Free counter and web stats

lauantaina, joulukuuta 29, 2007

Yksin kotona

Muistan lapsuudesta tai ehkä ennemminkin varhaisnuoruudesta päiviä, jolloin olin muutaman tunnin tai vähän enemmän yksin kotona. Sellaisia päiviä oli hyvin harvoin kuusihenkisessä perheessämme. Sen vuoksi nautin niistä hetkistä suunnattomasti ja käytin ne todella hyväkseni. En tehnyt silloin yleensä mitään järkevää, vaan kaikkea hassunkurista ja turhanpäiväistä. Suosikkiharrastukseni oli kokeilla äitini vaatteita. En tiedä, miksi se oli niin hauskaa. Ylisuuret vaatteet eivät olleet mitenkään pukevia, mutta kai halusin kokeilla jollain tasolla aikuisen naisen elämää. Olisnhan toki voinut kokeilla äidin vaatteita silloin, kun muut olivat kotona, mutta siinä oli jotain kummallista hohtoa yksinollessa.

Tänään olen yksin kotona. Itse asiassa olen kotona yksin jo neljättä päivää. Elämäni on ollut kuitenkin niin kiireistä nämä päivät, jotka Vesa ja lapset ovat olleet Pellossa, että tuntuu siltä, että vasta nyt olen oikeasti yksin. Yksi ilta meni joulutervehdysten postittamistalkoissa, toinen ystävän kanssa seurustellessa ja kolmas konsertissa. Minulla olisi nytkin paljon järkevää tekemistä. Huomiseksi pitäisi saada väännettyä saarna. Eteisen lipaston laatikot ovat odottaneet kuukausikaupalla siivoojaa, kun en ehtinyt käydä niihin käsiksi syyslomalla. Silti en tee mitään niin järkevää. Nautiskelen mieluummin hetken elämästä ja omasta rauhasta. Kokeilen eilistä ostostani, villaslipoveria, erilaisten vaateyhdistelmien kanssa, kopsuttelen sisällä saapikaat jalassa, huudatan CD-soitinta TÄYSILLÄ, teen arvioita ystävien "kuumuudesta" Facebookissa ja kirjoittelen blogia. Ei aina tarvitse olla järkevä ja tehokas. Saarnan voi hyvin kirjoittaa illalla yhdeksän jälkeen, kun inspiraatio syttyy. Lipaston laatikot jaksavat kyllä odottaa rauhassa siivoojaansa. Elämä on ihanaa ja siksi siitä kannattaa nauttia. Jokainen omalla tavallaan. Mitä sinä teet, kun olet yksin?

perjantaina, joulukuuta 28, 2007

Kaksi kohtaamista

Olin Samuli Edelmannin konsertissa lukioikäisenä Ponnella. Se oli ensimmäinen ja viimeinen vierailuni Pellon tansseissa. Muistan, kuinka sali oli täynnä teinityttöjä. Jostain syystä en muista, että paikalla olisi ollut kovinkaan monta poikaa. Meitä tyttöjä oli niin paljon, että olimme ilkeitä toisillemme säilyttääksemme hyvät paikkamme. Tungoksessa potkimme toisia jalkoihin (tunnustan!) ja tuupimme vähän, ettemme vain joutuisi kauemmaksi lavasta ja Samulista. Ja olimme ihan selvinpäin, suurin osa.

Samuli-idolimme seisoi lavalla komeana ja lauloi kaikki 90-luvun hittinsä. Me lauloimme mukana: "Oon mä juonut viinii Wienissä, monta pitkää kylmää Lyypekissä...". Illan kohokohta oli, kun Samuli katsoi "juuri minuun" intensiivisellä katsellaan. Hän nimittäin katsoi yleisöä hitaasti niin, että varmasti jokainen teinityttö koki tulleensa huomatuksi, vaikka hän oikeasti tuskin näki ketään kirkkaiden valojen vuoksi. Ilta oli ihana, mutta siitä huolimatta siitä jäi vähän tyhjä olo. Muistan, että Samuli-fanitukseni loppui tuohon iltaan. Kuuntelin levyäni yöllä konsertin jälkeen, mutta sen jälkeen se ei enää innostanut minua. Kummallista!

Tänä iltana olin Helsingin Tuomiokirkossa ihanien ystävieni kanssa kuuntelemassa Samulia. Saavuimme paikalle luonnollisesti viime tipassa, kuinkas muuten. Yllätyimme siitä, että kirkon ovella ollut jono oli PITKÄ, todella pitkä. Sisälle päästyämme ihmettelimme väenpaljoutta vielä enemmän. Iso kirkko oli tupaten täynnä ihmisiä. Meidät ohjattiin ristinmuotoisen kirkkosalin vasempaan osaa. Siellä oli vielä muutama paikka vapaana. Syykin oli selvä: esiintyjiä oli aivan mahdoton nähdä. Meidän jälkeemmekin kirkkoon lappoi vielä väkeä. Innokkaita virsien kuuntelijoita oli niin paljon, että yleisöä pyydettiin tiivistämään penkkirivejä. Tapahtuu aika harvoin kirkossa!

Konsertin aluksi Pauli Aalto-Setälä ja Tommy Hellsten saarnasivat. He pohjustivat Viattomien lasten päivän hyväntekeväisyyskonserttia puhumalla lasten ja nuorten pahoinvoinnista sekä rakkaudesta. Ystäväni totesi, että Hellstenin puheessa sanan rakkaus olisi voinut korvata sanalla "Jumala", ja puhe olisi toiminut yhtä hyvin. Niinpä, miksi meidän suomalaisten on niin vaikea puhua Jumalasta, vaikka Hän on rakkaus. Kalevi Lehtinen on todennut osuvasti, että Jumalalla on monopoli rakkauteen. Ilman Häntä ei ole rakkautta!

Saarnan jälkeen Samuli aloitti osuutensa. Samuli ei nähnyt minua enkä minä nähnyt häntä. Siitä huolimatta välillämme oli paljon syvempi yhteys kuin aikoinaan Pellon Ponnella. Pyhä Henki yhdisti esiintyjät ja katsojat. Koko ilta oli yhtä Kolmiyhteisen Jumalan ylistystä. "Kosketa minua Henki", "Soi kunniaksi Luojan" ja "Tule kanssani Herra Jeesus" olivat aitoa ja maanläheistä rukousta Jumalalle. Virsien välissä Samuli kuvasi muutamalla sanalla suhdettaan kyseiseen virteen tai kertoi virren syntyhistoriasta. Spiikeissä ei ollut mitään keinotekoista eikä väkisin väännettyä, sellaista, mitä olen joskus kohdannut ex-gospellaulajilla. Edelmannilla ei ollut mitään tarvetta pönkittää egoaan eikä hauskuttaa yleisöä. Hän kertoi siitä, miten hänellä riittää koko elämäksi opettelemista virren 509 ajatuksessa "Auta, etten ketään paina, etten toisen taakkaa suuremmaksi tee" ja virren 125 säkeessä "Valaise, Jumalan Henki, silmäni aukaise, että voisin olla ystävä toiselle". Laulaja kertoi, miten "Oi Herra jos mä matkamies maan" syntyi kriisin keskellä Malmivaaran menetettyä kaksi tytärtään ja vaimon, kun taas virsi 600 keskitysleirillä. "Kun pahan valta kasvaa ympärillä, vahvista ääni toisen maailman, niin että uuden virren sävelillä, kuulemme kansasi jo laulavan", kuulostaa aika paljon vakuuttavammalta, kun tietää sen ankean historian. Tuttuja tarinoita minulle, mutta silti koskettavia.

Encore-biisin ajaksi me menimme seisomaan paikalle, josta näimme esiintyjät. Teiniaikani idoli näytti viistoista vuotta vanhemmalta ja paljon tukevammalta, mutta samalla myös aidommalta ja sympaattisemmalta. Hän ei halunnut hurmata meitä epäaidolla flirtillä, vaan hän välitti meille virret sellaisena kuin ne puhuttelivat häntä. Samuli tarjosi minulle taivashetken ja rohkaisi työhön Jumalan valtakunnan hyväksi laulaessaan Titanic-virrestä: "Kun taival päättynyt on päällä maan, käyn lukse Jeesuksen riemuun ihanaan. Ei tuska yltää voi, kirkkaan laulu soi. Käyn aina, Herrani, kohti sinua." Ehkä minä kohtaan teini-idolini kerran Taivaan ilojuhlissa. Silloin ei ole jäljellä enää idoleita eli epäjumalia, vaan Kolmiyhteinen Jumala saa olla meille kaikki kaikessa!

tiistaina, joulukuuta 18, 2007

Hyödyllisiä paheita

En koe olevani materialisti. On kuitenkin muutama liike, joissa pääni menee aivan sekaisin. Lastenvaateliikkeissä ja kristillisissä kirjakaupoissa minuun iskee valtava ahneus. Haluaisin tuon ja tuon ja tuon ja tuon ja tuon. Lastenvaatteiden suhteen olen rauhoittunut jo monta vuotta sitten, mutta kirjakaupat ovat edelleen paheeni. Tavallisissa kirjakaupoissakin menen sekaisin, varsinkin alennusmyyntien aikoihin. Siitä on ollut kyllä suurta hyötyäkin: kirjavarastostani löytyy aina sopivia lahjakirjoja sekä lapsille että aikuisille. Siinä säästää paljon rahaa, aikaa ja vaivaa, kun ei tarvitse jokaista lahjaa lähteä erikseen metsästämään. Kolmilapsisessa perheessä kun synttärikutsuja satelee harva se viikko.


Pelastuksekseni paheeseeni on koitunut uusi paikkakunta ja kodin sijaitseminen kaukana keskustan houkutuksista. Viime viikkoon asti en tiennyt ollenkaan, missä Järvenpään lastenvaateliike ja kristillinen kirjakauppa sijaitsevat. Nyt tiedän ja olen monta sataa euroa köyhempi! En uskalla edes laskea yhteen, kuinka paljon rahaa paloi. Vaasassa olimme Vesan kanssa kristillsessa kirjakaupassa sellaisia kanta-asiakkaita, että myyjät hoitivat lapsiamme meidän tutkiessa hyllystöjä. Kannattavaa liikkeelle!


Järvenpään kristillisestä kirjakaupasta tarttui mukaani joukko joululahjaksi tarkoitettuja CD-levyjä ja kirjoja sekä alennuskirjoja omaan käyttöön. Keijo Leppäsen Kurja hurskaus. oli sopivan kevyttä, hauskaa ja ajatuksia herättävää lukemista. Olen vähän ylpeä siitä, että ystäväni vertasi kirjoitustyyliäni kyseiseen kirjailijaan. Toinen miellyttävä kirjalöytö oli saada alennuksella Leena Lehtisen Toivonsäteitä ja Lohdunversoja. Muutama vuosi sitten ostin Vivamosta Lehtisen Ilonhippuja ja ihastuin aforisminomaisiin runoihin välittömästi. Kirjasta on olut minulle paljon iloa työssäni sekä blogiteksteissä. Toivottavasti nämä kirjat tuovat minulle ja lukijoilleni yhtä paljon lohtua ja toivoa. Tässä muutama makupala.


Haluan itse valita lohduttajani,
sellaisen joka antaa aikaa
luottamuksen ensin syntyä
ja luottaa siihen
että Jumala ja minä itsekin
tiedämme jotain elämästä.



Evankelioin ihmisiä
Lohduttajan luo.





Ei riitä että sanot rakastavasi.
Lohduttaisit lahjalla,
ottaisit syliin,
suukottaisit.

Silloin tietäisin sanoittakin
ja sydämeni kuiskaisi
takaisin:
"Niin minäkin sinua."



Kohtaaminen
ilman kohtaamista
ei ole kohtaaminen.
Jäämme yksin lohdutusta vaille.

Sinä et anna itsestäsi
etkä minulle.
Minä en itsestäni
enkä sinulle.

Koska emme ole totta,
emme uskalla antaa toisen olla tosi.
Pelkäämme sekoittavamme tanssiaskeleet.




Kyynel ei vain kutsu
lohduttajaa lähemmäs,
se kertoo,
että Hän jo kävi.





Olen sanonut
tänään
ääneen
asioita, joita en halua myöntää
edes itselleni.

Vapauttava totuus.






Rakasta minua!
Rohkein,
uhkarohkein pyyntö
ihmisen maailmankaikkeudessa.

Rakasta minua,
niin puhkean kukkaan.
Jaksan ja uskallan
mitä vain!

sunnuntaina, joulukuuta 16, 2007

Rakas Raamattu

Antton ja Laura olivat tänä viikonloppuna leirillä. Lapsiraukoilla oli pieniä vaikeuksia päästä leirille. Laura jännitti viikkokausia, miten hän selviää leiristä, kun siellä pitää olla mukana oma Raamattu, oikea Raamattu. Ei auttanut pikkuneitiä vanhempien selitykset siitä, miten isoveli auttaa leirin raamattuhetkissä. Eikä auttanut tieto siitäkään, että leirin vetäjä lupasi Lauran leirille tieäten, ettei Laura vielä osaa lukea oikeaa Raamattua.

Seuraava vaikeus matkalla "Rakas Raamattu -leirille" oli vanhempien hajamielisyys. Unohdimme Vesan kanssa koko leirin ja suunnittelimme lauantaille muuta ohjelmaa. Onneksi perjantai-iltana muistin yhtäkkiä, että lasten leiri alkaa seuraavana aamuna. Liekö Herra muistuttanut hajamielistä äitiä?

Kolmas este matkalla oli vaikeus löytää leirikeskus. Aina niin luotettava Eniro-reittipalvelu ohjasi Vesan ja leiriläiset sellaisille kärrypoluille, että ajoissa ei oltu tälläkään kertaa. Onneksi autosta löytyi karttakirja, joka ohjasi perille. Leiriltä hakeminenkin oli yhtä tuskaa, koska tällä kertaa perheemme tekoblondi oli hakuvuorossa. Pörräilin pitkin maita ja mantuja etsien leirikeskusta. Onneksi minulla oli autossa erittäin luotettava apuri. Mikael jakoi auliisti hyviä ohjeita. "Ei te tämä talo ole", kuului vakuuttavasti takapenkiltä, kun luulin tulleeni perille. Ja oikeassa oli! Meidän perheessä miehet osaavat nämä suunnistusasiat naisia paljon paremmin, valitettavasti.

Lasten raamattuleiri oli ollut oikein antoisa. Laura kertoi suu vaahdossa uudet ystävät, iltaohjelmien sketsit ja näytelmät, askartelut, nukkumispaikat sekä kaikki raamatunkertomukset. Anttonkin oli päässyt esittämään Daavidin veljeä näytelmään. Ainoa katkeruutta aiheuttanut asia oli se, että pikkusisko sai nukkua laidallisessa yläpedissä. Antton oli joutunut tyytymään alapetiin, kun yläpedissä ei ollut laitaa. Mikä huutava vääryys!

Meidän kirkossamme voitaisiin järjestää enemmänkin raamattuleirejä, -tapahtumia, -iltoja ja -kisoja. Uusimmassa Sana-lehdessä on Janne Villan terävä kolumni liittyen Helsingin seurakuntayhtymän Usko, toivo, rakkaus -kampanjaan. Villan mukaan kirkon kriisiin eivät auta pinnalliset temput tai imagonkiillotuskampanjat. Villa tyrmää kampanjan, jossa yritetään tavoittaa kirkosta vieraantuneita "tyhmien uskovaisten" mollaamisella sekä "kaveri-vanhemman" jeesauksella. "Kannattaisikojan jokaisen kirkon työntekijän ja aktivistin rukoilla ja tutkailla nyt Isoa Kirjaa? Alkuun vaikka vain tunnin päivässä. Ehkä sitten Herran palvelijoista välittyisi meille sitä "Kristuksen tuntemisen tuoksua", joka houkuttelisi ottamaan selvää, mistä Kristuksessa on kysymys", kirjoittaa Villa.

Vaikka toimin Usko, toivo, rakkaus -kampanjan yhdyshenkilönä, voin yhtyä täydestä sydämestä Villan ajatuksiin. Tulin suorastaan pahoinvoivaksi, kun luin pilkaavaa tekstiä "Automaatti-Jeesus" kampanjasivuilla. Minä olen juuri sellainen uskovainen, jota kirjoituksella mollattiin. Minä luotan niin paljon rukoukseen, että pyydän Jumalalta parkkipaikkaa tiukassa tilanteessa ja rukoilen tuhatta muuta arkipäiväistä asiaa. Jos se toimii minun elämässäni, onko kenelläkään lupa tehdä naurunalaiseksi minun uskoani ja minun Vapahtajaani. Sitäkö se suvaitsevaisuus on?

