Free counter and web stats

sunnuntaina, toukokuuta 31, 2009

Jos ei heilaa helluntaina...

Tänään totesin messun aluksi, että helluntaipäivä on kolmanneksi tärkein kristillinen juhlapäivä pääsiäisen ja joulun jälkeen. Helluntain kunniaksi kirkoissa on muisteltu Pyhän Hengen vuodattamista ja samalla vietetty kristillisen seurakunnan synttärijuhlia. Ensimmäisenä helluntaina syntyi kristillinen seurakunta, kun Pietarin melkoisen väkevän saarnan jälkeen 3000 ihmistä kastettiin. Pietari ei kuitenkaan ottanut kunniaa supersaarnansa vaikutuksista itselleen, vaan hän tiesi, että Pyhä Henki sai ihmisten mielet kääntymään Jumalan puoleen.

Helluntain vietto on harvinaisen laimeaa kirkossamme. Joulun ja pääsiäisen aikaan liittyy valtavasti traditioita sekä seurakunnissa että kodeissa. Helluntai on jäänyt aivan lapsipuolen asemaan. Minulle ei ainakaan tule helluntaista mitään muuta traditiota mieleen kuin sanonta "Jos ei heilaa helluntaina, niin ei koko kesänä." Siispä ehdotan, että kaikissa seurakunnissa aletaan järjestää helluntaipäivänä kristillinen PikaDeitti-tapahtuma Tampereella toukokuussa järjestetyn tapahtuman mallin mukaan.

Minä tutustuin aikoinaan Mieheen Suomenlinnassa kristillisessä opiskelijatapahtumassa, jonka nimi oli "Raunioista rakennukseksi". Ilta ei ollut todellakaan mikään sinkkuilta, mutta siitä huolimatta luulen, että järjestäjillä oli hyvin suuret intressit parittaa opiskelijoita. 

Me emme saaneet valita itse edes istumapaikkoja, vaan menimme pöytiin eriväristen nauhojen perusteella. Niinpä me Miehen kanssa satuimme samaan pöytään, jossa oli muistaakseni (ainakin mielikuvissani) vaaleanpunainen nauha. Ennen ruokailun aloittamista meille kerrottiin, ettemme saaneetkaan syödä itse, vaan kristillisesti syöttää toisiamme. Niinpä minä ja Mies syötimme toisiamme koko illan. Miehen korviin jäi kaikumaan lappilastytön eksoottinen murre: "Otaks lissää?" Ilmeisesti kohtaamisemme herätti muitakin positiivisia mielikuvia, koska seuraavissa juhlissa hän päätti iskeä minut, alkuillan vastusteluistani huolimatta.

Kotimaa-lehdessä oli muutama viikko sitten mukava Heikki Rusaman tekemä takasivun juttu kristillisten piirien sinkkumarkkinoista. Jutun ja myös omien tietolähteideni mukaan körtit huolivat kumppaneikseen vain toisia körttejä. Evankelistenkin sydäntä on vaikea murskata, jos ei hallitse evankelisten laulukirjaa, Siionin Kannelta, eikä omista evankelisia sukujuuria. Toisella kierroksella olevia kehotettiin jutussa menemään Tuomasmessujen jatkoille ja kauniita naisia kaipaavia Kansanlähetyksen toimintaan. Totta joka sana!

Minulle on Facebookin kautta syntynyt legendaarinen maine sokkotreffien järjestäjänä, koska kirjoitin kerran "status up -datessa" etsiväni sokkotreffiseuraa eräälle kaverilleni. Sen jälkeen usemmat kaverit  ovat luvanneet kääntyä palveluideni puoleen, jos heilan etsiminen tuntuu hankalalta. Kaikista huvittavinta oli se, että kaiken kuuleva ja rekisteröivä Neiti totesi eräänä päivänä: "Äiti, voitko sä etsiä sitten mulle sopivan poikaystävän?" Lupasin oitis. Facebook-ystäväni kehottivat minua ottamaan pyynnön ylös kirjallisesti, koska Neidin mielipide voi mahdollisesti muuttua lähimmän kymmenen vuoden aikana. 

Oppi-isämme Luther neuvoi kristittyjä anomaan Jumalalta sopivaa puolisoa. Ei hassumpi neuvo: minäkin rukoilin sopivaa puolisoa vuosikaudet, ja sain hyvän vastauksen rukouksiini. Sen vuoksi olen valmis sekä rukoilemaan että näkemään vaivaa kavereideni puolesta, jotta hekin löytäisivät luomiskertomuksen mukaisesti sopivan kumppanin. Eräs kaverini valitteli sitä, että olen nähnyt niin paljon vaivaa hänen sokkotreffiensä hyväksi. "Ei haittaa! Oikeasti tämä on minusta tosi hauskaa!" vastasin hymysuin. 
 







    

torstaina, toukokuuta 28, 2009

Kissa-salmiakkia, silkkipaperia ja täyttä roskaa

Tänään minulla oli työpäivän jälkeen sellainen olo, että tiesin tehneeni töitä. Siivosin nimittäin työtoverini kanssa erästä seurakuntamme lapsi- ja perhetyön käytössä olevaa tilaa. Työstä teki mielenkiintoista se seikka, ettei kyseisessä huoneessa olevia kaappeja oltu käyty läpi moneen vuoteen tai oikeastaan moneen vuosikymmeneen. Rojun keskeltä löysimme 21 tulitikkuaskin, lukemattomien värikynien, silkkipaperivuorien, vanhojen kirjojen, vanhentuneiden mausteiden ja valtaisien pölykerrostumien alta myös nostalgisia karkkituuseja kultaiselta 70- tai 80-luvulta! Suloisessa rasiassa olleet Kissa-salmiakit antoivat mukavaa piristystä raskaaseen urakkaan!

Lähdin aamulla työmaalle kukon kiekuessa ja kissan kirkuessa. Tehtyäni hetken raivaustyötä aloin ihmettelemään, missä työtoverini oikein viipyi. Silloin tajusin, että olin tullut paikalle tuntia liian aikaisin. Täytyy sanoa, ettei vastaavaa vahinkoa ole tainnut käydä ikinä ennen. Eipä se mitään haitannut, päinvastoin. 

Kaappien siivoaminen ja tavaroiden läpikäyminen oli mielenkiintoista puuhaa. Luulen, että meistä kumpikaan ei olisi selvinnyt urakasta yksin ilman että epätoivo olisi iskenyt. Sen sijaan kahdestaan päivästä tuli todella hauska ja tehokas päivä kaikin puolin. Saimme tyhjennettyä yhdestä huoneesta kaikki kaapit, vietyä roskikseen 10 jätesäkillistä täyttä roskaa sekä monta, monta laatikollista paperinkeräykseen mentävää tavaraa. Ja tämä oli vasta alkua! Siivouksen lomassa ehdimme miettiä strategioita työllemme,  tutustua paremmin toisiimme sekä suunnittella ja osittain toteuttaakin huoneisiin täysin uuden järjestyksen! Ei ollenkaan hassumpaa työajankäyttöä!

