Free counter and web stats

lauantaina, lokakuuta 31, 2009

Haikeita pyhäinpäivän tunnelmia

Pyhäinpäivässä on jotain kaunista ja herkkää. Muistan lapsuudestani pyhäinpäivän kauniit iltakirkot, joissa laulettiin haikeita virsiä ja sytytettiin kynttilät sinä vuonna kuolleiden seurakuntalaisten muistoksi. Pimeässä syysillassa kynttilämeri kirkon etuosassa näytti kauniilta ja lohduttavalta. Virsien sanoma muistutti siitä, miten taivaassa on kaikki paljon paremmin. "Ei he enää itke siellä, niin kuin tiellä itkivät he kulkeissaan. Täällä painoi synnin taakka maahan saakka, taivaassa ei milloinkaan." (Virsi 146:2)

Muistan lapsuudestani erityisesti kaksi pyhäinpäivää. Ensimmäinen muisto liittyy pettymykseen siitä, kun en päässyt mukaan iltakirkkoon sillä kerralla, kun mummoni muistolle sytytettiin kynttilä Ylitornion kirkossa. Olimme olleet koko päivän mummolassa ja minä olin mennyt käymään kylässä serkkuni luona. Vanhempani luulivat, etten halunnut tulla mukaan kirkkoon, vaan leikkiä rauhassa serkun luona. Minusta tuntui surulliselta, etten saanut olla suvun kanssa yhdessä kuuntelemassa rakkaan mummon nimeä ja katsomassa sitä, kun hänelle sytytettiin muistokynttilä.

Seuraavana pyhäinpäivänä sain olla kotikirkossani Pellossa. Ennen pyhäinpäivän hartauden alkua pappani sai kirkossa sairaskohtauksen, ja hänet vietiin ambulanssilla terveyskeskukseen. Korkean kirkonmäen kipuaminen oli käynyt vanhan miehen sydämelle. Tilanteen dramaattisuudesta huolimatta isäni pystyi toimittamaan normaalisti iltakirkon: puheet pidettiin, kynttilät sytytettiin ja virret veisattiin.

Iltakirkon jälkeen äiti kertoi minulle, että pappa oli kuollut. Niinpä en juossutkaan kirkosta pimeällä kotiin, vaan menin ämmin ja papan luokse. Muistan sen, miten halasin ämmin kanssa. Hän oli mielestäni ihmeellisen rauhallinen. Siinä hetkessä tuntui hyvältä, että lähellä oli sukulaisia. Yhdessä itkimme ja juttelimme illan tapahtumista. Ainakin jotkut aikuisista menivät myös katsomaan papan ruumista terveyskeskukseen.

Tänään en ole poikkeuksellisesti ollit töissä pyhäinpäivänä. En ajatellut mennä edes iltakirkkoon enkä käymään haudalla, koska rakkaiden ihmisten haudat ovat monien satojen kilometrien päässä. Kaikesta huolimatta minulla on ollut hyvä pyhäinpäivä. Olen nauttinut lasten kanssa sisältä päin uskomattoman kauniista ja aurinkoisesta syysilmasta, leikkinyt duploilla, jutellut lasten kanssa, tehnyt ruokaa, lukenut raamatuntekstejä ja hartauskirjoituksia pyhäinpäivään liittyen sekä kuunnellut kyynel silmäkulmassa Samuli Edelmannin virsilevyjä ja Mikko Salmen haikeita surusäveliä. Illalla aion vielä sytyttää lasten kanssa kynttilöitä ja muistella menneitä sukupolvia.

Pyhäinpäivään ei liity ainoastaan omien rakkaiden ja muiden kristittyjen kuolleiden muistelu. Pyhän toisena kirkollisena aiheena on kaikkien pyhien päivä. Pyhäinpäivänä mietititään pyhimyksiä ja muita ihmisiä, jotka ovat olleet esikuvallisia Jeesuksen seuraajina. Löysin suosikkirukoskirjastani "Bönboken -tradition och liv" kauniin ajatuksen: "Låt mig bli till välsignelse för någon". Vapaa käännös voisi olla :"Auta, että minä olisin siunaukseksi jollekin ihmiselle". Toivottavasti minä ja sinä voimme olla jo täällä maan päällä Jumalan pyhiä ihmisiä, jotka rakkaudella ja rukouksella tuovat toisten ihmisten elämään iloa, toivoa ja siunausta.

maanantaina, lokakuuta 19, 2009

Jeesuksen ikäinen mies

"Yhtenä aamuna heräsin ajatukseen, että olen samanikäinen, kuin Jeesus oli kuollessaan. Kolkytkolme. Nykymittapuun mukaan olen vasta nuori mies, mutta Mestarillamme oli tämänikäisenä jo kalkkiviivan pölyä varvastossuissaan. Matka vastarannalle oli alkamassa." Näin kirjoittaa Mikko Salmi uuden levynsä "Jeesuksen ikäinen mies" kansilehdessä. Puhutteleva ajatus myös Mikon ikätoverille, Jeesuksen ikäiselle naiselle.

