Free counter and web stats

keskiviikkona, elokuuta 29, 2007

Ihana arki!

En muista, koska olisin nauttinut näin paljon syksyn tulosta. Odotin jo heinäkuussa sitä, että syksy ja arki alkaisivat turvallisine rutiineineen tuoden järjestystä elämäämme. Oli todella hienoa, että lapset saivat olla kotona koko kesän vanhempien ja isovanhempien sekä kummien hoivissa, Miksu jopa yli neljä kuukautta. Mutta nyt olen helpottunut siitä, että aamuisin talo tyhjenee, ja kaikki perheenjäsenet suuntaavat kukin tahoillensa. Prismassa käynnit ovat helpottuneet huomattavasti, kun emme syö kaikkia aterioita kotona. Ruoanlaittokin tuntuu taas aivan hauskalta, kun sitä ei tarvitse tehdä koko ajan. Puhumattaakaan siitä, kuinka mukava on ruokapöydässä kertoa toisille perheenjäsenille, mitä päivän aikana on tapahtunut.

Lasten syksy on alkanut oikein mallikkaasti. Antton on löytänyt paljon kavereita ja päässyt hyvin kiinni koulutyöhön. Anttonin opettajalla on paljon hyviä käytäntöjä: liitutaululla olevista liikennevaloista voi päätellä, miten kukin lapsi on päivän aikana käyttäytynyt, ja lukupassi innostaa lapsia lukemaan kotona kirjoja. Koulun lisäksi Antton on aloittanut pianonsoiton musiikkiopistossa. Opettaja on oikein innostava ja asuu sopivasti Anttonin koulun vieressä.

Laura ja Mikael viihtyvät hyvin päiväkodissa Pantterit-eskariryhmässä sekä Puuha-Petet ja Pikku-Myyt -ryhmässä. Joka viikko he kantavat kotiinsa viikko-ohjelman, johon on merkitty hienosti kutvonen (lauluhetki), metsäretki ja muu tarpeellinen tieto. Todella mukavalta tuntuu se, että Laura ja Mikael saavat olla samassa ryhmässä. Se helpottaa hakemista ja vientiä sekä luo turvallisuutta uudella paikkakunnalla.

"Paljon ois aihetta lapsella kiittää" -laulu tuntuu nyt hyvin ajankohtaiselta. On ihmeellistä Jumalan armoa, että elämämme Järvenpäässä on alkanut näin hyvin. Kiitos esirukouksista ja kiitos Herralle!
Elina

Elämä,
sinä yllätät minut
yhä uudelleen
ulkoapäin
ja sisältä.

Olet
joka päivä
uusi.

Leena Lehtinen

tiistaina, elokuuta 28, 2007

Hautajaístunnelmissa

Tänään jouduin yllättäen kesken vapaapäivän hautajaisiin. Pihaltamme löytyi pieni päästäinen, joka oli päässyt hengestään eksyttyään auton alle. Lievästi hiirikammoisena pyysin Anttonia ja hänen kaveriaan hautaamaan päästäisen, ja ohjailin tapahtumaa vähän sivusta. Mikael ja Laura seurasivat tapahtumaa hyvin tarkasti ja läheltä, minun mielestäni liian läheltä. Vähän väliä pelkäsin, että toinen sorkkii kädellään raatoa. Kärsinyt "hiirenpentu" näytti heidän mielestään niin suloiselta.

Pojat valitsivat hautapaikan tien toisella puolella olevasta metsästä. Sopivien työkalujen löytäminen tuntui hautausurakoitsijoista hankalata, mutta lopulta he päätyivät kaivamaan kuopan puutarhalapiolla ja siirtämään ruumiin lumilapiolla. Seremonia oli hyvin yksinkertainen: pojat vain pudottivat päästäisen kuoppaan. Suostuttelun jälkeen he lupasivat tehdä päästäisraukalle ristin. Kaveri tosin ehdotti, että ristin lisäksi haudalle tehtäisiin pääkallonkuva. Virsien laulaminen tuntui näistä hautureista aivan mahdottomalta vaatimukselta. Onneksi paikalla oli Mikael, joka lauloi kauniisti Jumalan kämmenellä haudan vieressä.

