Ymmärrän todella hyvin Sari Sarkomaata. En voi edes kuvitella, miltä hänestä on tuntunut tasapainoilu ministerinä ja kolmen lapsen äitinä. Minun ja Sarin lapset ovat melkein samanikäisiä, vaikkakin hänen kuopuksensa on selvästi nuorempi, vasta 2-vuotias. Hesarin artikkelissa opetusministeri kertoo siitä, miten mahdoton yhtälö ministerin ja kolmen lapsen äidin roolien yhdistäminen on ollut hänelle. Hän kertoo yrittäneensä tulla edes "joinakin päivinä viikossa" kotiin niin, että olisi nähnyt lapset hereillä. Kuulostaa aika kamalalta!
Ihmettelen kovasti sitä, miten lehdissä paheksutaan Sarkomaan tekemää valintaa. Jutuissa annetaan ymmärtää, että Sarkomaan miehen olisi pitänyt näytää esimerkkiä naisjohtajien puolisoille ja joustaa enemmän. Haloo, eiköhän mies ole joustanut jo aika paljon, jos perheen äiti on päässyt kotiin ennen lasten nukkumaanmenoaikaa silloin tällöin. Koko lähipiirikin on Sarkomaan mukaan joustanut ja auttanut parhaan kykynsä mukaan. Viisas nainen toteaa: "Ei se voi olla niin, että lapset joustavat ja joustavat, ja sitten vasta tehdään jotakin, kun he katkeavat. kesälomalla ehdin olla lasten kanssa enemmän. Silloin aloin ajatella, mitä ehkä menetän, jos jatkan näin. Olisin varmasti akunut koko loppuelämäni, jos en olisi tehnyt tätä ratkaisua. ...hoitoapua voi ostaa. Mutta omaa vanhemmuuttaan ei voi ulkoistaa. Sekin on jo tarpeeksi haasteellista, että lapsilla on ikävä."
Meidän lapsillamme on yksi haave. He toivoisivat, että minusta tulisi opettaja. Heistä olisi ihana, jos heillä olisi asiat yhtä hyvin kuin minulla ja miehelläni lapsuudessamme. Meidän äitimme olivat opettajia, ja he elivät samaa rytmiä kuin me lapset. Illat ja viikonloput olivat vapaita, puhumattakaan pitkistä ja ihanista kesälomista, joululomista, pääsiäislomista ja syyslomista. En muista, että isän epäsäännöllinen papin työ olisi haitannut kovinkaan paljon minua, koska äiti oli aina kotona. Meidän kahden papin perheessä elämä on vähän toisenlaista. Koko perheen yhteisiä vapaapäiviä on aika harvoin ja yhteiset vapaaillatkin ovat tähtihetkiä!
Piispa Simo Peura antoi minulle viisaan neuvon aloittaessani työt Vaasan suomalaisessa seurakunnassa. Hän sanoi, että pitää muistaa antaa perheelle tarpeksi aikaa. Töitä ehtii viisaan miehen mukaan kyllä tehdä vielä sitten, kun lapset ovat kasvaneet. Olen yrittänyt pitää piispan neuvoja mielessäni. Sen vuoksi valitsin työpaikakseni kauempana sijaitsevan Paavalin seurakunnan, vaikka olisin ehkä voinut päästä naapuriseurakuntaan nuorisopapiksi. Minua alkoi ahdistaa ajatus siitä, että luuhaisin illat jossakin nuorten kanssa, kun taas omilla lapsillani olisi aina joku hoitaja. Paavali vei voiton myös sen vuoksi, että työhöni kuuluu vain yksi rippileiri vuodessa. Pahimmillaan nuoriso- tai rippikoulupapit tekevät kolme rippileiriä vuodessa. Hienona bonuksena tuli vielä se, että sain lauantain toiseksi säännölliseksi vapaapäiväkseni. Kestän pitkät työmatkat tietäessäni, että näin minulla on kuitenkin enemmän aikaa olla lasteni kanssa iltaisin ja viikonloppuisin.
