Minusta tulee isona...

"Mikä sinusta tulee isona?" kysyin eräänä iltana Anttonilta ja Lauralta. Antton vastasi, ettei tiedä. Lauralla taas oli heti vastaus selvillä: hänestä tulee päiväkodin täti. Tänään lounaalla jatkoimme keskustelua aiheesta. Laura kertoi haluavansa lastentarhanopettajaksi, koska lapset ovat niin kivoja.

Itse muistan lounaskeskustelun omasta lapsuudestani perhepäivähoitajan luona. Paikalla oli meidän lasten lisäksi hoitotätini Leena sekä hänen miehensä Kari, joka tuli aina rakennustyömaalta kotiin syömään. Leena ja Kari kyselivät meiltä lapsilta, mitä meistä tulee isona. Minulla oli heti vastaus valmiina: minusta tulee perhepäivähoitaja. Leena ja Kari tyrmäsivät heti haaveeni. Heidän mielestään minusta piti tulla jotain hienompaa ja parempaa kuin perhepäivähoitaja. En varmaankaan sanonut mitään, mutta sydämeeni sattui. Haaveeni oli murskattu!

Omalla rippileirilläni keskustelimme aiheesta, mitä meistä tulee isona. Itselläni ei ollut silloin mielessä mitään erityisempää haavetta, mutta rippikoulunopettaja Ruut ehdotti, että alkaisin lastenlääkäriksi, koska ystävällinen hymyni karkottaisi lasten pelot. Lääkärin työ olikin nuoruudessa ensisijaisena toiveenani miettiessäni ammattivaihtoehtoja. Anna-sisareni lääkäriopinnot taisivat olla merkittävänä tekijänä innostamassa minua alalle; jokailtaisten isällemme kalliiksi tulleiden puhelinsessioiden kautta olin erittäin hyvin perillä lääketieteen opinnoista. Yhtenä lukiokesänä aloin jo valmistautua tuleviin pääsykokeisiinkin lukemalla solu- ja molekyylibiologiaa. Pinko mikä pinko! Myöhemmin olen ollut hyvin tyytyväinen sekä itseni että tulevien potilaiden puolesta, etten hakenut lääketieteelliseen tiedekuntaan. Minun hienomotoriikallani potilaiden henki olisi ollut vaarassa, ainakin jos olisin joutunut kirurgiksi. Anna tosin on lohduttanut, että minusta olisi voinut tulla aivan hyvä psykiatri.

Tällä hetkellä pohdin taas kuumeisesti, mikä minusta tulee isona. Oloni on vähän samanlainen kuin ylioppilaskirjoitusten jälkeen. Toisaalta on tunne, että koko maailma on avoinna, ja toisaalta epävarmuus ahdistaa. Vaasassa ei olisi papin työn lisäksi ollut käytännössä mitään muita vaihtoehtoja. Korkeintaan perhenevojan virkoja, jotka vapautuvat vuonna x ja joihin on sata hakijaa. Uskonnonopettajaksikin olisin ehkä voinnut päästä, jos olisin selvinnyt auskultoinnista ruotsiksi.

Järvenpäästä päin asiat näyttävät täysin erilaisilta. Viidenkymmenen kilometrin säteellä on lukematon määrä seurakuntia, erilaisia oppilaitoksia, toimistoja j.n.e. Ennen Vesan valintaa oli helppo haaveilla hienoista työpaikoista päiväunelmien tasolla, mutta valinnan jälkeen tunteet ovat hypelleet laidasta toiseen. Haaveet ja suunnitelmat ovat vaihdelleet viikottain, välillä jopa päivittäin. Olen hyvin helposti innostuva ja niinpä olen AIVAN VARMA , että minusta tulee jotakin ja sitten viikon päästä olenkin jo suuntautumassa aivan erityyyppiseen työhön. On niin vaikea tietää, mitkä loppujen lopuksi ovat omia vahvuuksiani, ja millaista työtä haluaisin oikeastaan tehdä. Haluanko kouluttaa, opettaa, kehitää, kirjoittaa, esiintyä, suunnitella, tutkia vai kohdata ihmisiä? Kun alan työpaikkoihin on pääkaupunkiseudulla usein parikymmentäkin hakijaa, pitäisi olla varma siitä, että haluan juuri tähän työhön. Välillä olen työhaastatatteluissa möläyttänyt, etten nyt vielä oikeastaan tällaiseen työhön haluakaaan...Ei kovin vakuuttavaa!

Kaikkien haaveiden ja suunnitelmien keskellä ei auta kuin luottaa Jumalan johdatukseen. Ehkä en ikinä päädykään yhteen työtehtävään, jossa homehdun seuraavat kolmekymmentä vuotta niin kuin Vesa uhkaa tekevänsä Järvenpään kirkkoherrana. Ehkä jatkan pätkätyöläisen elämää ja kuljen vapaana taivaan lintuna työpaikasta ja projektista toiseen. Mikä rikkaus, että on tällainen koulutus, joka mahdollistaa hakemisen hyvin monenlaisiin työtehtäviin! Tunnuslauluni olkoon Pekka Simojoen Jumalan hullut.
Elina

"Paljon työtä vielä jäljellä on,
Luojan pelto on niin mittaamaton.
Teidän vierellänne matkaani teen
kunnes usko vaihtuu näkemiseen.

Tänne saakka on tultu Hänen voimassaan,
huomispäivästä vielä en tiedä.
Kyllä Jumala huolen pitää hulluistaan,
vieköön Hän minne tahtoo vain viedä."
Pekka Simojoki


PS. Eilen saimme taas muistutuksen elämän rajallissuudesta lukiessamme Luulajan hiippakunnan nettisivuja. Vesan työkaveri Luulajan hiippakuntakansliasta oli saanut surmansa autokolarissa Kairossa. Onnettomuudessa kuoli myös hänen pieni tyttärensä. Elämämme on kokonaan Jumalan varassa.