Olen hehkuttanut koko lokakuun, kuinka ihanaa on kulkea työmatkat junalla. Minua ei ole yhtään haitannut suhteellisen pitkät työmatkat, vaan olen nähnyt niiden positiiviset puolet. Junamatkalla saan luettua kirjaa, pyöräillessä saan hyvää kuntoilua ja kävellessä saan raittiin ilman ja arkiliikunnan lisäksi siunata päivän töitä. Iltapäivisin taas saan oikean kuntoiluannoksen, koska lähden melkein aina liian myöhään asemalle. Puuskutan matkan painava kassi olalla toivoen ja rukoillen, että ehdin junaan. Seuraava kun lähtee yleensä vasta tunnin päästä, vaikei Vesa sitä vieläkään usko.
Juoksuennätykseni on 12 minuuttia Paavalin kirkolta asemalle. Huvittavaa ennätyksessäni oli se, että olin tietysti katsonut aikataulut väärin. Saapuessani Pasilaan puuskuttavana, punaisena ja hikisenä juna lähti vasta Helsingistä. Ainakin ehdin!
Junalla kulkeminen luo mukavat raamit työpäivälle. Aamulla ehtii tehdä aamutoimet ihmeellisen nopeasti, koska juna ei odota. Iltapäivisin taas on mukava tulla kotiin, kun tietää, ettei tarvitse poistua kodista enää edes iltakävelylle. Työmatkojen lisäksi kävelen työpäivän aikana aika usein. Olen huomannut, että apostolinkyyti on Paavalin alueella melkeinpä toimivin kyyti. Ei tarvitse hermoilla, löytyykö parkkipaikkoja tai tuleeko kulkuväline ajoissa. Useimmiten matkoihin ei mene kävellen edes enempää aikaa, koska alueella on aivan ihastuttavia oikoreittejä.
Eilispäivänä vakuutuin siitä, että jatkan junalla kulkemista. Olin nimittäin liikkeellä autolla, koska kuukausikortti oli mennyt vanhaksi, ja kastetodistukset olivat jääneet työpaikalle. Kokemukseni autoilusta eivät olleet kovin hyvät. Parkkeerasin auton Paavalin sisäpihalle aivan tyylikkäästi. Mutta lähtiessäni kohti kastepaikkaa törmäsin mustaan pylvääseen. Kello oli sen verran paljon, etten edes ehtinyt jäädä katsomaan, tuliko autoon lommuja.
Löysin kastepaikkaan melko kätevästi ja nopeasti, mutta karu totuus valkesi pian. Itä-Pasilassa ei ole parkkipaikkoja. Ei ainakaan silloin, jos Messukeskuksessa on Ski-Expo. Kiersin ja pyörsin ympäri Itä-Pasilaa, heittelin avuttomia rukouksia ylöspäin ja olin aika epätoivoinen. "Kävellen olisin jo perillä", mietin surkeana. Loppujen lopuksi löysin parkkipaikan ja juoksin kastekotiin. Hävetti tulla niin viime tipassa toimitukseen, ja pyysin anteeksi monta monituista kertaa! Onneksi vieraillakin oli ollut samanlaisia vaikeuksia.
Kasteen jälkeen kävin suoristamassa pylvään, jonka olin työpaikkani pihalla kaatanut. Se kävi ihmeen kätevästi. Kuulin myös, etten todellakaan ollut ensimmäinen, joka on törttöillyt sisäpihalla. Autokin vaikutti olevan kunnossa. Siitä huolimatta ajaessani räntäsateessa liukkaalla ja pimeällä moottoritiellä ajattelin, pitäisikö sittenkin liittyä Lotan Facebookissa mainostamaan "vähennä yksityisautoilua" -liikkeeseen. Kyllä junassa on sentään tunnelmaa!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti