Tytär, sisar, ystävätär, työ- tai opiskelukaveri, sukulainen, kummi, lähimmäinen

Eilinen ilta Naisten kahvilassa ei jättänyt kylmäksi, vaan herätti paljon ajatuksia ja tunteita, joita tänään sain jakaa ystävän kanssa. Luento oli monella tapaa hyvä ja antoisa, mutta se keskittyi meidän ja monien muiden osallistujien mielestä liikaa perheellisten ruuhkavuosia elävien naisten elämään. Niinpä eräs Naisten kahvilan vastuunkantajista piti loistavan puheenvuoron siitä, miten nainen voi elää hyvää elämää, vaikka hän olisi perheetön, työtön ja ystäväsuhteetkin olisivat rempallaan, jos hän kokee kelpaavansa Jumalalle sellaisenaan. Naisen arvo ei saisi määräytyä siitä, minkälainen hänen elämäntilanteensa on.

Ystäväni kanssa pohdimme, millaisia erilaisia rooleja naisilla voi olla. Tyttären rooli on kaikkia naisia yhdistävä asia, joka vaikuttaa todella paljon naisen elämään. Ystävän tehtävä on myöskin tärkeä rooli, koska elämäntilanteesta riippumatta jokainen nainen tarvitsee ainakin yhden tai pari ystävää, jonka kanssa voi jakaa sisimpiä tuntemuksiaan ja kokea läheisyyttä. Ystävien lisäksi useimpien naisten elämänpiiriin kuuluu monenlaisia muita lähimmäisiä, joiden kanssa eletään yhdessä elämää. Joillekin naisille työ- tai opiskelukaverit ovat tärkeitä, toisille taas naapurit tai harrastuksista tutut ihmiset. Sen lisäksi monilla naisilla on sisaruksia tai muita sukulaisia, joiden kanssa voi jakaa elämäänsä.

Naisten kahvila -toiminnan puuhanainen, Kirsti Saari, toi hienosti esiin sen, miten Raamatussa on ajatus siitä, miten lapsettomalla naisella on enemmän lapsia, kun lapsia synnyttäneellä. Minun suvussani on tästä hieno esimerkki. Äitini sisko, jota kutsutaan Musteriksi, on todella tärkeä henkilö meille serkuille, joita on tosi monta. Hän on ainoa sukulainen, joka kutsutaan kaikkien häihin ja monesti myös ristiäisiin. Hänen luokseen mennään varta vasten kylään, ja hän muistaa onnitella synttäri- ja nimpparipäivinä. Välillä hän soittelee minullekin ihan muuten vaan, kysyäkseen kuulumisia, vaikka en ole edes hänen kummilapsensa. Hän ei todellakaan ole katkeroitunut siitä, ettei hänellä ole omaa perhettä, vaan hän on mahtava esikuva itsenäisestä naisesta, joka elää omannäköistänsä elämää ja nauttii sinkkuuden tuomasta vapaudesta. Hän on ollut suvullemme tärkeä koossapitävä voima, koska hän on pitänyt kunnossa suvun ikivanhaa kotitaloa.

Minä olen erittäin huono puhumaan lapsettomien tai sinkkujen näkökulmasta, koska olen mennyt naimisiin nuorena ja saanut lapsetkin tosi varhain. Nuorena äitinä iloitsin niistä lukuisista lapsettomista naisista, jotka rakastivat lapsiamme monin eri tavoin. Olimme vanhempina monella tapaa keskenkasvuisia ja osaamattomia, koska lapsemme olivat ystäväpiirimme ja sukumme ensimmäisiä. Luulen kuitenkin, että lapsemme saivat kokea yllin kyllin rakkautta, koska vanhempien lisäksi sitä heille antoivat isovanhemmat, vanhempien sisarukset ja mainiot kummit.

Olen halunnut valita jokaiselle lapselleni kummeiksi sekä nuorempia että vanhempia kummeja, koska olen huomannut kummisuhteen olevan erilainen erilaisissa elämäntilanteissa oleville. Tavatessamme lastemme perheellisiä kummeja käy useimmiten niin, että aikuiset juttelevat keskenään ja lapset leikkivät muualla yhdessä. Kummilapset tulevat kyllä huomatuiksi erityisellä tavalla, mutta useimmiten lapsettomat kummit voivat vielä enemmän panostaa kummilastensa kohtaamiseen, koska heillä ei ole omia lapsia.

Toivon, että jokainen nainen voisi oikeasti elää omannäköistänsä elämää riippumatta siitä, onko hän perheenäiti, parisuhteessa elävä vai sinkku, työtön, uranainen vai kotiäiti. Uskon siihen, että Jumalan ehdoton rakkaus ja rukous voivat auttaa meitä naisia löytämään juuri oman elämämme helmet. Olet arvokas ja rakastettu juuri omalla paikallasi!

Naisen monet roolit ja odotukset

Elän ihanaa elämänvaihdetta, kun saan kotiäitiyteen yhdistää pieniä ja innostavia työtehtäviä. Tänään johdin ensin aamulla Kuopuksen kanssa sylimuskarit-ryhmää, päivällä suunnittelin keväälle erästä pienryhmää toisen vetäjän kanssa ja illalla tuurasin paikallisia pappeja Naisten kahvilassa. Miehellä sattui olemaan vapaapäivä, joten kaikki meni paremmin kuin hyvin. Eräs ystävä pyysi minua referoimaan Naisten kahvilan luennoitsijan, avioeroista väitöskirjaa viimeistelevän, Hanna Ranssi-Matikaisen ajatuksia teemasta "Naisen monet roolit ja odotukset". Tässä muutamia helmiä luennosta.

