Free counter and web stats

keskiviikkona, marraskuuta 03, 2010

Aarrearkku rules!

Ennen äitiyslomani alkamista suunnittelin kotipyhäkoulun käynnistämistä. Ajattelin, että toteuttaisimme pyhiksen yhdessä lasten kanssa, ja kutsuisimme kylään naapureita ja muita tuttuja. Kotipyhäkoulussa lapset oppisivat raamatunkertomuksia ja meidän isommat lapset saisivat opetella vastuunkantoa pienissä avustustehtävissä.

Jumalalla oli kuitenkin vielä suurempia suunnitelmia. Vanha kuorokaverini kyseli, tietäisinkö sopivia lapsia esiintymään Aarrearkku-ohjelmaan Suomi-TV:lle. Innostuin heti ajatuksesta ja lupasin lapsemme mukaan heiltä sitä kovinkaan paljon kyselemättä.

Tänään oli perheemme viides kuvauspäivä, joka meni kaikilta jo aika lailla rutiinilla. Ensimmäisillä kerroilla oli paljon uutta ja ihmeellistä: puuterointi, isot kamerat ja aivan oma mikki. Odottelusta, laulamisesta, vuorosanojen sanomisesta sekä karkkipalkan kinuamisesta on tullut lapsille nyt jo tuttua puuhaa. Studiossa he uskaltavat jo leikkiä ja riehua väliajoilla sekä pulista yhtä kovasti kuin kotona, vaikka pienehkö tila vilisee kameramiehiä ja muita TV-ammattilaisia.

Olen iloinnut valtavasti Aarrearkku-ohjelmasta ja siitä, että lapsemme saavat olla siinä mukana. He oppivat paljon uusia hengellisiä lauluja, saavat hyvää kristillistä opetusta ja esiintymiskokemusta sekä oppivat kärsivällisyyttä ja erilaisten ihmisten kanssa työskentelyä. Aarrearkku on minulle ja lapsille myös mukava yhteinen projekti, jossa saamme yhdessä olla tekemässä työtä Jumalan valtakunnan hyväksi!


PS. Pääset ohjelmaan klikkaamalla alleviivattua tekstiä!

tiistaina, lokakuuta 26, 2010

Tylsää! Hauskaa!

"Äiti, kuinka vanha on naapurin tyttö?" kysyi Pikkuherra. "Yksi vuotta", vastasin. "Ja se on päiväkodissa. Nyt mä keksin sen. Kohta vauva on yksi vuotta. Ja sitten sä menet töihin. Ja mä saan olla KOKO PÄIVÄN eskarissa", riemuitsi Pikkuherra. " "Äiti aikoo olla kyllä vielä pitkään kotona. Valitan. Sie ehit lähteä kouluun ennen kuin menen töihin," "Blää, tylsää!"

Pikkuherran reaktiot äitiyslomaani ovat kuulostaneet jotenkin tosi tutuilta. Olin vähän yli viisi vuotta, kun sain pikkuveljen. Olin tosi reipas isosisko enkä muista olleeni vauvalle yhtään mustasukkainen. Mutta sen muistan, että minulla oli kotona ihan mahdottoman tylsää. Isosisko ja -veli olivat päivät koulussa, ja minä riuduin kotona ilman kavereita. Viikon kohokohtia olivat viikonlopun lisäksi kerhopäivä sekä se päivä, jolloin kaksi kaveriani olivat meillä päivän hoidossa.

Muina päivinä jouduin odottamaan leikkiseuraa siihen asti, että isosiskoni tuli koulusta. Tuskin hänen koulupäivänsä kovinkaan pitkiä olivat, mutta energisestä ja sosiaalisesta pikkusiskosta ne tuntuivat aivan liian pitkiltä. Perheen kolmantena lapsena ja hoidossa ikäni olleena en ollut tottunut leikkimään yksin. Niinpä kotona vietetty vuosi oli elämäni tylsin, mutta ehkä juuri sen ansiosta aloin viihdyttää itseäni kirjoilla, opin lukemaan ja minusta tuli perheemme pahin lukutoukka.

Nyt minulla on menossa elämäni viides äitiysloma (neljäs oma). Tuntuu siltä, että äitiyslomat ovat tulleet kerta kerralta hauskemmiksi. Viihdyn nyt kotona paremmin kuin koskaan ennen. Nautin siitä, että saan viettää paljon aikaa kaikkien lasteni kanssa. Ja samalla tunnen itseni taas nuoreksi äidiksi viiletellessäni aamupäivisin pitkin Etelä-Suomea vain yksi lapsi kainalossa. En muista, koska minulla olisi ollut niin paljon kahvitreffejä kuin tänä syksynä. Ei varmasti koskaan!

Äitiyslomastani on tehnyt nautinnollisen myös se, että Vauva on ollut niin helppohoitoinen ja tyytyväinen. Hänellä ei ole vieläkään mitään selkeää unirytmiä päivällä, vaan hänen rytminsä mukautuu mukavasti perheen ja Äidin tarpeisiin. Päiväunien keskeytyminen tai herääminen vieraasta paikasta ovat hänelle osa normipäivää. Iltaisin hän puolestaan menee nukkumaan säntillisesti yhdeksältä, jotta Äiti saa tarpeeksi omaa aikaa pysyäkseen iloisena ja pirteänä. Enpä muista, koska olisin harrastanut yhtä ahkerasti jumppaamista kotona. En varmasti koskaan!

Viime viikolla sain pienen muistutuksen siitä, että arkeni voisi olla kaikkea muuta kuin vaaleansinistä pumpulia. Vauva sai ensimmäiset hampaansa samaan aikaan kuin sairastin itse flunssaa. Vauva nukkui huonosti sekä yöllä että päivällä ja halusi olla kaiken aikaa sylissä. Sairaana ja väsyneenä tuntui tosi raskaalta kanniskella koko ajan yli yhdeksänkiloista Punttia sekä hoitaa muut lapset ja koti siinä sivussa. Yhden flunssaisen päivän jouduin viettämään TV-studiolla, kun Pikkuherra kieltäytyi lähtemästä kuvauksiin ilman minua.

Raskaasta viikostakin selvittiin, kun Mies auttoi parhaan kykynsä (ja aikataulunsa) mukaan. Tällä viikolla olen ollut sitäkin iloisempi ja kiitollisempi siitä, että saan viettää hyvää arkea omien musupalleroideni kanssa. Ja aion olla kotona vielä pitkään. Sorry, Pikkuherra, kasvatuksen asiantuntijoiden mielestä on tärkeää, että lapsilla on tylsää!















perjantaina, heinäkuuta 09, 2010

Kesäkuulumisia

Uusien lukijoiden kunniaksi pari lyhyttä katsahdusta kesäelämääni Facebook-statusten muodossa. Vauhti on sen verran kova, etten ehdi paljonkaan bloggailla, mutta alkusyksystä lupaan taas kirjoitella enemmän. Silloin varmaan hukun luppoaikaan, kun Pikkuherrakin (ex-Kuopus) lähtee eskariin.

Tänään: Perheleiri huipentui pyhiinvaellukseen, jossa katseltiin, kuunneltiin, haisteltiin, maisteltiin ja kosketeltiin Jumalan luomistekoja. Ehtoollinen lammen rannalla lintujen laulaessa ja suopursujen tuoksuessa oli vaikuttava elämys. Erityisesti nautin reippaiden laulujen lisäksi oikeasta ehtoollisleivästä sekä ihanasta tunnelmasta. Ja Rintareppu-Vauvan varikkopaikka löytyi sammaleen mättäältä.



Tällä viikolla:Elina Koivisto pääsi koneelle kesken perheleirin lasten keskittyessä H-U-futisotteluun,jota varten on päivä nysvätty kannustuskylttejä. Täällä on mahtavaa: upeat ilmat, matala uimaranta, mukavaa ohjelmaa ja kavereita lapsille (ja aikuisillekin), hienot lenkkimaastot (jossa voi eksyä) ja ihana lenkkikaveri. Reissu-Vauva on ollut niin helppohoitoinen, että tänään sekä Mies että ystävätär kysyivät, onkohan se ihan normaali :). Nautin!



Sunnuntaina: Elina Koivisto vietti ihanaa jumista aurinkoisella omalla terassilla. Jukka Paarma saarnasi koskettavasti, Merirosvo-Vauva jumppasi iloisesti ja uskontunnustuksen aikana keskustelin buddhalaisen kanssa kristinuskon perusjutuista. Kirkkokahvien siemaileminen kirkonmenojen aikaan täydellisti kokemuksen. "Iloitkaa aina Herrassa! Sanon vielä kerran: iloitkaa!" Fil. 4:4


Lauantaina:

Elina Koivisto on haljeta onnesta puhuttuaan ystävättärensä kanssa, joka synnytti eilen ihanan tyttövauvan. Elämä on suuri ihme! Ja iloitsee myös Pikkuveljestä, jota voi jo kutsua ihan aikuiseksi, kun on 30 lasissa. Hieno, hieno aurinkoinen päivä! Praise the Lord!


