Free counter and web stats

keskiviikkona, lokakuuta 22, 2008

Kuntokeskus, sairaala vai rajavartiolaitos?

Aloittaessani graduni tekoa nuorten aikuisten suhteesta seurakuntaan törmäsin siihen ongelmaan, että professorini ja minun käsitykset seurakuntayhteydestä erosivat merkittävästi. Minä halusin lähteä problematiosoimaan ja tutkimaan sitä, minkä ihmeen vuoksi seurakunnan nuorisotyössä mukana olleet nuoret aikuiset eivät ole aikuisiällä löytäneet paikkaansa seurakunnassa. Omista kokemuksistani käsin ajattelin, että jonkinlainen säännöllinen seurakuntayhtys on tärkeää kaikenikäisille kristityille, ei vain lapsille ja nuorille. Professorini taas oli sitä mieltä, ettei nuorten aikuisten tarvitsekaan osallistua millään tavalla seurakunnan toimintaan. He toteuttavat kristityn kutsumustaan perheessä, työpaikassa ja ystäväpiirissä. Seurakunnan nuorisotyöhön osallistuminen oli hänen mielestään vain eräs välivaihe kristityn elämässä.

Professorini ja minun keksustelut tulivat elävästi mieleeni kuunnellessani Papiston päivillä túlevaisuustutkija Ilkka Halavan esitelmää tulevaisuuden kirkosta. Ihmettelin taas kerran sitä, miten maallikoilla on monesti paljon suurempi usko kirkkoon ja sen sanomaan kuin meillä papeilla. Sivulauseessa täytyy kyllä kehua Papiston päivillä esiintyneitä piispoja siitä, että heillä oli positiivinen usko Jumalaan, kirkkoon ja sen mahdollisuuksiin sekä ihanan lämmin ja isällinen ote meihin nuorempiin pappeihin. Tuntui hyvältä!

Joka tapauksessa Ilkka Halava esitteli kolme erilaista mallia siitä, millä tavalla kirkon tulisi olla läsnä ihmisten elämässä vuonna 2018. Hän kyseli, toivommeko kirkon oleva kuntokeskus, sairaala vai rajavartiolaitos. Riittääkö meille kirkon työntekijöille ja aktiivisille maallikoille se, että kirkko on ns. tavallisten kastettujen kristittyjen silmissä rajavartiolaitos, jonka olemmassaoloa pidetään hyvänä, mutta jonka kanssa ei haluta olla missään tekemisissä? Vai tyydymmekö me siihen, että kirkko on sairaala, johon otetaan yhteyttä erilaisten ongelmien ilmaantuessa? Kolmantena vaihtoehtona kirkon imagolle Ilkka Halava tarjosi nykyaikaista kuntokeskusta, jonka olemassoloa pidetään tärkeänä omalle jaksamiselle, ja jossa käydään useamman kerran viikossa.

Ajatus kirkosta kuntokeskuksena oli mielestäni mainio. En tarkoita sitä, että seurakuntalaisten pitäisi hypätä kirkolla kolme tai neljä kertaa viikossa ja uupua. Sen sijaan haluan uskoa siihen, että seurakunta voi olla nykyajan ihmisille latauspaikka, josta haetaan voimaa yhä kiireisempään ja vaativampaan työ- ja perhe-elämään. Minä uskon siihen, että ihminen ei edellenkään elä vain leivästä.

Rippikoulussa oppimani uskonhoitamisen pöytä on toimiva yksinkertaistus: kristitty ihminen tarvitsee Raamattua, rukousta, ehtoollista ja kristittyjen yhteyttä, jotta hänen uskonelämänsä ja myös muu elämänsä voisi olla tasapainossa. Jos joku pöydän jaloista puuttuu kokonaan, pöytä on epätasapainossa. Uskovan ei tarvitse ravata seurakunnan tilaisuuksissa osoittaakseen olevansa hyvä ihminen tai miellyttäkseen Jumalaa tai muita ihmisiä. Osallistumisen idea on siinä, että Jumala itse palvelee ja hoitaa ihmisiä siellä, missä rukoillaan yhdessä, vietetään ehtoollista ja luetaan Hänen sanaansa. Bonuksena tulee vielä se, että monissa tilaisuuksissa voi kokea myös kristittyjen välistä yhteyttä.