Villa arvelee kolumnissaan, että kampanjan pelatukseksi voivat koitua nuoret papit, jotka toimivat päivystävinä pappeina nettisivujen chatissa. He näyttävät Villan mukaan valtaosaltaan vilpittömiltä, aidoilta ja hyviltä tyypeiltä, jotka mieluusti kohtaisi. "Kaukana ovat ajat, jolloin Herran palvelijat samastuivat itsekin herroihin." AAMEN!

perjantaina, joulukuuta 14, 2007

Joulustressi - mikä se on?

Tänään on joulukuun 14. päivä. Adventtikynttelikössä palaa jo kaksi kynttilää ja kaunis Lucia on kruunattu. En ole ostanut vielä yhtään lahjaa. En ole lähettänyt yhtään joulukorttia tai -kirjettä. En ole leiponut mitään joululeivonnaisia. En ole siivonnut joulua varten. Eikä minulla ole joulustressistä tietoakaan.

Sen sijaan olen ollut koko viikon iloinen ja tyytyväinen elämääni. Olen viettänyt töissä mukavia lasten joulukirkkoja, ja kotona nautiskellut lasten kanssa joululaulujen ja -koristeiden luomasta tunnelmasta. Elämäni on ollut kotona mukavan kiireetöntä ja rauhallista, jos ei oteta huomioon lasten normaalia riehumista. Olen vain ihmetellyt itsekseni, voiko adventtiaikana olla näin mukavaa. Vesa puolestaan on laukkonut paikasta toiseen pää kolmantena jalkana. Kirkkoherralla on vientiä!

Rauhallisen oloni salaisuus on hyvä suunnittelu. Tiedän, ettei minun tarvitse stressata, koska olen varannut kaikille jouluvalmisteluille riittävästi aikaa. Huomenna menen ostamaan kummilasten lahját ja maanantaina hankin muut lahjat. Aion olla minimalisti hankinnoissani. Miksi ostaisin lapsille kasapäin lahjoja, kun hukumme tavaraan jo nyt?

Ensi viikonloppuna aion lähettää perheen pois jaloista mummun ja vaarin luokse, jotta saan tehtyä joulusiivouksen rauhassa. Aion oikein nauttia siitä! Jouluruokien ja leivonnaisten valmistamiseenkaan ei tarvitse varata kuin yksi vapaapäivä, koska vietämme joulua suuremmalla porukalla. Tuntuu aivan uskomattoman hienolta, ettei tarvitse laittaa itse kaikkia perinteisiä jouluruokia niin kuin Vaasan vuosina. Tosin taisin kyllä turvautua aika paljon valmisruokiin: Saarioisten laatikot menivät täydestä tähän perheeseen. Vaasan joulukuut olivat nimittäin yhtä kaaosta miljoonine joulujuhlineen lukuunottamatta sitä ihanaa joulukuuta, jolloin saimme olla Miksun ansiosta molemmat poissa töistä.

Joulukirjeen kirjoittamisenkin olemme siirtäneet lähemmäksi joulua. Olemme niin huomionkipeitä ihmisiä, että päätimme huolehtia siitä, ettei joulukirjeemme jää huomaamatta. Postimaksut ovat tietysti vähän kalliimmat, mutta eipä tule mieleen vuotta, jolloin joulukirjeemme olisivat ehtineet ajoissa postiin.

Nauti sinäkin joulusta - äläkä stressaa turhaa!

keskiviikkona, joulukuuta 12, 2007

Mä olen iso poika!

Työkaverin kanssa valittelimme väsymystä kahvihuoneessa. Hän luuli, että minun väsymykseni johtuu siitä, että lapset valvottavat öisin. Korjasin heti väärinkäsityksen. Meillä ei ole enää lapsia, jotka valvottavat öisin. Mustista silmänalusista voi syyttää enää itseään sekä miestä, joka viihtyy iltaisin liian hyvin töiden parissa. Ja ýhteisistä iltateehetkistä en suostu luopumaan, vaikka aamuisin väsyttääkin. Onneksi juna on armoton: ei ole aikaa miettiä, jaksanko nousta vai en!

Lapsistamme on tullut oikeasti isoja. Mikaelkin toistelee lausetta "mä olen iso poika" monta kertaa päivässä. Vauvavaiheen päättyminen näkyy perheessämme aivan konkreettisesti. Rattaat ja syöttötuoli on annettu pois oikealle vauvaperheelle. Töistä tullessa kenelläkään ei ole enää samanlaista kiirettä nähdä äitiä kuin aikaisemmin. Yläkerrassa pyörivä Frööbelin palikoiden DVD kiinnostaa lapsilaumaa usein enemmän kuin äiti. Tuntuu mukavalta, että usein saan hengähtää hetken tai jutella Vesan kanssa päivän kuulumiset ennen kuin alkaa ruoanlaitto, muut kotityöt ja lasten kanssa puuhastelu.

Vauvavaiheen päättyminen näkyy siinäkin, että lasten kanssa voi tehdä paljon enemmän yhdessä juttuja. Pelien pelaaminen, kirjojen lukeminen ja yhteinen puuhastelu onnistuvat paljon paremmin, kun ei ole enää pientä sylilasta. Antton ja Laura yllätivät minut osaamisellaan, kun pelasimme kolmestaan JuniorAlias-sananselityspeliä. Molemmat olivat paljon näppärämpiä ja nopeampia keksimään oikean sanan kuin minä. Se saattoi tosin johtua osittain siitä, että he osasivat vasatukset ennestään, minä en. Mutta isoja lapsia, joka tapauksessa. Laura osaa piirtää jo melkein paremmin kuin minä ja Vesa. Antton taas lukee Narnia-kirjaa, jossa on yli 800 sivua. Mikaelista on tullut puolestaan armoton rumpali. Hän soittaa oikeita rumpuja kellarissa ja muun ajan hakkaa kapuloillaan mitä milloinkin. Soittaminen on niin mieluisaa, että eilen hän uskalsi mennä yksin kellariin soittelemaan, kun äidillä oli muuta puuhaa. Isoveli on ylpeänä todennut, että on se ihmeellistä, kun 3-vuotias osaa jo soittaa peruskomppia. Filli-ideoita pikku rumpali opiskelee Fröbelin palikoiden levyiltä.

Iltatoimien lähestyessä en ole enää varma siitä, ovatko lapsemme tulleet isoiksi. Äidin ja isän hermot ovat kovilla, kun iltarieha on parhaimmillaan. Ei voi kuin ihmetellä, miten iltapalaan ja iltatoimien suorittamiseen voi mennä niin kamalasti aikaa. Pitäisi laskea jonain iltana, kuinka monta komentoa vanhemmat saavat antaa ennen kuin lapset ovat peittojen alla. MONTA! Pahinta meno on tietysti silloin, kun Vesa on poissa. Onneksi käytössäni ovat kullanarvoiset kasvatusmetodit: uhkailu, kiristys ja lahjonta. Ei ihme, että Miksukin laskee sujuvasti yhdestä kymmeneen, kun äiti toistelee numeroita joka ilta. Lohduttavaa on, että lapset ovat aina päässeet pehkuihin, ennemmin tai myöhemmin. Ja nukkuvat lapset ovat aina yhtä suloisia. Älkää kasvako liian nopeasti!

maanantaina, joulukuuta 10, 2007

Neiti Näpsä, minäkö?

Olen saavuttanut Facebookissa maagisen rajan: minulla on nyt 200 "ystävää". Ystäväni sanoi, että minun pitäisi alkaa panostaa määrän sijasta ystävien laatuun. Olen samaa mieltä. Olen blogissani yrittänyt kovasti antaa itsestäni rehellistä kuvaa. Olen kirjóittanut lukemattomia kirjoituksia siitä, miten boheemi olen. Ja nyt minut on äänestetty Facebookissa ystäväpiirissäni kaikkein täsmällisimmäksi. Argh! Mihin on maailma menossa, jos minä olen täsmällinen? Toinen ominaisuuteni on minusta paljon mukavampi ja totuudenmukaisempi. Olen ystäväpiirini mukaan kaikkein vieraanvaraisin ystävä. Se on taatusti kodin perintöä.

Täsmällisyys-määritelmä johtunee siitä, että suurin osa ystävistäni tuntee vain minun virallisen minän. Joukossa on paljon entisiä ja nykyisiä työkavereita sekä ex-koulukavereita. Kieltämättä olen ollut aina hyvin täsmällinen koulu- ja työasioissa. Olen hoitanut aina kaikki tehtävät huolellisesti ja tarkasti Se ei kuitenkaan johdu siitä, että olisin tarkka luonteeltani. Ei, vaan se johtuu kunnianhimoisesta luonteestani. Olen tehnyt kaiken hyvin, jotta onnistuisin opiskeluissa ja työssäni. Olen lukenut aina sen ylimääräisen kerran koealueen läpi tai haalinut pari ylimääräistä työtehtävää, jotta olisin erinomainen koululainen ja työntekijä.

Äitinäkin koen olevani "riittävän hyvä äiti", mutta on muutamia osa-alueita, jotka saavat minut tuntemaan itseni uusavuttomaksi kakaraksi. Sunnuntaina minulla oli oikein terapeuttinen junamatka, kun voivottelin erään toisen akateemisen naisen kanssa surkeuttamme. Olimme keskustelun perusteella molemmat aivan onnettomia huolehtimaan lasten ulkovaatteista. Olemme niitä äitejä, joille tarhan täti sanoo, että nyt voisi kyllä laittaa kurahanskat. Ja niitä äitejä, joille tädit lähettävät lasten kautta viestejä siitä, miten sukkahousut olisivat jo näillä ilmoilla tarpeen. Noloa!

En kerta kaikkiaan ymmärrä niitä näppäriä naisia, jotka aina tietävät, millaiset varusteet lapsilla täytyy olla päiväkodissa. En tiedä mitään inhottavampaa kuin miettiä, mitä ulkovaatteita lapsille täytyy pukea päälle marraskuussa kurakeleillä tai mitä kaikkia varavaatteita pakataan hoitokassiin. Se on paljon vaikeampaa kuin saarnan tai näytelmän kirjoittaminen. Rakastan vaatteiden ostoa, mutten ulkovaatteiden puhumattakaan kura-asuista. Sopisin täydellisesti äidiksi Ranskaan tai Italiaan, jossa laittaisin lapset kauniissa sisävaatteissa hienoon puistoon esittelemään suloisuuttaan. Laurakin sopisi siihen muottiin erinomaisesti! Inhosin jo lapsena sadevaatteita ja toppahousuja, nuoruudesta puhumattakaan. Muistan eräänkin pakkaskävelyn, kun ystäväni oli laittanut toppahousujen alle parit välihousut. Minä sen sijaan hienostelin ohuissa hiihtareissa; kaikeksi onneksi nylon-sukkahousut kipristelivät mukavasti pakkasessa. Tyhmästä päästä kärsii koko kroppa!

En ole siis Neiti Näpsä! En, en, en!

tiistaina, joulukuuta 04, 2007

Kauheimmat joululaulut

Sitä Kauneimmat joululaulut -tilaisuutta en unohda koskaan. Oli joulukuu vuonna 1994. Olin aloittanut syyskuussa opinnot Helsingissä, ja Estonia oli uponnut lokakuun alussa. Itsenäisyyspäivänä olin EO:n järjestämissä juhlissa, jossa eräs opiskelijapoika alkoi innokkaasti piirittää minua. Piiritys jatkui seuraavana lauantaina EO:n opiskelijaillassa, jossa uskaltauduimme ystäväni kanssa pyytämään kyseistä herraa ja hänen ystäväänsä jatkoille Lestikselle. Lestiksellä hauska ilta venyi hieman pitkäksi. Viiden aikaan yöllä sovimme, että näemme samalla porukalla aamulla Pyhän Sydämen kappelissa, joka oli siihen aikaan kantakirkkomme.

Aamulla me kaikki viisi teologian ylioppilasta raahauduimme kirkkoon, josta jatkoimme matkaa kaverin kämpille kirkkokahveille. Nekin kahvit venyivät vähän pitkiksi. Opiskelijapojan tekemät korvapuustit, jotka taisivat olla hänen elämänsä ensimmäiset ja viimeiset tekeleet, maistuivat hyviltä, vaikka näyttivätkin vähän säälittäviltä. Seura oli kuitenkin niin hyvää, ettemme millään malttaneet kotiutua. Niinpä päätimme lähteä vielä sunnuntai-illan ratoksi Tuomiokirkon Kauneimpiin joululauluihin. Eräs ystävistä lähti sinnekin mukaan -esillinaksi -, toiset ymmärsivät jo yskän ja lähtivät koteihinsa.

Muistan vieläkin, missä istuimme Helsingin Tuomiokirkossa. Samoin muistan, kuinka kihelmöivän jännittävää ja ihanaa oli istua ihastukseni vieressä. Supisimme jotain laulujen välissä ja lauloimme, mitä viikonlopun väsymykseltämme jaksoimme, luultavasti lujaa. Muistan myös, miten silloinen ihastukseni, nykyinen mieheni, kehui tilaisuuden jälkeen hymyäni maailman kauneimmaksi. Itse hän ei tosin muista sitä.

Kaikkein parhaiten me molemmat muistamme siitä tilaisuudesta papin puheen tai oikeastaan sen alun. Pappi aloitti puheensa sanomalla, että nyt tulee tämä Kauneimpien joululaulujen pakollinen puhe. Me, teologian ylioppilaat, rypistimme kulmiamme ja katsoimme paheksuvasti toisiamme. Olimme kauhuissamme siitä, miten pappi voi aloittaa puheensa tuolla tavalla. Ja monta vuotta pidimme kyseistä pappia erittäin epäilyttävänä tapauksena, lipilaarina, jolla ei ole paljon mitään annettavaa.

Nyt kolmetoista vuotta myöhemmin ymmärrän paremmin pappiraukkaa. En tiedä, oliko hän aivan stressaantunut. Vai oliko hän kyllästynyt papin miljooniin joulutilaisuuksiin, joihin täytyy keksiä jotain sanottavaa. Seurakunnassahan tilaisuuteen kuin tilaisuuteen kuuluu papin puhe. On tärkeää, että pappi on mukana kaikissa mahdollisissa kissanristiäisissä. Papin tehtävänä on luoda puheellaan mukavaa joulutunnelmaa, vaikka hän olisi jo lopen kyllästynyt torttujen ja pipareiden syöntiin eikä keksisi jouluevankeliumista enää mitään tuoretta sanottavaa.

Tällä viikolla olen miettinyt, oliko papin aloitus kenties ironinen. Mitä jos häntä ottikin päähän se, että hänen täytyy puhua tilaisuudessa, jossa oikeasti kukaan ei halua kuunnella, mitä hänellä on sanottavaa. Kauneimmat joululaulut on tilaisuus, joka vetää kirkkoihin valtavasti väkeä. Ihmiset haluavat tulla laulamaan joululauluja ja kokemaan joulutunnelmaa. Kauneimmat joululaulut on pyhä traditio, johon on ladattu paljon odotuksia ja tunteita. Ihmiset suuttuvat, jos lauluvihosta puuttuu heidän suosikkilaulunsa tai jos kanttori ei ole tajunnut valita sitä. Ihmiset loukkaantuvat myös helposti, jos pappi pilaa puhellaan tilaisuuden.

Vedin kaksi vuotta sitten Vaasassa Kauneimmat joululaulut -tilaisuuden. Kirkko oli täynnä väkeä ja odotukset olivat korkealla. Olin valmistautunut iltaan huolellisesti, koska halusin tehdä vaikutuksen; olinhan aloittanut vasta työni Vaasan suomalaisessa. Tilaisuus ei kuitenkaan mennyt suunnitelmieni mukaan. Unohdin ilmoittaa kolehdin sovitussa paikassa, sanoin vasta avioituneen kanttorin sukunimen väärin eikä puhe tuntunut uppoavan yleisöön. Olin tilaisuuden jälkeen tosi pettynyt itseeni. Niin pettynyt, että Vesa melkein pakotti minut lähtemään heti jumppaan, jotta saisin muuta ajateltavaa ja paremman mielen. Myöhemmin sain pienen lohdutuksensanan, kun joku kiitti lehden mielipidepalstalla nuorta naispappia kauniista puheesta. Silti päällimmäiseksi tunteeksi jäi epäonnistuminen.

