Peilin edessä

Riihimäellä asuessamme järjestettiin seurakunnan työntekijöille enneagrammi-kurssi, jonka tavoitteena oli lisätä itsetuntemusta ja parantaa työilmapiiriä. Minä ja Vesa suhtauduimme kurssiin juuri valmistuneiden teologian maistereiden skeptisyydellä, "Mitä lie taikauskoa?" Luennot olivat kuitenkin hyviä ja meidän piti tunnustaa, ettei kysymys ollutkaan mistään huuhaasta.

Muutama vuosi kurssin jälkeen löysin äitini kirjahyllystä Leila ja Olli Valtosen enneagrammi-kirjan ja hurahdin. Huomasin, että ennegrammi-teoria auttaa minua ymmärtämään paremmin toisia ihmisiä ja heidän toimintatapojaan. Minun tapani toimia ja ajatella ei olekaan se ainoa oikea, vaan eri ihmisillä on erilaisia, usein jo lapsuudessa syntyneitä, tapoja hahmottaa maailmaa. Joku pyrkii täydellisyyteen, toinen harmoniaan, kolmas tehokkuuteen... Yleensä ihmisissä on piirteitä useammasta persoonallisuustyypistä, mutta joku tyyppi on hallitseva. Jokaisessa ihmistyypissä on omat hyvät ja huonot puolensa, kuolemansynnit, sokeat alueet sekä mahdollisuudet kasvaa ja kehittyä.

Koen, että enneagrammi-teorian avulla olen välttänyt monta väärinkäsitystä ja turhaa konfliktia, kun olen oppinut ajattelemaan enemmän asioita toisten ihmisten näkökulmasta. Nyt tiedän, etten välttämättä olekaan loukannut nelostyypin ystävääni, jos hän ei vastaa puheluihini. Teoria on minulle myös kuin peili, jonka edessä voin tarkastella itseäni toisten silmin. "Voi ei, juuri noin käyttäydyn." Näen selvemmin (toivottavasti) omat sokeat pisteeni ja ainakin tiedän, mihin suuntaan minun tulisi kasvaa ihmisenä.

Jostain kumman syystä en ole vielä hankkinut omaan kirjahyllyyni yhtään enneagrammi-kirjaa (joululahjavinkki?). Mutta jokaisella Pellon reissulla kaivan ensimmäisen illan ratoksi enneagrammi-kirjat esille. Sieltä sitten tarkistelen niitä juttuja, jotka ovat päässet unohtumaan tai jääneet epäselviksi. Olemme viettäneet Pellossa suvun kanssa monta hulvattoman hauskaa hetkeä analysoidessamme toisiamme ja yhteisiä tuttuja. Ja voiko mikään olla mukavampaa kuin keskustelu toisen enneagrammeihin hurahtaneen kanssa. Siinä vilahtelevat neloset ja ysit, kolmossiivet ja kuutosen kasvusuunnat. Ja mikä se nyt olikaan se vitosen stressisuunta?

Elina

Lääkettä Euroopan taantuvaan kristillisyyteen?

Sana-lehden viimeisimmässä numerossa oli artikkeli Euroopan kutistuvasta kristillisyydestä. Viimeisen sadan vuoden aikana kristittyjen määrä on puolittunut Euroopassa. Tähän liittyen löysin mielenkiintoisen tutkimuksen, joka oli tehty Iso-Britanniassa ja Irlannissa vuosina 2003-2004 (http://www.churchsurvey.co.uk). Tarve tälle tutkimukselle oli noussut siitä, että kirkkoon kuuluminen Englannissa oli pudonnut 27 % vuodesta 1980 vuoteen 2000. Kaikkiaan 14 000 ihmistä vastasi tähän ekumeeniseen tutkimukseen, ja he kertoivat miksi he luopuvat kirkossa käymisestä tai kirkosta kokonaan.

Hämmästyttävää oli, että 91 % antoi vastaukseksi hyvin samanlaisia syitä kirkkoon pettymiseensä. Nämä pettymykset voidaan tiivistää viiteen asiaan, joissa vastaajat odottavat kirkoilta uudistusta.

1. Jumalaan uskomisen ja kristinuskon perusteet.
Monien vastaajien kokemus oli, etteivät he olleet saaneet oppia kirkoissa mitään siitä, miksi Jumalaan uskomisessa olisi järkeä ja mieltä. He kaipasivat lisää apologetiikkaa löytääkseen perusteita uskolleen, mm. sille miksi Jumala on olemassa ja luominen on välttämätön.
(Olen itse rakentanut jo pitkään rippikouluopetukseni niin, että lähdemme näistä perustavista kysymyksistä liikkeelle ja käytämme niihin reilusti aikaa. Tämä on varmasti ollut järkevä satsaus.)

