Free counter and web stats

torstaina, joulukuuta 24, 2009

Lahjasatoa runojen merkeissä

Vietimme tänään ihanaa sukujoulua, jossa oli kaikki aidon joulun elementit: paljon lapsia, jotka odottivat kiihkeästi joulupukkia, kauniisti katetut pöydät, herkullista ruokaa( jota syötiin ähkyyn asti), upea joulukuusi, hauska joulupukki( jonka T-paita oli vähän liian tuttu), leppoisaa seurustelua, joulumusiikkia ja piirileikkejä. Seurueen nuorimmainen jäsen sai kaikkein eniten lahjoja, ainakin kuutioissa mitattuna. "Olen ollut tosi kiltti", tyttö totesi lahjapinon ollessa jo melkein hänen mittaisensa.

Minäkin olin ollut tosi kiltti. Vanhempien rahoilla ostamani tuoksuva lahja, anopin kutomat sukat ja kolme kirjaa olivat oikein mieluisia lahjoja. Yhden kirjan sain ylisöpöltä tytöltä, jonka sain kastaa jokin aika sitten. Tässä kaksi jouluun sopivaa runoa hänen antamastaan Pia Perkiön kirjasta "Aavistus aamusta, enkelistä".

Sanotko minullekin

Sanotko minullekin, sinä silmille näkymätön:
Älkää pelätkö.
Täytätkö ihmeellä minunkin taivaani,
sinä kirkas ja selittämätön:
Minä ilmoitan teille ilosanoman.

Sitä minä yössäni odotan.

Pia Perkiö




Niin kuin silloin

Kun yö on pimeimmillään,
tulevat enkelit
niin kuin ensimmäisenä jouluna.

Kun pettymys synkentää mielen,
tulevat enkelit
niin kuin pääsiäisaamuna kauan sitten.

Niin kuin silloin Jumala lähetti
enkelinsä
itkevän maan sydämeen
ja täytti sen taivaan valolla,

niin
enkelit tulevat yhä.
Ja yön jälkeen aamu.

Pia Perkiö

keskiviikkona, joulukuuta 23, 2009

Elinan blogin joulutervehdys

Perheellämme on ollut tapana lähettää sukulaisille ja ystäville joka joulu tervehdys kirjeen muodossa. Tässä tervehdyksestämme minun osuuteni vähän muokattuna.


Järvenpäässä aatonaatonaattona 2009

”Niityllä lunta, hiljaiset kadut, taakse jo jäänyt on syksyn lohduttomuus…”

Tänä vuonna koimme vahvasti, että haluamme jatkaa vanhoja perinteitä. Niinpä vuoden tauon jälkeen lähetämme kaikille rakkaillemme joulutervehdyksen kirjeen muodossa. Parhaimpiin perinteisiimme kuuluu myös se, että saatte kirjeemme myöhässä, jotta teillä on aikaa lukea sitä rauhassa joulukiireiden jälkeen. (Muitakin syitä voi tietysti arvailla :))

Tämä on perheellemme jo kolmas joulu Järvenpäässä. Niinpä ennen ensimmäistä adventtia suoritettu joulukoristelu meni jo vanhalla rutiinilla. Miehen ja lasten rakentamat 3 piparkakkutaloa ovat tuoneet mukavan lisän jouluiseen kotiimme. Jouluista tunnelmaa on luonut myös Neidin lastenleiriltä tuoma adventtikynttilä, jossa on jokaiselle päivälle oma numeronsa. Sitä polttaen ja noin 10 adventtikalenteria availlen olemme odottaneet malttamattomasti joulun lähestymistä.

Jouluaaton vieton aloitamme Paavalinkirkossa, jossa olemme koko perheellä mukana joulukuvaelmassa. Sieltä ajelemme Riihimäelle viettämään sukujoulua Elinan siskon perheen upouuteen kotiin. Joulupäivänä tapaamme Etelä-Suomen sukua joulupäivällisten merkeissä, ja sen jälkeen lähdemme yöjunalla Pelloon. Kotiin palaamme uudeksivuodeksi, jolloin perheorkesterimme esiintyy kirkkoherran uudenvuoden kahveilla. Elina ja lapset saavat lomailla ihan loppiaiseen asti.

Perheen yhteisiin hyviin muistoihin kuuluu erityisesti kesäkuinen matka Pafokselle, Kyprokselle. Viikon aikana nautiskelimme etelän lämmöstä, yhdessäolosta, seisovista pöydistä ja uimisesta. Istuimme joka päivä 4-5 tuntia ruokapöydän ääressä keskustellen ja ruoasta nauttien. Oli hienoa, että oli kerrankin kunnolla aikaa kuunnella kaikkien perheenjäsenten kuulumisia ja ajatuksia. Terassilla käyskentelevät kissat viihdyttivät pienimpiä silloin, kun he eivät enää jaksaneet vain istua. Mukavan lisän matkaamme toi Kyproksella lähes vuoden asunut Neidin kummiperhe, jota tapasimme muutamana päivänä.

Elina: Toimin edelleen seurakuntapastorina Paavalin seurakunnassa. Reilun kahden vuoden työaika on ollut elämäni tähän asti pisin jakso yhdessä työtehtävässä. Helmikuussa elämääni tulee taas uusia tuulia jäädessäni äitiyslomalle. Odotan jo innolla sekä huhtikuussa syntyvää vauvaa että kotiin jäämistä. Toivon, että viihtyisin tällä kertaa kotona vähän pidemmänkin ajan. Siihen on varmasti hyvät edellytykset, koska isommista lapsista on jo kovasti seuraa eivätkä työt suurperheessä tekemällä lopu. Oman pikantin makunsa kotiäitiyteen tuo varmasti virtuaalimaailma. Ehkä minulla on taas kohta enemmän aikaa kirjoitella ”Elinan blogiin” ja roikkua Facebookissa.

Odotusaika on sujunut mukavasti, vaikka olenkin ollut välillä aika väsynyt. Uuden elämän ihme tuntuu aivan yhtä hienolta ja ihmeelliseltä näin neljännellä kerrallakin. Yritän saada ennen vauvan syntymää kasaan pastoraalitutkinnon, joka on roikkunut keskeneräisenä 11 vuotta. Niinpä aion viettää joululomaa tiiviisti Raamatun ja kreikankielisen Markuksen evankeliumin parissa. Kreikkaa olen lukenut viimeksi vuonna 1994-95, joten luvassa on varmasti mukavia hetkiä. Olisihan se toisaalta uusi kokemus reputtaa tentissä ensimmäistä kertaa elämässä.


Haluan toivottaa blogiystävilleni oikein hyvää ja siunattua joulua!

sunnuntaina, joulukuuta 13, 2009

Hannu Hanhi vauhdissa

Virtuaalimaailma osaa yllättää. Tänään se antoi minulle enemmän kuin osasin odottaakaan. Voitin blogiystäväni "SuurellaSydämellä" järjestämässä jouluarvonnassa toisen palkinnon. Vau, se oli mukava päätös tälle viikonlopulle! Nyt odotan innolla, että saan arvontavoiton kotiin.

Lapsuudessani ja nuoruudessani minulla oli aivan käsittämättömän hyvä tuuri arpajaisissa. Osittain se saattoi johtua siitä, että isäni osallistui niin tolkuttoman paljon erilaisiin arpajaisiin lastensa nimillä. Se ei kuitenkaan selitä kokonaan loistavaa onneani. Paras saavutukseni oli, kun voitin eräissä arpajaisissa molemmat palkinnot. Muistan ne vieläkin: punainen collegepusero ja leipäjuusto.

Seinällämme komeilee edelleen Kimmo Kaivannon taulu, jonka voitin lapsuudessa. Erään toisen taulunkin voitin, mutta se ei ole tainnut ansaita enää paikkaansa minkään kodin seinällä. Parhain arpajaisvoittoni oli varmaankin matkalahjakortti, jonka sain lukioaikana. Sen ansiosta tein äitini kanssa ikimuistettavan aurinkomatkan Korfun saarelle. Tullessani kotiin hyvin ruskettuneena menin esittelemään pikkuveljelleni rusketusrajoja. "Katso, mikä kesätyttö", sanoin. Pikkuveli purskahti hillittömään nauruun, ja kohta tajusin syyn. Kesätyttö-kilpailut olivat taas Iltalehdessä käynnissä...Nauru pidentää ikää!

sunnuntaina, joulukuuta 06, 2009

Linnan juhlat lasten silmin

Tänään linnottauduimme lasten kanssa tietokoneen ääreen illansuussa, vaikka lapset olivatkin jo käyttäneet päivittäisen tietokoneaikansa. Säännöissä on kuitenkin aina poikkeuksensa, ja ajattelin presidentin itsenäisyyspäiväjuhlien kuuluvan pikkukatselijoidenkin ohjelmaan.

Yhteinen juhlien katsominen on ollut oikein antoisaa ja myös yleissivistävää. Juhlavieraiden saapumista seuratessamme olemme käyneet mielenkiintoista keskustelua. Nyt on lapsilla hallussa hallituspuolueet ja monet tunnetut suomalaiset. Esikoinen yritti bongata kättelijöiden joukosta pellolaista hiihtosuunnistuksen maailmanmestaria. Häntä emme nähneet, koska tietokoneemme ei suostunut heti avaamaan YLE-Arenan lähetystä; taisi olla muitakin katselijoita linjalla. Sen sijaan kutsuvieraiden joukosta löytyi yllättäen muutama tuttu kasvo.

Neiti on hihkunut innoissaan naisten upeista iltapuvuista. Hänen makuansa voisi kuvailla rohkeaksi: ihastusta ovat herättäneet avonaiset juhlapuvut. Tähän mennessä kauneinta pukua on hänen mielestään kantanut Sirkka Mertala, jonka kimalteleva musta asu oli täydellinen. Eipä ihme, että puku miellytti Neidin silmää. Hän aloitti juhlien katsomisen uudessa pikkumustassaan, jossa kimaltelevat valkoiset pilkut. Kotikujan tyttöjen myymä helminauhakin oli kuin suoraan valtakunnan ykkösbileistä.

Kuopusta hauskutti eniten kilttiin pukeutunut mies, joka antoi käsisuudelman presidentille. Sen sijaan hän ei ollut yhtään innostunut joidenkin naisten ylipitkistä laahuksista. "Hyi, mitä hienostelijoita!" hän parahti. "Millaisen naisen kanssa haluaisit mennä linnan juhliin?" kysyin häneltä. "Äitin!", Kuopus vastasi silmänräpäyksessä. Juhlakutsua odotellessa...

tiistaina, joulukuuta 01, 2009

Onneksi on joulukuu!

Eilen ja tänään monissa Facebookin tilapäivityksissä on ollut suunnatonta iloa siitä, että marraskuu on ohi ja joulukuu alkaa. Minäkin kuulun siihen joukkoon, joka sydämessä iloitsee ja riemuitsee adventtiajan alkamisesta. Toivo on syttynyt pimeyden, harmauden ja synkkyyden keskelle.

Me aloitimme lasten kanssa adventtiaikaan valmistautumisen perjantaina heti siivouksen jälkeen. Kuopus ei olisi millään malttanut odottaa joulutavaroiden hakemista kellarista. Vähän väliä pitkin päivää sain kuulla kysymyksen:"Joko nyt?" Joulutavaroiden esillepaneminen oli harvinaisen tehokas, koska naapurinkin lapset olivat mukana valmisteluissa. Joululaulujen raikuessa laitoimme nopeasti jouluseimen, enkelit, tontut sekä erilaiset seinä- ja ikkunakoristeet paikoilleen.

Perjantai-illaksi kutsuimme kylään ex tempore ensimmäiset glögivieraat. Juhlat meinasivat mennä vähän pipariksi, kun Mies oli kauppamatkallaan unohtanut ostaa glögiä. Nolosta tilanteesta selvittiin kunnialla, koska lähikauppa oli vielä auki. Kauppareissu aiheutti muutenkin lievää huvittuneisuutta sekä isäntäväessä että vieraissa. Neiti oli nimittäin laatinut kauppalistan. Hän oli tuttuun tapaansa kuunnellut tarkasti minun ja Miehen keskustelua. Niinpä listalle olivat päätynyt kaikki sellaisetkin tarjottavat, joita jo löytyi pakastimestamme. No, tuleehan niitä uusiakin vieraita.

Viikonloppuna keräsin joulumieltä koristellun kodin ja glögin lisäksi töissä, jossa olin mukana Hoosianna-messussa ja adventtivesperissä. Aamun messussa juhlistimme pitkäaikaisen ja rakastetun kappalaisemme lähtöjuhlaa. Illan adventtivesperissä toimin liturgina. Tehtävään valmistautuminen tuntui ihmeen helpolta, vaikka en ollut aikaisemmin laulanut Armas Maasalon säveltämää liturgiaa. Laulut olivat kuitenkin porautuneet alitajuntaani jo lapsuudessa, jolloin isäni valmistautui samaan tehtävään kuuntelemalla liturgioita kasetilta, jolle kanttori oli ne laulanut. Nostalgista adventtitunnelmaa!

keskiviikkona, marraskuuta 25, 2009

Äiti, rukoile!

