Free counter and web stats

keskiviikkona, toukokuuta 13, 2009

Äiti Camilla

Kyläpappina toimisisessa olisi puolensa. Tänään koin sen vahvasti, kun oli niin antoisa työpäivä. Aamulla kokouksessa iloitsin siitä, että moni asia taas selvisi. Niinpä sain taas yliviivata muutaman jutun tekemättömien töiden ja suunnittelemattomien asioiden listalta. Kyllä kaikki vielä selviää, yksi asia kerrallaan!

Kokouksesta kiiruhdin omaan kirkkoomme hautajaisiin. Toimitin vasta urani ensimmäisen siunaamisen Paavalinkirkossa, mutta se tuntui oikein hyvältä, koska ei tarvinut sännätä monella kulkuneuvolla toiselle päin kaupunkia. Oman kirkon hyviin puoliin kuului myös se, että omien työtovereiden kanssa on helppo työskennellä. Siunaaminen oli poikkeuksellinen myös siinä mielessä, että tunsin henkilökohtaisesti vainajan. Tuntui hyvältä ja tärkeältä suorittaa viimeinen palvelus ihmiselle, jonka rinnalla oli saanut kulkea kappaleen matkaa. Muistotilaisuudessakin huomasin, miten tuttuus yhdistää, kun vieraiden joukossa oli taas kerran järvenpääläisiä. 

Iltapäivän vietin tutuksi ja rakkaaksi tulleen ryhmän kanssa nyyttäreiden merkeissä.  Pöydät notkuivat herkuista ja kevätlaulut raikuivat, vaikka välillä pianisti (=minä) oli vähän kahvilla. Tunnelma oli sekoitus iloa ja riemua sekä pientä haikeutta. Yksi ryhmän vaihe päättyy, mutta vielä ei tarvitse kokonaan sanoa hyvästejä.

Illalla jatkoin kyläpapin työtä tapaamalla omalla paikkakunnallani kasteperhettä. Taas tuntui niin hyvältä keskustella syvällisistä asioista jo valmiiksi tuttujen ihmisten kanssa. Entisenä pätkäpappina olen tottunut siihen, etten yleensä tunne ollenkaan etukäteen niitä ihmisiä, joita tapaan työssäni. Pidän kovasti uusien ihmisten tapaamisesta. Siitä huolimatta voin tämänkin päivän kokemusten innoittamana todeta,  että pitempiaikaiset kontaktit ja tuttuus tuovat papin työhön aivan erilaista syvyyttä. Työtoveriani on kutsutu yhden Suomen rumimman lähiön Isä Camilloksi. Ehkä minun tavoitteenani voisi olla vaikkapa kasvaa Äiti Camillaksi - ainakin Elinan blogin lukijoille!  


7 kommenttia:

Anu kirjoitti...

Ei hullumpi ajatus ollenkaan tuo Äiti Camilla... :)

Linjoilla siis taas ollaan. Terveisiä kauniista Kolumbiasta. Koskettava oli, monella tapaa.

Paus i skärgården kirjoitti...

Ihan kiva ajatus. Seurakuntalaisten on aina helpompi tulla juttelemaan ja jakaa asioita kun pappi on tuttu jo pitkältä ajalta.
Torstaiterveisin,
Päivi

Mimosa kirjoitti...

Haha! Olen vähän samanlainen - tykkään sekä paljon tavata uusia ihmisiä, sekä sitten myös siitä että on tuttuja! Tykkään hirveästi yhteisöllisyydestä ja juuri tuollaisesta kyläyhteisö-meiningistä, mutta sitten kuitenkaan se ei riitä. Pitää olla vähän
"New Yorkia" (lue:jännitystä? uusia asioita, ihmisiä, ulottuvuuksia..eihän sitä muuten mene eteenpäin jos aivan kaavoinhinsa kangistuu..mahdollisuus uuteen, kasvaa, kehittyä. Oppia uusia asioita. Avoimuus.) ;)

Oiskos joku kultainen keskitie olemassa? A bit of both? :)

Elina Koivisto kirjoitti...

Kiva Anu, että olet taas linjoilla! Olisi kiva joskus kuulla Kolumbian terveisiäsi :).

Kiitos Päivi kommentistasi! Tuttu pappi on rikkaus sekä seurakuntalaisille että papille itselleen. Mukava seurailla teidän elämäänne saaristossa!

Kiitos Mie kommentistasi! Onnkeis nämä asiat eivät ole toisiaan poissulkevia, vaan täydelntävät mukavasti toisiaan!

Anu kirjoitti...

Kerron mielelläni. Itse asiassa luulen, että taidan olla ihan työnkin puolesta "velvollinen" kertomaan teidän suunnalla. Privasti toki kerron mieluusti muutenkin, mutta työnkin puolesta myös. Jokaisessa hiippakunnassa meitä on yksi lähettiläs, joka kiertää kertomassa ja viemässä viestiä. Että ihan miten vaan sovitaan, niin tulen kyllä; tämä on näitä kivoja ja myönteisiä juttuja tehdä ja toimia. Ja privasti voin tosiaan myös kertoa, jos ei työn puolella oteta nyt just tämmöstä (tai vaikka syksymmälläkään). Kuvia on toistatuhatta ja kertomuksia liki yhtä monta... ;)

Elina Koivisto kirjoitti...

Hienoa! Mulla on sulle keikkapyyntö. Laitan sähköpostia.

Anu kirjoitti...

Kivakiva! :) *odottaa innolla postia*