Työn edetessä aloimme jo nähdä sielun silmin sen ilon, mikä kerholaisissamme syntyy, kun syksyllä kerhokauden alkaessa tilat näyttäväkin aivan erilaisilta. Meistä tuntui myös mukavalta ajatus siitä, että näin voimme tukea vapaaehtoistyöntekijöidemme ja uuden työkaverimme työtä. Sainkin jo Facebookissa innostunutta palautetta eräältä pyhisopelta urakastamme. Suurimman ilon taisimme saada kuitenkin itse huomatessamme sen, miten tärkeää työtä teimme. Ja kyllä se mansikkakakkukin kahteen pekkaan piristi kummasti mieltä...
  

keskiviikkona, toukokuuta 27, 2009

Arkijuhlaa!

Lasten kanssa eläminen on opettanut minua enemmän ja enemmän siihen, että arjesta voi tehdä juhlaa. Juhlahetkeen ei tarvita sen enempää suuria valmisteluja kuin mitään erityistä syytäkään. Välillä pidämme spontaanit lättykestit, kun lapset pyytävät iltapalaksi ohukaisia. Toisinaan taas yllätämme kokouksesta saapuvan Miehen herkullisella rahkalla tai tarjoamme naapurin lapsille jotain pientä syötävää.

Aina juhlahetkeen ei tarvitse sisältyä edes herkuttelua. Lapsiamme voi lelliä myös erilaisella kattamisella. Välillä ilahdutan heitä kattamalla muovimukien sijasta siniset kartiolasit tai lastenlautasten tilalle tavalliset lautaset. Muovimukien värilläkin on väliä; yleensä lapset huutelevat toivomuksia mukin värin suhteen sillä tahdilla, että äiti sekoilee yhtä pahasti kuin iltapalatoiveiden tarjoilussa. Minä en olisi tosiaankaan mikään lahjakkuus tarjoilijana! 

Välillä lapset auttavat kattamisessa. Siinäkin toimituksessa sisarusrakkaus oikein puhkeaa kukkaan. Voi sitä riemua, kun saa laittaa itselle ison lautasen ja siskolle tai veljelle kaikista lapsellisimman lautasen. Kiusa se on pienikin kiusa!  

maanantaina, toukokuuta 25, 2009

Piispat kiertoon!

Facebook on ihmeellinen paikka. Siellä saa muutamassa minuutissa tai muutamassa kymmenessä minuutissa tai muutamassa tunnissa kätevästi päivitettyä, mitä ystäväpiirille ja kylänmiehille kuuluu. Tänään Hesarin toimittaja päivitteli kolumnissaan sitä, voiko jotakin ihan oikeasti kiinnostaa, mitä ystäville kuuluu. Voin vastata rehellisesti, että kyllä voi. Ystävien ja tuttujen arkipäivän kuulumisten seuraaminen Facebookin välityksellä on niin mukavaa.  

Facebook sisältää muita paljon kummallisempia ominaisuuksia kuin kavereiden kuulumiskierroksen. Facebook-testit ovat vertaansa vailla. Verkkoyhteisössä on tuhansia tai varmasti miljoonia testejä,  joilla voi arvioida mm. persoonallisuutta, seksuaalisuutta ja tyyliä. Osa testeistä perustuu selkeästi faktoihin ja tutkimustietoon, kun taas osa on täyttä humpuukia. Testit leviävät Naamakirjassa ihan mieletöntä vauhtia, koska käyttäjät sekä kutsuvat ystäviään tekemään testejä sekä nappaavat mielenkiintoisen oloisia testejä ystävien testituloksista. 

Minä olen tehnyt lukemattomia testejä. Seksitestejä en ole kuitenkaan tietoisesti tehnyt ensimmäisen testin jälkeen. Tein sen täysin viattomasti lauantaisiivouksen välipalana. Niinpä olin aika hämilläni, kun testituloksiani lähetettiin automaattisesti listallani oleville miespuolisille Facebook-ystävilleni. Sitten minulle lähetettiin lista, johon oli laitettu prosentit siitä, kuinka samanlaiset seksimieltymyksemme olivat. Noloa ja typerää! Sen jälkeen olen jättänyt suosiolla väliin kaikki vähänkin epäilyttävät testit. 

Tänään Facebookissa alkoi pyöriä  uusi ja erikoinen villitys. Tänään ystäville ei kirkollisissa piireissä annettukaan lahjaksi ikoneita, enkeleitä eikä rukouksia, vaan piispoja. Minäkin sain tänään lahjaksi jo Piispa Eero Huovisen ja Piispa Wille Riekkisen. Nyt mietin kovasti, ketä piispaa alkaisin lahjoittaa ystävilleni. Antaisinko Eero-piispan, joka on virallisesti minun piispani?  Vai pitäisikö minun sittenkin lahjoittaa Mikko-piispaa, jonka hiippakunnan alueella asun?  Vai antaisinko lahjaksi Simo-piispan, joka oli esipaimeneni Vaasan aikoina? Tai ehkä sittenkin pitäisi valita Jukka-arkkipiispa, jota oikein puolustinkin Tuomio-ohjelmassa?  

Tarkemmin ajateltuna taidankin jättää väliin piispojen lahjoittamisen ja ilahduttaa ystäviäni mieluummin lähettämällä ikoneja synttärilahjoksi. Piispojen esineellistäminenhan on ihan yhtä suuri synti tai ainakin häpeä kuin naisten esineellistäminen, vai mitä?     

lauantaina, toukokuuta 23, 2009

Ihana blogiystävä



Sain tänään Mansikilta (http://maru-mansikki.vuodatus.net) tunnustuksen "Ihana blogiystävä!" Vähän aikaa sitten sain saman tunnutuksen Finkinjalta, joka pitää blogia "Elämää kukkulalla".

Annan tunnustuksen "Ihana blogiystävä" eteenpäin uskolliselle kommentoijalleni pikkupapille, joka kirjoittaa teräviä ja mielenkiintoisia kirjoituksia uskosta ja elämästä (http://pikkupappi.blogspot.com)

Lisäksi annan saman tunnustuksen takaisin sympaattiselle ja elämäniloiselle Finkinjalle (http://finkinja.blogspot.com), joka ilahduttaa iltojani myös hyvällä musiikilla. 

Kolmantena annan tunnutuksen kirlahille, joka kirjoittaa monipuolisia ja mielenkiintoisia tekstejä kahdessa eri blogissaan "Kielten ihmeellinen maailma" (http://kirlah-kielet.blogspot.com)    ja "Kieltenopen päiväkirja" http://kirlah.blogspot.com.

