Free counter and web stats

sunnuntaina, tammikuuta 21, 2007

Sydämen kappeli

Arja Simojoen Sydämen kappeli -levy on minun ja Mikaelin suuressa suosiossa. Olen niin koukussa levyyn, että yleensä aamulla ennen töihin lähtöä kuuntelen suosikkilauluni "Enemmän Jeesusta". Uninen olemukseni saa uutta virtaa, kun ehostan itseäni Arjan laulaessa täysillä "Voimaa ja rakkautta, uskoa, toivoa, oi, Pyhä Henki, lahjoita enemmän Jeesusta!" Mikaelin suosikkilaulu taas on levyn nimikkobiisi "Sydämen kappeli". Kuopuksemme on hyvin ylpeä siitä, että hän on oppinut sanomaan "kappeli". Niinpä hän toistaa sitä monta, monta kertaa, kun laulu alkaa. Se kuulostaa niin kivalta!

Arjan levy on tehty rukouksella. Olen kuullut, että sen syntyhistoriaan on liittynyt paljon Jumalan erityistä johdatusta. Ehkä se juuri sen vuoksi puhuttelee ja koskettaa. Nimikkolaulussa kutsutaan Vapahtajaa sydämen kappeliin sekä kiireettömänä sunnuntaipäivänä että levottomana työpäivänä.

Sydämen kappeliin,
hämäriin huoneisiin
valosi Jeesus tuo,
kiiruhda köyhän luo,
sillä Sinua kaipaan niin
sydämen kappeliin.


Uskon, että me kristityt voisimme paljon paremmin, jos muistaisimme Arjan tavoin kutsua Jeesuksen vieraaksemme kaikenlaisiin päiviin ja hetkiin. Meidän on tärkeä raivata elämästämme tilaa Jeesuksen kohtaamiselle. Aikaa siihen kyllä on! Imuroidessa, tiskatessa, pyykkiä laittaessa, autossa istuessa, kävellessä, lapsia nukuttaessa tai vaikkapa vessan pöntöllä voimme kohdata Vapahtajamme sydämen kappelissa.

Eräässä ruotsalaisessa rukouskirjassa oli mielenkiintoinen ajatus siitä, miten meidän ei oikeastaan edes tarvitse kutsua Jeesusta sydämen kappeliimme, koska hän on jo siellä kasteen perusteella. Kastekäskyssä Jeesus lupaa olla kanssamme kaikki päivät maailman loppuun asti. Ongelma on siinä, että me itse emme ole useinkaan läsnä sydämessämme, vaan olemme karussa itseltämme ja Jumalalta. Pakenemme kiireeseen, viihteeseen, ihmissuhteisiin tai työhön; me voimme huonosti, koska unohdamme kohdata itsemme ja Jumalan.

Tarvitsemme säännöllisiä vierailuja sydämen kappeliin. Jumalan läsnäolossa huomaamme sen, mikä elämässä on oikeaa, hyvää ja kaunista. Jumalan läsnäolossa saamme elämäämme uutta voimaa, rauhaa ja iloa. Jumalan läsnäolossa täytymme rakkaudella, niin että voimme rakastaa toisia ihmisiä.

Itse olen etuoikeutetussa asemassa, kun saan työajalla vierailla sydämen kappelissa monenlaisissa tilanteissa. En kuitenkaan jaksaisi tätä työtä, jos en hoitaisi henkilökohtaista jumalasuhdettani. Kävelylenkillä raikkaassa ulkoilmassa, Raamatun äärellä iltateellä ja automatkalla ylistysmusiikin pauhatessa on suloista tavata Vapahtajaani Jeesusta Kristusta.
Elina

lauantaina, tammikuuta 20, 2007

Ansioton rakkaus minun osakseni

Tänään koin valtavaa rakkautta ihmistä kohtaan, jossa ei ollut inhimillisesti mitään rakastettavaa. Tajusin silloin, miten Jumalan armo on todellista. Lutherin mukaan Jumala ja sellainen ihminen, jossa Jumalan rakkaus elää, rakastavat syntisiä, pahoja, tyhmiä ja heikkoja tehdäkseen näistä vanhurskaita, hyviä, viisaita ja vahvoja. "Syntiset ovat kauniita, koska heitä rakastetaan; heitä ei rakasteta sen tähden, että he ovat kauniita." Erkki Lemisen runot muistuttakoon meitä siitä, missä uskomme perusta on.
Elina


Ristin luona kiusatulla,
langenneella, vaivatulla,
paras paikka on.

Siksi älä koskaan lähde,
älä minkään synnin tähden
ristin luota pois.

Ristin luona ainoastaan,
synnin turmelusta vastaan
voitto saatu on.

Ristin luona ainoastaan
Isä armahtavi lastaan,
rauhan julistaa.

Ristin luona pohja kestää,
armo putoomasta estää
kauhun kuiluihin.

Ristin luona lepo koittaa,
toivo epätoivon voittaa,
sydän puhdistuu.

Erkki Leminen



Kun Jumala vetää ylpeitä alas,
hän käyttää pudotustyössään renkejään:
kiusoja, lankeemuksia,
ahdistuksia, Saatanaa.

Kun hän nostaa nöyryytettyjä ylös,
hän tekee sen itse.

Hän ottaa avuttoman syliin.

Erkki Leminen




Rakastaako kukaan minua
sellaisena kuin olen
muuttamatta,
syyttämättä?

Sitä kysyn
ajaessani yksin
öisellä autiolla tiellä.

Näen äitini lempeät silmät.
Ne sanovat:kyllä,

ja ryöväri ristiltään kuiskaa:
kyllä, kyllä.

Erkki Leminen



Peitetyt kyyneleet

Ehyttä yllä, sisällä repaleet.
Hymyilyllä peitetään kyyneleet,
salassa syntyneet.

Tyhjyyden painon, pelon ja kaipauksen,
syytösten vainon, elämän petoksen
peittelee ihminen.

Ken kaiken tuntee, hän tuntee syvyyden,
ken kaiken huomaa, hän huomaa pimeyden,
kiusatun ihmisen.

Jumala taivaan on tullut maailmaan.
Ihmisen vaivaan toi avun tullessaan.
Hän suostuu auttamaan.

