Mutta aina isäni lausuma ei pidä paikkaansa. Välillä pieni kömpelyys tai kömmähdys saa hymyn kaikkien huulille. Jäykässä tilanteessa se voi vapauttaa, kun vain osaa nauraa itselleen. Ja tunnetustihan silloin iloa riittää...Tai joskus kömpelyydestä voi olla muutakin hyötyä - ainakin positiivisesti ajattelevalle ihmiselle! Tässä kaksi esimerkkitapausta perheemme historiasta.
Luulajassa asuessamme melkein kaksivuotias Antton rikkoi hienossa kiinalaisessa ravintolassa juomalasin. Antton säikähti ja minä säikähdin. Paikalle saapui viisas hovimestari. Hän vapautti tilanteen onnittelemalla Anttonia hyvästä työstä. Hän selitti, että hän itsekin rikkoo tahallaan silloin kun ne ovat kuluneet huonoiksi. Palkinnoksi lasin rikkomisesta hän antoi Anttonille tikkarin. Tikkari oli ensimmäinen karkki, jonka Antton sai elämässään syödä. Ikimuistoinen tapahtuma!
Kuopuksemme Mikael taas on syönyt karkkeja jo kauan aikaa, vaikka on nyt samanikäinen kuin Antton ensimmäistä tikkaria syödessään. Parhaalla (vai pahimmalla) kerralla Miksun suusta on kaivettu 12 mustaa karkkia. Pojan ilme oli tyytyväinen, vaikka musta kuola vaan valui. Kädet olivat myöskin täynnä karkkeja, ettei vaan lopu kesken... AHNE!Toinen tilanne, jolloin isäni lausuma "Kömpelyys ei ole ilo kenellekään!" ei pitänyt paikkaansa sattui Lauralle. Olimme juuri muuttaneet Vaasaan ja olimme mietimme pitemmän aikaa, luopuisimmeko taas televisiosta. Olimme kokeneet televisiottomuuden hyväksi ensimmäisinä avioliittovuosina, mutta hankimme sen oppiaksemme paremmin ruotsia muuttaessamme rakkaaseen naapurimaahan. Lopulta olimme päätyneet Vaasassa siihen, että pidämme television käytössä ja olimme ehtineet juuri maksaa lupamaksunkin. Muutaman viikon päästä Laura, 1v, veti kerralla auki lipaston kaikki laatikot, niin että lipaston päällä oleva TV putosi lattialle ja lipasto kaatui kokonaan. Onneksi Lauralle ei käynyt mitenkään. Ihme kyllä televisiokaan ei mennyt tuusannuuskaksi, vain käyttökelvottomaksi. Olimme Vesan kanssa helpottuneita siitä, että vaarallisesta tilanteesta selvittiin säikähdyksellä. Niinpä me vain kiittelimme kiinalaisen hovimestarin tapaan Lauraa, joka oli tehnyt vuoden hyvän työn. Rehellisesti puhuen meitä ei harmittanut yhtään pienen matkatelevisiomme särkyminen!
Nyt olemme eläneet yli neljä vuotta ilman televisiota ja suosittelemme samaa muillekin, erityisesti lapsiperheille. Tuttavapiirissämme televisiottomuudesta on tullut välillä jopa trendikästä. Vesan kanssa toivomme, että voisimme olla vielä muutaman vuoden ilman TV:tä. Anttonin ja Lauran vuoksi se on ehkä hankittava lähivuosina, etteivät he vain sen vuoksi joudu leikkien tai juttelujen ulkopuolelle.
Nykypäivänä on erittäin helppoa olla ilman televisiota. Internetistä löytyvät tuoreimmat uutiset; sieltä voi seurata uutislähetyksetkin. Ne eivät tosin jaksa enää oikein kiinnostaa, kun niitä ei ole tottunut seuraamaan. Vielä Luulajassa seurasimme kolmetkin uutislähetykset illan aikana. Iltapäivälehtien nettiversioita lukemalla taas pysyy uusista televisio-ohjelmista ja "tarpeellisista" juoruista sen verran selvillä, ettei putoa pois kärryiltä kahvipöytäkeskusteluissa. Hyviä elokuvia voi vuokrata, kun haluaa viettää elokuvailtaa. Lapsille taas löytyy kirjastosta mieluisia DVD- elokuvia ja lastenohjelmia, joilla he voivat tyydyttää viihdenälkäänsä. Vanhempana on turvallista tietää, etteivät lapset ainakaan kotona joudu katselemaan mitään heille sopimatonta. Antton on varsinkin niin herkkä, että Muumitkin pelottivat häntä vielä vähän aikaa sitten. Poika on tainnut periä äitinsä vilkkaan mielikuvituksen ja eläytymiskyvyn!
Itse nautin valtavasti rauhallisista iltahetkistä, kun lapset jo nukkuvat ja Vesa on työpaikalla. Jos meillä olisi telkkari, laittaisin sen päälle ja tuijottaisin sitä loppuillan. Nyt minulla on aikaa olla rauhassa, kuunnella hyvää musiikkia, soittaa ystäville, lukea kirjoja, rukoilla tai vaikkapa kirjoitella tätä päiväkirjaa. Tunnen itseni luksusmuijaksi!
Elina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti