Free counter and web stats

sunnuntaina, toukokuuta 10, 2009

Lapsen oikeus Jeesukseen!

Tapasin tänään yhden blogini lukijan, vanhemman rouvan. Hän sanoi olevansa teksteistäni yleensä kanssani aika samaa mieltä, mutta kirjoituksestani "Virrestä viis!" hän oli täysin eri mieltä. Hän sanoi kaipaavansa edelleen joitakin edellisen virsikirjan virsiä. Hän oli myös  sitä mieltä, että vanhoissa virsissä on syvyyttä, jonka ymmärtää vasta vanhemmiten. 

Hymy huulessa kerroin tekstini olleen hieman tahallisen provosoiva. Vanhoissa virsissä on minunkin mielestäni toisinaan enemmän syvyyttä kuin uusissa hengellisissä lauluissa. Ongelma on mielestäni siinä, että aniharva lapsi tai nuori saa tämä päivänä juurevan kristillisen kasvatuksen, joka antaisi valmiuksia ja kiinnostusta sisäistää vanhojen virsien sanoman. 

Tänään pläräsin kristillisen kasvatuksen tueksi tai innoitukseksi tarkoitettua Seurakuntien Lapsityön Keskuksen  ja Lasten Keskuksen julkaisemaa vihkosta "Lapsen oikeus pyhään". Kaisa Raittilan teksti järkytti minua. Ei sen vuoksi, että teksti olisi ollut kovinkaan ihmeellistä. Kirjanen sai mieleni matalaksi siitä syystä, etten ymmärrä, miksi seurakuntien lapsityön ja perheidenkristillisen kasvatuksen tueksi tarjotaan vihkosta, joka ei mielestäni enää edusta kristinuskoa. Vihkonen ei sisällä sanaakaan Jesuksesta eikä Jumalan rakkaudesta puhumattakaan siitä, että tekstissä puhuttaisiin Pyhästä Hengestä. 

Kirjasen mukaan Kaisa Raittilalle pyhää on elämä, hänen ja hänen lapsensa. Siihen ei mahdu Raamatun totuudet eikä vuosisatojen pölyttämät virret.  "Jumalan kämmenellä" -virsikin tuntuu kirjoittajasta  liian ahdistavalta. Hänen näkemyksensä pyhästä on hyvin postmoderni: "Ehkä jumalat ovat heikkoja varten, mutta mitä siitä. Niin kauan kuin kukaan ei asetu toisen yläpuolelle, jokaisella on oikeus hakea elämänsä turva mistä haluaa." (Lapsen oikeus pyhään, s.11)

Olen samaa mieltä siitä, että jokaisella on oikeus hakea elämänsä turva siitä, mistä haluaa. Sen sijaan ihmettelen  sitä, mitä annettavaa tällaisella vihkosella on kristilliseen kasvatukseen. Raamatun kuva pyhästä on nimittäin jotain aivan muuta kuin leppoisia aamuhetkiä, kesäpaikan kimmeltäviä vesiä tai kuolevien viimeisiä sanoja.  Jesajan kutsumusnäyssä (Jes. 6:3-7) se ilmaistaan näin: 

"- Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot! 
  Hänen kirkkautensa täyttää kaiken maan.
Ovenpielet vapisivat äänten voimasta, ja huone tuli täyteen savua. Ja minä  sanoin:
- Voi minua, minä hukun! Minulla on saastaiset huulet, ja saastaiset huulet on kansalla, jonka    keskellä elän, ja nyt minun silmäni ovat nähneet Kuninkaan, Herran Sebaotin. 

Silloin yksi serafeista lensi luokseni kädessään hehkuva hiili, jonka hän oli ottanut pihdeillä uhrialttarilta. Hän kosketti sillä minun huuliani ja sanoi:

- Katso, tämä on koskenut huuliasi, sinun syyllisyytesi on poissa ja syntisi sovitettu.