Viime jouluna järjestimme ensimmäisen lapsiperheille tarkoitetun Tenavien kauneimmat joululaulut -tilaisuuden. Odotukset olivat korkealla sekä meillä suunnittelijoilla että seurakuntalaisilla. Olin varma, että tilaisuudesta tulee loistava. Seurasimme ihastuneina, miten lapsiperheet vyöryivät kirkkoon. Olin valmistautunut iltaan hyvin: kehitellyt hauskat juonnot ja pienen nukketeatteriesityksen puheen tilalle sekä rukoillut paljon tilaisuuden puolesta.

Tilaisuudesta tuli kuitenkin täysi floppi. Lapset väsyivät joululauluihin alta aikayksikön ja suuressa kirkossa alkoi mahdoton show. Minun piti luopua hienoista juonnoistani ja ilmoittaa vain laulujen nimet, jotta tilanne olisi pysynyt paremmin kontrollissa. Nukketeatteri sentään meni suhteellisen mukavasti, ainakin olosuhteisiin nähden. Olin illan jälkeen pettynyt, todella pettynyt. Tämä idea ei toiminutkaan suunnitelmiemme mukaan.

Tänä syksynä innostuin valtavasti Paavalin seurakunnan POP-Kauneimmat joululaulut -tilaisuudesta. Olin iloinen, kun minua pyydettiin puhumaan sinne. Sovimme, että puhe on lyhyt ja napakka. Rukoilin paljon tilaisuuden puolesta ja minulla oli mielessä eräs joulukertomus, joka sopisi illan profiiliin. Viikolla minusta alkoi kuitenkin tuntua siltä, etten haluakaan ottaa kertomusta, vaan pidän puheen valosta ja pimeydestä. Teema syveni syvenemistään ja innostuin puheen kirjoittamisesta. Lauantaina puhetta kirjoittaessani olin niin euforisessa tunnelmassa, että Vesa vain nauroi minulle. Löysin aiheeseen sopivan rukouksenkin kuin johdatuksessa. Vielä suuremmalta ihmeeltä tuntui, että löysin Facebookista puheen yhteyteen laulun, jonka oli tehnyt tilaisuutemme solisti. Ajattelin, että puheesta tulee suuri menestys ja hehkutin Vesalle, kuinka mahtavalta tuntuu mennä puhumaan, kun on niin varma olo itsellä.

Varma oloni karisi sillä hetkellä, kun menin puhumaan. Tunsin heti, että puheeni ei toimi siinä tilanteessa, sille porukalle. Tajusin, että puhe on liian pitkä ja liian syvällinen. Yritin lennossa lyhentää puhetta, mutta en pystynyt siihen kovinkaan hyvin. Ajattelin, että on parempi pysyä käsikirjoituksessa, kun ajatuskulut alkoivat ontua lyhentämisen vuoksi. Tilaisuuden jälkeen välttelin työtovereitani. En halunnut saada tuomiota. En inhoa mitään enempää kuin sitä, että saan negatiivista palautetta heti tilaisuuden jälkeen. Olen sen verran herkkä. Niinpä juttelin seurakuntalaisten kanssa pihalla ja lähdin kotiin. Matkalla eräs herrasmies kiitti kauniista puheesta.

Maanantaina joku seurakuntalainen soitti päivystävälle papille haukkuakseen puheeni. Puhe oli ollut liian pitkä. Myönnän sen! Puheen sisältö oli myös ollut loukkaava. Se oli vienyt Kauneimmat joululaulut -tilaisuudesta tunnelman. Soittaja ehdottikin, että puheen sijasta olisin kertonut kauniita tarinoita laulujen syntyhistoriasta.

Nyt olen pari päivää saanut kuunnella useammalta ihmiseltä siitä, miten puheeni on ollut liian pitkä. Olen myös kuullut työtovereilta, miten Kauneimmat joululaulut -tilaisuudessa ei oikeastaan tarvitsisi pitää puhetta ollenkaan; ihmiset ovat tulleet sinne laulamaan eivätkä kuuntelemaan puheita. Olen kuullut myös positiivista palautetta, mutta se ei ole oikein lämmittänyt. Olen ollut pettynyt itseeni, pettynyt harkintakykyyni ja pettynyt Jumalaan.

Pettymysten keskellä minua on lohduttanut Ilkka Puhakan kertomus, jonka kuulin muutama vuosi sitten. Hän kertoi Juha Kelan muistotilaisuudesta, jossa hän oli pitänyt puheen. Hän oli valmistautunut tilaisuuteen erittäin hyvin. Hän oli pitänyt tilaisuutta niin tärkeänä, että hän oli valmistautunut siihen kirjoittamalla viisi eri puhetta. Mutta itse tilaisuudessa kaikki oli mennyt pieleen. Valot olivat häikäisseet häntä niin, että hän ei ollut nähnyt paperita ollenkaan. Hän oli saanut piispojen ja muiden tärkeiden herrojen edessä kakistettua suustaan viisi lausetta, jotka eivät liittyneet mitenkään toisiinsa. Häntä hävetti ja hän oli pettynyt itseensä. Tilannetta ei ollut yhtään parantanut työtoveri, jonka hän oli tavannut seuraavana päivänä. Tämä velikulta oli kysynyt, oliko Puhakalla ollut vähän pallo hukassa. Kun Ilkka oli myöntänyt pallon olleen vähän hukassa, oli työtoveri lohduttanut häntä sillä, ettei se jäänyt keltään huomaamatta. Kyllä me kristityt olemme toisillemme armollisia!

Muutaman vuoden päästä Ilkka Puhakka oli saanut kirjeen, jossa kirjoittaja kertoi kyseisestä muistotilaisuudesta ja kiitti koskettavasta puheesta. Kirjoittaja oli suunnitellut itsemurhaa ja hänellä oli viisi kysymystä Jumalalle. Jumala oli vastannut hänelle jokaiseen kysymykseen Puhakan viiden lauseen kautta. Myöhemmin Ilkka tajusi, että ne viisi lausetta, jotka hän oli saanut ulos suustaan, olivat viiden puheen ydinajatukset. Jumala oli käyttänyt Ilkka Puhakan puhetta pelastaakseen yhden ihmisen hengen. Mitäs siitä, vaikka maine meni herrojen edessä.

Minun tilanteeni ei tietystikään ollut yhtä dramaattinen. En tosiaankaan usko, että puheeni olisi pelastanut kenekään henkeä. Mutta luulen kuitenkin, että sen tarkoitus oli puhutella jotain seurakuntalaista. Mitä siitä, että 202 ihmistä menettää joulutunnelmansa, jos yksi ihminen tulee Jumalan puhuttelemaksi. Herran palveluksessa oleminen on nöyrryttävää. Johannes Kastajan sanoin:"Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi." Tästä lähtien kutsun kyseisiä tilaisuuksia nimellä "Kauheimmat joululaulut".

sunnuntaina, joulukuuta 02, 2007

Hysteerinen joululevyfriikki

Rakastan ensimmäistä adventtia ja siihen valmistautumista! En tiedä mitään ihanampaa kuin joululevyjen esiin ottamisen. Tänä vuonna olin laittanut levyt muuton yhteydessä muiden joulutavaroiden joukkooon, jotten kajoaisi niihin ennen aikojaan. Eilen haimme joulutavarat lasten kanssa, laitoimme seimiasetelman ja muutaman enkelin esille sekä aloimme soittaa joulumusiikia. Olen ollut ihan täpinässä kaksi päivää, kun yritän joka välissä laittaa ihanimpia lauluja soimaan. Ainoa haittapuoli on siinä, että joulukokoelmaamme kuuluu Ti-Ti-Nallen joululevy. Niinpä lapset haluavat kuunnella sitä aina silloin kun he ovat alakerrassa. Blääh! Nyt ymmärrän niin hyvin, miksi äitini inhosi "Nissepolkkaa".

Minä valitsin ensimmäiseksi joululevyksi Carolan "Jul i Betlehem" ja sieltä supersuosikkini "Himlen i min famn", joka tuo aina mieleen Lauran vauva-ajan Luulajassa. Taisin kuunnella sen lisäksi vielä Carolan "O, Helga natt" ennenkuin siirryin Jakarandan joululevyn "Tulkoon joulu "-versioon. Jakarandan vanha levy on seurannut minua uskollisesti opiskeluvuosistalähtien. Sen haikean kauniit kappaleet tuovat elävästi mieleeni Lestiksen pikkuruisen huoneeni, jossa oli talvella kylmä. Näiden kahden iki-ihanan j0ululevyn lisäksi minulle aiheuttaavat kylmiä väreitä Setä Tuomon kammarin Talvipuutarha -levy sekä muutamat laulut Taivas sylissäni -levyllä. Make Perttilän "Saavu maailmaan" on yksi niistä biiseistä, joita kuuntelen Vesan hermojenkin kustannuksella repeat-nappula päällä.

Rakastan joululaululevyjäni niin paljon, että voisin syödä ne heti. Onneksi maltan mieleni, koska sitten niitä olisi vaikeampi kuunnella. Prismassa törmäsin Rajaton-yhtyeen DVD-jouluvideoon, joka on vielä korkkaamatta. Kuulostaa lupaavalta! Odotan myös innolla, josko pukki toisi minulle tänä jouluna Carolan uuden joululevyn. Vai pitäisikö se ostaa jo nyt?

PS. Anteeksi epäjohdonmukaisuuteni levyjen ja laulujen merkitsemisessä. Minulla ei ole aavistustakaan, mikä olisi hyvä tapa merkitä niitä tällaisessa blogikirjoituksessa. Voit antaa vinkkejä!

Skandaalien päivä!

Heräsin aamulla karmeaan huutoon. Perheessämme oli tapahtunut suuri skandaali. Antton löysi aamulla Muumi-adventtikalenterinsa puoliksi syötynä. Kenelläkään ei ollut epäilystäkään siitä, kuka on tihutyön takana. Mikael-kuopus on tunnettu perheessämme sekä ahneudestaan että karkinhimostaan. Ehkä blogini lukijan muistissa on vielä tapaus, jolloin hänen suustaan kaivettiin lukematon määrä mustia karkkeja. Pikkusöpöliini oli silloin vielä varmuuden vuoksi varannut kätensä täyteen karkkeja.

Ihme kyllä Antton otti tilanteen melko rauhallisesti. Ei väkivaltaa eikä kokonaan pilalle mennyttä päivää. Vain pientä huutoa ajattelemattomalle pikkuveljelle. Lauran kanssa hän tarkisti tilanteen ja teki tarkat selvitykset siitä, mitä kenenkin suklaakalenterista puuttuu. Laura huomasi näppäränä tyttönä, että Mikael oli repinyt myös kuvia omasta partiolaisten adventtikalenterista. Meillä on nimittäin niitäkin peräti kolme kappaletta.

Iltapäivällä meille selvisi tilanteen vakavuus. Mikael oli selvästikin suunnitellut tekonsa tarkasti. Hän kertoi minulle, että ennen eilistä saunaa oli hiljaa hiipinyt Anttonin huoneeseen ja syönyt suklaakalenterista suklaata. Hänellä oli niin tehnyt mieli. Emme olisi voineet kuvitellakaan, että kolmivuotiaamme kykenee tuollaiseen rikolliseen toimintaan. Ilmiselvästi kuopuksen asema on hänelle suosiollinen: enkelikiharainen poika, joka on aina valmis pyytämään anteeksi, saa anteeksi monet asiat, joita emme olisi suoneet isommille sisaruksille.

Mikael yllätti meidät myös siinä, että hän vastusti suuresti kaikkia rangaistuksia. Ehdotin, että otamme hänen tililtään rahaa ja ostamme niillä Anttonille uuden suklaakalenterin. "Ei taa ottaa minun lahoja!" Miksu huusi tomerana, vaikka ei varmasti edes tiennyt, että hänellä on rahaa pankissa. Tuskin kajoamme Mikaelin rahoihin. Suklaakalenterithan maksavat korkeintaan muutaman euron. Mutta minusta oli hyvä opettaa lapsille sitä, miten teoilla on aina seurauksensa. Toisen kalenteriin ei saa kajota, vaikka kuinka tekisi mieli.

Tunnistan Miksussa paljon omia piirteitäni. Täytyy tunnustaa, että olen muutaman kerran käynyt lasten karkkipussilla ilman lupaa, kun avattu pussi on niin houkutteleva. Ja melkein aina Vesa on saanut minut kiinni itse teosta. Irtokarkkeja on niin vaikea kaivaa pussista ilman, että kuuluu rapinaa. Vesa on mielellään alkanut rikoskumppaniksi eivätkä lapset ole saaneet mitään selville. Kamalia vanhempia!

Illansuussa rauhallista perhe-elämäämme ravisutti toinen skandaali. Antton on alkanut aavistaa jotain joulupukin salaisuudesta. Emme ole koskaan edes yrittäneet opettaa tosissamme lapsille joulupukin aitoutta, vaan puhuneet joulupukista eräänlaisena satuolentona. Nyt Antton on alkanut miettiä sitä, miksi joulupukilla lahjat ovat aina sellaisissa jätesäkeissä. Hän epäilee vahvasti, että isä vie joulupukille valmiiksi lahjasäkit. Voi tulla hikiset päivät joulupukillemme, joka on jo tilattu. Meille on tulossa ihana sukujoulu, jota odotamme innolla.

Toivottavasti sukujoulumme ei ole skandaalinkäryinen. Lapsuudessamme oli eräs joulu, jota tuskin kukaan meistä serkuksista unohtaa. Olimme kokoontuneet ämmin ja papan luo jouluaattona koko suvun voimin. Odotimme joulupukkia. Joulupukki tuli ja toi mukanaan lahjoja. Hetken päästä paikalle tuli toinenkin joulupukki. Siinä joulupukit alkoivat sitten kiistellä, kumpi on oikea Korvatunturin joulupukki. En muista, miten väittely eteni, mutta hauskaa meillä ainakin oli.

Joulupukin ja tonttujen uskottavuus ei suvussamme ollut muutenkaan kovin korkealla. Puoli sukua kiersi nimittäin pitkin kylää joulupukin ja tonttujen hommissa partiolaisten pukkipalvelussa. Minäkin aloin tonttuilun varmaan jo kuusivuotiaana serkkuni Antin kanssa. Olimme joulupukkina toimineen setäni iloinen tonttukaksikko "Minttu ja Ville". Hauskaa oli, vaikka yhdessä talossa saimme sellaista glögiä, ettemme meinanneet selvitä hengissä. Meitäkin legendaarisempi tonttukaksikko oli sisareni Anna ja serkkuni Hanna. Heidän bravuurinumeronsa "Hei, tonttu-ukot hyppikää" ei jättänyt ketään kylmäksi. Tanner vain tömisi, kun tonttutytöt laittoivat tanssiksi. Toivottavasti tänä jouluna on yhtä hauskaa!

torstaina, marraskuuta 29, 2007

Henkireikä

Muistan lapsuudestani selkeästi muutamia hetkiä, jolloin olen oppinut jonkin uuden sanan. Kerran se tapahtuisi lukiessani romaania. Näen sieluni silmin, millä kohtaa kirjan sivua oli sana "kera". Lause taisi olla "kahvia kerman kera", mutta kirjan nimestä tai syvemmästä sisällöstä minulla ei ole hajuakaan. Ihastuin vain siinä hetkessä vanhahtavaan ilmaisuun.

Toinen mielessäni oleva tapaus liittyy symboli-sanaan. Kirjoitimme kuudennella luokalla aineita Suomen itsenäisyydestä. Opettajamme kokosi niistä koulumme itsenäisyyspäivänjuhlaan puheen, jonka pidin. Muistan, kuinka luin ahjakkaan koulukaverini Ninnin kirjoitusta. Tunsin suurta kunnioitusta ystävääni kohtaan, joka osasi hienosti käyttää sanaa symboli. Taisi olla puhe siitä, miten Suomen lippu on itsenäisyyden symboli. Ja minä, kaksitoistavuotias, haukoin henkeäni ihastuksesta.

Lauralla on menossa nyt mielenkiintoinen kehitysvaihe. Hän kyselee paljon erilaisten sanojen merkityksiä ja pohtii niitä. Viime sunnuntaina Järvenpäässä vietettiin Henkireikä-messua, jossa Perttilän Elinan ja Maken Vilho-vauva kastettiin. Lauraa kiinnosti kovasti sana "henkireikä". Yritin selittää ilmauksen melko abstraktin merkityksen mahdollismman yksinkertaisesti, jotta se uppoaisi kuusivuotiaaseen.