Perjantaina:

Elina Koivisto viettää todellista tyttöjen viikkoa. Tänään kävin rintareppuasukkaan, Neidin ja tämän bestiksen kanssa shoppailemassa Hesassa. Huomasin, miten muodit menevät ja tulevat. Neiti osti samanlaise n huivin kuin minulla ja siskolla oli vuonna 1981. Mekkokin oli ihan samaa tyyliä kuin meillä oli ehkä vuonna 1980.


Torstaina:

Elina Koivisto ja uskomattoman hieno Blueskirkko. Johanna Iivanainen lauloi ihanasti, bändi toimi, puhe oli hyvä ja tunnnelma tiivis. Mahduin vain seisomapaikalle, mutta se olikin paras paikka rintarepussa jammailleen Vauvan kanssa ilta-auringossa. Ja mikä oli Vauvan jammaillessa, kun hän mahdollisti tapahtuman syntymällä myöhässä niin, että isällä oli aikaa suunnitella tällainen hieno tapahtuma.



Maanatai ja tiistai:

Elina Koivisto valmistautuu Tukholman risteilyyn kera Neidin, Vauvan ja Vauvan kummin. Mukavaa, ettei herkutteluputki pääty, kun tänä iltana pääsee laivan seisovien pöytien ääreen :).



Elina Koivisto Loistava lomareissu. Eilen eka karaoke-esiintyminen ja uskomaton seisova pöytä. Helteinen Tukholma näytti parhaat puolensa: kaupat ihania ja Gamla Stan lumoava. Imettävän äidin garderobi ei tosin laajentunut, mutta tiskirätti on nyt V&D -häätyyliä. Neiti shoppaili äidinkin edestä. Neidit (9&19) ovat viihdyttävää ja pulisevaa seuraa;minun ei tarvitse puhua ollenkaan. Nyt Neidit uimassa, ja reissuvauva nukkuu.


Juhannuksena:

Elina Koivisto Koti melkein siivottu, lapset poimineet ihanat juhannuskimput ja Vauva puettu vihreään kesäpukuun. Ystäväperhe on tulossa kylään, ja perheen stand up -koomikot sellaisessa vireessä, että luvassa on varmaan ratkiriemukas juhannus. Oikein ihanaa ja siunattua juhannusta kaikille rakkaille FB-ystäville!

Elina Koivisto kestitsi kolmet juhannusvieraat ja luki Juhannusvieraan. Loistava juhannus, vaikka yöllä olikin tosi pimeää!




sunnuntaina, toukokuuta 30, 2010

Vauva Koiviston nimiongelma

Odottaessamme ensimmäistä lasta sovimme Miehen kanssa neljä nimeä tuleville lapsille: kaksi nimeä pojalle ja kaksi tytölle. Suunnitelmamme toimi hyvin neljänteen lapseen saakka. Annoimme lapsille monien ihmetykseksi juuri ne nimet, jotka olimme päättäneet jo paljon aikaisemmin. Julkistimme kahden ensimmäisen lapsen nimet siinä vaiheessa, kun ilmoitimme saaneemme lapsen. Neljännen lapsen kohdalla tulikin pieni ongelma, kun pojalle ei Suomen lakien mukaan voi antaa tytön nimeä. Eikä se ehkä pojasta itsestäänkään olisi kovin mukavaa kantaa tytön nimeä. Niinpä olemme viimeisten seitsemän viikon aikana miettineet päämme puhki Vauva Koivistolle sopivaa nimeä.

Nimien keksiminen oli suhteellisen helppoa, kun perheessä oli vain kaksi aikuista. Vauva Koiviston nimeä on pähkäilty viiden hengen voimin. Asiasta on käyty enemmän ja vähemmän äänekkäitä keskusteluja, joissa on ollut paljon tunnetta mukana. Nimet ovat selvästikin nimenomaan tunneasioita. Nimikeskustelua on käyty myös Facebookissa, monien ystävien unissa sekä usein siellä, missä kaksi perheemme tuttua ovat kohdanneet toisensa.

Kasteen lähestyessä aloimme Miehen kanssa melkein nauttia siitä, kuinka suuri ongelma Vauvan nimettömyys oli lähipiirillemme. Kerran totesin sisarelleni, että nyt se on sitten päätetty...Hän ajatteli tietysti välittömästi, että kyse oli Vauvan nimestä, vaikka puhuin aivan eri asiasta. Eräs ystävä on jokaisen puhelumme lopuksi antanut kolmesta viiteen uutta ehdotusta siitä, mikä voisi olla sopiva nimi. Kekseliäisyydestään tunnettu pikkuveljeni ehdotti, että voisimme järjestää ristäisten aluksi nimiarvonnan. Jokainen vieras toisi mukanaan yhden ehdotuksen, josta sitten arvottaisiin voittaja. Ihme kyllä Mies ei suostunut moiseen puuhaan, vaikka arpominenhan on hyvin raamatullista.

Loppujen lopuksi nimen päättäminen jäi viimeiseen yöhön. Lasten ja vieraiden mentyä nukkumaan istuimme Miehen kanssa ruokapöydän ääreen kalenterin ja Raamatun kanssa. Luimme läpi kaikki mahdolliset sukuluettelot Vanhasta ja Uudesta testamentista, vaikka kaikkien lastemme nimet eivät tosiaankaan ole Raamtusta. Sen jälkeen kävimme kaikki kalenterissa olevat miesten nimet läpi systemaattisesti. Mies alleviivasi ne nimet, joita hän ehdotti. Minä ympyröin puolestani minua miellyttävät vaihtoehdot. Sen jälkeen sia rastilla kumota toisen ehdotuksen. Jäljelle jäi muutama nimi, joista sitten teimme kompromissipäätöksen. Minun yksi suosikeista päätyi etunimeksi ja Miehen yksi toiseksi nimeksi ehdottamista nimistä tuli toiseksi nimeksi.

Uskon, ettei kovinkaan usein ole sellaista kastetta, ettei edes pappi tiedä nimeä etukäteen. Nyt oli. Mies ilmoitti nimen vasta Pappa-papin kysyessä sitä toimituksen aikana juhlaväen edessä. Onneksi isäni on niin rutinoitunut pappi, että liitti nimet hienosti kastepuheeseen ja löysi niistä monenlaista hengellistä sisälöä. Melkoinen ammattilainen tuo eläkeläinen!

Kastejuhlamme oli muutenkin todella onnistunut. Esikoinen esitti sellaisia urkusooloja, että kummien mielestä kuulosti jo ihan oikean urkurin soitolta. Perhebändimme esiintyi vahvistettuna kahdella musisoivalla Vauvan kummisedällä. Neiti luki sisaruksen rukouksen, toimi bändin solistina ja kaatoi toimituksen aikana kasteveden maljaan. Ex-kuopus, nykyinen Pikkuherra, pyyhki hellästi pikkuveljen pään kastehetken jälkeen. Hän loisti taas kerran bändin rumpalina, vaikkei tietenkään ollut mukana harjoituksissa. Lahjattomat vain harjoittelevat, todelliset muusikot hurmaavat yleisön pelkällä olemuksellaan. Tilaisuus sai kokonaisuudessaan tipan äidin silmään!

Juhlat pidettiin meillä kotona. Isoäidit ja isotäti olivat panneet parasta pitopöytään, ja minunkin tekemä juustokakku oli taivaallisen hyvää. Koti oli myös siistimpi ja kauniimpi kuin koskaan aikaisemmin. Vieraat olivat rakkaita ja hauskoja ihmisiä, ja juhlatunnelma oli mitä mainioin.

Kastettava pääsi Jumalan lapseksi ja Jeesuksen opetuslapseksi suvun kastemekossa, jonka ensimmäinen käyttäjä täyttää tänä vuonna jo 40 v. Juhlakalun kotivaatetuksesta pidettiin perheäänestys, jonka voitti nuorekas farkut sekä punainen kauluspaita, jossa oli numero. Isoveljet tietysti heti tiesivät, kenen urheilijan numero se olikaan jääkiekossa. Neiti oli kaunotar upeassa juhlamekossaan ja kiharakampauksessaan. Esikoisen ensimmäine oikea puku oli tyylikäs ja Pikkuherra suostui kaikkien yllätykseksi pukemaan verkkarien ja kumpparien sijaan kauluspaidan, suorat housut ja juhlakengät. Mies yllätti minut hakemalla uuden tyylikkään puvun kaupasta ihan juhlapäivänä. Ja minullekin meni mekko päälle, ihan kiva niin!

Viime yö meni vähän harakoille, kun olin vielkin niin täpinöissäni onnistuneista juhlista. Valvoessani ajattelin sitä, miten minulla ei ole enää tänä kesänä mitään pakottavia velvollisuuksia lukuunottamatta siskontytön ristiäisiä. Joten no hätä! Niin, ja vauvan nimeksi tuli Luukas Gabriel.


lauantaina, huhtikuuta 17, 2010

Vauvantuoksua ja suloisia hetkiä






Vauva alias Maha-asukas syntyi Esikoisen synttäripäivänä ma 12.4. 11 vuotta ja 38 minuuttia Esikoisen syntymästä. Synnytys sujui hyvin, vaikka poika oli jättisuuri (54 cm ja 4790 g). Ei ihme, että mahallakin oli kokoa :).