Kansilehden lisäksi minua on puhutellut kovasti levyn laulujen sanoma. Yksi siivous meni melkein itkiessä kuunnellessani repeat-nappula päällä laulua "Vastarannalla", joka kertoo lapsen kuolemasta. Muutamana päivänä olen yllättänyt itseni hyräilemästä kesken työpäivän laulua "Ei mikään erottaa meitä voi", joka kertoo siitä, miten läheinen nuoruuden ystävyyssuhde katkeaa. Kummallista, miten kevyen ja kepeän rallatuksen avulla voi käsitellä kipeitäkin ystävyyden katkeamiseen liittyviä tunteita.

Levyllä on muitakin hyviä ihmissuhteita luotaavia kappaleita. Niistä minun mielestäni ehkä sympaattisin on kappale "Pikkusisko", joka huokuu isoveljen rakkautta, lämpöä ja ylpeyttä. Suloista! Levy ei kuitenkaan ole liian siirappinen, vaan sen kokonaisilmettä kuvaa hyvin tekijän ilmaus "itkuvirsiä duurissa". Levy on myös musiikillisesti hieno ja taitavasti tuotettu kokonaisuus.

Minua ilahdutti suuresti levyssä myös sen hengellisyys. Yhdessä kappaleessa pohditaan suomalaista uskoa ja sitä, miksi Jeesuksesta laulaminen tuntuu niin vaikealta. Laulussa päädytään hakemaan apua Jeesukselta siihen, ettei vain tyydyttäisi ihmispelossa puhumaan korkeammasta voimasta. Levyn nimikkobiisissä on mukavan rehellistä ja aitoa Jeesuksen varaan heittäytymistä. Kuopusta on ihastuttanut erityisesti se, että Jeesusta pyydetään kylvettämään. Minua taas koskettaa ajatus siitä, miten me ihmiset emme osaa edes särkyä ja silti saamme pyytää "ota nyt mun elämä".

Jeesuksen ikäinen mies
säv. Jari Levy
san. Mikko Salmi
sov. Make Perttilä

mua siipeis suojaan kätke radiossa soi
sen jälkeen pappi palmusunnuntaita pakinoi
nuo aasin askeleet ja vaatten riekalet
ei mun sieluani rauhaan jättäneet

taisi olla raskas reissu sullakin?
33 mittarissa niin kuin mullakin
kehno moraali mun matkakaveri
saa aamuisin mut voimaan kurjasti

ota nyt mun elämä
älä muista minun virheitä
pese mut ja kylvetä
oot kerran käynyt edellä
sä tunnet sen osan ihmisen

voi jeesus, joskus tekis mieli luovuttaa
antaa kaiken olla, vaihtaa planeettaa
miten ihmeessä täytyy elämä
elää, jotta säilyy ehjänä?
ota nyt mun elämä...

tässä oon sun edessä
en elämästä selvinnytkään hengissä
en osannut ees särkyä

ota nyt mun elämä...

sunnuntaina, lokakuuta 11, 2009

Oman perheen syystalkoot

Tänä syksynä olen nauttinut jotenkin erityisen paljon luonnon kauneudesta, tai ainakin minusta on tuntunut siltä. Ruskan väreissä lostavat puut ja pensaat ovat tehneet minut iloiseksi ja onnelliseksi sekä kävellessäni töihin, kuskatessani lapsia harrastuksiin että tuijottaessani keittiön pöydältä olohuoneen takana avutuvaa metsämaisemaa. On ihana asua lähellä luontoa!

Tänä syksynä minua on harmittanut se, että perheellämme on ollut niin vähän yhteisiä vapaapäiviä. Periaatteessa minulla ja Miehellä pitäisi olla joka viikko kaksi yhteistä vapaapäivää ja koko perheellä yksi yhteinen vapaapäivä. Käytännössä tänä syksynä vapaapäivämme ovat menneet vinkin vonksin niin, ettei yhteisiä vapaapäivä ole oikein ollut. Asian hyvä puoli on ollut siinä, että jompikumpi vanhemmista on ollut lasten kanssa aina viikonloppuisin.

