Unohtumaton kohtaaminen

Antton oli tänään innoissaan. Silmät loistaen hän kertoi minulle ja Riikka-kummitädille päivän kohokohdastaan. Ruokailussa koulun Merja-rehtori oli istunut Anttonin Pernilla-opettajan vieressä. Syötyään ruoan Antton oli koulun opetusten mukaan mennyt opettajan luo ja sanonut "Tack för maten!". Silloin oli tapahtunut jotain ihmeellistä, joka oli sekoittanut täysin ekaluokkalaisen pään. Itse rehtori oli katsonut Anttonia ja hymyillyt. Kuvitelkaa, mikä onnenpäivä! En muista, koska olisin nähnyt lapseni yhtä onnellisena kuin tänään kertoessaan tapahtumasta.

On tosi hienoa, että rehtorilla on vielä arvo ekaluokkalaisen silmissä. Hyvältä tuntuu myös se, että lapsia opetetaan kiittämään ruoan jälkeen. Anttonin koulussa onkin tänä vuonna erityisenä teemana hyvät käytöstavat. Jokaisella oppilaalla on oma käytöspassi, johon kuukausittain merkitään eri käytösalueiden osaaminen. Marraskuun teemana olivat kauniit ruokailutavat. Antton oli koulusta saanut passiin opettajalta parhaimman merkinnän, joka merkitsi sitä, että hän yleensä aina hallitsee kauniit ruokatavat. Vesan kanssa emme olleet Anttonin kauniista ruokailutavoista samaa mieltä kuin opettaja. Laitoimme rastin keskimmäiseen vaihtoehtoon, vaikka mietimme Anttonin kauhuksi myös huonointa vaihtoehtoa. Olisihan se tosi noloa, jos opettaja näkisi, että kotona ei osatakaan käyttäytyä kauniisti.

Vanhemmille pidettiin kauniista käytöstavoista myös luento, jossa Saara Kinnunen kertoi, että käyttäytyminen on vain jäävuoren huippu. Itse jäävuoren muodostavat lapsen ja vanhemman välinen suhde sekä oma esimerkki. Vesan kanssa naurammekin sitä, miten voin vaatia lapsilta kauniisti tuolilla istumista, kun en itsekään ainakaan aamupalalla jaksa istua kunnolla. Lapsena taas keinuin tuolilla harva se päivä vanhempien sanomisista huolimatta. Jos meidän lapset tekisivät samalla tavalla, joutuisivat välittömästi jäähylle kylpyhuoneeseen.

Lasten kanssa kauniita käytöstapoja harjoitellessa minua lohduttaa ajatus siitä, että lapsi oppii itselleen merkityksettömän asian vasta noin tuhannen toiston jälkeen. Niinpä emme ole ainoita vanhempia, jotka joutuvat päivittäin toistamaan "Mikä unohtui?" tai "Mitä sanotaan?". Anttonin eskaritäti lohdutti viime vuonna meitä vanhempia sillä, että hänen äitinsä mukaan lapset olivat oppineet käyttäytymään kauniisti ruokapöydässä vasta muutettuaan kotoa. Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä...
Elina