Pääsimme kotiin jo keskiviikona, ja nyt opettelemme elämää uuden perheenjäsenen seurassa. Vauva vaikuttaa rauhalliselta ja tyytyväiseltä tapaukselta. Rytmit ovat vielä aika lailla sekaisin: paras valvomisaika on pienellä yöllä kahdentoista ja neljän välillä. Ilmeisesti silloin on ollut hyvä temmeltää äidin mahassa!





tiistaina, huhtikuuta 06, 2010

H-hetki

Tietokoneemme kello näyttää, että H-hetkeen on aikaa enää viisi minuuttia. Siispä tätä blogikirjoitusta kirjoittaessani siirryn mukavasti siihen päivään, johon olen tähdännyt viime elokuusta alkaen. Laskettu aika, tuo maaginen päivä, joka on siintänyt kaukana horisontissa ja kulkenut mukana monissa keskusteluissa.

Meidän kaikki lapsemme ovat syntyneet lasketun ajan jälkeen. Niinpä olen tämänkin raskauden aikana henkisesti valmistautunut siihen, että Vauva saapuu vasta lasketun ajan jälkeen. Se on helpottanut kummasti omaa asennetta. Vielä odotus ei ole käynyt kovinkaan raskaaksi, koska olo on sekä fyysisesti että henkisesti oikein mainio. Ainoastaan pääsiäisen viimeinen pyhäpäivä alkoi tuntua vähän liian tylsältä, kun emme olleet tilani vuoksi voineet suunnitella mitään erityisempää ohjelmaa. Onneksi sain yllättäen hakea pari sukulaista vierailulle kotiimme lentokentältä heidän odottaessaan liitäntälentoa! Pieni autolla kruisailu edestakaisin pitkin sulia teitä piristi jo kummasti mieltä. Ja tänään on taas tekemistä riittänyt yllin kyllin lasten koulu- ja harrastusrumban sekä talvivaatteiden pyykinpesun merkeissä.

Esikoisen H-hetken odottaminen on ollut varmaan minulle kaikista rankin näistä neljästä kerrasta. Silloin piti periaatteessa olla valmis ottamaan vauva vastaan jo hyvissä ajoin ennen H-hetkeä, kun en voinut yhtään tietää etukäteen, millainen synnyttäjä olen. Kävimme Esikoisen kanssa synnytyssairaalassa peräti kolme kertaa ennen kuin hän suostui tulemaan ulos. Ensimmäinen yritys päättyi katkeriin kyyneliin, kun kätilö totesi tylysti supistusten loputtua ja meidän lähtiessä kotiin: "Kyllä sen sitten tietää, kun ne oikeat supistukset alkavat!"

Toisella "turhalla" kerralla kätilö oli oikein herttainen ja sydämellinen, ja piti meistä hyvää huolta kiirastorstain ja pitkäperjantain välisenä yönä. Luimme Miehen kanssa Anna-Maija Raittilan kirjaa "Ristin tien äärellä" ja tunsimme ehkä jotakin Mestarimme tuskien tiestä. Jostakin kumman syystä supistukset loppuivat kärsimystenkin yönä. Niinpä me pääsimme viettämään pääsiäistä kotiin. Supistelu rauhoittui kokonaan, ja Esikoinen syntyi paljon, paljon myöhemmin. Ehkä siihen meni viikko, mutta malttamattoman ensisynnyttäjän aikaperspektiivissä se tuntui vähintäänkin ikuisuudelta.

Tilannetta ei tietystikään yhtään helpottanut sukulaisten ja ystävien malttamattomuus. Liian usein sain kuulla kommentteja "Eikö vieläkään!". Parasta oli joidenkin tuttavien asenne siitä, miten minun pitäisi nyt päästää heidät pälkähästä ja vihdoinkin synnyttää. Itsehän en tietenkään sitä toivonut ollenkaan :)!

Seuraavilla kerroilla odottelu on mennytkin jo hyvällä rutiinilla. Neiti syntyi vain kolme päivää H-hetken jälkeen. Tosin jännitystä odotteluun toi se, että laskettua aikaa oli siirretty ultran perusteella kolme viikkoa eteenpäin. Kuopuksen kanssa teimme yhden "turhan" reissun synnytyssairaalaan ennenkuin hän syntyi noin viikon lasketun ajan jälkeen. Onneksi hukkareissu oli harvinaisen kätevä tehdä Vaasassa, jossa kotimme sijaitsi samalla kadulla kuin sairaala.

Tänään ostin Vauvalle ensimmäiset tutit. Saa nähdä, onko se riittävän hyvä houkutin tulla maailmaan. Vai pitääkö Miehen kiinnittää mobile hoitopöytään ennen kuin Tulokas suostuu saapumaan? Elämme jännittäviä aikoja...



lauantaina, maaliskuuta 27, 2010

Elina ja Maha-asukas

Uunituoreessa kuvassa Maha-asukkaalla on viikkoja 38+2. Lattialla olevat pelit kertovat jokapäiväisestä harrastuksestamme lasten kanssa.
Nämä kuvat on otettu tammikuun lopulla, jolloin Maha-asukkaalla oli viikkoja 29+3.
PS. Jospa vaikka samalla alkaisin muotiblogistiksi ja kertoisin, että molemmat asut on hankittu huokeasti H&M-liikkeestä, jota suosin vain ja ainoastaan raskausaikana. Ylemmän kuvan violetit helmet ostin lohdutukseksi suuresta mahastani ennen joulua Lankomiehen pappisvihkimystä varten. Merkki: Snö of Sweden (riparilaistyttöjen mukaan trendimerkki, en tiedä).
Takana näkyvä kaunis ryijy on taitavien tätieni aikaansaannosta.

sunnuntaina, maaliskuuta 21, 2010

Pieniä askelia Vauvan odotuksessa

Minulle tuli tällä viikolla jo melkein huono omatunto siitä, etten ollut vielä oikein millään tavalla valmistautunut uuden perheenjäsenen tuloon. Ainoa Vauvaan liittyvä ostos siihen mennessä oli uusi auto, joka sinänsä oli huomattava investointi, mutta jotenkin ankea Vauvan näkökulmasta. Niinpä olen tällä viikolla ottanut härkää sarvista ja aloittanut tarpeelliset valmistelut.

Ensimmäiseksi raahasimme Kuopuksen kanssa rottinkisen sängyn kellarista makuuhuoneeseemme. Heti tuntui jo paljon paremmalta! Tyhjensimme myös Neidillä lipastona toimineen hoitopöydän leluista ja muista romppeista, ja siirsimme sen vauvansängyn viereen. Sitten olikin aika aloittaa varsinainen pyykkisouvi. Olen tällä viikolla pessyt aivan uskomattoman määrän vauvanvaatteita, kestovaippoja ja muita tarvikkeita. Äitiyspakkauksen lisäksi niitä on siunaantunut ystäväperheiltämme, joilla meidän tavaramme ovat olleet lainassa. Nyt me olemme saaneet niitä sitten takaisin moninkertaisesti. Ei tule Vauva ainakaan kärsimään alastomuudesta!

Tavaroiden laittaminen yhdessä lasten kanssa on ollut aika hauskaa. Monet vaatteet ovat tuoneet muistoja heidän vauva-ajastaan, josta olen voinut kertoa juttuja. Lapset ovat innostuneet myös leikkimään vauvaleluilla ja etsimään tulokkaalle sopivia pehmoleluja. Yhtenä päivä yllätyin, kun Neiti oli kaverinsa kanssa pedannut Vauvalle sängyn valmiiksi ja viikannut pyykkinarulla olleet vaatteet hoitopöytään. Tästä vauva-ajasta tuleekin aika helppo, jos jatkossakin löytyy yhtä innokkaita apulaisia.

Äitiyspakkaus on säilynyt melko samanlaisena näiden 11 vuoden aikana, jotka ovat Esikoisen ja Vauvan välissä. Tällä kertaa ilahduin siitä, että kertakäyttövaippojen sijasta pakkauksesta löytyi kunnollisia kestovaippoja yllättävän paljon. Äitiyspakkauksen arvomaailma tuli esille myös siinä, ettei siitä löytynyt yhtään tuttia, vaan hammasharja. Se tuntui minusta kyllä jo vähän liioittelulta. Meidän lapset ovat ainakin olleet sellaisia imuttelijoita, etten voisi kuvitellakaan pärjääväni vauva-aikaa ilman tutteja. Siispä ensi viikon kauppalistalla on pitkästä, pitkästä aikaan tutteja. Siitä se lähtee!

tiistaina, maaliskuuta 09, 2010

Elämä ei ole hassumpaa!

"Elämä ei ole hassumpaa, kun saa kotona vain tallustaa...". Risto Räppääjä -elokuvan tunnuslaulun väännös saa kertoa siitä, mitä minulle nykyään kuuluu. Olen ollut onnellinen äitiyslomalainen jo 9 ihanaa päivää. En olisi tähän projektiin alkaessani ikinä uskonut, kuinka mukavalta tuntuukaan vaan olla kotona. Nautin suunnattomasti näistä vauvan syntymää edeltävistä viikoista, jolloin saan vaan viettää laatuaikaa lasten kanssa, lukea kirjoja, hoitaa kotia sekä tehdä juuri sitä, mitä milloinkin huvittaa.