"Lapsen oikeus pyhään" -vihkonen edustaa näkemystä, jonka mukaan kaikki tiet pyhän luokse ovat yhtä arvokkaita. "Pyhä liittää minut niihin, joiden kanssa elän. Kiinassa palvotaan esi-isien henkiä, muslimit rukoilevat Mekkaan päin ja buddhalainen polttaa suitsukkeitaan. Minun lapsellani on oikeus uskoa niin kuin täällä on tapana. - - Muuttuuko Jumala, jos hänestä puhutaan toisin kuin on tapana? Miksi hänestä ei voisi puhua sanoilla, joita kukaan ei ole käyttänyt ennen. Ei tässä tarvita virallista metrinmittaa määrittämään, uskonko oikein ja miten Jumalasta puhutaan. Se, mitä hiljaisuudessa, usein itseltänikin salaa ikävöi, on ihmiselle kauneinta pyhää. " (Lapsen oikeus pyhään, s. 16,19) 

Minulle herää kysymys, ajatteleeko Jeesus ja kristillinen seurakunta samalla tavalla kuin Kaisa Raittila. Ei ainakaan Jeesus. Johanneksen evankeliumissa hän paukuttaa kaikkien postmodernismin sääntöjen vastaisesti: "Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani. Jos te tunnette minut, opitte tuntemaan myös minun Isäni. Te tunnette hänet jo nyt, olettehan nähneet hänet." Joh. 14:6 

Minun mielestäni lapsella ei ole oikeutta vain pyhään, vaan jokaisella lapsella pitäisi olla oikeus Jeesukseen. Huomennakin aion taas perhekerhossa laulaa lasten ja aikuisten kanssa "Jeesuksen rakkaus on niin ihmeinen. Niin korkea, ettei voi ylittää. Niin syvä, ettei voi alittaa. Niin laaja, ettei voi ohittaa, rakkaus ihmeinen." Pekka Simojoki on tehnyt modernin, vaan ei postmodernin laulun samasta teemasta.  


ELLEI JEESUSTA OIS

Ellei Jeesusta ois, minne joutuisinkaan?
Toivo sammuisi pois, valo lapsilta maan,
eikä taivaasta vois edes haaveillakaan, 
ellei Jeesusta meillä ois!

Kuinka pimeää täällä olisikaan,
maassa ikuisen roudan ja jään.
Moni temppeli kyllä rakennetaan, 
mutta valoa ei löydy yhdestäkään!

Ellei Jeesusta ois, minne joutuisinkaan?
Toivo sammuisi pois, valo lapsilta maan,
eikä taivaasta vois edes haaveillakaan, 
ellei Jeesusta meillä ois!

Kyllä ihminen keksii viisaudessaan
vaikka millaisen uskonnon.
Koko maailmaa pystyy hallitsemaan,
mutta sielussa on jano sammumaton. 

Ellei Jeesusta ois, minne joutuisinkaan?
Toivo sammuisi pois, valo lapsilta maan,
eikä taivaasta vois edes haaveillakaan, 
ellei Jeesusta meillä ois!

Kuinka yksin me tänne jäisimmekään
ilman rakkautta Kristuksen?
Kuka milloinkaan pystyy ymmärtämään
tai edes aavistamaan koko syvyyttää sen ?!

Ellei Jeesusta ois, minne joutuisinkaan?
Toivo sammuisi pois, valo lapsilta maan,
eikä taivaasta vois edes haaveillakaan, 
ellei Jeesusta meillä ois!






   

 

26 kommenttia:

tyttism kirjoitti...

Hyvä kirjoitus! Koen itse kuuluvani postmodernimpaan ja liberaalimpaan päähän kirkkomme skaalassa, mutta kieltämättä lainaamasi kappaleet särisivät vähän minunkin korvissani, etenkin kun ottaa huomioon kirjan julkaisseet tahot.

Mielestäni on tärkeää huomioida monikulttuurinen ympäristö etenkin lasten parissa, sillä mikään ei rusenna lasta syvemmin kuin se, että esim. koulussa opetettaisiin kristinuskon olevan ainoa oikea vaihtoehto. Kirkon piirissä ja kristillisestä kasvatuksesta puhuttaessa on kuitenkin outoa, että lapselle tulisi opettaa "pyhyys" jotenkin irrallaan Jeesuksesta ja muista kristinuskoon olennaisesti kuuluvista asioista.