Kiitos teille ihanat blogiystävät ja kaikki te uskolliset lukijat, jotka vierailullanne "Elinan blogissa" innostatte minua kirjoittamaan!
















perjantaina, toukokuuta 22, 2009

Muistoja helatorstailta

Vietin ensimmäisenä helatorstainani elämäni suurinta juhlaa, kastejuhlaani. Minusta tuli silloin Jumalan lapsi ja Jeesuksen opetuslapsi. En muista kyseisestä juhlasta kovinkaan paljon, mutta sen tiedän, että Jumala muistaa sen. Hän kirjasi nimeni "Elina Johanna" jo silloin Elämän Kirjaan. Siksi saan luottaa päivittäin Jesajan kirjan lupaukseen:
"Näin sanoo Herra, joka sinut loi:
-Älä pelkää. Minä olen lunastanut sinut.
Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun."
Jes. 43:1

Lapsuudessani ja nuoruudessani helatorstai ei ollut vapaapäivä, koska kirkollinen juhlapäivä oli siirretty jo kolme vuotta ennen syntymääni,  vuonna 1972, kiinteästi lauantaiksi loppiaisen ja toisen helluntaipäivän lisäksi. Niinpä minulle ei ole kertynyt kovinkaan paljon muistoja helatorstaista noilta vuosilta. Lukioaikani vuonna 1992 helatorstai siirrettiin takaisin oikealle paikalle, torstaille. 

Vuoden 1999 helatorstaita en unohda koskaan, koska vietimme silloin Esikoisen kastejuhlaa. Aamupäivän hyörimme ja pyörimme asunnossamme koko kahden suvun voimin. Päivänsankari oli koko aamupäivän melkoisen itkuinen, niinkuin monesti muulloinkin. Se ei kuitenkaan haitannut mitään, koska oli monia auttavia käsiä. Minun ei muistaakseni tarvinnut leipoa itse mitään juhlille, koska äitini siskot ja ystävät hoitivat sen puolen. 

Riihimäen kirkossa toimitettu kastejuhla oli tunnelmallinen ja lämmin. Paavo-pappa sai kastaa ensimmäisen lapsenlapsensa Jumalan lapseksi ja Jeesuksen opetuslapseksi. Paikalla oli paljon sukulaisia ja ystäviä. Hauskana yksityiskohtana muistan sen, että keltainen tutti tippui kastemaljaan. Nuoren äidin näkökulmasta oli helpottavaa se, ettei vauva huutanut ollenkaan toimituksen aikana. Sen sijaan hän nukkui koko kasteen ajan sylikummina toimineen sisareni sylissä; hän ei herännyt edes kastehetkellä papan valellessa vettä hänen päähänsä. Niinpä yksi vieraista oli täysin vakuuttunut siitä, että lääkärivieras oli antanut vauvalle rauhoittavia lääkkeitä. Aamupäivän koliikki-itkujen aikana oli nimittäin vitsailtu asiasta! 

Kahden vuoden päästä Esikoisen kastejuhlasta oli jälleen perheessämme merkittävä helatorstai. Asuimme siihen aikaan Luulajassa, Pohjois-Ruotsissa. Olimme suunnitelleet lähtevämme viettämään helatorstaita koko perheellä ulkoilmajumalanpalvelukseen, gökottaan (gök=käki, otta= aikainen aamuhetki), läheiselle Käärmevuorelle (Ormberg). Aamulla heräsin kuitenkin siihen, että supistukset olivat alkaneet. Lasketusta ajasta oli kulunut kolme päivää ja vauva halusi selvästikin tulla jo maailmaan. Sinnittelin pari tuntia yksin hereillä, koska edellisen pitkän synnytyksen ja turhien sairaalareissujen perusteella en halunnut todellakaan lähteä liian aikaisin sairaalaan. 

Muutaman tunnin kärvistelyn jälkeen herätin Miehen ja Esikoisen. Soitimme Esikoiselle hoitopaikan perhepäivähoitajan tytön luokse, pakkasin kassit, söimme aamupalan ja aloimme valmistautua lähtöön. Mies soitti Sunderbyn sairaalaan ja kertoi, että olimme tulossa. Automatkalla oloni alkoi olla jo aika tukala, mutta olin silti täysin varma siitä, että olimme tekemässä hukkareissua.

Sairaalaan tullessamme meitä odotti ihana yllätys, suomenkielinen kätilö. Hän oli tullut töihin Ruotsiin muutamaa kuukautta aikaisemmin, joten molemmat osapuolet olivat hyvin onnellisia siitä, että synntyksestämme oli tulossa suomenkielinen. Tutkimusten jälkeen minua odotti toinen mukava yllätys: emme olleetkaan tulleet turhaan sairaalaan, vaan synnytys oli jo hyvin käynnissä. 

Synnytyshuoneemme oli pieni ja kotoisa, ei olenkaan sellainen suuri synnytyssali, johon olin tottunut Hämeenlinnassa. Sairaalaan tullessamme synnytys oli jo niin pitkällä, ettei minua päästetty enää lillumaan ammeeseen niinkuin Esikoisen synnytyksessä. Se ei kuitenkaan haitannut mitään, koska kaikki sujui niin paljon helpommin kuin ensimmäisellä kerralla. En tarvinnut edes kipulääkkeitä. 

Olin hyvin nukutun yön jäljiltä pirteä ja hyvävoimainen. Hyväntuulisuuttani lisäsi se, että ainoa synnytykseen liittyvä toiveeni oli toteutunut saadessani suomenkielisen kätilön, tai oikeastaan kolme suomenkielistä. Olin helatorstaina ainoa asiakas synnytyosastolla. Niinpä ponnistusvaiheessa paikalle tuli kaksi muuta kätilöä, joista toinen oli suomenkielinen. Siirtyessäni synnytyksen jälkeen osastolle meidät otti vastaan suomenkielinen kätilö. Jumala oli todella kuullut rukoukseni!

Olin ollut koko raskausajan täysin varma siitä, että saamme toisen pojan. Minulla oli taas kerran "poikamaha" ja koko raskaus sujui identtisesti ensimmäisen raskauden kanssa. Niinpä olin todella ihmeissäni ja onnellinen siitä, että meille syntyikin Neiti. Hetki oli herkkä ja tunnelmallinen. Kokemus oli täysin erilainen kuin Esikoisen pitkittynyt synnytys, jonka loppuhetket olivat lähes dramaattisia. 

Sain Neidin heti syliini. Hän tapitti minua suoraan silmiini.  Tuntui uskomattoman hienolta nauttia heti äidin ja vastasyntyneen ainutlaatuisesta yhteydestä. Sydämessäni tunsin todeksi   Psalmin 139 sanat: "Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen." Poissa olivat kaikki pelot, joista olin kärsinyt viimeisten raskauspäivien aikana. Ikkunasta näkyvä maisema oli kaunis lumen sataessa hiljalleen maahan, toukokuun lopulla. 

Eilen oli taas helatorstai, ja minä juhlin taas kunnolla. Ensin olin jakamassa ehtoollista Senaatintorilla, jossa vietettiin Helsingin hiippakunnan 50-vuotisjuhlaa. Juhlajärjestelyt olivat mittavat: meitä ehtoollisenjakajiakin oli kiitettävä määrä, 154 kappaletta. Ennen messua vähän mietimme, olikohan meitä vähän liikaa. Juhlassa ei kuitenkaan tuntunut siltä, kun minäkin sain   parini kanssa jakaa viiniin kostutetun leivän  77  ehtoollisvieraalle.