Vapahtajalla on läkke tyhjyyteen.
Armahtamalla hän saattaa yhteyteen
luotansa loitonneen.

Rakkaudellaan hän pelon karkottaa.
Yhteydessään elämän uudistaa,
hän taivaan lahjoittaa.

Erkki Leminen

maanantaina, tammikuuta 15, 2007

Kahden kerroksen väkeä

Elämä kaksikielisessä Vaasassa on mielenkiintoista. Tänään olin Lauran kanssa kaupungilla ja ostin kirja-alesta ruotsinkielisen satukirjan, kun niitä ei varmaan kovin paljon Järvenpäässä myydä. Kassalla minua tervehdittiin ruotsiksi, koska ostokseni oli ruotsinkielinen. Vaihdoin kuitenkin itse kielen suomeksi ja myyjä teki välittömästi samalla tavalla. Illalla taas olin lasten kanssa jumpassa. Ohjaaja puhui minulle ruotsia, koska olen aina puhunut hänelle ruotsia. Päivällä taas olin kaksikielisessä perheessä kastekeskustelussa. Ovensuussa ilmoitin puhuvani ruotsia, koska vanhemmat puhuivat keskenään ruotsia. Kohta vauvan äiti kuitenkin jo vaihtoi suomelle, äidinkielelleen ja minä perässä. Perheen isä puhui johdonmukaisesti ruotsia, mutta me naiset puhuimme vuoroin suomea ja ruotsia riippuen siitä, kuka oli lauseemme pääasiallinen kohde. Mielenkiintoista!

Muuttaessamme Vaasaan ensimmäinen työpaikkani oli Vaasan ruotsalainen seurakunta. Niinpä elimme kaksi ensimmäistä vuotta Vaasassa hyvin kaksikielistä elämää. Emme suinkaan tilanneet kotiimme Pohjalaista, vaan Vasabladetin. En ole oikeastaan vieläkään tottunut täysin Pohjalaiseen, vaikka olemme olleet sen tilaajia jo viimeiset kaksi vuotta. Vasabladetin lisäksi postiluukustamme kolahti viikottain Kyrkpressen, koska olin ruotsalaisen seurakunnan jäsen. Huvittava episodi oli kirjoittaa Vesan kanssa virallinen paperi siitä, että lapset seuraavat uskontokunnassa isäänsä. Lapsia Vesa ei naapuriseurakuntaan halunnut päästää. Kyrkpressen oli erinomainen perehtymispaketti Porvoon hiippakuntaan sekä suomenruotsalaiseen kulttuuriin. Tavasin sen aina kannesta kanteen! Niinpä voin rehellisesti sanoa, että tunnen Porvoon hiippakunnan kaikista hiippakunnista parhaiten, vaikka minua ei ikinä siihen hiippakuntaan kelpuutettukaan.

Ruotsissa asuessa kielten kanssa pelaaminen oli hyvin selkeää. Ruotsalaisten kanssa puhuin alusta lähtien pelkästään ruotsia. Intoni oppia uuden kotimaani kieli oli suuri, enkä sen vuoksi halunnut käyttää englantia, vaikka se joskus olisi ehkä ollut helpompaa. Suomea tai meänkieltä osaavien kanssa puhuin aina suomea. Suomeen muuttaessa tilanne muuttui merkittävästi. Yhtäkkiä kaikki ihmiset osasivatkin ainakin vähäsen suomea. Muistan, miten hassulta tuntui alussa puhua ruotsia ihmisten kanssa, joista monet osasivat suomea paljon paremmin kuin minä ruotsia. Äkkiä siihen kuitenkin tottui! Kaikkien vaikeinta minulle oli tottua kommunikoimaan ruotsiksi niiden ruotsalaisen seurakunnan työntekijöiden kanssa, joiden äidinkieli oli myöskin suomi. Se tuntui alussa niin TEENNÄISELTÄ. Tuntui kuin olisin tehnyt pakollisia puheharjoituksia ruotsin tunnilla.

Seurakuntamme suomenkieliset työntekijät olivat kuitenkin luoneet erittäin toimivan systeemin , jonka omaksuin pian itsekin. Työpaikalla puhuimme aina ruotsia, vaikka olisimme puhuneet kaksistaan. Työpaikan pihalla puhuimme yleensä jo suomea, ja vapaa-ajalla törmätessämme käytimme aina suomea. Puhelinkeskustelujen kieli määräytyi sen mukaan, oliko puheena työasia vai ei. Oikea taiteenlaji! Ulkopuolisen on mielenkiintoista seurata kielipolitiikkaa seurakuntien yhteisessä ruokalassa. Yleensä ihmiset menevät oman seurakunnan työntekijöiden kanssa samaan pöytään, ruotsalaisen seurakunnan työntekijät toiseen päähän ja suomalaisen seurakunnan työntekijät toiseen päähän. Keskimmäisissä pöydissä istutaan yleensä sikin sokin. Niinpä saman ruokailun aikana keskustelukieli voi vaihtua pöydässä useammankin kerran riippuen siitä, kuka lähtee ja kuka tulee.

Vaasassa olen ymmärtänyt, ettei kaksikielisyys ole mitään snobbailua, vaan elävää elämää. Täällä suomenruotsalaiset eivät edusta ainoastaan rikasta, älykästä ja hyväosaista kansanosaa. Joukkoon mahtuu erilaisia ihmisiä eri yhteiskuntaluokista. Ruotsalaisessa seurakunnassa työskennellessäni ymmärsin konkreettisesti, miten Suomessa todellakin asuu ihmisiä, jotka eivät pärjää suomen kielellä. Esimerkiksi jotkut alaisinani toimineista lastenohjaajista jännittivät kovasti, jos he joutuivat hoitamaan jonkin asian suomeksi. Yhteisvastuukeräyksen hyväksi olleista karkkipusseista työtoverini kysyi, tapahtuuko niiden syöminen omalla vastuulla.