Oloni on ollut fyysisesti mainio: nukun hyvin, jaksan touhuilla arkiaskareita eikä mitään paikkaa kolota. En ole liikkunut kovinkaan paljon, mutta pienet kävelyt ja uimahallireissut lasten kanssa ovat sujuneet oikein mukavasti. Uimahallissa olen kulkenut bikineissä pää pystyssä ja rinta rottingilla, vaikka vatsanympärys onkin ylittänyt jo maagisen metrin rajan. Hyvä oloni näkyy ilmeisesti ulospäinkin, koska uimahallissa sain täysin tuntemattomalta naiselta positiivista palautetta. "Näytät tosi upealta!" oli kiva kommentti kuulla, kun raskausviikkoja on huomenna koossa jo 36.

Olen ollut tosi onnellinen siitä, että päätimme ottaa Kuopuksen pois päiväkodista heti kun jäin töistä pois. Meillä on ollut Kuopuksen kanssa tosi mukavaa aamupäivisin. Olemme tehneet yhdessä kotitöitä, lukeneet paljon kirjoja ja pelaneet pelejä. Näihin päiviin on mahtunut myös yllättävän paljon kaikenlaisia pakollisia käyntejä, kuskauksia ja mukavia vierailukohteita. Olemme ehtineet käydä reilun viikon aikana jo kaksi kertaa sekä kirjastossa että uimahallissa. Edellisistä kerroista olikin aikaa aika paljon, koska olen raskausaikana minimoinut kaiken ylimääräisen.

Koululaisten kanssakin minulla on ollut nyt tosi paljon yhteistä aikaa. Esikoisen yksinäiset iltapäivät ovat muuttuneet vilkkaaksi yhdessäoloksi muiden sisarusten ja minun kanssani. Neiti puolestaan lopetti iltapäiväkerhon ja viihdyttää pulinoillaan kerhotätien sijaan minua. Lasten kouluun ja harrastuksiin kuskausten, hammaslääkäri- ja neuvolakäyntien sekä vanhempainvarttien keskellä mietin, miten oikeastaan ehtisinkään töihin. Onneksi sitä ei tarvi pohtia pitkään, pitkään aikaan! Nyt nautin täysillä tästä elämänvaiheesta!

torstaina, helmikuuta 25, 2010

Kaikkien aikojen junamatka

Palatessamme joululomalla Lapista kotiin luulin kokeneeni raskaankin junamatkan. Yöjunan alapedillä olo tuntui tukalalta Kuopuksen ja Mahan seurassa. Uni ei millään tullut silmään, koska takana oli niin monta pitkää ja hyvin nukuttua yötä. Seuraava päivä meni tokkuraista oloa ihmetellessä. Mielessä kävi jo se, miten selviän hiihtoloman junamatkoista vieläkin suuremman Mahan kanssa.

Sunnuntai-iltana pakkasimme perheemme ja tavaramme sekä suuntasimme kohti Lapin yöjunaa. Ensimmäinen etappimme oli lähiasemamme, jossa odottelimme paikallisjunaa kirpeässä pakkasilmassa. Odottelu seurasi sitä tuttua kaavaa, johon olen tottunut tänä talvena kulkiessani töihin lähijunilla. Ensin lähtöaika on siirtynyt viisi minuuttia, hetken päästä aika siirtyy kolme minuuttia, sitten kaksi minuuttia, taas kolme minuuttia j.n.e.

Loppujen lopuksi värjöttelimme pakkasessa noin tunnin kellonaikaan, jolloin kaikkien lasten olisi jo pitänyt olla nukkumassa. Minun ja Miehen takaraivossa jyskytti myös inhottava pelko siitä, mitä teemme, jos Lapin juna ehtii mennä ohitsemme ennen kuin olemme päässeet paikallisjunaan. Täytyy kyllä kehua lapsia siitä, että he selvisivät tästäkin koetuksesta uskomattoman hyvin, vaikka varpaita paleli. Junaan päästyämme Kuopus ihastutti muita matkustajia kertomalla kovaäänisesti odotuksen raskaudesta mukavan iloisella ja positiivisella tavalla.

Riihimäelle päästyämme olimme helpottuneita siitä, ettemme myöhästyneet yöjunastamme. Iloamme lisäsi vielä se seikka, että asema oli auki myöhäisestä ajankohdasta huolimatta toisin kuin joulupäivänä, jolloin värjöttelimme ulkona junaa odottamassa. Asettauduimme koville puupenkeille ja valmistauduimme odottelemaan jonkin aikaa junaamme. Hetken kuluttua kuitenkin selvisi, ettei junamme ollut vielä päässytkään lähtemään Helsingistä liikkeelle. Mies kaivoi karkkipäivältä säästyneet karkit esille, ja nautiskelimme koko perheellä juhlahetkestä.

Jonkin ajan päästä selvisi, että juna voisi myöhästyä vähän enemmänkin. Asemalla yhteinen odotus tiivisti tunnelmaa. Ihmiset alkoivat jutella epäsuomalaiseen tapaan aivan vieraidenkin ihmisten kanssa. (Lapissahan se tosin on arkipäivää vielä nykyäänkin.) Huumori alkoi kukkia, ja uusia tuttavuussuhteita solmittiin. Lapset alkoivat olla puolenyön lähestyessä sen verran väsyneitä, että yritimme valmistaa heille nukkumapaikkoja koville penkeille ja kylmälle lattialle. Nuori vartija sekä aika ajoin pihalla pyörinyt poliisiauto tekivät olostamme sen verran turvallisen, että välillä yritin itsekin laittaa nukkumaan. Se oli kuitenkin melkoisen toivotonta, koska hyvän istumisasennonkin löytäminen oli tuskaa odotushallissa, jossa ei ollut yhden ainoata kunnollista tuolia.

Odotuksesta tuli yllättävän pitkä. "Tässähän voi tulla perheenlisäystä ennen kuin juna saapuu", totesi keski-ikäinen mies seuratessaan sitä, miten pitelin selkääni ja huokailin kävellessäni väsyneenä paikasta toiseen. Rauhallinen vaeltelu kun tuntui kaikista parhaalta tavalta tappaa aikaa ankeahkossa asemarakennuksessa. Vihdoin neljältä yöllä me pääsimme junaan ja makuuhyttiimme 5,5 tunnin odottelun jälkeen. Painelin suoraa päätä Mahan kanssa piippuhyllylle kolmanteen kerrokseen ja nukahdin kaikkeni antaneena. Ei tarvinnut laskea lampaita!

Aamulla olin taas iloinen Miehestä, joka oli varannut meille aimo annoksen eväitä junamatkalle. Niiden turvin me selvisimme hyvin iltapäivään asti, vaikka junan alkuperäisen suunnitelman mukaan olisi pitänyt olla perillä jo aamupäivällä. Saimmehan me 7 euron välipalalipukkeet ravintolavaunuun. Ainoa ongelma oli siinä, että samat lipukkeet olivat melkein kaikilla junan matkustajilla. Niinpä me jonotimme ravintolavaunussa reilun tunnin paksuhkossa, hien ja vanhan viinan hajustamassa, ilmassa kunnes kassalla havaitsimme melkein kaiken tarjottavan jo loppuneen. Lapsiahan ei tietysti yhtään harmittanut se, että heidän piti käyttää koko summa karkin ja limsan ostoon. Eikä kenellekään tullut edes paha olo!

Perille päästyämme olin ylpeä pesueestani, joka oli selvinnyt hengissä 18,5 tunnin rasituksesta. Ja mihinpä meillä hoppu olisi ollutkaan valmiissa maailmassa...

sunnuntaina, helmikuuta 14, 2010

Innokkaita lehdenmyyjiä

Viime viikkoina lehtikauppiaat ovat olleet taas oikein urakalla kimpussani. En kerta kaikkiaan voi käsittää, mistä niitä myyjiä riittääkin niin paljon. Aina puhelimessa saa kuunnella samat sepustukset siitä, kuinka erinomainen asiakas olenkaan ollut. En kyllä pidä itseäni kovinkaan kummoisena asiakkaana, jos olen kyseisestä firmasta tilannut lehtiä viimeksi ehkä neljä vuotta sitten ja maksanut silloin laskun ajallaan. Luultavasti kyseessä on vain mainoskikka, sangen ärsyttävä sellainen.

Eilen lankesin lehtikiusaukseen kaikista hyvistä päätöksistä ja Miehen kanssa tekemistä sopimuksista yhtään välittämättä. Tällä kertaa lehtien kauppaajat eivät tyytyneet vain soittamaan minulle, vaan he harrastivat suoramarkkinointia kodissani. Onneksi he eivät sentään myyneet vuosikertoja, vaan irtonumeroita.

Ostin Candy-lehden 3,10 euron hintaan, koska sen sisältö vaikutti niin innostavalta. Ystävänpäivän numerossa oli kisailuja, ystävänpäiväaskarteluja, testejä, idoleiden julisteita,tilaa toteuttaa omaa luovuutta sekä syvällisiä henkilöhaastatteluja. Anna Abreu puhui ystävänpäivästä otsikolla "Mieti mitä teet" näin: "Ystävänpäivä on tulossa, joten mieti mitä teet toiselle. Älä missään nimessä kiusaa! Kun on ystävänpäivä, niin ei ainakaan." Vau!