Kuopus juoksi hurjaa vauhtia portaat alas. Hiukset olivat iltasuihkun jäljiltä märät ja kiharaiset. Päivävaatteet olivat jo vaihtuneet Bamse-pyjamaan. Ja muutkin iltatoimet oli jo tehty yläkerrassa isän kanssa. "Äiti, äiti, rukoile niitä namusetiä ", hän sanoi nopeasti vaativalla äänellä. Laitoin käden hänen päänsä päälle ja rukoilin yksinkertaisen rukouksen: "Varjele Kuopusta pahoilta unilta ja namusediltä". "Kiitos!" Kuopus huikkasi ja juoksi taas salamannopeasti yläkertaan.

Iltarukoukseemme on jo varmasti vuoden ajan sisältynyt Kuopuksen kanssa lisäys siitä, että Jumala varjelisi hänet pahoilta unilta. Muutama viikko sitten kaveri oli pelotellut häntä namusedistä. Keskustelimme taas kaikkien lasten kanssa siitä, miten kenenkään vieraan mukaan ei saa lähteä eikä saa ottaa vieraalta ihmiseltä mitään karkkia tai muuta syötävää. Yritin rauhoitella Kuopusta siitä, miten harvinaisia namusedät ovat. Järkevät ohjeet ja rauhoittelut eivät kuitenkaan purreet viisivuotiaaseen kovinkaan hyvin. Onneksi jokailtaisesta rukouksesta on tullut rituaali, joka tehoaa pahimpiinkin pelkoihin.

Minäkin pelkäsin lapsena namusetiä. Muistan erään bussimatkan mummolaan isosiskon ja tämän kaverin kanssa. Bussissa tai oikeammin linkkarissa oli eräs alkoholisoitunut mies. Hänellä oli kädessään pussi, jossa oli epämääräisen näköisiä, tupakantumppeja muistuttavia karkkeja. Ilmeisesti mies tarjosi niitä meille lapsillekin, mutta emme suostuneet ottamaan. Olin aivan varma siitä, että olin tavannut oikean namusedän.

Luin tällä viikolla lehtijutun siitä, miten namusedät ovat harvinaisempia nykyään kuin 20 vuotta sitten. Artikkelissa puhuttiin siitä, miten nykyajan lapsia varoitellaan kuitenkin vaaroista paljon enemmän kuin ennen. Syynä pidettiin mediaa, joka käsittelee erittäin näkyvästi kaikkia rikoksia.

On toki tärkeää varoittaa lapsia ja varjella heitä liialliselta sinisilmäisyydeltä. Kuitenkin ainakin yhtä tärkeää on opettaa heitä luottamaan siihen, että heistä pidetään huolta. Äiti ja isä ja muut turvalliset aikuiset tekevät parhaansa suojellakseen ja varjellakseen heitä kaikelta pahalta. Loppujen lopuksi lapset on jätettävä rukouksen ja enkeleiden varaan!
"Herra varjelee sinut kaikelta pahalta,
hän suojelee koko elämäsi.
Herra varjelee kaikki sinun askeleesi,
sinun lähtösi ja tulosi, nyt ja aina."
Psalmi 121


sunnuntaina, marraskuuta 22, 2009

Juhlaviikonloppu!

Tästä viikonlopusta tuli minulle oikein superjuhlava. Perjantaina juhlittiin valtakunnallisesti lapsenpäivää ja Lasten oikeuksien 20-vuotisjuhlapäivää. Niinpä olimme järjestäneet Paavalin seurakuntaan oikein kaksi lastenjuhlaa samalle päivälle. Aamulla päiväkerholaiset ja päiväkotilapset viettivät kirkkohetkeä, ja illalla varhaisnuoret oli kutsuttu perheineen iltajuhlaan.

Varhaisnuorten iltajuhla oli oikein onnistunut, vaikka vielä hetki ennen h-hetkeä näytti, että kamala marraskuinen sää oli karkottanut kaikki osallistujat. Loppujen lopuksi väkeä olikin ihan mukavasti, ja Gospel Junior -jumista voitiin viettää hyvillä mielin. Jumiksessa laulettiin, katsottiin nukketeatteria Lapsen oikeuksista, rukoiltiin erilaisten rukousalttareiden luona ja polvistuttiin alttarille saamaan siunaus. Erityisesti iloitsin jumiksessa siitä, että bändin ja lauluryhmän musiikki toimi mukavasti kirkossamme, joka on tunnettu erittäin hankalasta akustiikasta. Se tuntui suurelta rukousvastaukselta!

Iltajuhla jatkui jumiksen jälkeen mielettömällä herkuttelulla ja kivoilla toimintapisteillä. Pöytä oli katettu parhailla lastenkutsujen herkuilla: sipsillä, karkilla, poppareilla ja limsalla. Tällä kertaa tarjoilussa ei pihistetty ollenkaan, vaan vanhempien kauhuksi yllytin lapsia syömään herkkuja sydämen kyllyydestä. Limsatarjoilu veti vertoja paremmillekin pidoille, kun lapset saivat valita suosikkinsa monesta eri vaihtoehdosta. Osa lapsista ei millään malttanut tulla herkkupöytien ääreen, koska työkaverieni loihtimat toimintapisteet olivat niin kiinnostavia ja hienosti toteutettuja. Kyllä lapsenpäivänä kelpasi olla lapsi!

Tänään vietimme syksyn viimeistä tenavakirkkoa, johon oli kutsuttu erityisesti viisivuotiaita. Hehkutin ennen tilaisuutta työkaverilleni sitä, miten perheitä tulee varmaan tosi paljon, koska yleensä he ovat tulleet sankoin joukoin hakemaan omaa lasten Raamattua. Toisin kuitenkin kävi! Olimme aivan ihmeissämme, kun tenavakirkkoon tuli vain reilut puolet normaalista määrästä. Epäilimme syyksi ensin sikainfluenssan pelkoa, mutta myöhemmin kuulimme osallistujilta, että joulunavaus ja muutama muu tapahtuma taisivat houkutella perheet keskustaan. Tuomiosunnuntai täytyy tästä lähtien heittää lapsi- ja perhetyön osalta mappiin Ö; silloin ei kannata järjestää yhtään mitään!

Väestökadosta huolimatta tenavakirkko oli oikein onnistunut. Tunnelma oli mukavan rento ja kotoinen sekä kirkossa että kahvi- ja mehuhetkessä. Aamulla väänsin tämän viikon kolmannen nukketeatterikäsikirjoituksen kirkkoa varten; se alkoi tuntua jo ihan työltä! Kaikki muu sujuikin sitten kuin tanssi. Työkavereideni kanssa kilpaa kiittelimme sitä, miten kiva tenavakirkkoa on valmistella, kun se sujuu positiivisessa mielessä rutiinilla. On ilo järjestää kirkkohetkiä, joissa viihtyvät sekä lapset että aikuiset.


torstaina, marraskuuta 19, 2009

Autokuumeessa

"Tietäisipä Vauva, minkälaiset rattaat se laittaa pyörimään!" totesi Mies eräänä päivänä. Neljännen lapsen odottaminen on suuri askel nykyperheiden elämässä. Kolme lasta mahtuu vielä suhteellisen kivuttomasti tavalliseen autoon, ainakin tilavaan perhemalliin. Sen sijaan neljännen lapsen tulo merkitsee jonkinlaisen tila-auton hankkimista.

Toista se oli ennen. Minä ja mies olemme molemmat nelilapsisesta perheestä, mutta ei meillä ikinä ole ollut mitään tila-autoja, paitsi jos Saab 96 lasketaan tila-autoksi. Pikkuveljeni synnyttyä teimme rennon autoloman Saab 96:lla. Äiti istui takapenkillä keskellä, minä ja isosisko istuimme hänen vieressään ja pikkuveli makasi sylissämme olleessa vaununkopassa. Pikkuriikkiseen peräkonttiin oli ahdettu vaunujen ratasosa ja kuusihenkisen perheen matkatavarat. Lapsuuteeni kuuluu kyllä paljon hurjempiakin automatkoja. Välillä nukuin äidin jalkatilassa, välillä hattuhyllyllä ja taisinpa joskus saada makoisat unet myös takapenkin jalkatilassa. Unenlahjoissani ei ole kyllä koskaan ollut valittamista!

Autoprojektimme on edistynyt jo jonkin verran. Pari viikkoa sitten myimme vanhan rakkaan automme. Passat vietiin niin nopeasti käsistämme, että jouduimme selviämään viisi päivää kokonaan ilman autoa ennen kuin vanhempieni kakkosauto puksutteli junalla avuksemme. Tietysti autottomat päivät olivat talven tähän asti lumisimmat ja kylmimmät. Hyvin selvisimme siitä huolimatta! Ja nyt osaamme arvostaa sitäkin enemmän laina-autoamme ja elämän helppoutta, kun lapsia voi kuskata päiväkotiin, kouluun ja harrastuksiin.

Uuden auton hankkiminen on ollut tunteita herättävää puuhaa, varsinkin Neidille. Hän on aivan yllättäen innostunut autoista, hankkinut reilun kuukauden aikana valtavasti uutta tietoa erilaisista automerkeistä sekä sanonut painavia mielipiteitään. Mies on kahlannut netissä illan jos toisenkin autotarjontaa Suomessa ja ulkomailla. Välillä Esikoinenkin on ollut apuna etsimässä sopivaa ajokkia.

Autokuume ei ole tarttunut minuun ollenkaan. Sen sijaan olen mieli hyvin antanut vastuun auton hankkimisesta täysin Miehelle ja hänen apulaisilleen. Olen päättänyt olla tyytyväinen siihen ratkaisuun, johon he päätyvät. Ainoa toiveeni on ollut se, ettei tuleva auto olisi liian kallis. Neiti kun olisi valmis lainaamaan vaikka omia rahojaan, jotta saisi meille ylellisen ja hienon auton :).




maanantaina, marraskuuta 16, 2009

Kömpelö odottaja

Olen aina ollut ihan superkömpelö. Syytän kömpelyydestäni muun muassa sitä, ettei minusta tullut ikinä oikein kunnollista viulistia. Kömpelyyteni on viime aikoina taas päässyt oikein kunnolla kukoistamaan. Syytän siitä raskautta, koska en ole keksinyt mitään parempaakaan selitystä. Viikonlopun synttärikutsuilla teoriani sai kuitenkin täystyrmäyksen lääketieteen ja hoitotieteen asiantuntijoilta. Heidän mukaansa raskaus ei aiheuta kömpelyyttä; ruoan tippuminen raskausaikana rinnuksille johtuu heidän mukaansa vain ja ainoastaan siitä, että maha estää sen tippumisen pöydälle tai lattialle.

Oikeasti olen vähän ihmeissäni siitä, miten yhtäkkiä parin vuoden tauon jälkeen olen alkanut särkeä astioita oikein urakalla. Muutettuamme tähän kotiin rikoin ensimmäisten viikkojen aikana useampia astioita. Se johtui siirtymisestä muovilattiasta todella kovaan laattalattiaan. Edellisessä asunnossa porsliiniastiat säilyivät lähes aina vahingoittumattomina, vaikka ne putosivat lattialle. Tässä keittiössä pienikin putoaminen aiheuttaa aina astian särkymisen. Viimeisten viikkojen aikana olen särkenyt ainakin viisi astiaa, enemmän ja vähemmän arvokkaita. Mies on ollut ihmeen kärsivällinen, mutta lapset ovat jo alkaneet kysellä, pitäisikö meidän ostaa uusia astioita.

Kömpelyyteni on harvinaisen ärsyttävä ominaisuus. Kaikista ärsyttävintä on se, etten ole vieläkään oppinut hallitsemaan sitä. Jos olisin järkevä, toimisin kaikissa tilanteissa rauhallisesti enkä yrittäisi kerralla ottaa esimerkiksi liian monta tavaraa käteen. Mutta ei! Hamstraan edelleen sekä kotona että töissä kädet täyteen kaikenlaista sälää sillä seurauksella, että tavarat lentelevät pitkin ja poikin. Kännykkäni ovat pudonneet kivilattiaan, asfalttiin tai kivetyksille valehtelematta 150 kertaa. Ihme kyllä ne molemmat vielä toimivat, vaikka toinen välillä jo lopetti yhteistyösopimuksen. Paransin sen rukouksella ja pikkuveljen hyvillä vinkeillä!

Kömpelyydessäni on yksi hyvä asia. Se on tehnht minut hyvin armolliseksi kanssaihmisiäni kohtaan. Lasten mehu- ja maitomukien kaatumiset eivät tunnu missään, koska tänäänkin taas kaadoin kahvit sanomalehden ja kalenterin viereen. Hyvää tuuria sinänsä! Niin, ja tässä kodissa lapset ovat saaneet siirtyä muovimukeihin jo aikoja sitten. Nyt he ehdottelevat, että koko astiasto vaihdettaisiin muoviseksi. Vielä en ole lämmennyt idealle, vaan toivon hartaasti, että kömpelö kauteni menisi äkkiä ohi! Isäni mottoa lainaten:"Kömpelyys ei ole ilo kenellekään!"

torstaina, marraskuuta 12, 2009

Mainio isänpäivälahja

Tänä sykysnä olen ollut vähän huono vaimo Miehen lahjojen suhteen. Juhlapäivien aluspäivät ovat olleet jotenkin niin kiireisiä, etten ole oikein ehtinyt panostaa mukavien lahjojen etsimiseen. Isänpäivän aattona kävin kiireesti lasten kanssa ostamassa kakkutarpeet ja muutamat pakolliset pehmeät paketit. Myöhemmin samana päivänä huomasin, että minulla oli viisi minuuttia ylimääräistä aikaa lasten kuljetusten välillä. Niinpä poikkesin äkkiä paikallisessa kristillisessä kirjakaupassa. Huomasin taas kerran, miten tehokkaasti osaankaan käyttää aikani: viiden minuutin päästä poistuin kaupasta mukanani kolme kirjaa ja yksi CD-levy. Kaiken lisäksi ehdin vaihtaa vielä kuulumiset tutun myyjän kanssa!

