Kahden kerroksen väkeä

Elämä kaksikielisessä Vaasassa on mielenkiintoista. Tänään olin Lauran kanssa kaupungilla ja ostin kirja-alesta ruotsinkielisen satukirjan, kun niitä ei varmaan kovin paljon Järvenpäässä myydä. Kassalla minua tervehdittiin ruotsiksi, koska ostokseni oli ruotsinkielinen. Vaihdoin kuitenkin itse kielen suomeksi ja myyjä teki välittömästi samalla tavalla. Illalla taas olin lasten kanssa jumpassa. Ohjaaja puhui minulle ruotsia, koska olen aina puhunut hänelle ruotsia. Päivällä taas olin kaksikielisessä perheessä kastekeskustelussa. Ovensuussa ilmoitin puhuvani ruotsia, koska vanhemmat puhuivat keskenään ruotsia. Kohta vauvan äiti kuitenkin jo vaihtoi suomelle, äidinkielelleen ja minä perässä. Perheen isä puhui johdonmukaisesti ruotsia, mutta me naiset puhuimme vuoroin suomea ja ruotsia riippuen siitä, kuka oli lauseemme pääasiallinen kohde. Mielenkiintoista!

Muuttaessamme Vaasaan ensimmäinen työpaikkani oli Vaasan ruotsalainen seurakunta. Niinpä elimme kaksi ensimmäistä vuotta Vaasassa hyvin kaksikielistä elämää. Emme suinkaan tilanneet kotiimme Pohjalaista, vaan Vasabladetin. En ole oikeastaan vieläkään tottunut täysin Pohjalaiseen, vaikka olemme olleet sen tilaajia jo viimeiset kaksi vuotta. Vasabladetin lisäksi postiluukustamme kolahti viikottain Kyrkpressen, koska olin ruotsalaisen seurakunnan jäsen. Huvittava episodi oli kirjoittaa Vesan kanssa virallinen paperi siitä, että lapset seuraavat uskontokunnassa isäänsä. Lapsia Vesa ei naapuriseurakuntaan halunnut päästää. Kyrkpressen oli erinomainen perehtymispaketti Porvoon hiippakuntaan sekä suomenruotsalaiseen kulttuuriin. Tavasin sen aina kannesta kanteen! Niinpä voin rehellisesti sanoa, että tunnen Porvoon hiippakunnan kaikista hiippakunnista parhaiten, vaikka minua ei ikinä siihen hiippakuntaan kelpuutettukaan.

Ruotsissa asuessa kielten kanssa pelaaminen oli hyvin selkeää. Ruotsalaisten kanssa puhuin alusta lähtien pelkästään ruotsia. Intoni oppia uuden kotimaani kieli oli suuri, enkä sen vuoksi halunnut käyttää englantia, vaikka se joskus olisi ehkä ollut helpompaa. Suomea tai meänkieltä osaavien kanssa puhuin aina suomea. Suomeen muuttaessa tilanne muuttui merkittävästi. Yhtäkkiä kaikki ihmiset osasivatkin ainakin vähäsen suomea. Muistan, miten hassulta tuntui alussa puhua ruotsia ihmisten kanssa, joista monet osasivat suomea paljon paremmin kuin minä ruotsia. Äkkiä siihen kuitenkin tottui! Kaikkien vaikeinta minulle oli tottua kommunikoimaan ruotsiksi niiden ruotsalaisen seurakunnan työntekijöiden kanssa, joiden äidinkieli oli myöskin suomi. Se tuntui alussa niin TEENNÄISELTÄ. Tuntui kuin olisin tehnyt pakollisia puheharjoituksia ruotsin tunnilla.

Seurakuntamme suomenkieliset työntekijät olivat kuitenkin luoneet erittäin toimivan systeemin , jonka omaksuin pian itsekin. Työpaikalla puhuimme aina ruotsia, vaikka olisimme puhuneet kaksistaan. Työpaikan pihalla puhuimme yleensä jo suomea, ja vapaa-ajalla törmätessämme käytimme aina suomea. Puhelinkeskustelujen kieli määräytyi sen mukaan, oliko puheena työasia vai ei. Oikea taiteenlaji! Ulkopuolisen on mielenkiintoista seurata kielipolitiikkaa seurakuntien yhteisessä ruokalassa. Yleensä ihmiset menevät oman seurakunnan työntekijöiden kanssa samaan pöytään, ruotsalaisen seurakunnan työntekijät toiseen päähän ja suomalaisen seurakunnan työntekijät toiseen päähän. Keskimmäisissä pöydissä istutaan yleensä sikin sokin. Niinpä saman ruokailun aikana keskustelukieli voi vaihtua pöydässä useammankin kerran riippuen siitä, kuka lähtee ja kuka tulee.