Toinen ostamani lehti oli vielä kalliimpi, mutta nimensä mukaisesti hintansa väärtti; lehden nimi oli nimittäin SUPER-LEHTI. Lehti sisälsi paljon urheilua, Turkki-teemaa kuvien muodossa, ark(k)ienkeleitä sekä värityskuvia. Päätoimittaja oli vielä laittanut oman iloisen tarrakuvansa koristamaan lehteä. Kerrassaan loistava ostos!

Lähipäivinä saan vielä käsiini kolmannen lehden, jonka tekeminen on vähän kesken. Esikoinen on opiskellut lehdentekoa viime aikoina koulussakin, joten odottelen innolla hänen tietokoneella toteuttamaansa urheilupainotteista irtonumeroa. Tarvitsen selkeästi päivitystä urheilutietämyksessäni, koska Kuopuskin on jo sitä mieltä, ettei äiti tiedä urheilusta yhtään mitään! Lasten lehtiprojektit tekivät tylsästä kotona vietetystä sairastelupäivästä hauskan ja ikimuistoisen. Nämä lehdet laitetaan hyvään talteen!

keskiviikkona, helmikuuta 10, 2010

Onko Jumalalla 11 miljardia silmää?

Tänään olen saanut olla mukana syvällisissä teologisissa pohdinnoissa. Iltarukouksen jälkeen Kuopus kysyi, osaako Jumala erottaa hänet ja isoveljen. Vakuutimme isosisarusten kanssa, miten Jumala kyllä onnistuu siinä. "Ai, näkikö Jumala mun kasteen?", Kuopus jatkoi. Kerroin siitä, miten Jumala kutsui hänet kasteessa nimeltä omaksi lapsekseen.

Jatkoin oppituntia Jumalasta kertomalla, miten Jumala tuntee Kuopuksen vielä äitiä ja isää paremminkin. Havainnollistin sitä kertomalla, miten äiti ja isä tietävät tosi vähän siitä, mitä hänelle tapahtuu päiväkodissa. Jumala sitä vastoin tietää päiväkotielämästäkin kaiken, koska on sielläkin hänen mukanaan. "Mitä jos Jumalalla olisi 11 miljardia silmää, joilla se voisi katsoa kaikkia ihmisiä" kysyi Esikoinen.

Päivällä olin eräässä raamattupiirissä. Luimme ensi sunnuntain tekstejä ja keskustelimme niiden pohjalta kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan väliltä. Aiheet sivusivat tekstien teemojen paaston ja Jeesuksen kärsimystien lisäksi mm. Haitin katastrofia, Jumalan kaikkivaltiutta, syntiinlankeemusta, Saatanaa, ruumiin ylösnousemusta ja taivasta. Vaikka piirimme keski-ikä lähenteli minut mukaan laskien kuuttakymmentä, tuntui minusta siltä, että olimme pohdinnoissamme välillä yhtä pihalla kuin Kuopus. Joku totesikin viisaasti, miten me emme kykene ihmisen aivoillamme ymmärtämään Jumalan suuruutta.

Minusta on tosi mukava käydä teologisia pohdintoja sekä lasten että aikuisten kanssa. Keskustelujen aikana ja niiden jälkeen vakuutun aina entistä enemmän siitä, miten haluan tukeutua ajatuksissani vankasti Raamattuun. Se on mielestäni ainoa kestävä pohja, jolle voin rakentaa teologiaani. "Musta tuntuu"-teologia on kuin kulkemista hyllyvällä suolla, jossa voi upota minä hetkenä hyvänsä.

Myönnän kyllä sen, ettei Raamattu anna läheskään kaikkiin asioihin selkeitä vastauksia. Siitä huolimatta on turvallista etsiä vastauksia Jumalan sanasta, joka Jeesuksen mukaan pysyy samana, vaikka taivas ja maa katoavat. Luotan siihen, että Jumala opettaa meille Raamatun kautta sen verran, mitä meidän on tarpeen ymmärtää näillä säälittävän pienillä aivoillamme Jumalan salaisuuksista. On se niin ihmeellistä, että Jumala näkee ja tietää kaiken, vaikka tuskin hänellä aivan 11 miljardia silmää on :).

tiistaina, helmikuuta 09, 2010

Kynttilänpäivän saarna

Kynttilänpäivän saarna 7.2.2010

Pitkään ajattelin,
ettei onni kuulukaan minulle.
Ja silti
epäonnistuneena
nujerrettuna

jopa sillä
pimeimmällä
hetkellä
kun kaikki näytti menneen,

sisälläni asui
se vanha Simeon
joka ei anna periksi
ennen kuin lohdutus löytyy.

Satu Kreivi-Palosaari

Satu Kreivi-Palosaaren ajatelma sopii mielestäni hyvin tähän kynttilänpäivään, jota vietämme Yhteisvastuu-keräyksen merkeissä. Viime viikkojen uutiset Haitin katastrofista ovat tuntuneet lamaannuttavilta ja toivottomilta. Miten on mahdollista, että maassa, jossa kaikki on jo ennestään aivan rempallaan, tapahtuu jotain noin tuhoisaa ja järkyttävää?

Kuitenkin kaiken pimeyden keskellä on näkynyt pieniä toivonsäteitä, jotka ovat tuoneet lohdutusta. Uutislähetyksissä ja lehtiartikkeleista on ollut hienoa lukea ja kuunnella haitilaisia kristittyjä, jotka tuhon keskellä ovat luottaneet Jumalaan. ”Jumala on toivomme. Hän tekee mahdottomasta mahdollisen”, sanoi vanha mies TV-lähetyksessä. Toivoa on antanut myös se, miten avustusjärjestöt, monet valtiot ja yksityiset ihmiset ovat olleet valmiita antamaan apunsa välittömästi kärsivien haitilaisten hyväksi kaikista avustustyöhön liittyvistä vaikeuksista huolimatta.

Avustustoimiin on liittynyt ihmeellistä Jumalan johdatusta. Tuskin oli sattumaa, että tänä vuonna Yhteisvastuukeräyksen pääkohteeksi oli jo kauan aikaa sitten valittu juuri Haitin lapset. Kirkon ulkomaanavun työntekijä oli jo valmiina maassa ja avustustoimenpiteet ja keräys pystyttiin aloittamaan heti katastrofin jälkeen. Sylvia Raulolta, joka on Kirkon Ulkomaanavun työntekijänä Haitissa, kysyttiin, mitä hän toivoo suomalaisilta tässä tilanteessa. ”Toivon ja elämän tukeminen on tärkeintä tässä tuhossa, jota on sanoin vaikea kuvata. Kristittyinä meidän tehtävämme on pitää yllä toivoa sekä pyrkiä lievittämään kärsimystä. Sen sijaan että kauhistelemme ja masennumme järkyttävistä tapahtumista, voimme miettiä, miten minä voisin auttaa? Mikään apu ei ole liian pientä.”

Monet muutkin järjestöt ovat tehneet hyvää työtä ja ylittäneet inhimillisiä rajoja pystyäkseen auttamaan haitilaisia, erityisesti lapsia. Kuulin kertomuksen haitilaisesta kehitysvammaisten lasten hoitokodista. Työntekijät olivat katastrofin jälkeen lähteneet työpaikastaan etsimään omaisiaan ja jättäneet kehitysvammaiset lapset selviytymään keskenään pyörätuoleihin sidottuina. Unicef oli saanut selville sen, miten huono tilanne lapsilla oli näiden oltua jo kaksi viikkoa keskenään. Unicef pyysi apua kolmelta muulta järjestöltä mm. lähetyslentäjiltä. Yhteistyöllä lapset saatiin pelastettua hoitokodista ja siirrettyä turvaan katoliseen lastenkotiin.

Tämän päivän raamatuntekstissä puhuttiin Jumalan johdatuksesta. Simeon eli aikana, jolloin israelilaisten asiat eivät olleet kovinkaan hyvin. He elivät roomalaisten määräysvallan alaisina ja haaveilivat vapaudesta. Simeon ei kuitenkaan monien israelilaisten tavoin odottanut maallista messiasta, joka tulisi vapauttamaan vallalla ja voimalla Israelin roomalaisten käsistä. Hänen toivonsa oli Vanhan testamentin kirjoitusten lupaamassa Messiaassa, Herran voidellussa.

Pyhä Henki johdatti Simeonin aivan tavallisena päivänä temppeliin tapaamaan Messiasta. Jeesuksen perheen saapuminen temppeliin ei herättänyt suurta huomiota. Temppelissä oli palvelusvuorossa sinäkin päivänä noin 1000 pappia, mutta heistä varmaan kukaan ei kiinnittänyt huomiota nuoreen köyhään perheeseen. Sen sijaan Pyhä Henki ilmoitti Simeonille ja temppelissä asuneelle vanhalle naisprofeetalle Hannalle sen, miten Jeesus oli heidän odottamansa Messias. He saivat kokea, miten heidän odotuksensa ei ollut mennyt hukkaan. Jumala oli antanut pimeyden keskelle valon, joka toisi toivon ja pelastuksen koko maailmalle.

