Tällä viikolla pohdimme Henkireikä -vanhempien raamattu- ja rukouspiirissä mm. sitä, miten oikeasti Jumalan rakastaminen pitäisi olla elämämme ykkösasia. Lucado sivuaa kirjassaan samaa asiaa ja toteaa, miten ylitämme tärkeän rajan itsekeskeisyydestä jumalakeskeisyyteen silloin, kun itse Jumalasta tulee meille tärkeämpi kuin Jumalan suosionosoituksista.
Omassa elämässäni olen hakannut monesti päätäni seinään, kun Jumalan suunnitelmat ovat olleet erilaisia kuin minun haaveeni. Kuitenkin olen monesti huomannut sen, miten paljon parempia Jumalan suunnitelmat ovat olleetkaan. Ehkä tällaiset kokemukset ovat vieneet minua ainakin jonkin verran itsekeskeisyydestä jumalakeskeisyyteen.
Minua puhutteli kirjassa erityisesti se, miten Lucado puhui Jumalan täydellisyydestä ja suvereenisuudesta verrattuna meidän pienten ja epätäydellisten ihmisten elämään. Esimerkkinä hän kertoo Jesajan kutsumusnäystä. Jesaja oli menestyvä ja ammattitaitoinen pappi, jonka perhe oli aristokraattinen ja heprea moitteetonta. Mutta kun hän sai kohdata näyssä Jumalan, hän ymmärsi oman syntisyytensä Jumalan pyhyyden läsnäolossa. Silloin hän ei voinut huutaa muuta kuin: "Voi minua, minä hukun!"
"Jumala ei ole pyhä. Hän ei ole pyhä, pyhä. Hän on pyhä, pyhä, pyhä", kirjoittaa Lucado kuvatessaan kuinka erilainen Jumala on. Hänen mukaansa Jumalan suhde meihin ihmisiin on kuin ihmisen suhde paperilennokkiin. Ihminen on paperilennokkia parempi ja täydellisempi kaikessa, ja samalla tavalla Jumala on käsittämättömän paljon ihmeellisempi kuin mikään luotu.
Kirjan lukeminen oli hyödyllinen kokemus, koska se vapautti taas kerran vääränlaisista suurista odotuksista ja luuloista. Kuinka mukavaa onkaan, ettei minulla tarvitse olla käsissäni edes kaikkia oman elämäni lankoja, vaan saan turvautua siihen, että minua kantavat Jumalan iankaikkiset käsivarret.
5 kommenttia:
Aamen! Juuri äsken salilla kuulin radiosta naisille suunnattua mainontaa: "Käy testaamassa, oletko sinä jo oman elämäsi keskus." Lucadon kirja kuulostaa hyvältä, olen viime aikoina pohtinut Jumalan suvereeniutta Jobin kirjan äärellä.
Itsekeskeisyys ei edes tuo sitä kovasti kaivattua onnea, mitä kiihkeästi etsitään.
Kiitos pikkupappi! Kyllä elämästä tulee aika rasittavaa, jos kaikki pyrkivät olemaan elämänsä keskuksia.
Kiitos Ansku! Parhaat onnen hetket ovat kyllä yleensä niitä, kun on ivnut olla avuksi ja iloksi jollekin toiselle ihmiselle.
Vanhemmuus viimeistään opettaa (jos haluaa oppia), ettei äiti tai isä voi olla oman elämänsä keskus.
Taitaa kuitenkin nykyaikana olla niin, että susrullisen usein vanhemmat jatkavat edelleen itsekeskeistä elämäänsä lasten onnen kustannuksella.
Mummo ihminen.
Kiitos, Mummo ihminen! Totta on ajatuksesi. Vanhemmuuteen kuuluu paljon luopumista oman navan ympärillä pyörimisestä.
Lähetä kommentti