Tuo poimimasi katkelma Johanneksen evankeliumista on mielenkiintoinen, sillä ruodimme sitä POP-messun etkoilla. Viimeisenä tehtävänä jokaisen piti kuvata päivän evankeliumia yhdellä sanalla. Kaikkien muiden sanat olivat pehmeitä ja lämpimiä, "luottamus", "valmistaa sija" jne. Minulle tuli mieleen pullonkaula, juuri noiden mainitsemiesi sanojen vuoksi. Toisaalta miellän katkelman suppiloksi, johon on mentävä sisään kapeasta päästä - on niin helppoa olla osumatta oikeaan ja mennä ohi. Johtuen juurikin melko liberaalista lähestymistavastani uskoon ja siitä, ettei kirkossa nykyään törmää järin ankariin ja koviin saarnoihin, Jeesuksen sanat tuntuvat myös kovin pelottavilta. Toisaalta lohduttaudun taas Ylen Pekka Simojoesta tehdyn Särkyneiden majatalo -ohjelman ajatuksiin siitä, ettemme kosksan ole valmiita ja kokonaisia, vaan eri tavoin särkyneitä ja pyrkimällä Jumalan luo meitä tullaan vastaan.

pikkupappi kirjoitti...

Olipa hyvä puheenvuoro. Musta on myös ikävää, että kristilliseksi tarkoitetussa materiaalissa puhutaan noin. Huomaan kyllä itsekin, että Jumalan pyhyys on monesti vähän hukassa. Jumalasta tulee helposti mielessäni pelkkä pehmoinen Taivaan Isä, vähän kuin nalle, joka tuo turvaa. Kuitenkin hän on paitsi rakastava Isä, myös Kaikkivaltias ja Pyhä.

Se on pelottavaa, mutta toisaalta minusta myös turvallisuutta luovaa. Meidän ei tarvitse käsittää Jumalaa, vaan hän on paljon suurempi kuin me. Soisin, että Jumalan pyhyydestä puhuttaisiin enemmän, tosin tässä kohtaa kannattaa ehkä ensin katsoa peiliin :)

Paus i skärgården kirjoitti...

Hei! Näitkö Pekka Simojoesta kertovan ohjelman televiossa pari päivää sitten? Itse näin vain puolet, mutta ohjelma oli kyllä mielenkiintoinen.
Miten olet viettänyt äitienpäivää tänään? Täällä on syöty kakkua ja poimittu valkovuokkoja.
Terveisin, Päivi

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos, Elina, kun puolustat lasten oikeutta uskoa Jeesukseen!!! Nimenomaan Raamatun Sanan tulee olla kristillisen kasvatustyön pohja ja perusta. Mitä hyötyä on yhtään mistään ilman Jeesusta. Olen itsekin löytänyt elämäni mielekkyyden ja ihmisarvoni Jeesuksessa Kristuksessa, ja soisin sen armon kaikille muillekin, ja tottakai pienillekin. :)

Lainaamasi Raittilan teksti on järkyttävää, köyhää ja säälittävää. :(

Siunaten työtäsi ja meidän kaikkien yhteistä työtä lasten ja kaikenikäisten parhaaksi,
TML

MuuKala kirjoitti...

Taitaa olla niin, että kirkon piirissä on monia, jotka julistavat humanismia kristinuskona. Tämä vaan ei ole kirkon alkuperäinen sanoma, joten terävöityminen olisi paikallaan.

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos Elina, nyt tiedän mitä luen tänään illalla, kun saan lapset nukkumaan. Myönnän nimittäin etten ole koskenutkaan kirjaan, vaikka sen sain käsiini. Nyt on pakko lukea. Valoa viikkoosi, Riikka

Mansikki kirjoitti...

Kiitos taas hyvästä kirjoituksesta! Olen säästänyt erään lehtileikkeen, jossa lastenpsyk. professori Tuula Tamminen sanoo, että lapsella on oikeus uskoon. Tamminen:" Kristilliset arvot ovat länsimaisen kulttuurin perusarvoja. Tieteen edustajana näen, että valistuksen ajan arvot - vapaus, veljeys ja tasa-arvo - ovat korostuneet liian voimakkaasti. Rakkaus, usko, hyvyys ja totuus ovat jääneet taka-alalle."