Lapsille ja nuorille tilanne on vielä huonompi. Ystäväni tytär jännitti kovasti ennen Tampereella tapahtunuttta leikkausta, miten hän pärjää suomen kielen taidollaan. Mummojen ja pappojen hoitaminen voi olla vielä vaikeampaa Tampereella tai Helsingissä. Tämä alue on nimittäin armotonta murrealuetta. En voi ymmärtää, miten jokaisella tuppukylällä on oma murteensa. Murteet ovat vieläkin niin eläviä, etteivät kaikki vanhukset osaa puhua kirjakieltä. Itse taas en kaksivuotisen työurani aikana oppinut ymmärtämään murteita. Suljin kiltisti korvani, kun samalta suunnalta olleet lastenohjaajat tai muut työntekijät alkoivat keskenään viäntämään murretta. Niin kummallista mongerrusta paikalliset murteet ovat!

Kotonamme ruotsi elää edelleen omaa elämäänsä. Vesan kanssa luemme melko paljon teologista kirjallisuutta ruotsiksi. Monet saarnamme, erityisesti Vesan saarnat, on ammennettu syvällisestä ruotsalaisesta teologiasta. Ja jotkut vielä väittävät, ettei Ruotsista tule mitään hyvää! Itse pyrin lukemaan päivittäin jotain ruotsiksi, ainakin blogeja tai psalmeja. Viimeisin saavutukseni oli Finlandia-palkinnon napanneen Kjell Westön kirja "Där vi en gång gått". Upea kirja!

Kielikylpyä käyvä Laura on hyvin innokas oppimaan ruotsia. Hän puhuu kotona pitkiä lauseita ruotsia, kertoilee tätien opettamia asioita ja haluaa osoittaa, että hän kyllä osaa ruotsia. Antton taas toimii aivan toisella tavalla. Vaikka hän osaa ruotsia huomattavasti paremmin kuin Laura, ei hänen suustaan kotona kuule ruotsia, paitsi läksyjä tehdessä. Kaksikielisyyttä tutkineet ovatkin todenneet, että toiset lapset lokeroivat kielet, kun taas toiset käyttävät sekaisin kieliä. Kaikissa kaksikielisyyttä käsittelevissä kirjoissa painotetaan johdonmukaisuutta. Kielikylvyssäkin tiukan paikan tullen mennään pyytämään apuun suomenkielistä hoitajaa toiselta osastolta, jottei kielikylpyopettajan tarvitse rikkoa johdonmukaisuuden periaatetta. Ruotsissa asuessamme halusin välillä tukea Anttonin ruotsin kieltä lukemalla kirjoja. Niinpä perheemme kaksi sohvaa nimettiin suomenkieliseksi ja ruotsinkieliseksi; toisella sohvalla luettiin vain suomeksi ja toisella ruotsiksi. Ehkä aloitamme samanlaisen sohvakulttuurin taas Järvenpäässä!

Itse olen huomannut, että minulle on tärkeää tietty johdonmukaisuus kieliasioissa. Puhun mielelläni ihmisille aina sitä kieltä, jota olen tottunut heidän kanssaan käyttämään. Monet aidosti kaksikieliset ovat kertoneet siitä, miten kieli määräytyy usein sen mukaan, mitä kieltä on puhuttu ensimmäisessä kohtaamisessa. Niinpä ruotsinsuomalaiset naapurimme Luulajassa puhuivat keskenään ruotsia, vaikka he puhuivat lapsilleen suomea. Uskomatonta suunnitelmallisuutta taas edustaa eräs pappispariskunta, joka puhuu tasapuolisesti molempia kieliä aina viikon kerrallaan, keskiviikko on vaihtopäivä.

Kahden kielen käyttäminen aiheuttaa välillä huvittavia tilanteita. Kerran törmäsin uimahallissa naiseen, jota olin nähnyt vanhempainillassa työskennellessäni ruotsalaisessa seurakunnassa. Aloin puhua hänen kanssaan heti ruotsia, koska olimme edellisellä kerralla keskustelleet ruotsiksi. Hän vastasi minulle normaalisti ruotsiksi ja vaihdoimme siinä päälimmäiset kuulumiset. Seuraavalla kohtaamisella hän kertoi, miten hänen miehensä oli jälkeenpäin ihmetellyt, miksi kaksi suomenkielistä puhuu keskenään ruotsia. Sellaista on elämä kaksikielisessä Vaasassa!

sunnuntaina, tammikuuta 14, 2007

Pisteitä keräämässä

Tammikuu on ihanan energistä aikaa. Vaikka päivät ovat vasta alkaneet pidentyä, tuntuu siltä, että valo voittaa. Joululoman syöpöttelyn ja lepäämisen jälkeen energiavarannot ovat sananmukaisesti täynnä. En tehnyt tänä vuonna varsinaisia uudenvuoden lupauksia, mutta jo ennen joulua päätin, että aloitan loman jälkeen uuden elämän. Nimittäin jossain vaiheessa syksyä perheemme puntari meni rikki. Niinpä loppusyksystä huomasin housujen vähän kiristävän vyötäröltä urheilullisesta elämäntavastani huolimatta. Se ei ole ihme. Olen nimittäin oppinut syntymälaihalta mieheltäni huonoja tapoja. Pitkä kävelylenkki ei oikein auta, jos joka ilta nauttii iltapalaksi mm. pari paahtoleipää paksulla pähkinäsuklaavoikerroksella. Ensimmäisen vuoden kauhistelin Vesan ällöttävää Itävallan riparilla opittua tapaa, mutta kerran kokeiltuani jäin koukkuun.

Elopainoani ovat lisänneet myös papin työn luontaisetuihin tai paremminkin luontaishaittoihin kuuluvat täytekakkutarjoilut monta kertaa viikossa. Kuka muu syö parhaimmillaan neljä-viisi kertaa viikossa täytekakkua ja lisäksi kaikkia muita herkkuja! Pahinta vyötärönauhan kannalta ovat vierailut suloisten mummojen syntymäpäivillä. Ystävälliset päivänsankarit ovat latoneet tarjoiluvadille montaa eri sorttia, vaikka olisin ainoa vieras. Ja odottavat tietysti, että papille maistuu tarjoilut.