Messu oli onnistunut kokonaisuus: virret ja laulut kaikuivat komeasti, järjestelyt toimivat erinomaisesti, liturgit hoitivat hyvin osuutensa ja piispasi saarnasi viisaasti. Piispa Eero Huovinen puhui teemalla "Katso minuun pienehen" minun helatortaihini sopivasti mm. lapsen ja äidin välisestä kasteesta: 
 
Yksi katseen kohde on tässä maailmassa ylivertaisen tärkeä. Lapsia kannattaa katsoa. Lapsessa on elämä.Lapsessa on tulevaisuus.Olenkohan väärässä, jos arvaan ja uskon, että maailman tärkein katse on lapsen ja äidin välinen katse. Äidin kasvot ja äidin rakastava katse luovat ensimmäisen yhteyden lapsen ja maailman välille.Kasvoista kasvoihin katsominen on edellytys eheälle elämälle. Silmien kautta syntyy vuorovaikutus ja yhteenkuuluvuus. 

Katseella on merkillinen voima. Katse herättää ihmisen eloon. Katse antaa voimia ja tunnon ihmisarvosta. Jokainen ihminen haluaa tulla nähdyksi. Lapsi, jota katsotaan, kokee olevansa rakastettu. Lapsi, joka saa katsoa äitiään ja isäänsä, tuntee olevansa turvassa. Jos käännämme katseen pois lapsista, silloin laiminlyömme elämää, ihmisyyttä ja tulevaisuutta. Jos lasten sijasta katsomme rahaa, uraa ja menestystä, silloin olemme ymmärtäneet elämän väärin.Sano minulle, mihin sinä katsot, niin minä kerron sinulle mitä rakastat.          

Piispa puhui myös helatorstain raamatullisesta teemasta, Jeesuksen taivaaseenastumisesta : 
Helatorstainakin on kyse siitä, mitä me katsomme ja kuka katsoo meitä. Evankeliumissa kerrotaan siitä, miten Jeesuksen opetuslapset katsoivat sitä, mikä oli heille kaikkein rakkainta, omaa opettajaansa ja mestariaan. Opetuslapset olivat tottuneet katsomaan Jeesusta silmiin, mutta sitten he joutuivat menettämään hänet. Evankeliumi kertoo, että Jeesus Aerkani heistä, ja hänet otettiin ylös taivaaseen. Helatorstai kertoo, että Jumalaa ja Kristusta ei voi nähdä maallisilla silmillä. Me voimme lasten virren tavoin luoda katseen kohti taivasta, mutta Jumalaa me emme kykene näkemään.

- - - - -

Mutta koska hän astui taivaaseen, hän on koko maailman Vapahtaja, kaikkien aikojen ja kaikkien kansojen Jumala. Kristus astui ajan ja paikan tuolle puolelle voidakseen olla läsnä kaikkialla. Tämä uskontotuus on merkillinen, se on vaikea käsittää ja kuitenkin lohdullinen ja iloinen. Kristus on mennyt taivaaseen, jotta hän voisi olla lähellä meitä.

Vaikka me emme näe Jumalaa, niin Jumala näkee meidät. Vaikka me emme jaksa uskoa Jumalaan, niin Jumala jaksaa uskoa meihin. 

(KOKONAAN OSOITTEESSA  www.helsinginhiippakunta.evl.fi/piispa/puheenvuoroja/x20117=196967). 


Eilisen helatorstain vieton kruunasivat Neidin kaverisynttärit. Kymmenen hienoa neitiä herkuttelivat, leikkivät ja kisailivat oikein olan takaa. Meistä vanhemmista tuntui hyvältä se, että veljetkin saivat olla mukana juhlapöydässä. Neidin silmät loistivat innosta hänen avatessaan lahjojaan ja nauttiessaan kaikesta huomiosta huolella valitussa juhla-asussa, pillifarkuissa ja kukkapaidassa. Onnellisen juhlaemännän tunnelmat voi tiivistää lauluun: "On ilo, ilo, ilo olla yhdessä, viettää juhlahetkeä." Kiitos Herralle hyvistä helatorstaista!  


 


tiistaina, toukokuuta 19, 2009

Kannustusjoukoissa!

Toukokuu on totisesti tapahtumien ja juhlien aikaa. Minun ja Miehen päät ovat menneet jo aikoja sitten sekaisin lipuista, lapuista, sähköpostista ja sähköisestä reppupostista. Koko ajan on pieni stressi päällä siitä, olemmeko varmasti muistaneet kaikki koulun, päiväkodin ja lasten harrastusten erikoisohjelmat. Kaikkeen emme ole millään ehtineet edes mukaan; tänäänkin meidän olisi periaatteessa pitänyt olla samaan aikaan viidessä eri paikassa. Ainakaan vielä emme ole kykeneet jakautumaan kovinkaan moneen osaan!

Sunnuntaina olimme lasten kanssa kannustamassa Miestä Lions Club Vennyjen järjestämässä pyöräilytapahtumassa, Venny-Startissa, jossa osallistujat pyöräilivät tai luistelivat Tuusulanjärven ympäri. Mies oli saanut tapahtumassa kunniatehtävän: kansanedustajat Satu Taiveaho ja Antti Kaikkonen lähettivät hänet ja kaupunginjohtaja Erkki Kukkosen ensimmäisenä matkaan tandemilla. Kukkonen kiitteli kovasti jo etukäteen Miestä siitä, että tämä oli järjestänyt hyvän sään tapahtumalle. Hän arveli, että Miehellä oli paremmat suhteet yläkerran ilmojenhaltijaan kuin edellisillä matkakumppaneilla. Kaupunginjohtaja oli joutunut pyöräilemään kahdeksan edellistä kertaa toinen toistaan huonommissa säissä.

Lapsetkin nautivat kovasti tapahtumasta. Esikoinen oli innoissaan saadessaan kätellä kiekkoilijatähti Sami Heleniusta. Neiti ja Kuopus saivat ratsastaa ensimmäisen kerran ponilla ja heittää saapasta; arpajaisetkin olivat kovasti heidän mieleen! Minä puolestani nautin upeasta säästä sekä mukavasta ja rennosta tunnelmasta sen hetken, kun ehdimme olla paikalla.