Tänä syksynä olen välillä kärsinyt siitä, että minulle on kerääntynyt liikaa viikonloppu- ja iltatöitä innokkuudestani johtuen. Nyt suuntaudun toiveikkaana kevätkaudelle, joka näyttää huomattavasti helpommalta. Olen saanut siirrettyä iltatöitä muille työntekijälle ja ottanut tilalle uusia vastuualueita, joita voi hoitaa mukavaan virka-aikaan.
Ystävälleni kerroin siitä, miten kevätkaudella minulle on tulossa paljon vähemmän iltatöitä. Hän sanoi sen varmaan näkyvän kielteisesti tilipussissa. Ei muuten näy mitenkään. Palkkani on aivan sama riippumatta siitä, hillunko työpaikallani perjantai-iltoja nuorten aikuisten kanssa vai vietänkö rauhallisia koti-iltoja perheen parissa. En silti kadu sitä, että olen tämän vuoden käynnistellyt nuorten aikuisten toimintaa Paavalissa. Koin sen korkeimman työnantajani antamana tehtävänä. Nyt tuntuu kuitenkin hyvältä, että voin siirtää sen työn hyviin ja luotettaviin käsiin. Yleensä minun tehtäväni on käynnistellä uusia juttuja, ja seuraajat tekevät niistä entistä parempia ja toimivampia.
Tänä syksynä minulle on kirkastanut vahvasti se, että perhe saa olla ykkösenä elämäntilanteessani. En todellakaan haikaile mihinkään vaativampiin tehtäviin, vaan yritän tasapainoilla työn ja perheen yhdistämisessä niin, että minulla olisi mahdollisimman paljon aikaa olla lastemme kanssa. Mielelläni tekisin sellaista työtä, jossa voisin työskennellä osan viikosta kotoa päin. Se on ehkä utopiaa, mutta haaveilen siitä, että saisin tehdä edes silloin tällöin etäpäiviä ja olla kotona esikoisen saapuessa koulusta kotiin. Äitinä oleminen on upea kutsumus!
Ihmettelen kovasti sitä, miten lehdissä paheksutaan Sarkomaan tekemää valintaa. Jutuissa annetaan ymmärtää, että Sarkomaan miehen olisi pitänyt näytää esimerkkiä naisjohtajien puolisoille ja joustaa enemmän. Haloo, eiköhän mies ole joustanut jo aika paljon, jos perheen äiti on päässyt kotiin ennen lasten nukkumaanmenoaikaa silloin tällöin. Koko lähipiirikin on Sarkomaan mukaan joustanut ja auttanut parhaan kykynsä mukaan. Viisas nainen toteaa: "Ei se voi olla niin, että lapset joustavat ja joustavat, ja sitten vasta tehdään jotakin, kun he katkeavat. kesälomalla ehdin olla lasten kanssa enemmän. Silloin aloin ajatella, mitä ehkä menetän, jos jatkan näin. Olisin varmasti akunut koko loppuelämäni, jos en olisi tehnyt tätä ratkaisua. ...hoitoapua voi ostaa. Mutta omaa vanhemmuuttaan ei voi ulkoistaa. Sekin on jo tarpeeksi haasteellista, että lapsilla on ikävä."
Meidän lapsillamme on yksi haave. He toivoisivat, että minusta tulisi opettaja. Heistä olisi ihana, jos heillä olisi asiat yhtä hyvin kuin minulla ja miehelläni lapsuudessamme. Meidän äitimme olivat opettajia, ja he elivät samaa rytmiä kuin me lapset. Illat ja viikonloput olivat vapaita, puhumattakaan pitkistä ja ihanista kesälomista, joululomista, pääsiäislomista ja syyslomista. En muista, että isän epäsäännöllinen papin työ olisi haitannut kovinkaan paljon minua, koska äiti oli aina kotona. Meidän kahden papin perheessä elämä on vähän toisenlaista. Koko perheen yhteisiä vapaapäiviä on aika harvoin ja yhteiset vapaaillatkin ovat tähtihetkiä!