Onnistuin tehtävässä ilmeisesti hyvin. Hetken mietittyään Laura totesi, että nukkuminen on hänen henkireikänsä. Kohta hän lisäsi ljo istaan ilmalämpöpumpun, koska se puhaltaa niin ihanasti lämpöä. Kolmas henkireikä olikin jo hieman tavallisempi kuusivuotiaalle: Puuhamaa. Neljänneksi henkireiäkseen syvällinen neitimme määritti parin tunnin mietinnän jälkeen Donkkkis-kerhon. Ja Henkireikä-messussa hän viihtyi hyvin, koska Vilho-vauva on niin söpö.

Mikä on sinun henkireikäsi?

tiistaina, marraskuuta 27, 2007

Näytät upealta!

"Näytät upealta, Lena!" suitsuttaa Iltalehden stailaaja näyttelijä Lena Meriläistä. Se on perin harvinaista tekstiä kyseiseltä stailaajalta, joka yleensä tyrmää kaikkien julkkisten tyylin ja ulkonäön. Olen stailaajan kanssa täysin samaa mieltä: Lena näyttää upealta! Niinpä hämmästyinkin valtavasti, kun luin kerran artikkelin kyseisestä näyttelijättärestä. Ihaillen katselin kansikuvaa, jossa näin kauniin ja kypsän naisen. Jutusta luin kuitenkin jotain aivan muuta. Siellä näyttelijätär valitteli rapistuvaa ulkokuortaan. Hän ei kuulemma tunne itseään yhtään kauniiksi, vaan on kateellinen nuorille naisille. Hänen miehensäkään kun ei millään saa pidettyä katsettaan poissa kauniista nuorista naisista ja vaimorukka tuntee itsensä silloin niin rumaksi. Hohoijaa! Taisi ongelma olla enemmän taas naisen kuin miehen korvien välissä. Näyttelijätär kun sanoi miehensä vakuuttelevan hänelle jatkuvasti rakkauttaan.

Samassa lehdessä oli juttu toisesta näyttelijättärestä, Katariina Honkasesta. Jutun sävy oli täysin erilainen. Tämä kaunis ja kypsä nainen nautti elämästään. Hän hehkutti sitä, miten vanhemmiten on oppinut tykkäämään vartalostaan ja ulkonäöstään paljon enemmän. "Vaikka minulla on vatsamakkaroita ja ryppyjä enemmän kuin kymmenen vuotta sitten, olen paljon tyytyväisempi itseeni nyt kuin silloin", kertoi elinvoimainen Katariina jutussa. Hän kuvasi ihanasti parisuhdettaan toimivaksi kumppanuudeksi eikä kaivannut yhtään mennyttä aikaa. Hän oli henkilöhaastattelun perusteella onnellinen nainen.

Minäkään en kaipaa yhtään sitä aikaa, jolloin olin nuori ja nätti. En kaipaa yläasteaikoja, jolloin nenäni oli mielestäni suhteettoman suuri. Tai niitä aikoja, jolloin olin tyytyväinen päivääni, jos nukkumaan mennessä oli vähän nälkä. En myöskään kaipaa aikaa, jolloin olin varma siitä, etten koskaan löydä miestä, koska olen niin lihava. Kummallista, etten näytä sen aikaisissa kuvissa kovinkaan lihavalta. Olin aivan sopusuhtainen nuori nainen. Vika oli taas kerran naisen korvien välissä!

Tällä viikolla tajusin, että olen oikeasti päässyt eroon kaikista lapsuuden ja nuoruuden painokomplekseistani, joita eivät ainakaan parantaneet erilaiset tätien hokemat "mitä me pullukat" tai joululahjaksi sukulaisilta saadut vaa'at. Huomasin, etten ollut käynyt kertaakaan puntarilla, niin kuin Pellossa sanotaan, koko syksyn aikana. Vielä muutama vuosi sitten ramappasin vaa'alla monta kertaa viikossa ja voivottelin suuresti, jos paino oli noussut. Liikuttavaa oli myös se, kun Hesarin höpö-höpö-testissä mieheni rastitti kohdan, ettei hänen rakkautensa yhtään vähenisi, vaikka vaimo lihoisi 20 kg. Se tuntui uskomattoman hyvältä: minä kelpaan juuri sellaisena kuin olen!

Optimistina yritän poimia nykyään mieleeni kaikki sellaiset jutut, missä ylistetään kypsää kauneutta. Minulla siihen on tosin vielä pitkä matka, vaikka kolmekymppisistäni on jo aikaa. Minua kun luullaan edelleen pikkutytöksi. En tiedä, kuinka monta kertaa olen saanut vastata Paavalissa ja Vantaankoskella kysymykseen, olenko ensimmäisessä työpaikassa. Liian monta! Joka tapauksessa olen innolla lukenut useammasta lehdestä julkkismiesten ajatuksia siitä, miten nainen on kauneimmillaan aikaisintaan nelikymppisenä. Hmmm, kuulostaa hyvältä!

Oikeasti uskon siihen, että nainen on kauneimmillaan silloin, kun hän on tasapainossa itsensä ja naiseutensa kanssa. Kaveripiiriini kuuluvat naiset ovat ainakin vain kaunistuneet opiskeluajoista. On ilo katsoa, miten ystävät ovat löytäneet oman tyylinsä, naiseutensa ja kauneutensa. Puhumattakaan äidistäni, joka näyttää luonnonkauniilta ja nuorekkaalta, vaikkei omista edes yhtään ryppyvoidetta.

Kaikkia mieslukijoitani kehotan ylistämään vaimojensa kauneutta. John Gray kirjoittaa kirjassaan "Mars ja Venus vuoteessa -kestävän rakkauden ja romanttisen rakkauden opas-", miten miehet eivät useinkaan ymmärrä, kuinka suurenmoiselta naisesta tuntuu kuulla olevansa kaunis, ihana ja upea. Sillä voi olla miellyttävät seuraamukset...

torstaina, marraskuuta 22, 2007

Paratiisikuppeja ja poropeukaloita

Kävin äitini kanssa paikallisessa nimeltä mainitsemattomassa keittiökalusteita myyvässä liikkeessä. Olimme tulleet siihen tulokseen, että viisihenkinen perheemme tarvitsee lisää säilytystilaa astioille. Ei ole ollenkaan mukava tyhjentää tiskikonetta, kun astoita saa sulloa kaappeihin. Sitä paitsi keittiön nurkassa oli sopiva paikka astiakaapille.

Tunsin itseni liikkeessä täysin amatööriksi. Olin ottanut mukaani tietoja keittiökalusteistamme, mutten oikein osannut tulkita niitä. En ymmärtänyt puoliakaan myyjän kysymistä asioista ensi kuulemalla, vaikka hän puhui selkeää suomea. Olin yksinkertaisesti pihalla keittiökalusteiden maailmasta. Tunsin itseni tyhmäksi, todella tyhmäksi.

Lopulta pääsimme myyjän kanssa yksimielisyyteen astiakaapista, ja tein tilauksen. "Tuleeko se sitten valmiiksi asennettuna?" kysyin myyjältä. "Joo, se on melkein valmiina. Sen kokoaminen on aivan helppoa", vastasi myyjä. Lähdin tyytyväisenä liikkeestä. Laskukin luvattiin lähettää vasta toimituksen tultua perille.

Kerran työpaikalla ollessani sain Vesalta puhelun. "Mitä ihmettä olet mennyt ostamaan? Eihän tämän kaapin kokoamiseen ole edes ohjeita eikä kaikkia osiakaaan!" sanoi vihainen ääni Järvenpäästä. Rauhoittelin miestäni ja pyysin häntä tilaamaan liikkeestä asentajan kokoamaan astiakaappia.

Vapaapäivämme aamuna meille tuli asentaja, oikein mukava ammattimies. Hän kävi astiakaappimme kimppuun reippaasti ja teki töitä ahkerasti. Mikael seurasi innokkaasti miehen työtä ja oli kiinnostuntu niistä koneista, joiden avulla mies laittoi kaappia kasaan. Taitava ammattilainen oli vitriinikaappimme kimpussa yli kaksi tuntia. Vesan kanssa laskeskelimme, että siinä olisi mennyt meillä, kahdella poropeukalolla, aika monta tuntia kaapin kokoamiseen, kun ei ole edes käytössä oikeita työvälineitä. Ja vielä enemmän olisi mennyt hermoja... Toivottavasti myyjällekin meni viesti perille siitä, että tällaisille uusavuttomille kirjaviisaille kannattaa heti suositella asentajan palveluita.

Olimme sangen tyytyväisiä asentajan työhön. Melkeinpä halvemmaksi tuli, kun vielä osan maksusta saa verotuksessa pois. Pahimmassa tapauksessa hieno kaappi olisi tullut tuhottua, kun sitä olisi kyhätty kasaan ilman ohjeita. IKEA:n vitriinikaapin Vesa ja Antton kyhäsivät kesällä kokoon alta aikayksikön, kun ohjeet olivat niin pätevät.

Mikaelin ja asentajan kanssa mietimme, mitä vitriinikaappiin laittaisimme. Kerroin Mikaelille, että sellaiseen kaappiin laitetaan yleensä hienoimmat astiat. "Laitetaan kattilat", sanoi Miksu. Yhdessä naureskelimme pienen vastausta. Mietin myöhemmin sitä, miten meidän yhteiskunnassamme on aika kapeat käsitykset siitä, mikä on hienoa ja arvokasta. Niinpä minäkin olen laittanut vitriinikaappiin hienoimmat kahvikupit, häähopeat ja kauneimmat lasit. Mikael olisi halunnut kattiloiden viereen makeimmat autot. Aivan vapaasti sitten ensimmäiseen omaan asuntoon!

tiistaina, marraskuuta 20, 2007

Väärä järjestys!

Olen kirjoittanut uuden kirjoituksen. Olin aloittanut sen jo ennen edellistä kirjoitusta ja sen vuoksi teksti sijaitsee nyt väärässä paikassa. Se on päivätty 14.12. ja teemana on Tack och lov!

torstaina, marraskuuta 15, 2007

Viisaan Jumalan naisen rukouksia

Kävin ensimmäistä kertaa elämässäni uurnanlaskussa. Oli aika puhuttelevaa nähdä, miten pieneksi ihminen menee. Sama kohtalo on sekä elämässään onnistuneilla ja epäonnistuneilla. Olemme samalla viivalla emmekä voi turvautua mihinkään omiin ansioihin tai saavutuksiin lähdön hetkellä.

Viime päivinä olen lukenut Hilja Aaltosen rukouskirjaa. Olen imenyt itseeni vanhan, Jumalalle uskollisen, naisen viisauksia. Hänen kirjoituksissaan ja rukouksissaan tulee hienosti esille se, miten Jumala rakastaa meitä valtavasti, kaikista puutteistamme huolimatta. Tässä muutama otos.


Rakas Mestari, näet meidät rikki menneet.
Näet kiiltoa vailla olevat. Näet pahoin tahraantuneet.
Vaikka ihmisen silmä ei näe, on sisällämme kuonaa ja painolastia.
Tuntuu, ettei rakkaus saa sijaa, vaikka sitä halajamme.
Kirkas vesi ei pääse virtaamaan,
vaan muuttuu matkallaan sameaksi ja kelpaamattomaksi.

Herra, ota Sinä pois kuona ja sameus.
Vihmo puhtaaksi kalliilla sovintoverelläsi.
Anna kätesi olla rakkaasti elämämme yllä.
Katso meidän puoleemme ja armahda meitä.
Jeesuksen rakkaassa nimessä on meidän turvamme. Aamen.



Taivaan tuntu

Kaipaan hiljaista taivassadetta julistukseen, lauluihin ja rukouksiin.
Sellainen ei kiitosta ja ylistystä sido, vaan puhdistaa ja kirkastaa.
Kun pestään ensin omat kynnykset,
lähdetään paljon hiljaisempina toisten kynnyksille.
Kun on löytänyt omilta rappusiltaan sellaisia tahroja,
että hävettää, osaa armahtaa toista.
Kun alkaa ihmetellä, kelpaako Jumalan käden jatkoksi valtakunnan työhön,
antaa mielellään tilaa toiselle,
viereisellä pellolla työtään tekevälle.

Herra, anna minun kokea sellainen siunaus tällä hetkellä,
että minun ei tarvitse levitää pelkoa toisiin ihmisiin,
vaan että voin olla Jumalan ihminen,
joka tuntee olemuksessaan:
minua suojaavat Jumalan voimakkaat käsivarret,
ja minun käteni on laskettu elävän Jumalan käteen. Aamen.

keskiviikkona, marraskuuta 14, 2007

Tack och lov

Työkaverini oikoluki pyynnöstäni lapsiperheille tarkoitettua jouluesitettä. "Enpä ole ennen nähnyt, että kello lyhennetään tuolla tavalla", hän totesi. Olin nimittäin systemaattisesti käyttänyt lyhenteenä kl. Mietin asiaa hetken, kunnes tajusin, mistä homma kiikastaa. Kl. on lyhennys sanasta "klockan".

Kolme vuotta Ruotsissa ja viisi vuotta kaksikielisessä Vaasassa ovat jättäneet jälkensä perheemme elämään. Lapsille tämä syksy on ollut ensimmäinen heidän elämässään, jolloin he eivät ole käyttäneet paljon ollenkaan ruotsia. Heitä se ei ole harmittanut yhtään. Sekä Antton että Laura ovat olleet tyytyväisiä siitä, että päiväkotia ja koulua saa käydä suomeksi, vaikka he viihtyivätkin hyvin Vaasan kielikylvyssä. Ruotsiksi työskennelleenä ymmärrän sen hyvin: ihminen on sen verran laiska, että menee mielellään siitä, mistä aita on matalin. Lasten tyytyväisyys on tuntunut meistä helpottavalta, koska vanhempina olisimme tietysti mielellämme suoneet heille mahdollisuuden käydä kielikylvyn loppuun. Välillä pidin jopa Vaasan kielikylpyä esteenä sille, ettemme voisi muuttaa pois Vaasasta.

Olen lukenut viime vuosina enemmän ruotsalaisia kirjoja kuin suomalaisia. Blogi-maailmaan olen tutustunut ruotsiksi. Aloittaessani työt Vaasan suomalaisessa seurakunnassa tuntui alussa hankalalta kirjoittaa puheita suomeksi. Olisin halunnut aloittaa kaikki lauseet "det är". Tästä huolimatta en todellakaan koe, että olisin mitenkään kaksikielinen. Sen sijaan minusta välillä tuntuu siltä, että ruotsinkielisten vuosien johdosta minusta on tullut kaksin kerroin puolikielinen. En enää hallitse suomea niin suvereenisti kuin esimerkiksi lukio- tai opiskeluvuosina. Vierasta kieltä taas ei pysty mielestäni koskaan omaksumaan täydellisesti. Vaikka olisin ollut ruotsinkielisessä työssä eläkkeeseen saakka, olisi kielitaitoni jäänyt puutteelliseksi ja sanavarastoni heikommaksi kuin syntyperäisillä suomenruotsalaisilla.

Vaasan ruotsalaisessa seurakunnassa työskennellessäni aloin omaksua ruotsia jo niin hyvin, että välillä suomea puhuessa tuli ensimmäisenä mieleen ruotsalainen sana. Välillä käytin ja käytän edelleen kotioloissa joitakin ruotsalaisia sanoja. Esimerkiksi farthållare on niin paljon kuvaavampi ja kätevämpi sana kuin vakionopeudensäädin. Suomeksi ei voi myöskään ilmaista sanaa mysig (viihtyisä, kodikas, leppoisa), joka sopii kuin nakutettu ruotsalaiseen elämään. Ruotsalainen tai myös suomenruotsalainen voi myysata perjantai-iltana tunnelmallisessa myshörnassa päällään myskläder. Suomalainen ei siihen yksinkertaisesti kykene!

Nyt elän niin täysin suomenkielistä elämää, että luulen vähitellen tulevani täysin yksikieliseksi. Minua ärsyttää kuitenkin se, miten aina puhutaan siitä, kuinka lasten on helppo oppia kaksi kieltä. Varmasti se onkin helppoa, jos lapsi on kielellisesti lahjakas, vanhemmat puhuvat johdonmukaisesti kumpikin omaa kieltään ja lapsella on mahdollisuus tavata sekä lapsia että aikuisia, jotka puhuvat molempia kieliä. Kahdenkin kielen täydellinen hallitseminen on kuitenkin sekä lapsille että aikuisille suuri haaste; kielinerot ovat tietysti asia erikseen. Entinen työkaverini, joka käytti suomea ja ruotsia todella säännöllisesti sekä työssä että kotona valitteli, että hänen äidinkielentaitonsa on suomen käytön myötä huonontunut. Suomenruotsalaiset ja ruotsinsuomalaiset saavat tosissaan tehdä työtä pitääkseen äidinkielensä rikkaana ja puhtaana. Vesan kanssa jaksoimme ensimmäiset pari kuukautta naureskella Luulajassa ruotsinsuomalaisten tavalle puhua suomea, kunnes aloimme itsekin sujuvasti sekoitella ruotsin sanoja keksinäisessä kommunikoinnissa. Hesan ruotsihan on taas sitten asia erikseen...