Nyt olen joka tapauksessa aivan innoissani vyötärön metsästämisestä. Kannustimena minulla on vaatehuoneessa korkkaamaton tyylikäs jakku, jonka löysin 70 % alennuksella viime viikolla. Siinä kelpaa tulevan kirkkoherran rouvan edustaa, sitten kun... Laatikoiden kätköistä kaivoin painonvartijoiden pistetaulukot, jotka sain ystävältäni edellisellä laihdututuskuurilla 3 vuotta sitten, yllättäen juuri tammikuussa. En muistanutkaan enää, kuinka hauskaa pisteiden laskeminen on. Olen ilmeisesti vähän masokisti! Mutta rehellisesti sanottuna nautin syömisestä paljon enemmän kun se on suunnitelmallisempaa. Tällä kevennyskuurilla saa syödä normaalisti viisi kertaa päivässä kunhan ei ratkea herkuttelemaan. Työpäivien pakollisia herkutteluhetkiä taas voi kompensoida liikkumalla. Niinpä olen iloisesti vaihtanut pähkinäsuklaapäällysteiset paahtoleivät salaattipäällysteisiin ruisleipiin ja tunnen lievää ylemmyyttä katsoessani toisella puolella pöytää olevaa paahtoleipäkasaa.

Lapsiimme on myös iskenyt tammikuun energiapuuska, vaikka he eivät tiedäkään mitään äidin pisteiden laskusta. (Olen päättänyt nimittäin seurata äitini viisaita teitä enkä koskaan lasten kuullen puhua laihduttamisesta tai ylimääräisistä makkaroista.) Antton ja Laura keräävät myös pisteitä, mutta aivan eri tarkoituksessa. Antton sai jostakin idean alkaa pitkän tauon jälkeen suorittamaan kotitöitä palkan toivossa. Niinpä sovimme yhdessä, että yhden tehtävän suorittamisesta saa 10 centin arvosta karkkia karkkipäivänä. Tehtävämerkinnät kerätään viikon aikana jääkaapin ovessa olevaan listaan.

Taas olen huomannut sen, miten porkkana toimii huomattavasti paremmin kuin keppi. Lapset ovat olleet aivan innoissaan projektistaan. Aina löytyy innokas keittiönpöydän pyyhkijä, kattaja ja lelujen järjestäjä, vaikka en edes pyydä erikseen. Eteisen kengätkin ovat olleet hyvässä järjestyksessä, kun lapset ovat huomanneet niiden laittamisen helpoksi tavaksi ansaita rasti. Antton on pitänyt meille muille muutaman iltahartauden saadakseen uuden merkinnän vaivattomalla tavalla. Tuleva leipäpappi tai leipäkanttori?

Lasten pitämät hartaudet ovat osoittaneet sen, miten he imevät jumalanpalveluskäynneistään paljon asioita, vaikkei kirkossa vanhemman roolissa aina tunnukaan siltä. Anttonin hartaudet alkavat komealla urkusoololla, joka oli valmiiksi ohjelmoituna uudessa sähköpianossamme. Tämän alkusoiton aikana Laura tuo juhlavasti tai vähemmän juhlavasti hypähdellen alttaripöydällemme ristin. Tämän jälkeen hartaus jatkuu tervetulotoivotuksilla, liturgisilla lauluilla, lastenvirsillä, raamatunkertomuksen tai Sunnuntaikertomuksen luvulla, rukouksella j.n.e. Välillä hartauteen on liittynyt myös erilaisia kynttiläkulkueita ja ortodoksityyppistä ikonin kanniskelua. Välillä hartauksissa on hyvinkin harras tunnelma, kun taas toisinaan olemme joutuneet Vesan kanssa keskeyttämään hartauden liian riehakkaaksi käyneen menon johdosta.

Hartauksien osallistujana on mielenkiintoista tarkkailla, miten erilailla saman perheen lapset toteuttavat hengellisyyttään. Mikael on erikoistunut tässä vaiheessa liturgisiin lauluihin, kun ei vielä muuta osaa. Uskomattomalta tuntuu, että 2-vuotias osaa laulaa nuotilleen Herran siunauksen perässä olevan kolminkertaisen aamenen. Jumalanpalveluksessakin kun usein tuntuu, ettei tavallinen kirkkokansa pääse siihen mukaan. Antton toteuttaa uskoaan miehelle tyypillisellä tavalla toimimalla. Hän soittaa virsiä, lukee raamatunkertomuksen ja nauttii siitä, että saa esiintyä. Laura on selvästi perheemme lapsista rukoilija, lieneekö tyypillistä tytöille. Hän mielellään rukoilee omin sanoin lasten pitämissä hartauksissa ja iltarukouksessa. Liikuttavaa oli myös se, kun hän keskellä Vesan vaaliprosessia eräänä iltana kuiskasi korvaani rukoilleensa sen puolesta, että isä tulisi valituksi. Sydän oli lapsella vilpitön, vaikka motiivi olikin vähän itsekäs; Laura toivoi Järvenpäähän muuttoa, jotta pääsisi lähemmäs rakasta Anni-serkkua.

Minä ja Vesa emme voi millään tavalla kerätä pisteitä lastemme pitämistä hartauksista. Joulun alla pidettyäni viidennentoista lastenhartauden kanttori totesi, ettet varmaan illalla esitä nukketeatterikertomusta omille lapsillesi. "No en!", oli vastaukseni. Suutarin lapsilla ei ole kenkiä eikä pappien lasten hengellinen elämä ole aina parhaalla tolalla. Koen kuitenkin suurena rikkautena sen, että lapset voivat elää mukana seurakunnan elämässä. Onneksi on myös kirkkopyhäkoulu ja päiväkerhot sekä runsas esirukoilijoiden joukko. Luulen myös, että tärkeintä lasten kristillisessä kasvatuksessa on se, että aikuiset ovat aitoja omassa uskossaan. Lapset kyllä aistivat sen, uskooko äiti , isä tai pyhäkoulun täti oikeasti niihin asioihin, joista puhuu. "Minä istutin, Apollos kasteli, mutta Jumala antoi kasvun." Ap.t.3:6
Elina

torstaina, tammikuuta 11, 2007

Kelpaanko minä - kelpaatko sinä?