Piispa Simo Peura antoi minulle viisaan neuvon aloittaessani työt Vaasan suomalaisessa seurakunnassa. Hän sanoi, että pitää muistaa antaa perheelle tarpeksi aikaa. Töitä ehtii viisaan miehen mukaan kyllä tehdä vielä sitten, kun lapset ovat kasvaneet. Olen yrittänyt pitää piispan neuvoja mielessäni. Sen vuoksi valitsin työpaikakseni kauempana sijaitsevan Paavalin seurakunnan, vaikka olisin ehkä voinut päästä naapuriseurakuntaan nuorisopapiksi. Minua alkoi ahdistaa ajatus siitä, että luuhaisin illat jossakin nuorten kanssa, kun taas omilla lapsillani olisi aina joku hoitaja. Paavali vei voiton myös sen vuoksi, että työhöni kuuluu vain yksi rippileiri vuodessa. Pahimmillaan nuoriso- tai rippikoulupapit tekevät kolme rippileiriä vuodessa. Hienona bonuksena tuli vielä se, että sain lauantain toiseksi säännölliseksi vapaapäiväkseni. Kestän pitkät työmatkat tietäessäni, että näin minulla on kuitenkin enemmän aikaa olla lasteni kanssa iltaisin ja viikonloppuisin.
Tänä syksynä olen välillä kärsinyt siitä, että minulle on kerääntynyt liikaa viikonloppu- ja iltatöitä innokkuudestani johtuen. Nyt suuntaudun toiveikkaana kevätkaudelle, joka näyttää huomattavasti helpommalta. Olen saanut siirrettyä iltatöitä muille työntekijälle ja ottanut tilalle uusia vastuualueita, joita voi hoitaa mukavaan virka-aikaan.
Ystävälleni kerroin siitä, miten kevätkaudella minulle on tulossa paljon vähemmän iltatöitä. Hän sanoi sen varmaan näkyvän kielteisesti tilipussissa. Ei muuten näy mitenkään. Palkkani on aivan sama riippumatta siitä, hillunko työpaikallani perjantai-iltoja nuorten aikuisten kanssa vai vietänkö rauhallisia koti-iltoja perheen parissa. En silti kadu sitä, että olen tämän vuoden käynnistellyt nuorten aikuisten toimintaa Paavalissa. Koin sen korkeimman työnantajani antamana tehtävänä. Nyt tuntuu kuitenkin hyvältä, että voin siirtää sen työn hyviin ja luotettaviin käsiin. Yleensä minun tehtäväni on käynnistellä uusia juttuja, ja seuraajat tekevät niistä entistä parempia ja toimivampia.
Tänä syksynä minulle on kirkastanut vahvasti se, että perhe saa olla ykkösenä elämäntilanteessani. En todellakaan haikaile mihinkään vaativampiin tehtäviin, vaan yritän tasapainoilla työn ja perheen yhdistämisessä niin, että minulla olisi mahdollisimman paljon aikaa olla lastemme kanssa. Mielelläni tekisin sellaista työtä, jossa voisin työskennellä osan viikosta kotoa päin. Se on ehkä utopiaa, mutta haaveilen siitä, että saisin tehdä edes silloin tällöin etäpäiviä ja olla kotona esikoisen saapuessa koulusta kotiin. Äitinä oleminen on upea kutsumus!
2 kommenttia:
Hyvä Sari Sarkomaa! Minustakin hänen ratkaisunsa oli aivan oikea. Lapset ovat lapsia kuitenkin aika rajallisen ajan. Onneksi nykyään saa aika joustavasti osa-aikatyötä ja muita sovelluksia. Meidän perheen arki ainakin on huomattavasti mukavampaa, kun maanantait on ekstravapaata mulla ja lapsilla. Tosin jossain lääkärikuntaa koskevassa kirjoituksessa kritisoitiin alan naisistumisen johtaneen työvoimapulaan, kun naislääkärit eivät halua tehdä niin paljon töitä kuin (mies-)kollegamme joskus menneinä vuosina. Onkohan se ongelma vai positiivista kehitystä?
Anna
Niinpä. Tapasin tuttavan, joka on opiskellut lääkäriksi Saksassa. Hän sanoi, etteivät he voineet kuvitellakaan jäävänsä perheen kanssa Saksaan asumaan. Siellä sekä lääkärit että papit tekevät otdella pitkää päivää. Äidit ovat pääasiassa kotona, koska kahden vanhemman työssäolon järjestäminen on melko mahdotonta valtavan työtaakan takia. Kyllä Suomessa asiat ovat sentään aika hyvin, kun voi tehtä valintoja perheen hyväksi.
Lähetä kommentti