Heprealaiskirjeessä annetaan seurakuntalasille ohje, joka mielestäni sopii myös nykyaikaan:”Me emme saa lyödä laimin seurakunnan yhteisiä kokouksia, niin kuin muutamilla on tapana, vaan meidän tulee rohkaista toisiamme, sitä enemmän, mitä lähempänä näette Herran päivän olevan.” (Hepr. 10:  25).

Tämän päivän kirkossa ei ole olemassa yhtä kokousta, johon kaikkien seurakunnan jäsenten tulisi tulla. Sen sijaan olisi tärkeää, että jokainen kristitty voisi löytää oman paikkansa seurakunnassa. Ihanteellisinta olisi löytää sellainen paikka, jossa voi olla käyttämässä sekä lahjojaan toisten hyväksi että saamassa itselleen uutta voimaa ja uskon vahvistusta. Minun työnäkynäni on kuntokeskus. Millaisen kirkon sinä haluat?

8 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Hei Elina,

kiitoksia blogistasi. Minä haluan kirkon, joka on kuntokeskuksen ja sairaalan yhdistelmä. Rajavartiolaitosta en kaipaa.
Haluaisin kirkon, jonka toiminnan piirissä oppisin tuntemaan eri-ikäisiä ihmisiä. En kirkkoa, joka on teennäisesti jakanut ihmiset ikäluokkiensa mukaan eri lokeroihin ja jakanut ihmiset myös sairauksiensa mukaan eri lokeroihin.
Haluan kirkon, joka kokoaa yhteen kaikki ihmiset, nuoret ja vanhat, terveet ja sairaat.

Haluan kirkon, joka tarvitsee minua!
Jolle en aktiivisena maallikkona ole rasite (niinkuin yleensä maallikot seurakunnan työntekijöille ovat).

Haluan kirkon, joka ei silti edellytä minua "sitoutumaan" johonkin piiriin. Haluan sitoutua Kristukseen ja ehtoolliseen, en seurakunnan työntekijään.

Vapauteen Kristus meidän vapautti!

Sitoutua kyllä haluan, mutta itse asiaan.


Ennen kaikkea haluan kirkon, jossa voin olla aikuinen.
Jossa voin kantaa aikuisen vastuuta, minulle ominaisella tavalla.

Jossa minun aikuisen kyselyni otetaan vakavasti.

Haluan kirkon, jossa minua ei kohdella työalan kohteena vaan työtoverina.

Haluan kirkon, joka tarvitsee yhtä paljon runon- ja rukouksenkirjoittajia kuin kahvinkeittäjiä.



Satu

Elina Koivisto kirjoitti...

Kiitos Satu upeasta unelmastasi!

Kuntokeskuksen ja sairaalan yhdistelmä on oikeastaan minunkin visioni. Sinä osasit vain ilmaista sen! Pekka Simojoen "Särkyneiden majatalo" kuvaa tätä visiotya hyvin. Maallikoiden ja työntekijöiden työtoveruus on myös unelmani. Olen kokenut sitä Vaasassa ja se oli loistavaa. Vaatii pitkäjänteistä työtöä, mutta on HYVIN palkitsevaa. Lisäksi liputan vahvasti sen mukaan, että jokainen saa palvella lahjoillaan. Ei pakkopullaa!!!

mm kirjoitti...

Elina ja Satu. Sanotte asian niin hyvin, että minulla ei ole siihen lisättävää. Minusta se, että "minua ei kohdella työalan kohteena vaan työtoverina" on tämän hetken olennaisimpia kysymyksiä.

Taru kirjoitti...