Perheproblematiikkaa tutkineen Hannan mielestä naisen elämä on muuttunut harvinaisen vähän muinaisista ajoista siinä mielessä, että naisten täytyy esinaisiensa tavoin taipua elämässään moneen eri suuntaan. Nykynaisen elämää ovat tulleet kuormittamaan monet uudet haasteet. Globalisaatio ja informaatiotulva sekä uudet intormaatiokanavat ovat vieneet naisen valintaviidakkoon. Elämässä on helposti kiireen tuntua, jos ei osaa tai yksinkertaisesti pysty rajaamaan elämäänsä tarkasti. Työ- ja perhe-elämä vaativat monelta nykynaiselta todella paljon, mutta niiden lisäksi vaatimuksia voi tulla myös esimerkiksi ystäväpiiriin korkeista standardeista liittyen esim. asumiseen, ulkonäköön ja harrastuksiin. Kodinkoneidenkin piti tulla helpottamaan perheiden elämää, mutta nekään eivät anna perheille lisäaikaa, koska samalla vaatimukset esim. kotitöiden tekemisessä ovat nousseet korkeammalle. (Nykyään käytetään esim. pyykinpesuun enemmän aikaa kuin entisaikaan, jolloin vaatteet pestiin todella harvoin nyrkkipyykillä (toim.huom.))

Hanna kannusti naisia avioerotutkijan viisaudella pyrkimään kotitöiden jaossa tasajakoon, joka on tutkimusten mukaan toimivin ratkaisu. Lisäksi lapsillekin pitäisi antaa perheessä vastuuta erilaisista kotitöistä. Liian uhrautuva nainen tekee hallaa itselleen ja muille sekä on vaarassa uupua työtaakkansa alle.

Hanna kannusti sekä miehiä että naisia työn selkeään rajaamiseen . Kohtuullisten työpäivien lisäksi olisi tärkeää ottaa todesta kolmas käsky ja pyhittää yksi päivä viikosta perheelle, jottei elämästä tulisi liian raskasta. Hanna painotti myös sitä, miten valtti on malttia. Kaikkia elämän tavoitteita ei tarvitse saavuttaa nuorena ja innokkaana, vaan ruuhkavuosina on todella tärkeä miettiä perusteellisesti, mihin panostaa ja mitkä asiat voi tehdä sitten, kun on enemmän aikaa ja voimia.

Luennon pohjavireenä oli ajatus siitä, miten jokaisen naisen tulisi seisoa elämässään tiukasti omilla jaloillaan Jumalaan turvautuen. Usein kriisit ovat apuna naisen kasvuprosessissa, jossa hän parhaimmillaan itsenäistyy. Monet ongelmat naisen elämässä johtuvat nimittäin ainakin osittain siitä, että hän yrittää elää liikaa toisten ehdoilla. Jumalan ehdottomaan rakkauteen turvautuminen ja Häneltä saatu hyväksyntä auttavat naista vapautumaan muiden asettamista vaatimuksista, elämään oman näköistä elämää sekä rakastamaan muita ihmisiä vapaammin ja aidommin. Hanna kehotti käsittelemään loukkaantumisen tunteet, jotta voi antaa anteeksi ja päästää irti katkeruudesta. Sitä kautta voi voimaantua, kasvaa naisena ja kokea olevansa hyvä sellaisena kuin on.

Nainen, joka ymmärtää oman äärettömän arvonsa Jumalan silmissä, on vapaampi rakastamaan muita. Parhaimmillaan hänen ei enää tarvitse pelätä, että joku yrittää hyväksikäyttää hänen rakkauttaan, vaan hän voi vapaasti rakastaa, koska hänen arvonsa ei ole siinä, saako hän vastarakkautta. Hän tietää olevansa rakastettu ja tärkeä, vaikka puoliso, lapset tai muut ihmiset eivät osaisikaan sitä hänelle osoittaa.

Suhde puolisoon on monille naisille ongelmallinen, koska miestä kohtaan on niin paljon odotuksia. Kumppanilta odotetaan aivan erilailla kuin muilta ihmisiltä täydellistä hyväksyntää ja omien tarpeiden täyttämistä. Parisuhteesta voi tehdä ongelmallisen myös lapsuudesta nousevat kivut ja mahdolliset hylkäämisen kokemukset, vaikka toisaalta hyvässä liitossa voi myös vapautua menneisyyden painolasteista. Perheessä voi parhaimmillaan löytää puolison ja lasten kanssa elämään iloa ja nautintoa "lapsekkaasta" yhdessäolosta, jossa saa hupsutella ja pitää hauskaa.

Hannan mielestä naisilla on erityinen tehtävä olla perheensä esirukoilijoita, koska nimenomaan monelle naiselle rukous on luonteva tapa käsitellä vaikeita asioita ja etsiä niihin ratkaisuja. Rukous ja yhteys Jumalaan voivat olla monien paineiden ja taakkojen kanssa painiskelevalle nykynaiselle se juttu, joka kantaa ja antaa voimia elämään. Jumalan varassa nainen voi vapautua peloista ihanaan elämään.

(Perustuu muistiinpanoihini, jotka tein kahdelle pienelle lappuselle. Omaa tulkintaa voi siis olla reilusti mukana.)

