Free counter and web stats

keskiviikkona, helmikuuta 28, 2007

Hyvien vai pahojen ihmisten kylä?

Tapasin muutama vuotta sitten eräillä kesäjuhlilla vanhan tutun, samoihin aikoihin seurakuntanuorissa pyörineen tytön. Juttelimme hetken nykyisistä kuulumisista ja muistelimme nuoruuttamme Pellossa. Hämmästyimme sitä, miten erilainen kuvamme yhteisestä kotikylästämme oli. Hänen mielestään nuoruus Pellossa oli ankeaa ja negatiivista; pellolaiset taas olivat pessimistisiä ja ahdistuneita. Minun mielestäni elämä napapiirin pohjoispuolella oli leppoisaa ja mukavaa; ihmiset taas olivat ystävällisiä ja iloisia.

Erilaista meidän elämämme oli myös seurakuntanuorissa, koska kuuluimme eri ryhmiin. Hieman vanhempana hän kuului niihin avainnuoriin, joiden mielestä me nuoremmat olimme tylsiä ja tiukkapipoisia. Nuorteniltaan saapuessaan he saattoivat ovelta käydä toteamassa "Ei täällä ollutkaan ketään", vaikka meitä saattoi olla parikymmentäkin ringissä pappilan olohuoneen lattialla. PoVa-illassa he kehottivat meitä poistumaan paikalta, kun "Pikkutytöt eivät kuitenkaan ymmärtäisi englanninkielisestä elokuvasta yhtään mitään". Oulu-gospelissa he pyysivät minua viemään tylsät kaverini pois sisareni opiskelijakämpästä, jotta he saisivat olla rauhassa, vaikka kämppä oli nimenomaan minua ja ystäviäni varten. Seurakunnan laskettelureissulla taas joku heistä yritti väkisin tunkea tupakkaa suuhumme, kun kieltäydyimme kohteliaasti sauhuista. On vaarallista olla savuton, muttei mauton!

Kaikesta huolimatta me olimme kavereideni kanssa aika onnellisia. Elämämme oli aika helppoa, huoletonta ja viatonta. Lauloimme iloisina seurakunnan nuortenkuorossa, kokoonnuimme koulussa ensimmäisellä välitunnilla rukouspiiriin, teimme ahkerasti läksymme ja luimme kokeisiin sekä harrastimme oikein urakalla. Lisäksi olimme usein jonkinlaisella partion tai seurakunnan reissulla sekä vietimme juhlapyhiä kavereiden mökeillä tai kodeissa sipsien ja limsan voimalla. Myöhemmin otimme mukaan myös nuoremman seurakuntanuorten polven, jotta he eivät kokisi samaa kohtaloa kuin me aikoinaan. Virheistä oppii, myös toisten!

Me emme välittäneet edes siitä, että asemamme Pellon miesmarkkinoilla ei ollut kovinkaan kummoinen johtuen tunnetusta uskovaisuudesta ja tiukkapipoisuusesta. Vietimme ratkiriemukkaita hetkiä kello viisi yöllä leirikeskuksen peilin edessä, kun silmäpussit roikkuivat valvomisesta melkein nenän kohdalla puhuttuamme koko yön pojista. Meille kuusitoistavuotiaille riitti mainiosti partion ja seurakunnan retkillä sekä matkoilla hankittujen kaukorakkauksien vatvominen sekä ihannemiesten ominaisuuksien luettelointi. Ja olihan meillä toki ihailijoita, enemmän tai vähemmän onnettomia tapauksia. Vannotimme toisiamme siitä, että varoitamme, jos olemme lankeamassa johonkin onnettomaan tapaukseen kuten... Ja aina välillä suunnittelimme luostarin perustamista, koska mielestämme olisi kunniallisempaa tehdä luostarilupaus kuin jäädä vanhaksipiiaksi. Myyntiartikkelikin meillä oli jo tiedossa: huulirasva. Runsaan käyttömme perusteella pidimme tuotettamme tulevana myyntimenestyksenä!

Kaikki nuoruuden ihanat ja kamalat muistot ovat vyöryneet mieleeni lukiessani lapsuudenkodissani hiihtoloman ratoksi veljeni luokkakaverin, Maria Peuran, romaania Valon reunalla. Olen vain ihmetellyt, onko kirjan tapahtumapaikka lapsuuteni ja nuoruuteni Pello.
Kaikki fyysiset tuntomerkit ovat hyvin selvät. Tunnistan kirjasta vanhat kouluni; sillan kupeessa olevan kahvilan, jonka nimen olen jo unohtanut; Penan grillin sekä Kotivainion kerrostalot. Tunnistan myös paljon tuttuja tarinoita sekä muutamia ihmisiä. Peura kuvaa tekstissään happista, jota isosiskoni ja -veljenikin ovat kertoneet harrastaneensa Pellon ala-asteella. Hullu leikki, jossa toiselta pantiin ilmat niin pihalle, että tämä pyörtyi. Onneksi harrastus ei siirtynyt sukupolvelta toiselle, vaan taisi jäädä yhden talven iloksi. Opettajani, joka järkytti kyläämme kulkemalla pakkasella shortseissa, oli päässyt mukaan Marian kirjaan, vaikka joskus uhkasin blogissani kirjoittaa tästä legendaarisesta hahmosta kirjan. Ei tarvitsekaan!

Mukavalta tuntui lukea kuvausta jäänlähdöstä koko kylää ravisuttavana tapahtumana, joka tyhjentää työpaikat kerätäkseen kaikki töllistelemään jännittäviä tapahtumia. Mukana ovat myös tarinat Ranskasta tulleista "intiaaneista", jotka eräänä talvena tekivät leirinsä Kittilän Lainiolle, sekä pakolaisista, jotka sijoitettiin surkeisiin oloihin parakkeihin Ruotsin puolelle, laskettelurinteen kupeeseen.

Mutta silti jään ihmettelemään, kuvaako tämä kirja lapsuuteni ja nuoruuteni maisemaa. Onko tämä se sama kylä, jota Ilta-Sanomissakin on tituleerattu "Hyvien ihmisten kyläksi" johtuen erinomaisesta tuloksesta Yhteisvastuukeräyksessä? Onko tämä se Tornionlaakso, jonka ihmisiä on pidetty vahvoina, ahkerina ja valoisina? Muurolan mielisairaalassakin oli joskus todettu, että länsikairan hullut ovat aivan erilaisia kuin itäkairan hullut: paljon valoisampia ja elämänmyönteisempiä.

Peuran kirja on sen sijaan ahdistava, itsetuhoinen ja synkkä. Itsemurhat seuraavat toisiaan ja kuolema kutsuu seuraansa kirjan päähenkilöä milloin jäällä, milloin junaradalla. Kuolema ja paha ovat läsnä pohjavireenä kirjan ensimmäisestä sivusta viimeiseen. Kirjan nuoret ovat levottomia ja onnettomia, he viiltelevät itseään, haukkuvat toisiaan ja etsivät lohtua viinasta, väkivallasta, pahan voimilta ja seksistä. Kirjan aikuiset ovat vastuuttomia, ilkeitä ja mieleltään heikkoja.
Heidän omat ongelmansa estävät heitä kohtaamasta nuoria, jotka haluavat paeta kotikylänsä kurjuutta keinolla millä hyvänsä.

Kirjailija oli jossain valitellut sitä, etteivät pellolaiset tunnista itseään tekstistä. Onneksi! Minun kuvani sen ajan ja nykyisestä Pellosta on aivan erilainen. Kirjan lukeminen herätti kysymyksen siitä, kuinka kannattavaa on sekoittaa faktaa ja fiktiota lähihistoriaa käsittelevässä romaanissa tällä tavalla. Kirjan luettuani en voi olla pohtimatta, oliko Penan grillillä todella käytössä kirjassa mainittu menetelmä maksamattomien laskujen anteeksisaamiseen vai onko se kirjailijan mielikuvitusta. Vähän epäreilua grillinomistajaa kohtaan! Toinen kirjan herättämä ajatus liittyy siihen, miksi ihmiset valitsevat kurjuuden, synnin ja pimeyden, kun tarjolla olisi jotain paljon parempaa. "Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo."

Vastapainona Peuran synkkyydelle olen lukenut lapsille Sakari Topeliuksen kertomuksia. "Adalmiinan Helmi", "Kunnioita isääsi ja äitiäsi" sekä "Armelias on rikas" ovat hienolla tavalla valottaneet sitä, miten me pienillä kauniilla teoilla voimme rakentaa parempaa maailmaa. Kirjailija opettaa kertomuksissaan, miten ystävällisyys, myötätunto, epäitsekkyys ja rakkaus tuovat elämään Jumalan siunauksen ja sisäisen rauhan. Samaa rakkauden teemaa käsitteli myös Tommy Taberman päivällä äidille tulleessa Eevassa. "Hänen mielestään se suuri jokapäiväinen valinta on, miten kohtelemme toisiamme. Joka päivä voimme haavoittaa toista, jopa tappaa -tai sitten parantaa...Näinhän se menee: jos autat toista, joku toinen auttaa jonakin päivänä sinua. Siksi säälin ahneita ja kovia ihmisiä. He eivät ymmärrä antaa eivätkä ottaa vastaan ja tuomitsevat itsensä yksinäisyyteen...Voisimme opetella murretun leivän filosofiaa: jakamisen kautta kaikki hyvä moninkertaistuu."
Elina

torstaina, helmikuuta 22, 2007

Hiihtolomasuunnitelmia

Kun me lähdetään hiihtolomalle niin me mennään junalla 23.2 Riihimäelle ja siellä on Helmi serkun ristiäiset. Kun ne on loppunut me mennään mummin kanssa yö junalla Pelloon . Siellä käyn laskettelemassa äitin kanssa koska isi on rippileirillä. Menen myös hiihtämään ja luistelemaan ja ehkä mummi tekee lättyjä ja torstaina tai perjantaina viikolla 9 äiti lähtee ja minä Laura ja Mikael tullaan vasta sunnuntaina. Mummi ja pappa tuo meidät kotiin ja mummi ja pappa jää varmaan yhdeksi yöksi .