Yksi kirjoista päätyi Miehen isänpäivälahjaksi. Rehellisyyden nimessä voin tunnustaa, että ostaessani John Ortbergin kirjaa "Jumala on lähempänä kuin luuletkaan" ajattelin itseäni melkein yhtä paljon kuin seuraavan päivän sankaria. John Ortberg on ollut yksi suosikkikirjailijoistanin jo useamman vuoden ajan. Niinpä minä päädyinkin lukemaan ensimmäisenä Miehen lahjan.

Kirjan perusajatuksen voi tiivistää siihen, miten Jumala tahtoo olla lähellä ihmistä. Hän katsoo jokaista ihmislastaan rakastavan vanhemman tavoin ja janoaa yhteyttä ihmiseen. Raamatun keskeisin lupaus on Ortbergin mielestä "Minä olen sinun kanssasi". Se on se sama lupaus, jonka Jeesus antoi opetuslapsilleen mennessään taivaaseen. Ortbergin mukaan tämä lupaus on keskeinen, koska se liittyy elämään sekä täällä maan päällä että kerran iankaikkisuudessa. Anteeksiantamusta synneistä me tarvitsemme vain maanpäällisen elämän aikana, mutta Jumalan läsnäolo voi olla todellista elämässämme jo nyt, mutta taivaassa se on täydellistä.

"Katso, Jumalan asuinsija ihmisten keskellä! Hän asuu heidän luonaan, ja heistä tulee hänen kansansa. Jumala itse on heidän luonaan, ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen." Ilm. 21:3-4

Ortbergin kirja kertoo kokonaisuudessaan siitä, miten Jumalan läsnäolo voi tulla todelliseksi tavallisen ihmisen elämässä. Kristityn ei tarvitse mennä luostariin eikä edes välttämättä hiljaisuuden retriittiin kohdatakseen Jumalan syvemmin. Kirjan mukaan hengellinen kasvu on yksinkertaisesti sitä, että kasvatamme edellytyksiämme kokea Jumalan läsnäoloa. Ortberg lainaa kirjassa paljon eri aikojen kristittyjen ajatuksia siitä, mitä Jumalan läsnäolossa eläminen tarkoittaa. Veli Laurentiuksen lähellä elävät ihmiset huomasivat, että tämä löysi Jumalan kaikkialta, yhtä paljon ollesaan kenkiä korjaamassa kuin rukoillessaan yhdessä veljestön kanssa. Ystävien kirjeistä ja keskusteluista kokoamassa kirjassa "Jumalan läsnäolon harjoitus" Veli Laurentius toteaa näin:

"Kaikkein pyhintä ja tärkeintä hengellisessä elämässämme on harjaannus tietoisuuteen Jumalan läsnäolosta. Se merkitsee, että jatkuvasti iloitsemme jumalallisesta yhteydestä häneen ja että puhumme nöyrästi ja rakkaudellisesti hänen kanssaan kaikenlaisissa vaiheissamme, rajoittamatta keskusteluamme millään tavoin." Veli Laurentius

Minua puhutteli kirjassa erityisesti ajatus siitä, miten juuri tämä hetki on elämän suurin hetki. Tämä hetki on Jumalan korvaamaton lahja minulle ja sinulle. Jumala ei ole ollut kanssamme vain joskus kauan sitten, kun olemme kokeneet suuria tunteita tai kun on tapahtunut suuria asioita. Saan uskoa siihen, että Jumala on kanssani juuri tässä hetkessä. Sen vuoksi voin tehdä elämäni kaikki asiat yhdessä Jumalan kanssa.

Ortbergin mukaan jokainen aamu on hyvä aloittaa pienellä yhteisellä hetkellä Jumalan kanssa. Silloin voi tunnustaa riippuvuutensa Jumalasta, kertoa Hänelle kaikki huolet ja murheet vaikkapa kalenterin ääressä sekä kutsua uudelleen Hänet kulkemaan päivä kanssasi. Minua puhutteli erityisesti ajatus siitä, miten aamupesunkin voi tehdä Jumalan läsnäolon hetkeksi. Peseytyessä voi pyytää, että Jumala samalla puhdistaa mielen ja sydämen kaikesta liasta ja kuunnella, nouseeko mieleen joitakin asioita, joista Jumala haluaa muistuttaa. Sen jälkeen voi vakuuttaa itselleen, miten kaikki synnit on jo annettu anteeksi Jeesuksen ristinkuoleman tähden ja sydän on jo puhdistettu Jeesuksen verellä.

Samalla periaatteella voi suhtautua päivän kaikkiin tehtäviin. Syödessä voi iloita ja kiittää Jumalaa aterian antamasta nautinnosta. Työpäivän alussa voi pyytää Jumalaa työtoveriksi päivän tehtäviin. Keskellä työpäivää voi pitää pienen tauon, vetää muutaman kerran syvään henkeä ja muistuttaa itseään siitä, miten Jumala on lähellä Pyhän Henkensä kautta. Työpäivän lopussa voi kiittää ja iloita siitä, mitä on saanut aikaiseksi sekä pyytää Jumalaa avuksi myös seuraavaan työpäivään.

John Ortberg antoi minulle uudenlaista perspektiiviä myös siihen, miten voisin suhtautua niihin keskeytyksiin, joita päivän aikana voi tulla. Keskeytyksetkin voi ottaa Jumalan kädestä ja pyytää niihin hänen siunaustaan. Jeesus ei koskaan hermostunut ihmisistä, jotka tulivat muuttamaan hänen hyviä suunnitelmiaan ongelmillaan. Monet tärkeimmistä evankeliumien ihmekertomuksista ja unohtumattomista kohtaamisista olisivat olleet meidän aikamme ihmisen silmissä ärsyttäviä keskeytyksiä. Jeesus näki niissäkin Jumalan läsnäolon.

"Valitse tavallinen päivä, jolloin todella kokeilet tätä "Jumalan kanssa oelmista". Älä yritä tehdä jotain uutta ja sankarillista. Tee yksinkertaisesti sitä, mitä tavllisestikin teet. Tee vain se Jumalan kanssa. Sillä jos voit viettää yhden arkisen päivän Jeesuksen kanssa, voit viettää joka päivän hänen kanssaan. Yhden päivän kerrallaan." (s.78)




sunnuntaina, marraskuuta 08, 2009

Kakun kostutusta, lautasliinoja ja Kuplaton

Tänä vuonna päätin olla kaukaa viisas ja otin isänpäivän vapaapäiväksi. Lapset ovat niin mukavassa iässä, että heidän kanssaan on kiva touhuilla yhdessä juhlapäivinä. Niinpä me "sovmorgonin" jälkeen käytimme aamupäivän yhteiseen hyörimiseen ja pyörimiseen keittiössä. Juhlakalukin avusti meitä perunoiden kuorimisessa, mutta muuten hän työpäivänsä vuoksi hoiti työjuttuja ja hioi lasten riemuksi iltapäivän vauvakirkon saarnaa: tarinaa väsyneestä isästä ja tämän perheestä.

Päivänsankarin toiveesta täytimme kakun vasta aamulla, jottei kermavaahto ehdi mennä huonoksi. Oli upeaa huomata, miten lapset osaavat jo tehdä monia asioita. Neiti kostutti kakun kärsivällisesti kerros kerrokselta. Esikoinen opetteli säilykepurkin avaamisen, muusasi täytteet, leikkasi koristeet ja suunnitteli kakun ulkoasun. Kuopus levitti täytteitä ja kermavaahtoa kakun päälle. Minun tehtäväkseni jäi lähinnä kermavaahdon vatkaaminen. Se on sellainen homma, johon meidän lapsilla ei ainakaan tunnu olevan kärsivällisyyttä. Jokainen vatkaa kermavaahtoa pikkuhetken ja sitten ihmettelee, eikö se vielä olekaan valmis. Se on vähän outoa, koska sähkövatkaimella vatkaaminen ei todellakaan ole raskasta. Ilmeisesti vain aivan liian tylsää!

Kakun lisäksi me katoimme juhlapöydän yhdessä. Arkiset mukit ja lautaset saivat väistyä juhlavien lasien ja lautasten tieltä. Lapset innostuivat myös taittelemaan hienosti lautasliinoja keittokirjan ohjeiden mukaisesti. Jokaiselle ruokailijalle tuli vähän erilainen malli ja lisäksi sivupöydälle kerääntyi vino pino harjoittelukappaleita. Se ei ollut ihme, koska osalla ruokailijoista oli melkoisen vaativia toivomuksia; kuopus halusi nimittäin lautasliinastaan maapallon muotoisen. Neiti mietti päänsä puhki erilaisia malleja, väänsi ja käänsi liinoja kunnes minä ehdotin, että hän laittaa lautasliinan sisälle pallon. Kuopus oli tyytyväinen pyöreään lautasliinaansa. Ilo loppui kuitenkin lyhyeen, kun hän syömisen jälkeen tajusi pyöreyden salaisuuden. Petos! Onneksi siitäkin kiukunpuuskasta selvittiin.

Kohta me lähdemme jatkamaan isänpäivän viettoa Järvenpään kirkkoon, jossa on vauvakirkko. Kuopus protestoi isona poikana vähän jumiksen nimeä, mutta innostui asiasta kuultuaan, että Neidin lauluesityksen lisäksi ohjelmassa on Isän nukke-esitys. Mies on harjoitellut saarnaansa niin monta kertaa, että lapsetkin osaavat jo vuorosanat ulkoa. Ja nauravat siitä huolimatta yhtä paljon kuin ensimmäisellä harjoituskerralla. Onnistunut kertomus!

Vauvakirkkoon oli pyydetty esitystä Neidin iltapäiväkerhosta. Niinpä Neiti oli parin ystävättärensä kanssa harjoitellut sinne useamman laulun ja niihin vielä keksinyt sopivat liikkeet. Mies ja Neiti ovat miettineet lauluryhmälle sopivaa nimeä. Vauvakirkon hengen mukaisesti he ovat päätyneet nimeen Kuplaton (Cuplaton). Odotan innolla Kuplattoman ensiesitystä!

keskiviikkona, marraskuuta 04, 2009

Kotikadullakin tiedetään...

En ole katsonut koskaan Kotikatua, vaikka se onkin Anopin lempiohjelma. Kotikadussa tiedetään kuitenkin ilmeisen hyvin minun elämästäni. Kuulin nimittäin, että Paavalin seurakunnan kirkkoherra oli muutama viikko sitten soittanut Kotikadun omalle kirkkoherralle. Asiana oli ollut se, että Paavalin seurakuntaan tarvitaan äitiyslomansijaista.

Mikä ajoitus! Ohjelma tuli ulos juuri samalla viikolla, jolloin minä kerroin kaikille seurakuntamme työntekijöille olevani raskaana. Kirkkoherrahan oli jo tietysti kuullut asiasta aikaisemmin ja ehtinyt aloittaa sijaisen metsästämisen :).

Kotikatu-ohjelman lisäksi kotikatumme tai oikeastaan -kujamme kuuli raskausuutisesta melko nopeasti. Kerroimme lapsillemme iloisen uutisen siinä vaiheessa, kun raskaus alkoi olla jo melko näkyvää. Sanottuamme vauvasta meni noin 15 sekuntia ennen kuin Kuopus oli ulko-ovella. Hän avasi oven ja huusi täysillä kavereilleen ja koko kujalle: "A ja J, meille tulee vauva!" Se oli aitoa iloa!

Vauvan odottaminen tuntuu kutkuttavan jännittävältä, koska edellisestä raskausajasta on jo aikaa melkein viisi vuotta. Ajatus siitä, että sisälläni kasvaa uusi elämä, tuntuu melkein käsittämättömältä lahjalta. Pääsin ultraäänitutkimukseen tällä kertaa aikaisemmin kuin edellisissä raskauksissani. Oli hienoa nähdä pienen ihmisen villi liikkuminen sisälläni siinä vaiheessa, kun hän oli niin pieni, että ulkopuolisista raskauteni huomasivat vain kaikkein tarkkanäköisimmät.

Raskaus on tuntunut ja näkynyt myös Elinan blogissa. Tekstien tuottamisen tahti on hidastunut melkoisesti, koska yökukkumiset tietokoneen äärellä ovat vaihtuneet iltauniin lasten kanssa. Alkuraskauden väsymys on yllättänyt minut rajuudellaan kaikissa raskauksissani. Elokuisen pikkuflunssan aikaan Mies jo mietti, onko tämä se sama energinen nainen, jonka kanssa hän on naimisissa, kuukahtaessani työpäivän jälkeen nojatuoliin aivan rättiväsyneenä. Onneksi syksyyn on mahtunut myös virkeämpiä päiviä! Toisaalta on ollut hyvä huomata se, miten paljon vähemmälläkin touhuamisella tulee ihan hyvin toimeen, ainakin vähän aikaa.

PS. Niin, ja vauvan odotetaan saapuvan maailmaan huhtikuussa.