Maria ja Joosef olivat saaneet matkan varrella jo monta suurta lupausta Jeesus-lapsesta. Siitä huolimatta he olivat ihmeissään heille täysin vieraan Simeonin sanoista. Simeonin, Jeesuksen, Marian ja Joosefin kohtaaminen oli täynnä Pyhän Hengen läsnäoloa. Simeon ymmärsi saaneensa syliinsä Maailman Vapahtajan, Jumalan oman Pojan. Hurskas mies laajensi kiitoslaulussaan Jeesuksen merkityksen suuremmaksi kuin vanhemmat pystyivät edes aavistamaan. Jeesus oli syntynyt koko maailman valoksi.

Jeesus puhui itsekin valosta julkisen toimintansa aikana. Johanneksen evankeliumissa hän sanoi; ”Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo”. Vaikeuksien ja onnettomuuksien keskellä on suuri kiusaus tyytyä voivottelemaan tilannetta ja vain syyttämään Jumalaa. Kuitenkin meitä Jeesuksen seuraajia kutsutaan vaikeissakin tilanteissa toiminaan hänen esimerkin mukaisesti maailman valona. Eräässä sanonnassa todetaan: ”Älä kiroa pimeyttä, vaan sytytä kynttilä!” Kynttilä on itsessään pieni ja vaatimaton. Kuitenkin sen valo tuo lämpöä, lohtua ja valaisee yllättävän kauas. Tämän vuoden yhteisvastuukeräys kutsuu meistä jokaista kynttilän tehtävään. Teema ”Arkienkeli” muistuttaa siitä, miten jokaiselle meistä on käyttöä lähimmäisten auttamisessa.

Konkreettisen rahan antamisen ja esimerkiksi kerääjänä toimimisen lisäksi on tärkeää, että rukoilemme haitilaisten ja myös koko Yhteisvastuukeräyksen puolesta. Simeonin esimerkki on meille rohkaisuna siitä, miten Pyhä Henki johdattaa rukoilevia ihmisiä. Silloin, kun Pyhä Henki on mukana avustusoperaatioissa, ylittyvät kaikki inhimilliset rajat. Jumala voi moninkertaistaa ne lahjat, jotka annamme keräyksille. Hän voi myös johdattaa avustustyötä niin, että se tulee siunaukseksi mahdollisimman monelle. Hän voi tehdä ihmeitä!

Kuuntelin perjantaina Tukholmalaisen St.Claran kirkon pastoria Carl-Erik Sahlbergia. Hän aloitti noin 20 vuotta sitten työn Tukholman keskustassa sijaitsevassa kirkossa, jossa kaikki oli kuollutta. Jumalanpalvelukseen ei osallistunut kuin muutama ihminen eikä seurakunnassa ollut oikein mitään muutakaan toimintaa. Sahlberg alkoi tehdä työtä Jumalan voimassa ja rukouksen hengessä. Jumala johdatti hänelle työparikseen diakonin, jonka kanssa he alkoivat auttaa seurakunnan alueella asuvia narkomaaneja, prostituoituja ja muita syrjäytyneitä. Käytännön työn lisäksi he rukoilivat paljon, ja sen vuoksi kokivat, että Jumala johdatti heidän työtään.

20 vuodessa St.Clara kirkosta on tullut elävä yhteisö, jonne tulevat sekä maahan potkitut että elämässä loistavasti pärjäävät. Pyhä Henki on johdattanut siellä ihmisiä Jeesuksen luo samalla tavalla kuin Pyhä Henki johdatti Simeonin ja Hannan Jeesus-lapsen luo. Huumeidenkäyttäjät ovat vapautuneet pimeyden voimista kohdatessaan Jeesuksen, maailman valon. Kristityt ovat halunneet antaa lahjansa käyttöön kärsivien lähimmäisten hyväksi aina kuningasperhettä myöten. Erään kerran prinssi Carl Philip oli mukana tempauksessa, jossa autettiin kodittomia. Eräs koditon oli tullut prinssin luo ja sanonut hänelle: ”En ole ennen nähnyt sinua täällä. Oletko sinäkin koditon?” ”En, minulla on aivan mukava asunto tuossa jonkin matkan päässä”, vastasi Carl Philip.

Carl Philip voi olla meille kaikille esimerkkinä siitä, miten jokaista tarvitaan Jumalan työssä. Voimme rohkeasti rukoilla sitä, että voisimme olla koko elämässämme arkienkeleitä. Jumala tarvitsee meistä jokaista avustustyön lisäksi kertomaan Jeesuksesta, maailman valosta, toisille ihmisille. Jumala voi puhua saarnan kautta tai hyvän kirjan kautta. Uskon kuitenkin, että kaikkein vahvin todistus Jumalan rakkaudesta kulkee ihmiseltä ihmiselle. Voit rukoilla Jumalalta, että hän johdattaisi sinua tilanteisiin, joissa voit olla hänen valonaan arkienkelinä kertomassa sanoin tai teoin Jumalan rakkaudesta. Jumalalla on monia eri tapoja käyttää meitä työssään. Lähdetään liikkelle!


sunnuntaina, tammikuuta 31, 2010

Yllättävä työkeikka

Olen aina ollut sitä mieltä, että papin työ on aika monipuolista. Tänään sain taas uuden aspektin käsitteeseen, kun jumalanpalveluksen jälkeen sain palvella aivan uudessa tehtävässä. Punnitsin seurakunnan vaa`alla ihmisiä, jotka halusivat osallistua Läskillä lukutaitoa -laihdutuskampanjaan. Täytyy sanoa, että tehtävä oli oikein mieluinen. Seurakuntalaiset eivät tulleet punnitukseen otsa rypyssä, vaan hymy huulilla. Kaikki olivat innoissaan hullunhauskasta ideasta!

Läskillä lukutaitoa -kampanjan taustalla on rikas yksityishenkilö, joka on luvannut lahjoittaa 15 euroa Nepalin opettajankoulutukseen jokaisesta suomalaisten laihduttamasta kilosta. Lahjoittaja on luvannut käyttää kampanjaan maksimissaan 10 miljoonaa euroa eli laihdutettavia kiloja kertyisi tällöin 666 667 kiloa. Jostain syystä Herra/Rouva X on halunnut kanavoida kampanjansa seurakuntien kautta, joiden tulee järjestää alkupunnitukset helmikuun loppuun mennessä ja loppupunnitukset toukokuun aikana. Seurakunnat järjestävät kampanjapunnituksia hyvin eri tavoin. Joissakin seurakunnissa tehdään yhteistyötä esim. terveydenhoitajien kanssa ja järjestetään muutamia punnituspäiviä, toisissa taas vaakaa pidetään esillä kirkkoherranviraston aukioloaikoina ja joissakin seurakunnissa järjestetään iltapunnituksia esim. vahtimestareiden johdolla.

Läskillä lukutaitoa -kampanja sopii mielestäni hyvin kevääseen, jolloin monet ihmiset suunnittelevat laihduttamista tai ainakin haaveilevat siitä. Kirkollisesti se osuu sopivasti paastonaikaan, jolloin seurakuntalaisia kehotetaan yleisesti elämään vähän yksinkertaisempaa elämää. Laihdutuskampanjan tarkoituksena ei ole ihannoida laihuutta eikä patistaa nälkäkuurille niitä, joilla siihen ei ole mitään tarvetta. Sääntöjen mukaan alipainon puolelle meneviä mittaustuloksia ei oteta edes huomioon. Sen sijaan ideana on kannustaa liikakilojen kanssa kamppailevia ihmisiä terveelliseen painonpudotukseen tavalla, josta hyötyy myös kaukainen lähimmäinen.

Kampanjan nimi Läskillä lukutaitoa on onnistunut, koska se naurattaa. Työpaikallamme meillä oli kaikilla hymy huulessa, kun työkaverimme esitteli meille kokouksessa ideaa. Erityisen hauskaa kaikkien mielestä oli ajatus siitä, että minä osallistuisin kampanjaan jättisuuren pallovatsani kanssa. Tänään tyydyin kuitenkin kiltisti punnitsemaan muita, koska raskauskilojen hyväksikäyttäminen voisi olla vähän fuskausta :). Niinpä menen huomenna kiltisti taas vaa´alle neuvolan tädin silmien alle. Ja toivon, että rikkalla lahjoittajalla riittää rahoja vielä uuteenkin läskikampanjaan. Minä voisin karistaa kilojani sitten ensi keväänä johonkin hyvään tarkoitukseen!


maanantaina, tammikuuta 25, 2010

Tyytyväinen vaimo

Tänään vietin mukavaa iltahetkeä lukien kirjaa nojatuolissa ja kuunnellen Samuli Edelmannin uusinta virsilevyä. Siinä hetkessä olin niin kiitollinen Miehestä, joka mielellään kuljettaa lapsia harrastuksiin ja antaa minun ja suuren mahani viettää leppoisaa iltaa työpäivän jälkeen.

Maanantait ovat meidän perheessämme varsinaisia superharrastusiltoja. Lapsia kuskaillaan sinne ja tänne sellaisella minuuttiaikataululla, että välillä vähän ahdistaa. Yleensä siinä välissä kuskaaja käy vielä tekemässä viikon ruokaostokset. Kiireisen viikon aloituksen hyvä puoli on siinä, että meillä on nyt viikossa peräti kaksi arki-iltaa, jolloin kenelläkään lapsella ei ole yhtään harrastusta. Ja toinen niistä sattuu olemaan se ilta, jolloin Mies on takuuvarmasti kokouksessa. Loistavaa!