Antton

keskiviikkona, helmikuuta 21, 2007

Mä en leiki sun kaa!

Puhelinmyyjät ovat ärsyttäviä. Heihin sopii mainiosti vanha totuus: "jos annat pahalle pikkurillin, se vie koko käden". Jos sorrut tilaamaan jonkin lehden supertarjouksella lyhyeksi jaksoksi, saat perääsi puhelinmyyjien legioonan ikiajoiksi. Periaatteessa suhtaudun hyvin myönteisesti kaiken maailman kaupustelijoihin ja keräysten toteuttajiin, koska olen lapsuuteni ja nuoruuteni kulkenut ovelta ovelle myymässä arpoja ja lehtiä. Tunnen myös pientä lukkarinrakkautta puhelinmyyjiin, koska olen tehnyt puhelinhaastatteluja, ja tiedän, ettei se ole helppoa. Siitä huolimatta olen ollut välillä kyllästynyt puhelinmyyjien ja erilaisten puhelintutkimusten jatkuviin soitteluihin. Niin kyllästynyt, että olen muutaman kerran ollut vähän epäkohtelias puhelimessa aivan muista syistä soitteleville luullessani heitä puhelinmyyjiksi. Tapoihini kun ei yleensä kuulu ilmoittaa esim. työhaastatteluun tai toimitukseen minua pyytävälle, että minulla on vain hetki aikaa. NOLOA!

Olen kuitenkin keksinyt hyvän tavan, jolla voin järkyttää puhelinmyyjien rauhaa. Ilmoitan, ettemme tarvitse lisää lehtiä, koska meille tulee jo niin paljon lehtiä, ettemme ehdi lukea kaikkia. Silloin puhelinmyyjä kyselee, mitä lehtiä meille tulee. Kun vastaan, että meille tulee hengellisiä lehtiä, jättävät puhelinmyyjät minut usein nopeasti rauhaan. Valitettavasti Suomessa hengellisistä asioista puhuminen on monesti tabu!

Ja kyllä meille niitä hengellisiä lehtiä tuleekin. Joka viikko postiluukusta kolahtaa kolme kristillistä lehtiä ja harvemmin ilmestyviä lehtiä tulee nopeasti laskettuna ainakin kahdeksan. Vesan kanssa käymme aina välillä neuvotteluja siitä, mitä jättäisimme pois. Mutta lopputulos on aina sama: kumpikaan ei ole valmis luopumaan omista suosikeistaan, ja vähemmän suositut lehdet saamme ilmaiseksi. Papin työssä on toisaalta suurta hyötyä siitä, että ainakin selaa läpi suuren määrän lehtiä. Uusia ideoita kun ei koskaan ole liikaa! Ainoa huono puoli on siinä, että lehtikori on pysyvästi ylikuormitettu, kun osaa lehdistä emme malta edes lukemisen jälkeen heittää pois.

Tämän päivän Uudesta Tiestä löysin erinomaisen kolumnin. Yleensä en välitä kovinkaan paljon kyseisen lehden kolumneista, koska ne ovat usein kyynisiä ja kirkkoa ylhäältäpäin arvostelevia. Inhoan erityisesti näsäviisaasti tarinanmuotoon kirjoitettuja kolumneja, joiden tarkoitus on olla muka hauskoja, mutta joiden todellinen tähtäyspiste on asettua toisinajattelevien yläpuolelle. Tästä kolumnilajista on tullut suorastaan tavaramerkki viime vuosina naispappeutta vastustavien järjestöjen lehdissä, valitettavasti.

Joka tapauksessa tänään Pekka Simojoki ruoti kolumnillaan samaa ongelmakenttää kirjoittaessaan "Pikkusielujen hiekkalaatikkoleikeistä". Hän kuvasi kolumnissaan sitä, miten huonosti monilla paikkakunnilla onnistuu eri järjestöjen ja seurakuntien yhteistyö. Hänen mukaansa pahimmillaan erilaiset näkemykset johtavat siihen, että seurakunta varoittaa kouluja päästämästä oppilaitaan Pekka Simojoen konserttiin, jos järjestäjänä on esim. Kansanlähetys. "Voi pyhä yksinkertaisuus! Tällaiseenko meillä on varaa tässä maassa? Kyse on lapsista ja heidän elämästään ja me jatkamme näitä "en leiki sinun kanssa" -hippasia!" kirjoitti Pekka.

Vitoslaiseksi körtiksi tunnustautuva ja kaikkien kanssa leikkeihin lupautuva Simojoki sivusi samaa aihepiiriä aikuisten maailmassa viitaten Koiviston savustamiseen ulos kirkosta ja naispappeuskärhämään: "Ihmiset eroavat kirkosta joukolla, jumalanpalvelushuoneet tyhjenevät ja me kristityt keskitymme ammuskelemaan toisiamme. Itse olen tähän kirkkoon kasvanut ja uskon vieläkin sen mahdollisuuksiin. Uskallan sanoa jopa rakastavani sitä. Suren kuitenkin sitä, mitä kaiken maailman byrokraatit ovat tekemässä kirkolle. AINOAT ASIAT, JOLLE OLEN ALLERGINEN, OVAT KYYNISYYS JA KIRKKOPOLITIIKKA. SE ON KUOLLETTAVA YHDISTELMÄ, AINAKIN RAKKAUDEN NÄKÖKULMASTA."

Ei Pekan kolumniin voi sanoa muuta kuin Amen! Itse saan usein kuulla toimituksissa ihmisten pitkiä sepustuksia siitä, miten he eivät voi ymmärtää naispappeuden vastustajia. Yritän aina tuoda sellaista näkökulmaa esille, että kaikilla on oikeus ajatella eri asioista omalla tavallaan. Kerron myös siitä, miten yhteistyö naispappeuden vastustajien kanssa on sujunut aivan hyvin. Peräänkuulutan kirkoltamme, sen työntekijöiltä ja seurakuntalaisilta suurempaa suvaitsevaisuutta. Miksi meidän aina täytyy olla jotakin vastaan ja odottaa, että kaikki ovat kaikista asioista samaa mieltä? Kenelläkään meistä ei ole jokaiseen asiaan oikeita vastauksia ja näkemyksiä. Tosin EO:ssa meille joku saarnaaja opetti, että evankeliset ovat muita yhden askeleen edellä, koska heillä on oikea oppi. Sama legendaarinen puhuja väitti, että pisarakin väärää oppia turmellee oikean opin samalla tavalla kuin pisara polttoöljyä värjää dieselin. Epäilen! Taivaan portilla ei varmasti kysytä, kannattaako forenssista vanhurskauttamisoppia. Sen sijaan voidaan kysyä, miten suhtauduit toisinajatteleviin.

Suvaitsemattomuus ei ole kuitenkaan vain konservatiivien ongelma. Ns. liberaalimmissa piireissä se tuntuu olevan vähintäänkin yhtä suuri ongelma. Raamatulla päähän lyöminen voi tarkoittaa nykyään myös sitä, että Raamattuun luottava ihminen asetetaan naurunalaiseksi. Tai suvaitsemattomuus voi olla sitä, että rukousvastauksiaan kertovaa ihmistä pidetään vähän tyhmempänä. Kyynisyys ja kriittisyys ovat vallanneet kirkossamme aivan liian paljon alaa. Perusongelma on sama molemmissa ääripäissä: "jos sä et ajattele kaikista asioista samalla tavalla kuin mä, mä en leiki sun kaa."
Elina

tiistaina, helmikuuta 20, 2007

Tapahtukoon sinun tahtosi!

Elämä olisi sangen raskasta ilman Jumalan apua ja johdatusta. Nostan hattua niille ihmisille, jotka selviävät elämästä yksin. Itse en selviä!

Kuinka mahtavaa onkaan suurten muutosten keskellä luottaa siihen, että Jumala pitää huolta. Hän on valmistanut jo askeleet, joita meidän tulee kulkea. Kerta toisensa jälkeen saan muistuttaa itseäni siitä, että Jumalan suunitelmat ovat loppujen lopuksi parhaimmat. Hän tuntee täydellisesti olosuhteet ja tilanteet. Hän tietää, missä tarvitsee minua työhönsä. Hän on Herra, minä olen hänen pieni palvelijansa. Tapahtukoon sinun tahtosi!