Luulen, että meidän perheessämme ruotsi tulee aina olemaan kakkoskielemme toisin kuin useimmissa suomalaisissa perheissä. (Ruotsin vuodet ja televisiottomat vuodet ovat nimittäin ruostuttaneet pahasti englannin taitomme.) Laulamme joka päivä ruokalaulun ruotsiksi. Miksukin osaa laulaa "Tack och lov", vaikka hän ei muuten paljon ruotsia ymmärräkään. DVD-videota laitettaessa hän muistaa aina sanoa "tuomekti". Anttonin kanssa olen lukenut iltalukemisena Astrid Lindgrenin kirjoja. En tiedä, kumpi nauttii kertomuksista enemmän. Minua ainakin harmittaa, kun olen vuorossa vain joka toinen päivä ja silloinkin Antton valitsisi nukuttajaksi mieluummin isän. Syykin on minulle selvinnyt: isän kanssa luetaan Aku Ankkaa!

Kiltti rötöstelijä

Eräänä päivänä huomasimme päivällispöydässä kummallisen asian: lapsemme eivät ole olleet pitkään aikaan "kopissa". Olemme käyttäneet ilmausta tarkoittamaan sitä, kun lapsi laitetaan rauhoittumaan hetkeksi omaan huoneeseen tai johonkin toiseen huoneeseen. Vaasan Koululadulla lapset menivät yleensä rauhoittumaan kylpyhuoneeseen, mutta uudessa kodissamme ei ole vielä edes olemassa "koppia". Lapsemme ovat ilmeisesti tulleet niin tottelevaisiksi tai sitten vanhemmat leväperäisiksi. Kieltämättä kolmen lapsen vanhempana sietokynnyksemme on noussut. Voi esikoisraukkoja, jotka joutuvat yli-innokkaitten vanhempien kasvatettaviksi. Vanhemmat siinä taitavat eniten kasvaa!

Päivällispöydässä Vesa ei käyttäytynyt lasten mielestä kunnolla, ja he ehdottivat isälle koppi-rangaistusta. Vesa oli innokas koppiin menijä ja halusi mukaansa minut seuraneidiksi. Mikael ei kuitenkaan tähän suostunut: "Äiti on kiltti!" kuopuksemme totesi kolmevuotiaan varmuudella. Lapsiraukka ei tainnut tiedä, minkälainen rötöstelijä äiti oikeasti onkaan. Edellisenä päivänä oli nimittäin minulle tullut kirje ajoneuvohallintokeskuksesta. Siinä minua kehotettiin kiinnittämään huomiota ajonopeuksiini, koska olen saanut kahden vuoden aikana kolmet sakot. Jos saan neljännet sakot kahden vuoden aikana, joudun ajokieltoon.

Olin aika järkyttynyt kirjeestä. En tiennyt, että on olemassa tuollainenkin säädös. Luulin, että ajokieltoon joutuu vain, jos saa kolmet sakot vuoden sisällä. Kirjeestä huolimatta en tunne itseäni kovinkaan rötöstelijäksi. Ensimmäiset sakot ansaitsin, koska olin monen vuoden aikana ajanut toistuvasti lievää ylinopeutta. Ne sakot lähinnä naurattivat minua, ja myös poliiseja. He olivat niin innoissaan, että saivat ensimmäisen kerran urallaan kirjoittaa sakot papille.

Toiset sakot olivat mielestäni jo erittäin ärsyttävät. Olin kiinnittänyt suunnattomasti huomiota ajonopeuksiin ja ajanut rajoitusten mukaan. Kerran en huomannut 40-rajoitusta, vaan ajoin viittäkymppiä. Poliisilla sattui olemaan ratsia ja sain sakot. Kyllä harmitti! Kolmannet sakot sain tänä syksynä, ja ne harmittivat kaikista eniten. Melkein väänsin jo itkua poliisin auton luona. Jälkeenpäin kuulin, että Antton oli seurannut koulunsa ikkunasta, kun poliisi pysäytti äidin. Taas oli sama tarina. En ollut yksinkertaisesti huomannut, että alueella on neljänkympin alue, vaan ajoin viittäkymppiä viedessäni lapsia päiväkotiin. Nyt tiedän!

Viimeisten sakkojen jälkeen olen tullut aivan ylivarovaiseksi. Vesa ihmettelee, eikö mopo kulje, kun ajan varmuuden vuoksi neljääkymppiä kuudenkympin alueella. Yleensä pidän aina päällä vakionopeudensäädintä. Muuten on lähes mahdotonta pitää nopeus neljässäkympissä, jos ei tuijota koko ajan nopeusmittaria. Ja se se vasta vaarallista onkin!

Kiitän myös Herraa, ettei minun tarvitse enää kulkea autolla työmatkoja. Kehä III:n ruuhkissa olisin pulassa, jos minun pitäisi koko ajan mennä tarkasti nopeusrajoitusten mukaan. Kaistojen vaihto olisi aivan mahdotonta, kun keskinopeudet ovat melko korkeita. Onneksi minulla, kiltillä rötöstelijällä, on pyörä ja H-juna!

Herra, varjele minua liian raskaasta kaasujalasta!

sunnuntaina, marraskuuta 11, 2007

Antakaa toisillenne anteeksi, viime sunnuntain saarna

”Antakaa toisillenne anteeksi”, Matt. 18:23-35


Annan anteeksi, mutta en voi unohtaa.
Annan anteeksi, mutta en kykene olemaan kanssasi tekemisissä.
Annan anteeksi - heti kun voin.

Rakas taivaan Isä, minun anteeksiantoni on niin vajaa.
Vaikka sinun haavasi vuotaa yhä!
Ole minulle anteeksiantamattomalle armollinen.
Heti kun voit.

Satu Kreivi-Palosaaren rukous kuvaa koskettavasti sitä, miten vaikeaa aito anteeksiantaminen on. On helppo antaa anteeksi, jos toinen tönäisee vahingossa jonossa. Anteeksiantaminen on suhteellisen helppoa silloinkin, kun kaveri pyytää anteeksi mokaansa. Silloin voi antaa anteeksi ja todeta, että kaikkihan me olemme vain erehtyväisiä ihmisiä. Mutta miten voisin antaa aidosti anteeksi silloin, kun joku ihminen on loukannut minua syvästi tai tuhonnut elämäni tai läheisen ihmisen elämän?

Jokaisella meillä on varmasti mielessä joku ihminen, jolle olemme olleet tai olemme edelleen katkeria tai jota kohtaan kannamme kaunaa. Ihminen, joka on loukannut meitä niin, että sen unohtaminen tuntuu mahdottomalta.Monesti me kyllä sanomme antavamme anteeksi, mutta olemuksemme ja tekomme todistavat sen, että anteeksiantaminen ei ole täydellistä. Tällainen katkeruus toista tai toisia ihmisiä kohtaan syö ihmiseltä valtavasti voimia. Kauna ja katkeroituminen vahingoittavat enemmän omaa sisintä kuin sitä ihmistä, jota vihaamme.
Katkeruus sitoo energiaa ja raskauttaa omaa mieltä.

Anteeksiantamus on ainoa asia, joka voi poistaa katkeruuden. Anteeksiantamista voi kuvata prosessiksi.Usein me emme pysty antamaan heti sydämestämme anteeksi, vaikka tahtoisimmekin. Ensimmäinen askel anteeksiantamiseen on kuitenkin se, että tahdomme antaa anteeksi, tuntui miltä tuntui. Toinen askel on siinä, että yritämme tietoisesti päästä eroon kostonajatuksista ja pahoista ajatuksista toista ihmistä kohtaan. Kolmantena askeleena voi olla se, että emme enää mieti niitä vääryyksiä, joita meitä vastaan on tehty. Jos näin hyvin on käynyt, voi tämän jälkeen tapahtua todellinen, sydämessä tapahtuva anteeksianto ja unohtaminen.

En usko, että anteeksiantamisen prosessi tapahtuu kenenkään elämässä helposti tai itsestään. Itse olen kipuillut muutamassa ihmissuhteessa ja huomannut sen, miten rukous voi olla avuksi anteeksiantamisen prosessissa. Jumalan edessä me voimme olla täysin rehellisiä ja avoimia, koska hän tuntee meidät 100%. Siksi meidän on hyvä tunnustaa Jumalalle rehellisesti se, miten vaikeaa meidän on antaa anteeksi.Rukouksessa me voimme pyytää, että Jumala antaa meille voimia antaa anteeksi. Itse olen huomannut, miten hyvä on Jeesuksen ohje ”rukoilkaa vihamiestenne puolesta”. Silloin kun me alamme rukoilla ihmisen puolesta, jolle meidän on vaikea antaa anteeksi, Jumala voi sulattaa ja muuttaa sydäntämme, niin että viha ja katkeruus voivat väistyä elämästämme.

Joskus on myös tarpeen se, että puhumme asiasta jonkun luotettavan ihmisen kanssa. Keskustelu seurakunnan työntekijän tai toisen kristityn kanssa voi auttaa vapautumaan katkeruuden ja vihan taakoista. Itse olen huomannut, että usein jo asian ääneen sanominen toiselle ihmiselle vapauttaa ihmeellisesti. Pahimpia ovat yleensä asiat, joita ei ole voinut kertoa kenellekään. Anteeksiantaminen ja katkeruudesta vapautumisen tie on pitkä. Välillä tapahtuu kuitenkin niitä ihmeitä, että Jumala ottaa vähitellen kaiken katkeruuden pois. Silloin minun ei tarvitse enää muistella niitä vääryyksiä, joita minua kohtaan tapahtui. Hän voi tehdä sydämessämme muutostöitä niin että kova sydämemme jotain ihmistä kohtaan pehmenee. Ehkä me opimme ymmärtämään, miksi ihminen on toiminut väärin, vaikka meidän ei tarvitse hyväksyäkään hänen pahaa tekoaan.

Vanhan testamentin lukukappaleessa Joosef oli meille hienona esimerkkinä siitä, miten me voimme uskoa siihen, että Jumala voi kääntää meitä kohtaan tehdyt vääryydet voitoiksi. Joosef joutui veljiensä kateuden ja ilkeyden vuoksi orjaksi Egyptiin. Hän joutui myös vankilaan, koska hän halusi toimia Jumalan tahdon mukaan eikä langennut Potifarin vaimon houkutuksiin. Näistä valtavsita vääryyksistä huolimatta Joosef ei tullut katkeraksi Jumalalle eikä toisille ihmisille. Hän tahtoi antaa veljilleen anteeksi ja osoitti hyvillä teoillaan rakastavansa näitä, kaikesta huolimatta. Tekstissämme Joosef sanoi: ”Älkää olko peloissanne, enhän minä ole Jumala. Te kyllä tarkoititte minulle pahaa, mutta Jumala käänsi sen hyväksi. Älkää siis enää olko peloissanne.” Mekin saamme samalla tavalla luottaa siihen, että Jumala voi muuttaa elämämme vastoinkäymiset voitoiksi.

Vielä hienomman esimerkin anteeksiantamisesta meille antaa Jeesus, joka sanoi riippuessaan ristillä ”Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät.” Jeesuksen antama haaste meille kristityille on valtava. Hän kehottaa meitä pyytämään ja antamaan anteeksi silloinkin, kun me emme ole itse syyllisiä. Tällainen anteeksipyytäminen ja -antaminen erottaa kristityt muista ihmisistä. Se ei ole enää inhimillistä anteeksipyytämistä, vaan se on Jumalan teko ihmisessä. Jos me elämme lähellä Jumalaa ja tahdomme toteuttaa elämässämme hänen tahtoaan, voi Jumala laittaa meidän pyytämään anteeksi silloinkin, kun meidän mielestämme toisen ihmisen pitäisi tehdä aloite. Jumalan totuuden edessä me huomaamme oman osuutemme riitoihin ja sen, miten me tarvitsemme anteeksiantamusta joka päivä sekä Jumalalta että läheisiltä ihmisitä.

Evankeliumitekstimme kertomus osoittaa, kuinka pieniä toisten ihmisten rikkomukset meitä vastaan ovat verrattuna siihen, miten me omalla elämällämme rikomme Jumalan tahtoa vastaan. Toisen ihmisen paha teko meitä vastaan on aivan kuin pienenpieni pisara meressä, joka kuvaa meidän syntejämme suhteessa Jumalaan. Monet ihmiset ovat sitä mieltä, että he eivät tarvitse Jumalan anteeksiantamusta, koska he elävät aivan yhtä hyvin kuin naapuri tai työkaveri. Raamattu opettaa meille kuitenkin sen, miten meistä jokainen on syntinen. Vaikka emme olisi tehneet mitään hirveitä asioita elämässämme, rikomme Jumalan tahtoa vastaan ollessamme itsekkäitä, ylpeitä tai unohtaessamme lähimmäisen rakastamisen ja auttamisen. Kertomukssa käytetty rahamäärä, 10 000 talenttia, voisi merkitä nykyaikana biljoonaa euroa tai vaikkapa ääretöntä summaa. Se oli suurin summa rahaa, mikä Jeesuksen aikana tunnettiin. Olemme siis velkaa Jumalalle aivan äärettömän paljon.

Meidän ei kuitenkaan tarvitse jäädä rypemään itsesääliin eikä toivottomuuteen. Raamatussa Jumala lupaa, että hän antaa meille anteeksi aina kun me sitä Häneltä pyydämme. Meidän on lähes mahdotonta unohtaa läheisten pahoja sanoja tai naapurin vuosien takaisia laiminlyöntejä, mutta Jumala on erilainen. Hän antaa anteeksi kaiken pahuutemme niin radikaalisti, ettei Hän sitä enää ikinä muistele. Jumala antoi Jeesuksen kuolla ristillä sen vuoksi, että me voimme saada anteeksi. Anteeksiantamuksen hinta oli siis valtavan suuri, Jumalan Pojan elämä. Kun me pyydämme anteeksi syntejämme, puhdistaa Jeesuksen veri meidän sydämemme niin että siinä ei ole jäljellä tahran tahraa. Sen vuoksi meidän ei tarvitse kantaa raskaita taakkoja eikä muistella vanhoja syntejä. Saamme joka päivä aloittaa puhtaalta pöydältä ja puhtaalla sydämellä. Ehtoollinen on anteeksiantamuksen ateria, jossa Jumala vakuuttaa meille rakkauttaan.

Jeesus tahtoo osoittaa kertomuksellaan sen, kuinka tärkeää on, että me olemme anteeksiantavia ja rakastavia toisia ihmisiä kohtaan. Jumala ei siedä sitä, että olemme sydämettömiä muita ihmisiä kohtaan. Alkukirkon aikaan kristittyjen määrä kasvoi nopeasti, koska ihmiset rakastivat toisiaan. Efesolaiskirjeen kohta, jonka Tuula luki meille, sopii kaikkiin ihmissuhteisiin niin perheessä, suvussa, ystäväpiirissä kuin työssä: ”Olkaa toisianne kohtaan ystävällisiä ja lempeitä ja antakaa toisillenne anteeksi niin kuin Jumalakin on antanut teille anteeksi Kristuksen tähden.” Ef. 4:32

lauantaina, marraskuuta 10, 2007

Lähemmäs Jeesusta

Olen käynyt tänään taas kerran väittelyä Kyrkpressenin blogissa. Minua on syytetty siitä, miten vien ihmisiä kaikkeen pahaan väittäessäni, että on olemassa Saatana ja iankaikkinen kadotus. Se ei ole hetkauttanut minua yhtään mitenkään. Uskon niin varmasti siihen, että kasteessa Jumala on ottanut minut lapsekseen ja Jeesuksen opetuslapseksi. Samoin uskon siihen, että persoonallinen paha on olemassa. Jokelan koulusurma ei ainakaan vähentänyt uskoani siihen, että Joku haluaa tuhota Jumalan luomaa maailmaa ja ihmisten elämää. Uskon myös siihen. että Jeesuksen nimessä on voima kaikkea pahaa vastaan!