Tamminen on pahoillaan siitä, että hengellistä kasvatusta ei anneta enää siinä määrin kuin ennen. Hänen mukaansa "lapsen kehitys ei ole tasapainoista, kun lapsi uskoo mihin tahansa. Usko jää silloin kypsymättömäksi. Usko antaa turvaa ja lohtua." Tammisen mukaan "ilman uskoa kasvatamme turvattomia ja lohduttomia aikuisia." Vielä hän lisää: "Se kieli, jota lapsi ymmärtää on tunnustuksellisuus."

Minä totean vain yhteenvetona, että: Lapselle pitää kertoa konkreettisesti Jeesuksesta ja Jumalasta, silloin lapsi ymmärtää, että on jotain äitiä ja isääkin suurempaa, joka luo turvaa. Älkäämme korvatko Jeesusta millään abstraktilla "pyhyydellä", jota lapsi ei ymmärrä!!!

Elina Koivisto kirjoitti...

Kiitos tyttism mainioista huomioistasi! Pullonkaula-vertaus oli osuva ja sopii hyvin yhteen Jeesuksen ahdas portti -vertauksen kanssa. Meillä ei ole muuta toivoa päästä taivaaseen kuin turvautua Jeesuksen sovitustyöhön. Mutta silloin kun me elämme yhteydessä Jeesukseen, ei ole mitään pelättävää!

Kiitos pikkupappi! Luulen, etä meillä aika monilla on katsomista peiliin Jumalan pyhyyden suhteen :). Helposti tulee kyllä annettua Jumalasta nallekarhumainen kuva. Minustakin on turvallista ajatella, että Jumala on minua suurempi, viisaampi ja ihmeellisempi kuin edes ymmärrän. En yhtään kaipaa Jumalaa, joka olisi samalla tasolla minun kanssani. Kaikkivaltiaan Jumalan haltuun on niin paljon turvallismepaa jättää koko elämänsä!

Kiitos Päivi kommentistasi :). Mies katsoi ohjelman ja minä katselin sitä sivusilmällä puuhaillessani jotain muuta. Taattua Pekkaa! Paljon hienoja ajatuksia, jotka tulivat meille tutuiksi kiertäessämme Pekan mukana EtCetera -kuoron jäseninä. Toivottavasti Simojoen teologia saisi enemmän tilaa kirkossamme: vahvasti Jesus-keskeistä ja samalla hyvin nykyaikaista. Äitienpäivämme meni ihanasti: ihanat aamukahvit, jumis, lounas Rossossa ja äitienpäiväkonsertti Järvenpää-talolla. Olin oikein tyytyväinen, kun sain vielä ihania kortteja ja söpöjä itsetehtyjä lahjoja.

Kiitos TML! Olen huolestunut siitä, että Raamattu ei saa enää tarpeeksi ohjata seurakuntien kasvatustyötä. Olen ihan samaa mieltä siitä, ettei työstä ole mitään hyötyä, jos se ei pohjaudu Jeesuksen varaan. "Perustus on jo laskettu, ja se on Jeesus Kristus. Muuta perustusta ei kukaan voi laskea." 1. Kor. 3:11 Siunausta sinunkin elämääsi!

Kiitos MuuKala hyvästä huomiostasi! Humanismi korva tosiaan kristinuskon ydinsanoman monilla kirkon piirissä toimivilla. Rakkauden kaksoiskäskykin muokataan monesti niin, että kaikki pitää hyvksyä. Kuitenkin siinäkin käskyssä ensimmäisenä ajatuksena on Jumalan rakastaminen yli kaiken. Sitä ei humanismi allekirjoita!

Kiitos Riikka kommentistasi! Kannattaa todella tutustua itse vihkoseen. Iloa ja siunausta teidän viikkoonne!

