Suklaamunia ja kaupustelumuistoja

Olen kyllästynyt pääsiäismuniin. En niihin kauniisiin maalattuihin muniin, joita olen nähnyt ystävieni kodeissa. En myöskään piirrettyihin variantteihin, joilla lapsemme ovat koristelleet kotiamme pääsiäisen kunniaksi. Olen kurkkuani myöten täynnä erilaisia suklaamunia, joiden sisältä tulee kaikenlaisia vempaimia. Minua ärsyttää suuresti keltaiset muoviset kotelot, joita lapset haluavat säästää. En voi myöskään kestää niitä ohjelippusia ja -lappusia, joita viruu siellä täällä. Enkä ole yhtään ihastunut suklaamunien sisältä löytyneeseen rihkamaan. Roskaa, roskaa,roskaa!

Katkerasta tilityksestäni voi arvata, että perheessäämme on syöty aika monta suklaamunaa, vaikka itse en ole syönytkään yhtään ainoaa. Ensin tulivat palmusunnuntain lukuisat suklaamunat, joita lapset saivat virpomiskierroksellaan. Pääsiäisenä meidän lapsemme ja ystäväperheen lapset saivat yhteensä aika monta suklaamunaa. Aikuisten kesken jo mietimme, mikä olisi ekologinen vaihtoehto muovihirvityksille. Päädyimme puiseen suklaamunaan, jonka sisälle laitettaisiin yllätys pääsiäiseksi. Mignon-muna on myös oiva vaihtoehto; maku on tosin vähän liian tuhti lapsen suuhun. Jotain tolkkua pääsiäismuna-hässäkkään pitäisi joka tapauksessa saada! Ensi vuonna voisi olla teemana: kohtuus kaikessa, suklaamuna päivässä!

Omassa lapsuudessani emme muistaakseni saaneet kovinkaan monta Kinder-munaa; Prinsessa-, Peter Pan-, Nalle Puh- ja Rölli-munia taas ei edes ollut olemassa. Sen sijaan saimme kavereideni kanssa aina aivan tolkuttomasti rahaa. Emme kulkeneet palmusunnuntaina virpomassa, vaan perinteisiimme kuului pukeutua lankalauantaina pääsiäisämmiksi. Kuljimme pitkissä hameissa, huivit päässä ja pisamat poskella talosta taloon. Emme virponeet, vaan laulaa luikautimme jonkin pääsiäislaulun. Yleensä repertuaariimme kuului ainakin "Lensi maahan enkeli". Palkaksi saimme mukavasti kolikoita vanhanaikaiseen kahvipannuun, joka sopi upeasti pääsiäisämmä-tyyliin. Olimme yleensä ahkeria ämmiä, melkeinpä ahneita. Välillä oikein jakauduimmekin kahdeksi porukaksi, jotta maksimoisimme hyödyn.

Säälillä ajattelen Hellantintien asukkaita Pellon kotimme lähellä. Aina kuin Elina ystävineen saapui ovelle, oli tiedossa rahanmenoa. Ennen joulua myimme joululehtiä ja adventtikalentereita, kun taas talvella oli vuorossa partiolaisten pakkasarvat. Olin niin innokas myyjä, että isosiskoni ja -veljeni palkkasivat tai paremminkin houkuttelivat minut myymään omien luokkaretkiensäkin arvat. Myyntialueenikin oli hyvin laaja, samoin kuin muillakin reippailla partiolaisilla. Pellossa ei ole montakaan kylää, jossa en olisi käynyt kauppaamassa pakkasarpoja eikä Pellon kylällä montakaan taloa, jonka ovella en olisi ikinä käynyt kaupustelemassa. Se oli varmasti hyvää elämänkoulua tulevalle papille.

Tuolta ajalta on monia kutkuttavan hauskoja muistoja. Joskus saimme kamalat haukut isäntäväeltä, kun emme heidän mielestään pääsiäisämminä tervehtineet tarpeeksi kohteliaasti. Muutaman kerran jouduimme juoksemaan pakoon, kun talon isäntä hermostui lehden- tai arvanmyyjiin. Kerran yritimme väkisin herättää keittiössä kuorsaavan emännän. Sikeäuninen nainen, täytyy sanoa. Ei herännyt, vaikka mitä teimme. Ja ala-astelaisillahan on tunnetusti sitkeyttä ja kekseliäisyyttä...