2. Jumalan pyhyyden kaipuu
Vastaajat kaipasivat Jumalan pyhyyden esille tuomista kirkoissa. Heidän kokemuksensa mukaan kirkkojen julistuksessa Jumalan pyhyydestä ei juurikaan puhuta, vaan Jumala on sellainen, joka ei vaadi eikä edellytä mitään. Jumalaa ei tarvitse ottaa huomioon, mutta Hänet voi kutsua hätiin tosipaikan tullen. Elämäntavallakaan ei ole mitään merkitystä, koska Jumala rakastaa joka tapauksessa. Tämän julistuksen sijaan vastaajat kaipasivat enemmän puhetta Jumalasta, joka kutsuu parannukseen, kääntymykseen ja elämään jossa näkyy Jumalan seuraaminen. Vastaajat toivoivat myös kirkon toimimista suoraselkäisesti kansakunnan omanatuntona.

3. Jumalanpalvelusten laatu
Jumalanpalvelusten laatua kritisoidessa vastaajat olivat keskittyneet erityisesti seuraaviin asioihin:
a) Jumalanpalvelusten toimittamiseen ei paneuduta eikä panosteta.
b) Liturgia. Uudet liturgiat eivät ole onnistuneet houkuttelemaan nuorempaa väkeä kirkkoon. Musiikki koetaan vanhanaikaiseksi. c) Saarnoissa jäädään liian usein Raamatun aikaan, eikä päästä siihen, mitä tämä merkitsee meidän aikanamme. Saarnoissa kaivataan olevan vastauksia ajankohtaisiin kysymyksiin.
d) Yhteyden kokemisen tarve, jotta voisi tuntea kuuluvansa johonkin. Yhteyden kokemisen tarve korostuu tänä aikana, jolloin on paljon särkyneitä perhe- ja ihmissuhteita

4. Seurakunnan profeetallisuus.
Tätä piirrettä, joka näkyy erityisesti lopunaikojen ja Kristuksen toisen tulemisen esillä pitämisenä, korostivat erityisesti vapaista suunnista tulevat vastaajat.
Kristuksen toisen tulemisen esillä pitämisen koettiin tuovan rauhaa ja turvaa huolestuttavien maailman tapahtumien keskellä.

5. Kotikäynnit ja sielunhoito
Kotikäyntien vähenemisellä nähtiin olevan suora yhteys kirkossakäynnin hiipumiseen. Vastaajat kaipasivat henkilökohtaista yhteyttä seurakuntaan ja erityisesti sen työntekijöihin.

Tutkimuksen tulokset olivat mielenkiintoisia ja uskon, että tästä on paljon opittavaa myös meidän seurakunnissamme, vaikka elämmekin erilaisessa tilanteessa ja kulttuurissa.

Vesa

Lapsenusko

Tänään Antton toi koulusta MLL:n kassin, johon oli kerätty monenlaista tarpeellista tietoa ekaluokkalaisen perheelle. Lapsi- ja perhetyön pappina minua ilahdutti erityisesti MLL:n puheenjohtajan, professori Tuula Tammisen, kirjoitus. Siinä lastenpsykiatri ylisti lapsenuskon merkitystä elämän kriisitilanteissa. Tammisen mukaan muistot lapsuuden virsistä, rukouksista ja suojelusenkeleistä antavat monille ihmisille suurimman avun ja lohdun elämän vaikeissa tilanteissa.

Tammisen kirjoituksen taustalla oli huoli ajastamme, joka ei arvosta lapsenuskoa. Hänen mukaansa lapsen tasapainoiselle kehitykselle olisi tärkeää saada opastusta siihen, mihin voi uskoa ja mihin ei. Ilman tällaista tukea monista lapsista kasvaa sisäisesti turvattomia aikuisia. "Pelkään, että uskoa hyljeksivä aikamme riistää lapsilta -ihmisiltä -jotakin korvaamattoman arvokasta. Miksi sallimme tämän?" kirjoittaa Tamminen.

