Ripari kutsuu!

Kaksi vuotta sitten lähdin kahdeksan vuoden tauon jälkeen rippileirille. Silloin ahdisti suunnattomasti. Olin innostunut rippikoulusta, mutta perheen jättäminen viikoksi oman onnensa nojaan tuntui vaikealta. Olin niiden kahdeksan vuoden aikana ollut ehkä yhteensä neljä-viisi päivää erossa koko perheestä, aina muulloin yöllä kainalossa oli ollut vähintään yksi perheenjäsen. Kaiken lisäksi Mikael oli silloin vasta puolitoistavuotias. Leiri meni kuitenkin hyvin, ja kotona pärjättiin ilman äitiä vielä paremmin.

Kaksi vuotta saa ihmeitä aikaan perheessä. Viimeisen vuoden aikana olen ollut erossa perheestä enemmän kuin koskaan aikaisemmin vähäisistä lomistani johtuen. Vesa ja lapset ovat suunnanneet sekä jouluna että hiihtolomalla Pelloon minun painaessa töitä. Sysmän mummolassakin he ovat käyneet monet reissut ilman äitiä. Niinpä huominen riparille lähtö ei tunnu minusta enää yhtään hankalalta. Ei ole tietystikään hauskaa olla erossa perheestä kahdeksaa päivää, mutta nyt se tuntuu jo paljon helpommalta. Kaiken lisäksi Vesa ja lapset ovat luvanneet tulla katsomaan äitiä leirikeskukseen.

Rippileirille lähteminen on aivan kuin seikkailun aloittamista. Viikon ajan opiskelemme, leikimme, laulamme, syömme, rukoilemme ja nauramme yhdessä. Tärkeimmät opit ja muistot eivät yleensä synny oppituntien hikisessä tunnelmassa, vaan kohtaamisissa ruokapöydässä, pelikentällä, saunanlauteilla ja hartaushetkissä. Riparilla on mielestäni tärkeintä se, että olen omana itsenäni nuorten parissa. Nautin eniten pienistä arkisista keskusteluhetkistä, joissa saan jollain tavalla välittää nuorille Jumalan rakkautta olemalla läsnä sekä osoittamalla aitoa kiinnostusta heitä ja heidän elämäänsä kohtaan. Aina silloin tällöin sellaisissa tilanteissa saa puhua myös uskoon liittyvistä asioista. Mielenkiintoista on se, että saan riparilla seurata tässä asiassa Mestarini jalanjälkiä. Luulen, että Jeesuksen opetuslapset oppivat eniten asioita uskosta ja elämästä seuraamalla Jeesusta tavallisen arjen keskellä. Siinä on minullekin viikoksi haastetta!

PS: Luultavasti en pääse leirillä nettiin, joten pidän pientä blogipaastoa. Tekee hyvää aina välillä! Kiitoksia tässä vaiheessa kaikille lukijoille: teidän käyntinne blogissani pitävät kirjoittamiseni käynnissä.