PSS. Tämä oli 500. blogikirjoitukseni ja sen vuoksi julkaisin uutisen nyt!



lauantaina, lokakuuta 31, 2009

Haikeita pyhäinpäivän tunnelmia

Pyhäinpäivässä on jotain kaunista ja herkkää. Muistan lapsuudestani pyhäinpäivän kauniit iltakirkot, joissa laulettiin haikeita virsiä ja sytytettiin kynttilät sinä vuonna kuolleiden seurakuntalaisten muistoksi. Pimeässä syysillassa kynttilämeri kirkon etuosassa näytti kauniilta ja lohduttavalta. Virsien sanoma muistutti siitä, miten taivaassa on kaikki paljon paremmin. "Ei he enää itke siellä, niin kuin tiellä itkivät he kulkeissaan. Täällä painoi synnin taakka maahan saakka, taivaassa ei milloinkaan." (Virsi 146:2)

Muistan lapsuudestani erityisesti kaksi pyhäinpäivää. Ensimmäinen muisto liittyy pettymykseen siitä, kun en päässyt mukaan iltakirkkoon sillä kerralla, kun mummoni muistolle sytytettiin kynttilä Ylitornion kirkossa. Olimme olleet koko päivän mummolassa ja minä olin mennyt käymään kylässä serkkuni luona. Vanhempani luulivat, etten halunnut tulla mukaan kirkkoon, vaan leikkiä rauhassa serkun luona. Minusta tuntui surulliselta, etten saanut olla suvun kanssa yhdessä kuuntelemassa rakkaan mummon nimeä ja katsomassa sitä, kun hänelle sytytettiin muistokynttilä.

Seuraavana pyhäinpäivänä sain olla kotikirkossani Pellossa. Ennen pyhäinpäivän hartauden alkua pappani sai kirkossa sairaskohtauksen, ja hänet vietiin ambulanssilla terveyskeskukseen. Korkean kirkonmäen kipuaminen oli käynyt vanhan miehen sydämelle. Tilanteen dramaattisuudesta huolimatta isäni pystyi toimittamaan normaalisti iltakirkon: puheet pidettiin, kynttilät sytytettiin ja virret veisattiin.

Iltakirkon jälkeen äiti kertoi minulle, että pappa oli kuollut. Niinpä en juossutkaan kirkosta pimeällä kotiin, vaan menin ämmin ja papan luokse. Muistan sen, miten halasin ämmin kanssa. Hän oli mielestäni ihmeellisen rauhallinen. Siinä hetkessä tuntui hyvältä, että lähellä oli sukulaisia. Yhdessä itkimme ja juttelimme illan tapahtumista. Ainakin jotkut aikuisista menivät myös katsomaan papan ruumista terveyskeskukseen.

Tänään en ole poikkeuksellisesti ollit töissä pyhäinpäivänä. En ajatellut mennä edes iltakirkkoon enkä käymään haudalla, koska rakkaiden ihmisten haudat ovat monien satojen kilometrien päässä. Kaikesta huolimatta minulla on ollut hyvä pyhäinpäivä. Olen nauttinut lasten kanssa sisältä päin uskomattoman kauniista ja aurinkoisesta syysilmasta, leikkinyt duploilla, jutellut lasten kanssa, tehnyt ruokaa, lukenut raamatuntekstejä ja hartauskirjoituksia pyhäinpäivään liittyen sekä kuunnellut kyynel silmäkulmassa Samuli Edelmannin virsilevyjä ja Mikko Salmen haikeita surusäveliä. Illalla aion vielä sytyttää lasten kanssa kynttilöitä ja muistella menneitä sukupolvia.

Pyhäinpäivään ei liity ainoastaan omien rakkaiden ja muiden kristittyjen kuolleiden muistelu. Pyhän toisena kirkollisena aiheena on kaikkien pyhien päivä. Pyhäinpäivänä mietititään pyhimyksiä ja muita ihmisiä, jotka ovat olleet esikuvallisia Jeesuksen seuraajina. Löysin suosikkirukoskirjastani "Bönboken -tradition och liv" kauniin ajatuksen: "Låt mig bli till välsignelse för någon". Vapaa käännös voisi olla :"Auta, että minä olisin siunaukseksi jollekin ihmiselle". Toivottavasti minä ja sinä voimme olla jo täällä maan päällä Jumalan pyhiä ihmisiä, jotka rakkaudella ja rukouksella tuovat toisten ihmisten elämään iloa, toivoa ja siunausta.

maanantaina, lokakuuta 19, 2009

Jeesuksen ikäinen mies

"Yhtenä aamuna heräsin ajatukseen, että olen samanikäinen, kuin Jeesus oli kuollessaan. Kolkytkolme. Nykymittapuun mukaan olen vasta nuori mies, mutta Mestarillamme oli tämänikäisenä jo kalkkiviivan pölyä varvastossuissaan. Matka vastarannalle oli alkamassa." Näin kirjoittaa Mikko Salmi uuden levynsä "Jeesuksen ikäinen mies" kansilehdessä. Puhutteleva ajatus myös Mikon ikätoverille, Jeesuksen ikäiselle naiselle.

Kansilehden lisäksi minua on puhutellut kovasti levyn laulujen sanoma. Yksi siivous meni melkein itkiessä kuunnellessani repeat-nappula päällä laulua "Vastarannalla", joka kertoo lapsen kuolemasta. Muutamana päivänä olen yllättänyt itseni hyräilemästä kesken työpäivän laulua "Ei mikään erottaa meitä voi", joka kertoo siitä, miten läheinen nuoruuden ystävyyssuhde katkeaa. Kummallista, miten kevyen ja kepeän rallatuksen avulla voi käsitellä kipeitäkin ystävyyden katkeamiseen liittyviä tunteita.

Levyllä on muitakin hyviä ihmissuhteita luotaavia kappaleita. Niistä minun mielestäni ehkä sympaattisin on kappale "Pikkusisko", joka huokuu isoveljen rakkautta, lämpöä ja ylpeyttä. Suloista! Levy ei kuitenkaan ole liian siirappinen, vaan sen kokonaisilmettä kuvaa hyvin tekijän ilmaus "itkuvirsiä duurissa". Levy on myös musiikillisesti hieno ja taitavasti tuotettu kokonaisuus.

Minua ilahdutti suuresti levyssä myös sen hengellisyys. Yhdessä kappaleessa pohditaan suomalaista uskoa ja sitä, miksi Jeesuksesta laulaminen tuntuu niin vaikealta. Laulussa päädytään hakemaan apua Jeesukselta siihen, ettei vain tyydyttäisi ihmispelossa puhumaan korkeammasta voimasta. Levyn nimikkobiisissä on mukavan rehellistä ja aitoa Jeesuksen varaan heittäytymistä. Kuopusta on ihastuttanut erityisesti se, että Jeesusta pyydetään kylvettämään. Minua taas koskettaa ajatus siitä, miten me ihmiset emme osaa edes särkyä ja silti saamme pyytää "ota nyt mun elämä".

Jeesuksen ikäinen mies
säv. Jari Levy
san. Mikko Salmi
sov. Make Perttilä

mua siipeis suojaan kätke radiossa soi
sen jälkeen pappi palmusunnuntaita pakinoi
nuo aasin askeleet ja vaatten riekalet
ei mun sieluani rauhaan jättäneet

taisi olla raskas reissu sullakin?
33 mittarissa niin kuin mullakin
kehno moraali mun matkakaveri
saa aamuisin mut voimaan kurjasti

ota nyt mun elämä
älä muista minun virheitä
pese mut ja kylvetä
oot kerran käynyt edellä
sä tunnet sen osan ihmisen

voi jeesus, joskus tekis mieli luovuttaa
antaa kaiken olla, vaihtaa planeettaa
miten ihmeessä täytyy elämä
elää, jotta säilyy ehjänä?
ota nyt mun elämä...

tässä oon sun edessä
en elämästä selvinnytkään hengissä
en osannut ees särkyä

ota nyt mun elämä...

sunnuntaina, lokakuuta 11, 2009

Oman perheen syystalkoot

Tänä syksynä olen nauttinut jotenkin erityisen paljon luonnon kauneudesta, tai ainakin minusta on tuntunut siltä. Ruskan väreissä lostavat puut ja pensaat ovat tehneet minut iloiseksi ja onnelliseksi sekä kävellessäni töihin, kuskatessani lapsia harrastuksiin että tuijottaessani keittiön pöydältä olohuoneen takana avutuvaa metsämaisemaa. On ihana asua lähellä luontoa!

Tänä syksynä minua on harmittanut se, että perheellämme on ollut niin vähän yhteisiä vapaapäiviä. Periaatteessa minulla ja Miehellä pitäisi olla joka viikko kaksi yhteistä vapaapäivää ja koko perheellä yksi yhteinen vapaapäivä. Käytännössä tänä syksynä vapaapäivämme ovat menneet vinkin vonksin niin, ettei yhteisiä vapaapäivä ole oikein ollut. Asian hyvä puoli on ollut siinä, että jompikumpi vanhemmista on ollut lasten kanssa aina viikonloppuisin.

Eilen meillä oli kauan odottamani koko perheen yhteinen vapaapäivä. Ehdotin miehelle, että lähtisimme aamupäivällä metsäretkelle, kun iltapäiväksi oli tiedossa serkkutapaaminen. Miehellä oli kuitenkin parempi, ja ennen kaikkea hyödyllisempi, ehdotus: pihatalkoot.

Vähän aikaa sitten luin lehdestä, että taloyhtiöiden pihatalkoot ovat kriisissä. Asukkaat eivät ole enää innostuneita käyttämään vapaapäiviään tai -iltojaan yhteisen pihan kunnostukseen ja yhdessäoloon naapureiden kanssa. Yhä useammassa paikassa talkoot onkin korvattu rahalla: monissa taloyhtiöissä talkoot hoidetaan muutaman uskollisen puurtajan voimin.

Meidän talkooväkemme oli ihmeen innokasta sitten, kun olimme saaneet kyörättyä sen ulos. Houkuttimena ei käytetty riihikuivaa rahaa, vaan tehtävälappuun saatavia rasteja. Viime viikolla aloitimme nimittäin taas kerran lasten pyynnöstä rastien keräämisen tehtävälistaan. Lupasin tasapuolisesti, että kaikki talkoisiin osallistuvat saavat lappuunsa kolme rastia. Se kuulosti talkoolaisista houkuttelevalta!

Työnjako tapahtui taitojen ja voimien mukaan. Mies puuhasteli vaativammissa puutarhatöissä, minä ja Esikoinen haravoimme, kun taas pienempien lasten tehtävänä oli kerätä pihalta pois kaikki ylimääräinen tavara. Minä nautin täysin siemauksin haravoimisesta kauniissa syysilmassa. Tunsin itseni NIIN keski-ikäiseksi, kun oikeasti en olisi voinut keksiä mukavampaa puuhaa kuin rapsuttaa oman pihan maata auringonpaisteessa koko perheen touhutessa ympärillä. Olin heti vakuuttunut siitä, että pihatalkoot voittavat syysretken mennen tullen, koska kaikille on sopivaa tekemistä eikä tarvitse miettiä eväitä ja muuta sellaista rasittavaa.

Pihatalkoomme olivat onnistuneet kokonaisuudessaan työpanoksensa suhteen, kun taas yhteishengen vahvistaminen jäi hieman heikoksi lasten suhteen. Jokainen pieni talkoolainen suurenteli oman osuutensa merkitystä ja vähätteli sisarustensa aikaansaannoksia. Merkittäviä tappelunaiheita olivat esim. se, kuka omisti pihalta löytyneet jääpalat sekä se, kenen tehtävä oli viedä naapurinlasten leikkikalut heidän pihalleen. Käsirysyn jälkeen osa talkooväestä piti siirtää sisätiloihin parantamaan energiatasapainoaan ja samalla etsimään iloisempaa lauantai-ilmettä.

Minä jatkoin haravointia siihen asti, että Mies oli valmistanut ruoan koko talkooväelle. Ja olin kaikesta huolimatta sitä mieltä, ettemme olisi voineet viettää lauantaiaamupäivää yhtään mukavammalla tavalla!

keskiviikkona, lokakuuta 07, 2009

Yksinäinen saattomatka

Eilen jouduin toimittamaan pappisurani ehkä karuimman toimituksen: siunasin vainajan, jolla ei ollut ketään saattajaa. Tuntui ankealta ajatella, ettei kukaan elänyt niin lähellä tätä leskivaimoa, että olisi halunnut tulla mukaan hautajaisiin.


Siunauksen karuus valkeni minulle kaikessa kamaluudessaan vasta saavuttuani Hietaniemen krematorioon. Pukeuduttuani valkoiseen albaan ja mustaan stolaan vahtimestari ohjasi minut arkun luokse ruumiiden kylmään säilytyshuoneeseen. Hän näytti minulle arkun, jossa luki kyseisen vainajan nimi, ja lähti pois. Katsoin ympärille, ja huomasin tilassa olevan siunattavan arkun lisäksi reilut kymmenen arkkua. Ehkä vainajia oli lisää kylmäkaapeissa. Tila ei tuntunut kovinkaan miellyttävältä siunauspaikalta, koska siellä oli voimakas kalmanhaju, johon oli vähän sekoittunut kukkalaitteiden raikas tuoksu.