Prinsessallamme on kiire kasvaa isoksi. Viime aikoina olen jatkuvasti saanut vastata kysymyksiin siitä, miksi hän ei saa korvakoruja, meikkiä tai korkokenkiä. Vastaan yleensä, että pikkutytöt ovat niin kauniita, etteivät tarvitse tuollaisia kaunistuksia. Vastaukseni jälkeen saan kuulla pitkiä kertomuksia siitä, minkä ikäisenä kaverit ovat saaneet korvakorut ja millaista kynsilakkaa kukin käyttää. "Päiväkodin Anni on samanlainen kuin mä", totesi Laura yhtenä päivänä kaveristaan. "Ai, miten niin?" kysyin. "Kun sekään ei saa vielä korvakoruja eikä kynsilakkaa." Lohduttavaa varmaankin, että on edes yksi kohtalotoveri.

Omassa lapsuudessani on ehkä traumaattisin muisto syntynyt tilanteesta, jossa sain ensimmäisen kerran kokeilla kynsilakkaa. En ollut silloin vielä kovinkaan vanha, varmasti alle kouluikäinen. Olimme Annan kanssa hänen kaverinsa luona kylässä ja saimme lakata kyntemme punaisiksi. Se oli hyvin eksoottista, koska äitimme kauneusvälineistöön kuuluivat vain shampoo, hoitoaine ja harja. Olimme todella ylpeitä kauniista kynsistämme. Niinpä esittelimme niitä jo ikkunasta vanhempiemme saapuessa illalla kotiin. Se ei kuitenkaan ollut isällemme mieleen. Lestadiolaisia arvoja edustavana hän raivostui meille punaisista kynsistämme ja laittoi meidät kynsiharjalla pesemään kynsiämme. Hieno yllätyksemme muuttui surulliseksi illaksi.

Tänä päivänä muisto vain naurattaa. Olisi vaikea kuvitella, että isäni tekisi saman tempun Lauralle ja Annille, lapsenlapsilleen. Vuosien kuluessa vanhempani ovat ymmärtäneet yhä paremmin sen, mikä uskossa on tärkeää. Ihmistä ei saastuta se, mikä tulee ulkoapäin, vaan se, mikä tulee sisältäpäin. Mitä siitä, vaikka kynnet ovat punaiset, jos sydän on puhdas. Mutta isäni kauneusihanne on varmasti säilynyt samana: saunapuhdas Anja voittaa mennen tullen maalatut naiset.

Erilaisissa kristillisissä piireissä liikkuminen on hyvin kasvattavaa. Silloin huomaa sen, miten monet käskyt ja tavat ovat perinnäissääntöjä. Ilkka Puhakka osasi loistavasti eräällä raamattuluennollaan kuvailla yksinkertaistettuna sitä, miten me kristityt helposti tuomitsemme toisiamme ulkoisten asioiden perusteella. Amerikkalaiset kristityt kauhistelevat saksalaisia uskonveljiään näiden runsaasta oluen juonnista. Saksalaiset uskovaiset taas epäilevät amerikkalaisten uskon aitoutta, koska nämä hienostelevat vaatteilla, koruilla ja meikillä.

Meidän kulttuurissamme liian paljastavia kirkkovaatteita ei katsota hyvällä; olen kuullut monien konfirmaatioiden jälkeen vanhempien ihmisten kauhisteluja isosten mauttomasta pukeutumisesta. Sen sijaan eräässä afrikkalaisessa kirkossa kiellettiin naisilta rintojen peittäminen jumalanpalveluksessa huivilla, koska heimon kulttuuriin kuului paljain rinnoin kulkeminen. Rikkaiden naisten hienostelu laittoi seurakuntalaiset eriarvoiseen asemaan ja sai aikaan pahaa mieltä. Lähetystyön varainhankinta on hyvin erilaista eri puolilla maailmaa. Australialaisille lähetysmummoille olisi kauhistus järjestää uhkapelejä muistuttavia arpajaisia lähetystyön hyväksi, kun taas meidän lähetysväki voisi tuntea olonsa oudoksi australialaistyyppisissä lähetystanssiaisissa.

Nuorena fuksina eksyin teologipäiville Göteborgiin Lestiksen kämppäkavereiden houkuttelemana. Matkalla selvisi, että päivien osallistujajoukko oli hyvin konservatiivista, olipa joukossa itse Bo Giertz. Sain päiviltäni mukaan upeiden teologisten luentojen annin lisäksi ohuen lehtisen: "Positivt nej till kvinnopräst!", joka ei minun kohdallani saanut aikaan toivottua tulosta. Päinvastoin! Teologipäiviin mennessä en ollut miettinyt kantaani naispappeuteen; minulla ei ollut pappiskutsumusta enkä tuntenut ketään naispappia. Ajattelin hyvin lapsellesesti tyyliin: "En ole naispappeuden vastustaja, mutta ei minusta itsestä ainakaan tule naipappia. Olin kerran jumalanpalveluksessa, jossa naispappi lauloi liturgiat kiekumalla. Kyllä miespapit laulavat paremmin." Naispappeuden vastustajien into ja puheet tulevista "maanalaisista vihkimyksistä" saivat pienen fuksitytön ahdistumaan. Niinpä teologipäivät laittoivat käyntiin prosessin, jossa jouduin pohtimaan suhdettani naispappeuteen tosissani. Ehkä silläkin reissulla oli tarkoituksensa!

Minua hämmästyttää vuosi vuodelta enemmän se, miten suuri Jumala on. Hän näkee meidän ihmisten sydämet ja sen vuoksi hän ei tuomitse meitä minkään ulkoisen perusteella. Hän on yhtä kotonaan niin afrikkalaisen jumalanpalveluksen sykkeessä kuin naispappeuden vastustajien korkeakirkollisessa jumalanpalveluksessa silloin kun papeilla ja seurakuntalaisilla on aito halu kohdata hänet. Hänelle ovat yhtä rakkaita ne elsalvadorilaiset naapurintyttömme, joille laitettiin korvakorut heti syntymän jälkeen, kuin ne lestadiolaistytöt, jotka eivät vakaumuksensa vuoksi tahdo korvakoruja.