Ja taas löysin ihastuttavan elämäntilanteeseeni sopivan rukouksen HIljaisuuden rukouksia -kirjasta.

Yhdessä sinun kanssasi, Herra,
uskallan kulkea pimeässä,
uskallan elää turvattomuudessa ja epävarmuudessa,
uskallan toimia kaikkea ihmisjärkeä vastaan.
Kiitos sinulle, että olet kanssani joka hetki.
Sinä tunnet minut kokonaan.
Sinä tunnet turvattomuuteni, epäluuloisuuteni.
Sinä tiedät, etten omin voimin pystyisi seuraamaan tahtoasi.
Tiedät, että tarvitsen sinua.

Kiitos, että suljet minut rakkauteesi,
anteeksiantoosi, voimaasi,
joka antaa minulle rohkeutta mennä ilomielin
sinne minne sinä haluat.
Kiitos, että saan olla edessäsi lapsena,
luottaa sinuun,
antaa kaiken sinun haltuusi,
niin että voit toimia kanssani miten tahdot.
Tapahtukoon sinun tahtosi
minun elämässäni,
Herra.

Elina

maanantaina, helmikuuta 19, 2007

www.rikki.fi

Laura ja Mikael katsoivat DVD:ltä Jippii-musiikkivideota. Kuva pysähtyi yhtäkkiä niin kuin monesti aikaisemmin. "Puttitta" sanoi Mikael tarkoittaen, että minun pitäisi puhdistaa levy sormenjäljistä ja muusta töhnästä. Nenäliinalla puhdistaminen ei kuitenkaan auttanut tällä kertaa. "Täytyy varmaan mennä www. rikki.fi -sivuille etsimään apua", sanoi Laura. 70-luvun kasvatti ei voinut siinä tilanteessa muuta kuin ihmetellä maailman muuttumista. Miten viisivuotias osaa kehitellä tuollaisia nettisivujen nimiä?

Aloittaessani teologian opinnot vuonna 1994 maailma näytti vielä aivan erilaiselta. Kännykät olivat harvinaisuuksia ja internetin käyttö oli melko vähäistä. Lestiksen asuntolassa jaoimme kahdeksan tytön kesken puhelimen. Tyytyväisinä istuimme vuorotellen käytävällä puhumassa perheenjäsenille, poikaystäville ja kavereille. Välillä saattoi ilta kulua siihen, että odotti omaa vuoroansa. Erityisen jännittäviä minulle olivat ne illat, jolloin odotin Vesan soittoa! Kun yksi tytöistä hankki vuonna 1995 oman kännykän, me muut pidimme häntä tuhlailevana ja outona. Kuka opiskelija käyttää rahansa kalliin kännykkälaskun maksamiseen, jos kerran asuntolassa on puhelin!

Puhelimen lisäksi olin yhteydessä ystäviin kirjeillä. Ensimmäisenä sateisen synkkänä Helsingin syksynä kirjoitin pimeässä huoneessani pitkiä kirjeitä erityisesti Annalle ja Riikalle. Ei puhettakaan siitä, että olisin käyttänyt yhteydenpitoon sähköpostia, vaikka saimmekin heti ensimmäisinä päivinä omat sähköpostiosoitteet. Tuntui aivan liian hankalalta lähteä jonottamaan vuoroa yliopiston tiloihin. Ystävistäni ei edes oikein kukaan käyttänyt sähköpostia. Poikkeuksen tekivät vaasalaiset, jotka tuntuivat silloin hyvin edistyksellisiltä. Kutsuimmekin heitä pikkuhesalaisiksi!

Teknisen kehityksen nopeus tuntuu aivan käsittämättömältä. Tänään voin vain ihmetellä, miten olen voinut selvitä opiskeluaikana ilman kännykkää, tekstiviestejä, sähköpostia ja internettiä. Nykyään päiväkin ilman kännykkää tuntuu lähes kestämättömältä; sähköpostia taas tulee tarkkailtua aivan liian usein. Työpäiväkin alkaa yleensä tietokoneen äärestä. Poikkeuksena on perjantai, jolloin kiirehdin suoraan rukoushetkeen. Parempi niin!

Työskennellessäni ruotsalaisessa seurakunnassa yhtymässämme otettiin käyttöön sähköinen varausysteemi ja kalenteriohjelma. Ainakin ruotsalaisen seurakunnan työntekijät olivat aluksi muutoksesta aivan kauhuissaan. Työntekijäkokouksissa motkotettiin sitä, kuinka kamalan paljon ohjelman käyttö vie aikaa, kun tilaisuudet ja henkilöt pitää varata tietokoneella. Lisäksi oli uhkakuvia siitä, että työntekijöitä varataan kaiken maailman kissanristiäisiin kysymättä asianomaiselta mitään. Pelko oli kuitenkin aivan turhaa. Alun vaikeuksien jälkeen kaikki ovat oppineet käyttämään sujuvasti ohjelmaa, ja turha ramppaminen paikasta toiseen on vähentynyt.

Välillä kuitenkin mietin sitä, onko tekninen kehitys ollut pelkästään hyvää. Entinen työtoverimme Riihimäeltä, Pirkko Arola, totesi kerran osuvasti, että ennen jumalnpalvelusten valmisteleminen aloitettiin rukouksella ja mietiskelyllä, nykyään se aloitetaan valitettavan usein tietokoneella hääräämisellä. Seurakunnassamme on käytössä LabOra-ohjelma, jolla jumalanpalvelusohjelmat saa tehtyä nopeasti ja vaivattomasti. Onhan se kätevää, että jokainen jumalanpalveluksen toteuttaja tietää tarkasti, missä mennään. Mutta välillä vaarana on se, että jumalanpalveluksen suunnittelusta voi tulla liiankin mekaanista. Messun suunnittelussa tarvitaan ennen kaikkea rukousta ja hiljaisuutta, jotta Pyhä Henki voisi koskettaa sekä jumalanpalveluksen toteuttajia että osallistujia.

Keskiviikkona alkavalla paastonajalla on hyvä miettiä sitä, miten käytämme aikamme. Olenko liian riippuvainen kännykästäni tai tietokoneestani tai viekö Internetissä surffaaminen kohtuuttomasti aikaa? Millaisen paastosäännön sinä tarvitsisit tänä vuonna?

"Vapauteen Kristus meidät vapautti. Pysykää siis lujina älkääkä alistuko uudelleen orjuuden ikeeseen." Gal. 5:1
Elina

PS. Antton ja Laura kävivät tarkistamassa, löytyykö www.rikki.fi osoitteella nettisivuja. Ei löytynyt, mutta he alkoivat heti suunnitella sivustoa.

sunnuntaina, helmikuuta 18, 2007

Tahdotko ottaa tämän naisen?

Tahdotko ottaa tämän naisen? kysyi pappi minulta.
Sitten sai jo suudella.
Tahdoin sua enemmän kuin koskaan.
Tunnet minut parhaiten, näät mun rikkinäisyyden.

Tänään olet kaunis, kauniimpi kuin koskaan.
Taivaan kansi paikallensa kiinni kolahtaa.
Tänään olet kaunis, kauniimpi kuin koskaan,
sulle sydämeni tahdon sulattaa.

Näin lauloi poppipappi Mikko Salmi viime torstaina Vaasan kirkossa Tilkkutäkki-yhteislauluillassa. Paikalla oli mukavasti väkeä, yli 200 henkilöä. Kaikkein ilahduttavinta oli se, etten tuntenut kovinkaan monta joukosta. Toisin sanoen tilaisuus veti mukaan niitä seurakuntalaisia, jotka eivät istu kirkonpenkissä joka sunnuntai. Ikähaitari oli vauvasta vaariin, mutta suurin osa yleisöstä oli nuoria naisia.

Olin kehittänyt viime syksyistä onnistunutta formaattia monipuolisemmaksi. Mikon lisäksi riparilauluja esitti ja laulatti seurakuntamme loistava kanttori, yläkerran naapurimme Katariina, joka on tehnyt oopperauraa Saksassa, sekä seurakuntaan viime syksynä perustettu nuorisokuoro ynnä houseband. Voitte vain kuvitella, miltä kuulosti Vaasan kirkossa taitavan oopperalaulajan esitykset "Särkynyt saviruukku" ja "Amazing Grace". Katariinan laulaessa oli moni kaivanut nenäliinat esiin!

Tänään sain olla Mikon laulun tunnelmissa oikein konkreettisesti: olin katsomassa työni puolesta kauniita morsiamia ja komeita sulhoja häämessuilla kaupungintalolla. Katariinan kanssa kerroimme ennen jokaista hääpukunäytöstä vihkimiseen liittyvistä jutuista. Ensimmäisellä kerralla tällaisella rutinoituneellakin esiintyjällä käsi alkoi täristä. Kokeilepas itse mennä oudolle SUURELLE lavalle, jossa lamput helottavat naamallesi aivan täysillä, ja sali on täynnä ihmisiä. Tuhat ihmistä Vaasan kirkossa on paljon miellyttävämpi kokemus; on ainakin lukupulpetti turvana!