Nuorena pappina olisin varmaan pelästynyt tilannetta. Yhdentoista pappisvuoden jälkeen minua ei onneksi pelottanut eikä edes kauhistuttanut tilanne. Sen sijaan koin, että tilanne vaati väkevää hengellistä antia. Niinpä luin siunauksessa poikkeuksellisen monta raamatuntekstiä ja rukoilin normaalia enemmän. Jeesus-rukous (Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä) tuntui sopivalta tilanteessa, jossa minun mielestäni vainajalta oli viety ihmisarvo ja kaikki arvokkuus viimeiseltä matkalta. Uskontunnustuksen lausuminen tuntui vahvalta viestiltä siitä, miten Jumalalla on kuitenkin kaikki langat käsissään, ja Herran siunauksen lausuminen arkkukansalle tuntui lohduttavalta.


Siunauksen toimitettuani lähdin kävelemään kohti rautatieasemaa. Soitin äidille, ja purin vähän tuntojani oudosta siunauksesta. Rautatieasemalle päästyäni odotin junaa viettämällä muistotilaisuutta kahvilassa. Korvapuustia syödessäni mietin sitä, miten yksin ihminen voi olla.


Illalla siunausta koskenut Facebook-statukseni sai valtavan kommenttivyöryn. Ihmiset olivat koksetettuja ja halusivat lohduttaa ja rohkaista minua. Useammassa viestissä tuli esille myös ajatus siitä, miten Jeesus oli kanssamme tuossa hetkessä.

Puhuimme työpaikan kahvihuoneessa joku aika sitten siitä, miten erilaista on elää maalla ja suuressa kaupungissa. Kollegani oli toimittanut lähiaikoina vastaavanlaisen toimituksen, jossa ei ollut paikalla yhtään omaista eikä ystävää. Siunaus oli tosin ollut paljon arvokkaampi, koska papin lisäksi kappelissa olivat kanttori ja suntio. Papin maalla asuvat sukulaiset olivat ihmetelleet, miksei edes kukaan naapuri tullut mukaan siunaukseen. Suurkaupungissa elävät sen kyllä ymmärtävät: eihän naapureita ole välttämättä koskaan edes kohdattu. Puhuimme työtovereideni kanssa siitä, miten pienissä yhteisöissä jokaisella ihmisellä on tärkeä arvonsa sellaisenaan, ilman suorituksia. Toivon, että samanlainen ajattelu voisi vallata alaa myös kaupunkien kiireisessä sykkeessä. Jokainen ihminen on arvokas!

Hän
Jumalasi
ei ole kaukana
vaan
kuiskausetäisyydellä.

Kaipauksesi
on viesti
hänen läsnäolostaan.

Kun pysähdyt,
tulet löydetyksi.

Leena Lehtinen: Lohdunversoja



sunnuntaina, lokakuuta 04, 2009

Enkeleitä, onhan heitä!

Mikkelinpäivän nukketetatteri, jonka esitimme tänään Paavalinkirkossa


Emma: ”Enkeleitä,onhan heitä, eivät ne minua koskaan heitä. Polku saa kadota ja yö saa tulla, nukkua toiset ja turva on mulla...”

Joonas: Onks sun ihan pakko laulaa? Mulla sattuu korviin toi sun kiljuminen enkä voi yhtään keskittyä lukemaan Aku Ankkaa.

Emma: Mun pitää harjoitella. Mene lukemaan Aku Ankkaa omaan huoneeseen tai saunaan tai vaikka vessaan.

Joonas: Just joo, katotaan, kuka tässä menee saunaan. MUMMO, TUU TÄNNE. Emma kiljuu niin, etten mä voi keskittyä ollenkaan mun Akkariin.

Mummo: No, mikäs täällä nyt on hätänä?

Joonas: Emma tahallaan ärsyttää. Laulaa jotain lapsellista enkelilaulua niin kovaa, etten mä pysty yhtään lukeen Aku Ankkaa. Se tuli tänään ja mä haluun lukea sen NYT.

Emma: Mä vaan harjoittelin kuoroesitystä ja Joonas hermostui siitä. Kuoronjohtaja sanoi, että meidän pitää harjoitella kotona, kun se mikkelinpäivän perhekirkko on jo ensi viikolla.

Joonas: Mikkelinpäivän perhekirkko, ai lähdetkö sä Emma oikein Mikkeliin esiintymään?

Emma: Täh? Etkö sä tiedä, mikä on mikkelinpäivä. Mikkelinpäivä on enkelien sunnuntai. Silloin kirkossa lauletaan ja puhutaan enkeleistä.

Joonas: Lapsellista. Mä en halua mitään kiiltokuvaenkeleitä.

Mummo: Joonas, ei enkeleissä ole kyllä mitään lapsellista. Raamatussa puhutaan paljon enkeleistä.

Emma: Joo, ope kertoi meille tänään uskontotunnilla enkeleistä. Enkelit suojelevat ja varjelevat lapsia.

Joonas: Niin, mutta mä en tarvikaan enää mitään suojelusta, kun mä pärjään ihan itse.

Mummo: No, tuota en kyllä usko. Kaikki aikuisetkin tarvitsevat enkelien apua. Se on totta, että enkelit suojelevat lapsia, mutta niillä on paljon muitakin tärkeitä tehtäviä.

Emma: Ai mitä?

Mummo: Enkelit ovat Jumalan sanansaattajia. Raamatussa on monta kertomusta siitä, miten enkelit veivät tärkeää viestiä Jumalalta ihmisille.

Joonas: Hei, nyt mä muistan. Siellähän kerrotaan siitä Gabriel-enkelistä. Gabriel kertoi Jeesuksen äidille Marialle, että tämä saa vauvan. Ja sitten Joosef näki unessa enkelin, joka kertoi, että Maria odottaa lasta.

Emma: Onko Raamatussa muita enkeleitä, joilla on ihan oma nimi?

Mummo: On toki. Mikkelinpäivän nimi tulee siitä, että Raamatussa kerrotaan ylienkeli Mikaelista. Mikael ei todellakaan ole mikään kiiltokuvaenkeli, vaan taivaallisten sotajoukkojen johtaja.

Joonas: Vau, mitä vastaan se Mikael-enkeli oikein sotii?

Mummo: Kaikkea pahaa vastaan. Enkelit ovat Jumalan apulaisia, jotka huolehtivat siitä, että Jumalan hyvä tahto saisi tapahtua maailmassa.

Emma: Onks vielä joitakin muita?

Mummo: Raamatussa kerrotaan vielä Rafael-enkelistä, joka on suojelusenkeli.

Joonas: Mutta onko enkeleitä ihan oikeasti olemassa vieläkin?

Mummo: Kyllä minä uskon niin. Raamatussa kerrotaan, että Jumala on luonut enkelitkin.

Emma: Miksi me ei sitten nähdä niitä?

Mummo: Enkelit ovat näkymättömiä olentoja. Ne tulevat näkyviin vain tosi harvoin. Ehkä ne voivat hoitaa työnsä paremmin kun me ihmiset emme näe niitä.

Joonas: No, mitä ne nykyään sitten tekevät?

Mummo: Enkelit kuiskaavat vieläkin ihmisten korvaan asioita, joita Taivaan Isä haluaa näiden tekevän.

Emma: Ihanko totta!

Mummo: Valitettavasti ihmiset eivät aina kuuntele enkelien hyviä neuvoja vaan tekevät niin kuin itse tahtovat. Ja sen vuoksi tulee riitoja ja kaikkea pahaa.

Joonas: Onko niitä suojelusenkeleitä, joista Emma puhui, oikeasti olemassa?

Mummo: On, on. Jeesus itse puhui lasten omista enkeleistä. Ja minä olen kyllä kuullut tarinoita siitä, miten enkelit ovat suojelleet ihan aikuisiakin.

Emma: Kerro, mummo!

Mummo: Erään kerran tuttavani joutui auto-onnettomuuteen. Silloin hän näki enkelin, joka muuttui ihan valtavan suureksi niin, että pystyi suojelemaan ystävääni törmäyksessä.

Joonas: Vau! Olisi siistiä nähdä kolmimetrinen enkeli. Kerro lisää enkeleistä!

Mummo: Kuulin kertomuksen tulipalosta. Pieni tyttö oli jäänyt yksin taloon, joka paloi. Äiti yritti lähteä hakemaan tyttöä pois, mutta palomiehet kielsivät sen. Se oli liian vaarallista. Silloin äiti rukoili polvillaan Jumalalta apua pihalla. Jonkin ajan kuluttua tyttö tuli iloisena pihalle. Hän kertoi, että äiti tuli herättämään hänet ja piti kädestä kiinni ja toi pihalle.

Emma: Mutta äitihän oli pihalla.

Mummo: Niinpä! Enkeli oli muuttunut äidin näköiseksi, ettei tyttöä alkanut pelottaa.

Joonas: Hurjaa. Anteeksi Emma, että mä olin sulle niin inhottava. Voisitko opettaa mullekin sen enkelilaulun? Mä en yhtään tiennyt, että enkelit ovat näin mielenkiintoisia. Mummonhan kertomukset ovat paljon jännittävämpiä kuin Akkarin.

Emma: Saat anteeksi. Lauletaan vaan. ”Enkeleitä harvoin kohtaa, vaikka ne minua aina johtaa. pelko voi yllättää ja niin voi olla, enkelin muistan ja hätää on nolla. Sillä totta on tämä, tiedän sen: Enkeleitä onhan heitä, eivät ne minua koskaan heitä.”

torstaina, lokakuuta 01, 2009

Minä en ole kaiken keskus

Luin kirjan, joka oli virkistävän erilainen. Max Lucadon "Minä en ole kaiken keskus" on kuin vastalause nykyajan mantroille. Siinä ei kehoteta pyörimään oman napansa ympärillä eikä edes toteuttamaan itseänsä. Lucado ei näe elämän keskeisenä tavoitteena itsensä kehittämistä, vaan hän puhuu kirjassa jumalakeskeisestä elämästä. "Siirrymme itsekeskeisyydestä jumalakeskeisyyteen pohtimalla Jumalaa. Todistamalla hänestä. Noudattamalla apostoli Paavalin neuvoa: "Me kaikki, jotka kasvot peittämättöminä katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kirkkauden kaltaisiksi, kirkakudesta kirkkauteen. Tämän saa aikaan Herra, joka on Henki." (2. Kor. 3:18) (s.19-20)

Tällä viikolla pohdimme Henkireikä -vanhempien raamattu- ja rukouspiirissä mm. sitä, miten oikeasti Jumalan rakastaminen pitäisi olla elämämme ykkösasia. Lucado sivuaa kirjassaan samaa asiaa ja toteaa, miten ylitämme tärkeän rajan itsekeskeisyydestä jumalakeskeisyyteen silloin, kun itse Jumalasta tulee meille tärkeämpi kuin Jumalan suosionosoituksista.

Omassa elämässäni olen hakannut monesti päätäni seinään, kun Jumalan suunnitelmat ovat olleet erilaisia kuin minun haaveeni. Kuitenkin olen monesti huomannut sen, miten paljon parempia Jumalan suunnitelmat ovat olleetkaan. Ehkä tällaiset kokemukset ovat vieneet minua ainakin jonkin verran itsekeskeisyydestä jumalakeskeisyyteen.

Minua puhutteli kirjassa erityisesti se, miten Lucado puhui Jumalan täydellisyydestä ja suvereenisuudesta verrattuna meidän pienten ja epätäydellisten ihmisten elämään. Esimerkkinä hän kertoo Jesajan kutsumusnäystä. Jesaja oli menestyvä ja ammattitaitoinen pappi, jonka perhe oli aristokraattinen ja heprea moitteetonta. Mutta kun hän sai kohdata näyssä Jumalan, hän ymmärsi oman syntisyytensä Jumalan pyhyyden läsnäolossa. Silloin hän ei voinut huutaa muuta kuin: "Voi minua, minä hukun!"

"Jumala ei ole pyhä. Hän ei ole pyhä, pyhä. Hän on pyhä, pyhä, pyhä", kirjoittaa Lucado kuvatessaan kuinka erilainen Jumala on. Hänen mukaansa Jumalan suhde meihin ihmisiin on kuin ihmisen suhde paperilennokkiin. Ihminen on paperilennokkia parempi ja täydellisempi kaikessa, ja samalla tavalla Jumala on käsittämättömän paljon ihmeellisempi kuin mikään luotu.

Kirjan lukeminen oli hyödyllinen kokemus, koska se vapautti taas kerran vääränlaisista suurista odotuksista ja luuloista. Kuinka mukavaa onkaan, ettei minulla tarvitse olla käsissäni edes kaikkia oman elämäni lankoja, vaan saan turvautua siihen, että minua kantavat Jumalan iankaikkiset käsivarret.

maanantaina, syyskuuta 28, 2009

Tyyristä hommaa!

Nyt on taas se aika vuodesta, jolloin lapset kantavat kotiin tilauslomakkeita koulu- ja päiväkotikuvauksista. Paljon on muuttunut niiltä ajoilta, jolloin itse kävin koulua. Silloin kaikki oli jotenkin niin helppoa ja yksinkertaista: ei vaihtoehtoja, vaan sama kuvapaketti kaikille. Siitä sai sitten palautella itse kuvia, jos halusi.