Kaikille niille, jotka kaipaavat läheisempää yhteyttä Herraamme Jeesukseen Kristukseen laitan tässä rukouksen. Se on taas kerran suosikkirukouskirjastani "Hiljaisuuden rukouksia".

Herra Jeesus Kristus -
sinä kutsuit minut yhteyteesi
jo kauan ennen
kuin pystyin itse vastaamaan.
Olen sinulle aarre, jota et tahdo kadottaa.
Tiedän sen,
mutta en voi sitä ymmärtää.
Sinä haluat saada minut niin lähelle itseäsi,
että voit täyttää minut läsnäolollasi.
Tahdot antaa elämäsi minun omakseni
ja muovata kaiken, mitä päivittäin teen,
vastaukseksi rakkauteesi.
Herra -tahdon antaa itseni sinun käsiisi.
Ei mikään saa olla
yhteytemme tiellä.
Tahdon antaa sinulle kaiken tuskan
ja epävarmuuden,
kaikki epäilyt omista kyvyistäni,
kaikki kysymykset.
Tahdon vain olla sinussa, levätä tässä
ja antaa sinun trehdä työsi minussa loppuun.

Vain sinä voit kasvattaa niitä lahjoja,
jotla olet itse minulle antanut,
käyttääkseni niitä sinun kunniaksesi.
Herra -sinun rakkautesi ja uskollisuutesi
täyttää minut ilolla.
Kiitos, että saan olla mukana
elämässä todeksi sinun rakkauttasi
ihmisten keskellä
siinä tehtävässä, jonka olet minulle antanut.
Sinun on kunnia iankaikkisesti. Aamen.

perjantaina, marraskuuta 09, 2007

Saankö esitellä uuden kyläyhteisöni?

Facebookista on tullut uusi kyläyhteisöni. Se on täydellinen yhteisö tällaiselle uteliaalle ja sosiaaliselle ihmiselle, joka on asunut ja puuhastellut vähän siellä sun täällä. Kyläyhteisööni kuuluu tällä hetkellä 132 ystävää. Kaikki eivät siis todellakaan ole mitään sydänystäviä, joille soittelisin säännöllisesti tai lähettäisin sähköpostia. Sen sijaan kaikki kyläyhteisööni kuuluvat ovat ihmisiä, joiden kanssa jäisin juttelemaan, jos törmäisin heihin kaupassa, kirkkokahveilla tai pankkiautomaatilla. Samalla tavalla Facebookissa voin olla heihin yhteydessä ja lähetellä viestejä tai erilaisia kutsuja ilman minkäänlaista kynnystä.

Muuttamisessa ja paikkakunnan vaihtamisessa on se huono puoli, että aina joutuu luopumaan monista ihmisistä. Ennen muuttoa kaikki aina vakuuttelevat, miten yhteydenpito jatkuu. Mutta ainakin usein muuttaneet tietävät sen, miten yhteydenpito jatkuu yleensä vain niihin kaikkiin lähimpiin tai aktiivisimpiin ystäviin. Sen vuoksi Facebook on aivan loistava keksintö! Oma elektroninen ystäväverkosto on helppo ja nopea tapa pysyä vähän selvillä siitä, missä vanhat kaverit ja tutut menevät, sekä nähdä lähes päivittäin hyvien ystävien kuulumisia. Kotisivultani luen, miten joku hoitaa sairaita lapsia kotona, toinen on työmatkalla ja kolmas pähkäilee tenttikirjojen parissa.

Facebookin myötä olen huomannut pellolaisten juurieni arvon. Pellon vierailuilla törmään vain aniharvoin vanhoihin tuttuihin. Nyt olen sitäkin innokkaammin ollut yhteydessä moniin pellolaisiin ja huomannut, miten tärkeitä ihmissuhteita luodaan lapsuudessa ja nuoruudessa, ainakin Pellossa. Löysin Facebookin kautta vanhan ystäväni, johon en ollut ollut missään yhteydessä lukioajan jälkeen. Hänen kanssaan tavatessamme nauroimme sitä, miten muut ihmiset ovat tuskastuneita siitä, että pellolaiset löytävät aina joka paikasta pellolaisia. Ilmeisesti me olemme niin ylpeitä kotipaikkakunnastamme, että tunnemme yhteyttä jo pelkkien juuriemme ansiosta! Vesan syntymäkunnassa, Sysmässä, asia on päinvastoin, ainakin mieheni mukaan. Hänen mukaansa sysmäläiset yrittävät keksiä olevansa kotoisin jostain muualta. Enpä tiedä!

Olen ottanut Facebookin käyttöön myös työssäni. Sain nimittäin viikko sitten jumalanpalvelusta valmistellessani älynväläyksen kutsua sunnuntain jumikseen ihmisiä ystäväverkostoni kautta. Tulos oli hieno! Paikalla oli neljä ystävää ja lisäksi monet ilmoittivat, että voisivat tulla Paavalinkirkkoon jonain toisena sunnuntaina. Niinpä aion kutsua Facebookin kautta ihmisiä ainakin POP-kauneimpiin, joka järjestetään kirkossamme ensimmäisen adventin aattona. Vinkki, vinkki!

Sunnuntain messu oli aivan uskomattoman onnistunut. Minulle tuli tunne, että Jumalalla oli jotenkin erikoisesti sormensa pelissä. Ainakaan jumalanpalveluksen onnistuminen ei ollut minun ansiotani. Päivän teema "Antakaa toisillenne anteeksi" ei jättänyt varmasti ketään kylmäksi. Tuntui siltä, että sai puhua aiheesta, joka on todella osa meidän jokaisen arkipäivää. Teeman lisäksi minua kosketti messussa se, että paikalla oli Elävät kivet -kuoro, joka lauloi aivan uskomattoman hienosti. Minua puhutteli myös valtavasti se, että vanha kuoroni tuli esiintymään kirkkoon, vaikka palvelusvuorossa olikin kaksi naispappia. Kaiken lisäksi he osallistuivat myös ehtoolliselle, mikä ei olisi ikinä tullut kyseeseen omana kuoroaikanani. Ehkä Jumala yhdistää taas omiaan näkemään enemmän sitä, mikä meille on yhteistä.

Facebookissa on samalla tavalla hienoa se, että joukkoon mahtuu hyvin monenlaista kulkijaa. Toiset käyttäjät valikoivat tarkasti ne ihmiset, jotka hyväksyvät ystävikseen. Minä toimin toisin: minun kyläyhteisööni mahtuvat kaikki ne, jotka tahtovat olla ystäviäni. Haluatko sinäkin ystäväkseni? Mukaan mahtuu!

Rakkauden teot lämmittävät!

Syksyn pääprojektini "ex-sottapytty" on edennyt loistavasti. Olen tullut harvinaisen ahkeraksi siivoojaksi. Vanhempani eivät voi varmasti uskoa todeksi, etten ole laiminlyönyt yhtään viikkosiivousta tänä syksynä. Muutenkin olen yritänyt pitää huolta siitä, että meillä on paikat kunnossa. Luulen, että näin siistiä perheessämme on ollut viimeksi Anttonin vauva-aikana, jolloin minuun iski valtava siivousinto. Aina kun Antton nukahti, säntäsin kotitöiden perään. Valitettavasti innostus oli sangen lyhytaikainen...

Vesa vitsaili kesällä ystävällemme, että hän palkkaa minut siivoojaksi. Rypistelin vähän kulmiani, nyrpistin nenääni, mutristelin suutani ja ilmoitin, että joko Vesa tulee mukaan siivoamaan tai minä hankin siivoojan. En ole kuitenkaan toteuttanut kumpaakaan uhkaustani. Olen huomannut, että uuden talon siivoaminen on niin IHANAA, että voin tehdä sen aivan yksin. Kaiken lisäksi se on aika reilua, koska pääsen arjessa niin helpolla. Vesa-raukka joutuu viemään lapset hoitoon aamuin-illoin sekä hoitamaan heidän aamutoimensa, kun minä liukenen varhain junalle. Minua ei harmita yhtään aikaiset lähdöt!

Rakas mieheni lämmittää myös taloamme uskollisesti joka päivä ja hakkaa puita aina, kun on ylimääräistä aikaa. Eräänäkin aamuna herätessäni huomasin, että takassa paloi jo tuli. Puuro oli jo liedellä valmiina, niin kuin aina. Sen vuoksi en valita yhtään viikkosiivouksistani, vaan teen ne hymyhuulessa ja palvelumielellä.

"Toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne", on Paavalin hyvä ohje kaikille pariskunnille. Pidettäisiinkö ensi viikolla kaikissa perheissä kisat siitä, kumpi puolisoista palvelee enemmän?

tiistaina, marraskuuta 06, 2007

Kamera käy!

Tänään oli päivä, jota olen sekä odottanut että pelännyt. Olin haastateltavana TV-ohjelmasarjassa, joka käsittelee tämän päivän luterilaisuutta. Innokkaana ihmisenä suostuin heti toimittajan pyyntöön ja lupauduin ohjelmaan mukaan tiukkapipoisine mielipiteineni. Hetken päästä minua jo kadutti! Yöunet melkein menivät tuskaillessani sitä, mihin olen taas pääni pistänyt. Miten uskallan 2000-luvulla esittää TV:ssä mielipiteitäni, jotka pohjautuvat Raamattuun ja kirkon traditioon? Entä jos ihmiset alkavat inhota minua ja katsovat minua kieroon junassa tai Prismassa?

Olin välillä melko ahdistunut tulevista nauhoituksista. En jäänyt kuitenkaan tunteideni kanssa yksin, vaan aloin lähetellä ihmisille pyyntöjä, että he rukoilisivat minun ja nauhoitusten puolesta. Rukoukset alkoivat tuottaa tulosta. Löysin kirjan, josta sain paljon ajatuksia ja hyviä näkökulmia. Tapasin ihmisiä, jotka ovat yhtä tiukkapipoisia, ja silti aivan rakastettavia. Muistin myös, että kampaajani on työskennellyt televisiossa ja osaa tehdä minulle kuvausmeikin. Pelko ja ahdistus poistuivat lopullisesti muutama viikko sitten tavattuani ohjelmasarjan toimittajan. Helpotti, kun huomasin hänen tekevän työtänsä vilpittömästi.

Tänään menin kuvauksiin rauhallisena. Yöunien vähyys ei johtunut jännittämisestä. Emme vain taaskaan malttaneet mennä ajoissa nukkumaan, hyvistä aikeista huolimatta. Haastattelun teemat "Saatana, helvetti, seksi" alkoivat tuntua ihan arkipäiväisiltä, kun niitä kelattiin monta kertaa läpi. Kolmannella otoksella Saatanasta voi puhua jo hymy huulessa! Saa nähdä, kuinka uskottavaa materiaalia siitä syntyi.

Haastattelutilanne on hyvin spontaani, aivan erilainen kuin esimerkiksi saarnan pitäminen. Sanat vaan soljuvat suusta eikä teksti ole niin mietittyä. Varmasti mokasin monessa kohdassa ja paljon jäi sanomatta sellaista, mitä olisi voinut sanoa. Siitä huolimatta kuvauksista jäi hyvä maku suuhun. Tein parhaani, ja pystyin olemaan suhteellisen rento. Pyrin olemaan rehellinen ja aito sekä tahdoin olla Jumalan käytössä. Muu jääköön Hänen huolekseen: Hän on luvannut pitää hulluistaan huolta!

sunnuntaina, marraskuuta 04, 2007

Vaarallisia tilanteita vai leppoisaa tunnelmaa?

Olen hehkuttanut koko lokakuun, kuinka ihanaa on kulkea työmatkat junalla. Minua ei ole yhtään haitannut suhteellisen pitkät työmatkat, vaan olen nähnyt niiden positiiviset puolet. Junamatkalla saan luettua kirjaa, pyöräillessä saan hyvää kuntoilua ja kävellessä saan raittiin ilman ja arkiliikunnan lisäksi siunata päivän töitä. Iltapäivisin taas saan oikean kuntoiluannoksen, koska lähden melkein aina liian myöhään asemalle. Puuskutan matkan painava kassi olalla toivoen ja rukoillen, että ehdin junaan. Seuraava kun lähtee yleensä vasta tunnin päästä, vaikei Vesa sitä vieläkään usko.

Juoksuennätykseni on 12 minuuttia Paavalin kirkolta asemalle. Huvittavaa ennätyksessäni oli se, että olin tietysti katsonut aikataulut väärin. Saapuessani Pasilaan puuskuttavana, punaisena ja hikisenä juna lähti vasta Helsingistä. Ainakin ehdin!

Junalla kulkeminen luo mukavat raamit työpäivälle. Aamulla ehtii tehdä aamutoimet ihmeellisen nopeasti, koska juna ei odota. Iltapäivisin taas on mukava tulla kotiin, kun tietää, ettei tarvitse poistua kodista enää edes iltakävelylle. Työmatkojen lisäksi kävelen työpäivän aikana aika usein. Olen huomannut, että apostolinkyyti on Paavalin alueella melkeinpä toimivin kyyti. Ei tarvitse hermoilla, löytyykö parkkipaikkoja tai tuleeko kulkuväline ajoissa. Useimmiten matkoihin ei mene kävellen edes enempää aikaa, koska alueella on aivan ihastuttavia oikoreittejä.

Eilispäivänä vakuutuin siitä, että jatkan junalla kulkemista. Olin nimittäin liikkeellä autolla, koska kuukausikortti oli mennyt vanhaksi, ja kastetodistukset olivat jääneet työpaikalle. Kokemukseni autoilusta eivät olleet kovin hyvät. Parkkeerasin auton Paavalin sisäpihalle aivan tyylikkäästi. Mutta lähtiessäni kohti kastepaikkaa törmäsin mustaan pylvääseen. Kello oli sen verran paljon, etten edes ehtinyt jäädä katsomaan, tuliko autoon lommuja.

Löysin kastepaikkaan melko kätevästi ja nopeasti, mutta karu totuus valkesi pian. Itä-Pasilassa ei ole parkkipaikkoja. Ei ainakaan silloin, jos Messukeskuksessa on Ski-Expo. Kiersin ja pyörsin ympäri Itä-Pasilaa, heittelin avuttomia rukouksia ylöspäin ja olin aika epätoivoinen. "Kävellen olisin jo perillä", mietin surkeana. Loppujen lopuksi löysin parkkipaikan ja juoksin kastekotiin. Hävetti tulla niin viime tipassa toimitukseen, ja pyysin anteeksi monta monituista kertaa! Onneksi vieraillakin oli ollut samanlaisia vaikeuksia.

Kasteen jälkeen kävin suoristamassa pylvään, jonka olin työpaikkani pihalla kaatanut. Se kävi ihmeen kätevästi. Kuulin myös, etten todellakaan ollut ensimmäinen, joka on törttöillyt sisäpihalla. Autokin vaikutti olevan kunnossa. Siitä huolimatta ajaessani räntäsateessa liukkaalla ja pimeällä moottoritiellä ajattelin, pitäisikö sittenkin liittyä Lotan Facebookissa mainostamaan "vähennä yksityisautoilua" -liikkeeseen. Kyllä junassa on sentään tunnelmaa!

perjantaina, marraskuuta 02, 2007

Pelkojen vallassa miljoonat

Tänään meidän oven takana seisoi omituisen näköinen porukka: Puuha Pete, arvokas munkki, palomies sekä aito Peppi Pitkätossu. Ystäväperheemme tuli viettämään meille iltapäivää tortillojen ja muiden herkkujen merkeissä. Meidän perheemme ei ollut valmistautunut tapahtumaan aivan yhtä hyvin. Minä ja Vesa emme tietenkään olleet tajunneet pukeutua, vaikka Vesan iki-ihasta roolivaatekassista olisi varmasti löytynyt coolit asut kumpaisellekin. Lapset sentään ilmestyivät yläkerrasta paikalle tiikerinä, pupuna ja ritarina.

Iltapäivämme oli mukavan rento ja rauhallinen sisältäen syömistä, leikkiä ja seurustelua. Halusimme järjestää pienet juhlat, koska molempien perheiden pienimmät olivat saaneet kutsut muutamiin Halloween-juhliin, joihin emme halunneet lapsiemme menevän. Kahvipöydässä puhuimme siitä, miten tutkimusten mukaan pelottavat lapsuudenkokemukset voivat aiheuttaa traumoja, jotka vaikuttavat herkkien ihmisten elämään vielä aikuisinakin.