Siinä on ajateltavaa vanhemmille, isovanhemmille, kummeille, opettajille ja tarhatädeille. Millaisia eväitä tarjoamme lapsillemme? Autammeko lapsia turvautumaan rakastavaan Jumalaan vai saavatko he ravintonsa muodikkaista noitavideoista ja -kirjoista?
Elina

Elämää vasenkätisenä

Urheilu on vaarallista, ainakin epäsäännöllinen kuntosalitreenaus maksimipainoilla. Pari vuotta sitten kokeilin penkkipunnerrusennätystä sillä seurauksella, että 115 kg tipahti rinnalle rutinan säestyksellä. Jostain syystä en kuitenkaan ollut onnettomuuden jälkeen kovinkaan kipeä. Lääkäri arveli vamman parantuvan itsestään ja kehotti vain olemaan ilman maksimipainoja sinä vuonna. Maksimeja eikä paljoa muutakaan tarvinnut penkistä nostella pariin vuoteen koska lihas oli selkeästi irti. Tänä keväänä asia tutkittiin uudelleen ja huomattiin selvä repeämä, joka piti kiinnittää paikoilleen.

Niinpä olin tämän viikon maanantaina Turussa Mehiläisen sairaalassa leikkauksessa, jossa laitettiin parin vuoden takainen lihasrepeämä olkapäässä paikoilleen

Leikkaajina olivat maan parhaimpiin urheilukirurgeihin kuuluvat lääkärit, mm. Sakari Orava. Leikkaus meni hyvin unten mailla ollessa ja heräsin vuodeosastolla peiton alla käsi paketissa. Toipuminen kestääkin sitten pidempään; 6 viikkoa oikea käsi on siteessä ja saman verran tuli sairaslomaa.

Olen nyt siis saanut opetella vasenkätisenä olemista ja huomannut miten hyödyllistä on, kun ihmisellä on 2 kättä! Kyllä elämä yksikätisenä on aika paljon hankalampaa! Onneksi on tietokone jolla voi kirjoittaa toisellakin kädellä. Nyt on myös aikaa pysähtyä ja lukea kunnolla pitkästä aikaa.
Vesa

Lukuelämyksiä lomaparatiisissa

Terveisiä Pellon mummilasta, kesäparatiisistamme! Täällä Tornionjoen rantatörmällä kelpaa lomailla: maisemat ovat uskomattoman kauniit, ilmat eteläeurooppalaisen lämpimät (+27 monena päivänä), lapsille löytyy paljon kavereita ja hotellipalvelu on ensiluokkaista. Hotellin suurena bonuksena ovat vielä valtavat kirjavalikoimat. Joka vierailulla täältä löytyy kirjaimellisesti kasapäin uusia, kiinnostavia kirjoja. Iltani ovat venyneet pitkiksi mielenkiintoisten opusten parissa ja päivät olen kulkenut paikasta toiseen kirja kädessä, silloin kun en ole ollut ystäviä tai sukulaisia tapaamassa. Vesan eilinen saapuminen paikkakunnalle on kyllä kummasti hidastanut lukutahtia...
Tämän loman paras lukukokemus on ollut Kati Kemppaisen "Auringon varjot", jossa kerrotaan elävästi lähetystyöntekijäperheen arjesta Tansaniassa. Erityisesti minua puhutteli se, miten konkreettista Jumalan läsnäolo on tansanialaisessa elämässä. Kiehtovaa oli myöskin lukea kirjoittajan syvällisiä hengellisiä oivalluksia. Tässä pieni katkelma pureskeltavaksi (s.114):
"Hengellinen kylmyys on mukavaa ja harmitonta. Se ei satu. Jos emme koekaan kovin paljon iloa hengen asioista, emme myöskään koe kipua. Olemme nähneet ja kuulleet kaiken, tiedämme mitä Sanassa lukee, ja mitä kirkko opettaa. Ei mitään uutta auringon alla. Tämä on aika miellyttävä olotila: joe emme koekaan Jumalan läsnäoloa, kipukaan ei tunnu. Kun tuli on sammunut, ei se myöskään polta.
Jos taas pyydämme tulta, helppous ja mukavuus on mennyttä. Kun tapaan sellaisen ihmisen, joka on toisille kuin kipinä pimeydessä, huomaan, että tuo Jumalan läsnäolon säteily nousee jostain hyvin syvästä ja tuskaisesta haavasta. Kun tuon säteilyn alkuperä paljastuu, se on aina jotain joka koskee. Tuli polttaa, erityisesti se polttaa sitä, jolle se on annettu kannettavaksi. Kun tulet eläväksi jälleen, alat kokea enemmän tuskaa, - mutta yhtäkkiä näetkin selvemmin, tunnet enemmän ja näet enemmän Jumalan työtä itsessäsi.
Jaakobinpainin arvoinen kysymys on, kuka meistä haluaa tätä - suostumista Jumalan työn kohteeksi ja suojeluksen alle. - - - Jumalan suojelukseen suostuminen on luopumista omasta turvallisesta pesästä ja astumista ulos avaralle paikalle, jossa tuuli pieksää ja sade runtelee, mutta jossa on myös tilaa Jumalan hoitaa meitä.

