Henkireikä

Muistan lapsuudestani selkeästi muutamia hetkiä, jolloin olen oppinut jonkin uuden sanan. Kerran se tapahtuisi lukiessani romaania. Näen sieluni silmin, millä kohtaa kirjan sivua oli sana "kera". Lause taisi olla "kahvia kerman kera", mutta kirjan nimestä tai syvemmästä sisällöstä minulla ei ole hajuakaan. Ihastuin vain siinä hetkessä vanhahtavaan ilmaisuun.

Toinen mielessäni oleva tapaus liittyy symboli-sanaan. Kirjoitimme kuudennella luokalla aineita Suomen itsenäisyydestä. Opettajamme kokosi niistä koulumme itsenäisyyspäivänjuhlaan puheen, jonka pidin. Muistan, kuinka luin ahjakkaan koulukaverini Ninnin kirjoitusta. Tunsin suurta kunnioitusta ystävääni kohtaan, joka osasi hienosti käyttää sanaa symboli. Taisi olla puhe siitä, miten Suomen lippu on itsenäisyyden symboli. Ja minä, kaksitoistavuotias, haukoin henkeäni ihastuksesta.

Lauralla on menossa nyt mielenkiintoinen kehitysvaihe. Hän kyselee paljon erilaisten sanojen merkityksiä ja pohtii niitä. Viime sunnuntaina Järvenpäässä vietettiin Henkireikä-messua, jossa Perttilän Elinan ja Maken Vilho-vauva kastettiin. Lauraa kiinnosti kovasti sana "henkireikä". Yritin selittää ilmauksen melko abstraktin merkityksen mahdollismman yksinkertaisesti, jotta se uppoaisi kuusivuotiaaseen.

Onnistuin tehtävässä ilmeisesti hyvin. Hetken mietittyään Laura totesi, että nukkuminen on hänen henkireikänsä. Kohta hän lisäsi ljo istaan ilmalämpöpumpun, koska se puhaltaa niin ihanasti lämpöä. Kolmas henkireikä olikin jo hieman tavallisempi kuusivuotiaalle: Puuhamaa. Neljänneksi henkireiäkseen syvällinen neitimme määritti parin tunnin mietinnän jälkeen Donkkkis-kerhon. Ja Henkireikä-messussa hän viihtyi hyvin, koska Vilho-vauva on niin söpö.

Mikä on sinun henkireikäsi?