Mietimme sitä, ´miten pienen ihmisen elämään vaikuttavat erilaiset kummitus- ja vampyyrinaamiot, pimeässä oleminen sekä tarjoilut, joita markkinoidaan kummituksen elimiksi. Tuskin ainakaan kovin rakentavasti. Olen sitä mieltä, ettei kenekään alle kouluikäisen pitäisi osallistua mihinkään Halloween- tai muihin kummitusjuhliin eikä käydä edes kummitusjunassa. Kouluikäisillekään en Halloween-kutsuja suosittelisi, mutta heillä on ainakin hieman enemmän taitoa käsitellä kokemuksiaan.

Itse muistan lapsuudesta, miten pelkäsin monia asioita, vaikka en ikinä joutunut osallistumaan kummitusbileisiin tai muuhun pelottavaan. Siitä huolimatta juoksin aina pimeällä autiotalon ohi, koska olin varma, että sieltä hyökkää joku kimppuuni. Huoneeni oven pidin aina auki, koska olin varma, että kaapissani asuu Joku. Sängyn allekaan en uskaltanut kurkistella - ainakaan pimeällä. Yöllä juoksin äidin ja isän väliin nukkumaan, vaikka olin jo ala-astelainen. Ja olin aivan varma, että mustalaisvankkurit tulevat noutamaan minut 1,5 metrin matkalla. En ymmärrä, mistä senkin olin keksinyt.

Ollessani viidennellä luokalla kuulin tarinan tytöistä, jotka olivat pelanneet spiritismiä, ja saaneet peräänsä jonkun olennon. Niinpä minäkin pelkäsin kertomuksen kuultuani monta vuotta, että joku kävelee perässäni, vaikken tietenkään ollut sotkeutunut mihinkään hämärään. Ja vieläkin teen ahkerasti ristinmerkkejä, kun kävelen yksin pimeässä. Se vakuuttaa minua siitä, että Jeesus on kanssani -myös pimeällä.

Luulen, etten ole mitenkään ainutlaatuinen lapsuuteni pelkojen suhteen. Siispä ihmettelen, miksi vanhemmat, opettajat, lastentarhanopettajat ja muut aikuiset tieten tahtoen järjestävät juhlia, joissa pitää pelätä. Aikuisten kertomat kummitustarinat, erilaiset kauhuradat sekä kurpitsat, joiden tarkoitus on kutsua paikalle pahoja henkiä, eivät vastaa käsitystäni hauskoista lastenjuhlista. Hei, suojellaan yhdessä lapsuutta!

maanantaina, lokakuuta 29, 2007

Vastaus edellisen kirjoituksen kommenttiin

Hei anonyymi lukijani!

Anteeksi, jos edellinen kirjoitukseni loukkasi Sinua ja mahdollisesti joitakin muita. En missään tapauksessa halunnut arvostella ketään enkä aliarvioida kenenkään työtä. Päinvastoin! Nimenomaan yritin kuvata sitä, miten koin itseni ensimmäisenä virastopäivänä täysin idiootiksi, kun yritin selviytyä kunnialla kaikista puheluista ja toimitusvarauksista,l jotka rynnivät päälleni valtavalla voimalla. Samoin alku Vantaankosken päivystyksessä oli yhtä kaoottista, kun jouduin noviisina hommiin ja mm. varasin kasteen onnellisena tilaan, joka ei ollutkaan meidän seurakunnan :) Olen ennenkin arvostanut suuresti seurakunnan kanslistien työtä, mutta nyt vielä enemmän.

Toimiessani kaksi vuotta lapsityönohjaajana tein toimistotyötä aivan säännöllisesti, sekä rutiininomaisia tehtäviä että vaativampia suunnittelutehtäviä. Olen täysin samaa mieltä siitä, että kaikissa tehtävissä tarvitaan luovuutta ja myös järjestelmällisyyttä, jotta homma toimii. Lapsityönohjaajana toimiessani ihmettelin sitä, miten huonoa palkkaa kirkko maksaa esim. lastenohjaajille ja lapsityönohjaajille. Hekin tekevät luovaa työtä ja sen vuoksi pidän hyvänä, että esim. Vaasan ruotsalaisessa seurakunnassa ja nykyisessä Paavalin seurakunnassa he saavat suunnitella kerhonsa silloin kun haluavat. Jos inspiraatio iskee vaikka silloin lauantaiöisin...Toivon, että samaa joustavuutta löytyisi myös muilta työpaikoilta! Toisaalta tiedän senkin, että monet ihmiset nauttivat siitä, että voivat erottaa selkeästi työn ja vapaa-ajan.

Kirjoitustyylini huono puoli on siinä, että lennokkuus välillä kostautuu. Varsinkin, kun en yleensä lue tekstejä kirjoittamisen jälkeen. Hyvä, että huomautit asiasta! Nöyrä anteeksipyyntöni: tarkoitukseni ei todellakaan ollut loukata ketään.
Ystävällisesti, Elina

PS. Luin kommenttisi toiseen kertaan ja huomasin, että siinä tulevat esille myös sinun asenteesi. Emme me papit saa valita sitä, teemmekö työtä vai emme. En tarkoittanut ilmauksellani, että Vaasan virastopäivystysten aikana tein jotain mukavaa suinkaan shoppailua tai kahvitunteja. Sen sijaan kuljin ahkerasti tapaamassa ihmisiä esim. päiväkodeissa, kouluissa, kaste- ja siunauskeskusteluissa sekä lukuisilla kotikäynneillä. Muistaakseni tein Vaasassa vuoden aikana yli 100 kotikäyntiä muiden työtehtävien lisäksi.

Harvoin nykyäänkään on sellaisia viikkoja, että minä tai Vesa emme tekisi sitä 40 tuntia. Vesan työpäivät ovat nykyään aika ympäripyöreitä ja tulevan torstaisen vapaapäiväni ajattelin viettää tiiviisti koneen äärellä ja tehdä valmistelutyöt viikonloppua varten. Lapset laitan päiväksi hoitoon! Että se siitä vapaasta työajasta...

sunnuntaina, lokakuuta 28, 2007

Vuorotyötä vai vuorotta työtä?

"Hullua hommaa!", ajattelin viime yönä, kun puoli yhdeltä pimputtelin Vesalle sähköpianollamme messusävelmiä tämän aamuista Agricolan aikaista jumalanpalvelusta varten.
"Ei hassumpi työ", ajattelin tänä aamuna lojuessani sängyssä, kun työpäivänä ei tarvinnutkaan heti sännätä matkaan. Lapsetkin saivat olla tänään melkein koko päivänä kotona, vaikka olimmekin molemmat töissä. Vesa teki aamuvuoron ja minä illan. Lapset tosin marisivat koko aamun siitä, kun eivät vielä päässeet mukavaan hoitopaikkaan. Kyllä kylästely aina kotiolot voittaa!

Usein saan kuulla ihmisten voivotteluja siitä, miten huonot työajat papeilla on. Kieltämättä työajat ovat aika kauheat perheen kannalta, jos töitä riittää paljon sekä viikonlopuille että illoille. Tällä hetkellä meillä on kyllä aivan uskomattoman onnistuneet kuviot. En olisi ikinä uskonut, että me molemmat saamme virallisiksi vapaapäiviksi perjantain ja lauantain. Harvoin me varmaan molemmat olemme vapaalla kumpanakin päivänä, mutta joka tapauksessa uudet vapaapäivät ovat helpottaneet uskomattoman paljon hoitokuvioita. Iltamenotkin ovat sattuneet pääasiassa eri illoille. Lapset varmaan kohta toteavat niinkuin aikoinaan jäädessäni äitiyslomalle: "Etkö voisi joskus mennä töihin, että saatais kotiin niitä mukavia hoitajia?"

Viime aikoina olen miettinyt sitä, kuinka hienoa on se, että meillä on joustavat työajat. Lasten hoitopäivät voi pitää lyhyenä, kun suunnittelu- ja valmistelutöitä voi tehdä kotona, ja saarnoja voi kirjoitella vaikkapa lauantai-illan ratoksi. Tällaisille elämäntapaihmisille vapaa työaika sopii kuin nenä päähän. Niinpä odottelenkin kauhulla sitä, että Pappisliitto alkaa tosissaan ajaa säännöllistä työaikaa papeille.

Ruotsissa minulla oli 40 tunnin työaika. Ja muistan, kuinka vaikeaa ja vaivalloista työajan seuraaminen oli. En ole oikein sellainen ihminen, joka kulkee kello kourassa ja laittaa tarkasti ylös, milloin aloitti ja lopetti työt. Parin viikon kuluttua niitä on mukava mietiskellä... Lisäksi papin työssä on aika vaikea määritellä, mikä on työtä. Teenkö työtä, kun luen kirjaa, jonka ajatuksia ehkä käytän saarnassa? Olenko töissä, kun saan parhaat ideani nukketeatteriin kesken tiskauksen ja menen kirjoittamaan niitä ylös? Olenko työssä, kun lauleskelen illan kotona kristillisiä lastenlauluja ja samalla mietin, voisiko niistä olla käyttöä työssäni?

Liiallista työmäärää pitäisi mielestäni rajoittaa jollain muulla keinolla kuin kaikille papeille pakollisella säännöllisellä työajalla. Vastustan säännöllistä työaikaa, koska se tappaa helposti luovuutta papin työssä. Minun saarnasuoneni ei yleensä juokse torstaina tai perjantaina 14-16, vaan se sykkii paljon paremmin lauantai-iltana yhdeksän jälkeen, kun on PAKKO! Säännöllinen työaika tekee myös papista helposti virkamiehen, joka on tyytyväinen, kun on käynyt istumassa 8 tuntia työpaikalla, viis seurakuntalaisista. Minä en haluaisi olla sellainen pappi, joka aina sulkee kännykän neljän jälkeen. Vaasassa naureskelimme aina välillä sitä, miten erilaiset työryhmät voisivat jatkaa monta vuotta olemassaoloaan itsenäisesti, vaikkei olisi enää yhtään seurakuntalaista jäljellä.

Enneagrammi-teotian tuntijat voivat tietysti päätellä, että vastustan säännöllistä työaikaa, koska se rajoittaa vapauttani. Aloittaessani työt Vantaankoskella minua kauhistutti ajatus siitä, että minun ON PAKKO istua virastossa päivystämässä viisi tuntia yhteen menoon. Vaasassa olin tottunut sopimaan kaikkea mahdollista myös virastopäivystyksen ajaksi, kun päivystävälle papille harvoin tuli asikakkaita. Nyt opettelen pääkaupunkiseudun seurakuntien elämää, jossa papit toimivat myös kanslisteina monissa asioissa. Se tekee hyvää tällaiselle seiskalle, joka haluaisi vaan tehdä kaikkea kivaa, uutta ja luovaa. Ensimmäinen virastopäivystykseni Paavalissa sai minut arvostamaan suuresti kaikkia toimistotyöntekijöitä, kun olin hukkua toimitusvarausten tulvaan. Elämässä on hyvä joutua tekemään sellaista, missä ei ole parhaimmillaan. Siinä oppii arvostamaan sitä, että Luoja on antanut meille erilaisia lahjoja. Eikä kukaan ole lahjaton, lahjat on!

perjantaina, lokakuuta 26, 2007

Vastaus Annan kommenttiin!

Niinpä, Tanja ja Merikukka olivat hienoisia yllätyksiä. Ehkä se kertoo vain siitä, että olemme sen verran avoimia, ettei ole tarvetta pitää kulisseja. Toisaalta, onko siellä tarjollakaan julkksnaisissa henkilöitä, joihin haluaisi samaistua. Riitta Väisänen ja Marika Fingerroos olisivat ehkä vielä pahempia...
Elina

Saanko esitellä?

Internet on mukava leikkipaikka aikuisille. Luppoajalla siellä voi käydä tekemässä mitä mielenkiintoisimpia testejä. Vesa lähetti minulle eilen syyslomaltaan Sysmästä pari testitulostaan. Testiä, jossa arvioidaan tuleva kuolinpäivä, en halunnut tehdä. Minusta ne asiat täytyy jättää Herran käsiin. Kaiken lisäksi mieletön kahvinjuontini voisi testissä osoittautua riskitekijäksi, enkä suinkaan halua luopua pienestä paheestani, joka sopii papille kuin nenä päähän.

Sen sijaan säntäsin heti Hesarin sivuille tekemään testin, jossa tutkittiin, ketä julkisuuden henkilöä muistutan. Rakas mieheni muistuttaa testin mukaan luotettavaa ja karismaattista uutistenlukijaa Arvi Lindiä. Minä sen sijaan muistutan Merikukka Forsiusta!

Mitä olet mieltä? Oliko testitulokset luotettavia? Kuvaavatko ne meitä?

perjantaina, lokakuuta 19, 2007

Sateen kohinaa!

Lokakuuni on ollut täynnä sateen kohinaa, vaikka olenkin tarvinnut sateenvarjoa vasta kaksi kertaa. Sitäkin enemmän olen kuunnellut Exitin uutta levyä, jonka hankimme 20-vuotiskiertueen konsertista Riihimäeltä. Uusi levy on loistava: hienoja sanoituksia ja tarttuvia melodioita, jotka on toteutettu ammattitaidolla. Olen kuunnellut levyä läpi uudelleen ja uudelleen. Kuuntelutiheydestä kertoo jotain se, että Mikaelkin osaa jo laulaa sujuvasti Jari Levyn biisiä: "Mä tahtoisin varjoon, varjoon...".

Exit oli seuralaiseni myös junamatkoilla, kun luin Pekka Simojoen kirjaa yhtyeestä. Kirja oli todella hyvä ja koskettava! Lukiessani Exitin vaiheita alkuvuosilta olin melkein kananlihalla, kun tajusin, millaista Jumalan johdatusta yhtyeen vaiheiseen liittyi. Kummastutin myös muita matkustajia naurunpyrähdyksillä ja hytkymisillä. Kirja sisälsi niin uskomattomia tarinoita ja hauskoja juttuja, etten voinut millään hillitä itseäni. Pekan tyyli kirjoittaa on myös tosi hauska; kirja kuvaa hyvin myös tekijänsä persoonaa.

Exitin levy, kirja sekä Riihimäen konsertti rohkaisivat minua valtavasti. Meillä on elävä Jumala, joka johdattaa ja käyttää omiansa mitä ihmeellisimmillä tavoilla. On suuri kunnia olla sellaisen Herran palveluksessa - hän tarvitsee meistä jokaista!


Sateen kohinaa

Ei kauaa aikaa kestää voi
Kun taivas vettä pisaroi
Ja jälleen sateen laulu soi
Jälleen sateen laulu soi

On sydämeni kuiva maa
Se jotain uutta janoaa
Ja hullun lailla odottaa
Sateen kohinaa, kohinaa

Melkein jo sateen saapuvan kuulen
Melkein jo tunnen kostean tuulen
Melkein jo veteen tulvivan huomaan
Sydämen tyhjään, autioon uomaan
Janoisen kansan juoksevan juomaan
ja silloin - silloin täällä juhlitaan

On täynnä virta Jumalan
Jos siitä paistaa pisaran
Jo se voi muuttaa maailman
Se voi muuttaa maailman

Hän tahtoo meille lahjoittaa
Kuitenkin paljon suurempaa
Jos uskallamme odottaa
Sateen kohinaa, kohinaa.

Tuttuja ihmisiä kirjojen lehdillä

"Lapset ovat ovelia", totesimme työtoverini kanssa eilen. Puhuimme siitä, miten helposti lapset löytävät aikuisen heikot kohdat tai kietovat aikuisen sormensa ympärille saavuttaakseen tavoitteensa. Kuopuksemme on juuri sellainen lapsi. "Äiti, olet paras!" hän toistaa aina iltatoimien tai päivänukutuksen lähestyessä. Minusta vaan on tullut niin paatunut ja laiska äiti, etten taivu enää söpöliinin vaatimuksiin kovinkaan helposti. Sen sijaan kisailen Vesan kanssa siitä, kumpi saa nukuttaa esikoisemme, koska siinä pääsee vähän helpommalla. Kirjan lukeminen, iltarukous ja se on siinä.

Mikaelin ja Lauran nukuttaminen on vähän haastavampaa. Sänkyyn saa huudella pikkuviikareita aika monta kertaa. Kirjan lukeminenkin on äärimmäisen hidasta, koska lapset keskeyttävät vähän väliä kysymyksillä, asioillaan ja omilla tulkinnoillaan. Nyt Mikael on tullut siihen vaiheeseen, jossa jokainen kirja kertoo juuri meidän perheen elämästä. Emme lue enää Verneri-vaarista ja hänen sukulaisistaan Rasmuksesta ja Roosasta. Sen sijaan kirjaa täytyy lukea niin, että laittaa oikeiden nimien kohdalle Marko-sedän, Lauran ja Anttonin. Vernerin joulukirjassa tapaamme tietysti pyhän perheen: Elinan, Vesan ja pikku-Mikaelin, joita paimenet tulevat tapaamaan talliin. Ja voi kauhistus, jos äiti käyttää vääriä nimiä henkilöistä!