Eilen meillä oli kauan odottamani koko perheen yhteinen vapaapäivä. Ehdotin miehelle, että lähtisimme aamupäivällä metsäretkelle, kun iltapäiväksi oli tiedossa serkkutapaaminen. Miehellä oli kuitenkin parempi, ja ennen kaikkea hyödyllisempi, ehdotus: pihatalkoot.

Vähän aikaa sitten luin lehdestä, että taloyhtiöiden pihatalkoot ovat kriisissä. Asukkaat eivät ole enää innostuneita käyttämään vapaapäiviään tai -iltojaan yhteisen pihan kunnostukseen ja yhdessäoloon naapureiden kanssa. Yhä useammassa paikassa talkoot onkin korvattu rahalla: monissa taloyhtiöissä talkoot hoidetaan muutaman uskollisen puurtajan voimin.

Meidän talkooväkemme oli ihmeen innokasta sitten, kun olimme saaneet kyörättyä sen ulos. Houkuttimena ei käytetty riihikuivaa rahaa, vaan tehtävälappuun saatavia rasteja. Viime viikolla aloitimme nimittäin taas kerran lasten pyynnöstä rastien keräämisen tehtävälistaan. Lupasin tasapuolisesti, että kaikki talkoisiin osallistuvat saavat lappuunsa kolme rastia. Se kuulosti talkoolaisista houkuttelevalta!

Työnjako tapahtui taitojen ja voimien mukaan. Mies puuhasteli vaativammissa puutarhatöissä, minä ja Esikoinen haravoimme, kun taas pienempien lasten tehtävänä oli kerätä pihalta pois kaikki ylimääräinen tavara. Minä nautin täysin siemauksin haravoimisesta kauniissa syysilmassa. Tunsin itseni NIIN keski-ikäiseksi, kun oikeasti en olisi voinut keksiä mukavampaa puuhaa kuin rapsuttaa oman pihan maata auringonpaisteessa koko perheen touhutessa ympärillä. Olin heti vakuuttunut siitä, että pihatalkoot voittavat syysretken mennen tullen, koska kaikille on sopivaa tekemistä eikä tarvitse miettiä eväitä ja muuta sellaista rasittavaa.

Pihatalkoomme olivat onnistuneet kokonaisuudessaan työpanoksensa suhteen, kun taas yhteishengen vahvistaminen jäi hieman heikoksi lasten suhteen. Jokainen pieni talkoolainen suurenteli oman osuutensa merkitystä ja vähätteli sisarustensa aikaansaannoksia. Merkittäviä tappelunaiheita olivat esim. se, kuka omisti pihalta löytyneet jääpalat sekä se, kenen tehtävä oli viedä naapurinlasten leikkikalut heidän pihalleen. Käsirysyn jälkeen osa talkooväestä piti siirtää sisätiloihin parantamaan energiatasapainoaan ja samalla etsimään iloisempaa lauantai-ilmettä.

Minä jatkoin haravointia siihen asti, että Mies oli valmistanut ruoan koko talkooväelle. Ja olin kaikesta huolimatta sitä mieltä, ettemme olisi voineet viettää lauantaiaamupäivää yhtään mukavammalla tavalla!

keskiviikkona, lokakuuta 07, 2009

Yksinäinen saattomatka

Eilen jouduin toimittamaan pappisurani ehkä karuimman toimituksen: siunasin vainajan, jolla ei ollut ketään saattajaa. Tuntui ankealta ajatella, ettei kukaan elänyt niin lähellä tätä leskivaimoa, että olisi halunnut tulla mukaan hautajaisiin.


Siunauksen karuus valkeni minulle kaikessa kamaluudessaan vasta saavuttuani Hietaniemen krematorioon. Pukeuduttuani valkoiseen albaan ja mustaan stolaan vahtimestari ohjasi minut arkun luokse ruumiiden kylmään säilytyshuoneeseen. Hän näytti minulle arkun, jossa luki kyseisen vainajan nimi, ja lähti pois. Katsoin ympärille, ja huomasin tilassa olevan siunattavan arkun lisäksi reilut kymmenen arkkua. Ehkä vainajia oli lisää kylmäkaapeissa. Tila ei tuntunut kovinkaan miellyttävältä siunauspaikalta, koska siellä oli voimakas kalmanhaju, johon oli vähän sekoittunut kukkalaitteiden raikas tuoksu.