Onneksi olimme tehneet Katariinan kanssa hyvän käsikirjoituksen. Kyselimme toisiltamme ns. tyhmiä kysymyksiä, joita hääparit voivat esittää. Raflaavimmassa kysymyksessä Katariina kysyi minulta, miten voi ehkäistä uutta tautia nimeltään "häiden jälkeinen masennus". Siinä oli minulla loistava tilaisuus mainostaa seurakunnan parisuhdetyötä sekä puhua siitä, miten hääjuhlasta ei kannata tehdä liian suurta stressinaihetta.

Itse olen hyvin kiitollinen siitä, että menimme naimisiin köyhinä opiskelijoina ja ensimmäisinä kaveripiiristämme. Meillä ei ollut mitään paineita järjestää täydellisiä häitä. Säälittävää on lukea nettipalstoilta morsiamista, jotka hermoilevat sitä, etteivät ole vielä pystyneet päättämään häiden lautasliinojen väriä. Ja häihin on aikaa vaatimattomat 1,5 vuotta!!! Ulkoisiin puitteisiin voidaan satsata vaikka kuinka paljon aikaa, vaivaa ja rahaa, mutta usein häiden sisältöön tutustuminen ja parisuhteeseen panostaminen jäävät liian vähälle. Ja sitten kaikki ovat hermoraunioina hääpäivänä ja häiden jälkeen masentaa, kun kaikki ei ollutkaan täydellistä! Itse en ole kyllä onneksi tavannut tällaisia morsiamia, vain kuullut juttuja. Toivottavasti ne ovat vain urbaaneja legendoja.

Oli ilo olla häämessuilla patsastelemassa! Minusta on aina yhtä upeaa edustaa seurakuntaa tavallisten ihmisten parissa. Aloin melkein jo haaveilla virasta ostoskeskuksessa; voisi vain tulla vähän kalliiksi : ) Katariinan kanssa olimme oikein yli-innokkaita. Kukaan ei voinut mennä ohitsemme saamatta mukaansa ABC-perhelehteä ja kuulematta esitelmää siitä, miten seurakunnan parisuhdetyössä hyvästä parisuhteesta voi tulla vieläkin parempi. Onpa mielenkiintoista nähdä, tuleeko Virtaa välillämme -kurssille ja Rakkauden iltajuhlaan yleisöryntäys. Vesan kanssa olemme isäntäparina ja miniluennon, "Erilaisina yhdessä", pitäjinä kyseisessä juhlassa. Vesa on antanut saman lupauksen kuin aikoinaan ennen häitämme: hän lupaa tulla paikalle. Suunnittelu taitaa jäädä minun vastuulleni, mutta ei haittaa. On aina yhtä jännittävää kokeilla jotain uutta!
Elina

sunnuntaina, helmikuuta 11, 2007

Elämän sietämätön keveys

Muutama viikko sitten pompin pari päivää innoissani kotona. Vesa ihmetteli, mitä minulle on tapahtunut. "Oletko tullut uskoon, vai?" En myöntänyt tulleeni uskoon, koska olen ollut lapsenuskossa koko elämäni ajan. Sen sijaan olin Hanna-ystäväni kanssa keskusteltuani tehnyt itselleni uuden enneagrammi-analyysin. En olekaan kakkostyyppi, auttaja, vaan olen seiskatyyppi, optimisti. Uusi löytöni sai minut iloiseksi ja vapautuneeksi; tuntui aivan kuin olisin tullut kotiin!

Maaliskuussa Vaasassa järjestetään tapahtuma, jonka teemana on "Tunne itsesi ja rakasta." En varmaankaan ehdi töideni vuoksi osallistua kyseiseen tapahtumaan, mutta olen koko aikuisikäni pyrkinyt löytämään itseäni ihmisenä, ja samalla ymmärtämään toisia ihmisiä. Kaveripiirissä enneagrammi-innostus vain leviää leviämistään, kun ihmiset kokevat ymmärtävänsä itseänsä ja toisia ihmisiä paremmin teorian avulla. Minua on pidetty jonkinlaisena "guruna", joka osaa teorian ylösalaisin, mutta siitä huolimatta erehdyin itseni kohdalla. Onneksi en ole ainoa: itsensä tunteminen on taitolaji!

Ymmärrän kyllä hyvin, miksi luulin olevani tyypiltäni auttaja. Tutustuessani teoriaan olin juuri tullut äidiksi. Elin vaihetta, jolloin omat tarpeeni olivat taka-alalla, ja elin paljolti elämää auttajan roolissa, äitinä ja vaimona. Koliikkivauvan kanssa unohdin joskus itseni niin totaalisesti, että söin lounaan rippeet monen tunnin päästä siitä, kun olin aloittanut syömisen. Vauvan huutaessa pää punaisena en ikinä miettinyt sitä, miten itse jaksan. Sen sijaan säälin lasta ja naapureita, jotka joutuvat kärsimään vauvani huudosta. Minä kyllä jaksoin nuoren äidin energialla tehdä lentokoneliikettä ja hypyttelyä vaikka kuinka monta tuntia yhteen soittoon.

Auttajan rooliani vahvisti vielä muuttomme Luulajaan. Vesan työ hiippakuntapappina oli pitkälti meidän yhteinen projektimme. Suunnittelimme työtä yhdessä ja olin taustavaikuttajana siinä, missä tarvittiin. Kuvaavaa oli se, että hyppäsin omasta papin työstäni suomenkieliseksi diakonia-assistentiksi, kun diakonian virkaan valittu teki oharit.

Yhtenä syynä virheelliselle enneagrammi tulkinnalleni oli varmasti se, että äitini on auttaja isolla A:lla. Minä taas olen ollut aina äidin tyttö. Isosiskoani ärsytti suunnattomasti lapsuudessa ja nuoruudessa se, että hain vahvistusta joka asiaan äidiltä. "Eikö vain, äiti?" oli tunnuslauseeni, jota Anna inhosi. Auttajan kasvatuksen tuloksena minussa on paljon auttajan piirteitä, mutta en kuitenkaan ole pohjimmiltani auttaja. Olen siihen aivan liian itsekäs!

En olisi ikinä kuvitellut olevani optimisti. Olenhan kyllä ollut aina iloinen ja valoisa, mutta pinnallisuus, ahneus ja elämyshakuisuus eivät ole ehkä ensimmäisiä asioita, jotka minusta tulevat mieleen. Opiskeluaikoinakin olin niin säästäväinen, että minulle jäi rahaa opintotuesta säästöön. Hanna Reetan kanssa teimme säästäväisyydestä oikein harrastuksen. Välillä päätimme irrotella ja lähteä kahvilaan jätskille tai kahville, mutta aina päädyimme Lestiksen keittiöön litran jäätelöpaketin kera. Halvaksi tuli, kun kahvitkin lainasimme monesti Ilpolta ja maidon Annelta.

Tarkemmin ajateltuna seitsikon elämyshakuisuus tulee esille juuri siinä, että pystyimme tekemään säästäväisyydestäkin harrastuksen. Pienet tulot eivät olleet mikään ongelma, vaan hauska välivaihe elämässä. Nyt taas kun olemme Vesan kanssa hyvin toimeentulevia, minulle ei tee yhtään tiukkaa laittaa rahaa menemään reilumminkin. Jos löydän ihanan vaatteen, en välitä yleensä siitä, mitä hintalapussa lukee. Tosin aika usein olen huomannut, että ihanasta vaatteesta tai tavarasta saatu nautinto on sangen lyhytaikainen. Viime keväänä ostin upean korukellon itselleni 31-vuotispäiväksi ja olin siitä tosi ylpeä ja onnellinen. Nyt kello on ollut minulla 9 kuukautta ja siitä ajasta se on ollut korjattavana 5 kk!!! Se piti toistuvien vikojen vuoksi lähettää maahantuojalle. Vesalle tosin ilmoitin, että se piti lähettää maahanmuuttajalle. No, joka tapauksessa sain sen viime viikolla takaisin.

Seitsikon kuolemansynti on ahneus. Mietin aikani, miten ahneus ilmenee elämässäni. Ahneuteni voi huomata esim. työpöydälläni. Minulla ei ole ikinä aikaa järjestää työpöytää kuntoon, koska haalin itselleni koko ajan uusia töitä ja projekteja. Välillä minusta on seitsikolle tyypillisesti tympeää saattaa projekteja loppuun, kun haluaisin jo sännätä toteuttamaan uutta, kiinnostavaa ideaa. Onneksi minusta on kotona ja koulussa kasvatettu kiltti tyttö, joka tekee huolellisesti tehtävät loppuun asti.

Ahneus tulee esille myös syömisessä. Minun on aivan mahdotonta olla syömättä karkkipussia loppuun. Voin olla vaikka vuoden syömättä yhtään karkkia, mutta jos tiedän, että kaapissa on avattu karkkipussi, olen levoton, kunnes se on syöty. Minua ärsyttää suunnattomasti Vesan ja Anttonin tapa syödä karkkia. Automatkoilla he säännöstelevät syöntiä tyyliin "100 kilometrin päästä saa ottaa kolme karkkia". ARG! Kahviakin juon samalla tyylillä: pannu tyhjäksi hinnalla millä hyvänsä!