Naisten kahvila oli todella hoitava kokonaisuus. Luennon lisäksi saimme laulaa mahtavan säestyksen tahdittamana, nauttia hyvästä iltakahvista, kauniisti koristellusta tilasta sekä kivoista ja koskettavista raamatunlauseita sisältävistä lappusista. Lopussa vielä Margaretha Melinin runo, jonka luin illassa teemaan liittyen.

Olen hieno,

sillä sinä olet minut luonut.

Olen arvokas,

sillä sinä rakastat minua.

Kaunis olen

silmissäsi,

jalokivi

kädessäsi.

Siksi ei ole väliä,

jos joku ei anna

minulle arvoa

tai pitää minua

typeränä.

Sydämeeni

kuiskaat totuuden:

olen kultaakin

arvokkaampi.

Olen silmäteräsi,

salainen aarteesi.

Iloitset minusta.

Tahdon kiittää sinua

niin kauan kuin elän

ja aina muistaa,

kuka minä olen.

Aarteita omassa kaapissa

Kuvassa hame vuosimallia 1996, paitapusero 2005, kaulakoru 2006, vyö 2011 (Lindex) ja rannekoru 2011 (Lindex).
Farkut 2011 (Zara) ja vyö 2011 (Lindex).

Neiti laulelee nykyään Leevi and the Leevingsin laulua "Muotitietoinen". Laulu sopii kuin nenä päähän kymmenkesäiselle, joka rakastaa kaikkea muotiin ja kauneuteen liittyvää. Hän suunnittelee vaatteita piirtämällä ja tietokoneella, tekee hyviä löytöjä kaupoissa, etsii muotivinkkejä ja osaa laittaa hiuksena itse paljon paremmin kuin minä. Odotan jo innolla sitä, että saan lainata hänen tekemiään löytöjä, kunhan hän kasvaa vielä vähän ;).

Neiti on varmaan perinyt minulta kiinnostuksen vaatteisiin. Ala-asteikäisenä en voinut suunnitella vaatteita hienoilla tietokoneohjelmilla, mutta sen sijaan teimme tyttökavereiden kanssa Anttilan ja Elloksen kuvastoista leikelehtiä, joista äänestimme kauneimmat asukokonaisuudet. Olen myös lapsesta asti ollut tarkka siitä, millaisia vaatteita ostan. Välillä kivojen vaatteiden puute kaupoissa johti nuoruudessa siihen, että kuljin mieluummin vähän jo rähjääntyneissä vanhoissa vaatteissa kuin ostin epäsopivia uusia, mikä ei ollut aina kovinkaan tyylikästä. Nyt aikusiena olen pitänyt erityisesti vaatteiden ostamisesta Neidille ja Miehelle, joille tuntuu aina löytyvän helpommin vaatteita kuin itselle. Pikkuvelikin on välillä harkinnut minun palkkaamista stailistikseen, koska olen antanut niin tyylikkäitä synttärilahjoja ;).

Viime joulun jälkeen olin ihan lopen kyllästynyt siihen, että jouduin käyttämään edelleen tylsiä imetysvaatteita. Minua harmitti myös se, että vaatteeni olivat Kuopuksen, silloisen Vauvan, jäljiltä aina enemmän tai vähemmän likaisia. Olisin halunnut mielettömästi ostaa uusia vaatteita, mutta tiesin, ettei se ollut siinä elämäntilanteessa kovinkaan kannattavaa. Niinpä suuntasin vaatteisiin liittyvän intohimoni muotiblogien seuraamiseen.

Aloin säännöllisesti lukea ja katsella kolmea muotiblogia (PS. I love fashion, Malenami ja Strictly Style). Kauniiden vaatteiden katselu riitti tyydyttämään tarpeeni saada ympärilleni kauneutta ja tyylikkyyttä nuhjuiseen kotiäidin elämään. Muotiblogeista olen myös saanut joitakin vinkkejä, joilla olen saanut edullisesti päivitettyä ulkoasuani. Suloinen Linda johdatti minut blogillaan aivan minulle uuteen kauppaan, Zaraan, josta löysin keväällä minulle sopivia tyylikkäitä, naisellisia ja edullisia kesävaatteita. Malenamin blogin innostamana olen alkanut käyttää enemmän paksuja huiveja asusteina, kun taas Mrs. V. sai minut innostumaan vöistä.

Tein tämän syksyn ensimmäisen shoppailukierroksen Jumbossa saatuani kotiin houkuttelevan tarjouslehtisen. Petyin pahasti siihen, että lehdessä olleita tarjouksia ei sattunutkaan olevan tarjolla paljon yhtään kyseisessä Jumbon liikkeessä. Löysin kuitenkin kahdet farkut ja olin siitä tosi onnellinen, koska farkkutilanteeni oli hälyttävän huono. Jakkuja, puseroita, tunikoita ja hameita katsellessani tulin aina samaan ajatukseen: minulla on kotona melkein samanlainen vaate, joka on parempaa kangasta ja/tai tekee enemmän oikeutta vartalolleni. Niinpä kotiuduin farkkujen ja parin halvan vyön kanssa suunnitellen stailausta oman vaatekaapin antimilla.