Nuorena pappina olisin varmaan pelästynyt tilannetta. Yhdentoista pappisvuoden jälkeen minua ei onneksi pelottanut eikä edes kauhistuttanut tilanne. Sen sijaan koin, että tilanne vaati väkevää hengellistä antia. Niinpä luin siunauksessa poikkeuksellisen monta raamatuntekstiä ja rukoilin normaalia enemmän. Jeesus-rukous (Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä) tuntui sopivalta tilanteessa, jossa minun mielestäni vainajalta oli viety ihmisarvo ja kaikki arvokkuus viimeiseltä matkalta. Uskontunnustuksen lausuminen tuntui vahvalta viestiltä siitä, miten Jumalalla on kuitenkin kaikki langat käsissään, ja Herran siunauksen lausuminen arkkukansalle tuntui lohduttavalta.


Siunauksen toimitettuani lähdin kävelemään kohti rautatieasemaa. Soitin äidille, ja purin vähän tuntojani oudosta siunauksesta. Rautatieasemalle päästyäni odotin junaa viettämällä muistotilaisuutta kahvilassa. Korvapuustia syödessäni mietin sitä, miten yksin ihminen voi olla.


Illalla siunausta koskenut Facebook-statukseni sai valtavan kommenttivyöryn. Ihmiset olivat koksetettuja ja halusivat lohduttaa ja rohkaista minua. Useammassa viestissä tuli esille myös ajatus siitä, miten Jeesus oli kanssamme tuossa hetkessä.

Puhuimme työpaikan kahvihuoneessa joku aika sitten siitä, miten erilaista on elää maalla ja suuressa kaupungissa. Kollegani oli toimittanut lähiaikoina vastaavanlaisen toimituksen, jossa ei ollut paikalla yhtään omaista eikä ystävää. Siunaus oli tosin ollut paljon arvokkaampi, koska papin lisäksi kappelissa olivat kanttori ja suntio. Papin maalla asuvat sukulaiset olivat ihmetelleet, miksei edes kukaan naapuri tullut mukaan siunaukseen. Suurkaupungissa elävät sen kyllä ymmärtävät: eihän naapureita ole välttämättä koskaan edes kohdattu. Puhuimme työtovereideni kanssa siitä, miten pienissä yhteisöissä jokaisella ihmisellä on tärkeä arvonsa sellaisenaan, ilman suorituksia. Toivon, että samanlainen ajattelu voisi vallata alaa myös kaupunkien kiireisessä sykkeessä. Jokainen ihminen on arvokas!

Hän
Jumalasi
ei ole kaukana
vaan
kuiskausetäisyydellä.

Kaipauksesi
on viesti
hänen läsnäolostaan.

Kun pysähdyt,
tulet löydetyksi.

Leena Lehtinen: Lohdunversoja



sunnuntaina, lokakuuta 04, 2009

Enkeleitä, onhan heitä!

Mikkelinpäivän nukketetatteri, jonka esitimme tänään Paavalinkirkossa


Emma: ”Enkeleitä,onhan heitä, eivät ne minua koskaan heitä. Polku saa kadota ja yö saa tulla, nukkua toiset ja turva on mulla...”

Joonas: Onks sun ihan pakko laulaa? Mulla sattuu korviin toi sun kiljuminen enkä voi yhtään keskittyä lukemaan Aku Ankkaa.

Emma: Mun pitää harjoitella. Mene lukemaan Aku Ankkaa omaan huoneeseen tai saunaan tai vaikka vessaan.

Joonas: Just joo, katotaan, kuka tässä menee saunaan. MUMMO, TUU TÄNNE. Emma kiljuu niin, etten mä voi keskittyä ollenkaan mun Akkariin.

Mummo: No, mikäs täällä nyt on hätänä?

Joonas: Emma tahallaan ärsyttää. Laulaa jotain lapsellista enkelilaulua niin kovaa, etten mä pysty yhtään lukeen Aku Ankkaa. Se tuli tänään ja mä haluun lukea sen NYT.

Emma: Mä vaan harjoittelin kuoroesitystä ja Joonas hermostui siitä. Kuoronjohtaja sanoi, että meidän pitää harjoitella kotona, kun se mikkelinpäivän perhekirkko on jo ensi viikolla.