Kiitos Mansikki kommentistasi! Minäkin olen ihastellut monet kerrat Tuula Tammisen viisaita kolumneja ja kannanottoja ja leikannut niitä talteen. Minäkin liputan konkreettisuuden puolesta kristillisessä kasvatuksessa. Raamatussa meille annetaan esikuvaksi lapsen vilpitön usko Jumalaan. Eräässä päiväkodissa lapsi kertoi innoissaan siitä, miten hänen kaverinsa oli opettanut hänelle, että suojelusenkeli on lähellä ihan aina. Mikä ihana turva ja lohtu! Me puolestamme rukoilemme nyt joka ilta, ettei lapsille tule pahoja unia. Ihana huomata, miten tärkeää se on Kuopukselle.

Mansikki kirjoitti...

Kun pojat olivat pieniä ja näkivät joskus painajaisia, laitoimme kädet ristiin ja pyysimme Taivaan Isää ottamaan pahat unet pois ja rauhoittamaan yöunen. Se tepsi aina!

Olen työssäni monesti kysellyt lapsilta rukoilevatko he iltarukouksen. Joka kerta harvempi käsi nousee. Mutta ellei vanhemmat itsekään osaa tai halua, eihän lapsi sitä myöskään opi. Se on tosi harmillista.

Elina Koivisto kirjoitti...

Kiitos Mansikki kommentistasi!

Rukouksessa on valtava voima!
Iltarukous alkaa olla tosiaan katoavaa kansanperintöä monin paikoin. Kyselen aina kastevanhemmilta, ovatko he itse rukoilleet iltarukouksen. 70-80-luvulla syntyneissä vanhemmissa on todella suuri osuus niitä, jotka eivät ole itse oppineet iltarukousta. Suuri osa heistä on kuitenkin ollut mukana päiväkerhossa tai pyhäkoulussa. Ongelma on se, että he kasvattavat nyt sukupolvea, joka ei välttämättä opi rukoilemaan missään, kun päiväkerholaisten ja pyhäkoululaisten määrä on romahtanut ja päåiväkotien uskontokasvatus on minimissään. Onneksi perhekerhot ovat suosiossa. Toivottavasti vanhemmat saisivat siellä kipinän elävään rukouselämään.

Kaisa Raittila kirjoitti...

Hei Elina, kiitos palautteesta! Otan sen vakavasti siksi, että olet iältäsi ja perhetilanteeltasi Lapsen oikeus pyhään -kirjasen kohderyhmää. Jos sinäkään et oivaltanut kirjasen perusideaa, jää se todennäköisesti monelta muultakin kohderyhmään kuuluvalta oivaltamatta. Siitä olen pahoillani.

Jos tartut kirjaan uudelleen, saatat huomata, että sen sivuille on kirjattu erilaisia, minämuotoisia ajatuksia, samastumiskohteita niille vieraantuneille, etsiville ja aroille, jotka kysyvät, miksi minun pitäisi uskoa, mihin lapseni uskoa tarvitsee tai riittääkö se, että haparoin isältä opittua iltavirttä.

Halusin tehdä kynnyksen mahdollisimman matalaksi ja tarjota kokemuksen: Hei, juuri noinhan minä ajattelen. Kun on tullut nähdyksi sellaisena kuin on, on helpompi kuulostella, mikä voisi olla minun tai lapseni ensimmäinen askel kohti pyhää.

Perinteiset kristilliset koodisanat, joita kaipaat, karkottavat monia ihan suotta. Lapsen oikeus pyhään -kirja on kirjoitettu juuri heille.

Kirja on myös kirkon jäsenyyskeskusteluun ja kirkon kolmivuotiseen Pyhä-painopisteeseen liittyvä puheenvuoro, joka haluaa haastaa pyhästä puhujat ja pyhälle ennakkoluuloisina selkänsä kääntäneet kysymään itseltään, mikä minulle on niin pyhää ja tärkeää, etten luopuisi siitä mistään hinnasta.

Prisma kirjoitti...