Vaasassa olen ymmärtänyt, ettei kaksikielisyys ole mitään snobbailua, vaan elävää elämää. Täällä suomenruotsalaiset eivät edusta ainoastaan rikasta, älykästä ja hyväosaista kansanosaa. Joukkoon mahtuu erilaisia ihmisiä eri yhteiskuntaluokista. Ruotsalaisessa seurakunnassa työskennellessäni ymmärsin konkreettisesti, miten Suomessa todellakin asuu ihmisiä, jotka eivät pärjää suomen kielellä. Esimerkiksi jotkut alaisinani toimineista lastenohjaajista jännittivät kovasti, jos he joutuivat hoitamaan jonkin asian suomeksi. Yhteisvastuukeräyksen hyväksi olleista karkkipusseista työtoverini kysyi, tapahtuuko niiden syöminen omalla vastuulla.

Lapsille ja nuorille tilanne on vielä huonompi. Ystäväni tytär jännitti kovasti ennen Tampereella tapahtunuttta leikkausta, miten hän pärjää suomen kielen taidollaan. Mummojen ja pappojen hoitaminen voi olla vielä vaikeampaa Tampereella tai Helsingissä. Tämä alue on nimittäin armotonta murrealuetta. En voi ymmärtää, miten jokaisella tuppukylällä on oma murteensa. Murteet ovat vieläkin niin eläviä, etteivät kaikki vanhukset osaa puhua kirjakieltä. Itse taas en kaksivuotisen työurani aikana oppinut ymmärtämään murteita. Suljin kiltisti korvani, kun samalta suunnalta olleet lastenohjaajat tai muut työntekijät alkoivat keskenään viäntämään murretta. Niin kummallista mongerrusta paikalliset murteet ovat!

Kotonamme ruotsi elää edelleen omaa elämäänsä. Vesan kanssa luemme melko paljon teologista kirjallisuutta ruotsiksi. Monet saarnamme, erityisesti Vesan saarnat, on ammennettu syvällisestä ruotsalaisesta teologiasta. Ja jotkut vielä väittävät, ettei Ruotsista tule mitään hyvää! Itse pyrin lukemaan päivittäin jotain ruotsiksi, ainakin blogeja tai psalmeja. Viimeisin saavutukseni oli Finlandia-palkinnon napanneen Kjell Westön kirja "Där vi en gång gått". Upea kirja!

Kielikylpyä käyvä Laura on hyvin innokas oppimaan ruotsia. Hän puhuu kotona pitkiä lauseita ruotsia, kertoilee tätien opettamia asioita ja haluaa osoittaa, että hän kyllä osaa ruotsia. Antton taas toimii aivan toisella tavalla. Vaikka hän osaa ruotsia huomattavasti paremmin kuin Laura, ei hänen suustaan kotona kuule ruotsia, paitsi läksyjä tehdessä. Kaksikielisyyttä tutkineet ovatkin todenneet, että toiset lapset lokeroivat kielet, kun taas toiset käyttävät sekaisin kieliä. Kaikissa kaksikielisyyttä käsittelevissä kirjoissa painotetaan johdonmukaisuutta. Kielikylvyssäkin tiukan paikan tullen mennään pyytämään apuun suomenkielistä hoitajaa toiselta osastolta, jottei kielikylpyopettajan tarvitse rikkoa johdonmukaisuuden periaatetta. Ruotsissa asuessamme halusin välillä tukea Anttonin ruotsin kieltä lukemalla kirjoja. Niinpä perheemme kaksi sohvaa nimettiin suomenkieliseksi ja ruotsinkieliseksi; toisella sohvalla luettiin vain suomeksi ja toisella ruotsiksi. Ehkä aloitamme samanlaisen sohvakulttuurin taas Järvenpäässä!

Itse olen huomannut, että minulle on tärkeää tietty johdonmukaisuus kieliasioissa. Puhun mielelläni ihmisille aina sitä kieltä, jota olen tottunut heidän kanssaan käyttämään. Monet aidosti kaksikieliset ovat kertoneet siitä, miten kieli määräytyy usein sen mukaan, mitä kieltä on puhuttu ensimmäisessä kohtaamisessa. Niinpä ruotsinsuomalaiset naapurimme Luulajassa puhuivat keskenään ruotsia, vaikka he puhuivat lapsilleen suomea. Uskomatonta suunnitelmallisuutta taas edustaa eräs pappispariskunta, joka puhuu tasapuolisesti molempia kieliä aina viikon kerrallaan, keskiviikko on vaihtopäivä.

Kahden kielen käyttäminen aiheuttaa välillä huvittavia tilanteita. Kerran törmäsin uimahallissa naiseen, jota olin nähnyt vanhempainillassa työskennellessäni ruotsalaisessa seurakunnassa. Aloin puhua hänen kanssaan heti ruotsia, koska olimme edellisellä kerralla keskustelleet ruotsiksi. Hän vastasi minulle normaalisti ruotsiksi ja vaihdoimme siinä päälimmäiset kuulumiset. Seuraavalla kohtaamisella hän kertoi, miten hänen miehensä oli jälkeenpäin ihmetellyt, miksi kaksi suomenkielistä puhuu keskenään ruotsia. Sellaista on elämä kaksikielisessä Vaasassa!