Muistan lapsuudestani tilanteita, jolloin me hautasimme kuolleita eläimiä, yleensä lintuja. Mallin tilaisuuksiin olimme saaneet tietysti lukuisista hautajaisista, joihin olimme osallistuneet. Sukulaisten lisäksi kävimme aina välillä koko perheellä joidenkin tuttujen seurakuntalaisten hautajaisissa. Niinpä me pidimme pitkiä seremonioita, joissa lauloimme virsiä, laskimme kukkia ja toistimme "Maasta sinä olet tullut..".

Meidän lapsemme eivät tiedä hautajaisseremonioista mitään. Vaikka vanhemmat toimivat "hautureina" harva se viikko, eivät lapset ole olleet vauva-ajan jälkeen hautajaisissa, onneksi. Luulen kuitenkin, että nykyajan keskivertolapset eivät tiedä senkään vertaa kuin meidän lapsemme hautajaisista, kuolemasta ja elämästä kuoleman jälkeen. Meidän perheessämme teema on kulkenut luontevasti mukana valmistautuessamme hautajaisiin sekä erilaisten kirjojen kautta. Kaverin toteamus pääkallosta kuvasi hyvin nykylapsen todellisuutta. Lastenvaateliikkeet ovat juuri nyt täynnä vaatteita ja muita asusteita, joissa on pääkalloja. Ei siis ihme, että lapsen mielestä ristin sijaan haudalle sopisi pääkallonkuva.

Ristin väistyminen ei ole meille mitenkään uusi asia. Ruotsiin muuttaessamme kiinnitimme huomiota siihen, miten yllättävän harvoin kuolinilmoituksessa oli symbolina risti. Ruotsalaiset halusivat valita ristin sijaan jotain kivempaa, jotain persoonallisempaa. Risti oli saanut väistyä moottorikelkan, traktorin ja golf-mailan tieltä. Ja suomalaiset tulevat tunnetusti aina ruotsalaisten perässä...

Hautajaiskulttuurissa on tapahtunut valtava muutos viimeisten vuosikymmneten aikana. Pitkät ja perusteelliset maalaishautajaiset ovat saaneet väistyä kätevien city-hautajaisten tieltä. Hautajaiset ovat pahimmillaan reilun puolen tunnin toimitus, jonka jälkeen "pappikaan ei saa edes kahvia juodakseen". Etelä-Suomessa olen ollut aistivinani liukuhihnamaisempaa otetta toimittaa hautajaiset kuin vielä Vaasassa. Kieltämättä särähti hieman korvaan, kun eräs vahtimestari haukkui pystyyn sellaiset papit, joilla on kolme virttä. Ja minulla kun oli ohjelmassa musiikkiesityksiäkin!

Kuolema on yhteiskunnassamme melkoinen tabu. Luulen, että harvoissa perheissä siitä keskustellaan silloin, kun aihe ei ole mitenkään itselle ajankohtainen. Kouluissa ja päiväkodeissakin aihe on vaiettu monin paikoin. Tänä syksynä voisimme pitää kampanjan ja hehkuttaa pyhäinpäivää Hallowenin sijaan. Tämän ajan lapset, jos ketkä, tarvitsevat kuulla sen, miten risti on pääkalloa voimakkaampi. Mistä löytyisi sellaisia turvallisia aikuisia, jotka järjestäisivät kadun lapsille pyhäinpäivään liittyen kauniin enkeli-illan tai perhehartauden hyvin tarjoiluin. Ainakin voisimme skarpata sen verran, että viemme omat lapsemme, kummilapsemme, lapsenlapsemme tai naapurinlapset katsomaan hautausmaan kynttilämerta pyhäinpäivän iltana. Elina

tiistaina, elokuuta 21, 2007

Kesäkirkko, nettikirkko, torikirkko

Sunnuntaina tapahtui sellaista, jota minulle ei ole koskaan ennen tapahtunut. Minulla oli työtehtävänä kesäkirkon pitäminen Vaskipellon seurakuntakodilla. Jumalanpalvelus piti kuitenkin peruuttaa, koska paikalle ei tullut seurakuntalaisia. Yksi lammas tuli kylläkin kymmenen minuuttia myöhässä, mutta emme alkaneet pitämään hänelle omaa jumalanpalvelusta. Hän ei ollut nimittäin kovin eksynyt lammas, vaan paljon hurskaampi kuin jumalanpalveluksen toteuttajat. Kolmas jumalanpalvelus saman päivän aikana menee jo ylikunnon puolelle!