Sunnuntai-iltapäivän vietimme Keravalla Neidin tanssiesityksen merkeissä. Ensin Neitiä puettiin ja laitettiin hiuksia, sitten seurattiin kenraaliharjoitukset, odotettiin ja odotettiin, puettiin esiintymisasut uudestaan ja viimeisteltiin kampaukset sekä seurattiin todella pitkä ohjelma. Päivästä teki hieman kimurantin se, että myös minulla alkoivat työt iltapäivällä. Niinpä minä vein lapset ensin paikalle ja seurasin ensimmäiset harjoitukset, sitten paikalle tuli Neidin kummitäti ja lopuksi Mies. Neidin tanssiesityksen seuraaminen oli kuitenkin kaiken vaivan arvoinen: puvut olivat kauniita, israelilainen musiikki mukaansatempaavaa ja pienet tanssijat tosi suloisia. Neiti näytti söpöltä liikehtiessään käärmeasussaan hiukset pienillä nutturoilla. Ainoa huono puoli oli siinä, että Esikoinen sai ilmeisesti elinikäisen rokotuksen tanssiesityksiä kohtaan melkein koko päivän kestäneestä sessiosta. Kuopus sen sijaan ratkaisi asian nukahtamalla kesken pääjuhlan!

Tänään jatkoimme kannustusjoukkoina olemista poikien esityksissä. Mies kävi ihailemassa Esikoisen ja muiden pianistien soittoa, kun taas minä ja Neiti saimme kunnian seurata Kuopuksen esiintymistä päiväkodin kevätjuhlassa. Iltapäivä oli melkoista kuhinaa Kuopuksen jännittäessä tulevaa juhlaa; pieni ei jaksanut pysyä hetkeäkään paikallaan. Isosisko oli suureksi avuksi valitessaan ja pukiessaan pikkuveljelle sopivat juhlavaatteet. Neljävuotias oli komea näky lyhythihaisessa kauluspaidassa, hauva-kravaatissa ja mustissa farkuissa. Kaikki oli niin sävy sävyyn, että olin ihan ihmeissäni.

Juhlapaikalla päiväkodin työntekijät olivat nähneet suuren vaivan koristellessaan tilan peikkoteeman mukaisesti. Löysinpä kivestä tehtyjen peikkojen joukosta myös oman lapseni luomuksen. Se oli aika helppoa, koska Kuopus on tullut vanhempiinsa askartelutaidoissaan. Yleensä hän pakenee askartelupaikalta heti, kun tätien silmä välttää!

Onneksi hän on perinyt vanhemmiltaan myös hyviä ominaisuuksia. Hän oli aivan yhtä innokas esiintyjä ja viittaaja kuin minä kouluaikoinani. Hän oli halukas olemaan mukana jokaisessa esityksessä ja heilutti kättä villisti, jotta pääsisi estradille. Niinpä saimme ihailla laulun lisäksi hänen rummutteluaan, kapuloiden soittamista sekä erilaisia leikkejä Silmät loistivat innosta ja hymy oli Naantalin aurinkoakin leveämpi. Esitysten välillä hän juoksi syliini ja purki jännitystään halaamalla ja pussaamalla minua niin kuin emme olisi nähneet ainakaan kuukauteen. Kyllä äidin kelpasi olla kannustusjoukoissa!



lauantaina, toukokuuta 16, 2009

Motivaatio hukassa

Olen taas kerran vakuuttunut siitä, miten tärkeää motivaatio on asioiden sujumiselle. Minulla on ystävä, joka on aloittanut opiskelut työn ohessa. Hän puhkuu intoa, koska hänellä on selkeä tavoite ja päämäärä. Hän tietää, että opiskelut vievät häntä kohti hänen unelma-ammattiaan. Niinpä hän on ainakin näin ystävän näkökulmasta elämänsä vedossa tasapainoillessaan työn, opiskeluiden, perheen ja harrastusten välissä. Minä katson vierestä ja ihailen!

Minunkin pitäisi opiskella muutama hassu kurssi, mutta motivaationi on aika lailla hukassa. Teen nimittäin pastoraalikurssia, jonka tehtyäni olen pätevä hakemaan kappalaisen paikkoja. Ongelma on siinä, että kappalaisuus ei ole mielestäni kovinkaan houkuttelevaa. En näe mitään eroa siinä, toimisinko seurakuntapastorina vai kappalaisena, koska työ on samaa peruspapin työtä. Kaiken lisäksi kappalainen kuulostaa tittelinä yhtä houkuttelevalta kuin rovasti. En odota kieli pitkällä kumpaakaan nimitystä, pastori sopii oikein hyvin. 

Ennen seurakunnissa tapahtunutta palkkauudistusta pastoraalikurssin suorittaminen tarkoitti yleensä pientä palkankorotusta. Nyt sekin motivaatiotekijä on poistettu. Minua on tosin vaikea muutenkaan rahalla kannustaa. Arvostan paljon enemmän mielenkiintoisia työtehtäviä kuin pulleaa palkkapussia. 

Kadonneeseen opiskelumotivaatiooni löytyi kuitenkin sopiva apu: opiskeleva ystäväni. Hänen opiskeluintonsa ei voinut olla tarttumatta minuun "terapiakeskustelussamme". Hänellä oli myös vastaus jokaiseen opiskeluun liittyvään ongelmaani. Valittaessani sitä, miten vaikeaa on lainata kyseisiä tenttikirjoja sain kuulla värikkäitä kertomuksia siitä, miten kummien kaimat olivat kaivaneet ystävälleni tenttikirjoja eri puolelta Suomea. Ja minua hävetti! Avulias ja kannustava ystäväni osasi antaa minulle myös konkreettisen neuvon siitä, mitä kautta saisin kirjat helpoimmalla tavalla. 

Nyt minulla on tenttikirjat kasassa; siitä kuuluu kiitos toiselle opiskelevalle ystävälle. Olen jo alkanut lukea kirjoja ja innostunut. Olin taas muutamassa kuukaudessa unohtanut sen, kuinka paljon pidänkään tenttikirjojen lukemisesta. Kiitos rakkaat ystävät avustanne! Ensi jouluun mennessä olen täysin pastoroitunut!

keskiviikkona, toukokuuta 13, 2009

Äiti Camilla

Kyläpappina toimisisessa olisi puolensa. Tänään koin sen vahvasti, kun oli niin antoisa työpäivä. Aamulla kokouksessa iloitsin siitä, että moni asia taas selvisi. Niinpä sain taas yliviivata muutaman jutun tekemättömien töiden ja suunnittelemattomien asioiden listalta. Kyllä kaikki vielä selviää, yksi asia kerrallaan!

Kokouksesta kiiruhdin omaan kirkkoomme hautajaisiin. Toimitin vasta urani ensimmäisen siunaamisen Paavalinkirkossa, mutta se tuntui oikein hyvältä, koska ei tarvinut sännätä monella kulkuneuvolla toiselle päin kaupunkia. Oman kirkon hyviin puoliin kuului myös se, että omien työtovereiden kanssa on helppo työskennellä. Siunaaminen oli poikkeuksellinen myös siinä mielessä, että tunsin henkilökohtaisesti vainajan. Tuntui hyvältä ja tärkeältä suorittaa viimeinen palvelus ihmiselle, jonka rinnalla oli saanut kulkea kappaleen matkaa. Muistotilaisuudessakin huomasin, miten tuttuus yhdistää, kun vieraiden joukossa oli taas kerran järvenpääläisiä. 