Muutama päivä sitten Mies ilmoitti minulle työreissusta, joka hänellä on muutaman kuukauden päästä. Yhtäkkiä tajusin, kuinka paljon elämäni onkaan helpottunut Vaasan ajoista siinä, että Miehen yöpoissaolot ovat vähentyneet lähes olemattomiin. Nuorisopastorina ollessaan hän vietti 30-40 vuorokautta poissa kotoa, vaikkei osallistunut mihinkään koulutuksiin ja priorisoi perhettä parhaan kykynsä mukaan. Minä olin usein pitkiäkin jaksoja ensin kahden ja sitten kolmen pienen kanssa kotona. Hyvin me aina selvisimme, vaikka tuntuikin haikealta päästä Mies matkaan. Täytimme kalenterimme mukavilla vierailuilla, pienillä reissuilla tai tavallisella arjella, jos minulla oli töitä ja lapsilla hoitoa.

Nyt iloitsen kuitenkin suuresti siitä, ettei tarvitse leikkiä yksinhuoltajaa niin usein tai ei oikeastaan ollenkaan. Vaikka Miehellä onkin paljon iltatöitä, tuntuu suorastaan ylellisyydeltä se, että saan hänet joka ilta kainalooni. Muutto Etelä-Suomeen on merkinnyt myös sitä, että minun pakolliset työhön liittyvät kurssinikin ovat sijainneet niin lähellä, että olen päässyt aina yöksi kotiin. En valita!

Välillä on hyvä pysähtyä miettimään sitä, mikä elämässä on hyvää. Kiitollisuus tuo elämään aivan uudenlaisen näkökulman. John Ortberg kirjoittaa nojatuolissa lukemassani kirjassa "Pelin päätyttyä kaikki palaa laatikkoon": "Joskus emme oivalla, miten paljosta meidän on syytä olla kiitollisia, ennen kuin se joutuu uhatuksi." Kiitos! Aamen!








tiistaina, tammikuuta 19, 2010

Kielipähkinöitä

Tänään hätkähdin taas kerran, kuinka isoiksi lapsemme ovat kasvaneet. Syynä oli se, että molemmat koululaiset kaivoivat repuistaan lomakkeet, joihin täytyy merkitä ensi vuoden kielivalinnat. Varmasti olemme täyttäneet yhden sellaisen lapun jo Esikoisen osalta kaksi vuotta sitten, mutta silloin englanti on tuntunut käytännössä ainoalta vaihtoehdolta.

"Ja minä en sitten mitään tyhmää englantia valitse!" paukautti Neiti heti kaivettuaan lomakkeensa ruokapöydällemme. Ruotsi, ranska, saksa ja venäjä kuulostivat kaikki hänen korvissaan erinomaisilta vaihtoehdoilta, kun taas englanti tosi tylsältä. Yritin ottaa heti tilanteessa ohjat käsiini ja selitin, miten vanhemmat ratkaisevat 8-vuotiaan kielivalinnat. Vastaus ei tietenkään tyydyttänyt Neitiä: "Ope sanoi, että me saadaan itekin vaikuttaa asiaan!" "Niin, mutta meillä päättää vanhemmat tämän asian".

Illan aikana olen yrittänyt vakuuttaa Neitiä erilaisilla perusteilla siitä, miten englanti on järkevin valinta. Tuntui aika huvittavalta selittää 8- ja 10-vuotiaille, miten tärkeää on osata englantia hyvin, koska yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa joutuu usein lukemaan kirjallisuutta englanniksi. Mieleeni tuli nimittäin sellaisia opiskelukavereita, jotka saivat tosissaan nähdä vaivaa englanninkielisen kirjallisuuden kanssa, koska olivat lukeneet A-kielenä jotain eksoottisempaa vaihtoehtoa.

"Niin, mutta urheilijoidenhan ei tarvitse lukea kirjallisuutta", yritti Esikoinen. Taas minulla oli loistava tilaisuus vakuuttaa lapset siitä, kuinka tärkeää on osata englantia; urheilijathan joutuvat käyttämään englantia paljon kilpailumatkoillaan. "No, ei kannata sitten tulla niin hyväksi urheilijaksi", yritti Esikoinen.

Rakentava keskustelumme jatkui sillä, että selitin suomen ja englannin erilaista käyttökelpoisuutta maailmalla. Ilmeisesti argumenttini olivat vakuuttavia, koska illan lopuksi Neiti ei vastustellut ollenkaan rastittaessani lomakkeeseen "tylsän" englannin. Esikoisen lomake saa sen sijaan jäädä odottamaan vähäksi aikaa täyttämistä. Hän saa itse pohtia rauhassa yksin ja kavereiden kanssa, mikä kolmesta vaihtoehdosta (ranska, saksa, venäjä) olisi mieluisin. Sitten täytyy miettiä asiaa kunnolla kotona. Ja loppujen lopuksi kieleksi tulee luultavasti se vaihtoehto, jota koulussa on eniten valittu.

Me olemme Miehen kanssa molemmat lukeneet kolmantena kielenä saksaa. Sen vuoksi ajatus ranskasta tai venäjästä tuntuu kutkuttavalta, mutta samalla vähän pelottavaltakin. Meistä ei olisi yhtään mitään hyötyä vaikeiden läksyjen tekemisessä eikä kokeeseen kertaamisessa. Toisaalta Esikoinen hoitaa englannin opiskelunsakin niin itsenäisesti, ettei meitä ehkä avuksi tarvitakaan. Ja voisihan sitä itsekin samalla oppia äitiyslomalla vaikkapa ranskan alkeet!

Ennen joulua juttelimme Neidin kanssa synttäri- ja joululahjarahoista, joita hän on saanut sukulaisiltaan. Ehdotin, että hän voisi alkaa kerätä rahoja vaikkapa kielikurssia varten. Kerroin siitä, miten itse olin tosi mukavalla kielikurssilla Englannissa nuoruudessa. "En mä tarvi mitään kielikurssia. Meillä oli jo englantia päättäjäispäivänä." Tuolla asenteella pärjää elämässä!



lauantaina, tammikuuta 16, 2010

Tunteita, tunteita ja dramaattisia tilanteita!

Lasten kanssa elämä ei ole todellakaan tylsää. Tähänkin lauantaipäivään on mahtunut monenlaisia tunteita, ajatuksia ja tapahtumia, vaikka hereilläolotunteja on kasassa ehkä viisi. Aamulla pienimmät leikkivät telkkariohjelman innoittamina salapoliisia ja agenttia. He kulkivat kysymässä meidän nimiä ja muita tietoja ja sitten kirjoittivat kaiken tarkasti muistikirjoihinsa.

Tämä leikki sai tylyn lopun Kuopuksen rikottua vahingossa Neidin kaikkein rakkaimman ja ihanimman lukollisen päiväkirjan, jonka hän oli saanut kummitädiltään lahjaksi. Voi sitä parkua ja tuskaa! Pikkuveli pyyteli kyllä anteeksi, muttei isosiskon mielestä asian vaatimalla vakavuudella. Muutaman tunnin päästä tapahtuma sai kuitenkin yllättävän lopun: Neiti antoi päiväkirjan Kuopukselle omaksi!

Seuraava kriisinpaikka liittyi kauppaanlähtöön. Olimme kiireellä lähdössä ostamaan synttärilahjoja kolmelle sankarille, joita perheenjäsenemme tänään juhlistavat. Kuopus sai yhtäkkiä päähänsä, että hän tahtoo ostaa samalla reissulla jotain itselleen joululomalla papalta saaduilla "palkkarahoilla". Me muut odotimme jo ulkovaatteissa, että Kuopus tulisi alakertaan rahojensa kanssa. Siinä kiireessä hän ei tietystikään löytänyt lompakkoaan eikä näin ollen rahojaankaan. Elämä tuntui menevän kokonaan pikkumieheltä pipariksi. Itkusta ja valituksesta ei tuntunut tulevan loppua eivätkä äidin lohduttelut lompakon löytymisestä auttaneet yhtään. Loppujen lopuksi saimme isojen lasten kanssa houkuteltua Kuopuksen autoon, ja pääsimme matkaan.

Kauppareissumme meni pääasiassa mukavasti. Kukaan ei saanut suurempia raivareita, ja lahjoistakin pääsimme sopuun yllättävän helposti. Silti tähänkin reissuun sisältyi yksi dramaattinen käänne. Kirjakaupassa ollessamme annoin pienimmille tehtäväksi etsiä sopivia kortteja sillä aikaa, kun itse katselin lahjakirjoja. Vähän ajan kuluttua Neiti saapui luokseni kaverilleen valitsemansa kortin kanssa. Kyselin häneltä, minne Kuopus oli jäänyt, mutten saanut oikein kunnollista vastausta. En kuitenkaan huolestunut asiasta, koska kauppa on mielestäni aika pieni ja turvallinen.