Laura saa varmaan isompana korvakorut, jos niin haluaa. Mutta minusta on tärkeää, että 5-vuotias saa olla vielä lapsi. Jonkin ajan kuluttua hän saa kokeilla äidin kynsilakkaa ja huulipunaa, ettei tarvitse huuliin laittaa Clerasil-finnipuikkoa äidin mallin mukaan. Ei näyttänyt kyllä hassummalta! Olen kuitenkin kiitollinen siitä, että itse sain kasvaa naiseksi ympäristössä, jossa naisen arvo ei ole kiinni vartalon senteistä, pakkelikerroksista eikä trendikkäistä vaatteista. Sääliksi käy nykyajan lapsia ja nuoria, jotka joutuvat kasvamaan yhteiskunnassa, jossa seksikkyydestä on tullut päällimmäinen arvo. Raamatun arvot ovat erilaiset: "Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä." On hienoa olla Jumalan silmissä kaunis.
Elina

lauantaina, tammikuuta 06, 2007

Cityelämää napapiirin pohjoispuolella

"Kato!" sanoi Mikael kantaessani häntä pesuhuoneeseen vaipanvaihtoon. Suurisarvinen poro oli ikkunan toisella puolella puolen metrin päässä nautiskelemassa mummin kukkapenkkien satoa. Aloimme huutaa Miksun kanssa villisti Anttonille ja Lauralle kutsuen heitä poron tarkkailuun. Poroparka säikähti kohta ääniämme ja pakeni takapihalle. Menimme perässä, ja lasten riemu vain yltyi: takapihalla oli yhteensä neljä poroa kuoputtamassa maata. Porot viihtyivät mummilan pihalla koko loppulomamme. Lapsista oli mukava seurata heidän touhujaan ja kuopuksemme sai uuden sanan sanavarastoonsa, "pojo".

Lähtiessäni Helsinkiin opiskelemaan sain kuulla aika paljon siitä, että olin kotoisin Pellosta. Ihmisten kuva kotipaikkakunnastani oli hyvin arktinen ja eksoottinen. Saipa siitä pojat kyllä hyvää jutunjuurtakin. Vesa esimerkiksi ensikohtaamisella kyseli tosissaan, kasvaako Pellossa peruna. Jo vain, vieläpä herkullinen puikkoperuna, joka menestyy vain siellä, missä aurinko ei laske ollenkaan. Sain kuulla myös erinäisen tarinan poroista. Poroista kuittailuun kyllästyttyäni toin opiskelijaboxiini poropehmolelun, jonka isä oli saanut palkinnoksi voittaessaan silloisen pääministeri Esko Ahon porokilpailuissa. Lisäksi kiinnitin vielä nahkareppuni vetoketjuun poron, jottei vain kenellekään jäisi epäselväksi juureni. Kyllä porojutut vähenivät!

Sisareni Annan kanssa olemme puhuneet usein siitä, miten emme koe olevamme mitenkään kovin maalaisia, vaikka olemmekin kasvaneet Pellossa. Lapsuutemme vietimme pappilassa Pellon ydinkeskustassa, jota kuvataan matkailumainoksissa "lähes kaupunkimaiseksi". (Valitettavasti liikennevalot löytyvät nykyäänkin vain tullilta.) Anna on tietysti vielä enemmän kaupunkilainen, kun hän on sentään viettänyt ensimmäisen elinvuotensa lähes kokonaan Lapin läänin pääkaupungissa.

Joka tapauksessa elämä Pellon pappilassa ei tuntunut kovinkaan arktiselta tai eksoottiselta. Ikinä ei ollut niin kylmä, etteikö kouluun olisi päässyt. Porot eivät eksyneet ikinä ikkunoidemme alle. Sen sijaan kotiimme pyrkivät paikalliset puliukot, jotka etsivät sielullensa rauhaa kirkkoherran luota. Eläinkunta koostui naapuritalon Iitan luona majailevista villikissoista, jotka kävivät pissimässä leikkimökkimme, hiihtovälineemme ja muut tavarat aiheuttaen meille ikuisen kissakammon. Siksi meistä ei Annan kanssa varmasti koskaan tule oikeita "citykissoja". Iitan luona majaili aina välillä myös lahjakas tyttärenpoika Jukka-Pekka, joka tunnetaan paremmin nimellä Kauko Röyhkä. Kävipä hän joskus meilläkin piipahtamassa.

Vieraslistallemme kuului kavereiden ja sukulaisten lisäksi myös säännöllisesti piispa, monet lähetystyöntekijät sekä ulkomaalaiset vieraat. Piispa Rimpiläisen vierailuista me lapset pidimme kovasti, koska Anneli-piispattarella oli herkkuja tuliaisina. Muistan syöneeni suurella nautinnolla Kismet-patukan. Muutenkin nautin kovasti vierailuista, vaikka yleensä taisin istua pöydässä aika hiljaisena. Oli jännittävää kuunnella aikuisten juttuja ja nauttia pöydän herkuista.

Ennakkoluuloinen Juha-veljeni ei aina pitänyt vierailuista. Erään afrikkalaisen vieraan käynnin jälkeen hän ei suostunut menemään saunaan. Äiti ja isä ihmettelivät kovasti moista käytöstä kunnes selvisi, että Juha luuli seinien tumman pihkan olevan mustan vieraan verta. Kaisa-musterin vierailunkin Juha yritti torpata sillä kertaa, kun täti oli ollut kurkkuleikkauksessa. Kuka nyt vieraakseen haluaisi sellaista, jonka pää on leikattu kurkusta irti! Äidin hieno suunnitelma tehdä taideteokset lapsista meni myöskin osittain mönkään johtuen Juhan epäluuloista. Kun Juha kuuli, että taiteilija tekee hänen ja Annan päistä kipsityöt, hän pakeni naapurin Outin kanssa leikkimökkiin, ja laittoi oven tiukasti kiinni. Hän kun luuli, että hänen päänsä kipsataan.