Jännät nuo vertaukset, kuntosali, rajavartiolaitos vai sairaala. Tällä hetkellä taitaa olla kaikki hieman valloillaan, valitettavasti tuo rajavartiolaitos on saanut vain aika ison otteen. Itse toivoisin olevani kirkossa yksi osa suurta perhettä: toisille pikkusisko, toisille isosisko: omanlaiseni, yhteisen Isämme rakastettu tytär.
Kirkkoon voisin tulla siis perheeni luokse, iloineni, suruineni, jakamaan ja antamaan, kyselemään, tai ihmettelemään. Hengähtämään ja juhlimaan.

Elina Koivisto kirjoitti...

Kiitos sisaret ihanista unelmistanne! Me voimme jokainen olla omalla paikallamme toteuttamassa niitä. Rukoillaan, että Jumala uudistaa seurakuntiamme unelmiemme suuntaan niin että rakkaus ja aito välittäminen voisivat saada lisää tilaa sekä työntekijöiden että seurauntalaisten elämässä.

Anonyymi kirjoitti...

Olen havainnut, että luterilaisella kirkolla ja vapaiden suuntien seurakunnilla on eroa. Vapaissa suunnissa ei ole niin jyrkkää hierarkiaa palkattujen, virassa olevien ja maallikoiden välillä. Luterilaisessa kirkossa tulee joskus tunne, että palkatut työntekijät ajattelevat, etteivät ns. maallikot ymmärrä tai osaa tulkita Raamattua oikein, koska eivät ole opiskelleet yliopiston teologisessa tiedekunnassa.
Oman kokemukseni mukaan tilanne voi joskus olla jopa päinvastoin. Ei oppi ojaan kaada, mutta Pyhä Henki on kuitenkin Raamatunkin mukaan Hän, joka opettaa ja antaa oikean ymmärryksen Raamattua lukiessa.
Juopaa palkattujen ja maallikoiden välillä voisi kaventaa, jos ken sen taitaa.

Anonyymi kirjoitti...

Onhan noissa kaikissa jotain perää.
Kuntokeskus vain sai aikaan ajatuksen, että MINÄ menen kirkkoon treenaamaan ITSENI huippukuntoon. Eli tuntuu kuin tuossa ajattelutavassa mentäisiin ajallemme tyypilliseen itsekeskeiseen ajatteluun.
Olisiko seurakunnan tarkoitus kuitenkin jotain muuta? Ei pidä väheksyä rajavartiolaitostakaan. (Jos raja määritellään oikein.)Raamattu sanoo, että minun huonettani pitää kutsuttaman rukoushuoneeksi.
Olisiko siinä jotain?
Tuo mitä edellinen kirjoittaja sanoi vapaista suunnista, oli ihan asiaa. Tosin olisiko niin, että sielläkin ollaan kirkollistumassa? Eli yleisen pappeuden totuus pikku hiljaa häviää heiltäkin? Joskus tuntuu, että siitä on viitteitä. Mutta toivottavasti pelko on turha.

Elina Koivisto kirjoitti...

Kiitos kommenteista! Vertauskuvat ovat aina vertauskuvia. Ilkka Halava ei ymmärtääkseni tarkoitanut kuntokeskusta siinä mielessä, että ihminen treenaa itseänsä hengelliseen huippukuntoon. Sen sijaan ajatus oli, että kristitty tarvitsee seurakuntaa hengelliselle hyvinvoinnilleen. Rajavartiolaitoksellakaan ei tarkoitettu sitä, että joku laittaa opille rajat. Ajatus oli se, että ihminen ei tarvitse arkielämässään kirkkoa samaan apaan kuin ei tarvitse rajavartiolaitosta. Silti ihminen voi olla sitä mieltä, että on hyvä, että kirkko on olemassa samaan tapaan kuin rajavartoston olemassaolo on hyvä asia. Se eí vain liikuta tavallista pulliaista mitenkään!
Työntekijöiden ja maallikoiden suhteet ovat tuskin missään seurakunnassa ongelmattomia. Silti uskon vakaasti siihen, että kaikki seurakunnat toimivat parhaiten silloin, kun tämä yhteistyö on elävää ja toimivaa. Se vaatii nöyryyttä, toinen toisensa kunnioittamista ja arvostamista sekä joustavuutta kaikilta osapuolilta. Kuitenkin se on onnistuessaan kaiken vaivan arvoista.