Eilen illalla aloitin sitten vaatekaappien ja vaatehuoneen läpikäymisen stailistin otteella. Sain mietittyä iltamyöhäällä vanhoista vaatteista ja uusista vöistä kolme kokonaisuutta, josta Mies joutui vastahankaan ottamaan kuvia. Yksi kokonaisuus näytti kuvassa niin karmealta, etten voi sitä julkisesti esittää. Hyvä, että tuli kuva otettua. Muuten olisin voinut mennä yleiselle paikalle sen näköisenä ;). Tänään jatkoin vaateyhdistelmien miettimistä kahden taitavamman ja nuoremman stailistin kanssa. Saimme muodotettua melkein kymmenen toimivaa kokonaisuutta, vaikka emme ehtineetkään käydä kuin pienen osan vaatteista läpi. Vanhassa vara parempi!

PS. Edellinen muotipostaukseni oli raskauden loppupuolella noin puolitoista vuotta sitten. Silloin näytin vähän erilaiselta ;). l

Innokas viikkosiivooja

Lapsuudenkodissani oli aina perjantaisiivous. En voi väittää, että olisin siitä ollut lapsena tai nuorena kovinkaan innostunut, mutta yleensä siivosin oman huoneeni ja minulle annetut tehtävät aika kiltisti ja reippaasti. Kerran huitaisin viisi vuotta nuorempaa pikkuveljeä pölyrätillä. Sain törkeästä teostani vanhemmiltani, isoveljeltäni ja siskoltani sellaisen ripityksen, etten enää koskaan syyllistynyt pölyrätin väärinkäyttöön.

Kotoa muuton jälkeen meni monia vuosia, ennen kuin löysin elämääni perjantaisiivouksen tai ennemminkin säännöllisen viikkosiivouksen. Se tapahtui varmaankin muutettuamme ensimmäiseen ihan omaan kotiimme neljä vuotta sitten. Kaunis, tilava ja ostettaessa siisti omakotitalo sai minut innostumaan siivouksesta.

Säännöllisen siivouksen aloittaminen helpotti minua "pitäisi"-ajattelusta. Isojen lasten ollessa pieniä minulla saattoi mennä useampi päivä siihen, että suunnittelin siivousta tai voivottelin sitä, miten tarttis tehdä jotain. Siivouksen ajatteleminen vei usein paljon enemmän voimia kuin itse siivous.

Muutettuamme uuteen kotiin nautin siitä, että ensimmäistä kertaa lapsuudenkodista muuton kotoa jälkeen minulla oli oikeasti kaunis ja hyväkuntoinen koti. Niinpä käytin uudessa kodissa mielelläni vapaapäivästä suuren osan kodin laittoon, varsinkin kun lapset olivat jo paljon keskenään ulkona. Ensimmäistä omaa sukujoulua valmistellessani olin niin innostunut tulevasta juhlasta, että lähetin perheen reissun päälle anoppilaan, jotta sain siivota rauhassa. 18 tunnin siivousrupeama teki tehtävänsä: seuraavana päivänä pikkuveljeni löysi minut keskellä päivää nukkumassa täysin tyrmässä huonovointisena. En ollut tiennyt, että liiasta siivouksestakin voi tulla krapula ;). Onneksi olen tuosta rauhoittunut aika lailla!

Äitiysloman alkaessa kuvittelin kotimme pysyvän todella siistinä. Järkeilin mielessäni, että kotiäidilla on paljon enemmän aikaa panostaa siivoukseen kuin kiireisellä uranaisella. Erehdyin kuitenkin pahasti! Olin nimittäin täysin unohtanut reilussa neljässä vuodessa sen, millaista on kotiäidin elämä. En muistanut, kuinka paljon aikaa menee ruoanlaittoon, lastenhoitoon, pyykinpesuun, kavereiden tapailuun ja kaikkeen kivaan.

Suurin syy sotkuiseen kotiimme on kuitenkin Kuopus, jota kutsumme rakkaudellisesti Täystuhoksi tai Hävityksen kauhistukseksi. Melkein puolitoistavuotias vesseli saa pahimmillaan enemmän sotkua aikaan kuin yksi ihminen ehtii perässä siivota. Sekasotkua lisää tietysti se, ettei kukaan ehdi kulkea koko ajan hänen perässään. Niinpä pitää vaan sietää sitä, että tavaroita löytyy oikeasti mitä ihmeellisimmistä paikoista. Kadonnut huulikiiltoni oli loogisesti lautasliinalaatikossa, kun taas vessanpöntöstä on kaivettu sitä sun tätä.

Joka tapauksessa nyt nautin enemmän kuin koskaan siitä, että voin käyttää perjantain melkein aina siivoukseen ja muihin kotitöihin. Spontaanille, innokkaalle sekä tapaamisia ja tekemistä ahnehtivalle luonteelleni tekee hyvää rauhoittua rutiininomaisesti yhdeksi päiväksi viikossa ja leikkiä olevansa kotihengetär. Ihanaan perjantaihin kuuluu imurin ja pölyrätin lisäksi mukaansatempaavaa tai muuten minua ilahduttavaa musiikkia, omien ajatusten miettimistä, rukousta sekä mukavia kahvitaukoja Facebookissa tai jonkun ajatuksia herättävän kirjan parissa. Mukavan siivouspäivän huippukohta on se, että saa nauttia hetken siististä kodista, mutta vain pienen hetken ;).

"Kosto on suloista" vai mitä se Jeesus opetti?