Raittilan teksti puhuu arkikieltä tämän päivän isälle ja äidille, joka pohtii onko oikein antaa lapsen olla uskontokasvatuksen piirissä edes päivähoidossa. Kirja ei millään tavalla sulje pois Jeesusta tai Raamattua uskon perustana. Pidän sitä raikkaana puheenvuorona. Toivoisin, että tällaisissa blogeissa ja kommenteissa pohdittaisiin monipuolisesti, mitä on haluttu sanoa sen sijaan, että tuomitaan kirjoittaja tai kustantaja lukematta edes koko tekstiä.

Uskosta voi puhua monilla tavoilla. Raittilan kieli tavoittaa ehkä juuri hänet, joka ei astu kirkon kynnyksen yli, mutta sisimmässään kaipaa rohkaisua opettaa lapselleen jotain siitä, mitä itse oppi pienenä.

Elina Koivisto kirjoitti...

Kiiotos, Kaisa Raittila, kommenitstasi! Arvostan kovasti sitä, että kommentoit blogiani tällä tavalla.

Uskon siihen, että kirjalla on vilpitön tarkoitus. Siitä huolimatta en ole samaa mieltä siitä, että se tällä tavalla olisi palvelemassa kovinkaan hyvin suomalaisia perheitä kristillisen kasvatuksen antamisessa.

Minun ikäpolveni vanhemmat ovat saaneet pääosin erittäin ohuen kristillisen kotikasvatuksen. Hyvin harva meidän ikäpolvestamme on saanut "rokotusta" liian tiukkaan uskonnollisuuteen. Se on meitä edeltäneiden ikäpolvien trauma. Enemmänkin ongelma on se, että monet esim. kastekeskusteluissa tapaamani vanhemmat eivät ole oppineet edes iltarukousta eivätkä he tunne Raamattua tai virsiä.

Sen vuoksi olen sitä mieltä, että seurakuntien tulisi jakaa perheille materiaalia, joka voi olla konkreetiisesti tukemassa perheiden kristillistä kasvatusta. Vanhemmat ja kummithan kastekaavassa vastaavat yleensä "tahdon" kysymykseen siitä, lupaavatko he huolehtia siitä, että lapsi saa kristillisen kasvatuksen. Yleisuskonnolisuus ei ole mielestäni kristillistä kasvatusta.

Me tuemme Paavalin seurakunnassa lapsiperheitä jakamalla heille esim. Pienten raamatun, DVD:n, joka sisältää raamatunkertomuksia, Kirkkovuosi lasten kanssa yms.

Minusta on erikoista, että Seurakuntien Lapsityön Keskuksen julkaisemassa vihkosessa sanotaan Raamatusta: "Uskontotunnilla kuunneltiin satuja maailmaa rakastavasta Jumalasta". Eikö tämä ole oman oksan sahaamista?
MInusta on todella ikävää se, että kirkon lapsityössä Raamattu menettää koko ajan merkitystään. Jos me emme itse arvosta Jumalan sanaa, onko kirkollamme mitään tulevaisuutta?

Prismalle toteaisin, että olen lukenut kyllä vihkosen alusta loppuun saakka. Siitä huolimatta olen edelleen sitä mieltä, ettei se ole tukemassa tarpeeksi perheiden kristillistä kasvatusta.

Mielestäni lapsella on oikeus Jeesukseen ja suojelusenkeleihin, koska ne tuovat hänen elämäänsä turvan ja lohdutuksen. Elävä usko kolmiyhteiseen Jumalaan ei todellakaan ole kokoelma sääntöjä tai pelkkiä vastauksia, vaan rakkaussuhde. Sen vuoksi kirkon täytyy olla rohkea puhumaan selvästi siitä, millainen aarre usko Jumalaan on.

Anonyymi kirjoitti...

Minun täytyy sanoa, että tässä asiassa olen kyllä Elinan kanssa kutakuinkin samaa mieltä.
Jos kristillisessä julkaisussa koetaan nimet "Jeesus, Pyhä Henki, Jumala" liian vahvoiksi, ollaan kyllä heikoilla jäillä, jos ei jo upottu.

Oma kokemukseni äitinä on, että lapselle Jeesus on maailman luonnollisin ja konkreettisin asia.