Aino-kirjat ovat erityisen otollisia meidän perheen luettavaksi, koska Ainolla on sekä isoveli että pikkuveli. Sukupuoli ei tosin Mikaelia ja Lauraa yleensä kirjoissa haittaa. Mikael identifioituu myös Lotta-kirjojeen päähenkilöön sekä Melukylän lasten pikku-Kirstiin. Laura taas lukee mielellään Barbie-kirjoja, joiden lukemista inhoan yhtä paljon kuin Miina ja Manu -kirjojen. Tylsiä tarinoita, jotka on tehty vain ansaitakseen paljon rahaa. Tusinatavaraa toisin sanoen. Laura löytää kuitenkin kirjoista hyviä samaistumiskohteita: Skipper-pikkusisko taitaa olla tällä hetkellä kovassa huudossa. Lauran suosikkeihin kuuluvat myös Lindgrenin kirjojen Marikki ja Liisa sekä satujen eri hahmot, erityisesti prinsessat.

Lapset eläytyvät kirjojen ja elokuvien maailmaan täysillä. Siksi onkin tärkeä miettiä, millaisia malleja annan heidän elämäänsä niiden kautta. Saako lasteni elämässä kasvaa kauneus, hyvyys ja oikeus?

keskiviikkona, lokakuuta 17, 2007

Koukussa, vaan ei loukussa

Olen aivan hullaantunut Facebookiin. Joku kuvasi sitä viisaasti "Aikuisten ystäväkirjaksi". Vesan kanssa nyt kovasti kamppailemme siitä, kumpi saa ystäväkirjaansa enemmän merkintöjä. Taidan johtaa kisaa muutamalla ystävällä! Liittykää ihmeessä mukaan! Se on hyvin helppoa! (kts. edellisiä kirjoituksiani) Ja Facekbookissa on niin hauska etsiä tuttuja ihmisiä ja olla yhteydessä heihin. Parasta koko hommassa on se, että olen oikeasti kirjan kautta saanut yhteyden joihinkin ihmisiin Pellon ajoilta, joihin en ole ollut missään yhteydessä yli kymmeneen vuoteen. Tekniikka on ihmeellistä!

PS. Ainoa huono puoli on siinä, että Facebook aiheuttaa riippuvuutta. Luulen kuitenkin, että riippuvuus menee ohi melko nopeasti, kun uutuudenviehätys katoaa hommasta. Tämä on taas hyvä haaste luonteelleni,koska minun pitäisi harjoittaa mielenlujuutta. Selviäisinköhän huomisesta työpäivästä niin, etten kertaakaan käy Facebookin-sivustolla? Täytyy kokeilla ennen kuin Antton laittaa minut tietokonekieltoon...on jo uhannut sillä!

sunnuntaina, lokakuuta 14, 2007

Päivän tunnussana -teologiaa

Tänään vierailin Itä-Pasilan pyhäkoulussa. Sain tehtäväksi selittää lapsille ex tempore, mitä tarkoittaa lepopäivän pyhittäminen. Kerroin siitä, miten lepopäivänä on hyvä mennä pyhäkouluun tai kirkkoon tai ainakin lukea Raamattua. Tänä syksynä lapsemme ovat käyneet töistämme johtuen aika vähän kirkossa eivätkä ole vielä päässeet ollenkaan pyhäkouluun. Niinpä pikkuiset saivat tänä pyhäpäivänä katsella DVD:ltä raamatunkertomuksia. Anttonilla taas on menossa suuri projekti, kun hän lukee Lasten Raamattua läpi; houkuttimena on pieni taskuraha.

Lapsena opin raamatunkertomukset pääasiassa pyhäkoulussa ja kotona; tosin koulussakin luettiin siihen aikaan paljon Raamattua. Nuoruudessa luin Raamatun oikein ahmimalla. Iltalukemiset venyivät usein pitkälle yölle, kun metsästin uusia rasteja "Raamattu läpi vuodessa" - korttiin. Taisin usean vuoden ajan lukea Raamtun läpi kaksi kertaa vuodessa. Siitä ei ole varmaan ollut ainakaan mitään haittaa tähän työhön!

Ahmimisvaiheen jälkeen olen siirtynyt päivittäiseen tuttuun ja turvalliseen Päivän tunnussana -annokseen. Kaksi lyhyttä jaetta aamupalaksi ja pitkät raamatunkohdat iltapalaksi on nykyinen raamattuannokseni. Joskus innostun lukemaan pidempiä kokonaisuuksia tai tutkin Raamattua enemmän saarnoja tai opetuksia varten. Päivän tunnussanan hieno puoli on siinä, että se pitää minut hengellisesti hengissä. Jos kiireisinä aikoina Raamattu on jäänyt muutamaksi päiväksi syrjään, on sen avulla helppo ottaa vahinko takaisin.

Päivän tunnussanassa on toinenkin hyvä puoli. Sen lyhyet kohdat osuvat aivan hämmästyttävän usein omaan elämäntilanteeseen. Järvenpään ex-kirkkoherra Jaakko Harjuvaara piti Vesa virkaanasettajaisten kutsuvieraslounaalla koskettavan puheen, jonka hän perusti Päivän tunnussanaan. Hän oli poiminut muutamia tärkeitä päiviä elämästämme viimeisen vuoden aikana ja tulkitsi niitä Päivän tunnussanan kautta. Hyviä löytöjä!

Minua lähimmäksi tuli lokakuun ensimmäisen päivän teksti, jonka olin itsekin jo ilolla omistanut kohdalleni. Kyseinen maanantai oli nimittäin ensimmäinen työpäiväni Paavalin seurakunnassa ja tekstinä oli Samuelin kirjasta "Herra antoi minulle mitä pyysin." (1. Sam. 1:27) Se tuntui todella sopivalta lukiessani sitä ensimmäisen työpäivän iltana. Aloitin nimittäin työni poikkeuksellisen juhlavissa merkeissä, kun koko Helsingin seurakuntayhtymän työntekijäkaarti oli kokoontunut Finlandia-talolle käynnistämään "Usko, toivo, rakkaus" -kampanjaa. Kiinnostavien esitelmien, mukavien tapaamisten ja upean Poppimessun jälkeen olin aivan suunnattoman onnellinen siitä, että Jumala oli johdattanut minut juuri tähän työpaikkaan!

Kahden viikon työrupeaman jälkeen tuntemuksnei ovat vain vahvistuneet. Olen varma siitä, ettei tähän työpaikkaan päätyminen ole sattuman tulosta, vaan Jumalan suunnitelmaa. Iloitsen suuresti siitä, että olen saanut vapaapäivikseni perjantain ja lauantain. Nyt minulla on yhteinen vapaapäivä isojen lastenkin kanssa joka viikko ja aika usein olemme yhtä aikaa vapaalla myös Vesan kanssa!

Työtehtäväni tuntuvat hyvin innostavilta. Varsinaisena työalanani on lapsi- ja perhetyö, jossa pääsen tekemään hyvin samanlaisia juttuja kuin Vaasassa. Päiväkoteihin olen jo soitellut ahkerasti ja alkanut luoda yhteyksiä, muppet-nuket ovat tilauksessa ja ensimmäinen perhejumis suunnittelun alla. Tuntuu mukavalta, että voin hyödyntää uudessa työssäni aikaisempaa kokemusta. Oman työalani ja tavallisten papillisten tehtävien lisäksi koordinoin kasvatustyötä sekä olen mukana yhtymän yhteistyöprojektissa, jonka tarkoituksena on kehittää tapoja tavoittaa niitä nuoria aikuisia, jotka ovat vieraantuneet kirkosta. Siinäpä haastetta kerrakseen!

Työyhteisö tuntuu sopivankokoiselta; työtoverit ovat ystävällisiä ja taitavia. Nautin myös kauniista ja toimivista työtiloista. Tänään olin oikein fiiliksissä ensimmäisessä jumalanpalveluksessani, jossa oli mukavasti väkeä ja hyvä tunnelma. "Herra antoi minulle mitä pyysin!" Totisesti!!!

PS. Torstaina olin ihan rikki lähtiessäni työpaikalta. Aloin mielessäni epäillä, selviänkö tästä työstä ollenkaan. Entä jos seurakunta pettyy työtulokseeni? Mitä jos en saavutakaan sellaisia tuloksia, joita itseltäni odotan? En tiedä, oliko epäilyjeni syynä edellisen yön liian lyhyt uni, työviikon paineet vai mikä. Joka tapauksessa junassa sain taas kerran avun Päivän tunnussanasta. "Jumala on sinun kanssasi kaikessa mitä teet" (1. Moos. 21:22), luki päivän teksti. Silloin taas ymmärsin, miten työni ei ole omassa varassani vaan suuremmissa käsissä.

lauantaina, lokakuuta 13, 2007

Uusi päivä, uudet kujeet

Mitä elämä olisi ilman uusia haasteita ja uusia asioita? Aika tylsää! Niinpä olen taas aloittanut uuden harrastuksen ja liittynyt jäseneksi Facebook- internetsivustolle. Siellä on mukava luoda omaa kaveripiiriä vanhoista ystävistä ja tutuista. Harmi vaan, että ikäluokkani ja ystäväpiirini on siellä vielä aika kehnosti edustettuna. Positiivista taas on se, että tuntee itsensä nuoreksi tai ainakin nuorekkaaksi, kun "ystävät" ovat syntyneet pääasiassa 80-luvulla...

Tule mukaan sinäkin, tule mukaan sinäkin! Se on hyvin helppoa. Googlaat vain "Facebook" ja klikkauksen jälkeen saat lisää ohjeita.

perjantaina, lokakuuta 12, 2007

Vapaapäivän pieniä iloja

Tänään vietin pienen tauon jälkeen vapaapäivän aamua kahdestaan Mikaelin kanssa. Se oli kyllä riemullista! Elämä kaksivuotiaan kanssa sisältää niin paljon hauskoja hetkiä. Leivoimme yhdessä piirakkaa vieraita varten. Opiskelimme leipomisessa tarvittavien tavaroiden nimiä. Kaksivuotiaamme ei vielä tiennyt nimeä kulholle eikä puulastalle. Huomaa kyllä, että kolmas lapsi jää vähän vanhempien lasten varjoon. Anttonin ja Lauran kanssa puuhastelin tuossa vaiheessa niin paljon enemmän, että varmasti oli sanasto hallussa. Toisaalta kuopus oppii vanhemmilta sisaruksilta paljon muita tärkeämpiä sanoja. Antton ei taatusti osannut kaksivuotiaana käyttää sanaa "tylsää". Mikaelin, perheemme ilopillerin, sanavarastossa "tylsä" kuuluu suosituimpien sanojen joukkoon.

Leipoessamme Mikael lauloi Jippii-levyjen ohjelmistoon kuuluvaa Majakaksi maailmaan -laulua. Minua esitys hieman hymyilytti. Miksu lauloi sydämensä pohjasta: "Kaksi maailmaa, kaksi maailmaa, sinua tarvitaan." Yritin selittää, että laulussa lauletaan oikeasti "Majakaksi maailmaan, majakaksi maailmaan sinua tarvitaan". Itsetietoinen lapsimme ei luonnollisestikaan hyväksynyt äidin korjausta. "Kaksi maailmaa", hän totesi tomerasti. Kyselin sitten Miksulta, kuka meitä tarvitsee. "Jippii taavii meitä", oli pienen miehen vastaus. Sen jälkeen kävimme syvällisen keskustelun Jeesuksesta ja Jumalasta. Ja taas vakuutuin siitä, että perhejumalanpalveluksissa, lastenkonserteissa ja lastenkerhoissa on välillä hyvä käydä läpi sitä, mitä laulujen sanat tarkoittavat.

Mikaelin uudesta sanoituksesta tuli elävästi mieleen eräs Exitin konsertti Maata Näkyvissä -tapahtumassa. Ystäväni Hanna lauloi täysiä bändin mukana: "laudaton taivas, kuutamomaa". Simojoki lauloi samaan aikaan: "laulakoon taivas, huutakoon maa." Tärkeintä on olla täysillä mukana!

keskiviikkona, lokakuuta 10, 2007

Suurkiitos!

Kiitoksia kaikille ihanista kommenteista ja vieraskirjamerkinnöistä! Ne ovat todella piristäneet päiviäni. Olette ihania!!! Muutenkin olen kulkenut viime päivinä koko ajan hymy huulilla. Elämä maistuu nyt niin hyvältä!

Anna ilon yllättää itsesi.
Se tulee, kun et odota,
ja alkaa kuplia.
Leena Lehtinen

maanantaina, lokakuuta 08, 2007

Apua, olen julkkis!

Viime viikolla tajusin olevani julkkis. Se tapahtui keskiviikkona saapuessani töistä kotiin. Vesa kiikutti käteeni kopion Keski-Uusimaan kolumnista, jonka oli kirjoittanut arvoisa teologi ja filosofi Terho Pursiainen. Kolumni käsitteli Vesaa ja minua. Pursiainen antoi siinä ohjeita uudelle kirkkoherralle ja kertoi kokemuksiaan luentotilaisuudesta, jossa oli kuulemassa minua.

Olin oikein otettu saamastani palautteesta. Pursiainen kehui esiintymistäni miellyttäväksi ja esitelmääni mielenkiintoiseksi. Ei paha! Tosin ollakseni rehellinen täytyy todeta, että kirjoituksen pääpaino oli siinä, että hän kummasteli myönteistä suhtautumistani naispappeuden vastustajiin. Onhan se kieltämättä vähän outoa, että me muutamat naispapit puolustamme naispappeuden vastustajien oikeutta toimia tässä kirkossa. Se on minusta oikeaa suvaitsevaisuutta. Pauli Aalto-Setälä kuvasi viikko sitten Finlandia-talolla mainiossa esitelmässään suvaitsevaiseksi ihmistä, joka suvaitsee sitä, jonka arvoja ei voi yhtään sietää. Siinäpä on meille kaikille opettelemista!

Huvittavaa Pursiaiseen liittyen oli se, etten tunnistanut Järvenpään julkkisteologia pitämälläni luennolla. En sittenkään, vaikka hän esitti kysymyksiä, ja totesi olevansa pappi. Se oli todella kummallista, koska kärsin muutaman ystäväni tavoin siitä, että tunnistan ihmisiä liiankin hyvin. Aika usein olen tilanteessa, jossa menen puhumaan ihmiselle, jonka muistan tarkasti vuodelta miekka ja kirves. Noloa on se, että kyseisellä ihmisellä ei ole usein minkäänlaista hajua siitä, kuka minä olen. No, joskus käy kyllä toisinpäinkin.

Helsingissä lounaalla kuulin teologiaa opiskelevalta ystävältäni yhden selitysmallin tietämättömyydelleni. Kummastelin hänelle sitä, että Pursiainen näytti jotenkin nuorekkaammalta ja freesimmältä kuin aikaisemmin. Ystäväni, joka oli hyvin vaikuttunut Pursiaisen luennoista teologisessa tiedekunnassa, tiesi heti syyn moiselle muutokselle: mies on alkanut harrastaa tanssia uuden vaimon myötä!

Viime viikkoina olen muutenkin tajunnut sen, että minusta on tullut julkkis ainakin Järvenpäässä. Minua ei suinkaan tunnisteta kadulla eikä junassa, mutta blogikírjoitukseni ovat herättäneet osassa lukijoista ärtymystä kunnon julkkisten tavoin. Sen vuoksi päädyimme Vesan kanssa siihen ratkaisuun, että eriytämme blogimme. Tästä lähtien olen itse 100% vastuussa siitä, mitä kirjoitan Elinan blogiin. En kirjoita blogia kirkkoherran vaimona vaan omana itsenäni.

Kolmas todistus julkisuudesta on se, että kotisivujemme kävijämäärä on lisääntynyt hurjasti viime aikoina. Eilen kotisivuillamme oli lähes sata käyntiä, tänään käyntikertoja on jo 115, vaikka tehokasta peliaikaa on jäljellä vielä yli tunti. On kiva kirjoittaa, kun tietää, että Joku lukee. Voisitko rakas Joku joskus kommentoida kirjoituksiani tai jättää puumerkkisi vieraskirjaan? Siitä tulee niin hyvä mieli ja koko päivä on pelastettu...