Muistoja helatorstailta

Vietin ensimmäisenä helatorstainani elämäni suurinta juhlaa, kastejuhlaani. Minusta tuli silloin Jumalan lapsi ja Jeesuksen opetuslapsi. En muista kyseisestä juhlasta kovinkaan paljon, mutta sen tiedän, että Jumala muistaa sen. Hän kirjasi nimeni "Elina Johanna" jo silloin Elämän Kirjaan. Siksi saan luottaa päivittäin Jesajan kirjan lupaukseen:

"Näin sanoo Herra, joka sinut loi:

-Älä pelkää. Minä olen lunastanut sinut.

Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun."

Jes. 43:1

Lapsuudessani ja nuoruudessani helatorstai ei ollut vapaapäivä, koska kirkollinen juhlapäivä oli siirretty jo kolme vuotta ennen syntymääni,  vuonna 1972, kiinteästi lauantaiksi loppiaisen ja toisen helluntaipäivän lisäksi. Niinpä minulle ei ole kertynyt kovinkaan paljon muistoja helatorstaista noilta vuosilta. Lukioaikani vuonna 1992 helatorstai siirrettiin takaisin oikealle paikalle, torstaille. 

Vuoden 1999 helatorstaita en unohda koskaan, koska vietimme silloin Esikoisen kastejuhlaa. Aamupäivän hyörimme ja pyörimme asunnossamme koko kahden suvun voimin. Päivänsankari oli koko aamupäivän melkoisen itkuinen, niinkuin monesti muulloinkin. Se ei kuitenkaan haitannut mitään, koska oli monia auttavia käsiä. Minun ei muistaakseni tarvinnut leipoa itse mitään juhlille, koska äitini siskot ja ystävät hoitivat sen puolen. 

Riihimäen kirkossa toimitettu kastejuhla oli tunnelmallinen ja lämmin. Paavo-pappa sai kastaa ensimmäisen lapsenlapsensa Jumalan lapseksi ja Jeesuksen opetuslapseksi. Paikalla oli paljon sukulaisia ja ystäviä. Hauskana yksityiskohtana muistan sen, että keltainen tutti tippui kastemaljaan. Nuoren äidin näkökulmasta oli helpottavaa se, ettei vauva huutanut ollenkaan toimituksen aikana. Sen sijaan hän nukkui koko kasteen ajan sylikummina toimineen sisareni sylissä; hän ei herännyt edes kastehetkellä papan valellessa vettä hänen päähänsä. Niinpä yksi vieraista oli täysin vakuuttunut siitä, että lääkärivieras oli antanut vauvalle rauhoittavia lääkkeitä. Aamupäivän koliikki-itkujen aikana oli nimittäin vitsailtu asiasta! 

Kahden vuoden päästä Esikoisen kastejuhlasta oli jälleen perheessämme merkittävä helatorstai. Asuimme siihen aikaan Luulajassa, Pohjois-Ruotsissa. Olimme suunnitelleet lähtevämme viettämään helatorstaita koko perheellä ulkoilmajumalanpalvelukseen, gökottaan (gök=käki, otta= aikainen aamuhetki), läheiselle Käärmevuorelle (Ormberg). Aamulla heräsin kuitenkin siihen, että supistukset olivat alkaneet. Lasketusta ajasta oli kulunut kolme päivää ja vauva halusi selvästikin tulla jo maailmaan. Sinnittelin pari tuntia yksin hereillä, koska edellisen pitkän synnytyksen ja turhien sairaalareissujen perusteella en halunnut todellakaan lähteä liian aikaisin sairaalaan. 

Muutaman tunnin kärvistelyn jälkeen herätin Miehen ja Esikoisen. Soitimme Esikoiselle hoitopaikan perhepäivähoitajan tytön luokse, pakkasin kassit, söimme aamupalan ja aloimme valmistautua lähtöön. Mies soitti Sunderbyn sairaalaan ja kertoi, että olimme tulossa. Automatkalla oloni alkoi olla jo aika tukala, mutta olin silti täysin varma siitä, että olimme tekemässä hukkareissua.

Sairaalaan tullessamme meitä odotti ihana yllätys, suomenkielinen kätilö. Hän oli tullut töihin Ruotsiin muutamaa kuukautta aikaisemmin, joten molemmat osapuolet olivat hyvin onnellisia siitä, että synntyksestämme oli tulossa suomenkielinen. Tutkimusten jälkeen minua odotti toinen mukava yllätys: emme olleetkaan tulleet turhaan sairaalaan, vaan synnytys oli jo hyvin käynnissä. 

Synnytyshuoneemme oli pieni ja kotoisa, ei olenkaan sellainen suuri synnytyssali, johon olin tottunut Hämeenlinnassa. Sairaalaan tullessamme synnytys oli jo niin pitkällä, ettei minua päästetty enää lillumaan ammeeseen niinkuin Esikoisen synnytyksessä. Se ei kuitenkaan haitannut mitään, koska kaikki sujui niin paljon helpommin kuin ensimmäisellä kerralla. En tarvinnut edes kipulääkkeitä. 

Olin hyvin nukutun yön jäljiltä pirteä ja hyvävoimainen. Hyväntuulisuuttani lisäsi se, että ainoa synnytykseen liittyvä toiveeni oli toteutunut saadessani suomenkielisen kätilön, tai oikeastaan kolme suomenkielistä. Olin helatorstaina ainoa asiakas synnytyosastolla. Niinpä ponnistusvaiheessa paikalle tuli kaksi muuta kätilöä, joista toinen oli suomenkielinen. Siirtyessäni synnytyksen jälkeen osastolle meidät otti vastaan suomenkielinen kätilö. Jumala oli todella kuullut rukoukseni!