Nykyajan tilauslomakkeet ovat aivan eri maata. Isompien lasten koulukuvauksiin piti valita kolme erilaista asiaa: kuvan taustaväri, kehykset ja kuvavalikoima. Viime vuonna Neidin elämä oli kerta kaikkiaan kaatua siihen, että olimme menneet valitsemaan taustaväriksi sinisen. Hän oli ainoa tyttö, joka oli valinnut sinisen taustan. Kuvista tuli kaikesta tuskasta huolimatta edustavia sinisten vaatteiden kanssa; niinpä hän tänä vuonna ehdottomasti halusi valita tumman harmaan taustan, kun vaatteet olivat vaaleanharmaat. Saa nähdä millainen kuvasta oikein tulee, kun kuvaan suositellaan värikkäitä vaatteita. Saapa Neiti ainakin mieleisensä eikä kai muulla ole niin kauheasti väliä. Kehyksetkin molemmat koululaiset saivat valita aivan oman makunsa mukaan.

Koulusta tultuaan lapset olivat hyvin tietoisia siitä, millaisen kuvapaketin koulukaverit olivat valinneet. Suurin osa oli valinnut sen paketin, jota mainostettiin tilauslomakkeessa suosituimpana, ja joka oli hinnaltaan toiseksi kallein. Lapsilla oli hyvin myöskin muistissa se, että viime vuonna me valitsimme halvimman paketin. Niinpä tänä vuonna päädyin suosittelemaan toiseksi halvinta pakettia.

Tänään Kuopus toi mukanaan päiväkotikuvien tilauslomakkeen. Firma oli eri, ja hinta vielä edellistäkin huimempi. Päivittelin Miehelle, kuka olisi maksanut markka-aikana päiväkotikuvauksesta 232 markkaa, mikä on suosituimman päiväkotikuvavalikoiman hinta. Ei kukaan! Perusvalikoiman sisältökin on jotenkin niin 2000-luvun henkinen: mukana on mm. hittituote jääkaappimagneetti. Oikeasti mietin sitä, miltä taloudellisesti tiukoilla eläviltä tuntuvat tällaiset hinnat.

Neiti toimi asiamiehenä myös Kuopuksen kuvausasioissa: hän oli ehtinyt esitellä erilaiset kehysvaihtoehdot. Neiti oli suosittelut pikkuveljelleen speedy-kehyksiä, joissa on autonkuva. Pikkuveli halusi kuitenkin olla itsenäinen ja valitsi ice-kehykset, joissa on jäinen tunnelma. Näytin pojalle vielä tilauslomaketta ja varmistin, että olen ymmärtänyt hänen toiveensa oikein. "Tuleeks noi mukaan?" hän kysyi. "Joo, tulee", vastasin. "En mä sitten ota", hän tuhahti. Onneksi kohta selvisi, että hän pelkäsi saavansa kehysten mukana kuvaansa kehysmallissa irvistelevän pikkutytön!


lauantaina, syyskuuta 26, 2009

Ihana syksyinen retki Mäntyniemeen

Teimme eilen nuorten aikuisten ja opiskelijoiden kanssa retken Mäntyniemeen, seurakuntamme leirikeskukseen. Yhdessäolo oli mukavaa, pizzeriasta tilattu ruoka maittavaa ja kristittyjen yhteys hoitavaa. Nautimme suunnattomasti kauniista luonnosta, joka on tämän viikon aikana pukeutunut ihaniin syksyisiin väreihin. Saunojat ottivat retkestämme kaiken irti ja kävivät monta kertaa pulahtamassa uskomattoman kirkkaassa järvivedessä.

Pieniä pulmiakin tai ehkä paremminkin haasteita sisältyi iltaretkeemme. Taksikeskuksen vastaaja oli toimittanut taksikuskillemme, joka nouti isolla taksillaan meidän Masalan asemalta, väärän osoitteen. Osoitteessa oli vain yhden kirjaimen heitto, mutta se ohjasi kuljettajan aivan väärille urille, vaikka sanoin kuljetuksen alussa osoitteemme. Niinpä lyhyt taksimatka muuttuikin vähän pidemmäksi sigtseeingiksi ennen kuin huomasin kuljettajan olevan menossa aivan väärään suuntaan.

Onneksi sama taksikuski ehti hakemaan meidät illalla pois leirikeskuksesta niin, että pääsimme koko lössi samalla kyydillä. Kuljettajan aikataulu tosin oli sellainen, että eräällä retkeläisellä meinasi tulla paniikki, kun hänen piti lähettää työhakemus ennen vuorokauden vaihtumista. Tästäkin haasteesta selvittiin kunnialla, kun toinen retkeläinen pystyi hoitamaan hakemuksen lähettämisen kännykällään. Voi tätä nykyaikaa!

Illan lopuksi vietimme tunnelmallisen hetken, jolloin lauloimme ja kerroimme toisillemme rohkaisevia ja koskettavia tarinoita uskosta ja kristittynä elämisestä. Tuntui hienolta kuulla sitä, miten eri tavoin Jumala oli puhutellut ja koskettanut sydämiämme. Ilta päättyi rukouspiiriin hämärässä syysilmassa. Taksimies mahtoi olla kummissaan, kun porukka oli vielä hetken rukouksessa, vaikka taksi karautti paikalle. Mukavan retken täydellisti tuttu konnari junassa! Kiitos Herralle!

maanantaina, syyskuuta 21, 2009

Äiti, käytä aina näitä metodeja!

Äitini meni nuorten ihmissuhdekurssin (Nuisku) ohjaajakurssille niihin aikoihin, kun vanhemmat sisarukseni olivat murkkuiässä. Kurssin jälkeen hän oli tietysti innoissaan uusista opeistaan ja laittoi niitä heti käytäntöön. Hän otti käyttöön heti ainakin ongelmaan tarttuvan minäviestin. Perheen teinit eivät olleet kuitenkaan yhtään innoissaan äidin uudesta kommunikoinnista, vaan pitivät sitä vain ja ainoastaan ÄRSYTTÄVÄNÄ.

Ehkä osa Nuisku-kurssin opeista rantautui kaikesta huolimatta perheemme kommunikaatiokulttuuriin, koska viime viikkoisen "Toimiva perhe" -kurssin opit kuulostivat joiltain osin tutuilta. Äidin Nuisku-kurssin tutustumiskortitkin olen ominut itselleni jo monta vuotta sitten. Niiden yksinkertaisten kuvien ja symbolien avulla olen tutustuttanut toisiinsa uudet työntekijät sekä monet uudet ryhmät.

Yksi pääkaupunkiseudulla asumisen hyviä puolia on se, että koulutuksien aikana voi käydä nukkumassa ainakin yönsä kotona. Niinpä viime viikkoisen kurssin aikana pääsin heti harjoittelemaan taitojani. Neiti oli muutaman päivän jälkeen jo aivan myyty uusille opeille. "Äiti, käytä aina näitä metodeja!" hän huudahti innoissaan.

Luulen, että Neidin sydäntä lämmitti erityisesti aktiivinen kuuntelu, jota opettelin kurssilla.
"Aktiivisessa kuuntelussa annan lähettäjälle palautteen siitä, mitä olen vastaanottanut, jotta hän voi joko vahvistaa tai korjata palautteeni. Huomioin kuunnellesani sekä sanalliset että sanattomat viestit."
Myönnän sen, etten ole aina onnistunut kuuntelemaan lastani sillä tavalla kuin minun olisi pitänyt. Monesti olen yrittänyt antaa ratkaisuja hänen ongelmiinsa nopeasti, vaikka hänen suurin tarpeensa olisi ollutkin vain kertoa huolensa sekä kokea tulevansa ymmärretyksi. Toivon, että muistaisin jatkossa käyttää enemmän aktiivista kuuntelua.
"Thomas Gordonin ajatusten mukaan aktiivinen kuuntelu on tehokas taito ilmaista ymmärtämystä, lisätä läheisyyttä, auttaa huolissa sekä löytää ja sanoittaa tarpeita ristiriidoissa."

Toinen oppimani taito, joka sykähdytti Neidin sisintä oli ongelmaan tarttuva minäviesti. Se sama metodi, joka sai lapsuudenperheessäni teinien hermot riekaleiksi. Ongelmaan tarttuvaa minäviestiä tarvitaan silloin, kun vanhemman on puututtava lapsen ei-hyväksyttävään käyttäytymiseen. Toimivassa perheessä ei turvauduta ongelmatilanteissa uhkailuun, kiristykseen, ivailuun, syyttämiseen eikä nimittelyyn. Sen sijaan ongelmaan tartutaan minäviestillä. Gordonin oppien mukaan sen käyttöön on neljä syytä:
1) Ongelmaan tarttuminen saa aikaan tilannetta helpottavan ratkaisun
2) Ongelmaan tarttuminen säilyttää lapsen itsetunnon
3) Ongelmaan tarttuminen ei vahingoita vanhemman ja lapsen suhdetta
4) Ongelmaan tarttuminen edistää lapsen itsenäisyyttä, koska vanhempi tarvitsee lapsen apua tilanteen selvittämisessä.

Ongelmaan tarttuvassa minäviestissä on kolme osaa: lapsen käyttäytymisen kuvaus, käyttäytymisen konkreettiset vaikutukset minuun ja tunteeni. Lapsen käyttäytymistä kuvataan syyttämättä toteamalla vain se, mikä on nähtävissä ja kuultavissa. Käyttäytymisen kuvaamisessa ei myöskään liioitella eikä käytetä esim. ilmauksia "aina" tai "ei koskaan". Konkreettisissa vaikutuksissa kerrotaan, mitä haittaa minulle on lapsen käyttäytymisestä. Vanhemman on myös tärkeää kertoa lapselle, mitä tunteita lapsen käytös saa hänessä aikaan. Omien vaikeidenkin tunteiden ilmaiseminen edistää avoimen suhteen rakentumista. Sitten jos lapsi saa hepulin tai muun voimakkaan reaktion, on aika vaihtaa kuuntelulle. Se tarkoittaa sitä, että otetaan käyttöön aktiivisen kuuntelun taidot.

Niinpä minä olen viime päivinä harjoitellut ahkerasti ongelmaan tarttuvia minäviestejä lapseni toiveiden mukaisesti. "Minua harmittaa, kun et tullut heti sisälle, ja jouduin käydä huutamassa sinua monta kertaa."

Poikien kanssa olen pelannut useampaan kertaan kurssilta saamaani noppapeliä, jossa harjoitellaan minäviestien lähettämistä sekä opetellaan tuntemaan perheenjäseniä paremmin hauskalla tavalla. Esikoinen oli perjantai-illan kahdenkeskisestä pelihetkestämme niin innoissaan, että olisi halunnut jatkaa peliä heti aamupalapöydässä. Ja täytyy sanoa, että minäkin olen nauttinut kovasti yhteisistä tuokiostamme. On hauskaa pelata kerrankin peliä, jossa kukaan ei voita eikä häviä eikä menetä sen vuoksi malttiaan. Vielä mukavampaa on kuulla, millaisia ajatuksia ja haaveita pojallani on tulevaisuudesta, mistä asioista hän pitää tai ei pidä tai millaista palautetta hän antaa minulle ja muille pelaajille.

Tätä tekstiä kirjoittaessani tuli mieleen tilanne Esikoisen varhaislapsuudesta. Hän oli mielestäni taas kerran tehnyt jotain kiellettyä. Aloin torua häntä kyllästyneenä tilanteesta lauseella, jonka tiesin kyllä erittäin huonoksi: "Miksi sinun AINA täytyy olla..." Siinä vaiheessa ymmärsin purkavani lapseeni omia negatiivisia tunteitani. Jatkoin lausetta: "Miksi sinun AINA täytyy olla niin IHANA!" Esikoisella oli todella muikea ilme, ja aloimme molemmat nauraa iloisesti.

keskiviikkona, syyskuuta 16, 2009

Aitoa palautetta

"Miksi täällä on näin siistiä?" kyseli Kuopus tullessaan ulkoa sisälle. Syykin löytyi: äiti oli järjestänyt paikkoja mummun tulon kunniaksi. Kuopuksen reaktio oli aito ja vilpitön, koska eteisemme on ollut siivouspäiviä lukuunottamatta viime aikoina harvinaisen surkeassa kunnossa. Mies voisi käyttää eteisemme perusolotilasta Pellon murteen suosikkisanaansa:ryöttä.

Olen tämän viikon koulutuksessa, jonka teemana on "Toimiva perhe". Kurssilla opiskellaan vuorovaikutustaitoja, joiden avulla perhe-elämästä voisi tulla sujuvampaa. Tähän mennessä suurin oivallukseni on liittynyt käyttäytymisen ikkunaan, jossa lapsen ja vanhemman välinen vuorovaikutus jaetaan kolmeen osaan. Osat ovat ongelmaton alue, lapsen ongelman alue sekä vanhemman ongelman alue. Toimivan perheen tavoitteena on, että ongelmaton alue olisi mahdollisimman suuri. Ongelmatilanteissa on onnistuneen ratkaisun saavuttamiseksi tärkeää miettiä, kenen ongelmasta on oikein kysymys.

Viime aikoina olen päätynyt siihen, että sotkuinen eteinen kuuluu tällä hetkellä ongelmattomaan alueeseen. Niin kauan kun se ei ärsytä minua eikä ketään muutakaan perheenjäsentä suunnattomasti, se saa olla arkisin vähän hujanhajan tai sikinsokin. Sitten kun minulla on voimavaroja, laitan sen kuntoon siirtämällä kengistä noin 60% kellariin. Mikään pienempi toimenpide ei oikeasti auta kuin akuutteihin tilanteisiin, koska kenkien määrä on taas ihmeellisesti vähintään triplaantunut kesän aikana. Hankin kesällä jo yhden uuden säilytyslokeron kymmenelle kenkäparille, mutta se ei tuntunut auttavan asiaa kovinkaan paljon.