Kotona luonteeni pääsee parhaiten valloilleen. Niinpä kaappien ovet jäävät seiskalle tyypillisesti auki. Imuri taas jää monesti keskelle lattiaa, kun alankin tehdä jotain muuta siivouspuuhaa. Minulle ei tuota myöskään yhtään vaikeuksia keskeyttää joku työ, jos vaihtoehtona on jotain mukavampaa puuhaa. Niinpä kesken joulusiivouksen ryntäsin kaupungille Hanna Reetan kanssa lounastamaan! Spontaanit ehdotukset ovat parasta mitä tiedän. Sen vuoksi minusta on tympeää suunnitella lomamatkoja ja vapaapäivien ohjelmaa etukäteen. Taustalla on ajatus siitä, että tarjolla voi olla jotain vielä mukavampaa.

Luonteestani on paljon hyötyä seurakuntapastorin työssä. Seiskalle on tyypillistä, että hän kohtaa jokaisen ihmisen positiivisella ennakkoasenteella. Niinpä minäkin kohtaan yleensä vain ihania seurakuntalaisia. Tällä luonteella ei tunnu myöskään kovinkaan raskaalta juosta päiväkotikäynniltä mummopiiriin tai kasteesta hautajaisiin. Olen täysillä läsnä kasteen ilossa, mutta seuraavassa hetkessä voin aivan hyvin eläytyä hautajaisväen suruun. Haittapuolena on taas se, että luonteeni vahvistuu ehkä liikaakin tässä työssä. Herra tietää, mikä on paikkani, vaikka tänään olenkin sitä vähän epäillyt. Sain eilen kuulla, etten päässyt kolmeen hakemaani työpaikkaan. Se laittoi optimistinkin elämänuskon koetukselle. Onneksi minulla on mielessä jo monta uutta suunnitelmaa ja suunnitelman varasuunnitelmaa. Suunnittelu onkin seiskan peruskiusaus!

Blogin kirjoittaminenkin todistaa siitä, että olen seiska enkä kakkonen. Kakkonen on hyvin haluton ruotimaan itseään ja tahtoo olla taustalla, kun taas seiska puhuu ja kirjoittaa mielellään itsestään sekä on esillä. Kaveri- ja perhepiirissä olen ollut tunnettu lapsesta asti siitä, että olen aivan mahdoton linssilude. Itselläni minulla ei ole kovinkaan paljon kuvia nuoruuden leireiltä ja reissuilta, mutta kavereiden kuvissa poseraan sitäkin ahkerammin. Niinpä minua ei haittaa yhtään toimituksissa kamerat ja videokamerat.

Seiskan puhetyyliin kuuluvat tarinat, ja niitähän tämä blogi on pullollaan. Kirjoitukseni kuvastavat myös sitä, että optimisti on olemassa silloin, kun hän on iloinen ja hauska. Olen ollut tänään aika huonolla mielellä ja jopa ahdistunut, kun työnhaku tuntuu tökkivän taas kerran. Mutta kas kummaa, blogin kirjoittaminen sai minut muuttumaan taas omaksi itsekseni. Nyt voin rehellisesti olla taas sitä mieltä, että elämä on suuri seikkailu.
Elina "Enneagrammi"

lauantaina, helmikuuta 10, 2007

Tule siksi, mikä olet

"Och nu Herre, skall jag med din hjälp bli mig själv". Kierkegaard


Kirjasta Hiljaisuuden rukouksia:

Herra -sinä tunnet sisimmät vaikuttimeni
kaikessa mitä teen ja sanon.
Ei mikään ole sinulta salassa.
Sinä tunnet minut kokonaan.
Se tuntuu turvalliselta, Herra.
Minun ei tarvitse välittää toisten arvioista,
olivatpa ne myönteisiä tai kielteisiä.
Eikä minun tarvitse arvostella tai tuomita itseäni.

Minun on tarpeen vain elää niin lähellä sinua,
että sinä voit tehdä minut uskolliseksi omassa tehtävässäni.
Sinä rakastat minua läpikotaisin.
Minussa ei ole mitään syvyyden sopukkaa,
johon rakkautesi ei yltäisi,
ei rajamuureja eikä sulkuja,
joiden läpi rakkautesi ei tunkeutuisi.

Sinun rakkaudessasi voin eheytyä
yhdeksi sen tarkoituksen kanssa
joka sinulla on minusta -
olla Jumalan salaisuuksien hoitaja
omalla paikallani.
Kiitos, että sinä päivä päivältä
tahdot ohjata minua syvemmälle rakkauteesi
niin että näen tehtäväni selvemmin
ja rohkeammin, epäilemättä sitä,
että sinä itse olet antanut ne minulle.
Annan elämäni kokonaan sinun rakkautesi varaan.
AAMEN.

Elina

perjantaina, helmikuuta 09, 2007

Ihminen on sika!

Olen naiivi, sinisilmäinen, kultalusikka suussa syntynyt ja pumpulilla vuoratussa tynnyrissä kasvanut. Silti en voi ymmärtää niitä ihmisiä, jotka väittävät ihmisen olevan hyvä, tai niitä, jotka toivottavat kaikki ihmiset tervetulleiksi taivaaseen ilman Vapahtajaa. Tänään olemme rakkaan aviomieheni kanssa tapelleet enemmän kuin yleensä. Riidanaiheet ovat olleet hyvin mitättömiä: muistikatkokset ja aikataulujen pettämiset ovat luoneet kitkaa välillemme. Riidellessä huomaan sen, miten itsekäs olen. Juuri ennen riitaa kävin nauhoittamassa puhelinhartauksia anteeksiantamisesta, ystävyydestä ja rakkaudesta. Luinpa vielä siunatuksi lopuksi Franciskus Assisilaisen kauniin rukouksen. Mutta on eri asia pitää hartaus ja elää hartaasti!

Viime päivinä olen saanut vielä suuremman muistutuksen ihmisen itsekkyydestä, julmuudesta ja raakuudesta, kun olen lukenut Gudrun Pausewangin kirjan "Jag var där -Berättelser i Tredje rikets skugga". Vesalla oli muutama vuosi sitten vaihe, jolloin hän perehtyi urakalla natsismin historiaan. Silloin ostin kyseisen kirjan, ja nyt flunssan kourissa minulla on ollut aikaa lukea sitä.
Kaksikymmentä erilaista kertomusta puhuvat karua kieltään. Tavalliset, ns. hyvät ihmiset, voivat olla uskomattoman julmia, häikäilemättömiä ja itsekkäitä. Vai mitä sanotte äidistä, joka ryntäsi heti lapsikatraansa kanssa naapuritaloon, josta sotilaat veivät juutalaisperheen keskitysleirille. Ahne naapurusto oli jo silloin paikan päällä hamuamassa itselleen perheen aarteita: höyhenpeitto, rouvan turkki ja sedän nojatuoli löysivät uudet omistajat alta aikayksikön. Kertojan äiti säästyi sinä päivänä ruoanlaitolta, kun juutalaisperheen jäljiltä oli sopivasti katettuna viisi lautasta. Ja äidin suureksi riemuksi hellalla ollut keitto oli vielä höyryävää. Eikä äidillä siinä tilanteessa unohtunut edes ruokarukous! Eläköön tekopyhyys!

Järkyttävältä tuntui lukea lukemattomia tarinoita, joissa vanhemmat kielsivät lapsiltaan ystävysssuhteet juutalaislasten kanssa. Onneksi osa lapsista keksi keinot tavata vanhempien kielloista huolimatta. Suorastaan oksettavaa oli lukea äidistä, joka natsiaikana oli tärkeässä asemassa puolueen naistyössä. Innokas Hitlerin kannattaja kielsi tyttäreltään leikkimisen juutalaisperheen tytön kanssa, vaikka perheet olivat aikaisemmin olleet ylimpiä ystäviä. Kun juutalaisperhe oli lähdössä pakoon Amerikkaan, meni nainen auttamaan heitä pakkaamisessa. Sinänsä kauniin eleen takana oli kiero ajatus siitä, että jossain elämänvaiheessa hän voisi tarvita juutalaisperheen apua. Niinpä nainen pyysi julkeasti sodan loputtua juutalaisperheen leskeksi jääneeltä äidiltä todistusta siitä, että hän on auttanut sodan aikana juutalaisia pakkaamalla naapureiden tavaroita. Entinen naapuri antoi armeliaasti kyseisen todistuksen ja naistyössä ansioitunut natsi pääsi pälkähästä. Raamatun totuus "Mitä ihminen kylvää, sitä hän niittää" toteutui kaikesta huolimatta tässäkin tapauksessa. Tytär muutti kotoa ja katkaisi suhteensa äitiinsä tämän häikäilemättömänn toiminnan vuoksi.

Kirja päättyy lukuun, jossa pohditaan, mitä sinä ja minä olisimme tehneet vastaavassa tilanteessa. Pelko, halu miellyttää, välinpitämättömyys ja laput silmillä kulkeminen saivat tavalliset ihmiset toimimaan tavalla, joka tuntuu meistä täysin käsittämättömältä. Kirjoittaja kysyy, eivätkö meidän aikamme turvattomat, tietokoneiden ja videoiden kasvattamat lapset ja nuoret olisi vielä 30-luvun hyvin kasvatettuja nuoria kiitollisempi ryhmä Hitlerin tapaiselle kiihottajalle. Herra, armahda meitä!