Jonkin ajan kuluttua kuulin lapsen itkua, mutten reagoinut siihenkään. Se ei kuulostanut yhtään tutulta. Sitten näin erään lasten kaverin äidin, joka kaivoi kännykkäänsä. Katsoin vähän alemmas ja näin hänen käsipuolessaan itkuisen Kuopuksen, joka oli ollut eksyksissä. Hän oli alkanut itkeä, kun ei löytänyt meitä muita valittuaan sopivan kortin. Onneksi tuttu aikuinen oli törmännyt häneen heti, ja hetken päästä äitikin tuli paikalle. Ihmeen nopeasti pieni selvisi tilanteesta! Ensiapuna saattoi halauksen ja äidin läsnäolon lisäksi auttaa Hämähäkkimies-tehtävävihko, jonka ostin lohdutukseksi. Ikävä tapahtuma oli hyvä opetus siitä, miten viisivuotiastakaan ei vielä voi jättää kaupassa isojen sisarusten hoidon varaan.

Nyt täällä kotona on ihanan rauhallista. Neiti on mennyt kaverisynttäreille, ja pojat puuhastelevat yhdessä Hämähäkkimies-vihkon parissa. Lasten kanssa eläessä on hyvä muistaa se, miten nopeasti tilanteet ja mielialat vaihtuvat. Suuriltakin tuntuvat surut ovat hetkessä ohi eikä hyvän mielenkään pilaamiseen paljon tarvita. Aikuinen saa tehdä kaikkensa, että pysyy vauhdissa mukana. Täyttä elämää!

tiistaina, tammikuuta 12, 2010

Onni ja autuus!

Tänään olen ollut niin huojentunut ja onnellinen, että olen melkein kulkenut puoli metriä maan yläpuolella. Syynä on ollut se, että selviydyin mielestäni aamuisesta raamattutiedon tentistä oikein mukavasti. On ilo olla tentissä, jossa tentaattori ei ole ilkeyttään tehnyt vaikeita ja epäolennaisia kysymyksiä. Sen sijaan tenttikysymykset olivat todella mainioita: soveltavia ja olennaiseen keskittyviä. Kirjoitin käsi sauhuten melkein 3,5 tuntia. Lapset olivat vähän ihmeissään, kun kuulivat äidin vastanneen neljään tehtävään noin kauan.

Tenttiin mennessäni iloitsin siitä, että ympärilläni on ihmisiä, jotka välittävät minusta. Mies oli teroittanut illalla minulle kynät valmiiksi ja laittanut muut tykötarpeet, kun itse hieman flunssaisena nukuin iltatorkkuja lasten kanssa. Matkalla tenttiin sain kahdelta ystävältäni viestiä siitä, miten he rukoilevat tenttini puolesta. Tenttipaikan valvojakin oli niin ystävällinen, että oli ennen saapumistani yrittänyt soittaa puhelimeeni tarkistaakseen, että olen varmasti tulossa oikeaan paikkaan.

Tentittävään kirjallisuuteen kuului muun kirjallisuuden lisäksi koko Uuden testamentin lukeminen ja aika monta kirjaa Vanhasta testamentista. Niinpä olen viimeisen viikon lukenut Raamattua oikein ahmimalla. Se on palauttanut mieleeni nuoruuteni, jolloin pyrin lukemaan Raamatun läpi kerran vuodessa. Olin kuitenkin useampana vuonna niin innostunut, että luin sen läpi kahdesti vuodessa. Viime vuosina olen kyllä lukenut Raamattua säännöllisesti, mutta en niin järjestelmällisesti. Sen vuoksi oli hyvä, että jouduin "pakosta" lukemaan myös Vanhaa testamenttia enemmän. Tämän vuoden aikana minun on todella helppo lukea Raamattu läpi, kun alku on ollut näin ripeä!

Perinteisillä kirkkoherran uudenvuodenkahveilla ystävämme Jarkko puhui raamatunluvun tärkeydestä. Hän haastoi omien hyvien kokemustensa perusteella muitakin lukemaan Raamattua läpi vuodessa. Hän oli kokenut, että yhteinen raamatunluku vaimon kanssa oli ollut erinomaista ajankäyttöä. Jumala siunaa ja avaa salaisuuksiaan Raamatun äärellä.

Omien kokemusteni mukaan Raamatun läpilukeminen on helpointa, jos on käytössä konkreettinen lukuohjelma. Sellaisen saa tilattua esim. Pipliaseurasta (www.bible.fi- paivan evas) kts. alhaalla.

Lukuohjelman voi tehdä myös itse. Raamatun ehtii lukea vuodessa läpi, jos lukee joka päivä kolme lukua Vanhaa testamenttia ja yhden luvun Uutta testamenttia. Jos Vanhan testamentin luku välillä takkuaa, saa lukuohjelman helposti kiinni lukemalla urakalla Psalmien kirjaa. Otatko haasteen vastaan?


PÄIVÄN EVÄÄT

Suomen Pipliaseura haluaa rohkaista kaikkia suomalaisia lukemaan Raamattua. Lukemisen avuksi on saatavilla pieni vihkonen, Päivän eväät, joka sisältää lukuohjelman sekä lyhyen opastuksen Sanan äärellä mietiskelyyn.

Suomen kielellä on ollut mahdollista lukea Raamatun sanaa jo vuodesta 1548 alkaen.
Anna Sanan puhua edelleen!

Tilaukset: info@bible.f





sunnuntaina, tammikuuta 03, 2010

Ahkeraa opiskelua pakkasen ja lumen keskellä

Tämä joululoma jää taatusti mieleeni. Ensinnäkin se on muistuttanut lapsuuteni joululomia kovine pakkasineen ja valkeine hankineen; olen laittanut nenääni ulos juuri niin vähän kuin minulla oli tapana kouluaikojeni joululomilla. Loman ikimuistettavuus johtuu kuitenkin siitä, että olen ollut suurimman osan päivästä nenä kiinni kirjoissa. Siinä ei sinänsä ole mitään uutta, koska luen yleensä paljon juuri joululomalla. Nyt olen kuitenkin hyvien romaanien sijasta viihtynyt kreikankielisen Markuksen evankeliumin sekä Raamattuun liittyvien oppikirjojen parissa valmistautuessani ensi viikolla koittavaan pastoraalitenttiin.

Tuleva pastoraalitentti on sellainen, jota olen odottanut kauhulla jo useamman vuoden ajan. Se johtuu siitä, että opiskelin kreikkaa viimeksi viisitoista vuotta sitten opiskellessani ensimmäistä vuotta teologiaa. Muistan vieläkin, kuinka ensimmäisenä syksynä kävellessäni Kruunuhaan katuja tankkasin mielessäni kreikan kielioppia. Ensimmäinen syksy oli todella helppo muiden opintojen osalta. Niinpä tunnollisena opiskelijana käytin kaiken ylimääräisen energian kreikan pänttäämiseen.

Ahkera opiskelu kannatti, koska sain suoritettua teologien keskuudessa paljon pelätyn Novum-tentin heti peruskurssin jälkeen niin, etten edes ollut selaillut tenttiin käännettäväksi tulleita Uuden testamentin kirjoja. Aika monilla teologeilla kyseinen tentti jäi kaikkein viimeiseksi tentiksi. Niinpä hakiessani tenttituloksia professorilta hän kysyi minulta, olinko valmistumassa teologin maisteriksi. Hymy huulessa sanoin olevani ekan vuoden opiskelija!

Viidentoista vuoden aikana olin unohtanut kreikan melko totaalisesti. Pari kesää sitten joku rippikoululainen oli vähän nyreissään, kun näytin heille Uutta testamenttia alkukielellä, mutta jouduin pyytämään kesäteologina toimineelta eksegeetiltä (raamattutietoon erikoistunut) apua lukemiseen. Niinpä aloitin urakan viikko sitten kertaamalla aakkoset. Sitten kävin läpi nopeasti kieliopin ja aloin kylmästi kääntää tekstiä kreikasta suomeen. Alku oli aika hankalaa, mutta koko ajan kääntämistahti on nopeutunut sanaston tullessa tutummaksi. Nyt uskallan jo ajatella, että selviän urakasta hengissä.

Lukeminen on tuonut mieleen myös hauskoja muistoja viidentoista vuoden takaa. Jotkut sanat ovat porautuneet lähtemättömästi mieleeni, koska kehittelin niihin aikoinaan hyviä muistisääntöjä. Miten voisin ikinä unohtaa sanaa, joka muistutti kaverini silloisen poikaystävän nimeä? Muistan myös edelleen ne monet hetken, jolloin istuin hämärässä huoneessani Lestiksellä kreikan kirjojen parissa. Ja sen joulukuun viimeisen kreikan tentin, johon en millään olisi malttanut keskittyä, koska unelmoin vain eräästä Miehestä. Nyt olen jakanut hänen kanssaan elämästäni jo viisitoista vuotta. Aivan käsittämätöntä!

Novumin lukeminen on ollut minulle hyvä opetus siitä, miten elämässä selviää monistakin asioista,l jotka tuntuvat ensin aivan mahdottomilta. Sitkeä yrittäminen, kärsivällisyys ja hyvät peppulihakset ovat oiva yhdistelmä kaikissa opiskeluprojekteissa!