Amerikkalainen nainen, May, joka oli kveekari uskoltaan, avasi eräänä iltana huoneensa oven ja tyrmistyi nähdessään vantteran, tummahiuksisen miehen penkomassa hänen pöytälaatikoitaan. May astui hiljaa huoneeseen ja sulki oven perässään. Kuullessaan vaimean napsahduksen murtovaras pyörähti ympäri, pistooli kädessään. ”Laske tuo kapistus”, May sanoi, ”minä autan sinua, sillä varmasti tarvitset jotain, mitä minulla on, enemmän kuin minä, jos sinun täytyy varastaa se". Mykistynyt murtovaras katseli, kun May avasi salalokeron ja työnsi korunsa miehelle sanoen olevansa pahoillaan siitä, että mies tarvitsi jotain niin välttämättä. Yhtäkkiä mies pudotti aseensa ja pakeni eikä ottanut mitään mukaansa. Seuraavana päivänä Mayn postilaatikossa oli nimetön lappunen. Siinä luki: ”Rouva, en ole tuntenut kuin vihan ja pelon. Niitä pystyn käsittelemään. Mutta olin voimaton teidän ystävällisyytenne edessä.”

Kertomus Mayn rohkeasta, tai ehkä paremminkin hullunrohkeasta toiminnasta sopii mielestäni erinomaisesti päivän raamatunteksteihin (1. Joh. 3:11-18 ja Matt. 5: 43-48). Jeesus ja Johanneksen kirje eivät tarjoa meille teksteillään mitään mautonta pullamössöä, vaan päivän tekstien lukeminen vaatii todellista pureskelua, ja niiden ohjeiden noudattaminen vähintäänkin taivaallista apua. Jeesus tiivistää ohjeensa: ”Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen”. Ei sen vähempää!

Kertomuksen May kuulostaa täydelliseltä kristityltä. Hän oli oppinut elämässään, että ystävällisyys ja rakkaus toimivat monissa tilanteissa paremmin kuin viha ja pelko. Kertomusta kertoessaan May sanoi: Jopa aseet vaimenevat rakkauden edessä. Murtovaras kohtasi Mayn tavatessaan samalla Jumalan, joka on rakkaus. Mayn ystävällisyys ei taatusti ollut hänen omaa ansiotaan tai hyvyyttään, vaan Pyhän Hengen synnyttämää hedelmää. Sen verran epäinhimillistä tuollainen toiminta vaaratilanteessa on.

Tekstimme edellä olevassa raamatuntekstissä Jeesus puhuu siitä, miten Hammurabin laki ”Silmä silmästä, hammas hampaasta” on kumottu niin, että kristityn tulee kääntää vasen poski häntä lyöneelle, paidan vieneelle antaa viittakin ja virstan matkaa mukaansa vaatineelle tarjota matkaseuraa kahdeksi virstaksi.

Mistä ihmeestä Jeesuksen opetuksessa on oikein kyse? Vaatiiko Jeesus meitä muuttumaan kynnysmatoiksi, jotka kestävät kaiken vaivalloisesti hymyillen ja hammasta purren? Ei varmaankaan. Jeesus tahtoo viedä meitä tielle, jossa me nousemme koston, vihan, väkivallan ja kaunan yläpuolelle. Kertomuksen May voitti kohtaamisen murtovarkaan kanssa, koska hän asettui henkisesti tämän yläpuolelle ystävyydellään ja rakkaudellaan. Väkivaltainen ja riitainen maailmamme on osoituksena siitä, miten vihan kylväminen ja pahan kostaminen pahalla ei tuota kenellekään mitään hyvää. Sen sijaan Jeesus tarjoaa meille erilaista tietä, jossa vihaan vastataan rakkaudella ja hyvyydellä.

Jeesuksen opetuslapset ottivat Jeesuksen sanat vihamiesten rakastamisesta ja vainoojien puolesta rukoilemisesta ihan kirjaimellisesti ensimmäisinä kristillisinä vuosisatoina. Kristityt kieltäytyivät sekä väkivallasta että vastarinnasta, mikä tuotti valtavaa siunausta seurakunnalle. Julmat vainot eivät suinkaan pienentäneet seurakuntia, vaan pidättäytyminen väkivallasta vainoajia kohtaan sai seurakunnan kasvamaan sekä kooltaan että voimaltaan. Kristityt eivät halunneet kostaa, koska he halusivat kohdella kaikkia ihmisiä samalla tavalla kuin Jumala oli heitä kohdellut: armahtamalla ja uskomalla siihen, että ihminen voi muuttua.

Jeesus kutsuu meitä Vuorisaarnassa tielle, jossa eletään aivan kuin lain yläpuolella. Hän ei kehota meitä kulkemaan siitä, mistä aita on matalin, vaan ylittämään itsemme. Suuri mestari tahtoo, että me teemme enemmän kuin velvollisuutemme ja saamme tällä tavalla eläen elämästämme enemmän irti. Jeesuksen tarkoittamassa rakkaudessa ei ole kyse toisen ihmisen pitämisestä, vaan elämäntavasta ja asénteesta. Kristittyä kutsutaan elämään, jossa hän tahtoo lähimmäisen parasta riippumatta siitä, pitääkö tästä vai ei. Laupias Samarialainen ei välttämättä pitänyt ollenkaan miehestä, jonka kohtasi matkallaan, mutta hän osoitti rakkautensa tekemällä kaikkensa tämän hyväksi. Samalla tavalla meitä kutsutaan ottamaan vastuuta toisista ihmisistä, vaikka siinä samassa menisikin vaatteet likaisiksi, aikataulut uusiksi tai maine tahraiseksi. Kostaminen ja lähimmäisen vihaaminen tuovat ehkä lyhyellä tähtäimellä elämään iloa, ainakin vahingoniloa, mutta pitkällä tähtäimellä elämästä tulee paljon onnellisempaa, iloisempaa ja vapaampaa, jos ei tarvitse vihata edes vihamiehiä.