Gud, till dig ropar jag

Gud, till dig ropar jag.
I mig är det mörkt
men hos dig är ljuset.
Jag är ensam
men du överger mig inte.
Jag är osäker och rädd
men hos dig är hjälpen.
Jag är orolig
men hos dig är vilan.
Jag blir ofta bitter och otålig
men hos dig är tålamodet.
Jag förstår inte alltid dina vägar
men du vet vägen för mig.
Gud, i din närhet vill jag vara,
du, mitt ljus, min hjälp, min vila,
min trygghet och mitt tålamod.

Dietrich Bonhoeffer

tiistaina, helmikuuta 06, 2007

Tulkaa lasten kaltaisiksi!

Pohjalainen uutisoi eilen näyttävästi vauvakirkosta, jota vietimme sunnuntaina Vaasan kirkossa. Olimme lähettäneet henkilökohtaiset kutsut n. 450 vauvalle, joista paikalla oli ehkä 60. Nykyajan vauvatkin kun tahtovat olla niin kiireisiä. Joka tapauksessa näytti hienolta, kun vauvat vanhempineen ja sisaruksineen täyttivät pitkän käytävän kastekynttilöiden sytyttämisen ja siunauksen ajaksi. Artikkelissa haastatellut vanhemmat vaikuttivat hyvin tyytyväisiltä vauvakirkkoon, jota toimittaja kuvasi mieleenpainuvaksi, lyhyeksi ja lasten ehdoilla toimitetuksi. Kirkkohetki oli jutun mukaan herkistänyt monen vanhemman mielen, ja sitä oli pidetty kauniina.

Kotona vauvakirkosta saamani palaute oli hieman toisenlaista. Kysyin Lauralta, oliko vauvakirkko hyvä. "Ei!" kuului kriittisen neidin vastaus. "Oliko siinä mitään hyvää?" jatkoin kerjäten positiivisia kommentteja. "No se yksi juttu", jatkoi kriitikkoni. ´"Ai se näytelmä, vai?" kyselin. "Joo se. Mutta miksi niiden näyttelijöiden asujen alta näkyi vaatteet? Jaanalla näkyi hiha. Eikä Monika näyttänyt yhtään mieheltä!" kuuluivat asiantuntevat kommentit.

Perheessämme on siis kasvamassa varteenotettava kriitikko esimerkiksi Hesarin kulttuuriosastolle. Anttoniltakin olen saanut aika usein murskakrittiikiä erilaisten muiden mielestä aivan hyvien juttujen jälkeen. Vesalle valittelin sitä, että joudun elämään kolmen kriitikon kanssa. "Se on sulle aivan oikein!" totesi aviopuolisoni. Niinpä, psykologisten testien mukaan minun pitäisi kehittyä kriittisempään ja analysoivampaan suuntaan, joten perheenjäsenet ajattelevat vain minun parastani.

Oikeasti minusta on vain mukava saada "pikkukriitikoilta" negatiivisiakin kommetteja ja vinkkejä. Jos juttu kelpaa heille, uppoaa se varmasti muihinkin samanikäisiin. Yksi elämäni positiivisimmista palautteista oli Anttonin toivomus siitä, että tulisin heidän kouluun pitämään aamunavauksia. Tänä keväänä saankin Keskuskoulun aamunavauksista rehellistä palautetta ainakin yhdeltä ekaluokkalaiselta!

Eilisessä artikkelissa toimittaja oli välillä muunnellut sanomisiani vähän liikaa: "Koivisto kutsuu siunausta parhaaksi , mitä lapselle voi antaa.
-Siunauksen kautta liitytään seurakunnan jäseneksi."
Toivottavasti kukaan ei tee minusta kantelua tuomiokapituliin lehtijutun perusteella! En ollut kuitenkaan kovin huonossa seurassa, koska Jeesuksen sanatkin oli muokattu vähän uuteen uskoon, puhuteltiinhan häntä uudeksi vapahtajaksi. "Kastekynttilä muistuttaa Jeesuksen lupauksesta: se, joka seuraa häntä, ei voi eksyä." Toimittajan versio sopisi hyvin johonkin nykyaikaiseen pokkarinmuotoiseen raamatunväännökseen.

Laura luki illalla Mikaelille jotain kirjaa. Harmikseen hän ei vielä osaa oikeasti lukea. Se ei kuitenkaan estä viihdyttämästä pikkuveljeä kirjoilla. En tiedä, mikä kirja oli tällä kertaa kyseessä, mutta sanoma oli hyvin selvä. Laura luki Mikaelille: Raamatussa sanotaan:"Minä olen Herrasi. Älä pelkää yhtään mitään!"
Elina

sunnuntaina, helmikuuta 04, 2007

Globalisoitunut seurakunta

Pidin tammikuussa messua Vaasan kirkossa, jonne messun aikana huomasin tulevan pienen turistijoukkion. Miehet istuivat penkkiin ja osallistuivat messun loppuosaan. Messun loputtua tämä Lähi-idän suunnalta kotoisin oleva joukko miehiä tuli luokseni. He osoittautuivat työ-/koulutusmatkalla oleviksi iranlaisiksi. Miehet kertoivat olevansa kiinnostuneita kristinuskosta, vaikka olivatkin muslimeja. Alttarilla otettiin sitten kuvia eri kokoonpanoissa Vaasan kirkon hienot alttaritaulut taustalla.

Tammikuun lopulla pidin jälleen esirippikoululeiriä parille kuudennelle luokalle. Tällä kertaa mukana oli ennätysmäärä maahanmuuttajia: kirgiisi, albaani ja kurdeja Turkista, Iranista ja Irakista. Uskonnolliselta taustaltaan he taisivat olla muslimeja, mutta olivat saaneet luvan kotoaan osallistua tälle leirille. He tuntuivat viihtyvän hyvin joukossa ja varmasti tämä leiri oli osaltaan integroimassa heitä muuhun joukkoon. Sen verran maahanmuuttajien mukanaolo on vaikuttanut näihin leireihin, että ruokalistalta on jätetty pois sianliha.

Vaasassa on suhteessa paljon maahanmuuttajia, jonka näkee hyvin koulumaailmassa. 4% (yli 2200) vaasalaisista puhuu muuta kuin suomea tai ruotsia äidinkielenään. Iranilaiset ovat suurin ryhmä maahanmuuttajista ruotsalaisten, venäläisten ja sudanilaisten ollessa seuraavaksi suurimmat ryhmät. Järvenpäässäkin on kuulemma jo satoja maahanmuuttajia, mutta vielä ollaan kaukana Vaasan tilanteesta.

Tammikuun lopulla pidimme myös yhden nuortenleirin. Tälle leirille saimme edellisvuoden tapaan norjalaisia vieraita pikkubussillisen. He olivat jälleen kiertämässä Vaasaa eri tilanteissa aktion merkeissä. Sujuvasti vedimme yhden iltapäivän leirillämme in english. Omalta osaltani kielenä oli lähinnä svengelska. Viime vuonna leiri oli vähän haasteellisempi kielen puolesta kun norjalaiset olivat mukana koko leirin ajan. Silloin iltaohjelmatkin vedettiin englanniksi. Oli tosi hauska nähdä tuttujen sketsien esitystä englanniksi.

Seurakuntatyössä näkyy siis jo selvät globalisaation merkit! Vuosi sitten pääsin pitämään kerran kuussa olevan kansainvälisen messun. Osallistujia oli muutama kymmenen melkein joka mantereelta. Olin treenannut englannin ääntämistä tätä varten nuortenillassa sitä hyvin osaavien kanssa. Osa heistä tulikin sitten paikalle kuuntelemaan miten käytännössä suoriudun tuosta messusta in english. Osa muistelee vieläkin tuota vaikuttavaa kokemusta :-)Tuossa messussa ei muita paineita tarvinnut ottaa englannin ääntämisestä. Messun osallistujista kun kenellekään englanti ei ole äidinkieli.

Tutkimuksissa on kerrottu kristinuskon painopisteen valuneen etelän suuntaan. (mm. Philip Jenkins: The next Christianity) Keskiarvokristitty onkin jo nykyään nuori ja värillinen eteläisen pallonpuoliskon asukas. Keskiarvokristillisyys on myös hieman erilaista kuin mihin olemme tottuneet. Oman sukupolvemme aikana näemme varmasti lähetystyötä toiseen suuntaan kuin mihin olemme tottuneet.
Vesa

Murinaa, hiekkaa ja joulujuhlien parhaimmistoa

Myönnän sen, olen toivoton jäämään suustani kiinni. Kastekahvit, syntymäpäiväjuhlat ja muut herkulliset keskustelutilaisuudet venähtävät helposti pitkiksi. Niinpä Vesa on kysynyt pitkäksi venähtäneen kasteen jälkeen, eikö lapsi millään mahtunut paljuun. "Hauskaa teologihuumoria", naurahti äiti, jolle kerroin asiasta hänen kysellessään, onko suvun perintömalja tarpeeksi suuri.

