Eilen jouduin toimittamaan pappisurani ehkä karuimman toimituksen: siunasin vainajan, jolla ei ollut ketään saattajaa. Tuntui ankealta ajatella, ettei kukaan elänyt niin lähellä tätä leskivaimoa, että olisi halunnut tulla mukaan hautajaisiin.
Siunauksen karuus valkeni minulle kaikessa kamaluudessaan vasta saavuttuani Hietaniemen krematorioon. Pukeuduttuani valkoiseen albaan ja mustaan stolaan vahtimestari ohjasi minut arkun luokse ruumiiden kylmään säilytyshuoneeseen. Hän näytti minulle arkun, jossa luki kyseisen vainajan nimi, ja lähti pois. Katsoin ympärille, ja huomasin tilassa olevan siunattavan arkun lisäksi reilut kymmenen arkkua. Ehkä vainajia oli lisää kylmäkaapeissa. Tila ei tuntunut kovinkaan miellyttävältä siunauspaikalta, koska siellä oli voimakas kalmanhaju, johon oli vähän sekoittunut kukkalaitteiden raikas tuoksu.
Nuorena pappina olisin varmaan pelästynyt tilannetta. Yhdentoista pappisvuoden jälkeen minua ei onneksi pelottanut eikä edes kauhistuttanut tilanne. Sen sijaan koin, että tilanne vaati väkevää hengellistä antia. Niinpä luin siunauksessa poikkeuksellisen monta raamatuntekstiä ja rukoilin normaalia enemmän. Jeesus-rukous (Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä) tuntui sopivalta tilanteessa, jossa minun mielestäni vainajalta oli viety ihmisarvo ja kaikki arvokkuus viimeiseltä matkalta. Uskontunnustuksen lausuminen tuntui vahvalta viestiltä siitä, miten Jumalalla on kuitenkin kaikki langat käsissään, ja Herran siunauksen lausuminen arkkukansalle tuntui lohduttavalta.
Siunauksen toimitettuani lähdin kävelemään kohti rautatieasemaa. Soitin äidille, ja purin vähän tuntojani oudosta siunauksesta. Rautatieasemalle päästyäni odotin junaa viettämällä muistotilaisuutta kahvilassa. Korvapuustia syödessäni mietin sitä, miten yksin ihminen voi olla.
Illalla siunausta koskenut Facebook-statukseni sai valtavan kommenttivyöryn. Ihmiset olivat koksetettuja ja halusivat lohduttaa ja rohkaista minua. Useammassa viestissä tuli esille myös ajatus siitä, miten Jeesus oli kanssamme tuossa hetkessä.
Puhuimme työpaikan kahvihuoneessa joku aika sitten siitä, miten erilaista on elää maalla ja suuressa kaupungissa. Kollegani oli toimittanut lähiaikoina vastaavanlaisen toimituksen, jossa ei ollut paikalla yhtään omaista eikä ystävää. Siunaus oli tosin ollut paljon arvokkaampi, koska papin lisäksi kappelissa olivat kanttori ja suntio. Papin maalla asuvat sukulaiset olivat ihmetelleet, miksei edes kukaan naapuri tullut mukaan siunaukseen. Suurkaupungissa elävät sen kyllä ymmärtävät: eihän naapureita ole välttämättä koskaan edes kohdattu. Puhuimme työtovereideni kanssa siitä, miten pienissä yhteisöissä jokaisella ihmisellä on tärkeä arvonsa sellaisenaan, ilman suorituksia. Toivon, että samanlainen ajattelu voisi vallata alaa myös kaupunkien kiireisessä sykkeessä. Jokainen ihminen on arvokas!
Hän
Jumalasi
ei ole kaukana
vaan
kuiskausetäisyydellä.
Kaipauksesi
on viesti
hänen läsnäolostaan.
Kun pysähdyt,
tulet löydetyksi.
Leena Lehtinen: Lohdunversoja
10 kommenttia:
Mietin tätä ihan samaa viimeksi tänään, viime viikonloppuna puhuimme siitä isoskoulutuksessa opekollegan kanssa, hänen miehensä oli ollut kanttorina liukuhihnasiunauksessa viime lauantaina ja säestänyt kolmen yksinäisen siunaamisessa. Kuulemma yleensä saattaa olla kahdeksankin siunattavaa perätysten, mutta mielestäni jokaiselle kuuluisi kuitenkin arvokas siunaustilaisuus, kanttori ja suntio.
Tuntuu kyllä aika uskomattomalta, että siellä systeemiin eivät kuuluneet kanttori eikä suntio. En ole kuullut ennen moisesta käytännöstä...
Jotenkin tuntuu, että vaikka sitten olisi useita arkkuja vierekkäin, niin kuitenkin siunaus voitaisiin hoitaa toisin.
Sinä kuitenkin olit paikalla ja Hän.
Kosketti jo facebookissa, nyt vielä uudemman kerran. Karua. Pääsen jotenkin tilanteeseen mukaan- välillä laittaessa vainajaa kylmään sitä miettii suuria. Että se on niin lopullista. Todella lopullista. Kyllä se aina pysäyttää. Kukaan ei ehkä tule katsomaan vainajaa, mutta jos kukaan ei tule edes siunaustilaisuuteen... Niin paljon ihmisiä, niin paljon liikaa yksinäisiä ihmisiä!