Iltapäivän vietin tutuksi ja rakkaaksi tulleen ryhmän kanssa nyyttäreiden merkeissä.  Pöydät notkuivat herkuista ja kevätlaulut raikuivat, vaikka välillä pianisti (=minä) oli vähän kahvilla. Tunnelma oli sekoitus iloa ja riemua sekä pientä haikeutta. Yksi ryhmän vaihe päättyy, mutta vielä ei tarvitse kokonaan sanoa hyvästejä.

Illalla jatkoin kyläpapin työtä tapaamalla omalla paikkakunnallani kasteperhettä. Taas tuntui niin hyvältä keskustella syvällisistä asioista jo valmiiksi tuttujen ihmisten kanssa. Entisenä pätkäpappina olen tottunut siihen, etten yleensä tunne ollenkaan etukäteen niitä ihmisiä, joita tapaan työssäni. Pidän kovasti uusien ihmisten tapaamisesta. Siitä huolimatta voin tämänkin päivän kokemusten innoittamana todeta,  että pitempiaikaiset kontaktit ja tuttuus tuovat papin työhön aivan erilaista syvyyttä. Työtoveriani on kutsutu yhden Suomen rumimman lähiön Isä Camilloksi. Ehkä minun tavoitteenani voisi olla vaikkapa kasvaa Äiti Camillaksi - ainakin Elinan blogin lukijoille!  


sunnuntaina, toukokuuta 10, 2009

Lapsen oikeus Jeesukseen!

Tapasin tänään yhden blogini lukijan, vanhemman rouvan. Hän sanoi olevansa teksteistäni yleensä kanssani aika samaa mieltä, mutta kirjoituksestani "Virrestä viis!" hän oli täysin eri mieltä. Hän sanoi kaipaavansa edelleen joitakin edellisen virsikirjan virsiä. Hän oli myös  sitä mieltä, että vanhoissa virsissä on syvyyttä, jonka ymmärtää vasta vanhemmiten. 

Hymy huulessa kerroin tekstini olleen hieman tahallisen provosoiva. Vanhoissa virsissä on minunkin mielestäni toisinaan enemmän syvyyttä kuin uusissa hengellisissä lauluissa. Ongelma on mielestäni siinä, että aniharva lapsi tai nuori saa tämä päivänä juurevan kristillisen kasvatuksen, joka antaisi valmiuksia ja kiinnostusta sisäistää vanhojen virsien sanoman. 

Tänään pläräsin kristillisen kasvatuksen tueksi tai innoitukseksi tarkoitettua Seurakuntien Lapsityön Keskuksen  ja Lasten Keskuksen julkaisemaa vihkosta "Lapsen oikeus pyhään". Kaisa Raittilan teksti järkytti minua. Ei sen vuoksi, että teksti olisi ollut kovinkaan ihmeellistä. Kirjanen sai mieleni matalaksi siitä syystä, etten ymmärrä, miksi seurakuntien lapsityön ja perheidenkristillisen kasvatuksen tueksi tarjotaan vihkosta, joka ei mielestäni enää edusta kristinuskoa. Vihkonen ei sisällä sanaakaan Jesuksesta eikä Jumalan rakkaudesta puhumattakaan siitä, että tekstissä puhuttaisiin Pyhästä Hengestä. 

Kirjasen mukaan Kaisa Raittilalle pyhää on elämä, hänen ja hänen lapsensa. Siihen ei mahdu Raamatun totuudet eikä vuosisatojen pölyttämät virret.  "Jumalan kämmenellä" -virsikin tuntuu kirjoittajasta  liian ahdistavalta. Hänen näkemyksensä pyhästä on hyvin postmoderni: "Ehkä jumalat ovat heikkoja varten, mutta mitä siitä. Niin kauan kuin kukaan ei asetu toisen yläpuolelle, jokaisella on oikeus hakea elämänsä turva mistä haluaa." (Lapsen oikeus pyhään, s.11)

Olen samaa mieltä siitä, että jokaisella on oikeus hakea elämänsä turva siitä, mistä haluaa. Sen sijaan ihmettelen  sitä, mitä annettavaa tällaisella vihkosella on kristilliseen kasvatukseen. Raamatun kuva pyhästä on nimittäin jotain aivan muuta kuin leppoisia aamuhetkiä, kesäpaikan kimmeltäviä vesiä tai kuolevien viimeisiä sanoja.  Jesajan kutsumusnäyssä (Jes. 6:3-7) se ilmaistaan näin: 

"- Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot! 
  Hänen kirkkautensa täyttää kaiken maan.
Ovenpielet vapisivat äänten voimasta, ja huone tuli täyteen savua. Ja minä  sanoin:
- Voi minua, minä hukun! Minulla on saastaiset huulet, ja saastaiset huulet on kansalla, jonka    keskellä elän, ja nyt minun silmäni ovat nähneet Kuninkaan, Herran Sebaotin. 

Silloin yksi serafeista lensi luokseni kädessään hehkuva hiili, jonka hän oli ottanut pihdeillä uhrialttarilta. Hän kosketti sillä minun huuliani ja sanoi:

- Katso, tämä on koskenut huuliasi, sinun syyllisyytesi on poissa ja syntisi sovitettu.


"Lapsen oikeus pyhään" -vihkonen edustaa näkemystä, jonka mukaan kaikki tiet pyhän luokse ovat yhtä arvokkaita. "Pyhä liittää minut niihin, joiden kanssa elän. Kiinassa palvotaan esi-isien henkiä, muslimit rukoilevat Mekkaan päin ja buddhalainen polttaa suitsukkeitaan. Minun lapsellani on oikeus uskoa niin kuin täällä on tapana. - - Muuttuuko Jumala, jos hänestä puhutaan toisin kuin on tapana? Miksi hänestä ei voisi puhua sanoilla, joita kukaan ei ole käyttänyt ennen. Ei tässä tarvita virallista metrinmittaa määrittämään, uskonko oikein ja miten Jumalasta puhutaan. Se, mitä hiljaisuudessa, usein itseltänikin salaa ikävöi, on ihmiselle kauneinta pyhää. " (Lapsen oikeus pyhään, s. 16,19) 

Minulle herää kysymys, ajatteleeko Jeesus ja kristillinen seurakunta samalla tavalla kuin Kaisa Raittila. Ei ainakaan Jeesus. Johanneksen evankeliumissa hän paukuttaa kaikkien postmodernismin sääntöjen vastaisesti: "Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani. Jos te tunnette minut, opitte tuntemaan myös minun Isäni. Te tunnette hänet jo nyt, olettehan nähneet hänet." Joh. 14:6 

Minun mielestäni lapsella ei ole oikeutta vain pyhään, vaan jokaisella lapsella pitäisi olla oikeus Jeesukseen. Huomennakin aion taas perhekerhossa laulaa lasten ja aikuisten kanssa "Jeesuksen rakkaus on niin ihmeinen. Niin korkea, ettei voi ylittää. Niin syvä, ettei voi alittaa. Niin laaja, ettei voi ohittaa, rakkaus ihmeinen." Pekka Simojoki on tehnyt modernin, vaan ei postmodernin laulun samasta teemasta.  