Siinä on aikuisella opittavaa, mutta toki lapsen täytyy ensin saada tietoa oikeilla nimillä.
Ja nykyään siis lapsen vanhempienkin jo.

Kirkko saisi pikkuhiljaa alkaa itse innostua itsestään.




Satu Kreivi-Palosaari

Elina Koivisto kirjoitti...

Kiitos Satu kommentistasi! Miksi pelkäisimme/häpeäisimme omaa sanomaamme? Lapset ja nuoret eivät tosiaankaan arastele Jeesusta. Nykyään ripareillakin laulellaan "Jeesus on kingi, siitä en tingi".

Kaisa Raittila kirjoitti...

Yhden väärinkäsityksen vielä korjaan. Lapsen oikeus pyhään ei ole lapselle tarkoitettu kirja. Se on kirjoitettu kirkon ytimen ulkopuolelle ajautuneelle vanhemmalle, joka pohtii, kannattaako lasta kastaa tai kasvattaa kristityksi.

Juuri siksi, että markkinoilla jo on aineistoa lapsen opastamiseksi Raamattuun, rukoukseen ja kirkkovuoteen, tein kirjan niille vanhemmille, joita perinteinen kristillinen kieli ei tavoita.

Eri kysymyksensä (ja kovin vakava) on se, onko sellaisille ihmisille kirkossa tilaa.

Elina Koivisto kirjoitti...

Kiitos Kaisa kommentistasi! En todellakaan luullut enkä tarkoittanut, että se olisi tarkoitettu lapsille.

Marja-Liisa kirjoitti...

Lapsen oikeus pyhään -vihkosen tarkoitus oli sanoittaa "Pyhää" toisenlaisella kielellä kuin yleensä on tapana ja tarjota väline, jonka pohjalta voi syntyä keskustelua. Jos jo alustuksessa sanotaan, kuinka asiat oikein ovat, onko se mitään keskustelua, saati ihmisten kuuntelua? Tarkoitus oli myös löytää tarttumakohtia, kokemuksia, jolloin tavallinen ihminen on tuntenut elämässään pyhän kosketuksen. Monen mielestä mm oman lapsen näkeminen ensi kerran on tällainen kokemu, myös minun. Ehkä opetus Pyhästä Hengestä on nimenomaan seurakunnan asia siinä keskustelussa, joka toivottavasti syntyy.
Maisa Tonteri, kustannuspäällikkö LK

Elina Koivisto kirjoitti...

Kiitos kommentistasi! Ymmärrän edelleen vilpittömän pyrkimyksenne hyvään kirjasen suhteen.

Lapsen syntyminen on minunkin mielestäni erityisen tärkeä hetki. Samoin lapsilla on jo luomisen perusteella erityistä herkkyyttä yliluonnolliselle maailmalle, joka voi saada vanhemmankin kiinnostumaan Jumalasta.

Siitä huolimatta olen sitä mieltä, että kaikkien seurakuntien ja kirkon jakaman materiaalin pitäisi olla selkeästi kristillistä. Vihkosessa sanotaan sivulla 16: "Minun lapsellani on oikeus uskoa niin kuin täällä on tapana."

Valitettavasti suuri osa niistä kasteperheistä, joita tapaan, ei tiedä kovinkaan paljon siitä, miten täällä on tapana uskoa. He kaipaavat kokemukseni mukaan konkreettista tietoa kristinuskosta sekä esimerkkiä siitä, että joku ihan oikeasti uskoo Kolmiyhteiseen Jumalaan.

Anonyymi kirjoitti...

Elina, kiitos rohkeasta kommentistasi! Iloitsen kovasti että kirkossamme on sinun kaltaisiasi pappeja. Onnellisia ovat ne lapset, jotka saavat hartauksissasi ym. tilanteissa olla mukana kuten myös vanhemmat. Sinä uskallat puhua rohkeasti Jeesuksesta. Välillä tuntuu että kirkkomme maallistuu niin ettei kohtaa Jeesusta tarvita ollenkaan kun kaikki käy. On väärä peruste yrittää saada ihmisiä jäämään kirkkoon jos luovutaan tärkeimmistä uskomme perusteista.