Kurssilla olo on aina sangen opettavaista, koska teorian ja harjoitusten lisäksi kuulee toisten kurssilaisten kokemuksia ja käytänteitä. Niinpä tänäänkin sain taas uutta ajateltavaa, kun neljän lapsen äiti puhui siitä, miten heillä kukaan perheenjäsenistä ei saa pitää eteisessä yhtä aikaa kuin yhdet tai parit kengät. Muuten eteinen on ihan kaaoksessa. Siinäpä on tavoitetta tällekin perheelle. Onneksi kohta tulee talvi; talvikenkiä on ihanan vähän verrattuna kesä- ja syyskenkiin!



lauantaina, syyskuuta 12, 2009

Arjen ihmeitä

Kesken työpäivän olin saanut tekstiviestin. Esikoinen halusi heti viestittää äidille ilouutisen omasta ja pikkusiskon onnistumisesta koulun yleisurheilukilpailujen pituushypyssä. Hyppyjen onnistumisen kertoi tulosten lisäksi kolme superiloista hymiötä tekstin perässä. Eihän siitä voi olla ihan varma, että äiti tajuaa jotain pituushypystä.

Kuopus on yllättänyt vanhmpansa ja päiväkodin tädit täydellisesti syksyn alun kunniaksi. Hän on vapaaehtoisesti ollut mukana piirustushetkissä ja tehnyt koko perheen potretin. Iltapalapöydässä hän kertoi tarkasti piirustuksen tekemisestä: "Isille piirsin mustat hiukset, mulle keltaiset hiukset ja äidille mustakeltaiset hiukset." Piirustusinnostus on ollut jopa niin suurta, että hän oli halunnut jatkaa välipalan jälkeen piirtämistä, vaikka olisi saanut ihan luvan kanssa leikkiä vaikkapa autoilla: "Mä jatkan mun pelhepotlettia!"

Piirustuksen lisäksi Kuopus on innostunut yhtäkkiä kirjaimista. Siihen on varmasti innostanut päiväkodin viikkossuunitelma, johon viskarit saavat jäljentää kirjaimet pisteiden mukaan. Niinpä kotonakin on päästy kirjainten harjoittelemisen makuun: jääkaapin oveen on taas pienen tauon jälkeen kerätty magneettikirjaimet. Syötyään ruoan Kuopus kyselee minulta kirjaimia ja numeroita innokkaasti. Me olemme ihmeissämme lapsemme kehityksestä, vaikka Esikoinen tuossa iässä alkoi ihan itsestään huomaamattamme jo lukea. Silti jokaisen lapsen edistysaskeleet ja uudet taidot tuntuvat niin ihmeellisiltä.

Neiti on myöskin kehittynyt ja kypsynyt. Viime keväänä yksinoleminen tuntui ihan mahdottoman vaikealta: kymmenen minuutin sessio kotona kahdestaan pikkuveljen kanssa sai aikaan dramaattisia purkauksia. Niinpä meistä vanhemmista tuntui tosi turvalliselta tietää, että kakkosluokkalainenkin saa olla koko vuoden iltapäiväkerhossa.

Tällä viikolla Neiti sai yhtäkkiä päähänsä, että hän haluaisikin olla kotona yksin iltapäivisin. Ihmettelin asiaa, koska tiesin hänen viihtyvän todella hyvin seurakunnan iltapäiväkerhossa; monena vapaapäivänämme hän on oikein kerjännyt pääsevänsä iltikseen. "Joo, iltapäiväkerhossa on tosi hauskaa, mutta kotona on vielä hauskempaa, kun saa valita itse mitä syö välipalaksi. Mä olin kotona yksin kaksikymmentä minuuttia ennen kuin sä tulit kotiin, ja se oli tosi kivaa." Tästä on hyvä jatkaa kypsymistä ja kehittymistä isoksi koululaiseksi, joka pärjää jo pitkät iltapäivät yksin kotona. Onneksi harjoitteluun on vielä paljon aikaa!


torstaina, syyskuuta 10, 2009

Haluan herättää aamuruskon

Kesän aikana olen kuullut ja lukenut ystäviltäni innostuneita viestejä Jukka Leppilammen konserteista. Ystäväni ovat tulleet kosketetuiksi ja kokeneet tapahtumissa Jumalan läsnäoloa ja hoitoa. Eräs ystävä laittoi Facebookiin status up daten, jonka mukaan Leppilammen konsertti oli ollut kaikkien aikojen paras hänen 20-vuotisen fanittamisen aikana. Toinen ystävä ei pannut huonommaksi, vaan oli sitä mieltä, että oli jo saanut kokea palan taivasta.

Huomenna 11.9. klo 19 Jukka Leppilampi esiintyy Uskomaton ilta -kahvilassa Paavalinkirkon alasalissa. Illan teemana on "Haluan herättää aamuruskon". Leppilampi laulaa ja puhuu kristittynä elämisestä sekä visioi suuria. Musiikin ja puhene lisäksi kahvilassa on tarjolla hyvää seuraa, pientä purtavaa, kahvia, teetä ja sympatiaa. Ja kaikki aivan ilmaiseksi! Ilta päätetään lyhyeen ehtoollishetkeen Paavalinkirkossa. Olet sydämellisesti tervetullut!

Aika: Pe 11.9 klo 19
Paikka: Paavalinkirkon alasali, Sammatintie 5 (kirkon vasemmalta puolelta olevalta sisäpihalta sisään), Sturenkadun ja Hämeentien risteyksessä. Paikalle pääsee kätevästi esim. ratikoilla 6 ja 8.

lauantaina, syyskuuta 05, 2009

Koulun uskovaisin lapsi

"Pappi, pappi" huusi muutamaa vuotta vanhempi tyttö koulun pihalla ja juoksi perässäni. Minä menin koulun jälkeen kotiini, istuin vanhempieni sängyllä ja tilitin tuntemuksiani. En ollut vihainen sinänsä tytölle, vaan isälleni siitä, että hän oli minut saanut tällaiseen tilanteeseen. "Olisit vaikka metsuri, ettei minun tarvitse sinun takiasi kärsiä", huusin isälle itkunsekaisella äänellä.

Tänä kesänä olen hätkähtänyt sitä, miten olen laittanut lapseni itse samanlaiseen tilanteeseen. Tai oikeastaan laittanut vielä paremmaksi tai pahemmaksi, kun me Miehen kanssa olemme molemmat pappeja. Lapsemme ovat saaneet yleensä elää varsin rauhassa kaikilta ulkopuolisilta paineilta, huolimatta siitä, että olemme Miehen kanssa molemmat olleet melko paljon esillä julkisuudessa. Osittain se on tietysti johtunut siitä, että me emme esimerkiksi käy heidän koulussaan pitämässä päivänavauksia, toisin kuin isäni kävi aikoinaan.

Välillä olen miettinyt sitä, tuleeko perheemme kristillisyys tarpeeksi esille arkielämässä. Lasten saamat kommentit ovat olleet siinä mielessä positiivinen viesti, että nyt tiedän ainakin värimme näkyvän. Eräs lapsi oli saanut koulussa kuulla olevansa koulun uskovaisin oppilas. Toinen lapsi taas oli kuullut tuttavaperheen lapselta kaverinsa kertoneen lapsemme lukevan vain virsikirjaa ja Raamattua vieraillessaan heillä. Kaveri oli kyllä korjannut narrauksen sitten, kun lapsemme oli sanonut jutun olevan pötypuhetta. Yksi kaveri puolestaan oli kiusannut lastamme siitä, että tämä rukoilee iltarukouksen.

Olisi mielenkiintoista tietää, mitä kaikkea lasten asenteiden takana on. Hyvältä tuntuu kuitenkin se, että lapsemme uskaltavat kertoa jutut meille, niin että voimme pohtia niitä yhdessä. Nämä tapaukset ovat tietysti tosi lieviä ja lapsemme vielä siinä iässä, etteivät ota niitä niin rankasti kuin minä haukkumisen yläasteen pihalla. Mukavalta tuntuu myös se, että tällaisista jutuista huolimatta pojat olivat tänäänkin innokkaana soittamassa lasten virsiä Miehen apuna kävelykadulle pystytetyssä upeassa "Pienten kirkossa".

Koen, että nyt on aika rakentaa pohjaa lasten uskonelämälle: rukoilla iltarukoukset, lukea Lasten Raamattua, käydä yhdessä kirkossa ja pyhäkoulussa, jutella uskonasioista sekä palvella yhdessä erilaisissa tehtävissä. Ja silloin kun omat yritykset epäonnistuvat, iltarukous on huutoa eivätkä lapset halua lukea Raamattua, voi luottaa siihen, että Jumala pitää heistä vielä parempaa huolta. Tällaisen tavallisen äidin rakkaus on sangen heikkoa ja vaillinaista Hänen rakkauteensa verrattuna.

Päivän iloinen uutinen oli, että Neiti oli kuullut uskontotunnilla erään raamatunkertomuksen, jota ei ollut kuullut koskaan ennen. Riemulla ei ollut rajoja!

keskiviikkona, syyskuuta 02, 2009

Ystäviä lähellä ja kaukana

Tänään postin mukana tuli Neidille ikioma kirje. Ennen avaamista hän arveli sen olevan kummitädin lähettämä. Avatessaan kirjettä hän hämmästyi valtavasti. Kirje olikin tytöltä, johon hän oli tutustunut viime viikonlopun leirillä. Mikä ilo siitä, että uusi ystävä muisti hänen osoitteensa ja lähetti ihan oikean kirjeen. Nyt tulee vihdoinkin käyttöä niille monille ihanille kirjepapereille ja -kuorille, joita hän on saanut syntymäpäivälahjaksi.

Nuoruudessa kävin aina syksyisin Maata Näkyvissä -päivillä pellolaisten ystävieni kanssa. Pieni kateus iski minuun välillä siitä, ettei minulla ollut päivillä ketään sellaisia kavereita, joita olisin nähnyt pitkän ajan jälkeen ja halannut oikein lämpimästi. Se johtui siitä, että olin asunut koko elämäni samalla paikkakunnalla, käynyt rippikoulun omassa seurakunnassani ja osallistunut vain siellä seurakunnan toimintaan. Elämänpiirini oli ihana ja turvallinen, mutta aavistuksen liian pieni nuoren naisen haaveisiin. Onneksi jo muutaman vuoden päästä pääsin muuttamaan Helsinkiin, suureen maailmaan!

Tällä hetkellä ystäväni asuvat vähän siellä täällä. Ystäväpiirini koostuu hyvin eri elämänvaiheista tulleista ystävistä. Monet ovat kysyneet, olemmeko saaneet Järvenpäässä ystäviä. Siihen on ollut helppo vastata: "Ihan tarpeeksi". Uudella paikkakunnalla minulla ei ole ollut edes suurempaa tarvetta luoda valtavaa ystäväverkostoa, koska haluan ylläpitää vanhoja ihmissuhteita. Ja aika on rajallinen, varsinkin työssäkäyvällä perheenäidillä!

Tänä kesänä olen tavannut paljon ystäviä sekä kasvotusten että erilaisten apuvälineiden avulla. Kerta toisensa jälkeen olen iloinnut tapaamisten syvällisyydestä. Tuntuu niin hyvältä, että toinen ihminen luottaa minuun ja minä voin luottaa häneen. Silloin uskalletaan puhua myös siitä, mikä on vaikeaa ja kipeää. Hyvän ystävän tunnistaa myös siitä, että hänelle uskaltaa kertoa onnistumisistaan ja ilonaiheistaan joutumatta pelkäämään sitä, että toinen on kateellinen tai mitätöi oman kokemukseni.

Olen aloittamassa työssäni uutta raamattu- ja rukouspiiriä kotona oleville vanhemmille. Toivon, että piirisä tulee nimensä mukaisesti "Henkireikä" sekä minulle että osallistujille. Aion käyttää materiaalina Rick Warrenin kirjaa "Tavoitteena elämä -mitä ihmettä varten olen täällä?", josta olen tehnyt Vaasan aikoinani materiaalia pienryhmille. Selatessani kirjaa päädyin sivuille, jossa käsiteltiin uskovien yhteyttä. Warrenin ohjeet todellisesta uskovien yhteydestä sopivat sovellettavaksi hyvin sekä pienryhmän, ystäväpiirin että perheen ja suvun elämään. Näissä riittää kilvoittelemista, ihan taivaaseen saakka!


ELÄMÄN KOKEMINEN YHDESSÄ (s. 152-156)

1. Todellisessa uskovien yhteydessä ihmiset kokevat aitoutta

2. Todellisessa kristittyjen yhteydessä ihmiset kokevat vastavuoroisuutta

3. Todellisessa uskonyhteydessä koetaan myötäelämistä

4. Todellisessa uskonyhteydessä ihmiset kokevat armoa
Rick Warren: "Tavoitteena elämä -mitä ihmettä varten olen täällä?
Päivä 2005

maanantaina, elokuuta 31, 2009

Me ollaan Gospel Junior

Lauantaina sain olla ylpeä perheestäni. Aamulla aivan liian aikaisin raahauduin Miehen ja Kuopuksen kanssa KD:n puoluekokoukseen, jonne Mies oli lupautunut paikkakunnan kirkkoherran asemassa pitämään aamuhartauden. Mukaansa hän keksi ottaa rumpalipojan, joka avusti virrensäestyksessä. Taktinen veto oli loistava: Mies sai kaikessa rauhassa rämpytellä kitaraansa, koska yleisön huomio oli tietysti afrikkalaista rumpua soittaneessa Kuopuksessa. Harvoinpa yhteislaulun jälkeen annetaan aplodit, mutta Kuopus sai ne aikaan loistavalla panoksellaan!