Vierailujen lisäksi saimme kurkistaa Pellon ulkopuolista maailmaa kesälomareissuillamme ja muilla matkoilla. Joka vuosi isän kesälomalla lähdimme perheen kanssa autolomalle. Matkaa edeltävänä iltana ei meinannut millään tulla uni silmään. Lämpimällä unimaidolla siitä yleensä selvittiin. Aamulla pakattiin auto täyteen ja lähdettiin matkaan. Kerran Kuopioon lähtiessämme isällä oli jäänyt jokin työhomma kesken. Niinpä me muut odotimme "hetken" autossa sillä aikaa, kun isä meni tekemään työn loppuun. Minä ehdin sinä aikana melkein lukea jo kirjan, jonka olin varannut matkalukemiseksi. Onneksi Kuopion sukulaisilta löytyi mielenkiintoinen kirja. Muistan vieläkin sen lukuelämyksen! Toisinaan taas aamulla ei auttanut aikailla, kun edessä oli 1000 kilometrinkin ajomatka. Ja kukaan ei valittanut! Oli niin mahtavaa olla koko perheellä reissussa.

Eräänä kesänä olemme menossa Osloon. Olimme hehkuttaneet Annan kanssa kaveripiirissä siitä, miten pääsemme Norjan pääkaupunkiin. Edelliskesänä olimme vierailleet ensimmäisen kerran naapurimaan pääkaupungissa. Nytkin menimme Osloon Tukholman kautta. Yövyimme Arja-serkkuni ja hänen perheensä luona. He olivat lähdössä lomalle Suomeen ja tarjosivat kotiansa lainaksi meille viikoksi. Äiti ja isä olivat mielissään tarjouksesta. Saisimme rauhassa tutustua Tukholman kaupunkiin, asua ilmaiseksi suuressa asunnossa j.n.e. Juhalle ja Jaakollekin tarjous sopi aivan hyvin. Mutta minä ja Anna emme suostuneet suunnitelmaan ollenkaan. Meille oli LUVATTU, että pääsemme Osloon. Olimme KERTONEET kaikille kavereille, että olemme menossa sinne. Kaiken lisäksi Tukholma oli meille jo TUTTU kaupunki, olimmehan olleet siellä jo edelliskesänä.

Vanhempamme alistuivat ja veivät meidät alkuperäissuunnitelman mukaisesti Osloon. Matkasta tuli monella tapaa erilainen kuin olimme odottaneet. Oslossa etsimme tuntikausia hotellia, kun kaupungissa oli meneillään joku suurtapahtuma eikä meillä ollut etukäteisvarausta. Loppujen lopuksi pääsimme sateen keskeltä kodikkaaseen ja todella suureen huoneeseen. Liekö ollut epätoivoisisille vanhemmillemme rukousvastaus; se oli nimittäin kesähotelli, joka majoitti talviseen aikaan tulevia diakonissoja. Muistan vieläkin, kuinka muhkeilta kaikki petivaatteet näyttivät.

Seuraavana iltana löysimme itsemme Trondheimistä rauhattomasta matkailijakodista, joka oli edellisen yön majapaikan täydellinen vastakohta. Kuusihenkinen perheemme mahtui juuri ja juuri pieneen huoneeseen, jossa oli vielä turkasen kylmää. Niinpä seuraavassa majapaikassa, Uumajassa, äitimme istui vilustuneena illan lämpimässä kylvyssä. Uumajassa kävimme myös vakavahenkisiä perheneuvotteluja. Meille lapsille oli luvattu, että reissumme oli tietynmittainen. Äitimme oli kuitenkin niin flunssainen ja väsynyt, että hän halusi aikaisemmin kotiin. Niinpä isä ehdotti, että hotelliyöstä säästynyt rahasumma jaettaisiin meidän kolmen vanhimman lapsen kesken. Tällä kertaa suostuimme muutokseen mukisematta. Ostin kotiin palattuamme 150 kruunulla Ruotsista mailan, joka muistutti tennismailaa, sekä pallon. Muistona tästä iki-ihanasta Oslon-matkasta on punainen leikekirja, jonka vaivalla väänsimme Annan kanssa. Keräsimme siihen kaikki liput, laput, kuitit sekä tietysti iki-ihanat hotellien saippuat. Parasta leikekirjassa on kuitenkin hauskat matkakertomukset, johon olemme keränneet kanssamatkustajilta hassuja adjektiiveja tyyliin "limainen autolautta odotti meitä punaisen Turun iloisessa satamassa". Kyllä meissä on ollut kestämistä!

Tukholmasta tuli minulle ja Annalle myöhemmin rakas kaupunki, jossa oleilimme Arja-serkun perheen luona. Jo seuraavana kesänä se kelpasi meille hyvin matkakohteeksi, kun pääsimme sinne suoraan erään serkkumme häistä. Siitä reissusta on jäänyt mieleen Hennes och Mauritzilta ostetun Andersin toimiston siivoamisella tienatun keltaisen konepesua kestämättömän college-puseron lisäksi kotimatka Tapanis-bussissa. Matka Tuhkolmasta Pelloon on noin 1200 kilometriä. Bussilla se kesti kauan, hyvin kauan. Me Annan kanssa päätimme, ettemme nuku matkalla, vaikka matkustimme pääasiassa yölliseen aikaan. Niinpä me emme nukkuneet. Sen sijaan me kikatimme, hekotimme, hihitimme, nauroimme ja hirnuimme. Kolmen aikaan yöllä joku edessä olevassa penkissä kyseli, mikä tyttöjä niin naurattaa. Ja sekö vasta meitä naurattikin. Eräällä Tukholman reissulla ihastuin epätoivoisesti tummaan ja komeaan poikaan, jonka tapasimme puistossa. Muistan vieläkin pojan nimen, Emil Ekberg.

