Äiti Camilla

Kyläpappina toimisisessa olisi puolensa. Tänään koin sen vahvasti, kun oli niin antoisa työpäivä. Aamulla kokouksessa iloitsin siitä, että moni asia taas selvisi. Niinpä sain taas yliviivata muutaman jutun tekemättömien töiden ja suunnittelemattomien asioiden listalta. Kyllä kaikki vielä selviää, yksi asia kerrallaan!

Kokouksesta kiiruhdin omaan kirkkoomme hautajaisiin. Toimitin vasta urani ensimmäisen siunaamisen Paavalinkirkossa, mutta se tuntui oikein hyvältä, koska ei tarvinut sännätä monella kulkuneuvolla toiselle päin kaupunkia. Oman kirkon hyviin puoliin kuului myös se, että omien työtovereiden kanssa on helppo työskennellä. Siunaaminen oli poikkeuksellinen myös siinä mielessä, että tunsin henkilökohtaisesti vainajan. Tuntui hyvältä ja tärkeältä suorittaa viimeinen palvelus ihmiselle, jonka rinnalla oli saanut kulkea kappaleen matkaa. Muistotilaisuudessakin huomasin, miten tuttuus yhdistää, kun vieraiden joukossa oli taas kerran järvenpääläisiä. 

Iltapäivän vietin tutuksi ja rakkaaksi tulleen ryhmän kanssa nyyttäreiden merkeissä.  Pöydät notkuivat herkuista ja kevätlaulut raikuivat, vaikka välillä pianisti (=minä) oli vähän kahvilla. Tunnelma oli sekoitus iloa ja riemua sekä pientä haikeutta. Yksi ryhmän vaihe päättyy, mutta vielä ei tarvitse kokonaan sanoa hyvästejä.

Illalla jatkoin kyläpapin työtä tapaamalla omalla paikkakunnallani kasteperhettä. Taas tuntui niin hyvältä keskustella syvällisistä asioista jo valmiiksi tuttujen ihmisten kanssa. Entisenä pätkäpappina olen tottunut siihen, etten yleensä tunne ollenkaan etukäteen niitä ihmisiä, joita tapaan työssäni. Pidän kovasti uusien ihmisten tapaamisesta. Siitä huolimatta voin tämänkin päivän kokemusten innoittamana todeta,  että pitempiaikaiset kontaktit ja tuttuus tuovat papin työhön aivan erilaista syvyyttä. Työtoveriani on kutsutu yhden Suomen rumimman lähiön Isä Camilloksi. Ehkä minun tavoitteenani voisi olla vaikkapa kasvaa Äiti Camillaksi - ainakin Elinan blogin lukijoille!