Puoluekokouksesta riensimme junalla Helsinkiin kauhealla kiireellä. Juna oli tietysti myöhässä, ja niinpä saavuimme Gospel Junior -sanajumikseen Johanneksenkirkkoon vasta ensimmäisen laulun lopussa. Ei se mitään haitannut. Myöhemmin kuulimme, että esiintyjien joukossa laulaneet lapsemme olivat tulleet paikalle Raamattuopiston leiriltä vain hetki ennen meitä.

Varhaisnuorten jumis oli taas meille mukava kokemus. Kuunneltuamme viikon levyä osasimme laulut jo todella hyvin. Välillä lauloin niitä Kuopuksen mielestä liiankin lujaa. Erään laulun kohdalla hän kielsi laulamiseni kokonaan, koska halusi kuunnella oikean solistin kaunista laulua. Solistien joukossa oli myös Esikoinen, joka lauloi toisen "omasta" levyllä olleesta biisistä yhdessä levytyskavereiden kanssa. Täytenä yllätyksenä meille tuli se, että Neitikin oli päässyt solistiksi yhteen lauluun. Häntä tosin hieman harmitti se, että levyllä laulanut solisti olikin saapunut kirkkoon paikalle eikä hänellä ollutkaan omaa säkeistöä. Eiköhän tuo apusolistin tehtävä ollut ihan sopiva kahdeksanvuotiaalle!

Kaksi kertaa Gospel Junioriin osallistuneena ihmettelen edelleen kovasti sitä, miten tylysti Kotimaan musiikkitoimittaja, Annmari Salmela, arvioi sitä. Blogissaan hän kirjoitti mm. näin
"Jos yhteislaulu ei suju, syitä voi olla useita: huono esilaulu, väärä "laulukorkeus", arkaileva joukko - tai sitten vaan mahdoton sävelmä. Harvoin nämä kaikki kohtaavat, mutta viime sunnuntaina kävi niin. - - -Gospel Junior -cd:llä ja -messussa esiintyvät varta vasten harjoitetut nuoret. Toivottavasti heille sanottiin, ettei vika ole heissä, kun "ei vaan osaa". En osannut minäkään, Sibelius-Akatemiasta valmistunut kirkkomuusikko. Tällä kertaa syynä ei todellakaan ollut perusväittämä "sibeliusakatemialaiset ei tajua yhtään mitään gospelista" - syy oli siinä, silmien edessä, nuoteissa."

Melkoisen tylyä tekstiä uudesta tuotteesta, jota pitäisi saada markkinoitua seurakuntiin. Lehden teksti ei ollut sen kannustavampaa, koska siinä kerta toisensa jälkeen (lyhyempääkin lyhyemmässä tekstissä) palattiin musiikin mahdottomuuteen, vaikka sanoituksia kehuttiinkin.

Sen vuoksi minä haluan rummuttaa kaikin voimin Gospel Juniorin puolesta. Emme ole oikeasti kuunnelleet sen ilmestymisen jälkeen kotona ja autossa oikeastaan mitään muuta musiikkia. Eikö se kerro siitä, että musiikki kestää kuuntelun? Laulettavuudesta taas kertoo se, että Kuopuskin osaa jo melkein kaikki laulut. Olemme siis ilmeisen lahjakasta väkeä :).

Tämän illan suosikkini, jota olen kuunnellut repeat-nappula päällä.

SINÄ TUNNET NIMENI

Taivaan Isä, ihmettelen:
hyvin sinä kaiken teet.
Ohjaat koko luomakuntaa,
ihmislasten askeleet.
Sinulta sain elämäni,
ajatukset, sydämen.
Kulje aina lähelläni,
silloinkin kun etsin, epäilen.

Sinä näet sisimpääni,
sinä tunnet nimeni.
Aina tiedät, missä kuljen,
sinä annat apusi.
Sinä näet kauemmaksi,
ihmeellinen Jumala.
Kiitos, että minuakin
tänään sinä tahdot siunata.

Sinä tahdot jokaiselle
antaa oman tehtävän.
Usein pelko valtaa mielen:
kuinka osaan, selviän?
Taivaan Isä, sinä tiedät,
mitä tänään tarvitsen.
Joka päivä näytät tietä,
luotan, että kuulet rukouksen.

Anna-Mari Kaskinen


perjantaina, elokuuta 28, 2009

Onnenhetkiä

Viime viikonloppuna vietimme Miehen kanssa luksusviikonloppua Jyväskylän kirkkopäivillä. Mies oli matkalla työnsä puolesta, ja minä olin mukana avecina. Oli ihanaa pitkästä, pitkästä aikaa kulkea useampi päivä ihan kahdestaan. Kulkeminen oli yksinkertaista, kun osallistuimme aina samoihin juttuihin eikä tarvinnut raahata lapsia omiin ohjelmiinsa. Lapsilla oli taatusti hauskempi viikonloppu mummulassa, jossa he saivat taas parin kuukauden edestä katsoa telkkaria, pyöräillä sedän kunnostamilla hauskoilla pyörillä sekä virkata metrikaupalla.

Kirkkopäivien kohokohta oli meille molemmille Gospel Junior -messu, jota vietettiin sunnuntaiaamuna. Kirkko oli tupaten täynnä lapsiperheitä, jotka saivat olla mukana uuden varhaisnuorille ja heidän perheillensä tarkoitetun jumiksen ensiaamussa. Minä nautin suunnattomasti uusista raikkaista Anna-Mari Kaskisen sanoituksista sekä menevästä musiikista. Kotimaa-lehdessä Gospel Junior -musiikkia pidettiin aivan liian vaikeana, mutta ainakin minä pääsin hyvin lauluihin mukaan jo ensiesityksessä.

Kotimatkalla kuuntelimme innoissamme Gospel Junior -levyä. Meitä jännitti kovasti, miltä ne kappaleet, jolla Esikoinen on yksi solisteista, kuulostavat. Kyyneleet alkoivat valua erityisesti toisen kappaleen aikana minulta ja myös Mieheltä. Sanoitus oli puhutteleva, melodia nykyaikainen ja oman lapsen laulu kuulosti vaan niin kertakaikkisen söpöltä.

Huomenna menemme Helsinkiin Gospel Junior -messuun, jossa sekä Esikoinen että Neiti ovat mukana kuorossa. Hauska nähdä, miten juniorit selviävät yksien yhteisharjoitusten jälkeen urakasta. Vanhempia taitaa taas jännittää enemmän kuin lapsia!

SUOJASSA ENKELIN

1. Mä tulen koulun jälkeen kotiin
ja heitän reppuni eteiseen.
Mä tulen koulun jälkeen kotiin
ja hiivin omaan huoneeseen.
On ajatuksia täynnä pää,
nyt kuka niitä ymmärtää?
Voiko joku selvittää
tätä kummaa elämää?

Tahtoisin olla tärkeä,
sinulle kaunis niin.
Tahtoisin saada järkeä
nyt näihin mietteisiin.
Tahtoisin rukoilla,
jos sanat löytäisin.
Tahtoisin vielä kulkea
suojassa enkelin.

2. Mä lähden surffailemaan nettiin
mä laitan auki telkkarin.
Mä katson rakkautta, sotaa
ja mietin, mitä tekisin.
Mä viestin chattiin lähetän,
jos joku huomaa ikävän.
Olen yksin kotona.
Kuuleeko kukaan minua?

Tahtoisin olla tärkeä,
sinulle kaunis niin.
Tahtoisin saada järkeä
nyt näihin mietteisiin.
Tahtoisin rukoilla,
jos sanat löytäisin.
Tahtoisin vielä kulkea
suojassa enkelin.

3. Mä avaan jääkaapin ja laitan
jotain mikroon kypsymään.
Mä mietin, mitä vielä kaipaan,
ja miksei nälkä lähdekään.
Mä laitan viestin äidille,
milloinka kotiin tulee se.
Olen yksin kotona.
Kuuletko sinä, Jumala?

Tahtoisin olla tärkeä,
sinulle kaunis niin.
Tahtoisin saada järkeä
nyt näihin mietteisiin.
Tahtoisin rukoilla,
jos sanat löytäisin.
Tahtoisin vielä kulkea
suojassa enkelin.

Anna-Mari Kaskinen

maanantaina, elokuuta 24, 2009

Rikkaita lapsia

Tänä kesänä perheessämme on esiintynyt aivan uusi ilmiö: rahan lainaaminen lapsilta. Lapset ovat olleet koko kesän niin varoissaan, että olemme monta kertaa johonkin tapahtumaan lähtiessä tai yllättävän pikkumenon vuoksi joutuneet lainaamaan heiltä rahaa. Pankkikorttiaikana käteistä ei muista ikinä nostaa tarpeeksi!

Muutama viikko sitten hämmästyin todella Miehen ja Esikoisen tullessa kauppareissulta. Himoitsin kauppakassissa olevia Pieniä pyöreitä, jotka olivat vielä lempisorttiani, seesamia. Sain kuitenkin kaupassakävijöiltä ankaran kiellon. Esikoinen oli ostanut omilla rahoillaan näkkileipää, joista hän on nautiskellut aivan yksikseen. Me muut näkkileipään kesän lopun kunniaksi hurahtaneet olemme saaneet tyytyä arkisempaan vaihtoehtoon.

Seuraavalla kauppareissulla olivat mukana Neiti ja Kuopus, jotka ottivat oitis mallia Esikoisen käyttäytymisestä. He olivat halunneet ostaa omilla rahoillaan keksiä, vaikka yläkaappiimme on kesän aikana kertynyt melkoisen loistava keksikokoelma. Eniten minua huvitti se tapa, jolla Neiti hoiti keksien maksun. Hän haki molempien keksiosakkaiden lompakosta euron ja totesi reteesti, että isä saa pitää vaihtorahat, 40 senttiä. Sekin oli isoveljen matkimista.

Mielenkiinnolla odotan, jatkuuko lasten kummallinen rahankäyttö. Aika nopeaa taitavat rahakirstut pieniltä tyhjentyä. Joka tapauksessa hauskoja muistoja kesältä, jolloin rahaa oli kuin roskaa.

keskiviikkona, elokuuta 19, 2009

Juhlan makua

"Me saimme kädet toimivat. Ja ajatukset rohkeat. On työkin pelkkää iloa, kun kanssamme on Jumala. Hei!" raikui tänään Paavalinkirkossa, kun Vallilan ala-asteen koulu oli aloittamassa lukuvuottaan. Lapset olivat hienosti mukana kertosäkeen lauluissa, taputuksissa, naputuksissa ja tömistyksissä. Kirkkoon levisi laulun mukana mukavasti ilo heti koulukirkon alkuminuuteilla! Kuultiinpa koulukirkossamme naurun höristystäkin, kun oppilaita huvittivat muppet show -nukkejen Joonaksen, Emman ja mummon toilailut .

Olin taas todella iloinen siitä, että lähikoulumme tulee uskollisesti kolme kerta vuodessa kirkkoomme. Se on perinne, joka vanhalla koululla on ollut varmaan koko sen reilun satavuotisen historian aikana. Kuitenkaan koulukirkkoja ei voi pitää minään itsestäänselvyytenä alueella, jossa on Suomen alhaisin kirkkoonkuulumisprosentti, ja jossa suuri osa oppilaista osallistuu uskonnonopetuksen sijaan elämänkatsomustiedon opetukseen. Toivottavasti arvokas traditio saa jatkua vielä pitkään ja synnyttää pienten koululaisten sydämissä uskoa rakastavaan Jumalaan, joka on kiinnostunut jokaisesta lapsestaan!

Koulukirkkoihin liittyvät myös kirkkokahvit, jotka juodaan juhlallisesti koulun opettajainhuoneessa. Hienolta tuntuu se, että koulukirkon toteuttajat kutsutaan kahveille mukaan. Tarjolla on monenlaista herkkua, seurustelua koulun henkilökunnan kanssa, rehtorin linjapuhe sekä musisoivien opettajien johdolla yhteislaulua ja esityksiä. Yhteisöllisyyttä parhaimmillaan!

Yhteistyö koulujen ja päiväkotien kanssa on mielestäni nykyaikaisen seurakuntatyön kulmakiviä. Se ei kuitenkaan aina ole näin helppoa ja juhlavaa. Toimivien yhteistyömuotojen löytäminen on aikaa ja vaivaa vievää puuhaa. Erityisen haastavaa se on Helsingissä, jossa vaihtuvuus on suurta sekä seurakunnissa että kouluissa ja päiväkodeissa. Oman ongelmansa tuovat tietysti matala kirkkoonkuulumisprosentti sekä se, että kaikkea muutakin ohjelmaa on tarjolla yllin kyllin. Sitäkin arvokkaammilta tuntuvat ne hetket, kun saa yhdessä innokkaiden lasten kanssa laulaa hengellisiä lauluja, rukoilla ja kertoa heille parhaimmasta ystävästä!