Teologihuumoria kyllä riittää; kirkollisia vitsikirjojakin on koottu jo useampia. Itse nauran yleensä vitsejäkin enemmän hauskoille jutuille, toilauksille ja erilaisille sattumuksille. Minulle on harvinaisen helppo kertoa hauskoja juttuja, koska nauran yleensä jo puolivälissä aivan hervottomana. Sen sijaan olen aivan surkea juttujen kertoja. Yleensä kertomani jutut ovat mielestäni niin hauskoja, että nauran itse niin paljon, ettei kukaan saa juonesta mitään selvää. Ja sitten vain hymyillään vaivautuneena....Onneksi voin nyt kotisivuilla kirjoitella hauskimpia juttuja kutkuttamaan teidän nauruhermojanne!

Eräs nimeltä mainitsematon Pellossa työskennellyt pappi oli antanut eräälle haudattavalle hurjan lupauksen. Siunaussanoissaan hän totesi: maasta sinä olet tullut, maaksi sinun pitää jälleen tulla, Jeesus Kristus on herättävä sinut kolmantena päivänä. Ilmeisesti hautausmaalla ei kuitenkaan näkynyt epämääräistä liikettä kahden yön päästä! Tämä juttu on hyvin vaarallinen papeille. Kuultuani sen olen meinannut monta kertaa seota siunaussanoissa, enkä ole ainoa.

Eräs suomenruotsalainen pappi piti kirkossa opetusta hautajaisista suomenkielisille ala-astelaisille. Kertoessaan hautajaisten kulusta hän sanoi yhdessä vaiheessa: "Ja sitten pappi menee arkkuun!" Oppilaisiin selostus meni täydestä, mutta opettajat tunnista kiittäessään antoivat vinkkiä tulevien esittelyjen varalle! Ja virheistähän oppii tunnetusti kaikkein parhaiten.

Eräässä toisessa kirkossa pappi sekoili ehtoollissanoissa. Jeesus taisi olla sillä kertaa papin mielestä vähän huonolla tuulella, sillä asettaessaan ehtoollista pappi sanoi: "Jeesus otti leivän, siunasi ja murisi ja antoi sen opetuslapsilleen..." Ruotsissa taas eräs suomalaispappi päätti lopettaa seremoniat kerralla. Ehtoollisen kutsusanoja "Kaikki on valmiina!" lausuessaan hän sanoi vahingossa: "Kaikki on peruutettu!"

Voin vain arvailla, kuinka meheviä juttuja minunkin ruotsinkielisestä työurastani saisi tai on saatu. Harmi vain, että ihmiset kertovat mokista ja virheistä vain harvoin asianomaiselle itselleen. Vesan edemennyt työkaveri, Inger, oli poikkeus. Hän huomautti Vesalle, kun tämä puhuessaan kielen taivutuksesta käyttikin vahingossa seksuaalisia taipumuksia tarkoittavaa sanaa. Toinen tuttu pappi taas Ruotsin aikoinaan puhui kiirastorstain saarnassaan Jeesuksen intohimoista (lidelser), vaikka alkupeäinen teema olikin Jeesuksen kärsimys (lidande).

Viikonloppuna kuulin taas toimituksissa uusia juttuja papista, joka parhaina päivinään tiesi arvonsa. Tällä vanhaksi ja sairaaksi tulleella papilla oli jäänyt niin sanotusti levy päälle. Kerran naapurisängyn potilaalle tuli vieraaksi kaksi lastenlasta, aikuisuuden kynnyksellä olevat kaksospojat. Poikien kävellessä vieretysten ovelta kohti isoisänsä sänkyä eläkeläispappi alkoi pitää heille herttaisella äänensävyllä hääseremoniaa: "Tämä on nyt teille merkittävä päivä..." Oli siinä murrosikäisillä pojilla ihmettelemistä!

Itse taas repeilin aivan sumeilematta viime kesänä rippileirillä leikkiessämme kastejuhlaa. Olimme valinneet lapselle vanhemmat, kummit, isovanhemmat ja sisarukset. Juhlajärjestelyt olivat kaikin puolin mallikkaat. Kastettavan vanhempien tehtäväksi tuli tietysti hankkia juhlakalu. En voinut olla nauramatta pitäessäni suosikkikastepuhettani teemasta "Minä olen ihme" vihreälle kilpikonnapehmolelulle. Ja monesti puhutaan vielä siitä, miten papin on hyvä toimittaa mahdolliset kasteet tai häät riparilla, ettei se vaan mene leikiksi. NOLOA!

Vielä nolompaa minulle sattui muutama vuosi. Oli kuuma kesäinen päivä ja minulla oli ollut töitä aamusta iltaan. Seitsemältä oli sovittu pidettäväksi vihkiharjoitukset. Jostain syystä ovet eivät olleet kuitenkaan auki eikä vahtimestaria näkynyt missään. En muista tarkasti, miten pääsimme lopulta sisälle, mutta reitti oli jotenkin outo. Hääpari oli nuori ja herttainen, ja paikalla oli muita asiaankuuluvia ihmisiä. Yhtäkkiä kesken harjoitusten minua alkoi naurattaa aivan kamalasti, aivan ilman syytä. Mitä enemmän yritin pidätellä naurua, sitä enemmän nauroin. Sulhanen otti vähän itseensä ja kysyi, onko hänen naamataulussaan jotain vikaa. "Ei, ei", vastasin ja yritin taas pidätellä naurua.

Harjoitusten jälkeen kävimme vihkikeskustelua sakatissa. Olin jo rauhoittunut, ja keskustelu sujui hyvin ja leppoisasti. Vakuuttelin kovasti, että ei minulle ole koskaan ennen käynyt näin harjoituksissa, häistä puhumattakaan. Tulevat häät olivat kaksikieliset ja yritimme löytää sopivaa kaksikielistä virttä. Ehdotin jotain virttä, mutta sanoinkin vahingossa seuraavan virren. "Se on kyllä hautajaisvirsi", totesi morsian. "Ja tämäkin vielä"; ajattelin mielessäni. Rukoilin koko viikon todella paljon häiden puolesta, ja kaikki meni hyvin. Mutta kyllä hävetti. Morsiamen kaveri kirjoitti muutama viikko häiden jälkeen minusta lehtiartikkelin, jossa kuvasi minua hyvin iloiseksi. :)

Paikoitellen liiallista iloisuutta voi sanoa vaikkapa sukuviaksi. Nuoruudessa isän seurakuntalaiset saivat aina välillä kärsiä minun ja Anna-siskoni hepulikohtauksista. Monesti kävimme kisaa, kumpi vastaa puhelimeen kesken naurukohtauksen. Yleensä olisi ollut parempi jättää vastaamatta kokonaan. Oma lukunsa ovat tätini, joka tunnistetaan pankeissakin naurunremakan perusteella, sekä serkkuni, jonka RUK:iin pääsy meinasi tyssätä liialliseen naureskeluun ja repeilyyn. Toivon kuitenkin hartaasti, etten enää ikinä naura väärässä tilanteessa. Onneksi tämä vaiva tuntuu vähenevän koko ajan iän ja kokemuksen karttuessa.

Teini-ikä oli minulle ja monelle muullekin esiintyvälle neitokaiselle huippuaikaa pokan pettämisen suhteen. Vaasan seurakunnissa muistellaan vieläkin hymyhuulin neljän vuoden takaisia henkilökunnan joulukahveja. Perinteiset joulukahvit ovat henkilöstöpäällikkömme, tuttavallisesti Herra Hön, vuoden kohokohta. Hän suunnittelee ja valmistelee juhlat perinpohjaisesti ja taidokkaasti. Jokainen yksityiskohta on mietitty, ja paikalle on kutsuttu paljon taitavia soittajia, kuoroja, lauluryhmiä tai muita esiintyjiä. Juhlan ohjelma on aina suuri salaisuus. Ensimmäisenä Vaasan vuotenamme paikalle oli kutsuttu Vaasan Lucia morsiusneitoineen niin kuin Laura sanoo (virallisesti Bragen Lucia). Sali oli tunnelmallisen pimeä ja yleisö istui hiirenhiljaa valkopukuisten kauniiden neitojen kävellessä kynttilöineen läpi salin hyräillen tuttua melodiaa. Päästyään eteen nuoret naiset alkoivat esittää repertuaariansa, mutta silloin Lucian toisella puolella olevaa neitoa alkoi naurattaa. Hän yritti hillitä itsensä, muttei mahtanut mitään. Nauru levisi Lucian toisellakin puolella olevaan neitoon. Lucia-parka yritti jatkaa urhoollisesti laulua, mutta lopuksi liittyi iloiseen nauravaan joukkoon...

Seuraavana jouluna meno oli normaalin asiallista Herra Hön joulukahveilla. Sen sijaan ruotsalaisen seurakunnan joulujuhlat olivat historiallisen hauskat. Minut oli laitettu juhlatoimikuntaan kolmen hulvattoman suomenruotsalaisen miehen kanssa. Jo suunnittelukokouksessa epäilin, olinko aivan oikeassa seurassa. Aikaisemmin syksyllä olimme järjestäneet riparilaisille infotilaisuuden, jossa näiden piti arvata, kuka työntekijöistä osaa erilaisia kummallisia taitoja. Itse väitin Lapin tyttönä osaavani joikhata, ja esitin suuren suosion saaneen ala-asteella oppimani joiun "Outamaita ja auvikoita". Se upposi suomenruotsalaisiin erittäin hyvin lievällä Pellon murtheella. Niinpä joku meistä keksi, että joulujuhlan teemaksi sopisi hyvin Lappi-teema. Aihetta miettiessämme aivoriihi tuotti uskomattomia mielleyhtymiä...