Nettikirkko on tämän päivän sana. Niinpä laitan rakkaille lukijoille ravinnoksi rukouksen, jonka olin löytänyt kesäkirkkoa varten. Toivottavasti se antaa voimaa tähän päivään!

Taivaallinen Isä -sinä kaiken armon Jumala.
Kiitos, että aina olet valmis antamaan anteeksi,
kun tulemme sinun luoksesi synteinemme.
Sinä tahdot meidän rakastavan toisiamme,
niin kuin sinä Kristuksessa rakastat meitä.
Rakkaus on ainoa, joka voi yhdistää.
Rakkaus on se mahti, joka voi sitoa meidät täydellisesti yhteen.
Siksi pyydämme:
Anna anteeksi, että päästämme niin paljon pahaa
keskinäisiin suhteisiimme.
Auta meitä selvästi näkemään,
että me silloin olemme esteenä
sinun Kirkkosi yhteydelle.
"Joka on saanut paljon anteeksi,
se rakastaa paljon."
Opeta meitä rakkauteesi luottaen
kulkemaan anteeksiannon tietä
ja opeta meitä sillä tiellä
rakastamaan toisiamme.

PS. Seurakunnan tilanne ei ole yhtään niin toivoton kuin miltä se kuulostaa. Työpäiväni ei ollut suinkaan epäonnistunut. Olin tapaamassa aamupäivän ihmisiä turuilla ja toreilla Myyrmäen maalaismarkkinoilla. Siellä sain keskustella seurakunnan toiminnasta ja uskosta Jeesukseen sekä eksyksissä että tallessa olevien lampaiden kanssa. On aina yhtä hienoa olla tavallisten seurakuntalaisten parissa: evankeliumi voittaa markkinakrääsän mennen tullen! Kadonneiden lampaiden etsiminen on paljon hyödyllisempää torilla kuin seurakunnan tiloissa!
Elina

torstaina, elokuuta 16, 2007

Sottapytyn tavoitteet

Syksy on tavoitteiden aikaa. Loman jälkeen mietitään taas kuumeisesti, mihin uuteen ylimääräinen energia olisi hyvä suunnata. Minusta tuntuu siltä, että tänä vuonna minun ei tarvitse kehittämällä kehittää uusia haasteita. Niitä on aivan kotitarpeiksi. Päätavoittenani on selvitä hengissä ja saada perheemme elämä pyörimään uusissa kuvioissa. Yksi pieni haave minulla kuitenkin on: haluaisin oppia järjestelmällisemmäksi ja siistimmäksi. Teen henkilökohtaista tutkimusta aiheesta, voiko synnynnäinen sottapytty löytää siistimmän tavan elää arjen keskellä.

Projektini on alkanut melko suotuisissa merkeissä. Muuton aikana ylitin itseni laittamalla CD-levyt tyylikkästi aakkosjärjestykseen. Vau! Vielä suurempi ihme on se, että ne ovat vieläkin yhtä hyvässä järjestyksessä. Se on suuri muutos siihen CD-levyjen rykelmään, joka ympäröi soitinta vielä Vaasassa.

Tänään otin toisen askeleen projektissa mapittamalla lasten tärkeitä papereita. Olisi uskomattoman hienoa, jos saisin laitettua kaikki tärkeät paperit niin hyvään järjestykseen, että ne löytyvät vaivattomasti. Voisi säästää hermoja tiukan paikan tullen!

Kolmantena tavoitteenani on järjestää epämääräisinä lojuvat työpaperit siistiin mappeihin. Tehtävä on sangen haasteellinen. Luulen kuitenkin, että muutaman tunnin työ voisi helpottaa elämää kummasti.

Neljäntenä tavoitteenani on pitää koti kohtuullisen siistinä. Kesällä kuulin ystävältäni, ex-sottapytyltä, hyviä vinkkejä, miten lapsiperheen kodin saa pysymään siistinä. Olen pyrkinyt noudattamaan neuvoja ja onnistunutkin aivan kohtalaisen hyvin. Pääperiaatteena on se, että tavarat viedään omille paikoille heti tai viimeistään illalla. Toimii ihmeen hyvin! Järjestäminen käy paljon nopeammin ja mukavammin, kun talo ei ole kuin pommin jäljiltä. Olen myös löytänyt uuden puolen itsestäni ja kuljen rätin kanssa harva se päivä ja puhdistan pienenpieniä sormenjälkiä ja muita tahroja. Vielä kun löydän perheemme aikatauluíhin sopivan siivouspäivän ja saan Vesan mukaan siivouspuuhiin, voi olla vaarana, että meillä on jopa siistiä. Kuulostaa sangen kummalliselta...

