissaan huomattuaan Vesan siisteyden ja kuvitteli tyttären miehen myötä muuttuvan siistiksi. Olihan isänikin juuri samana kesänä tuskaisena katsonut sekaista huonettani todeten: "Tuon tasoinen ihminen ja huone näyttää tuollaiselta". Valitettavasti äidin haaveet eivät toteutuneet, vaan opetin Vesankin huonoille tavoille. Lasten tulon myötä järjestyksen pitäminen ei ole ainakaan helpottunut. Anttonin ja Lauran piirustuksia, askarteluja sekä pikkutavaroita on aina kuljeksimassa jossakin päin asuntoa. Vandaalikuningas Mikael tekee edelleen tuhojaan: lelulaatikoita kaataessa kuuluu niin mukava ääni ja hammasharjan paikka on ehdottomasti keittiön lattialla.

Ihme ja kumma olen huomannut itsessäni keski-ikäistyvän naisen piirteitä. Siivoaminen ei ole enää minulle mikään pakkopulla. Voi sanoa, että siivoaminen on jopa nautinnollista, jos sen saa tehdä rauhassa. Yhä useammin yllätän iltaisin itseni kokoamassa lego-palikoita, kirjoja, leluja ja muita epämääräisiä tavaroita lattioilta omille paikoilleen. Vesakin toteaa yhä useammin: "Oho, täälläpä on siistiä!" Ja haaveilen suuremmasta asunnosta, jossa jokaiselle tavaralle olisi oma paikka. Kaikki kohdallaan...

Pakastaja-Elvi

Anttonin ollessa kymmenen kuukautta olin hänestä huolissani. Olin toiminut kunnon äidin tavoin aloittaen kuvakirjojen lukemisen hyvin varhaisessa vaiheessa; synnytyslaitoksella ei tosin tainnut vielä olla yhtään lastenkirjaa mukana enkä edes lukenut lastenkirjoja ääneen raskausaikana niin kuin eräs ystäväni. Joka tapauksessa olimme hankkineet varhaisessa vaiheessa monta kiinnostavaa kirjaa, mutta siitä huolimatta kirjat eivät tuntuneet kiinnostavan poikaa. Kun otin hänet syliini lukuhetkeä varten, jaksoi hän seurata kirjaa vain hetken, ja sitten lähti omiin puuhiinsa. Pelkäsin, ettei hänestä ikinä tule kirjojen lukijaa.

Pelko osoittautui myöhemmin täysin turhaksi. Antton innostui kirjoista vähitellen ja alkoi viisivuotiaana myös itse lukea. Tällä hetkellä lastenkirjat ovat ahkerassa käytössä perheessämme. Lapset kuuntelisivat niitä vaikka kuinka paljon, jos vanhemmilla olisi vain aikaa ja viitseliäisyyttä. Tavallisina päivinä lukeminen jää iltaan, jolloin jokainen lapsi saa valita yhden kirjan. Mikael tuo yleensä luettavaksi kuvakirjan, jossa kerrotaan erilaisista ajoneuvoista tai eläimistä. Laura kuuntelee mielellään kaikenlaisia kertomuksia, ja Antton pitää tietokirjoista sekä Aku Ankoista. Kaikki kolme lasta rakastavat vanhempien harmiksi yliopettavaisia Miina ja Manu -kirjoja, joissa Miina on aina Neiti Näppärä, ja joissa Manu aina mokaa. Lasten oma kirjahylly on pullollaan mitä ihanimpia laadukkaita lastenkirjoja, mutta lapset raahaavat kirjastosta kerta toisensa jälkeen uusia Miina ja Manu -kirjoja. Kyseisiä kirjoja löytyy kirjahyllystämmekin aika monta, puhumattakaan korjattavien kirjojen pinosta tai Miina ja Manu -kuuntelukaseteista...

Nyt ymmärrän paremmin, miksi äiti ei lapsuudessani pitänyt ollenkaan pikkuveljeni lempikirjoista, Pupu Tupuna -kirjoista. Huonot lastenkirjat eivät anna aikuiselle yhtään mitään paitsi huonoa tuulta ja ärsyttävää mieltä. Onneksi huonoa kirjaa lukiessa voi lukea tekstiä mekaanisesti ja ajatella jotain aivan muuta. Toimii hyvin ainakin minulla. Usein huomaan, että
minulla ei ole hajuakaan siitä, mitä olen juuri lukenut.

Mutta onneksi on olemassa myös lastenkirjoja, joista aikuinenkin saa paljon iloa ja ajateltavaa. Minusta on aina yhtä antoisaa lukea Astrid Lindgrenin kertomuksia, jotka ovat Laurankin suuressa suosiossa. Taina Tomera -kertomuksenkin voisin lukea vaikka joka ilta, niin koskettava ja hellyyttävä se on. Tällä hetkellä perheemme yhteinen suosikkihahmo on Risto Räppääjä. Sinikka ja Tiina Nopola ovat kirjoittaneet kirjat niin hauskasti, ettei aikuinen voi olla nauramatta. Tarinat ovat niin loistavia, että Vesa on monesti jatkanut itsekseen kirjan lukemista lasten nukahdettua. Joskus olemme myös käyneet kisaa nukutusvuorosta, jos Risto Räppääjä on ollut vuorossa. Risto Räppääjä, Rauha-täti ja Herra Lindberg pyörivät usein myös perheemme keskusteluissa. Onpa eräs tuttavammekin saanut perheemme parissa uuden sukunimen herra Lindbergin mukaan.

Perjantai-iltana vietimme Lauran ja Riikan kanssa tyttöjen iltaa Vaasan kaupunginteatterissa, jossa pyörii näytelmä Risto Räppääjä ja Pakastaja-Elvi. Antton oli käynyt katsomassa näytelmän koulun kanssa eikä sen vuoksi suureksi harmikseen päässyt mukaan, vaikka kerjäsi mukaan pääsyä viimeiseen hetkeen saakka. Lauralle vierailu oli ensimmäinen aivan oikeassa teatterissa; kesällä kävimme tyttöjen reissulla katsomassa kesäteatterissa ruotsinkielisen Peppi-näytelmän.

Risto Räppääjä ja Pakastaja-Elvi oli tosi hauska näytelmä. Minua huvitti tilannekomiikan lisäksi suunnattomasti kolmiodraama, jossa Rauha-täti ja Elvi-täti kilpailivat iki-ihanasta Herra Lindbergistä. Päällimmäisenä muistona jäi mieleen, miltä arvoisa alakerran naapuri näytti fuksiassa satiiniyöpuvussaan. Melkoinen tohvelisankari! Ei ihme, että murskasi vanhojenpiikojen sydämet.
Elina