Jo arvokkaan juhlapaikkamme, Loftetin, katsastaminen oli kokemus sinänsä. Tutkimme tarkasti, mahtuvatko kaikki työntekijät syömään ruokalaan ja mahtuuko aasi varastoon. Nuori tarjoilijatyttö kyllä vähän pyöritti päätään juttujamme kuunnellessa. Tuskin käsitys muuttui itse juhlassakaan: hervottomat ohjelmanumerot vain seurasivat toisiaan. Illan kohokohtana oli kirkkoherran kiittäminen vuoden työstä. Saavuin paikalle kultatuolissa lapinlakki päässä joikhaten. Kolmas avustaja raahasi edelläni täysikokoista aasia, jolla oli päässään oikeat poronsarvet. Kirkkoherramme nimitettiin Vuoden Aasiksi hienoin perusteluin (vahva selkä, isot korvat...) ja kruunasin hänet aidolla lapinlakilla. Näin luovasti yhdistimme juhlassa lappiaihetta ja joulun syvää sanomaa aasista! Ja kirkkoherramme kesti huumoriamme hyvin!

Ikimuistettava oli myös eräs vanhusten adventtijuhla Vaasan ruotsalaisessa seurakunnassa, jota vietettiin sivukirkossa. Diakonissat olivat panneet parastaan ja tilanneet tarjoiluksi oikein joulupuuron. Jostain syystä keittiön väki oli unohtanut laittaa puuron mukaan kanelia. "Mitä on joulupuuro ilman kanelia", totesivat diakonissat ja alkoivat etsiä vimmatusti kanelia pikkukeittiön kaapeista. Pitkällisen etsinnän jälkeen he löysivät pienen pakastepussin, jossa näytti olevan kanelia. He kaatoivat sen jälkiruokakippoon ja veivät juhlavieraille. Hetken päästä vanhukset alkoivat valitella, että kaneli tuntuu inhottavalta hampaissa ja maistuu kummalliselta. Kanelin sijasta riisipuuron päälle oli siroteltu hautajaisissa käytettävää hiekkaa.

Vesa taas kuuli tänä jouluna lähetyspiirissä hurjia juttuja vaimonsa tempauksista. Mummot kehuivat nähneensä joulujuhlissa joulupukin riisuutuvan. Onneksi joulupukin tamineiden alla oli asialliset papin vaatteet! Ja heillä kaikilla oli niin mukavaa...
Elina

perjantaina, helmikuuta 02, 2007

"Yksinhuoltajan" arkea

Kotisivuillamme on ollut hiljaista viime aikoina. Olemme Vesan kanssa vuorotellen olleet reissun päällä. Ensin Vesa oli 4 päivää leireilemässä; välissä hän kävi vain moikkaamassa meitä vaihtaessaan leirikeskusta. Sitten olin itse Riihimäellä ihailemassa uusinta suvumme jäsentä, Helmi Anna Gretaa, ja tapaamassa ystäviä sekä Järvenpäässä työhaastattelussa ja asuntoesittelyissä. Viimeiset kaksi päivää Vesa on ollut Helsingissä ja Järvenpäässä, ja saapui äsken kotiin. Ensi viikon sunnuntaina Vesa lähtee taas Järvenpäähän ja sitten loppuviikosta esirippikoululeirille. Ja sitten hiihtolomariparille ja.... Voi olla, että kotisivumme elävät tänä keväänä hiljaiseloa!

Tilapäinen "yksinhuoltajuus" tuntuu siihen tottumattomalta vähän rankalta. Aika on kortilla, kun täytyy yksin suoriutua niistä tehtävistä, jotka yleensä jaamme melko tasapuolisesti. Hyvänä puolena on se, että Vesan arvostus on noussut taas huimasti silmissäni! Tavallisina aamuina en edes herää herätyskellon ääneen, kun Vesa säntää heti sammuttamaan sitä ja valmistamaan perheelle aaamupuuroa. Jos saamani palvelu on vaarassa huonontua, voin vedota siihen, että Vesa virallisessa teologimatrikkelissa ilmoittaa harrastuksikseen vaimon palvelun ja hellimisen. Järvenpään vaaliprosessissa tosin vastaehdokas jo kysyi, onko pappilan arki tyrehdyttänyt harrastuksen, kun Vesa ei sitä enää vaaliprosessissa ilmoittanut harrastukseen:) Onneksi ei!

Vesan reissujen ja leirien aikaan yritän itse herätä normaalia aikaisemmin, jotta olen pirteänä lasten tehdessä aamutoimia. Siitä huolimatta meillä on joka aamu tullut enemmän tai vähemmän kiire. Aina on joku hanska, sukka, kenkä tai laukku hukassa, aamupuuro ei maistu, käytävässä huomataan, että koulureppu jäi kotiin j.n.e. Niinpä olen ollut aamukierroksella nakatessani lapsia kolmeen eri osoitteeseen melko sporttinen näky: puuskutus vain kuuluu, kun hölkkään autolta hoitopaikkaan ja takaisin. Ei ole papillisesta arvokkuudesta tietoakaan tällä jakkupukuisella!

Iltapäivän hakurumba on vielä toivottomampi. Yleensä yritän vakuuttaa itselleni, että meillä ei ole ollenkaan kiire. Ensin haen Mikaelin, joka onneksi on yleensä valmiiksi puettuna. Sitten käymme lyhyen keskustelun siitä, miten nalleistuimessa istutaan, ajelemme muutaman sata metriä ja nostan kuopuksemme pois nalleistuimesta. Haemme Anttonin iltapäiväkerhosta ja odottelemme, että hän laittaa ulkovaattet ja kerää kaikki tavarat. Sitten mietimme taas, miten päin nalleistuimessa istutaan. Sitten ajelemme lähes kilometrin ja nostan Mikaelin nalle-istuimesta. Menemme maanittelemaan Lauraa päiväkodista. Ensin Laura kerää lelut, laittaa nimikkopyykkipoikansa oikealla paikalle, kääntää seinässä olevan kuvan ja alkaa hyvin rauhalliseen tahtiin pukeutumaan. Annan pukeutumisohjeita välillä rauhallisemmin ja välillä kiukkuisemmin. Piiiiitkän ajan kuluttua neitokaisemme on saanut ulkovaatteet päälleen ja pääsemme auton luo. Silloin yleensä käydään keskustelu siitä, kuka saa istua etupenkillä. Välillä keskustelemme myös Miksun kanssa siitä, miten päin nalleistuimessa istutaan. Sitten ajelemme leppoisasti kotiin päin ja keskustelemme päivän kuulumiset. Viimeinen haaste on saada Mikael autosta kotiin. Tänään se tapahtui äidin olkapäällä ankaran huudon säestämänä! Vanhemmuus on kyllä hyvää kasvatusta kärsivällisyydessä!

Tämän viikon illat olenkin sitten viettänyt lasten kanssa kiltisti kotona, kun ei ole sattunut olemaan mitään iltatöitä. Olemme viettäneet todellista laatuaikaa. Olemme pesseet yhdessä pyykkiä pesutuvalla, järjestäneet paikkoja (rastien toivossa), pelanneet pelejä ja jutelleet tunnelmallisesti kynttilänvalossa. Mikael on osoittanut suurta kypsymistä: hänet on kelpuutettu pelaamaan muitakin pelejä kuin Chocoa. Ensin pelasimme ilmapallopeliä, jossa piti löytää oikeanvärinen ilmapallo omaan pelilautaan. Viiru ja Pesonen -korttipelissä Miksu oli aivan ylivertaisen hyvä; voitot johtuivat kuitenkin enemmän tuurista kuin taidosta. Ehkä hän on perheemme Hannu Hanhi! Joka tapauksessa olin tyytyväinen siihen, että uhmaikäisemme ei saanut pelien aikana yhtään kiukunpuuskaa, vaan noudatti kuuliaisesti sääntöjä.

Muutenkin olen iloinnut suuresti Mikaelin kehityksestä: uusia sanoja tulee päivittäin. Leena-päivähoitajalle hän osasi kertoa, että "isi junalla". Kynttilän sytyttämisessä hän käyttää edelleen adventtilaulua "Nyt sytytämme kynttilän", erona vain on se, että nyt hän osaa melodian lisäksi jo sanojakin. Anttonin ja Lauran kanssa olemme käyneet syvällisiä keskusteluja monista aiheista. Viisaita ajatuksia lapsilla kyllä riittää, kunhan aikuisena on aikaa jäädä kuuntelemaan heitä.

Muiden papinvaimojen kanssa olemme keskustelleet siitä, miten rippileiri vuodessa pitää avioliiton kunnossa. Välillä on hyvä olla hetki erossa, jotta huomaa toisen arvon. Siitä huolimatta olen onnellinen siitä, että kirkkoherruuden myötä Vesan leirivuorokaudet vähenevät dramaattisesti. Anttonkin kysyi tänään mietteliäänä, miksi isä on aina poissa. Onneksi tänä iltana lapset saivat nukahtaa turvallisesti isän viekussa!
Elina