ELLEI JEESUSTA OIS

Ellei Jeesusta ois, minne joutuisinkaan?
Toivo sammuisi pois, valo lapsilta maan,
eikä taivaasta vois edes haaveillakaan, 
ellei Jeesusta meillä ois!

Kuinka pimeää täällä olisikaan,
maassa ikuisen roudan ja jään.
Moni temppeli kyllä rakennetaan, 
mutta valoa ei löydy yhdestäkään!

Ellei Jeesusta ois, minne joutuisinkaan?
Toivo sammuisi pois, valo lapsilta maan,
eikä taivaasta vois edes haaveillakaan, 
ellei Jeesusta meillä ois!

Kyllä ihminen keksii viisaudessaan
vaikka millaisen uskonnon.
Koko maailmaa pystyy hallitsemaan,
mutta sielussa on jano sammumaton. 

Ellei Jeesusta ois, minne joutuisinkaan?
Toivo sammuisi pois, valo lapsilta maan,
eikä taivaasta vois edes haaveillakaan, 
ellei Jeesusta meillä ois!

Kuinka yksin me tänne jäisimmekään
ilman rakkautta Kristuksen?
Kuka milloinkaan pystyy ymmärtämään
tai edes aavistamaan koko syvyyttää sen ?!

Ellei Jeesusta ois, minne joutuisinkaan?
Toivo sammuisi pois, valo lapsilta maan,
eikä taivaasta vois edes haaveillakaan, 
ellei Jeesusta meillä ois!






   

 

torstaina, toukokuuta 07, 2009

Kateellisten panettelua!

Työpaikalla voi joskus tapahtua hauskoja asioita. Eräällä kahvitunnilla työtoverini kertoi vaatteista, joita hän aikoi viedä takaisin kauppaan, koska ne eivät tuntuneetkaan hyviltä kotona sovitettaessa. Jotenkin ihmeellisesti päädyin sovittamaan yhtä hänen mekoistaan, ja muiden työtovereiden kannustaman ostin sen itselleni. Olin onnellinen siitä, että sain sopivan vaatteen täysin ilman tuskaa ja hikeä. 

Kotona sovitin tietysti heti uutta mekkoani ja esittelin sen monipuolisia käyttömahdollisuuksia. "No, miltäs näyttää?" kyselin iloisesti muotitietoiselta Neidiltä odottaen saavani jonkin kannustavan kommentin. "Sulla näkyy verisuonet", tokaisi Neiti happamasti eikä kommentoinut mitään mekostani. Huokaisin raskaasti ja jatkoin yksin peilailua. Vasta vähän ajan kuluttua minulla välähti. "Harmittaako sinua, että äiti sai mekon etkä sinä?" kyselin Neidiltä. "Joo, se on aivan epäreilua", sain vastaukseksi ja olin itseeni tyytyväinen. Kerrankin ymmärsin melkein heti, mistä kenkä puristaa.  

Monilapsisen perheen elämä on täynnä kateellisuutta, kilpailua ja epäreiluuden kokemuksia, ainakin meillä. Lapset saavat riidan aikaiseksi jo siitä, missä järjestyksessä valitaan vanukas. Toisinaan herkkuja pitää kahmia itselleen, vaikkei napa enää vetäisi, jottei vaan sisko tai veli saisi enemmän. Iltanukuttajan valintakin on välillä tahtojen taistoa, jossa tärkeintä on voittaa. Miehen poissa ollessa väännetään kättä siitä, kuka ei saa nukutettaessa maata äidin vieressä. Jos taas kaikille nukutettaville riittää vanhempi viereen, voidaan kisailla siitä, kenen puoleen nukuttajan pää osoittaa. Kisailulle ja kateellisuudelle ei ole loppua!

Yritän kovasti olla tasapuolinen äiti. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki lapset saisivat aina täysin samanlaisen kohtelun. Uskon siihen, että lasten on hyvä oppia käsittelemään myös kateuteen liittyviä tunteitaan. Meillä saa purnata ja valittaa, muttei tahallaan satuttaa toista sen vuoksi, että on kateellnen. Lapsemme ovat omaksuneet mainiosti nykyajan sloganin:"Kaikki mulle nyt heti!" Niinpä vanhempina yritämme kasvattaa heitä Pekka Töpöhännän laulun mukaisesti: "Kaikkea ei voi saada, jotain kuitenkin. Heiluttaa voi aina, häntää pientäkin..." 
 

maanantaina, toukokuuta 04, 2009

Puutarhurin vaimo

Uskomatonta, miten nopeasti ihmiset ja elämäntilanteet voivat muuttua. Muistan elävästi kesän vuonna 2005. Metsästimme silloinkin Vaasassa sopivaa asuntoa. Kävin katsomassa ystäviemme naapurissa sijaitsevaa unelmatonttia lastemme kanssa. Ja minua ahdisti ihan suunnattomasti! Minua kiinnostivat enemmän kerrostaloasunnot ja muut kätevät asumisratkaisut kuin omakotitalon hoitaminen. Mies oli tontin katsastamisen aikoihin Itävallassa vetämässä ripariryhmää. Niinpä päädyin sanomaan unelmatontille "kiitos ei", koska Miehen tekstiviestit leirihässäkän keskeltä olivat tasoa "EVVK".

Nyt neljä kesää myöhemmin olemme onnellinen omakotitalossa asuva perhe, joka ei voisi kuvitellakaan asuvansa missään muualla. Lapset ovat innoissaan kotikadun kaverisuhteistaan eivätkä yhtään välitä siitä, ettei eräissä hautajaisissa tapaamani teinin mukaan lähiössämme ole mitään elämää. Eihän täällä ole edes yhtään kauppaa! Mutta tilaa, omaa rauhaa, luontoa sekä mukavia naapureita senkin edestä. 

Miehestä on kuoriutunut vajaan kahden vuoden omakotiasumisaikanamme verraton puutarhuri. Tänä keväänä hän aloitti puutarhatyöt jo helmikuun lopussa istuttamalla tomaatit maitopurkkeihin. Söpöintä minusta on ollut se, että hän on ulkoiluttanut tomaatteja, jotta ne vähitellen tottuisivat ulkoilmaan. NIIN SULOISTA!  

Minustakin on tullut jo mainio puutarhurin vaimo. En ole hermostunut vielä ollenkaan siihen, että istutuksia on siellä täällä kodinhoitohuoneessa ja olohuoneen matalalla tasolla. Pesuhuoneessa sijaitsevat istutuslaatikotkin olen hyväkynyt täysin mukisematta. Juhlia varten olen sentään pyytänyt puutarhuria ystävällisesti siirtämään kasvustonsa pois olohuoneesta. 

Viikonloppuna  aloin vapaaehtoisesti puutarhurin apulaiseksi;  minut ylennettiin hanttihommiin. Haravoimme  koko pihan ja sen jälkeen minun tehtävänäni oli siirtää multaa paikasta A paikkaan Ö. Muuhun puutarhanhoitoon kapasitteetini ei riittänyt, sekin kokeiltiin. 