Olin ollut koko raskausajan täysin varma siitä, että saamme toisen pojan. Minulla oli taas kerran "poikamaha" ja koko raskaus sujui identtisesti ensimmäisen raskauden kanssa. Niinpä olin todella ihmeissäni ja onnellinen siitä, että meille syntyikin Neiti. Hetki oli herkkä ja tunnelmallinen. Kokemus oli täysin erilainen kuin Esikoisen pitkittynyt synnytys, jonka loppuhetket olivat lähes dramaattisia. 

Sain Neidin heti syliini. Hän tapitti minua suoraan silmiini.  Tuntui uskomattoman hienolta nauttia heti äidin ja vastasyntyneen ainutlaatuisesta yhteydestä. Sydämessäni tunsin todeksi   Psalmin 139 sanat: "Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen." Poissa olivat kaikki pelot, joista olin kärsinyt viimeisten raskauspäivien aikana. Ikkunasta näkyvä maisema oli kaunis lumen sataessa hiljalleen maahan, toukokuun lopulla. 

Eilen oli taas helatorstai, ja minä juhlin taas kunnolla. Ensin olin jakamassa ehtoollista Senaatintorilla, jossa vietettiin Helsingin hiippakunnan 50-vuotisjuhlaa. Juhlajärjestelyt olivat mittavat: meitä ehtoollisenjakajiakin oli kiitettävä määrä, 154 kappaletta. Ennen messua vähän mietimme, olikohan meitä vähän liikaa. Juhlassa ei kuitenkaan tuntunut siltä, kun minäkin sain   parini kanssa jakaa viiniin kostutetun leivän  77  ehtoollisvieraalle.

Messu oli onnistunut kokonaisuus: virret ja laulut kaikuivat komeasti, järjestelyt toimivat erinomaisesti, liturgit hoitivat hyvin osuutensa ja piispasi saarnasi viisaasti. Piispa Eero Huovinen puhui teemalla "Katso minuun pienehen" minun helatortaihini sopivasti mm. lapsen ja äidin välisestä kasteesta: 

 

Yksi katseen kohde on tässä maailmassa ylivertaisen tärkeä. Lapsia kannattaa katsoa. Lapsessa on elämä.Lapsessa on tulevaisuus.Olenkohan väärässä, jos arvaan ja uskon, että maailman tärkein katse on lapsen ja äidin välinen katse. Äidin kasvot ja äidin rakastava katse luovat ensimmäisen yhteyden lapsen ja maailman välille.Kasvoista kasvoihin katsominen on edellytys eheälle elämälle. Silmien kautta syntyy vuorovaikutus ja yhteenkuuluvuus. 

Katseella on merkillinen voima. Katse herättää ihmisen eloon. Katse antaa voimia ja tunnon ihmisarvosta. Jokainen ihminen haluaa tulla nähdyksi. Lapsi, jota katsotaan, kokee olevansa rakastettu. Lapsi, joka saa katsoa äitiään ja isäänsä, tuntee olevansa turvassa. Jos käännämme katseen pois lapsista, silloin laiminlyömme elämää, ihmisyyttä ja tulevaisuutta. Jos lasten sijasta katsomme rahaa, uraa ja menestystä, silloin olemme ymmärtäneet elämän väärin.Sano minulle, mihin sinä katsot, niin minä kerron sinulle mitä rakastat.          

Piispa puhui myös helatorstain raamatullisesta teemasta, Jeesuksen taivaaseenastumisesta : 

Helatorstainakin on kyse siitä, mitä me katsomme ja kuka katsoo meitä. Evankeliumissa kerrotaan siitä, miten Jeesuksen opetuslapset katsoivat sitä, mikä oli heille kaikkein rakkainta, omaa opettajaansa ja mestariaan. Opetuslapset olivat tottuneet katsomaan Jeesusta silmiin, mutta sitten he joutuivat menettämään hänet. Evankeliumi kertoo, että Jeesus Aerkani heistä, ja hänet otettiin ylös taivaaseen. Helatorstai kertoo, että Jumalaa ja Kristusta ei voi nähdä maallisilla silmillä. Me voimme lasten virren tavoin luoda katseen kohti taivasta, mutta Jumalaa me emme kykene näkemään.

- - - - -

Mutta koska hän astui taivaaseen, hän on koko maailman Vapahtaja, kaikkien aikojen ja kaikkien kansojen Jumala. Kristus astui ajan ja paikan tuolle puolelle voidakseen olla läsnä kaikkialla. Tämä uskontotuus on merkillinen, se on vaikea käsittää ja kuitenkin lohdullinen ja iloinen. Kristus on mennyt taivaaseen, jotta hän voisi olla lähellä meitä.

Vaikka me emme näe Jumalaa, niin Jumala näkee meidät. Vaikka me emme jaksa uskoa Jumalaan, niin Jumala jaksaa uskoa meihin. 

(KOKONAAN OSOITTEESSA  www.helsinginhiippakunta.evl.fi/piispa/puheenvuoroja/x20117=196967). 

Eilisen helatorstain vieton kruunasivat Neidin kaverisynttärit. Kymmenen hienoa neitiä herkuttelivat, leikkivät ja kisailivat oikein olan takaa. Meistä vanhemmista tuntui hyvältä se, että veljetkin saivat olla mukana juhlapöydässä. Neidin silmät loistivat innosta hänen avatessaan lahjojaan ja nauttiessaan kaikesta huomiosta huolella valitussa juhla-asussa, pillifarkuissa ja kukkapaidassa. Onnellisen juhlaemännän tunnelmat voi tiivistää lauluun: "On ilo, ilo, ilo olla yhdessä, viettää juhlahetkeä." Kiitos Herralle hyvistä helatorstaista!