Taivaan Isä sinua runsaasti siunatkoon! Hän iloitsee ja riemuitsee sinusta!!


Satu Valkonen-Lindblad

Jukka Putkonen kirjoitti...

Mielenkiintoinen keskustelu. Olen itse aina ihmetellyt sitä, kuinka kirkkomme "myy tuotettaan". Jos minulle annettaisiin tehtäväksi myydä imuri, yrittäisin varmaankin tuoda esille imurin hyviä puolia. Nyt tuntuu monesti siltä, niinkuin pyrittäisiin aktiivisesti esittelemään imuria vähättelevään sävyyn; ei se oikeastaan ihan oikeasti ime mitään..., onhan siihen tällainen ohjekirjakin, mutta ei sillä tee mitään... itse kehottaisin kyllä ostamaan jonkun muun vehkeen, ja jostain muusta kaupasta jne. Ei kai kukaan saa tällä meiningillä mitään myytyä.

Meillä on maailman ihmeellisin ja suuremmoisin imuri, jonka toimintoja ja imutehoa ei saa eikä pidä pitää piilossa tai vähätellä. Myös lasten tulee jo ajoissa oppia imuroimaan, muuten tulee sotkua, eikö vain. Miksi kirjoittaa Pyhästä ja Pyhyydestä, jos puhuukin jostain muusta, olletikin että siinä haettaisiin kosketuspintaa sellaisiin ihmisiin, jotka eivät ymmärrä Pyhyyden olemusta. Eikö juuri silloin tulisi kertoa, kuka Pyhä on? Olen opettajana niin usein tuskaantunut kirkon työntekijöihin, jotka tulevat koululle pitämään päivänavauksia. Odotan, että oppilaille kerrottaisiin Jeesuksesta, mutta ei... melkein poikkeuksetta työntekijä pitää esitelmää jostain yleishumaanista aiheesta, josta kuka tahansa opettajakin voisi puhua. Tulkaa puhumaan lapsille Jeesuksesta, ei vain jostain eteerisestä jumalasta vaan nimenomaan Jeesuksesta. On eri asia uskoa jumalaan kuin uskoa Jeesukseen!

Elina Koivisto kirjoitti...

Kiitos Satu kannustuksestasi! Koen, ettei tätä työtä voi tehdä muuten kuin Jumalan varassa ja voimassa. Olen ihan samaa mieltä siitä, että kirkkomme on menettämässä monin paikoin selkeän evankeliumin julistamisen, tärkeimmän tehtävänsä. Kiitos sinun rohkeista evankeioivista kirjoituksista! Siunausta ja iloa työhösi!

Kiitos Jukka oivaltavasta kirjoituksestasi! Ymmärrän täysin, mitä tarkoitat kommentillasi! Minuakin harmittaa suunnattomasti tilanteet, joissa kirkon omat työntekijät vähättelevät sanomaamme sanoin tai teoin. Meillähän on oikeasti valtava aarre Jeesuksessa! Siunausta koko teidän perheellenne!

Arto Alanenpää kirjoitti...

Oikein hyvä kirjoitus. Itse olisin ehkä vielä siteerannut sitä Jeesuksen sanaa "Sallikaa lasten tulla minun tyköni, älkääkä estäkö heitä, sillä senkaltaisten on Jumalan valtakunta." Mark. 10:14 Luuk. 18:16

Arto Alanenpää kirjoitti...

Hyvä kirjoitus! Olisin lisännyt vielä Jeesuksen sanat, Sallikaa lasten tulla minun tyköni, älkääkä estäkö heitä, sillä senkaltaisten on Jumalan valtakunta.

sirpa lappalainen kirjoitti...

Arjessa tulee monta tilannetta joissa kerromme lapsillemme turvaamisesta Jeesukseen sekä miten ja mitä Isä Jumala on luonut ja hän on lähettänyt Poikansa Jeesuksen ettei yksikään joka häneen uskoo hukkuisi vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.

Anonyymi kirjoitti...

Löysin tämän vanhemman blogitekstin mutta edelleen niin ajankohtainen! Tosi hyvä kirjoitus!