Voimia Elina. Olen iloinen että sinä sait olla saattamassa vainajaa viimeiselle matkalle, sait loistaa kirkkaana valona.
Marjut
Kiitos, Elina, tämän jakamisesta. Olipas se puhutteleva... Hätkähdyttikin, koska vähän samansuuntaisia pohdin itse päivällä tutkaillessani sielunhoidon kysymyksiä. Miten yksin sitä ihminen saattaakaan täällä maan päällä olla...
Tuo Krematorioyhdistyksen kappelihan on vähän erilainen, kun se ei ole seurakunnan omistama, kyllähän täällä Helsingissäkin muissa kappeleissa yleensä on kanttori ja suntio (tai ainakin kaunis tila ja vain yksi arkku), vaikka ei oliskaan saattajia. Mulla oli alkuvuodesta kaksi "yksinäistä" siunausta ihan peräkkäin, silloin kyllä mietitytti.
Kiitos kaikille kommenteista! Tuo, mitä Kaisa sanoi, on totta. Näin huonoa kohtelua ei tosiaan saa kukaan seurakuntien kappeleissa. Toivon hartaasti, ettei tällaisia tapahtuisi enää missään.
Siunasi ajatus, että Jeesus kummingin lähetti tuohon tilanteeseen yhden ihmisen. Sinut Elina!
Jotenkin valtavan koskettava tuo kertomasi asia.
Nythän hän ei enää ole yksin ja elää, vaikka kuoli.
Mun blogini löytyy, kun googlaa: kaisa jouppi.
Se on se kaisajoupinblogi.
Siunausta koko perheellesi.
Kiitos, Kaisa valoisasta kommentistasi! Täytyypä katsastaa blogisi!
Hei.
Tohdin jättää nipun ns. eriäviä mielipiteitä, vaikka sinulla, Elina, onkin täysi oikeus siihen, että edellä mainitussa tilaisuudessa olemisesta on jäänyt huono mieli.
Luin asiasta (ennen blogiasi) Kotimaasta ja jutussa sanottiin muistaakseni, että vainajalla olisi ollut omaisia tai vastaavia, mutta he eivät hautaustoimiston mukaan halunneet järjestää hautajaisia. Tiedätkö oliko näin? Miksi paikalla olisi pitänyt olla kanttori? Tai suntio, jos kerran krematorion vahtimestari hoiti tarvittavat työnsä? Jos ja kun kyseessä oli seurakunnan jäsen, ainoa joka tarvittiin, olit sinä pappina.
Minusta ihmisen arvoa tai viimeisen matkan arvokkuutta ei voida riistää sillä, että hänet siunataan kyseisessä paikassa, ilman saattoväkeä ja kirkkomuusikkoa. Jos tämä on ollut laillista ja käytäntöjen mukaista - vainajan sukulaisten toiveiden mukaistakin -, mikäs siinä.
Mitä tulee ihmisen ja saattomatkan arvoon, olen itse siunannut avoimen haudan äärellä vuosia kalanruokana joessa kadonneina viruneita kuin myös raskaan metsästysaseen panosten runtelemia vainajia. Toisinaan näissä surkeimmissa tapauksissa (joskus kirjaimellisesti kalman hajun äärellä) ovat nämä arvoasiat käyneet mielessä - kun ihmisen elämän loppu on ollut niin lohduton kuin vain voi olla.
Onhan jokainen siunaustilaisuus arvokas kun sen toimittaa pappi käsikirjan mukaisesti, ylösnousemuksen toivoa ja lohdutusta esillä pitäen. Me emme onneksi itse ole harmittelemassa sitä, missä ja kuinka suurella väellä meitä saatetaan. Toivottavasti kuitenkin Kristus olisi silloin mukana hautajaisissa.
Tsemppiä ja voimia työhösi!
Hanna
Kiitos Hanna kommentistasi! Eriävät mielipiteet ovat aina arvokkaita.
Kotimaa otti tosiaan yhteyttä minuun sen perusteella, että Facebook-ystäväni oli niin järkyttynyt siunaustilaisuudesta ja kirjoitellut siitä Facebookissa olevan Kotimaan toimittajan kanssa.
Juttu oli mielenkiintoinen siinä mielessä, että toimittaja oli todella ottanut selvää asioista. Niinpä minun yllätyksekseni vainaja ei ollutkaan ns. täysin yksinäinen, vaan kukaan omaisista ei halunnut tulla siunaustilaisuuten eikä halunnut, että se toimitetaan kappelissa; kyseinen kappelihan on maksullinen. Tämä näkökulma teki asiasta vielä surullisemman minun mielestäni. Onhan se surullista, jos omaiset eivät vaivaudu paikalle.
Tila ei suinkaan näyttänyt yhtä siistiltä kuin Kotimaan kuvassa. Minusta on täysin eri asia haudata ulkona haudalla kuin siivottomassa kylmähuoneessa toisten arkkujen seassa. Olen täysin samaa mieltä siitä, että siunauksena se oli täysin samanarvoinen kuin mikä tahansa muukin siunaus kristillisen toivon näkökulmasta, muttei puitteiltaan. Olisin myös odottanut sitä, että vahtimestari on tilanteessa läsnä. Se olisi ollut myöskin vainajan ja tilanteen arvostamista.
Lähetä kommentti