Terveisiä Vesan rippikoululeireiltä

Heinäkuun puolivälissä aloitin riparikesäni Lepikon leirikeskuksessa meren rannalla. Ensin oli vuorossa Luovan toiminnan ripari. Sinne oli hakeutunut erityisesti musiikin, kuvaamataiteiden ja tanssin harrastajia. Päiväohjelmaan kuuluikin luovan toiminnan tunti, jolloin sai toteuttaa luovuuttaan. Luovuutta toteutettiin myös iltaohjelmien näytelmissä ja sketseissä, joita kukin ryhmä sai vuorollaan ja innolla esittää. Kokeilimme tällä leirillä myös leiriblogin pitämistä netissä ja sitä voi lukea osoitteessa lepikko17.blogspot.com

Oppitunnit muodostuivat myös aivan erilaisiksi kuin mitä itselläni on tähänastisella ripariuralla ollut. Porukassa oli niin aktiivisia kyselijöitä ja keskustelijoita, että tunnit menivät suurilta osin keskustellen. Oli ilo pitää oppitunteja, joilla oli todellista vuorovaikutusta! Vetäjä- ja isostiimimme oli todella suuri, koska koulutimme samalla tulevia isosia eli jokaisella isosella oli oma apuisosensa. Ryhmähenki oli jo ensimmäisestä päivästä todella hyvä ja myönteinen eikä sitä haitannut normaalin tupakkahässäkän läpikäyminen.

Luovan toiminnan tanssiryhmä sai esittää muutaman päivän treenauksen tuloksen vierailuillassa. Musiikkiryhmä puolestaan säesti konfirmaatiossa ryhmämme esityslaulut ja vielä yhden virren.

Vetäjä- ja isostiimillä kiersimme pitkään rippijuhlia aina Vaasan saaristossa asti.

Muutaman päivän päästä tästä alkoi tavallinen ripari, jota vedin kesätyöntekijöiden kanssa. Vetäjätiimimme oli tosi hyvä ja samaa köyttä vetävä, kuten myös isostiimi tällä leirillä. Oli ilo nähdä entisiä riparilaisiaan isosina ja se, miten he olivat kasvaneet uskossa parin vuoden aikana. Heidän iltahartaudet olivat niin hyviä ja koskettavia!

Tälläkin leirillä vetäjä- ja isostiimimme oli huomattavan suuri, koska mukana oli isoskoulutuslaisia. Niinpä isospalaverit rukouksineen hiljaisuuden jälkeen kestivät välillä yli puolenyön. Pituudestaan huolimatta palaverit olivat kuitenkin tärkeitä yhteisen jakamisen paikkoja, joissa saimme puida päivän tapahtumia ja rukoilla yhdessä leirin ja leiriläisten puolesta.

Tällä "tavallisella" leirillä kesti vähän pidempään että ryhmähenki alkoi muodostua. Oppitunneillakin oli aluksi aivan hiljaista ja tuskin kukaan uskalsi vastata eli muutos edelliseen leiriin oli todella suuri. Leirin kuluessa alkoi oppitunneillakin olla elämää.

Viimeisenä iltana tarjosimme leiriläisille mahdollisuutta esirukoukseen alttarilla hartauden päätteeksi. Tätä mahdollisuutta käytti suurin osa leiriläisistä, joka oli iso ilon aihe. Viimeisessä illassa oli myös pientä haikeutta, joka näkyi hartaudessa siellä täällä kuuluvassa nyyhkimisessä.

Tälläkin leirillä kirjoitimme blogia ja se löytyy osoitteesta lepikko19.blogspot.com

Konfirmaation odotuksessa,
Vesa

Kuvassa näkyy jälkimmäisen leirini vetäjätiimin "lämmittely" päivän olympialaislajia varten. Molemmilla leireillä vetäjätiimi voitti olympialaiset pitkällä kokemuksellaan

Leireillä pääsin myös toteuttamaan vanhaa harrastustani eli sketseissä näyttelemistä. Kuvassa perinteinen riparisketsi Kirvesvartta.