Tällaisia periaatteita on hienoa julistaa saarnapöntöstä, mutta miten niistä voisi tulla osa tavallista arkeamme ja elämäämme enemmän tai vähemmän monimutkaisissa ihmissuhdesotkuissa ärsyttävien, rasittavien ja ilkeiden lähimmäisten seurassa. Omassa elämässäni olen taistellut ainakin muutaman kerran sydämessäni syvää katkeruutta vastaan, joka minulla on ollut vihamiehiäni kohtaan. En ole tahtonut pidemmän päälle kantaa katkeruutta enkä kaunaa, koska olen huomannut sen syövän omia voimavarojani sekä vievän elämästäni iloa ja rauhaa. Näissä tilanteissa olen kokenut rukouksen vainoojan tai vihamiehen puolesta toimivaksi keinoksi. Olen siunannut minua väärin kohdellutta ihmistä Herran siunauksella pidemmän aikaa päivittäin ja huomannut, miten rukous on vapauttanut minua kaikesta minua kahlinneesta pahasta.

Olen kokenut hyvänä myös sen, että Jumalalle voi turvallisesti huutaa, itkeä ja valittaa kaiken kokemansa vääryyden, loukkaantumisen ja suuttumuksen. Omien tunteiden purkaminen Jumalalle ja myös luotettavalle lähimmäiselle auttaa käsittelemään vaikeita ihmissuhteita, niin että rakkaus ja halu toimia vihamiehen hyväksi voisi tulla katkeruuden ja koston tilalle. Monestikaan tie ei ole helppo. Se vaatii nöyrtymistä Jumalan eteen, oman itsensä tutkimista, ehkä halua ymmärtää toista ihmistä ja paljon tahtoa antaa anteeksi.

Vihamiesten rakastaminen ja vainojien puolesta rukoileminen voi helposti johtaa siihen, että kristitty tulee ylpeäksi ja asettuu toisen ihmisen yläpuolelle sekä kokee uhrautuvansa toisen ihmisen vuoksi. Jeesus ei varmasti kuitenkaan tarkoita täydellisyyden kehotuksellaan tällaista marttyyrimaista ja itsekeskeistä rakkautta. Rakkauden kaksoiskäskyssä meitä kehotetaan rakastamaan lähimmäistä niin kuin itseämme. Jeesus itse osoitti rakkautta asettumalla samalle tasolle kaikenlaisten ihmisten kanssa. Hän rakasti ns. julkisyntisiä nostamalla näitä itsensä kanssa samalle tasolle ja fariseuksia laskemalla näitä norsunluutorneista samalle tasolle muiden syntisten kanssaTuskin meistä kukaan haluaisi joutua asemaan, jossa meitä vihollisina pitävät ihmiset kuvittelevat rakastavansa meitä asettumalla meidän yläpuolelle ja osoittavansa sillä tavalla laupeutta. Sen sijaan rakkautta on se, että tahtoo oikeasti lähimmäisen hyvää, vaikka tämä olisi ilkeä vihamies.

Jeesuksen opetus vihollisen rakastamisesta on mahdollinen vain silloin, kun Jeesus on saanut muuttaa ihmisen sydämen. Tavallinen ihminen ei omassa voimassaan pysty rakastamaan vihollisiaan ja rukoilemaan vainoojien puolesta. Uuden testamentin tekstissä sanottiin: ”Siitä me olemme oppineet tuntemaan rakkauden, että Jeesus antoi henkensä meidän puolestamme.” (1.Joh. 3) Jumalan Poika, joka ei ollut tehnyt mitään pahaa, kuoli meidän puolestamme, jotta me saisimme kaikki pahat tekomme, ajatuksemme, sanamme ja laiminlyöntimme anteeksi. Vihollisen ja vainoojan rakastaminen saa uuden näkökulman, jos ajattelen sitä, kuinka paljon pahaa Jumala on antanut minulle anteeksi. Kun Jumala on antanut kaikki salaiset ja näkyvät synnit minulle anteeksi, eikö minulla olisi varaa antaa anteeksi lähimmäiselle hänen väärä tekonsa tai pahat sanansa minua kohtaan? Luulen, että olemme aika lailla samalla viivalla yhtä syntisinä - minä ja hän.

Pellossa kasvanut

Tässä syksyisen sateista ja harmaata päivää piristämään FB-päivitykseni tältä päivältä.

Elina nautti taas hyvän lounaan Miehen puutarhan antimista. Valitettavasti Miehen tietotaito puutarhasta ei ole siirtynyt minulle. Eilen ihmettelin, kun en löytänyt kuin muutaman perunan, vaikka revin useamman perunankaalin ja kuokin maata innokkaasti. Illalla Mies ihmetteli, kuka on käynyt repimässä mangoldeja ;). Ja olen vielä Pellossa kasvanut, oh no!!!