Joonas: Mikkelinpäivän perhekirkko, ai lähdetkö sä Emma oikein Mikkeliin esiintymään?

Emma: Täh? Etkö sä tiedä, mikä on mikkelinpäivä. Mikkelinpäivä on enkelien sunnuntai. Silloin kirkossa lauletaan ja puhutaan enkeleistä.

Joonas: Lapsellista. Mä en halua mitään kiiltokuvaenkeleitä.

Mummo: Joonas, ei enkeleissä ole kyllä mitään lapsellista. Raamatussa puhutaan paljon enkeleistä.

Emma: Joo, ope kertoi meille tänään uskontotunnilla enkeleistä. Enkelit suojelevat ja varjelevat lapsia.

Joonas: Niin, mutta mä en tarvikaan enää mitään suojelusta, kun mä pärjään ihan itse.

Mummo: No, tuota en kyllä usko. Kaikki aikuisetkin tarvitsevat enkelien apua. Se on totta, että enkelit suojelevat lapsia, mutta niillä on paljon muitakin tärkeitä tehtäviä.

Emma: Ai mitä?

Mummo: Enkelit ovat Jumalan sanansaattajia. Raamatussa on monta kertomusta siitä, miten enkelit veivät tärkeää viestiä Jumalalta ihmisille.

Joonas: Hei, nyt mä muistan. Siellähän kerrotaan siitä Gabriel-enkelistä. Gabriel kertoi Jeesuksen äidille Marialle, että tämä saa vauvan. Ja sitten Joosef näki unessa enkelin, joka kertoi, että Maria odottaa lasta.

Emma: Onko Raamatussa muita enkeleitä, joilla on ihan oma nimi?

Mummo: On toki. Mikkelinpäivän nimi tulee siitä, että Raamatussa kerrotaan ylienkeli Mikaelista. Mikael ei todellakaan ole mikään kiiltokuvaenkeli, vaan taivaallisten sotajoukkojen johtaja.

Joonas: Vau, mitä vastaan se Mikael-enkeli oikein sotii?

Mummo: Kaikkea pahaa vastaan. Enkelit ovat Jumalan apulaisia, jotka huolehtivat siitä, että Jumalan hyvä tahto saisi tapahtua maailmassa.

Emma: Onks vielä joitakin muita?

Mummo: Raamatussa kerrotaan vielä Rafael-enkelistä, joka on suojelusenkeli.

Joonas: Mutta onko enkeleitä ihan oikeasti olemassa vieläkin?

Mummo: Kyllä minä uskon niin. Raamatussa kerrotaan, että Jumala on luonut enkelitkin.

Emma: Miksi me ei sitten nähdä niitä?

Mummo: Enkelit ovat näkymättömiä olentoja. Ne tulevat näkyviin vain tosi harvoin. Ehkä ne voivat hoitaa työnsä paremmin kun me ihmiset emme näe niitä.

Joonas: No, mitä ne nykyään sitten tekevät?

Mummo: Enkelit kuiskaavat vieläkin ihmisten korvaan asioita, joita Taivaan Isä haluaa näiden tekevän.

Emma: Ihanko totta!

Mummo: Valitettavasti ihmiset eivät aina kuuntele enkelien hyviä neuvoja vaan tekevät niin kuin itse tahtovat. Ja sen vuoksi tulee riitoja ja kaikkea pahaa.

Joonas: Onko niitä suojelusenkeleitä, joista Emma puhui, oikeasti olemassa?

Mummo: On, on. Jeesus itse puhui lasten omista enkeleistä. Ja minä olen kyllä kuullut tarinoita siitä, miten enkelit ovat suojelleet ihan aikuisiakin.

Emma: Kerro, mummo!

Mummo: Erään kerran tuttavani joutui auto-onnettomuuteen. Silloin hän näki enkelin, joka muuttui ihan valtavan suureksi niin, että pystyi suojelemaan ystävääni törmäyksessä.

Joonas: Vau! Olisi siistiä nähdä kolmimetrinen enkeli. Kerro lisää enkeleistä!

Mummo: Kuulin kertomuksen tulipalosta. Pieni tyttö oli jäänyt yksin taloon, joka paloi. Äiti yritti lähteä hakemaan tyttöä pois, mutta palomiehet kielsivät sen. Se oli liian vaarallista. Silloin äiti rukoili polvillaan Jumalalta apua pihalla. Jonkin ajan kuluttua tyttö tuli iloisena pihalle. Hän kertoi, että äiti tuli herättämään hänet ja piti kädestä kiinni ja toi pihalle.