Onneksi sain mullansiirtoonkin avukseni työnjohtajan, Kuopuksen. Hän oli kerrassaan mainio. Nyt minulla on ollut selkä hellänä jo monta päivää, koska työnjohtaja ei päästänyt minua helpolla, vaikka olikin reilu johtaja.  Hän määräsi ensin lapiollisten määrän, ja sitten kehui hyvästä suorituksesta. Sen jälkeen hän määräsi minut tauolle ja lapioi itse. Kun kottikärryllinen oli saatu täyteen, työnjohtaja otti moponsa ja näytti reitin kottikärryille. Kyllä olikin helppoa työntekoa!   
Loppukesäksi puutarhurin vaimo siirtyy auringonottolinjalle ja jättää raskaammat työt miesten harteille; se on sitä oikeaa tasa-arvoa!

lauantaina, toukokuuta 02, 2009

Munkin ylistys

Olen viettänyt elämäni aikana hyvin monenlaisia vappua. Yksi asia on kuitenkin yhdistänyt kaikkia vappujani: munkit! Tajusin tämän vappuaattona maatessani oksennustaudissa kotona. Ruotsalainen ystävättäreni  lähetti tekstarilla iloisen vapputervehdyksen, jonka aloitti kysymällä "Har ni många munkar?" Heikohkosta tilastani huolimatta en voinut olla nauramatta humoristiselle viestille. 

Mieleeni tuli elävästi ensimmäinen vappumme Ruotsissa. Tein samankokoisen munkkitaikinan kuin olin aina tehnyt lapsuudenkodissani ajattelematta sitä, että perheessämme oli käytännössä vain yksi munkinsyöjä. Tarjosimme munkkeja auliisti ystäväperheillemme. Siitä huolimatta Mies söi seuraavan kuukauden ajan iltapalaksi 2 valtavaa munkkia ja yhden limsapullon. Raskauskilojaan sulatelleen vaimon mielestä harmillisinta oli se, ettei epäterveellinen ruokavalio näkynyt yhtään missään. Epäreilua! 

Lapsuudessani söimme munkkeja eksoottisesti vappukokon juurella. Tornionlaaksossa ei nimittäin poltella juhannuskokkoja eikä pääsiäiskokkoja, vaan vappukokkoja ruotsalaisten perinteiden mukaisesti. Niinpä äitini joutui monet kerrat kiireessä paistamaan munkkeja, jotta ehdimme ottamaan ne mukaan vappukokolle.  

Vappukokolla olo oli todella tunnelmallista, vaikka emme me siellä paljon muuta tehneet kuin söimme munkkeja, joimme simaa ja juttelimme. Eräällä kerralla jännitimme kovasti, estääkö jäidenlähtö kokonaan rantatörmällä pidettävän vappujuhlan.  Onneksi  rukouksemme kuultiin ja vappukokko pysyi kuin pysyikin paikallaan!

Opiskeluajalta muistan erityisesti vapun, jolloin tein yksin vapputarjottavat 100 henkilölle. Munkinpaisto oli  mukavaa ja helppoa hommaa. Siman tekeminenkin menetteli, vaikka pullojen löytäminen oli vähän haastavaa raittiissa ylioppilaskodissa. Sen sijaan perunasalaatin tekeminen meinasi viedä hermoni kokonaan. En pystynyt syömään pitkään aikaan perunasalaattia, koska sen valmistaminen 100 henkilölle oli aikamoinen urakka 21-vuotiaalle opiskelijaneitoselle. Vasta jälkeenpäin tajusin, että perunasalaatin olisi voinut myös ostaa valmiina. Tyhmästä päästä kärsi ainakin oikea käsi, joka joutui pilkkomaan perunan jos toisenkin. 

Viime vappuna tein ensimmäisen kerran munkkeja Järvenpään kodissamme. Kyllä ne maistuivatkin hyviltä oman kodin terassilla!  Tänä vappuna jouduimme tyytymään taudin vuoksi viiteen ostomunkkiin. Hyvältä se ostettu munkinpuolikaskin maistui vappupäivänä kevään ensimmäisillä terassikahveilla! 



   

perjantaina, toukokuuta 01, 2009

Kirpputorireissun satoa

Olen kummajainen ikäisteni naisten joukossa, koska en pidä ollenkaan kirpputoreilla kuljeskelusta. Sikin sokin olevat suuret tavaramäärät ahdistavat minua enkä yleensä sen vuoksi löydä yhtään mitään. Ainoat tavarat, joita mielelläni etsin kirppikselle päädyttyäni, ovat kirjat. 

Omia tavaroitanikaan en ole koskaan kirppiksillä myynyt. Sen sijaan olen laittanut lasten vanhat vaatteet ja lastentarvikkeet tehokkaasti kiertoon kaveriperheille; omat ja miehen vaatteet ovat päätyneet yleensä joko Venäjälle tai joihinkin keräyksiin.

Reilu viikko sitten jouduin vahingossa Järvenpään seurakunnan kirpputorille. Mies oli yli-innokkaana puutarhurina käynyt varaamassa muutaman parvikelaatikon, joita menimme yhdessä pikkuisten kanssa hakemaan. Neiti löysi heti kirpparilta mielenkiintoisen laatikon, joka oli täynnä rullaluistimia. Niinpä me vartin päästä lähdimme kotiin kolmien rullaluistimien kanssa. Minä puolestani sain viidelläkymmenellä sentillä aarteen: kirjan "Jumala puhuu", jota olen usein lukenut vanhempieni luona Pellossa. Ehkä tämäkin kirpputorivierailu taas osoitti sen, miten joskus olisi aika luopua ennakkoluuloistaan! 

Tässä katkelma A. Russelin toimittamasta kirjasta "Jumala puhuu".

KESÄKUU 30 -  Ymmärrä heitä

Ota ilo mukaasi. Olet saanut paljon siunausta. Sinä voit olla suureksi siunaukseksi. 
Tulevat vuodet ja kuukaudet ovat täynnä siunausta. Jaa saamasi siunaukset. 
Rakkaus voi kulkea ympäri maailman ja välittää Jumalan virtoja ihmisestä toiseen.
Levitä auringonpaistetta sellaiseen sydämeen, joka iloiten heijastaa sitä eteenpäin; näin eläväksi tekevä ja iloa tuottava evankeliumi kulkee eteenpäin.
Ole siunausten välittäjä. Rakasta ja riemuitse. Ilahduta kaikkia. Rakasta kaikkia. 
Yritä aina ymmärtää toisia, niin et voi olla rakastamatta heitä.
Näe Minut myös tylsässä, mielenkiinnottomassa, syntisessä, arvostelevassa, kurjassa ihmisessä. 
Näe Minut lasten naurussa ja vanhusten herttaisuudessa, nuorten rohkeudessa ja miehuuden kärsivällisyydessä.