Nykyinen ihastukseni, tumma ja komea, ei voinut uskoa seurustellessamme, että Pellon tyttö ei koskaan ollut tarponut hillasoilla. Totta se on, mutta ei hänkään ole ehtinyt viedä minua hillaan 12 yhteisen vuoden aikana. Onneksi partion ansiosta opimme Annankin kanssa jotain metsäelämästä. Vaikka täytyy myöntää, että olen vieläkin erittäin surkea erätaidoissa kahdesta hengissäselviämiskurssista ja eräopaskurssista huolimatta. Suunnistuskin on vähän niin ja näin. Onneksi Vesa hoitaa suunnistukset minunkin puolestani sekä metsässä että kaupungissa, suunnittelee reitit ja vie turvallisesti perille. Opiskelemaan lähtiessä Sysmän poika saapui Helsinkiin hyvissä ajoin, jo viikkoa aikaisemmin, ja oli sitä ennen perehtynyt paikallisiin karttoihin ja bussiaikatauluihin. Pellon tyttö, kokenut maailmanmatkaaja, saapui Helsinkiin lentokoneella suoraan kanttorin urkupallilta edellisenä päivänä. Karttoja ei oltu valmiiksi tutkittu, mutta muutaman väärän reitinvalinnan jälkeen tie Dommalle löytyi kurssikaveri Annen kanssa. Askel Pellon perukoilta Kruunuhaan Lestiksen asuntolaan ei ollutkaan sen pidempi kuin Sysmän sysimetsistä Vallilan soluun!
Elina

Poro, poro, poro, nun, nun, nun.
Poro, poro, poro, nun,nun,nun.
Poro, nun, poro, nun.
Poro,poro, poro, nun, nun, nun.
(Lapin partiolaisten huuto partioparaateissa ja leireillä)

keskiviikkona, tammikuuta 03, 2007

Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa...

Tämän vanhan sananlaskun olen huomannut pätevän ainakin tilapäisesti uudelleen alkaneeseen luisteluharrastukseen. Täällä Pellossa lomaillessa olen aiemmin ollut vain lasten luisteluttajana ja auraillut "kunnan miehenä" lumiselle luisteluradalle mitä erikoisempia mutkareittejä.

Toissapäivänä löysin sitten varastosta jonkun vanhat ja suhteellisen sopivat luistimet. Niinpä päätin kokeilla, miten luistelu onnistuu ainakin 15 vuoden tauon jälkeen. Lukiossakin valitsin yleensä liikuntatunneilla nuoruuden kilpalajini hiihtämisen luistelun sijaan. Hyvin on luistelu sujunut, enkä ole tähän mennessä edes kertaakaan kaatunut :-)

Hiihtämisenkin makuun olemme päässeet jo pariin otteeseen kun lunta on sadellut pikkuhiljaa lisää. Laura hiihti eilen ennätyksensä, 2 kilometriä:-) Huomenna suuntaamme Ylläkselle vähän pidemmille laduille Anttonin ja papan kanssa.

Antton on myös innostunut kuntosalista käytyään eilen mummin ja papan kanssa salilla. Tänään on kuulemma ohjelmassa jälleen salilla käynti. Itse aloitin salilla käynnin sysmäläisten karpaasien kanssa (vasta) nelosluokkalaisena, kun työväen urheilijoiden punttisali muutti pappilan pihapiiriin. Siellä tulikin vietettyä runsaasti aikaa.

Onneksi kasvihuoneilmiö ei ole vielä tämän pahemmin levinnyt, kun täällä pohjoisessa sentään voi harrastaa talviurheilua.
Vesa














Muistojen virta, lapsuuden sadut.

"Niityllä lunta, hiljaiset kadut,
taakse jo jäänyt on syksyn lohduttomuus.
Muistojen virta, lapsuuden sadut..."

Pekka Simojoen joululaulu on alkanut elää taas uudella tavalla, kun olemme saapuneet viettämään joululomaa Pelloon, lapsuuteni maisemiin. Vaasassa joulupäivänä Vesa katsoi ikkunasta ulos ja totesi, ettei näky ollut kovin jouluinen. Vastapäisen koulun pihalla nurmi viheriöi ja aurinko paistoi kuin kauniina kevätpäivänä, maisema muistutti enemmän pääsiäsitä kuin joulua. Joulun jälkeisten päivien ulkoilut lasten kanssa taas tapahtuivat ankeassa tihkusateessa. Onneksi lasten kanssa on pakko mennä ulos, muuten en olisi kyllä laittanut nenääni ovesta ulos!

Saapuessamme uudenvuoden aattona Pelloon oli maisema aivan erilainen. Uusi lumi oli peittänyt pellot kuin ohueen harsoon , puut olivat kauniissa lumipeitteessä ja muutama pakkasaste loi ihanan talvimielen. Kaamoksen pimeyskään ei tunnu pohjoisen tytöstä yhtään ahdistavalta. Se antaa luvan ottaa rennosti, nukkua pitkään ja nauttia rauhasta. Pellon kyläkään ei houkuttele tyhjentyneillä liikerakennuksillaan osallistumaan kulutusjuhlaan parhaimpana alennusmyyntiaikana. Tarpeelliset ruokatavarat voi kätevästi hakea lähikaupasta, jossa valikoimat eivät aivan yllä Citymarketin tai Prisman luokkaan. Kaikki tarpeellinen kuitenkin löytyy eikä kauppareissulla kulu montakaan minuuttia.

Pellossa on ihana lomailla, mutta kahdentoista vuoden kaupunkilaiselämän jälkeen olisi varmaan vaikea sopeutua maalaiselämään. Hyvältä tuntuu kuitenkin se, että voi Pellon lomilla luoda lapsille yhteyden juuriin. Meistä ei tullut riihimäkeläisiä, ei luulajalaisia, ei vaasalaisia eikä varmaan järvenpääläisiäkään. Vesa on viettänyt koko lapsuutensa ja nuoruutensa Sysmässä, mutta silti hän ei tunne itseään sysmäläiseksi, koska vanhemmat ovat tulleet muualta.

On hienoa, että Pellossa on lapsillemme tarjolla juuret. Näissä samoissa maisemissa esi-isät ovat tallustaneet jo yli 400 vuotta. Mummin ja papan kanssa oleilu, hiihto- ja luistelureissut isän kanssa, sukulaislasten ja kavereiden kanssa leikkiminen Pellolandiassa, lumen kolaaminen ja kylästely antavat lapsillemme ihania lapsuusmuistoja. Tärkeää on tietysti myös se, että lomalla saa katsoa televisiota. Pikku Kakkonen, Katto Kassinen, BUU-klubben ja Aladdin ovat viihdyttäneet lomalaisia. Kotiin ei Anttonin ja Lauran toiveen mukaan voi lähteä ennen kuin lauantaina. koska perjantaina tulee vielä Pikku Kakkonen. Eläköön lapsuuden sadut!
Elina















Mikael on myös aloittanut lumitöiden tekemisen:-)

Alakuvassa on uudenvuoden viettäjät keskiyöllä raketteja ihmettelemässä.