Hassu kohtaaminen

"Äiti, mä tiesin, että sä oot täällä vessassa", sanoi Neiti törmätessämme toisiimme Linnanmäen naistenhuoneessa. "Ai, miten niin?" kysyin ihmeissäni. "Kun mä kuulin, että sä rukoilit Jeesus, Jeesus", vastasi Neiti iloisesti. Aloin nauraa ja olin aika ihmeissäni, koska en mielestäni ollut rukoillut. Kohtaamisesta jäi kuitenkin minulle hyvä mieli kahdella tavalla. Iloitsin siitä, että rukouksesta on tullut minulle niin arkipäiväinen asia, etten edes huomaa toistavani Jeesuksen nimeä. Toisaalta olin tyytyväinen myös siihen, ettei Neiti hävennyt rukoilevaa äitiä toisin kuin jalkapallokentän laidalla hihhuloivaa äitiä.

Jeesus-sanan toistamisen rukouksena opin varmaan alunperin vanhasta ortodoksisesta rukouksesta: ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä”.Toistelin vanhaa rukousta hengityksen tahdissa iltakävelyillä, kotitöitä tehdessäni tai rauhoittuessani rukoilemaan. Rukouksen toistaminen alkoi vaikuttaa niin, että Jeesuksen nimi alkoi elää tavallisen arkeni keskellä. Nykyään en voisi kuvitella sellaista päivää, ettenkö huokailisi päivän aikana Jumalan puoleen toistamalla Jeesuksen nimeä tai kiittämällä Jeesusta. Uskon, että vanha hyvä rukous on tuonut elämääni paljon iloa, siunausta ja voimaa. Jeesuksen nimessä on valtava voima! Jumala puhuu -kirjasssa oli tälle päivälle kohta, jossa kerrotaan Jeesus-nimen merkityksestä.

EI MUUTA NIMEÄ!

Nimeni voimassa paha väistyy ja hyvä tulee avuksesi. Pahuuden henkivoimat pakenevat JEESUS -nimen edestä. Huuda siis Hänen nimeään avuksi pelon, heikkouden, surun ja tuskan keskeltä. Hän EI VOI olla vastaamatta. "Jeesus".

Käytä Hänen nimeään usein. Ajattele, miten loputtomasti lapset huutavat "Äiti". saadakseen avun, pyytäessään ratkaisua, kaikessa: "Äiti". Käytä Jeesuksen nimeä samalla tavalla - yksinkertaisesti, luonnollisesti, painolla. "Jeesus".

Käytä sitä apua tarvitsessasi, mutta käytä sitä myös ilmaistaksesi rakkautta. Sanotpa sen ääneen tai sydämesi hiljaisuudessa, se muuttaa riitasointuisen ilmapiirin rakkauden ilmapiiriksi. Se kohottaa keskustelun ja ajattelun tason. "Jeesus"

Räpylänjälkiä tutkimassa

Minulla on outo tapa kerätä jääkaapin oveen erilaisia kulttuuritapahtumien mainoksia. Nähdessäni kiinnostavan mainoksen leikkaan sen irti ja suunnittelen kovasti kyseiseen tapahtumaan osallistumista. Aika usein kuitenkin käy niin, että mainos hukkuu kaiken maailman lippujen ja lappujen joukkoon, ja kulttuurielämys jää väliin.

Tällä viikolla aloin tutkia tarkemmin mainosta "Räpylänjälkiä -Aku Ankan 60v-juhlanäyttely", joka on koristanut värikkäällä layoutillaan jääkaappiamme koko pitkän kesän ajan. Meillä oli lasten kanssa tarkoitus mennä näyttelyyn jo alkukesästä, mutta käynti jäi aina muiden menojen ja laiskottelun jalkoihin. Niinpä päätin ottaa itseä niskasta kiinni ja viedä pojat kulturelliin Helsinkiin näyttelyn viimeisenä päivänä Neidin raataessa koulussa.

Räpylänjälkiä -näyttely oli juuri pojillemme sopivaa kulttuuria. Kuopus oli innoissaan muovisista isoista ankkahahmoista, joita hän sai taputella, ja joille hän sai kiljua ilman, että hahmot pelästyivät. Hän nautiskeli myös Aku Ankan punaisella autolla ajamisesta, Pello Pelottoman hervottoman isolla vasaralla huitomisesta sekä kaikenlaisesta juoksentelusta näyttelyalueella.

Esikoinen on armoton Aku Ankka -fani. Kesällä välillä tuskastuin siihen, että hän luki vain ja ainoastaan Aku Ankkoja ja urheilulehtiä, kunnes tajusin hänen todella perehtyvän niihin. Hän piti mm. esitelmää eri piirtäjien tyyleistä minulle, jolle kaikki Aku Ankka -sarjikset ovat näyttäneet aivan samanlaisilta; pojasta polvi paranee. Niinpä isot pojat löysivät näyttelystä paljon mieluista tekemistä ja tutkittavaa.

Näyttelyn hauskinta antia olivat ehdottomasti Ankkalinnan viisumien saaminen sekä Ilta-Pulun lööppiin pääseminen. Jokainen näyttelyvieras sai uuden nimen ja hahmon, jolle oli kehitetty tarina. Minusta tuli maanviljelijä Elina Lempolampi, joka ulkoisilta ominaisuuksiltaan näytti enemmänkin kaupunkilaistipulta. Liekö viisumikone tiennyt, että Mies on innokas oman maan viljelijä ;). Ilta-Pulun lööpissä kerrottiin siitä, miten Elina Lempolampi ja Mummo Ankka ottivat toisistaan mittaa kyläyhdistyksen kokouksessa. Kuopus seurasi isänsä jalanjälkiä maanviljelijänä viisumikoneen mukaan. Hän oli päässyt Mummo Ankan kanssa yhteistyöhön lypsykisoissa. Se lööppi sopi hyvin Kuopukselle, joka oli armoton maitopoika vielä muutama kuukausi sitten.