Lohdutukseksi muille sottapytyille voin kertoa, että työhuoneemme on vielä kuin pommin jäljiltä. Portaiden allakin on vielä rykelmä erilaista tavaraa, joka on matkalla jonnekin. Puhumattakaan kellarista ja pihasta...Mutta suunta on oikea: tavoitteenani on saada arvonimi ex-sottapytty!
Elina

lauantaina, elokuuta 04, 2007

Dagen efter

Tänään meillä on ollut taas vaihteeksi "dagen efter". Ihanan ystäväperheen vierailun jälkeen olemme lasten kanssa laskeutuneet arkeen ja viettäneet kiukkuista päivää kotosalla Vesan ollessa töissä. Minun vapaapäiväni tuntuvat tänä kesänä olevan niitä rankimpia päiviä. Silloin puretaan kaikki viikon sisällä keräytyneet patoutumat. Monesti olen ollut sitä mieltä, että äidit ovat kaiken pahan alkuja ja juuria. Lapset ovat kuin enkeleitä mummien ja kummien kanssa. Isänkin kanssa homma toimii. Mutta äiti saa kaivettua lapsista ne kaikkein huonoimmat puolet esiin. Tänään ei ole tahtonut löytyä iloista kanavaa millään, vaikka sitä on yritetty vääntää nenästä, jossa säätönappula sijaitsee. Onneksi ilta ja kaverit ratkaisivat senkin ongelman!

En kyllä yhtään ihmettele sitä, että lapset välillä kiukuttelevat. Paikkakunnan vaihtaminen on yllättävän raskasta puuhaa, kun kaikki muuttuu kerralla. En tiedä, kuinka monta stressipistettä muuton lasketaan aiheuttavan, mutta luulen, että niitä kertyy aika monta. Uudessa kodissa ja uudella paikkakunnalla alkaa kuin uusi elämä, kun vanhat rutiinit eivät enää toimi uudessa tilanteessa. Varmasti lapsia rasittaa myös tutustuminen uusiin ihmisiin ja uuteen ympäristöön, vaikka se on samalla myös valtavan kiehtovaa ja jännittävää.

Etsin lasten tavoin paikkaani uudessa ympäristössä ja elämäntilanteessa. Aika usein huomaan olevani stressantuneempi kuin yleensä. Keväällä elin oikein ylilennokasta ja huoletonta vaihetta ja nyt tuntuu siltä, että olen tullut rymisten alas. Suuret kuvitelmat omasta pätevyydestä ja kaikkivoipaisuudesta ovat menneen talven lumia. Olen joutunut taas pienelle paikalle!

Väliaikaisuus on raivostuttavaa. Haluaisin niin kovasti jo tietää, mikä minusta tulee isona. Olen aivan vakuuttunut siitä, että sitten kun löydän paikkani, viihdyn siinä hyvin riippumatta siitä, mikä on tehtävä ja työala. Mutta odottaminen on niin vaikeaa. Minulle ei sovi työntekoon asenne:"En mä mitään tiedä. Mä olen vaan täällä töissä." Ja juuri nyt minun on tehtävä töitä sillä asenteella, kun en tiedä, kuinka kauan olen töissä Vantaankoskella.

Teoriassa on helppo luottaa Jumalan johdatukseen ja huolenpitoon, mutta käytännössä se on paljon vaikeampaa. Vaikka olen saanut nähdä lukemattomia kertoja, miten hyvin Jumala pitää minusta huolta, tuntuu heittäytyminen Jumalan varaan aina yhtä vaikealta. Onneksi tänään sain taas sopivan lohdutuksen Päivän tunnussanasta: "Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa." 2. Kor. 12:9 Se oli sana Herralta, balsamia väsyneelle äidille!
Elina


Kaiken lohdutuksen Jumala, auta,
kun mennyt on rauha luottamuskin.
Epäilevälle vihdoinkin näytä, kuinka
Sana ei voi hävitä, syntistä pettää,
loppuu saakka se kestää.
Vuoret väistyvät, kukkulatkin horjuu,
meret siirtyvät ärjyen paikoiltaan,
sinun armosi milloinkaan ei lopu.
Käsivartesi eivät väsy.

Mirja Lassila