Emma: Mutta äitihän oli pihalla.

Mummo: Niinpä! Enkeli oli muuttunut äidin näköiseksi, ettei tyttöä alkanut pelottaa.

Joonas: Hurjaa. Anteeksi Emma, että mä olin sulle niin inhottava. Voisitko opettaa mullekin sen enkelilaulun? Mä en yhtään tiennyt, että enkelit ovat näin mielenkiintoisia. Mummonhan kertomukset ovat paljon jännittävämpiä kuin Akkarin.

Emma: Saat anteeksi. Lauletaan vaan. ”Enkeleitä harvoin kohtaa, vaikka ne minua aina johtaa. pelko voi yllättää ja niin voi olla, enkelin muistan ja hätää on nolla. Sillä totta on tämä, tiedän sen: Enkeleitä onhan heitä, eivät ne minua koskaan heitä.”

torstaina, lokakuuta 01, 2009

Minä en ole kaiken keskus

Luin kirjan, joka oli virkistävän erilainen. Max Lucadon "Minä en ole kaiken keskus" on kuin vastalause nykyajan mantroille. Siinä ei kehoteta pyörimään oman napansa ympärillä eikä edes toteuttamaan itseänsä. Lucado ei näe elämän keskeisenä tavoitteena itsensä kehittämistä, vaan hän puhuu kirjassa jumalakeskeisestä elämästä. "Siirrymme itsekeskeisyydestä jumalakeskeisyyteen pohtimalla Jumalaa. Todistamalla hänestä. Noudattamalla apostoli Paavalin neuvoa: "Me kaikki, jotka kasvot peittämättöminä katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kirkkauden kaltaisiksi, kirkakudesta kirkkauteen. Tämän saa aikaan Herra, joka on Henki." (2. Kor. 3:18) (s.19-20)

Tällä viikolla pohdimme Henkireikä -vanhempien raamattu- ja rukouspiirissä mm. sitä, miten oikeasti Jumalan rakastaminen pitäisi olla elämämme ykkösasia. Lucado sivuaa kirjassaan samaa asiaa ja toteaa, miten ylitämme tärkeän rajan itsekeskeisyydestä jumalakeskeisyyteen silloin, kun itse Jumalasta tulee meille tärkeämpi kuin Jumalan suosionosoituksista.

Omassa elämässäni olen hakannut monesti päätäni seinään, kun Jumalan suunnitelmat ovat olleet erilaisia kuin minun haaveeni. Kuitenkin olen monesti huomannut sen, miten paljon parempia Jumalan suunnitelmat ovat olleetkaan. Ehkä tällaiset kokemukset ovat vieneet minua ainakin jonkin verran itsekeskeisyydestä jumalakeskeisyyteen.

Minua puhutteli kirjassa erityisesti se, miten Lucado puhui Jumalan täydellisyydestä ja suvereenisuudesta verrattuna meidän pienten ja epätäydellisten ihmisten elämään. Esimerkkinä hän kertoo Jesajan kutsumusnäystä. Jesaja oli menestyvä ja ammattitaitoinen pappi, jonka perhe oli aristokraattinen ja heprea moitteetonta. Mutta kun hän sai kohdata näyssä Jumalan, hän ymmärsi oman syntisyytensä Jumalan pyhyyden läsnäolossa. Silloin hän ei voinut huutaa muuta kuin: "Voi minua, minä hukun!"

"Jumala ei ole pyhä. Hän ei ole pyhä, pyhä. Hän on pyhä, pyhä, pyhä", kirjoittaa Lucado kuvatessaan kuinka erilainen Jumala on. Hänen mukaansa Jumalan suhde meihin ihmisiin on kuin ihmisen suhde paperilennokkiin. Ihminen on paperilennokkia parempi ja täydellisempi kaikessa, ja samalla tavalla Jumala on käsittämättömän paljon ihmeellisempi kuin mikään luotu.

Kirjan lukeminen oli hyödyllinen kokemus, koska se vapautti taas kerran vääränlaisista suurista odotuksista ja luuloista. Kuinka mukavaa onkaan, ettei minulla tarvitse olla käsissäni edes kaikkia oman elämäni lankoja, vaan saan turvautua siihen, että minua kantavat Jumalan iankaikkiset käsivarret.