Ehkä viisumikonnella oli jotain salaista tietoa, koska urheilullinen Pikkuherra sai jääkiekkoilijan viisumin. Hän oli törmäillyt lehden lööpin mukaan Hessu Hopoon fanitapaamisessa. Esikoinen sai puolestaan julkkiksen tittelin Ankkalinnan seurapiireissä. Aivan uskottavalta kuullosti lööpin tarina siitä, miten Esikoinen oli löytänyt Hannu Hanhen kanssa onnen VIP-alueella. Sieluni silmin näen, miten hän onnen löydettyään toteaa kuin itsestäänselvyytenä: "Mullehan tää onni kuuluu, koska mä oon esikoinen."

Onnistuneen reissun kruunasi syöminen hampurilaisravintolassa, josta kiirehdimme kotiin harrastuksiin ja vanhempainiltaan. Mummo Ankan niksi yhdessä lööpissämme tuntui jotenkin harvinaisen ajankohtaiselta puuskuttaessamme nopeasti asemalta kotia kohti: "Downshifting on nyt in!" Jos vaikka muistaisin katsella jääkaapin ovea ajoissa, niin etteivät kaikki menot kasaantuisi samalle päivälle. Joka tapauksessa olimme kaikki tyytyväisiä siihen, että ehdimme viime tipassa päästä Ankkalinnan asukkaiksi!

Futismamma vauhdissa!

Kotiäitiyden yksi parhaista puolista on ollut se, että olen voinut heittäytyä täysillä mukaan lasten elämään. Työelämässä ollessani minua välillä ahdistivat monet lasten kouluun ja harrastuksiin liittyvät velvoitteet, koska minusta tuntui siltä, etteivät aikani ja voimani riitä kaikkeen. Sen lisäksi jouduin jäämään monista lasten riennoista pois epäsäännöllisten työaikojen vuoksi. Nyt sapattivuosinani nautin menetettyjen vuosienkin edestä siitä, että voin kantaa vastuuta Esikoisen luokkatoimikunnassa, käydä kuuntelemassa ja katselemassa lasten esityksiä, pitää r-koulua Pikkuherralle ihan säännöllisesti toisin kuin siskolleen aikoinaan sekä kannustaa perheen jalkapalloilijaa futiskentän laidalla.

Futisharrastuksen hoitaminen on kotiäitiydestäni huolimatta ollut pääasiassa Miehen mieluisa tehtävä. Tänä syksynä olen kuitenkin päässyt taas pienen tauon jälkeen kannustus- ja huoltojoukkoihin Miehen töiden vuoksi ja olen nauttinut futismamman tehtävästä ihan kympillä. Nautin futiskentän laidalla jännityksestä, yhteydestä ja hetkessä elämisestä. Jalkapalloturnauksessa ei tarvitse ajatella mitään muuta kuin sitä, mitä milloinkin tapahtuu. Elän kentän laidalla vahvasti mukana: hypin ja pompin ilosta, päästän ihmeellisiä ääniä, kun minua jännittää ja kannustan pelaajia huutelemalla. Pikkuherra selvästikin pitää siitä, että kannustan hänen joukkuettaan kiihkeän innokkaasti. Sen sijaan seuralaisena toimiva Neiti ei aina innostu äidin tyylistä, vaan välillä häpeää liian innokasta kannattajaa.

Futismammana toiminen on antoisaa myös sosiaalisesti. Toisiin vanhempiin tutustuu helpommin kentän laidalla, kun lasten yhteinen joukkue yhdistää. Turnauksissa seuramme joukkueet on sekoitettu niin, etten välillä ole tuntenut yhtään vanhemmista etukäteen. Ottelupäivän aikana kyllä ehtii jo vähän tutustua uusiin ihmisiin, kun on niin helppo löytää yhteistä puhuttavaa pelin tiimellyksessä. Eikä mikään yhdistä niin nopeasti kuin innokas omien lasten kannustaminen! Ei muista futismammoista välttämättä mitään syvällisempiä ystävyyssuhteita synny, mutta on kiva jakaa hetki iloa ja riemua lasten onnistumisista sekä todeta, etteivät ne tappiotkaan niin kovin vakavia ole.

Pikkuherran jalkapalloseuralle nostan hattua siitä, että kaikki pienten valmentajat käyttäytyvät todella hyvin ja ohjaavat poikia pedagogisesti ja maltillisesti. On hienoa, että tuossa iässä kaikille pelaajille annetaan yhtä paljon peliaikaa, lapsia kannustetaan eikä heiltä vaadita liikoja. Välillä meitä futismammoja on säälittänyt katsella otteluita sellaisia joukkueita vastaan, jossa henki on ollut aivan erilainen. Osa valmentajista tuntuu ottavan lasten harrastustouhun aivan liian vakavasti. Puistattaa katsoa valmentamista silloin, kun lapsille huudetaan ja haukutaan tai heitä ei kehuta, vaikka he olisivat pelanneet aivan ilmiömäisen hyvin. Luulen, että meidän ja monien muiden hyvien seurojen valmentajien kannustava ote tuo hedelmää pidemmällä aikavälillä. Pojilla säilyy innostus, ja vanhemmtkin ovat mielellään mukana tukemassa lasten hyvää harrastusta.